Arvostelu: Project Power (2020)

PROJECT POWER

Ohjaus: Ariel Schulman ja Henry Joost
Pääosissa: Jamie Foxx, Dominique Fishback, Joseph Gordon-Levitt, Rodrigo Santoro, Amy Landecker, Colson Baker, Kyanna Simone Simpson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Project Power on Netflixin suoratoistopalvelun uusi supersankarielokuva. Se lähti liikkeelle Mattson Tomlinin käsikirjoituksesta nimeltä "Power", mistä useampi studio taisteli vuonna 2017. Lopulta Netflix nappasi käsikirjoituksen itselleen ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja nyt Project Power on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen ideasta ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Katsoinkin Project Powerin heti sinä päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Yhdysvalloissa alkaa leviämään uusi huumausaine, mikä antaa käyttäjälleen supervoimat viideksi minuutiksi. Ex-sotilas Art uskoo aineen tehtailijoiden siepanneen hänen tyttärensä ja etsii tätä yhdessä huumediilerin ja poliisin kanssa.

Jamie Foxx näyttelee entistä sotilasta, Artia, jonka tytär on siepattu ja jota hän nyt vimmaisesti etsii. Taustastaan huolimatta Art ei pysyttele enää kaidalla polulla etsintäretkellään ja hänelle ei tuota vaikeuksia pistää hengiltä kaikkia, jotka saattavat olla tekemisissä sieppauksen kanssa. Foxx on erittäin hyvä roolissa ja tuo oikeaa intensiivisyyttä mukaan.

Etsintöihin mukaan Art saa yhteistyötä tekevän poliisi Frankin (Joseph Gordon-Levitt) ja nuoren huumediileri Robinin (Dominique Fishback). Molemmat hahmot alustetaan kiinnostavasti: Robin myy supervoimia antavaa ainetta eteenpäin, koska hänen äitinsä on pahasti sairas ja hän yrittää saada sairaalalaskut maksettua. Frank taas yrittää saada uuden aineen pois kaduilta, mutta hyödyntää ainetta itse saadakseen hommansa hoidettua, mikä luo hyvän konfliktin. Jossain kohtaa kuitenkin tuntuu siltä, ettei käsikirjoittajaa ole kiinnostanut kuljettaa heidän kehityskaariaan loppuun saakka ja he jäävät jopa ärsyttävän alikehitetyiksi. Fishback ja Gordon-Levitt ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. On muuten erittäin mukava nähdä Gordon-Levittiä pitkästä aikaa. Hän nousi staraksi kymmenisen vuotta sitten Inceptionin (2010), Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ja Looperin (2012) kautta, mutta sitten hän tuntui suorastaan katoavan. Toivottavasti hän tekee nyt kunnon paluuta elokuvien pariin.

Project Power sisältää yhden vuoden kiehtovimmista konsepteista: pilleri, mikä antaa sinulle supervoimat, mutta vain viideksi minuutiksi, etkä tiedä minkä kyvyn saat, ennen kuin kokeilet. Yksi saa käyttöönsä tulivoimat, toisen iho muuttuu luodinkestäväksi ja kolmannelta kasvaa esiin luiset piikit - joku taas saattaa räjähtää välittömästi. En malttanut odottaa näkeväni, mitä kaikkea tällä idealla tehdään elokuvassa. Valitettavasti vastaus on, että eipä paljoa. Leffa on harmillisen vaisu raina, mikä hukkaa mahtavan potentiaalinsa keskittymällä kaiken aikaa vääriin asioihin... kuten räppäämiseen. Tässä leffassa räpätään hämmentävän, jopa kiusallisen paljon. Sillä kai haetaan ajatusta siitä, että supervoima voi olla muutakin kuin lasersilmät tai yli-inhimillinen vahvuus, mutta juonikuvio on lopulta todella kömpelösti käsitelty, kuten on moni muukin asia elokuvassa. Leffa tuntuu lähinnä pintaraapaisulta kaikesta, mikä herättikin itsessäni ajatuksen, miksei tästä tehty Netflix-sarjaa elokuvan sijaan?

Sen sijaan, että elokuva kertoisi siitä, mitä vaikutuksia tällaisella aineella todellisuudessa olisi maailmaan, se käyttää aikansa lähinnä pohtimaan, mistä tällainen aine on peräisin. Noh, mitä geneerisimmiltä ja tylsimmiltä pahiksilta, se on ainakin varmaa. Elokuvan roistot ovat kuluneen leffavuoden heikoimpia, niin surkeita, ettei heistä jää yhtään mitään käteen. He eivät luo minkäänlaista jännitettä tai uhkaa ja etenkin loppuhuipennus lässähtää täysin heidän takia. On hämmentävää, että Mattson Tomlinin käsikirjoitus oli pitkään työstämisen alla ja suuren kilpailun kourissa, mutta silti siitä on saatu aikaiseksi näin keskinkertainen raina. Lisäksi leffa kuvattiin lähes kaksi vuotta sitten, eli se on ollut jälkituotannossa pitkän aikaa, eikä epätasaisuudelle ole tehty mitään. Toimintakaan ei sen kummemmin vakuuta erilaisista syistä, kuten kehnoista tappelukoreografioista, heikoista tehosteista ja muuten vain laimeasta menosta. Elokuva yrittää olla raju, mutta se ei oikein uskalla olla sitäkään.

Käsikirjoittaja Mattson Tomlin ei ollut tätä ennen työstänyt ainuttakaan tekstiä, mistä olisi tehty elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa selkeästi. Tomlin on keksinyt nerokkaan idean, mutta ei lopulta oikein tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Asiaa eivät auta ohjaajakaksikko Ariel Schulman ja Henry Joost, joiden aiempiin filmeihin kuuluu Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012). Project Powerilla he jatkavat ihan katsottavien, mutta lopulta tyhjänpäiväisten ja keskinkertaisten elokuvien linjaansa. Tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Toimintakohtauksissa kamera heiluu ja erilaisten supervoimien toteutus digiefektein ei ole välillä kovinkaan uskottavaa. Mukaan mahtuu kyllä tyylikästäkin kuvausta, mutta ne ovat lopulta vain yksittäisiä taidokkaita kamerakikkailuja kaiken seassa. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu, vaikkakin musiikkipuolella mieleen jää oikeastaan vain Robinin räppäämiset.

Yhteenveto: Project Power hukkaa suuren potentiaalinsa keskinkertaisen toteutuksen takia. Leffalla olisi mahdollisuus olla erittäin raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta lopulta se jää vain vaisuksi rainaksi. Elokuva keskittyy jatkuvasti vääriin asioihin, eikä hyödynnä loistavia ideoitaan tarpeeksi. Lisäksi sen pahikset ovat jopa ala-arvoisen surkeita, eikä heihin ole panostettu lainkaan. Käsikirjoitus on kömpelö, eikä ohjauskaan huimaa päätä. Erikoistehosteiden ja kuvauksen taso heittelee, eikä oikein mihinkään ole keskitytty täysillä. Näyttelijäkolmikko Jamie Foxx, Joseph Gordon-Levitt ja Dominique Fishback ovat kuitenkin erittäin hyviä rooleissaan. On vain harmillista, kuinka tönkösti kahden jälkimmäisen hahmoja käsitellään. Project Power on valitettava pettymys, joka jättää vain toivomaan, että pintaa raapaisevan elokuvan sijaan olisimme saaneet samasta ideasta kunnon Netflix-sarjan. Netflix on kuitenkin huomattavasti parempi sarjojen kuin leffojen kanssa, mistä Project Power on jälleen yksi osoitus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Project Power, 2020, Netflix, Screen Arcade, Supermarché

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions

Arvostelu: Nerve (2016)

NERVE (2016)

Ohjaus: Henry Joost ja Ariel Schulman
Pääosissa: Emma Roberts, Dave Franco, Emily Meade, Miles Heizer, Juliette Lewis ja Colson Baker
Genre: trilleri, jännitys
Kesto: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 12

En tiennyt oikeastaan muuta Nervestä kuin sen päänäyttelijät, mennessäni katsomaan sitä. Julistetta internetistä etsiessäni, näin yksittäisiä julisteita, joissa lukee asioita, kuten "Hanki tatuointi" tai "Makaa junan alla", joiden alapuolella olivat tekstit "Hyväksyn" ja "En hyväksy". Tästä pystyi helposti päätellä, että kyseessä on jonkinlaisia haasteita, joita hahmot joutuvat toteuttamaan elokuvan aikana. Tietääkseni lisää, täytyi tietysti katsoa itse elokuva.

Venus "Vee" Delmonico päätyy mukaan Nerve-peliin, jossa katsojat haastavat kilpailijat tekemään yhä vain hullumpia asioita rahasta.

Pääosassa Veenä nähdään Emma Roberts, joka ei ole minulle tuttu näyttelijä. Vee on menettänyt veljensä, mikä näkyy hahmosta aina välillä. Hän on hieman ujo ja hiljainen, mutta pelin aikana kerää paljon rohkeutta. Ehkä jopa oudonkin paljon. Roberts suoriutuu osastaan ihan toimivasti.
     Pelin aikana Vee tapaa Ianin, jota näyttelee Dave Franco. Dave ei ole koskaan erityisemmin vakuuttanut minua näyttelijänä ja hänellä on aina tietty tyyli siristellä silmiään, hymyillä siten, että hampaat varmasti näkyvät selvästi ja hän puhuu todella laiskasti. Tässä häntä jaksaa katsoa, mutta olisi roolin voinut vetää joku toinenkin. En tiedä onko sattumaa, mutta Daven veljen, James Francon, nimi vilahtaa nopeasti elokuvan alussa tietokoneen ruudulla näkyvässä uutisartikkelissa.
     Muita hahmoja elokuvassa on mm. Veen äiti, jota esittää Juliette Lewis. Lewis on minulle erittäin tuttu naama, mutten koko elokuvan aikana saanut päähäni, mistä hänet tiedän. Valitettavasti nopean IMDb-tutkinnan jälkeen en vieläkään oikein tiedä, mistä elokuvasta hän olisi jäänyt mieleeni. Lewisin hahmo on aika yksiulotteinen, eikä oikeastaan tee paljoa, mutta totta kai teinityttö Veellä pitää äiti olla.
     Veellä on myös kaksi ystävää; Sydney (Emily Meade) ja Tommy (Miles Heizer). Sydney tuntuu olevan aika pissisluonne ja haluaa olla Nerve-pelissä paras. Tommy taas tuntuu vain roikkuvan mukana ja on jonkinlainen hakkerinero, jonka taidoille löytyy tietysti käyttöä elokuvan aikana. Kummatkin ovat ihan hyviä. Kovin laadukas ei siis näyttelijäkaarti ole kyseessä.

Elokuva alkaa tietokoneruudulla tapahtuvasta klikkailusta ja videopuhelusta, jonka kautta Vee saa kuulla Nervestä. Heti hän ei suostu siihen, mutta kuitenkin myöhemmin kun hän kokee olevansa ystävien mielestä liian pelokas, hän päättää palata tietokoneensa ääreen (jossa Nerven osallistumislinkki on jostain syystä yhä auki) ja osallistuu peliin. Ei aikaakaan, kun hän saa ensimmäisen tehtävänsä, nimittäin suudella ventovierasta. Näin hän törmää Ianiin. Siitä heidän seikkailunsa alkaa ja he käyvät yhdessä suorittamassa tehtäviä, jotka vaikuttavat aluksi harmittomilta, mutta muuttuvat jopa hengenvaarallisiksi. Silti voitto on vahvana Veen mielessä, kuten myös ystävilleen näyttäminen, joten hän yrittää päästä finaaliin.

Nerve-peli toimii siten, että siihen osallistutaan joko katsojaksi tai pelaajaksi. Katsojat nimensä mukaan vain seuraavat älypuhelimillaan pelaajien menoa ja voivat ehdottaa heille uusia tehtäviä. Jos pelaaja ei ehdi suorittaa tehtävää tai hylkää sen, niin putoaa pois pelistä. Kaksi eniten katsojia saanutta pelaajaa pääsee finaaliin, jossa selviää voittaja. Koskaan ei oikeastaan kerrota, että kuka loi pelin, miten se levisi tietoisuuteen, mistä voittorahat tulevat, miten ihmiset voivat 24/7 katsoa pelaajien toimintaa ja miksi kaikki tapahtuu vain yhdessä kaupungissa? Silti juttu toimii tarpeeksi hyvin ja elokuva onnistuu viihdyttämään. Pari haastetta ovat oikeasti jännittäviä. Ne ovat hyvin rakennettuja kohtauksia ja niissä on saatu sekä peliä seuraavat katsojat, että elokuvan katsojat pysähtymään paikoilleen.

Muistatteko elokuvan I Am Number Four (2011)? Ette? Ei ihme. Se on sellainen elokuva, että se jaksaa viihdyttää läpi lyhyen kestonsa, mutta vähän ajan päästä ei edes muista nähneensä sitä. Se on teinidraamaa sekoitettuna trilleriin. Sitä on myös tämä ja vaikka Nerve onkin onnistuneempi pätkä kuin I Am Number Four, niin uskoisin, että sille käy samoin, eli vuoden lopussa tai ensi vuoden alussa ei edes muista nähneensä sitä. Se on kelpo pätkä teineille, jotka aika varmasti viihtyvät elokuvan parissa, mutten usko aikuisiän saavuttaneiden innostuvan tästä.

Elokuvan ovat ohjanneet Henry Joost ja Ariel Schulman, ja se perustuu Jeanne Ryanin kirjaan. Joost ja Schulman ovat aiemmin ohjanneet esimerkiksi elokuvat Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012), joten he osaavat selkeästi luoda oikeanlaista tunnelmaa, jos niin haluavat. Nerve on kuvattu ihan hyvin, vaikka välillä kamera heiluukin. Elokuvassa on käytetty hahmojen puhelimilla otettua videokuvaa, joka toimii yllättävän hyvin elokuvassa. Tämä on yksi harvoista elokuvista, jossa hahmojen kuvaamat pätkät oikeiden kuvaajien ottamien pätkien välissä tuntuvat luonnollisilta. Musiikki jumputtaa voimakkaana taustalla, muttei jää erityisemmin mieleen. Leikkaus on sujuvaa ja elokuva on saatu pysymään toimivassa, lyhyessä paketissa, eikä sen edes tarvitsisi olla pidempi. Tehosteina on käytetty mm. laajoissa kaupunkikuvissa näkyviä tekstejä, joissa näkyvät Nerven pelaajat ja välillä katsojien tekstit näkyvät kuplina ruudulla, kuten myös pelaajien haasteet.

Yhteenveto: Nerve on aika harmitonta ja toimivaa viihdettä, joka pitää ihan hyvin otteessaan loppuun asti, vaikkei sen näkemistä välttämättä muistakaan vuoden lopussa. Näyttelijät eivät erityisemmin vakuuta, mutta toimivat tarpeeksi hyvin. Jännittäviä kohtauksia löytyy elokuvasta, mistä on pakko antaa plussaa. Välillä olisi toivonut lisäselitystä Nerve-pelin toiminnalle, mutta se sujui näinkin kivasti. Jos tämä kiinnostaa, niin kannattaa se vilkaista, mutta suosittelisin ennemminkin odottamaan vuokrausmahdollisuutta tai että se tulee esimerkiksi Netflixiin. Elokuva ei erityisemmin aiheuttanut tarvetta lukea kirjaa, johon se perustuu, mutta voisin sujuvasti katsoa elokuvan uudestaan. Omistustarvetta en koe. Tämä toimii selkeästi parhaiten teineille, joten suosittelisin aikuisia jättämään tämän väliin.

Kirjoittanut: Joonatan, 2.8.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.thenerveapp.com
Nerve, 2016, Allison Shearmur Productions, Keep Your Head, Lionsgate, Supermarché