Näyttelijät: Jason Segel, Samara Weaving, Timothy Olyphant, Juliette Lewis, Keith Jardine, Paul Guilfoyle, Jake Curran, Andy Cohen, Iina Kuustonen, André Eriksen, Ilkka Villi ja Kumail Nanjiani
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 18
Over Your Dead Body on uudelleenfilmatisointi norjalaisesta kauhukomediasta Aina kuolemaan asti (I onde dager) vuodelta 2021. Jo ennen alkuperäiselokuvan julkaisua, sen ohjaaja Tommy Wirkola ilmoitti tekevänsä siitä englanniksi uuden version. Kuitenkin vuonna 2024 Wirkola jättäytyi pelkäksi tuottajaksi, kun taas The Lonely Island -ryhmästä tuttu Jorma Taccone korvasi hänet ohjaajana. Elokuva kuvattiin loppuvuodesta 2024 täällä Suomessa, Tampereella ja maailmanensi-iltansa Over Your Dead Body sai South by Southwest -elokuvafestivaaleilla Texasissa. Nyt leffa on julkaistu Amazon Prime Videon suoratoistopalvelun valikoimaan. Itse kiinnostuin projektista heti kun kuulin, että Suomessa kuvataan jälleen uutta amerikkalaistuotantoa. Minua harmittikin kun Over Your Dead Body ei saanut täällä teatterijulkaisua, mutta katsoin elokuvan pian huomattuani sen saapuneen Prime Videoon.
Dan ja Lisa matkaavat viikonlopuksi mökille, näennäisesti korjatakseen pitkään rappeutuneen avioliittonsa. Todellisuudessa Dan suunnittelee murhaavansa Lisan, yrittäen saada sen näyttämään onnettomuudelta. Danin juonittelut menevät kuitenkin pilalle monesta eri syystä...
Ensisilmäyksellä-komediasarjasta (How I Met Your Mother - 2005-2014) tuttu Jason Segel ja Ready or Not -kauhukomedioista (2019-2026) tuttu Samara Weaving näyttelevät aviopari Dan ja Lisa Burtonia, joiden rakkaus on romahtanut aikapäiviä sitten. Dan on entinen elokuvaohjaaja, joka pääsee enää tekemään lähinnä mainoksia, kun taas Lisa on näyttelijä, jonka teatteriura ei oikein ota tuulta siipiensä alle. Pariskunta purkaa katkeroituneita tunteitaan päivittäin toisiinsa ja Dan on päättänyt, että nyt hän on saanut tarpeekseensa. Avioeron sijaan Dan tosin on laatinut juonen Lisan murhaamiseksi heidän kesämökillään. Segel ja Weaving ovat mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojensa pitkään kestänyttä inhoa toisiaan kohtaan. Vielä paremmaksi heidän roolisuorituksensa muuttuvat elokuvan edetessä ja mökkiviikonlopun eskaloituessa entistä hurjempiin mittoihin.
Over Your Dead Body on toki uudelleenfilmatisointi muutaman vuoden takaisesta norjalaiselokuvasta, joten kyseisen leffan nähneille tämä jenkkiversio ei todennäköisesti tarjoa mitään yllätyksiä. Mutta jos et minun tapaani ole nähnyt Wirkolan Aina kuolemaan asti -elokuvaa, suosittelen katsomaan Over Your Dead Bodyn mahdollisimman sokkona ja sen takia pyrinkin tässä arvostelussa puhumaan sen tapahtumista niin ympäripyöreästi kuin pystyn. Danilla on omat hurjat motiivinsa vaimonsa viemiseksi mökille viikonlopuksi, mutta tämä reissu sisältää runsaasti mojovia käänteitä, jotka jaksavat niin yllättää kuin naurattaa läpi leffan keston.
Sen lisäksi, että tarina jaksaa vedellä mattoa katsojan jalkojen alta tasaisin väliajoin, kääntämällä tilanteita nurinkurin tai sekoittamalla pakkaa ulkoisilla tekijöillä, myös tunnelma on kohdillaan. Over Your Dead Body on mustalla huumorilla höystetty trilleri ja leffa osaakin olla niin synkällä tavalla hauska kuin aika jännittävä. Tunnin ja kolmen vartin kesto kulkee pääasiassa hujauksessa, eikä kestänyt kauaa, kun minua oikeasti turhautti, ettei elokuvaa älytty tuoda Suomen teattereihin - onhan se kuvattu Tampereella ja Ylöjärvellä. Suomalaisille katsojille mukana onkin pari vekkulia lisäyllätystä, enkä puhu vain paikallisille tutuista lokaatioista ja maisemista...
Tommy Wirkolan jättäydyttyä uudelleenfilmatisoinnissa pelkän tuottajan asemaan, ohjaajaksi valikoitui tilalle Jorma Taccone, joka muistetaan The Lonely Island -sketsimusiikkiryhmästä, sekä hulvattomasta Popstar: Never Stop Never Stopping -elokuvasta (2016). Taccone tasapainottelee hyvin huumorin ja jännitteen välillä, sekä saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti. Teknisestikin Over Your Dead Body on mainio ja lopputekstien mukaan ilahduttavan iso osa työryhmästä olivat paikallisia. Elokuva on osaavasti kuvattu ja Suomen nättejä metsä- ja järvimaisemia katselee enemmän kuin mielellään. Lavasteet ovat mainiot, asut oivalliset ja niin maskeeraukset kuin tehosteet äityvät koko ajan verisemmiksi. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu Matthew Comptonin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.6.2026
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Over Your Dead Body, Yhdysvallat, 2026, XYZ Films, 74 Entertainment, 87North, IPR.VC, Resolute Films
Näyttelijät: George Clooney, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Juliette Lewis, Ernest Liu, Salma Hayek, Brenda Hillhouse, Cheech Marin, Michael Parks, Danny Trejo, Tom Savini ja Fred Williamson
Genre: rikos, kauhu, toiminta, komedia, fantasia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16
From Dusk Till Dawn, eli suomalaisittain Hämärästä aamunkoittoon on Robert Rodriguezin elokuva. Robert Kurtzman keksi idean leffaan jo vuonna 1988, luodakseen töitä perustamalleen efektifirma KNB EFX Groupille. Vuonna 1990 Kurtzman teki Quentin Tarantinon kanssa diilin, jossa Tarantino kirjoittaisi hänen ideansa pohjalta elokuvan käsikirjoituksen ja vastapalveluna KNB tekisi efektit Tarantinon esikoiselokuvaan Reservoir Dogsiin (1992). Reservoir Dogsin ja Pulp Fiction - tarinoita väkivallasta-leffan (Pulp Fiction - 1994) menestyksen myötä Tarantino vei Kurtzmanin idean pohjalta laatiman tekstinsä Miramax-yhtiölle, missä tartuttiin projektiin. Tarantino ei kuitenkaan itse halunnut ohjata elokuvaa, vaan pyysi pestiin kaverinsa Robert Rodriguezin. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1995 ja lopulta Hämärästä aamunkoittoon sai maailmanensi-iltansa 17. tammikuuta 1996 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla, mutta se sai kriitikoilta vaihtelevaa palautetta, sekä huonoimman miessivuosan Razzie-ehdokkuuden. Itse katsoin leffan jo nuorempana, jolloin pidin sitä varsin viihdyttävänä. Kun huomasin Hämärästä aamunkoittoon viettävän 30-vuotisjuhlaansa, päätin sen kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.
Veljekset Seth ja Richie Gecko ovat ryöstäneet pankin, tappaneet useamman ihmisen ja yrittävät nyt paeta Meksikoon. Matkallaan he törmäävät lomailevaan perheeseen, jonka he ottavat panttivangikseen ja vetäytyvät yöksi Titty Twistersin majataloon, tietämättä mikä siellä odottaa...
Päärooleissa Seth ja Richie Geckona nähdään George Clooney ja käsikirjoittaja Quentin Tarantino, joka taisi vängätä itsensä rooliin, kirjoitettuaan Richielle kohtauksen, missä hän imuttelee Salma Hayekin varpaita. Tuolloin lähinnä hurmurirooleista tunnettu Clooney ja lähinnä kameran takana viihtynyt, mutta satunnaisia pikkurooleja tehnyt Tarantino tuntuvat kummatkin todella erikoisilta valinnoilta, mutta kenties juuri siksi homma toimii ja molemmat pääsevät irrottelemaan eri tavalla kuin ennen. He sopivat täydellisesti osiinsa rikollisveljeksiksi, jotka ovat juuri ryöstäneet pankin ja kaahaavatkin nyt kohti Meksikon rajaa. Hahmoina veljekset ovat onnistuneen erilaisia, joskin molemmat ovat varsin häikäilemättömiä paskiaisia. Seth on kaksikon aivot, kun taas Richie on huomattavasti arvaamattomampi tyyppi. Veljesten matkaa seuraa yllättävänkin kiinnostuneena, siitä huolimatta, että katsojan on vaikea tykätä näistä tyypeistä.
Elokuvassa nähdään myös Harvey Keitel Jacob Fullerina, entisenä pastorina, joka on menettänyt uskonsa, jäätyään vaimonsa kuoleman myötä yksinhuoltajaisäksi kahdelle lapselleen, Katelle (Juliette Lewis) ja Scottille (Ernest Liu), Brenda Hillhouse veljesten panttivankina pitävänä pankkivirkailija Gloria Hillinä, Danny Trejo Titty Twister -strippikapakan baarimikkona, sekä Salma Hayek tanssija Santanico Pandemoniumina. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti, etenkin karismaattinen Keitel perheenisänä, joka yrittää suojella lapsiaan, kun Geckot päättävät hyödyntää heidän asuntoautoaan rajan ylittämiseen.
Hämärästä aamunkoittoon on ehdottomasti niitä elokuvia, jotka kannattaa katsoa tietämättä niiden sisällöstä kovinkaan paljoa etukäteen. Leffa lähtee liikkeelle perinteisempänä rikostarinana, mutta puolen välin tietämillä se kiskaisee maton todella reippaasti katsojan jalkojen alta ja lähtee täysin uudenlaiseen suuntaan, vaihtamalla myös lajityyppiä täysin. En nyt lähde sen enempää paljastamaan, mitä salaisuuksia Titty Twisteristä löytyy, mutta sanon vain, että sen myötä elokuva pääsee kokonaan uudelle tasolle pitämään hauskaa.
Kyseessä on kokonaisuutena aivan mahtava ja täysin omalaatuinen genreblenderi, joka toimii vakuuttavasti niin rikostarinana kuin, noh, mitä ikinä elokuvan toinen puolisko tarjoaakaan. On jo valmiiksi jännittävää seurata, kuinka veljesten pakomatka etenee, mutta myöhemmin meno äityy niin villiksi, että takaa-ajajatkin pääsevät unohtumaan. Jännittävän menon ja kekseliään yllättävien käänteiden lisäksi Hämärästä aamunkoittoon on myös todella hauska elokuva. Tarantino on mestari keksimään nasevaa dialogia, joka tarjoaa jo omat hupinsa, mutta sen myötä, kun leffa kääntää kaiken päälaelleen, ohjaaja Robert Rodriguez ymmärtää pitää kielen poskessa. Lopputuloksena on täysin omanlaisensa eri lajityyppejä tyylikkäästi yhdistelevä paketti, joka kannattaa ehdottomasti vilkaista. Sen käänne voi tuntua joidenkin katsojien mielestä typerältä ja luotaantyöntävältä, mutta omasta mielestäni tämä täysin puskista tuleva muutos vain parantaa leffaa ja sementoi elokuvan aseman omanlaisenaan klassikkona.
Hämärästä aamunkoittoon on teknisiltä ansioiltaan pääasiassa mainio, joskin sen parit tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä jo aikoja sitten. Elokuva on taitavasti kuvattu ja mukana on joitain varsin tyylikkäitä otoksia. Titty Twisterin lavasteet ovat hienot ja puvustajat ovat tehneet oivaa työtä. Maskeeraukset ovat vekkulit, eikä tekoveressä todellakaan säästellä sitten, kun toiminta käynnistyy. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja Graeme Revellin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.10.2025
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
From Dusk Till Dawn, Yhdysvallat, 1996, Dimension Films, A Band Apart, Los Hooligans Productions, Miramax
Ohjaus: Martin Scorsese Pääosissa: Nick Nolte, Robert De Niro, Jessica Lange, Juliette Lewis, Joe Don Baker, Robert Mitchum ja Gregory Peck Genre: kauhu, trilleri Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia Ikäraja: 16
Cape Fear on Martin Scorsesen ohjaama uudelleenfilmatisointi vuoden 1962 elokuvasta Tuomitun kosto (Cape Fear), mikä taas pohjautuu John D. MacDonaldin kirjaan The Executioners vuodelta 1957. Alunperin Steven Spielberg suunnitteli tekevänsä uuden elokuvan kirjan pohjalta, mutta tultuaan siihen tulokseen, että tarina oli liian väkivaltainen ja raju hänen makuunsa, hän teki Martin Scorsesen kanssa vaihtokaupat, jolloin Scorsese ohjasi Cape Fearin ja Spielberg ohjasi Schindlerin listan (Schindler's List - 1993). Kuvaukset alkoivat ja lopulta Cape Fear sai maailmanensi-iltansa 6. lokakuuta 1991 - tasan 30 vuotta sitten! Kriitikot kehuivat filmiä ja siitä muodostui siihen aikaan Scorsesen suurin menestys lippuluukuilla ja ilmestymisvuotensa kahdeksanneksi menestynein elokuva. Elokuva sai myös kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras miespääosa ja naissivuosa), sekä kaksi BAFTA-ehdokkuutta (paras kuvaus ja leikkaus). Itse en ollut aiemmin nähnyt Cape Fearia tai Gregory Peckin ja Robert Mitchumin tähdittämää alkuperäistä versiota, mutta olen tiennyt molemmista jo pitkään. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Cape Fearin sen juhlan kunniaksi.
Max Cady vapautuu vankilasta 14 vuoden vankeuden jälkeen ja päättää kostaa asianajajalleen Sam Bowdenille, joka pimitti oikeudessa tietoja, joiden avulla Max olisi voinut saada huomattavasti lievemmän tuomion.
Vankilasta vapautuvana pahoinpitelijä-raiskaaja Max Cadyna nähdään Martin Scorsesen luottonäyttelijä Robert De Niro. De Niro ei kuitenkaan ole mukana vain, koska hän esiintyy lähes kaikissa muissakin Scorsesen filmeissä, vaan koska hän on selvästi paras mies hommaan. De Niron tulkinta Maxista on aidosti hyytävän uhkaava ja selkäpiitä karmiva. Arvaamattomuus ja älykkyys tekevät Maxista pelottavan, eikä koskaan voi tietää, mitä hän seuraavaksi tekee. Hahmosta löytyy monenlaisia puolia, joilla tämä puskee tahtoaan läpi ja De Niro tarjoaa kaikki nämä puolet fantastisesti. Suorastaan ilmiömäinen roolisuoritus, eikä ihme, että hän oli ehdolla niin Oscarista kuin Golden Globesta. Maxin kohteena, asianajaja Sam Bowdenina taas nähdään Nick Nolte. Scorsese olisi alun perin halunnut rooliin Harrison Fordiin, mutta tämä olisi suostunut elokuvaan vain, jos olisi saanut näytellä Maxia, jolloin Scorsese päätyi lopulta Nolteen, joka oli innokas tarttumaan tähän rooliin. Vaikkei Sam ole yhtä kiehtova hahmo kuin Max, on hänkin kiinnostava. Tavallaan Sam on hyvien puolella ja hänen puolestaan pitäisi jännittää, mutta eipä hänkään puhdas pulmunen ole. Nolte sopii osaansa erinomaisesti ja on mielenkiintoista seurata, kuinka hän yrittää keksiä tapaa hankkiutua Maxista eroon... ja kun nämä keksityt tavat alkavat vähitellen olla lakeja vastaan, vaikka hahmo asianajaja onkin. Hyvää työtä tekevät myös Jessica Lange Samin vaimona Leighnä, sekä etenkin Juliette Lewis pariskunnan teinityttärenä Daniellena. Lisäksi elokuvassa nähdään myös mainio Joe Don Baker yksityisetsivä Kersekinä, sekä alkuperäisen Tuomitun kosto -leffan päätähdet Robert Mitchum ja Gregory Peck pienissä rooleissa poliisina ja lakimiehenä. Peck tekee tässä viimeisen elokuvaroolinsa.
Lukuun ottamatta muutamia vikoja ja korneja yksityiskohtia, kuten paria pöhkösti käytettyä negatiivikuvaa ja suorastaan hulvatonta hetkeä, missä Leigh näkee Maxin ikkunasta pihaportin päällä ja ylidramaattisesti katsoo jokaisesta viereisestä ikkunasta, että tämä oikeasti on siellä, Cape Fear osoittautui aivan mahtavaksi jännäriksi. Tai itse asiassa jopa kauhuelokuvaksi, sillä meno äityy usein todella karmivaksi. Ahdistava tunnelma täyttää huoneen jo alkutekstien aikana ja kietoutuu yhä tiukemmin katsojan ympärille, mitä pidemmälle elokuva etenee. Jo ensimmäisten kohtausten aikana Scorsese näyttää lahjakkuutensa ja luo samanaikaisesti tunnelmaa, mikä aiheuttaa niin epämiellyttävyyttä kuin vahvaa lumoavuutta. Katsojan on aivan pakko saada tietää, miten tarina päättyy.
Vaikka muutama hetki onkin tahattoman koominen, ei Scorsese muuten suostu hellittämään ahdistavuuden kanssa. Sen kummempia hengähdystaukoja ei ole, vaan vaara ja uhka ovat koko ajan olemassa. Max voi piileskellä missä vain. Hahmoa kuvataan leffassa petoeläimeksi, joka vaanii uhriaan oikeaan hetkeen asti ja juuri tämän saalistajan kokeman oikean hetken odottelu tekee leffasta niin painostavan. Erityisen tiivistunnelmaisia ovat hetket, joissa joku päätyy kahden kesken Maxin kanssa, tietämättä kenen kanssa ovat nyt tekemisissä. Kohtaukset on venytetty pitkiksi ja katsoja tuijottaa hievahtamatta ja hikipisarat ohimolla valuen, mihin tilanne eskaloituu. Nämä kohtaukset vain täydellistää De Niron huikea roolityö. Hän on samanaikaisesti vangitseva, että pelottava. Katsoja ymmärtää, miksi Maxin kanssa jää juttelemaan, vaikka tietäisi, että tästä on parempi pysyä kaukana. Intensiivisyyttä vain kasvatellaan kaiken aikaa, mikä johtaa erittäin tiivistunnelmaiseen loppuhuipennukseen.
Scorsesen vakuuttavaan ohjaukseen oman lisänsä tuo tietty hitchcockmaisuus. Hän on selvästi katsonut ohjaajalegenda Alfred Hitchcockin jännäreitä ja kanavoi niitä tyylikkäästi omassa työssään. Wesley Strickin käsikirjoitus on oivallinen ja erittäin mukaansatempaava. Kuvaus on todella taidokkaasti toteutettu ja mukana on paljon kohtauksiin sopivia vinksahtaneita otoksia. Valaisu on myös erinomaista, etenkin yökohtauksissa, joissa leikitellään sillä, kuinka paljon katsoja näkee tapahtumista. Taidokasta kuvausta tukee tietty lahjakas leikkaus. Jälkitöissä olisi kuitenkin voinut pohtia kiusallisen nolojen negatiivikuvien käyttöä uudestaan. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja lisää vain jännitystä. Musiikit on pitkälti kierrätetty alkuperäisestä filmistä, mutta Elmer Bernstein on työstänyt Bernard Hermannin säveltämiä melodioita hieman uudestaan.
Yhteenveto: Cape Fear on loistava ja jopa piinaava jännityselokuva, jossa Robert De Niro tekee suorastaan hyytävän karmivan roolisuorituksen. Ohjaaja Martin Scorsese rakentaa tunnelmaa erinomaisesti ja pitää katsojaa tiukasti otteessaan. Jännite kasvaa kohtaus kohtaukselta ja monet kohtaukset on venytetty tarkoituksella pitkiksi lisäämään epämiellyttävyyden tunnetta. Vaara on kaiken aikaa läsnä, eikä hengähdystaukoja oikeastaan löydy. Vain parissa kohtaa tunnelma katkeaa hieman hölmöjen ratkaisujen takia, mutta muuten elokuva ei hellitä. De Niron lisäksi hyvää työtä tekevät myös Nick Nolte ja hänen hahmonsa perhettä esittävät Jessica Lange ja Juliette Lewis. Tekninen toteutus on muuten vakuuttava, jos huvittavia negatiivikuvia ei lasketa mukaan. Kaiken kaikkiaan Cape Fear on hieno trilleri, jota voi suositella kaikille painostavien jännäreiden ystäville. Vaikka elokuvan olisi nähnyt useastikin, on 30-vuotisjuhla hyvä syy katsoa leffa uudestaan. Nyt pitää etsiä alkuperäisteos jostain käsiin ja verrata, onko se parempi, vai kuuluuko Scorsesen Cape Fear niiden uudelleenfilmatisointien harvaan joukkoon, jotka päihittävät alkuperäisen?
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Cape Fear, 1991, Amblin Entertainment, Cappa Films, Tribeca Productions
Ohjaus: Tate Taylor Pääosissa: Diana Silvers, Octavia Spencer, McKaley Miller, Juliette Lewis, Corey Fogelmanis, Gianni Paolo, Dante Brown, Luke Evans, Missi Pyle ja Allison Janney Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
Ma, eli suomalaisittain Mami on Tate Taylorin ohjaama ja Octavia Spencerin tähdittämä kauhuelokuva. Leffa lähti liikkeelle Taylorin halusta tehdä jotain todella sairasta elokuvassa ja Spencerin toiveesta esittää välillä jotain poikkeavaa perinteisistä rooleistaan. Taylor oli eräänä päivänä käymässä tuottajaystävänsä Jason Blumin luona ja kertoi ajatuksistaan. Blum oli juuri saanut käsiinsä Scotty Landesin työstämän kauhutekstin ja tarjosi sitä Taylorille, joka innostui siitä heti. Taylor kysyi välittömästi Spenceriä mukaan, joka suostui lukematta edes käsikirjoitusta. Kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018 ja nyt Mami on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin siitä. Olen jo pidemmän aikaa pitänyt Spenceriä erinomaisena näyttelijänä ja innostuin ajatuksesta, että hän olisi mukana kauhuleffassa. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Mamin heti ensi-iltaviikonloppuna yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Pieneen kaupunkiin muuttanut nuori Maggie päätyy kavereidensa kanssa viinakaupan eteen, jotta he saisivat jonkun aikuisen ostamaan heille juomat. Mukavalta vaikuttava Sue Ann käy heidän puolestaan kaupassa, minkä lisäksi hän ehdottaa, että nuoret tulisivat juomaan hänen kellariinsa. Aluksi paikka vaikuttaa unelmien biletysmestalta, mutta nopeasti käy selväksi, että Sue Annissa, eli "Mamissa" on jotain pahasti vialla...
Octavia Spencer nähdään yleensä draamaelokuvien sivurooleissa ja vaikka hän onkin lähes poikkeuksetta erinomainen, ei ole ihme, että hänestä on alkanut tuntua kuin hän esittäisi samanlaista hahmoa yhä uudestaan ja uudestaan. Sue Annin - tai kuten nuoret alkavat kutsumaan häntä "Mamiksi" - roolissa Spencerillä on selvästi todella hauskaa ja hän pääsee irrottelemaan oikein kunnolla. Spencer on selvästi parasta koko leffassa ja hänen mahtava tyylinsä esittää kieroa hahmoaan pitää katsojan mielenkiinnon yllä heikompinakin hetkinä. Vasta loppupäässä Spencerillä tuntuu karkaavan mopo käsistä, mutta ennen sitä hän suorastaan loistaa erittäin poikkeuksellisen kauhuhahmon roolissa. Nuorena Maggie Thompsonina nähdään aloitteleva näyttelijä Diana Silvers, joka on oikein passeli valinta osaansa. Hahmo on todella perinteinen kauhuleffan päähenkilö, ollessaan kiltti tyttö, joka ei halua käyttää alkoholia, mutta haluaisi olla suositumpi ja on tietty kiinnostunut jostain luokkansa pojasta. Maggie on onneksi tavallista kiinnostavampi tapaus, mikä taitaa tosin johtua siitä, kuinka stereotyyppisten teinihahmojen kanssa hän hengailee. Haley (McKaley Miller) on koulun suosituin tyttö, Chaz (Gianni Paolo) on sporttinen muka-äijä, Andy (Corey Fogelmanis) on kilttinä poikana tietty se, johon Maggie iskee silmänsä ja Darrell (Dante Brown) lähinnä vain on. Hahmoista ei jaksa välittää ja suurimmaksi osaksi leffasta huomasin kannustavani Mamia. Elokuvassa nähdään Octavia Spencerin lisäksi muitakin mainioita aikuisnäyttelijöitä, kuten Juliette Lewis Maggien äitinä, Luke Evans Andyn isänä ja Missi Pyle tämän tyttöystävänä, Allison Janney Mamin pomona, sekä ohjaaja Taylor poliisina. Lewis ja Evans sopivat oivallisesti vanhempien rooleihin, mutta Janneyn mukanaolo aiheutti itsessäni suurta kummastelua. Janney on fantastinen näyttelijä, mutta tässä hänet on tungettu todella mitättömään sivurooliin, mistä on mahdotonta saada mitään irti. Miten ihmeessä hän suostui tähän leffaan?
Mamin idea on mielestäni kiehtova ja ajatuksen tasolla inhottavan karmiva. Kertomus lempeästä naisesta, joka osoittaa ystävyyttään nuoria kohtaan, mutta alkaa välittömästi tunkeutumaan näiden elämään kyseenalaisin tavoin, sisältää suuren potentiaalin ja kun kyseisen naisen rooliin on valittu niin hieno näyttelijä kuin Octavia Spencer, voiko mikään mennä vikaan? Mamin mysteeri ja sen hidas avautuminen on jokseenkin koukuttavaa seurattavaa, mutta kun ennen finaalia paljastetaan, mistä koko hommassa on ollut kyse, katsojana ymmärtää, ettei leffalla ollut muuta tarjottavanaan. Salaisuuksien paljastuessa myös Spencerin roolityö lähtee alamäkeen, jolloin filmin hyvien puolien verho liukuu pois ja tilalle jää vain kehnompi osuus. Jo ennen paljastumista voi huomata, että mysteeri on elokuvan ainoa, hieman epätoivoiseltakin tuntuva kiinnostava puoli. On ymmärrettävää, että tekijät haluavat avata salaisuuksia hitaasti ja vähän kerrallaan, mutta kun leffassa ei ole erityisemmin muuta tarinallista sisältöä, junnaa elokuva pääasiassa paikoillaan. Joko biletetään Mamin luona tai pohditaan, kannattaako Mamin luokse mennä bilettämään. Muutaman vartin ajan elokuva on aika lailla pelkästään tuota ja pariin otteeseen näytetään takaumia Mamin menneisyydestä. Useassa kohtaa leffan voisi helposti viedä päätökseen, mutta jotta kestoa saataisiin edes puolitoista tuntia, on ohutta tarinaa tietty pitänyt venyttää vaikka väkisin.
Tavallaan voisin sanoa, että Mami on todella ennalta-arvattava elokuva, sillä hoksasin kaikki käänteet etukäteen, mutta toisaalta kenelle tahansa, joka on nähnyt leffan trailerin filmi on ennalta-arvattava, sillä traileri spoilaa yllättävänkin paljon. Trailerissa on jopa useita pätkiä loppuhuipennuksesta ja sen nähneenä oli helppo arvata, mistä koko hommassa on oikeasti kyse. Tämä on tietty erittäin surullista ja mielestäni elokuvan markkinointitiimi teki työnsä huonosti. Sitten taas toisaalta aika lailla kaikki "kauhu"-kohtaukset on jätetty vasta loppuun (poislukien parit hölmöt äkkisäikäytykset), joten on siinä mielessä ymmärrettävää, että lopun pätkiä on ollut pakko näyttää, jotta potentiaaliset katsojat saisi kiinnostumaan. On selvää, mitä kaikkea tekijät ovat yrittäneet saada aikaiseksi leffalla, mutta valitettavasti lähes mitkään yrityksistä eivät saavuta päämääräänsä. Aikomuksena on tainnut olla rakentaa hitaasti jännitystä, mikä päästetään lopuksi valloilleen, mutta itse en kokenut elokuvaa jännittäväksi. Puoliväli oli lähinnä pitkäveteinen paikoillaan junnaavan tarinan takia. Juoni on ajatuksen tasolla ahdistava, mutta toteutus menee usein siitä, mistä aita on matalin. Silti pidin ensimmäistä tuntia ihan kelvollisena elokuvana. Finaali on kuitenkin todella huono, etenkin kun sen yritykset shokeerata jäävät lopulta laimeiksi. Erittäin kehno lopetus jättää katsojalle ikävän maun suuhun. Mamissa olisi ollut potentiaalia huomattavasti parempaan.
On todella kummallista, ettei erittäin hyvän Piiat-elokuvan (The Help - 2011) ohjaaja Tate Taylor ole tässä saanut enempää aikaiseksi. Hänen yrityksensä rakentaa epämiellyttävää tunnelmaa jää lopulta pelkäksi yritykseksi, eikä hänellä riitä lopussa uskallusta lähteä oikeasti shokeeraamaan. Isoimmat ongelmat syntyvät kuitenkin hänen ja Scotty Landesin käsikirjoituksesta. Kaksikko on halunnut tehdä karmivan tarinan, mikä sisältäisi tavallisesta poikkeavan kauhuhahmon. Hahmo löytyy ja idea karmivaan tarinaan, mutta käsikirjoitus tuntuu jääneen siihen vaiheeseen, missä sillä haetaan rahoittajaa, eikä tämä tunnu lopulliselta versiolta, mitä kannattaa lähteä kuvaamaan. Nuoret hahmot ovat jääneet kauhukliseiksi, motiivit Mamin tekoihin ovat vasta löyhästi olemassa ja kaiken kaikkiaan tarina tuntuu olevan kesken. Tarvittavien viimeistelyjen sijaan tekijät ovat vain ryhtyneet kuvaamaan ja lopputulos onkin todella ponneton esitys. Sentään kuvauspuoli filmissä on kunnossa. Etenkin muutamat kuvat, joissa hyödynnetään syvyyttä pistämällä joku hahmo lähelle kameraa ja kauas hänen taakse asetetaan jotain mielenkiintoista, ovat upeita. Leikkauksessa filmiä voisi tiivistää reippaasti, kun käsikirjoitus on jämähtänyt paikoilleen puolessa välissä tarinaa. Lavastajat ovat tehneet oivaa työtä Mamin bilekellarin kanssa ja äänisuunnittelukin on mainiota. Gregory Tripin säveltämät musiikit eivät valitettavasti nouse esille, eivätkä nekään pysty luomaan tunnelmaa silloin, kun ohjaaja Taylorilta se ei luonnistu.
Yhteenveto:Mami on mainioista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen laimea elokuva. Filmin idea on kiehtova ja Octavia Spencer on nappivalinta karmivaksi Mamiksi, mutta muuten kaikessa mennään sieltä, mistä aita on matalin. Ensimmäinen tunti on vielä ihan menevää mysteerin rakentelua, vaikka itse tarina ei tunnu etenevän mihinkään, mutta kun asiat vihdoin paljastuvat (mitkä ovat toisaalta hyvin ennalta-arvattavia paljastuksia), loppu lässähtää täysin. Leffan shokeerausyritykset jäävät erikoisen muka-tuhmiksi ja lopulta elokuvassa on pelottavaa vain sen konsepti. Nuoret hahmot ovat mitä perinteisimpiä stereotyyppejä ja kauhukliseitä, eikä aikuisnäyttelijöille ole Spenceriä lukuunottamatta keksitty mitään kiinnostavaa tekemistä. Allison Janneyn raahaaminen mukaan ihmetyttää minua vielä pitkään. Kauhuelokuvaksi Mami on harmillisen jännityksetön ja mysteerinä se on valitettavan lattea. Ilman Octavia Spencerin erittäin hyvää roolisuoritusta tästä olisi vaikea löytää hyvää sanottavaa. Potentiaalia löytyisi paljon parempaan, mutta elokuva on lähinnä pettymys, eikä siihen kannata rahoja tuhlata. Jos Mami kiinnostaa, niin kannattaa vain odottaa sen saapumista vaikkapa Netflixiin.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ma, 2019, Blumhouse Productions, Wyolah Films
Ohjaus: Jeremiah S. Chechik Pääosissa: Chevy Chase, Beverly D'Angelo, Juliette Lewis, Johnny Galecki, Randy Quaid, John Randolph, Diane Ladd, Doris Roberts, E. G. Marshall, Miriam Flynn, Ellen Hamilton Latzen, Cody Burger, Mae Questel, William Hickey, Nicholas Guest, Julia Louis-Dreyfus ja Brian Doyle-Murray Genre: komedia, jouluelokuva Kesto: 1 tunti 37 minuuttia Ikäraja: S
Epäonnisen Griswoldin perheen lomakohelluksesta kertova Faijalla hommat hanskassa(National Lampoon's Vacation - 1983) oli pidetty menestyskomedia, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Pari vuotta myöhemmin ilmestyikin Mieletön kesis(National Lampoon's European Vacation - 1985), mutta se sai lähinnä haukkuja, vaikka olikin pieni hitti. Studio oli yhä innoissaan sarjan jatkamisesta ja he pyysivät käsikirjoittaja John Hughesia työstämään uuden elokuvan Griswoldien seikkailuista. Hughes keksi käyttää vanhaa novelliaan "Christmas '59" uuden tarinan pohjana ja alkoi kirjoittamaan. Aluksi Chris Columbuksen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hänellä tuli isoja riitoja päätähti Chevy Chasen kanssa, jolloin hän jätti projektin, mikä johti siihen, että Hughes antoi Columbukselle toisen joulutarinan, mistä tuli lopulta supersuosittu Yksin kotona -komedia (Home Alone - 1990). Ohjaajaksi valittiin Jeremiah S. Chechik ja kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1989. Saman vuoden marraskuussa Joulupuu on kärvennetty sai ensi-iltansa ja se oli siihen asti isoin hitti elokuvasarjassaan. Ilmestyessään kriitikot eivät erityisemmin välittäneet elokuvasta, mutta ovat vuosien varrella lämmenneet sille ja nykyään leffaa pidetään yhtenä parhaimpana jouluklassikkona. Itse näin Joulupuu on kärvennetty -elokuvan hyvin nuorena lapsena. En ollut nähnyt sarjan edellisiä osia, mutta innostuin leffasta silti ja olenkin katsonut sen useana jouluna. Viime kerrasta on tosin ehtinyt kulua jo muutama vuosi. Kun kesällä 2017 arvostelin Faijalla hommat hanskassa ja tänä kesänä arvostelin Mielettömän kesiksen, tiesin, että jouluna olisi tiedossa tämän elokuvan arvio. Katsoinkin elokuvan yhdessä tyttöystäväni kanssa, kun joulukalenterit, glögit, piparit ja suklaakonvehdit ilmestyivät kaupan hyllyille.
Clark Griswold haluaa järjestää kunnon joulun ja kutsuu sukulaisensa juhlimaan perheensä kanssa. Mikä voisikaan mennä pieleen...
Chevy Chase palaa ikoniseen rooliinsa Clark Griswoldina ja hoitaa hommansa paremmin kuin edellisissä osissa. Clark on sama vanha pöhköilijä, joka välittää suuresti perheestään ja haluaisi vain asioiden onnistuvan helposti. Onkin siis hauska seurata, kuinka suvun läsnäolo ja rikkinäiset jouluvalot alkavat stressaamaan häntä ja kenties ajavat hänet hieman hulluuden partaalle. Chasen ilmeet ovat aivan mahtavia läpi leffan ja hän todella taitaa tilannekomiikan jalon taidon.
Myös Beverly D'Angelo palaa tuttuun rooliinsa Ellen Griswoldina, joka joutuu jälleen seuraamaan vierestä miehensä hölmöilyä. D'Angelo on edelleen kelpo osassaan, mutta hänen hahmonsa jää usein taustalle uusien sukulaishahmojen saadessa enemmän ruutuaikaa. Griswoldien lasten näyttelijät ovat jälleen kerran vaihtuneet. Audrey-tyttärenä tässä nähdään Juliette Lewis, kun taas Russ-poikaa näyttelee nykyään Rillit huurussa -televisiosarjasta (The Big Bang Theory - 2007-) tuttu Johnny "Leonard" Galecki. Kummatkin lapset saavat omat hetkensä loistaa pienesti, mutta pääasiassa heidänkin hommakseen jää Clarkin sekoilun seuraaminen. Lasten kanssa hauskimpia hetkiä on, kun Clark yrittää saada jommankumman mukaansa villityyksiinsä ja muksut yrittävät keksiä tekosyitä päästäkseen pois tilanteesta, mikä ei mitenkään voi johtaa hyvään lopputulokseen. Griswoldien kanssa joulua saapuvat viettämään Clarkin vanhemmat Clark Sr. (John Randolph) ja Nora-äiti (Diane Ladd), jotka ovat selvästi lapsesta asti joutuneet kohentamaan poikansa mielialaa tämän mokatessa, Ellenin vanhemmat Art-isä (E. G. Marshall) ja Frances-äiti (Doris Roberts), jotka paheksuvat tyttärensä miesvalintaa, sekä höperö Bethany-täti (Mae Questel) ja kärttyisä Lewis-setä (William Hickey). Paikalle putkahtavat myös sarjan alkuperäisestä osasta tutut pöljä Eddie-serkku (Randy Quaid) ja tämän vaimo Catherine (Miriam Flynn), sekä heidän lapset Rocky (Cody Burger) ja Ruby Sue (Ellen Hamilton Latzen). Eddien saapuessa mukaan joulunviettoon alkaa selvä kilpailu parhaimman hauskuuttajan tittelistä Chasen ja Quaidin välillä, ja heidän juttunsa todella saavat nauramaan. Elokuvassa nähdään myös Nicholas Guest ja Julia Louis-Dreyfus Griswoldien epäonnekkaina naapureina ja koomikko Bill Murrayn hyvin samannäköinen veli Brian Doyle-Murray Clarkin pomona.
Joulupuu on kärvennetty on aivan mahtava jouluelokuva ja ehdottomasti National Lampoonin Vacation-sarjan paras osa! Kyseessä on sarjan kolmas elokuva, joten normaalisti olisi lähes mahdotonta, että filmi voisi ylittää edeltäjiensä tason, mutta niin vain leffa onnistui mahdottomassa, eivätkä kaksi edellistä osaa ole läheskään yhtä hyviä tai hauskoja teoksia. Kyseessä on tavallaan hyvin erilainen elokuva kuin Faijalla hommat hanskassa ja Mieletön kesis, sillä Yhdysvaltojen läpi ajamisen tai Euroopassa turisteilun sijaan elokuva tapahtuukin Griswoldien kotona. Leffa on kuitenkin siinä mielessä samanlainen, että tarinaa ei erityisemmin ole, vaan elokuva vain kulkee eteenpäin hauskojen jouluun liitännäisten kohtausten kautta. Mennään metsään etsimään joulukuusta, käydään lahjaostoksilla, pistetään koristeet pystyyn, mennään pulkkamäkeen ja nautitaan jouluateria sukulaisten kanssa... eikä elokuva tarvitse mitään sen enempää! Jouluiset aktiviteetit ja ihanan lämmin henki riittävät täydellisesti. Lisäksi leffa on todella hauska; ensimmäiset kolme varttia ovat jopa hulvatonta katseltavaa.
Elokuva onnistuu myös syventämään hahmojaan aiempia osia paremmin - ei kovin paljoa, mutta leffa tuo silti hahmoihin jotain, mitä edellisistä elokuvista puuttui. Clarkia syvennetään jo sillä, että näytetään hänen työpaikkansa. Tämän lisäksi leffasta löytyy esimerkiksi kohtaus, missä Clark yrittää saada pientä Ruby Sue -tyttöä uskomaan, että Joulupukki todella on olemassa. Tällainen tuo leffaan jopa pientä koskettavuutta. Kaikin puolin Joulupuu on kärvennetty tarjoaa siis erinomaista hupia koko perheelle ja se on ehdottomasti ansainnut paikkansa jouluklassikoiden joukossa. Minun täytyy kyllä pitää lyhyempiä taukoja elokuvan katselukertojen välillä ja ottaa Joulupuu on kärvennetty joka jouluiseksi perinteeksi leffojen, kuten Yksin kotona, Painajainen ennen joulua(The Nightmare Before Christmas - 1993) jaThe Grinch(Dr. Seuss' How the Grinch Stole Christmas - 2000) joukkoon.
Elokuvan ohjaajana toimii tosiaan Jeremiah S. Chechik, joka on luonut aivan mahtavan ilmapiirin läpi leffan. Chechik osaa hienosti ajoittaa komediahetket oikein ja takaa näin parhaimmat naurut. Olisi tavallaan mielenkiintoista nähdä, mitä Chris Columbus olisi saanut aikaan leffan kanssa, mutta toisaalta se voisi tarkoittaa, ettei elokuva välttämättä toimisi, eikä Yksin kotona -elokuvaa olisi koskaan tehty, joten parasta vain, että Chechik hoiti homman. John Hughesin käsikirjoitus on hauskan nokkela ja hän on saanut aikaiseksi sarjan parhaat vitsit. Lisäksi Joulupuu on kärvennetty on kuvattu ja leikattu oivallisesti. Olen aina pitänyt leffan tavasta näyttää ajan kulumista Clarkin avatessa joulukalenterin luukkuja. Lavasteet ovat mainiot ja muutamat visuaaliset efektit ovat hauskan yliampuvat. Alkutekstien aikana nähtävä joulupukkianimaatio on huvittava ja hyvin tehty. Äänimaailma on oivasti rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit ovat ihanan jouluiset. Elokuvan jälkeen on myös aika varmaa, että Mavis Staplesin esittämä "Christmas Vacation" -hoilotus jää soimaan päässä.
Yhteenveto:Joulupuu on kärvennetty on loistava joulukomedia ja Vacation-sarjan paras osa! Chevy Chase pistää parastaan Griswoldin perheen isänä ja naurattaa, minkä kerkeää. Myös Randy Quaid tarjoaa monet naurut ja muutkin näyttelijät tekevät erittäin oivallista työtä hahmojensa kanssa. Erityisen ihmeellistä tarinaa ei elokuvasta löydy, mutta se ei todellakaan haittaa, sillä filmi on vain puhdasta joulun riemua ja taikaa alusta loppuun. Sen aikana saa nauraa useaan otteeseen, minkä lisäksi se luo pientä koskettavuutta syventäessään hieman hahmojaan. Mukana on useita ikimuistoisia hetkiä ja kaiken kaikkiaan Joulupuu on kärvennetty onnistuu tarjoamaan suurta iloa kerta toisensa jälkeen. Suosittelenkin katsomaan elokuvan heti tänä jouluna, jos ette ole sitä vielä nähneet. Tämä sopii erinomaisesti koko perheen kesken vietettävään leffahetkeen, sillä siitä voi nauttia minkä ikäinen tahansa. Kyseessä on ehdoton jouluklassikko ja mielestäni kaikkien kuuluisi katsoa tämä ainakin kerran! Hyvää joulua siis kaikille ja toivon, että teidän joulunne sujuu paremmin kuin tällä perheellä!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
National Lampoon's Christmas Vacation, 1989, Warner Bros. Pictures, Hughes Entertainment
Ohjaus: Henry Joost ja Ariel Schulman Pääosissa: Emma Roberts, Dave Franco, Emily Meade, Miles Heizer, Juliette Lewis ja Colson Baker Genre: trilleri, jännitys Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 12
En tiennyt oikeastaan muuta Nervestä kuin sen päänäyttelijät, mennessäni katsomaan sitä. Julistetta internetistä etsiessäni, näin yksittäisiä julisteita, joissa lukee asioita, kuten "Hanki tatuointi" tai "Makaa junan alla", joiden alapuolella olivat tekstit "Hyväksyn" ja "En hyväksy". Tästä pystyi helposti päätellä, että kyseessä on jonkinlaisia haasteita, joita hahmot joutuvat toteuttamaan elokuvan aikana. Tietääkseni lisää, täytyi tietysti katsoa itse elokuva.
Venus "Vee" Delmonico päätyy mukaan Nerve-peliin, jossa katsojat haastavat kilpailijat tekemään yhä vain hullumpia asioita rahasta.
Pääosassa Veenä nähdään Emma Roberts, joka ei ole minulle tuttu näyttelijä. Vee on menettänyt veljensä, mikä näkyy hahmosta aina välillä. Hän on hieman ujo ja hiljainen, mutta pelin aikana kerää paljon rohkeutta. Ehkä jopa oudonkin paljon. Roberts suoriutuu osastaan ihan toimivasti. Pelin aikana Vee tapaa Ianin, jota näyttelee Dave Franco. Dave ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä ja hänellä on aina tietty tyyli siristellä silmiään, hymyillä siten, että hampaat varmasti näkyvät selvästi ja hän puhuu todella laiskasti. Tässä häntä jaksaa katsoa, mutta olisi roolin voinut vetää joku toinenkin. En tiedä onko sattumaa, mutta Daven veljen, James Francon, nimi vilahtaa nopeasti elokuvan alussa tietokoneen ruudulla näkyvässä uutisartikkelissa. Muita hahmoja elokuvassa on mm. Veen äiti, jota esittää Juliette Lewis. Lewis on minulle erittäin tuttu naama, mutten koko elokuvan aikana saanut päähäni, mistä hänet tiedän. Valitettavasti nopean IMDb-tutkinnan jälkeen en vieläkään oikein tiedä, mistä elokuvasta hän olisi jäänyt mieleeni. Lewisin hahmo on aika yksiulotteinen, eikä oikeastaan tee paljoa, mutta totta kai teinityttö Veellä pitää äiti olla. Veellä on myös kaksi ystävää; Sydney (Emily Meade) ja Tommy (Miles Heizer). Sydney tuntuu olevan aika pissisluonne ja haluaa olla Nerve-pelissä paras. Tommy taas tuntuu vain roikkuvan mukana ja on jonkinlainen hakkerinero, jonka taidoille löytyy tietysti käyttöä elokuvan aikana. Kummatkin ovat ihan hyviä. Kovin laadukas ei siis näyttelijäkaarti ole kyseessä.
Elokuva alkaa tietokoneruudulla tapahtuvasta klikkailusta ja videopuhelusta, jonka kautta Vee saa kuulla Nervestä. Heti hän ei suostu siihen, mutta kuitenkin myöhemmin kun hän kokee olevansa ystävien mielestä liian pelokas, hän päättää palata tietokoneensa ääreen (jossa Nerven osallistumislinkki on jostain syystä yhä auki) ja osallistuu peliin. Ei aikaakaan, kun hän saa ensimmäisen tehtävänsä, nimittäin suudella ventovierasta. Näin hän törmää Ianiin. Siitä heidän seikkailunsa alkaa ja he käyvät yhdessä suorittamassa tehtäviä, jotka vaikuttavat aluksi harmittomilta, mutta muuttuvat jopa hengenvaarallisiksi. Silti voitto on vahvana Veen mielessä, kuten myös ystävilleen näyttäminen, joten hän yrittää päästä finaaliin.
Nerve-peli toimii siten, että siihen osallistutaan joko katsojaksi tai pelaajaksi. Katsojat nimensä mukaan vain seuraavat älypuhelimillaan pelaajien menoa ja voivat ehdottaa heille uusia tehtäviä. Jos pelaaja ei ehdi suorittaa tehtävää tai hylkää sen, niin putoaa pois pelistä. Kaksi eniten katsojia saanutta pelaajaa pääsee finaaliin, jossa selviää voittaja. Koskaan ei oikeastaan kerrota, että kuka loi pelin, miten se levisi tietoisuuteen, mistä voittorahat tulevat, miten ihmiset voivat 24/7 katsoa pelaajien toimintaa ja miksi kaikki tapahtuu vain yhdessä kaupungissa? Silti juttu toimii tarpeeksi hyvin ja elokuva onnistuu viihdyttämään. Pari haastetta ovat oikeasti jännittäviä. Ne ovat hyvin rakennettuja kohtauksia ja niissä on saatu sekä peliä seuraavat katsojat, että elokuvan katsojat pysähtymään paikoilleen.
Muistatteko elokuvan I Am Number Four (2011)? Ette? Ei ihme. Se on sellainen elokuva, että se jaksaa viihdyttää läpi lyhyen kestonsa, mutta vähän ajan päästä ei edes muista nähneensä sitä. Se on teinidraamaa sekoitettuna trilleriin. Sitä on myös tämä ja vaikka Nerve onkin onnistuneempi pätkä kuin I Am Number Four, niin uskoisin, että sille käy samoin, eli vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa ei edes muista nähneensä sitä. Se on kelpo pätkä teineille, jotka aika varmasti viihtyvät elokuvan parissa, mutten usko aikuisiän saavuttaneiden innostuvan tästä.
Elokuvan ovat ohjanneet Henry Joost ja Ariel Schulman, ja se perustuu Jeanne Ryanin kirjaan. Joost ja Schulman ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi elokuvat Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012), joten he osaavat selkeästi luoda oikeanlaista tunnelmaa, jos niin haluavat. Nerve on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin. Elokuvassa on käytetty hahmojen puhelimilla otettua videokuvaa, joka toimii yllättävän hyvin elokuvassa. Tämä on yksi harvoista elokuvista, jossa hahmojen kuvaamat pätkät oikeiden kuvaajien ottamien pätkien välissä tuntuvat luonnollisilta. Musiikki jumputtaa voimakkaana taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Leikkaus on sujuvaa ja elokuva on saatu pysymään toimivassa, lyhyessä paketissa, eikä sen edes tarvitsisi olla pidempi. Tehosteina on käytetty mm. laajoissa kaupunkikuvissa näkyviä tekstejä, joissa näkyvät Nerven pelaajat ja välillä katsojien tekstit näkyvät kuplina ruudulla, kuten myös pelaajien haasteet.
Yhteenveto:Nerve on aika harmitonta ja toimivaa viihdettä, joka pitää ihan hyvin otteessaan loppuun asti, vaikkei sen näkemistä välttämättä muistakaan vuoden lopussa. Näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta, mutta toimivat tarpeeksi hyvin. Jännittäviä kohtauksia löytyy elokuvasta, mistä on pakko antaa plussaa. Välillä olisi toivonut lisäselitystä Nerve-pelin toiminnalle, mutta se sujui näinkin kivasti. Jos tämä kiinnostaa, niin kannattaa se vilkaista, mutta suosittelisin ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta tai että se tulee esimerkiksi Netflixiin. Elokuva ei erityisemmin aiheuttanut tarvetta lukea kirjaa, johon se perustuu, mutta voisin sujuvasti katsoa elokuvan uudestaan. Omistustarvetta en koe. Tämä toimii selkeästi parhaiten teineille, joten suosittelisin aikuisia jättämään tämän väliin.
Kirjoittanut: Joonatan, 2.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thenerveapp.com
Nerve, 2016, Allison Shearmur Productions, Keep Your Head, Lionsgate, Supermarché
