Arvostelu: Collateral - väärä aika väärä paikka (Collateral - 2004)

COLLATERAL - VÄÄRÄ AIKA VÄÄRÄ PAIKKA

COLLATERAL

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Jamie Foxx, Tom Cruise, Jada Pinkett Smith, Mark Ruffalo, Peter Berg, Bruce McGill, Irma P. Hall, Barry Shabaka Henley, Klea Scott, Emilio Rivera, Javier Bardem ja Jason Statham

Genre: trilleri, toiminta

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Collateral, suomalaiselta lisänimeltään Väärä aika väärä paikka, on Michael Mannin ohjaama toimintatrilleri. Stuart Beattie sai idean elokuvaan jo 17-vuotiaana, ollessaan taksin kyydissä ja pohtiessaan, mitä jos joku taksikuski kyyditsisi tietämättään tappajaa. Beattie esitteli "The Last Domino" -työnimellä kulkeneen ideansa tuottajakaverilleen Julie Richardsonille, joka taas vei idean eteenpäin Frank Darabontin perustamalle Edge City -yhtiölle. Yhtiöllä kiinnostuttiin elokuvasta, mutta kun HBO (jolle Edge City tuotti elokuvia) kieltäytyi projektista, se päätyi DreamWorksille, missä siitä innostuttiin. Alun perin ohjaajaksi oli ehdolla muun muassa Mimi Lederiä ja Fernando Meirellesiä, kunnes pestiin valittiin Michael Mann. Pääosiin taas kaavailtiin ensiksi Russell Crowea ja Adam Sandleria, mutta kumpikin jätti projektin ja lopulta rooleihin palkattiin Tom Cruise ja Jamie Foxx. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2003 ja lopulta Collateral - väärä aika väärä paikka sai maailmanensi-iltansa 2. elokuuta 2004 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai myös parhaan miessivuosan ja leikkauksen Oscar-ehdokkuudet, parhaan miessivuosan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, miessivuosan, leikkauksen ja äänen BAFTA-ehdokkuudet ja parhaan kuvauksen BAFTA-palkinnon. Itse näin Collateralin jo hyvin nuorena ja pidin siitä paljon. Olen katsonut sen kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen jälleen ja samalla myös arvostella sen.

Taksikuski Max saa eräänä yönä kyytiinsä Vincentin, joka tarjoaa hänelle mojovaa rahasummaa sitä vastaan, että Max kyyditsee ainoastaan Vincentiä läpi yön, kun tämä hoitaa bisneksiään. Kun Maxille selviää, että Vincentin bisnekset liittyvät ihmisten murhaamiseen, alkaa kyyti, josta vaikuttaisi olevan mahdotonta päästä pois.

Jamie Foxx nähdään Maxina, joka on työskennellyt taksikuskina yli vuosikymmenen, samalla haaveillen omasta limusiiniyhtiöstään. Tom Cruise taas näyttelee Vincentiä, palkkatappajaa, joka eräänä yönä sattuu hyppäämään juuri Maxin kyytiin, hoitaessaan tappokeikkaa Los Angelesissa. Pian käy selväksi, että Max on panttivanki omassa taksissaan, Vincentin uhkaillessa ja kiristäessä häntä toimimaan hänen henkilökohtaisena kuljettajanaan läpi yön. Asetelma on trillerille mitä erinomaisin ja nämä kaksi hahmoa ovat niin vakuuttavasti kirjoitettuja kuin myös näyteltyjä. Foxx tekee yhden uransa parhaista töistä Maxina, joka ryhtyy vähitellen keräämään rohkeuttaan elämänsä hurjimman kyydin aikana. Foxx sai suorituksellaan jopa parhaan miessivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet ja vaikka hän hävisikin niistä jokaisen, ei tuo tainnut painaa miehen mieltä, sillä samoissa gaaloissa hän onnistui nappaamaan parhaan miespääosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot työstään Ray-elokuvassa (2004). Cruise taas tekee yhden oman elokuvauransa poikkeuksellisimmista rooleista. Pääasiassa sankaritonttia hoitava Cruise on yllättävänkin toimiva valinta pahiksen osaan. Collateral taitaakin olla ainoa elokuva, jossa Cruisen jahdatessa hahmoja ase kourassaan, katsoja ei kannusta häntä onnistumaan, vaan hänen kohteitaan selviytymään.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Ruffalo ja Peter Berg etsivinä Fanningina ja Weidnerinä, Jada Pinkett Smith asianajaja Anniena, Bruce McGill FBI-agentti Pedrosana, Irma P. Hall Maxin äitinä, Javier Bardem rikollispomo Felixinä, sekä Jason Statham pienessä roolissa heti elokuvan alussa miehenä, joka antaa Vincentille hänen työnkuvansa sisältävän laukun. Statham on myöhemmin haastatteluissa todennut kyseessä olevan Frank Martin, hänen roolihahmonsa Transporter-elokuvissa (2002-2015). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, etenkin Ruffalo ja Pinkett Smith.

Collateral - väärä aika väärä paikka sen kuin paranee iän ja uudelleenkatselujen myötä. Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ohjaajana parhaiten tunnettu Michael Mann osoittaa lahjakkuutensa toimintatrillerien saralla tässäkin ja tarjoaa jännittävän ja vangitsevan parituntisen, jonka parissa ei aika käy pitkäksi. Elokuva nappaa heti mukaansa Los Angelesin yöelämään ja Maxin taksin kyytiin, ja kun Vincent hyppää sekaan, sekä paljastaa todelliset kyntensä, alkaa aivan mahtava ajomatka. Kuten tulikin jo sanottua, leffan premissi on loistava ja siitä on saatu kypsyteltyä sitäkin parempi lopputulos. Elokuva kasvattelee jännitystään erinomaisesti läpi kestonsa, muuttuen finaaliaan kohti jopa piinaavan tiivistunnelmaiseksi. Sekaan mahtuu useita väkeviä kohtauksia, oli kyse sitten pääkaksikon välisen jännitteen kulkemisesta vuoristoratamaisesti tai räiskyvistä toimintakohtauksista, Vincentin päästessä kunnolla irti. Nämä väkivallan purkaukset vain saavat katsojan jännittämään enemmän Maxin selviytymisen puolesta.

Elokuva on jo pintapuoleisesti todella onnistunut juonta, ohjausta, näyttelijöitä ja tunnelmaa myöten, mutta se nousee vielä korkeammalle tasolle hiljalleen avautuvien syvempien puoltensa ansiosta. Maxin ja Vincentin kohtaaminen ei jää pelkäksi intensiiviseksi jännitysnäytelmäksi, vaan yhteinen matka avaa kummastakin asioita niin katsojille kuin myös toisilleen ja jopa itselleen. Ampumiset, takaa-ajot ja sen sellaiset ovat kyllä koukuttavaa katseltavaa, mutta elokuvan parasta antia ovat näiden kahden erilaisen miehen keskustelut taksimatkan aikana. Meno käy jopa ajoittain todella filosofiseksi, kun Max ja Vincent pohtivat palkkatappajan työtä, kilpailevien roistojen tappamisen moraalisia puolia, sekä jopa yksittäisten ihmisten merkityksestä ja merkityksettömyydestä järjettömän valtavassa universumissa. Näihin kahteen hahmoon kiintyy hyvin eri tavoin ja kun heidän matkansa viedään vihdoin päätökseensä, on tunne lopputekstien aikana monimutkikas ja haikea.

Michael Mann rakentaa ilmapiiriä fantastisesti, pitäen tiukasti katsojastaan kiinni läpi elokuvan. Ja kun Mann on ohjaksissa, voi myös olla varma, että leffa näyttääkin hyvältä. Collateral - väärä aika väärä paikka on todella tyylikkäästi kuvattu ja yöllinen Los Angeles näyttää kertakaikkiaan upealta. Leikkaus on taidokasta ja lavasteet ja puvut oivalliset. Äänimaailma on hyvin rakennettu tehosteita ja James Newton Howardin tunnelmallisesti maalailevia musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Collateral, 2004, Paramount Pictures, Dreamworks Pictures, Edge City, Parkes/MacDonald Image Nation

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Suuri kusetus (Strays - 2023)

SUURI KUSETUS

STRAYS

Ohjaus: Josh Greenbaum

Pääosissa: Will Ferrell, Jamie Foxx, Isla Fisher, Randall Park, Will Forte, Brett Gelman, Rob Riggle, Greta Lee, Sofia Vergara, Josh Gad, Jimmy Tatro, Dan Perrault, Harvey Guillén, Jack De Sanz ja Dennis Quaid

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

Strays, eli suomalaisittain Suuri kusetus on Will Ferrellin ja Jamie Foxxin tähdittämä komediaelokuva. Dan Perrault kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ideansa pohjalta ja Universal Pictures hankki tekstin käsiinsä vuonna 2021. Kuvaukset käynnistyivät saman vuoden syyskuussa ja nyt Suuri kusetus on saapumassa elokuvateattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että teattereihin olisi tulossa aikuisille suunnattu räävitön komediaelokuvia puhuvista koirista. Koin leffan trailerin hauskana ja harmittelinkin, kun elokuvan alkuperäinen kesäkuinen ensi-ilta viivästyi kahdella kuukaudella. Kävin positiivisin mielin katsomassa Suuren kusetuksen sen lehdistönäytöksessä pari päivää ennen ensi-iltaa.

Reggie-koira rakastaa omistajaansa Dougia sydämensä kyllyydestä. Doug taas ei voi sietää Reggietä ja yrittää toistuvasti hankkiutua koirasta eroon. Eräänä päivänä Doug ajaa usean tunnin matkan kaupunkiin ja jättää Reggien sinne. Kun Reggie kohtaa muita hylättyjä koiria, hän ymmärtää vihdoin, ettei hänen kiintymyksensä Dougiin ole molemminpuolista ja päättää kostaa omistajalleen.

Elokuvan keskiössä on Will Ferrellin ääninäyttelemä koira Reggie, aika hönö tapaus, joka ei tajua, että hänen rakas omistajansa Doug (Will Forte) vihaa koiraansa. Kun Reggielle vihdoin valkenee, mitä Doug on hänestä mieltä, hän päättää kostaa miehelle tuntuvasti. Ferrellin ääni istuu hauvalle oivallisesti ja hän on varsin hupaisa roolissaan. Suloinen ja sympaattinen Reggie voittaa toki välittömästi katsojan puolelleen ja katsojana haluaakin nähdä koiran saavan kostonsa. Forte taas toimii mainiosti Reggien mulkvistina omistajana, joka yrittää epätoivoisesti päästä rakistaan eroon.

     Reggie ei joudu kostoreissulle yksin, vaan hän saa kaverikseen kulkukoira Bugin (äänenä Jamie Foxx), terapiakoira Hunterin (Randall Park) ja perheensä hankittua uuden koiranpennun, hylätyksi itsensä kokeman Maggien (Isla Fisher). Muutkin koirat toimivat mainiosti ja tuovat oivat omat persoonansa peliin mukaan. Bug on rääväsuu, Hunter on hiljaisempi tapaus ja Maggien vainu toimii paremmin kuin poliisikoirien. Koiranelikon matkaa ryhtyy seuraamaan varsin mielellään, kun he kohtaavat monenlaista tyyppiä, niin ihmisten kuin eläinten muodoissa. Sivuosissa nähdään ja kuullaan muun muassa Brett Gelman, Rob Riggle, Sofia Vergara, Josh Gad ja käsikirjoittaja Dan Perrault itse.

En tiedä, lupailiko traileri hauskempaa elokuvaa, vai odotinko rivoja puhuvista koirista kertovalta elokuvalta liikoja, mutta koin Suuren kusetuksen harmilliseksi pettymykseksi. Se on ihan kiva hömppä, mitä voi suositella katsottavaksi kaveriporukalla, jolloin se on luultavasti hauskimmillaan, mutta vekkulissa premississä olisi mielestäni ollut aineksia parempaankin. Elokuvan traileri oli hulvaton ja harmillisesti parhaat vitsit löytyivätkin jo siitä. Tämä ei toki ole ongelma heille, jotka eivät ole traileria nähneet, mutta itse olen nähnyt sen useita kertoja ja kun katsoin vihdoin itse elokuvan, vitsit olivat menettäneet jo tehonsa. Osa ongelmasta on, että traileriin napakasti leikatut vitsit esitetään hieman hitaammin itse filmissä ja moni potentiaalisesti hauska kohtaus kärsiikin tästä komediallisen ajoituksen tökkimisestä. Jotkut vitseistä jäävät lähinnä idean tasolla hyviksi, kun taas osa vitseistä ampuu täysin maalitaulun ohi. Söpöjen koirien törkyturpaisuus jaksaa naurattaa aluksi, mutta siitäkin katoaa särmä, kun esimerkiksi Bugin lähes jokainen lause sisältää kirosanan.

Leffan tarina kantaa tarpeeksi hyvin läpi puolentoista tunnin keston, joskin ajoittain elokuva käy hämmentävän pitkäveteiseksi. Koirien matka pitää sisällään monenlaisia koettelemuksia, joista osa viihdyttää onnistuneesti ja osaa kohtauksista katsoo lähinnä toivoen, että elokuva osaisi jo siirtyä eteenpäin. Loppuhuipennus on onneksi odotuksen arvoinen, mutta silti leffasta jää uupumaan jotain. Se on kyllä tarpeeksi ronski (jopa niin ronski, että leffan saama K12-ikäraja tuntuu turhan alhaiselta), mutta ronskius ei ihan siirry aidosti hauskaksi komediaksi.

Elokuvan ohjaajana toimii ensimmäistä isompaa leffaansa tekevä Josh Greenbaum, joka suoriutuu tontistaan pääasiassa menevästi - erityisesti kun huomioi, että monissa kohtauksissa kameran edessä pyörivät vain koulutetut koirat. Koiria ja heidän kouluttajiaan täytyykin kehua, sillä jossain kohtaa katsoja voi huomata uskovansa, että hauvat oikeasti puhuvat ja suunnittelevat kostoa. Greenbaumin komediantaju on kuitenkin vielä vähän hakusessa ja Suuresta kusetuksesta olisi luultavasti saatu parempi osaavammalla ohjaajalla. Dan Perraultin käsikirjoitus on ihan lystikäs, vaikka se luottaa liikaa muualta lainattuihin vitseihin, sekä koirille ominaisen toiminnan huomioimiseen, joka on ajatuksen tasolla hupaisaa, mutta toteutukseltaan aika latteaa. Suuri kusetus on kelvollisesti kuvattu, mutta leikkauksessa sitä olisi voinut tiivistää vielä hieman lisää. Koirien suut ovat mainio erikoistehoste, mutta jotkut muut efekteistä näyttävät halvoilta, etenkin finaalissa. Äänimaailma on toimivasti rakennettu, vaikkei Dara Taylorin musiikki nousekaan koskaan esille.

Yhteenveto: Suuri kusetus on ihan kivaa komediahömppää, joka ei kuitenkaan yllä vekkulissa premississään täyteen potentiaaliinsa. Tarina on oikein menevä ja nappaa tarpeeksi hyvin mukaansa. Koirille on keksitty monenlaista kommellusta, jotka viihdyttävät kuitenkin vaihtelevasti. Osa kohtauksista huvittaa onnistuneesti, kun taas jotkut kohtaukset jopa pitkästyttävät. Myös komedian taso vaihtelee läpi leffan. Parhaat vitsit löytyivät jo trailerista ja loput tarjoavat lähinnä hymähdyksiä, jos sitäkään. Rivoja puhuvien hauvojen hauskuus hiipuu oudonkin nopeasti. Koiria ja näiden kouluttajia täytyy silti kehua ja ääninäyttelijätkin hoitavat tonttinsa passelisti. Suuri kusetus jäi itselleni harmilliseksi pettymykseksi, eikä se ollut läheskään niin lystikäs leffa kuin toivoin. On se silti menevää kertakäyttöviihdettä, josta tosiaan saa parhaiten irti kaveriporukalla katsottuna. Vanhemmille täytyy kuitenkin huomiona todeta, että vaikka elokuvan ikäraja on vain K12, eli voisit viedä jopa 9-vuotiaan katsomaan Suurta kusetusta, ei se jatkuvan kiroilunsa, huumejuttujensa ja erilaisten seksikohtaustensa takia ole soveliasta katseltavaa vielä ihan niin nuorille.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Strays, 2023, Universal Pictures, Lord Miller, Gloria Sanchez Productions, Picturestart, Rabbit Hole Productions (II), Universal Animation Studios

Arvostelu: Django Unchained (2012)

DJANGO UNCHAINED

Ohjaus: Quentin Tarantino
Pääosissa: Jamie Foxx, Christoph Waltz, Leonardo DiCaprio, Kerry Washington, Samuel L. Jackson, Don Johnson, Dennis Christopher, Walton Goggins, James Remar, David Steen, Dana Gourrier, Nichole Galicia, Laura Cayouette, Ato Essandoh, Bruce Dern, Jonah Hill ja Quentin Tarantino
Genre: western
Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia
Ikäraja: 16

Django Unchained on Quentin Tarantinon kahdeksas elokuva - tai seitsemäs, jos Kill Bill: Volume 1:n (2003) ja Kill Bill: Volume 2:n (2004) haluaa laskea yhdeksi elokuvaksi. Tarantino alkoi 2000-luvun alussa pohdiskelemaan lännenelokuvan tekoa ja vuonna 2011 hän esittelikin käsikirjoituksensa The Weinstein Companylle. Hetken aikaa suunnitelmana oli linkittää leffa RZA:n ohjaamaan The Man with the Iron Fists -elokuvaan (2012), mutta se idea kaatui. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2011 ja lopulta Django Unchained sai maailmanensi-iltansa 11. joulukuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma menestys, joka sai mm. viisi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus ja äänitys), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva ja ohjaus), joista se voitti parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, leikkaus ja ääni), joista se voitti myös parhaan miessivuosan ja käsikirjoituksen palkinnot. Itse sain Django Unchainedin nimipäivälahjaksi tädiltäni, joka oli alun perin esitellyt minulle Tarantinon elokuvat Kunniattomien paskiaisten (Inglourious Basterds - 2009) ja aiemmin tänä vuonna 30-vuotisjuhlaansa viettäneen Reservoir Dogsin (1992) kautta. Pidin filmistä ja olen katsonut sen pariin otteeseen uudestaan. Viime kerrasta on kuitenkin vierähtänyt jo ainakin viisi vuotta. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Django Unchainedin pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen.

Vuonna 1858 saksalainen palkkionmetsästäjä King Schultz vapauttaa orjan nimeltä Django ja kouluttaa tästä apulaisen hommiinsa. Samaan aikaan Django haluaa löytää orjana myydyn vaimonsa Broomhildan ja kostaa kaikille, jotka ovat tehneet heille pahaa.

Jamie Foxx näyttelee Djangoa (the "D" is silent), orjaa, jonka hammaslääkäriksi tekeytyvä palkkionmetsästäjä King Schultz (toistamiseen Tarantinon leffasta parhaan miessivuosan Oscarin, Golden Globen ja BAFTA:n voittanut Christoph Waltz) vapauttaa ja koulii Djangosta apurin itselleen. Foxx on nappivalinta päärooliin ja hän tekee todella paljon jo pelkillä ilmeillä ja eleillä, muiden ollessa pääasiassa äänessä. Djangon hahmokaarta läpi elokuvan on mielenkiintoista seurata ja Foxx vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee ja mitä itsevarmemmaksi Django muuttuu. Vaikka Foxx onkin todella mainio osassaan, jää hän silti Waltzin varjoon. Waltz huokuu vahvaa karismaa ja hänen roolihahmonsa on todella kiehtova. Pääasiassa Schultz on lempeästi puhuva ja äärimmäisen kohtelias herrasmies, mutta hän voi halutessaan äityä kovinkin hurjaksi. Djangon tavoin katsojakin pohtii pitkään leffan aikana, onko arvaamaton ja hieman mysteerinen Schultz luottamisen arvoinen?

     Foxxin ja Waltzin lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Kerry Washington Djangon vaimona Broomhildana, jonka hän haluaa vapauttaa, Leonardo DiCaprio orjaplantaasiomistaja monsieur Calvin J. Candiena, Samuel L. Jackson tämän palvelijana Stepheninä, Dennis Christopher Candien asianajajana Moguyna, Laura Cayouette Candien siskona Lara Leenä ja Don Johnson orjaomistaja Big Daddy Bennettinä, minkä lisäksi Jonah Hill, Walton Goggins, ohjaaja Quentin Tarantino ja vanhan Django-elokuvan (1966) tähti Franco Nero tekevät pienet roolit leffassa. Waltzin tavoin myös DiCaprio ja Jackson jättävät päätähti Foxxin usein varjoonsa. Yleensä hyviksiä esittävä DiCaprio suorastaan herkuttelee häijyllä roolillaan, tehden yhden parhaista roolitöistään vuosiin. DiCaprio eläytyi niinkin vahvasti, että hajotettuaan vahingossa lasin ja samalla haavoitettuaan kättään sirpaleisiin oikeasti, hän vain jatkoi näyttelemistä. Candien kädessä näkyvä veri on siis DiCaprion omaa verta. Jackson on myös aivan fantastinen ja jopa kierolla tavalla hauska Candien iäkkäänä palvelijana. Myös Washington tekee hyvää työtä ja hänestä löytyy oikeaa herkkyyttä ja hentoutta rooliinsa.

Muutaman vuoden tauko taisi tehdä hyvää, sillä taisin pitää Django Unchainedista enemmän kuin koskaan ennen - ja jo aiemmin pidin sitä loistoleffana. Kyseessä on jälleen yksi erinomainen teos Quentin Tarantinolta, joka hyödyntää taas kerran kaikkia tuttuja keinojaan ja maneereitaan tarjotakseen huippuluokan viihdettä. Tarantinon inspiraationlähteet ovat täysin selvät ja vaikutteita mm. Sergio Leonen spagettiwesterneistä voi huomata pitkin leffaa. Aiheeltaan elokuva ottaa kuitenkin paljon esikuviaan voimakkaammin kantaa orjuuteen ja rasismiin, eikä yhtään kaunistele sen hirveyksiä. Joidenkin kohtauksien aikana voi jopa tehdä pahaa katsoa ruudulla tapahtuvaa. Samalla teos on kuitenkin jopa inspiroiva ja voimakas kostotarina. Djangon todella haluaa onnistuvan tavoitteissaan ja hahmon puolesta jännittää yhä vain isommin, mitä pidemmälle tarina kulkee.

Elokuvan noin puolen välin paikkeilla se jännite nostetaan huippuunsa äärimmäisen intensiivisen ruokailukohtauksen aikana. Siinä kaikki ohjauksesta näyttelemiseen, käsikirjoittamiseen ja tekniseen toteuttamiseen ovat huippuunsa hiottuja ja katsoja seuraa hievahtamatta ja sydän pamppaillen, missä kohtaa homma räjähtää käsiin. Periaatteessa kohtaus on pelkkää dialogia, mutta juuri sen Tarantino osaa parhaiten. Ei ole ihme, että Tarantino nappasi parhaan käsikirjoituksen Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot Django Unchainedilla. Siitä huolimatta, että kahden tunnin ja 45 minuutin kestossa leffaa olisi voinut jo kirjoitusvaiheessa tiivistää ihan pienesti, teksti on fantastista. Hahmot ovat mahtavasti kirjoitettuja, samoin käydyt keskustelut heidän välillään. Ilmestyessään filmi sai hieman kritiikkiä siitä, kuinka paljon siinä käytetään rasistisia ilmaisuja, mutta olen samaa mieltä Tarantinon puolustuksen kanssa, että 1800-luvulla erityisesti Yhdysvaltojen eteläosissa tiettyä n-sanaa käytettiin kaiken aikaa, joten miksi leffan pitäisi esittää tapahtumia toisin. Ja kun kyseessä on Tarantinon leffa, on toki selvää, että hän vie kaiken äärimmilleen ja tekee rasistihahmoistaan oikein paisuteltuja sikoja, joita katsoja vihaa tosissaan.

Äärimmilleen viemisestä puheenollen... nasevan dialogin lisäksi Tarantinon tavaramerkkeihin kuuluva yliampuva väkivallan kuvaus tekee myös paluun Django Unchainedissa. Ohjaajan tyypilliseen tapaan väkivallan purskahdukset ovat äkillisiä ja äärimmäisen verisiä. Tekoverta ei todellakaan säästellä ja ihmisistä roiskuu sellaiset määrät hurmetta, että yhdessä kohtauksessa talon seinät ovat nopeasti punaiset. Toimintakohtauksia on ripoteltu hyvissä määrin ja ne iskevät joka kerta täysin uutta asennetta peliin. Vaikka leffasta löytyykin pari kohtaa, jotka kaipaisivat pientä lyhennystä, pääasiassa elokuva on vakuuttavasti rytmitetty. Liki kolmen tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä kuin se on, kun westerntyylinen seikkailu, raju väkivalta, kiinnostavat keskustelut, jännite, hahmokehitys, romantiikka, vakavien aiheiden draama ja kierosti lystikäs huumori kulkevat näin hyvin käsi kädessä.

Teknisiltäkin ansioiltaan Django Unchained on todella laadukkaasti tehty elokuva. 1800-luvun puoliväli herätetään vakuuttavasti henkiin upein lavastein ja asuin. Maskeeraajat tekevät aika inhottavaakin jälkeä ruoskaniskujen kanssa. Tehostetiimi pääsee toden teolla läträilemään tekoverellä, minkä lisäksi mukaan mahtuu muutama muu hieno efekti. Kuvaus on erittäin tyylikästä laajoista maisemakuvista tiukempiin lähikuviin. Tarantino hyödyntää pitkin elokuvaa todella äkillisiä zoomeja, joissa kuva kiitää vauhdilla laajasta kuvasta lähiotokseen. Zoomausta vielä tuetaan veikeällä äänitehosteella. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu villille lännelle perinteisistä efekteistä aina monipuoliseen musiikkitarjontaan. Tunnuskappale Django jää herkästi soimaan päässä.

Yhteenveto: Django Unchained on erinomainen länkkäri, joka pitää tiukasti mukanaan läpi liki kolmen tunnin kestonsa. Quentin Tarantino hyödyntää kaikkia kikkojaan tehokkaasti pitkin elokuvaa ja elokuva pitääkin sisällään toinen toistaan väkevämpiä kohtauksia, joissa dialogit ovat loppuun asti hiottuja ja näyttelijät täydessä iskussa. Jamie Foxx on erittäin hyvä nimikkoroolissa Djangona, jonka kostotarinaa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena. Foxx jää kuitenkin hieman sivutähtien Christoph Waltzin, Leonardo DiCaprion ja Samuel L. Jacksonin varjoon, jotka hoitavat hommansa ihailtavalla vimmalla. Erityisesti DiCaprio pitää lystiä niljakkaan hahmonsa kanssa. Jännitettä rakennetaan tehokkaasti, etenkin puolen välin paikkeilla nähtävässä tiivistunnelmaisessa ruokailukohtauksessa. Tarantinon tuttuun tapaan elokuvan väkivalta on yliampuvaa ja tekoverellä mässäilevää, mutta silti tyylikästä. Tarina pitää hyvin otteessaan mahtavaan finaaliin asti. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi tekee vaikutuksen upeaa kuvausta ja näyttäviä puitteitaan myöten. Django Unchained on jälleen fantastinen elokuva ja lähes täysosuma Tarantinolta, jota voi suositella erittäin lämpimästi niin ohjaajan kuin western-genren faneille.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Django Unchained, 2012, Columbia Pictures, The Weinstein Company

Arvostelu: Spider-Man: No Way Home (2021)

SPIDER-MAN: NO WAY HOME

Ohjaus: Jon Watts

Pääosissa: Tom Holland, Zendaya, Jacob Batalon, Benedict Cumberbatch, Marisa Tomei, Jon Favreau, Alfred Molina, Willem Dafoe, Jamie Foxx, J. K. Simmons, Thomas Haden Church, Tony Revolori, Angourie Rice ja Rhys Ifans

Genre: toiminta, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 12

Spider-Man: No Way Home on Marvelin elokuvauniversumin 27. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1962. Vuonna 2019 ilmestyneen Spider-Man: Far From Homen jälkeen Marvel Studios, Disney ja Sony ryhtyivät suunnittelemaan kolmatta Spider-Man -elokuvaa, mutta ongelmia syntyi, kun Disneyn ja Sonyn sopimus hahmon käytöstä raukesi. Disney pyysi enemmän rahaa uusien elokuvien lipputuloista, mihin hahmon elokuvaoikeudet omistava Sony ei suostunut ja päätti lähteä omille teilleen. Kuitenkin fanien sekä päätähti Tom Hollandin painostuksen ansiosta studiot päättivät neuvotella uudestaan ja pääsivät diiliin, joka sopi molemmille. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2020 ja nyt Spider-Man: No Way Home saapuu elokuvateattereihin. Suurena Spider-Man -fanina olin tietty todella innoissani ja innostustani ovat vain lisänneet monet hurjat huhut, sekä leffan trailerit. Olinkin lähestulkoon epäuskoinen, kun vihdoin istahdin katsomaan Spider-Man: No Way Homea sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Spider-Manin henkilöllisyys on paljastunut maailmalle ja nurkkaan ajettu Peter Parker kääntyy viimeisenä toivonaan Doctor Strangen puoleen, pyytäen tätä tekemään loitsun, mikä saisi kaikki unohtamaan, kuka Spider-Man on. Loitsun epäonnistuessa, Peter joutuu kohtaamaan täysin uusia vastuksia eri maailmoista... jotka taas vaikuttavat pitävän Spider-Mania arkkivihollisenaan.

Tom Holland nähdään jo kuudetta kertaa Peter Parkerin, eli Spider-Manin roolissa, esiinnyttyään Spider-Man: Homecomingin (2017) ja Spider-Man: Far From Homen lisäksi myös Marvelin elokuvissa Captain America: Civil War (2016), Avengers: Infinity War (2018) ja Avengers: Endgame (2019). Holland on onnistunut omimaan roolin täysin itselleen ja nyt hän tekee parasta ja monipuolisinta työtään ikonisena seittisinkona. Hän tulkitsee yllättävänkin hyvin Peterin monimutkikkaita tuntemuksia, kun hahmo ajetaan todella vaikeaan paikkaan. Far From Homen päätteeksi Mysterio (Jake Gyllenhaal) onnistui paljastamaan koko maailmalle Spider-Manin henkilöllisyyden ja Peteristä muovautuu valtava kohu mediassa - erityisesti mahtavan J. K. Simmonsin näyttelemän J. Jonah Jamesonin toimesta. Ai että J. Jonah Jameson, kuinka olinkaan sinua kaivannut.

     Elokuvassa nähdään myös Zendaya Peterin tyttöystävänä MJ:nä, Jacob Batalon Peterin parhaana kaverina Nedinä, Marisa Tomei Peterin tätinä Mayna, Jon Favreau Mayn kanssa tapailevana Happyna, sekä Benedict Cumberbatch Doctor Strangena, jonka puoleen Peter kääntyy, toiveenaan, että tämä voisi jotenkin loitsia ihmiset unohtamaan kuka Spider-Man on. Sivunäyttelijätkin tekevät varsin mainiota työtä, Zendayan ja Tomein tuodessa tiettyä rauhallisuutta, hellyyttä ja draamapuolta, kun Batalon ja Favreau hoitavat komediaosastoa. Cumberbatch on jälleen karismaattinen Doctor Strangena, muttei onneksi vie valokeilaa pääsankarilta.

Voi apua, en muistakaan, milloin viimeksi olisi ollut näin vaikea kirjoittaa arvostelua paljastamatta elokuvasta oikeastaan mitään. Ennen elokuvaa meille lehdistöyleisölle jopa näytettiin Hollandin, Zendayan ja Batalonin videotervehdys siitä, että muistetaanhan pitää mölyt mahassa ja aion toki kunnioittaa sitä. Joten mitenköhän lähtisi purkamaan elokuvaa, josta ei oikein voi sanoa mitään... Aloitetaan siitä, että pidin Spider-Man: No Way Homesta todella paljon. Se on aivan loistavaa supersankariviihdettä - varsinaista eskapismia, jonka aikana unohtaa tosielämän ongelmat täysin kahdeksi ja puoleksi tunniksi. Martin Scorsese vertasi kerran (jos toisenkin) supersankarielokuvia huvipuistolaitteisiin ja vaikka hän sanoikin sen aika negatiiviseen sävyyn, en voi muuta kuin ylistää No Way Homea mitä innostavimpana ja hulppeimpana huvipuistokyytinä.

Elokuva on tunneskaalaltaan aikamoinen pläjäys ja sitä katsoessa voikin huomata käyneensä vähän kaikenlaisia tuntemuksia läpi ilosta suruun ja riemusta jännitykseen - fanina nämä tunteet kokee vielä moninkertaisina ja faneille tämä todella onkin tehty. Hyvä, etten itse tärissyt penkissäni läpi leffan. Filmi kulkee varsin ripeästi eteenpäin, ollen samalla äärimmäisen mukaansatempaava. Kahden ja puolen tunnin kesto on ohi nopeammin kuin haluaisi ja itse olisin mielelläni katsonut vaikka vartin lisää. Erityisesti muutamat kohtaukset olivat niin hyviä, että haluaisin nähdä niistä pidennetyt leikkaukset. Elokuvan alkupäässä ripeä tahditus tosin koituu pieneksi kompastuskiveksi. Peterin elämän syöksyessä pois raiteiltaan, homma hoidetaan jopa aika pikakelauksella. Muuten vauhti ei pahemmin haittaa ja kyllä leffa osaa tarpeen vaatiessa rauhoittuakin. Toimintaa ei leffasta puutu ja taistelut ovat toinen toistaan parempia. Loppuskaba on yksi Marvel-historian parhaista.

Jon Watts tuntuu vain parantavan tasoaan Spider-Man -elokuvien suhteen. Watts on nyt ohjannut Hollandin kaikki kolme Hämis-sooloseikkailua ja jokainen on mielestäni edeltäjäänsä parempi. Tämän leffan myötä Wattsille on tarjoutunut mahdollisuuksia toteuttaa varsinaisia fanipojan unelmia ja se näkyy lopputuloksessa. Elokuva on niin innolla ja rakkaudella tehty, että sama tunne tarttuu katsojaankin. No Way Home on myös mainiosti kuvattu. Lavasteet ovat tyylikkäät ja maskeeraukset oivalliset. Puvustustiimi on päässyt suunnittelemaan jälleen uusia asuja Spider-Manille (joista pari voikin nähdä yllä olevista kuvista), jotta lelumyyntiä saisi kasvatettua erityisesti näin joulun alla. Erikoistehosteet ovat upeat, kuten megabudjetin Marvel-spektaakkelilta voikin odottaa ja niitä on tukemassa jyrisevä äänimaailma. Säveltäjänä toimii edellisten Spider-Manien tapaan Michael Giacchino, jonka tapa hyödyntää erilaisia melodioita nostaa parhaimmillaan ihon kananlihalle.

Yhteenveto: Spider-Man: No Way Home on mahtava supersankarielokuva, joka tarjoaa faneille paljon herkkua, vaikka joidenkin kohdalla ei välttämättä pettymyksiltä vältytä. Nopeatempoinen filmi nappaa heti ensiminuuteilla mukaansa ja vaikka alkupää onkin turhan kiirehtivä, vauhti toimii vahvasti, eikä tylsää hetkeä löydy. Oikeissa hetkissä leffa osaa onneksi rauhoittua hieman. Elokuva ei edes tunnu kahden ja puolen tunnin pituiselta ja sitä voisikin jäädä katsomaan pidemmäksi aikaa. Toimintaa on varsin riittävästi ja taistelukohtaukset ovat läpikotaisin innostavia ja jännittäviä. Dramaattisuus ja komedia kulkevat tyylikkäästi käsi kädessä ja kaikin puolin filmi tarjoaa aikamoisen tunnevyöryn. Tom Holland tekee tähän asti parasta työtään Spider-Manina, tehden hahmosta monipuolisemman kuin aiemmin. Kaikin puolin Spider-Man: No Way Home edustaa oman genrensä vahvinta osastoa ainakin tältä vuodelta, enkä malta odottaa sen näkemistä uudestaan... ja minähän olen siis menossa heti aamun ensimmäiseen IMAX-näytökseen katsomaan sen toistamiseen!

Lopputekstien aikana nähdään vielä kaksi kohtausta!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: No Way Home, 2021, Columbia Pictures, Marvel Studios, Pascal Pictures

Arvostelu: Kaameat pomot 2 (Horrible Bosses 2 - 2014)

KAAMEAT POMOT 2

HORRIBLE BOSSES 2

Ohjaus: Sean Anders
Pääosissa: Jason Bateman, Charlie Day, Jason Sudeikis, Chris Pine, Jennifer Aniston, Jamie Foxx, Christoph Waltz, Jonathan Banks, Lindsay Sloane, Keegan-Michael Key, Kelly Stables ja Kevin Spacey
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Jason Batemanin, Charlie Dayn ja Jason Sudeikisin tähdittämä komedia Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) oli menestys, joten sille alettiin heti työstämään jatko-osaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2013 ja lopulta Kaameat pomot 2 sai ensi-iltansa loppuvuodesta 2014 (Suomeen elokuva tosin saapui vasta tammikuussa 2015). Elokuva ei kuitenkaan tienannut kuin puolet ensimmäisen osan lipputuloista, eivätkä kriitikot lämmenneet leffalle. Edellisen osan tavoin näin Kaameat pomot 2:n vasta vuokralta. Olen katsonut elokuvan kerran uudestaan, mutta siitä on jo kulunut aikaa. Kun huomasin ensimmäisen Kaameat pomot -leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlistaa sitä katsomalla ja arvostelemalla sen. Samalla päätin tehdä saman myös jatko-osalle.

Nick, Dale ja Kurt ovat perustamassa omaa yhtiötään, keksittyään uudenlaisen suihkutuotteen. He saavat valtavan tilauksen tuotetta rikkaalta Bert Hansonilta, mutta tämä osoittautuukin huijaukseksi, millä hän saisi varastettua tuotteen kokonaan itselleen. Kaverikolmikko päättää kostaa tämän sieppaamalla Bertin pojan, Rexin.

Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis palaavat tuttuihin rooleihinsa Nickinä, Dalena ja Kurtina. Hahmot ovat hyvin samanlaiset kuin viime leffassa, mutta näyttelijät jopa ylikorostavat hahmojensa tiettyjä maneereja. Dayn kohdalla tämä tarkoittaa lähinnä hermoille käyvää huutamista, tyhmyyttä ja valitusta. Sudeikis onnistuu olemaan vielä hävyttömämpi Kurtina, kun taas Bateman on porukan järjen ääni (eli tylsimys) Nickinä. Kolmikon kaveruus tuntuu toistamiseen aidolta ja vaikka Day ärsyttääkin, on heidän yhteistyötään jälleen ilo seurata.

Paluun tekevät myös Jennifer Aniston Dalea ahdistelevana hammaslääkäri Juliana, Jamie Foxx rikollisia neuvoja antavana Motherfucka Jonesina, sekä Kevin Spacey Nickin entisenä pomona, Davidina, joka viruu nyt vankilassa edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. Aniston on jälleen veikeän inhottava perverssinä, mutta Foxx ja Spacey hoitavat hommansa hieman väsähtäneesti. Etenkin Foxx on tainnut miettiä, että hänen hahmo on tuotu takaisin aika väkinäisesti.
     Uusina hahmoina taas esitellään rikas bisnesmies Bert Hanson (Christoph Waltz) ja tämän pyrkyripoika Rex (Chris Pine). Tiedän molempien näyttelijöiden osaavan, kun he niin yrittävät, mutta tässä sekä Waltz että etenkin Pine eivät toimi. Pine ampuu roolissaan pahasti yli, mitä vain pahentaa hänen rasittava hahmonsa, kun taas Waltzista katoaa mielenkiinto elokuvaa kohtaan jo ennen puolta väliä. Alkupäässä hän onnistuu herkuttelemaan häijyllä hahmollaan, mutta sekin ilo loppuu lyhyeen.

Kaameat pomot 2 on hieman ristiriitainen teos siinä mielessä, että siinä on selkeitä asioita, joista pidän, mutta myös paljon sellaista, mistä en pidä. Yksi elokuvan heikkouksista on, kuinka tarpeeton se onkaan. Elokuva on täysin rahan perässä tehty, minkä jopa Jason Bateman on haastattelussa tunnustanut. Leffalla on lopulta niin vähän tekemistä ensimmäisen elokuvan idean kanssa, että kidnappauskertomus tuntuu siltä kuin se olisi kirjoitettu jotain täysin muuta filmiä varten, mutta se on nopeasti päätetty työstää uudestaan Kaameat pomot 2:ksi. Yhdessä kohtaa elokuva yrittää sanoa, että tällä kertaa Nick, Dale ja Kurt olisivat ne "kaameat pomot", mutta sekin älykkyyden hiven ja kiinnostava idea unohdetaan pian. Kidnappaustarina voisi olla mainio, mutta se on paikoitellen jopa pitkäveteisesti kerrottu. Puolen välin paikkeilla on noin puolen tunnin osio, mikä vain laahaa. Leffan lähes kahden tunnin kesto on aivan liikaa.

Sitten taas toisaalta elokuvan alku- ja loppupää toimivat oikein passelisti, vaikka loppuhuipennus onkin turhan samanlainen kuin ensimmäisen leffan. Elokuvan ensimmäinen puolituntinen, missä kolmikko mm. esittelee uutta suihkutuotettaan televisio-ohjelmassa, on usein jopa hysteerisen hauska. Myöhemminkin on luvassa muutamia hulvattomuuksia, mutta meno kyllä väsähtää, kun tarina lähtee kunnolla käyntiin. Siinä, missä televisiokohtaus on hauskalla tavalla kiusallinen, on mukana muita kohtauksia, missä vitsit ovat niin kehnoja, että se tekee kohtauksista kiusallista katsottavaa. Vitsejä myös venytetään elokuvan keston tavoin turhan pitkiksi. Kun vitsi on hyvä, venytys toimii, mutta kun vitsi ei ole kummoinen, tuntuu se jatkuvan ikuisuuksiin.

Ensimmäisen osan ohjaaja Seth Gordon ei pystynyt jatkamaan sarjan parissa, joten hänen tilalle otettiin Sean Anders. Valitettavasti Anders ei omaa samoja lahjoja komedian parissa, eikä onnistu pitämään veikeää tunnelmaa yllä kuten Gordon. Andersin ja John Morrisin käsikirjoituskaan ei ole kovin vahva ja kaksikko käyttää kaikki parhaat korttinsa heti leffan alussa. Kaameat pomot 2 on kuitenkin teknisesti ihan oivallisesti tehty. Kuvaus on sujuvaa, mutta leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää. Lavasteita ja äänimaailmaa myöten kaikki ovat kunnossa. Christopher Lennertzin säveltämät musiikit eivät vieläkään nouse esille, sillä elokuva on niin täynnä tuttuja kappaleita muilta artisteilta ja yhtyeiltä.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mikä sisältää lähinnä liian pitkiksi venytettyjä vitsejä. Myös kolmikon koston suunnittelu kestää kauemmin.

Yhteenveto: Kaameat pomot 2 on turha ja ylipitkä komediaelokuva, joka jaksaa kuitenkin viihdyttää paikoitellen erittäin passelisti. Erityisesti filmin alkupää on lystikäs - muutamassa kohtaa suorastaan hulvaton. Loppuhuipennus on myös vekkulimainen, joskin osittain turhan samanlainen kuin ensimmäisen elokuvan. Kuitenkin noin puolessa välissä elokuva jämähtää täysin paikoilleen noin puoleksi tunniksi ja aika käy jopa hieman pitkäksi. Kidnappaustarinasta löytyy omat hilpeytensä, mutta samalla se on myös liian kaukaa haettu jatkokertomus ensimmäisen elokuvan ideaan verrattuna. Filmistä huomaa, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, mutta siitä löytyy tarpeeksi hauskoja juttuja, jotta sen katsoo ihan sujuvasti kaikessa keskinkertaisuudessaankin. Jason Bateman, Jason Sudeikis ja Charlie Day ovat toistamiseen mainiot kaveruksina ja pelkästään heidän kemiansa tuo filmille viihdearvoa - siitä huolimatta, että Dayn ääni käy jatkuvasti hermoille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Horrible Bosses 2, 2014, New Line Cinema, Rat Entertainment, BenderSpink

Arvostelu: Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011)

KAAMEAT POMOT

HORRIBLE BOSSES

Ohjaus: Seth Gordon
Pääosissa: Jason Bateman, Jason Sudeikis, Charlie Day, Kevin Spacey, Jennifer Aniston, Colin Farrell, Jamie Foxx, Donald Sutherland, Wendell Pierce, Julie Bowen, Ioan Gruffudd ja Bob Newhart
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia - Extended Cut: 1 tunti 46 minuuttia
Ikäraja: 12

Horrible Bosses, eli suomalaisittain Kaameat pomot on Jason Batemanin, Jason Sudeikisin ja Charlie Dayn tähdittämä komediaelokuva. Michael Markowitz sai idean leffaan ja työsti siitä käsikirjoituksen, minkä hän sai myytyä New Line Cinemalle vuonna 2005. Alunperin Brett Ratnerin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän päättikin tehdä Tower Heistin (2011) tämän sijaan ja ohjaajaksi valittiin Seth Gordon. Päärooleihin kaavailtiin mm. Owen Wilsonia, Vince Vaughnia, Ryan Reynoldsia ja Johnny Knoxvillea, ennen kuin Bateman, Sudeikis ja Day valittiin. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Kaameat pomot sai maailmanensi-iltansa 30. kesäkuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva menestyi hyvin lippuluukuilla ja se sai myös positiivista palautetta kriitikoilta, vaikka jotkut myös tylyttivät leffaa. Itse näin Kaameat pomot pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin sitä kelpo komediana. Olenkin katsonut elokuvan kerran uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen kolmatta kertaa ja samalla myös arvostella sen.

Ylennyksestä haaveileva rahoitusyrityksen työntekijä, hammaslääkäri ja kemikaaliyhtiön myyntipäällikkö pitäisivät työpaikoistaan muuten, jos heidän pomonsa eivät olisi niin kaameita. Eräänä baariyönä kolmikko päättääkin hankkiutua pomoista eroon palkkaamalla murhaajan.

Jason Bateman näyttelee Nickiä, korkeassa asemassa olevaa työntekijää Comnidyne-yrityksessä, joka uskoo saavansa pian ylennyksen, raadettuaan kellon ympäri ja viikonloppuinakin ties kuinka kauan. Ylennys jää kuitenkin pelkäksi haaveeksi, sillä hänen pomonsa Dave Harken (Kevin Spacey) on Nickin omien sanojen mukaisesti "total fucking asshole". Dave intoilee Nickin nöyryyttämisestä, eikä mikään ihme, että Nick on alkanut haaveilla tämän nirhaamisesta. Bateman on mainio roolissaan ja tekee Nickistä pidettävän. Erityisen hauska hän ei kuitenkaan ole. Spacey istuu täydellisesti hirveäksi ja rikkaaksi mulkvistiksi.
     Charlie Day esittää Dalea, hammaslääkäriä, jonka pomo Julia (Jennifer Aniston) ahdistelee tätä seksuaalisesti kaiken aikaa. Julian kaltaisia naishahmoja hädintuskin nähdään leffoissa ja sarjoissa, ja onkin hyvä, että välillä näytetään seksuaalista ahdistelua näinkin päin. Dalen tilannetta pahentaa, kuinka kaikki vain väheksyvät hänen ongelmiaan, sillä "eihän miestä voi ahdistella". Day tuo hyvin esille Dalen epämiellyttävän olotilan ja hahmon stressitasojen noustessa Day päästää korkean äänensä usein valloilleen. Aniston on erinomainen inhottavana Juliana ja hoitaa työnsä suurella intohimolla.

Jason Sudeikis taas näyttelee Kurtia, kemikaaliyhtiön myyntipäällikköä, joka on hyvin samanlainen kuin monet Sudeikisin hahmot yleensä - pidettävä ja hauska, mutta paikoitellen vähän turhan perverssi. Kurtin pomo Jack Pellit (Donald Sutherland) on mitä mukavin tapaus. Valitettavasti hän kuolee heti leffan alussa ja hänen paikkansa ottaa Bobby-poika (Colin Farrell), joka vain hyväksikäyttää yhtiötä omiin hävyttömiin tarkoituksiinsa, pistäen Kurtin tekemään likaiset työt puolestaan, erottamisen uhalla. Spaceyn ja Anistonin tavoin Farrell herkuttelee suurella antaumuksella veemäisen hahmonsa kanssa. Sudeikis, Day ja Bateman muodostavat myös todella hyvän kolmikon.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Jamie Foxx Motherfucka Jonesina, jonka kolmikko palkkaa murha-avukseen, sekä Moderni perhe -komediasarjan (Modern Family - 2009-2020) tähti Julie Bowen Daven vaimona Rhondana.

Kaameat pomot tekee heti ensikohtauksillaan erittäin selväksi, miksi Nick, Dale ja Kurt haluavat hankkiutua pomoistaan eroon. Kun synkät ajatukset nousevat esille ja elokuvan juoni lähtee kunnolla käyntiin, huomaa katsoja olevansa täysin kolmikon puolella. Mutta kun kyseessä on kolme tällaista enemmän tai vähemmän hömelöä kaverusta, on alusta alkaen selvää, ettei mikään tule menemään suunnitelmien mukaan. Kolmikon päättäessä pistää tappoideansa käytäntöön, alkaa aikamoisten tapahtumien vyyhti ja ai että niiden parissa saakin nauraa! Kaameat pomot on usein jopa hulvaton kaikessa räävittömyydessään. Se ei muutu ihan niin synkäksi kuin siltä voisi odottaa tarinan perusteella, mutta jo tällaisena "kevyenä viihteenä" se on täynnä hilpeän kieroja juttuja. Julmia ja häröjä vitsejä heitetään sinne ja tänne, ja on aivan varmaa, että ainakin joku loukkaantuu leffaa katsoessaan.

Elokuva pitää yllättävänkin tiukasti mukanaan ja siihen on jopa onnistuttu saamaan pientä jännitettä, sillä tämä kolmikko ei ole parhaimmasta päästä, mitä tulee jälkien peittelyyn tai valehteluun. Tilanne eskaloituu kaiken aikaa isommaksi ja monimutkikkaammaksi, ja katsoja odottaa innolla, minne kaikki tämä tulee johtamaan. Yllättäviäkin käänteitä mahtuu mukaan. Kaiken kaikkiaan Kaameat pomot on erittäin hauska ja viihdyttävä paketti. Toki siitä löytyy vikansa, kuten muutamat vitsit, mitkä menettävät tehonsa, kun niissä ei luoteta katsojaan hoksaamaan, mikä niissä oli niin hauskaa. Kun kolmikko tarjoaa rahaa Motherfucka Jonesille, ne löytyvät salkusta, mikä on aivan liian iso pitämään sisällään yhtä setelinippua. Vitsi olisi hauska, jos hahmot eivät heti mutisisi toisilleen, mikä vitsistä tekee niin huvittavan.

Kaameiden pomojen ohjauksesta vastaa Seth Gordon, joka oli tätä ennen ohjannut lähinnä jaksoja komediasarjoihin Konttori (The Office - 2005-2013), Puisto-osasto (Parks and Recreation - 2009-2015) ja Moderni perhe. Tämän jälkeen hän teki elokuvien puolella mm. Pixelsin (2015) ja Baywatchin (2017), joten Kaameat pomot on erittäin luultavasti Gordonin paras teos. Michael Markowitz, John Francis Daley ja Jonathan Goldstein tekevät hauskaa työtä käsikirjoituksen kanssa. Näyttelijät ovat improvisoineet monet vitsit, mutta itse tarina on veikeä kirjoittajakolmikolta. Vain Aniston päätti pysyä täysin tekstissä, kokien, että se oli jo täydellistä hänen hahmoaan varten. Elokuva on myös oivallisesti kuvattu ja leikkauskin on sujuvaa. Lavastajat pääsevät vauhtiin rikkaiden Dave Harkenin ja Bobby Pellitin asuntojen kanssa. Äänimaailmakin on toimiva, mutta Christopher Lennertzin säveltämät musiikit lähinnä vain jumputtavat taustalla, ilman että ne koskaan nousevat esille. Musiikkipuolella mieleen jää pääasiassa The Heavyn How You Like Me Now -kappale, mikä kuullaan pariinkin otteeseen.

Elokuvasta on olemassa noin kahdeksan minuuttia pidempi versio, mistä löytyy useita pidennettyjä kohtauksia, joissa vitsit viedään vielä rivompiin mittoihin. Esimerkiksi Motherfucka Jonesin kertomus nimensä synnystä esitetään eri tavalla, minkä lisäksi Bobby Pellitin kusipäisyyttä korostetaan entisestään. Mukana on myös erittäin lystikäs kohtaus, missä pääkolmikko väijyy autossaan Bobbyn talon edessä.

Yhteenveto: Kaameat pomot on erittäin mainio ja paikoitellen jopa suorastaan hulvaton komediaelokuva. Sen juoni on kiero, mutta se esitetään varsin hilpeästi. Heti ensikohtauksien aikana katsoja voi ymmärtää, miksi pääkolmikko on valmis murhauttamaan pomonsa. Jason Bateman, Charlie Day ja Jason Sudeikis ovat erinomaiset valinnat päärooleihin Nickiksi, Daleksi ja Kurtiksi ja yhtä lailla Kevin Spacey, Jennifer Aniston ja Colin Farrell ovat mahtavat heidän inhottavina pomoinaan. Näyttelijöiden heittäytyminen on jo itsessään lystikästä ja lystikkyyttä vain lisäävät niin kirjoitetut kuin improvisoidut vitsit. Muutamat vitseistä epäonnistuvat liian selittelyn vuoksi, mutta muuten elokuva tarjoaa useat naurut. Läppä on monesti hävytöntä ja ronskia, joten on luultavaa, että jotkut katsojista tulevat vetämään herneen nenään leffan aikana. Itseäni Kaameat pomot jaksaa viihdyttää edelleen varsin passelisti kymmenenkin vuotta ilmestymisensä jälkeen.

Lopputekstien aikana nähdään vielä mokaotoksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Horrible Bosses, 2011, New Line Cinema, Rat Entertainment

Arvostelu: Soul - Sielun syövereissä (Soul - 2020)

SOUL - SIELUN SYÖVEREISSÄ

SOUL

Ohjaus: Pete Docter
Pääosissa: Jamie Foxx, Tina Fey, Questlove, Angela Bassett, Phylicia Rashad, Graham Norton, Rachel House, Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Daveed Diggs
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, komedia, musiikki
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 7

Elokuvan taikaa -sivun tuhannes elokuva-arvostelu!

Soul - Sielun syövereissä on Pixar-animaatioyhtiön uusi elokuva. Sen ohjaaja-käsikirjoittaja Pete Docter alkoi työstämään uutta ideaansa, kun oli saanut valmiiksi animaationsa Inside Out - mielen sopukoissa (Inside Out - 2015). Vähitellen leffan teko lähti kunnolla liikkeelle; näyttelijät äänittivät repliikkinsä ja animaattorit ryhtyivät rakentamaan filmin visuaalista ilmettä. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa jo tänä kesänä, mutta koronaviruksen levitessä maailmalla, leffan julkaisua päätettiin siirtää. Aluksi Soul - Sielun syövereissä siirrettiin marraskuulle, mutta koronan toisen aallon alkaessa elokuva päätettiin julkaista suoraan Disney+ -suoratoistopalvelussa joulupäivänä. Itse aloin odottamaan elokuvaa erittäin innokkaasti, kun näin sen mielenkiintoisen trailerin. Minua ärsyttikin, kun leffaa on siirrelty eteenpäin ja vaikka olinkin iloinen, kun kävi selväksi, että elokuvan näkisi varmasti jouluna, minua harmitti suuresti, etten pääsisi kokemaan elokuvaa valkokankaalta, minne se on tarkoitettukin. Katsoinkin Soul - Sielun syövereissä heti sen ilmestymispäivänä.

Musiikinopettaja Joe Gardner saa unelmiensa mahdollisuuden esiintyä jazzklubilla menestyksekkään bändin pianistina. Kertoessaan uutiset tästä puhelimessa, Joe ei kadulla katso, minne astuu ja putoaa kaivoon ja kuolee. Joen sielu ei kuitenkaan ole valmis matkaamaan tuonpuoleiseen, vaan päättää keksiä keinon palata takaisin ruumiiseensa ja soittaa unohtumattoman konsertin.

Jamie Foxxin ääninäyttelemä Joe Gardner on erittäin intohimoinen muusikko, joka ei kuitenkaan ole päässyt esiintymään lavoilla, kuten on nuoruudesta asti toivonut. Hän onkin päätynyt musiikinopettajaksi ja vaikka hänestä on hienoa herättää muissa intoa soittamista kohtaan, hän silti haluaisi päästä todistamaan kykynsä kunnon yleisölle. Ei siis olekaan ihme, että kun Joe kuolee juuri sen jälkeen, kun saa mahdollisuuden toteuttaa unelmansa, hän päättää tehdä kaikkensa muovatakseen kohtaloaan. Hahmo on välittömästi pidettävä ja katsojana haluaa nähdä Joen onnistuvan haaveessaan. Niinpä hänen seikkailuunsa henkimaailmassa uppoutuu heti täysillä.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Joen rumpalikaveri Curley (Questlove), joka saa järjestettyä Joelle keikan, Joen ihailema jazztähti Dorothea Williams (Angela Bassett), Joen äiti (Phylicia Rashad), sekä henkimaailman hahmot Terry (Rachel House), Jerryt (mm. Richard Ayoade, Alice Braga, Wes Studi ja Fortune Feimster) ja tärkeimpänä 22 (Tina Fey), joka päätyy Joen kanssa seikkailemaan. 22 voi aluksi vaikuttaa hieman ärsyttävältä, mutta nopeasti hänestäkin alkaa välittämään suuresti. Joe ja 22 ovat erinomainen parivaljakko.

Pixar teki sen taas! Soul - Sielun syövereissä on fantastisen erinomainen animaatioelokuva, jolla Pixar pistää jälleen muut animaatiostudiot nurkkaan häpeämään (kyllä, jopa Pixarin omistavan Disneyn), sekä saa monet ns. "aikuisten elokuvat" tuntumaan vähäisemmiltä. En voi muuta kuin ihailla Pixarin elokuvantekijöiden mielikuvituksen määrää, tarinankerronnallista lahjakkuutta, kykyä iskeä katsojan tunteisiin, sekä rohkeutta tarjota todella erilaisia ja kypsiä animaatioita. Kaikenlaisten sekopäisten ja sisällöltään tyhjien animaatiorainojen keskellä Soulin kaltaiset filmit ovat helmiä, joita pitää varjella. Tämä on niitä teoksia, jotka todella kuljettavat katsojansa täysin uusiin ulottuvuuksiin ja sfääreihin, ja kun se lopputekstien alkaessa palauttaa takaisin maan pinnalle, on katsojassa jokin muuttunut. Olikin siis sääli, ettei näin hienoa teosta päässyt kokemaan elokuvateatterissa, vaan tylsästi kotisohvalta. Edes monikymmentätuumainen 4K Ultra HD -älytelevisio ei tee lopulta oikeutta näin hienolle filmille, kun sen kokee ensimmäisen kerran.

Kyseessä on jälleen erittäin monikerroksinen ja -ulotteinen teos animaatioiden mestareilta. Soulissa pohdiskellaan mm. elämää ja kuolemaa, ihmisyyttä, sielua ja elämän tarkoitusta. Ei kuitenkaan elämän tarkoitusta siinä mittakaavassa, että miksi tässä maailmankaikkeudessa on sellainen asia kuin elämä, vaan mikä on jokaisen ihmisen tarkoitus omassa elämässään? Onko se sitä, että saa jotain erityistä aikaiseksi ennen kuolemaa? Ainakin niin Joe uskoo, eikä siksi ole valmis siirtymään tuonpuoleiseen. Syntyykö ihmisen tarkoitus intohimosta jotain tiettyä asiaa kohtaan? Vai onko kyseessä jotain suurempaa? Perheen pienimmille katsojille elokuvan seuraaminen voi vaatia teemoja avaavan vanhemman apua, jotta leffan kertomuksen ymmärtää. Vielä yläasteikäisellekin elokuva voi olla haastava. Tämä ei kuitenkaan ole mikään kritiikki Soulia kohtaan, sillä minä vain ihailen sitä, että tekijöillä on rohkeutta tarjota katsojilleen haastetta. Pixar ei istuta katsojaansa syöttötuoliin ja sitten tarjoa lusikan kanssa vastauksia, vaan se odottaa kärsivällisesti, että katsoja on valmis ottamaan lautasen herkut vastaan. Siten leffasta avautuu jatkuvasti uusia puolia, kun sen näkee varttuessaan aina uusin silmin. 

Vaikkei elokuvaa täysin ymmärtäisikään, se ei silti tarkoita, etteikö siitä voisi nauttia suuresti. Pixarin tekijät pohdiskelevat syviä elokuvissaan, mutta mikä parasta, he osaavat tehdä sen niin valloittavan viihdyttävästi, ettei katsoja välttämättä edes ehdi miettiä leffan aikana, mitä juuri tuli hoksattua elämän syvimmistä saloista. Soul - Sielun syövereissä on kaikessa filosofisuudessakin äärimmäisen mukaansatempaava ja lumoava leffa. Huumoria riittää jokaiseen makuun ja elokuva tarjoaa monen monet makeat naurut. Jännitettäkin löytyy, kun Joen tilanne monimutkistuu entisestään ja henkimaailmassakin aletaan huomaamaan, ettei hän kuulu sinne sellaisenaan. Ja Pixarin tuttuun tapaan mukana on tietysti herkkyyttäkin. Ei Soul - Sielun syövereissä saanut minua itkemään, kuten vaikka leffaa osittain vahvasti muistuttava Docterin edellinen teos Inside Out - mielen sopukoissa, mutta kyllä se silti sai minut liikuttumaan. Filmi on monin tavoin kaunis ja jo se saa herkistymään.

Kun kyseessä on Pixarin elokuva, on varmaan jopa turha todeta, että Soul - Sielun syövereissä on visuaalisesti häikäisevän upea teos. No sitä se todella on. Oli kyse sitten lähes fotorealistisesta New Yorkista tai lumoavasta ja abstraktista henkimaailmasta, elokuva on täynnä hienoa animaatiota, mikä loksauttaa helposti katsojan suun auki. Kuvat pursuavat yksityiskohtia, joita bongaa varmasti uusilla katseluilla lisää ja lisää. Värien, valojen ja varjojen käyttö on erinomaista. Kun elokuva sijoittuu tavalliseen maailmaan, sitä saattaa jopa unohtaa katsovansa animaatiota, sillä leffaa käsitellään kuin se olisi kuvattu paikan päällä näyttelijöiden kera. Pete Docterin ohjaus on erittäin taidokasta ja hänen työstämänsä käsikirjoitus on erittäin kiehtova ideoidensa ja teemojensa kera. Myös äänimaailma on loistokas äänitehosteista Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämiin musiikkeihin, joissa yhdistellään tyylikkäästi reipasta jazzia unenomaisiin sointuihin.

Yhteenveto: Soul - Sielun syövereissä on jälleen hurja taidonnäyte Pixarin animaatiovelhoilta niin visuaalisesti kuin tarinaltaan ja teemoiltaan. Elokuvassa käsitellään ihmisen sielua ja pohdiskellaan elämän tarkoitusta sekä kuolemaakin, mikä voi tehdä filmistä paikoitellen vaikean katselukokemuksen perheen pienemmille katsojille. Vaikkei elokuvan filosofisuuksista mitään ymmärtäisikään, pitää se silti mukanaan mainioiden hahmojensa, kiinnostavan tarinansa ja lumoavan tunnelmansa ansiosta. Hauskoja hetkiä on luvassa paljon kaikenikäisille. Herkkyyttäkin on tiedossa, vaikkei Soul - Sielun syövereissä kuulukaan Pixarin syviten tunteisiin meneviin teoksiin, joita katsoessa vollottaa kerta toisensa perään. Visuaalisesti leffa on tietty häikäisevän hieno todella aidon näköisestä New Yorkista fantasiamaiseen henkimaailmaan asti. Kaikin puolin kyseessä on upea elokuva, jota suosittelen erittäin lämpimästi aivan kaikille!

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä todella lyhyt, jokseenkin ironinen kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Soul, 2020, Walt Disney Pictures, Pixar Animation Studios

Arvostelu: Project Power (2020)

PROJECT POWER

Ohjaus: Ariel Schulman ja Henry Joost
Pääosissa: Jamie Foxx, Dominique Fishback, Joseph Gordon-Levitt, Rodrigo Santoro, Amy Landecker, Colson Baker, Kyanna Simone Simpson ja Courtney B. Vance
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Project Power on Netflixin suoratoistopalvelun uusi supersankarielokuva. Se lähti liikkeelle Mattson Tomlinin käsikirjoituksesta nimeltä "Power", mistä useampi studio taisteli vuonna 2017. Lopulta Netflix nappasi käsikirjoituksen itselleen ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja nyt Project Power on julkaistu Netflixissä. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin sen ideasta ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Katsoinkin Project Powerin heti sinä päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Yhdysvalloissa alkaa leviämään uusi huumausaine, mikä antaa käyttäjälleen supervoimat viideksi minuutiksi. Ex-sotilas Art uskoo aineen tehtailijoiden siepanneen hänen tyttärensä ja etsii tätä yhdessä huumediilerin ja poliisin kanssa.

Jamie Foxx näyttelee entistä sotilasta, Artia, jonka tytär on siepattu ja jota hän nyt vimmaisesti etsii. Taustastaan huolimatta Art ei pysyttele enää kaidalla polulla etsintäretkellään ja hänelle ei tuota vaikeuksia pistää hengiltä kaikkia, jotka saattavat olla tekemisissä sieppauksen kanssa. Foxx on erittäin hyvä roolissa ja tuo oikeaa intensiivisyyttä mukaan.

Etsintöihin mukaan Art saa yhteistyötä tekevän poliisi Frankin (Joseph Gordon-Levitt) ja nuoren huumediileri Robinin (Dominique Fishback). Molemmat hahmot alustetaan kiinnostavasti: Robin myy supervoimia antavaa ainetta eteenpäin, koska hänen äitinsä on pahasti sairas ja hän yrittää saada sairaalalaskut maksettua. Frank taas yrittää saada uuden aineen pois kaduilta, mutta hyödyntää ainetta itse saadakseen hommansa hoidettua, mikä luo hyvän konfliktin. Jossain kohtaa kuitenkin tuntuu siltä, ettei käsikirjoittajaa ole kiinnostanut kuljettaa heidän kehityskaariaan loppuun saakka ja he jäävät jopa ärsyttävän alikehitetyiksi. Fishback ja Gordon-Levitt ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. On muuten erittäin mukava nähdä Gordon-Levittiä pitkästä aikaa. Hän nousi staraksi kymmenisen vuotta sitten Inceptionin (2010), Yön ritarin paluun (The Dark Knight Rises - 2012) ja Looperin (2012) kautta, mutta sitten hän tuntui suorastaan katoavan. Toivottavasti hän tekee nyt kunnon paluuta elokuvien pariin.

Project Power sisältää yhden vuoden kiehtovimmista konsepteista: pilleri, mikä antaa sinulle supervoimat, mutta vain viideksi minuutiksi, etkä tiedä minkä kyvyn saat, ennen kuin kokeilet. Yksi saa käyttöönsä tulivoimat, toisen iho muuttuu luodinkestäväksi ja kolmannelta kasvaa esiin luiset piikit - joku taas saattaa räjähtää välittömästi. En malttanut odottaa näkeväni, mitä kaikkea tällä idealla tehdään elokuvassa. Valitettavasti vastaus on, että eipä paljoa. Leffa on harmillisen vaisu raina, mikä hukkaa mahtavan potentiaalinsa keskittymällä kaiken aikaa vääriin asioihin... kuten räppäämiseen. Tässä leffassa räpätään hämmentävän, jopa kiusallisen paljon. Sillä kai haetaan ajatusta siitä, että supervoima voi olla muutakin kuin lasersilmät tai yli-inhimillinen vahvuus, mutta juonikuvio on lopulta todella kömpelösti käsitelty, kuten on moni muukin asia elokuvassa. Leffa tuntuu lähinnä pintaraapaisulta kaikesta, mikä herättikin itsessäni ajatuksen, miksei tästä tehty Netflix-sarjaa elokuvan sijaan?

Sen sijaan, että elokuva kertoisi siitä, mitä vaikutuksia tällaisella aineella todellisuudessa olisi maailmaan, se käyttää aikansa lähinnä pohtimaan, mistä tällainen aine on peräisin. Noh, mitä geneerisimmiltä ja tylsimmiltä pahiksilta, se on ainakin varmaa. Elokuvan roistot ovat kuluneen leffavuoden heikoimpia, niin surkeita, ettei heistä jää yhtään mitään käteen. He eivät luo minkäänlaista jännitettä tai uhkaa ja etenkin loppuhuipennus lässähtää täysin heidän takia. On hämmentävää, että Mattson Tomlinin käsikirjoitus oli pitkään työstämisen alla ja suuren kilpailun kourissa, mutta silti siitä on saatu aikaiseksi näin keskinkertainen raina. Lisäksi leffa kuvattiin lähes kaksi vuotta sitten, eli se on ollut jälkituotannossa pitkän aikaa, eikä epätasaisuudelle ole tehty mitään. Toimintakaan ei sen kummemmin vakuuta erilaisista syistä, kuten kehnoista tappelukoreografioista, heikoista tehosteista ja muuten vain laimeasta menosta. Elokuva yrittää olla raju, mutta se ei oikein uskalla olla sitäkään.

Käsikirjoittaja Mattson Tomlin ei ollut tätä ennen työstänyt ainuttakaan tekstiä, mistä olisi tehty elokuva ja paikoitellen sen kyllä huomaa selkeästi. Tomlin on keksinyt nerokkaan idean, mutta ei lopulta oikein tiedä, mitä tehdä sen kanssa. Asiaa eivät auta ohjaajakaksikko Ariel Schulman ja Henry Joost, joiden aiempiin filmeihin kuuluu Paranormal Activity 3 (2011) ja Paranormal Activity 4 (2012). Project Powerilla he jatkavat ihan katsottavien, mutta lopulta tyhjänpäiväisten ja keskinkertaisten elokuvien linjaansa. Tekninenkään toteutus ei ole päätähuimaava. Toimintakohtauksissa kamera heiluu ja erilaisten supervoimien toteutus digiefektein ei ole välillä kovinkaan uskottavaa. Mukaan mahtuu kyllä tyylikästäkin kuvausta, mutta ne ovat lopulta vain yksittäisiä taidokkaita kamerakikkailuja kaiken seassa. Äänimaailma on sentään oivallisesti rakennettu, vaikkakin musiikkipuolella mieleen jää oikeastaan vain Robinin räppäämiset.

Yhteenveto: Project Power hukkaa suuren potentiaalinsa keskinkertaisen toteutuksen takia. Leffalla olisi mahdollisuus olla erittäin raikas tuulahdus supersankarigenressä, mutta lopulta se jää vain vaisuksi rainaksi. Elokuva keskittyy jatkuvasti vääriin asioihin, eikä hyödynnä loistavia ideoitaan tarpeeksi. Lisäksi sen pahikset ovat jopa ala-arvoisen surkeita, eikä heihin ole panostettu lainkaan. Käsikirjoitus on kömpelö, eikä ohjauskaan huimaa päätä. Erikoistehosteiden ja kuvauksen taso heittelee, eikä oikein mihinkään ole keskitytty täysillä. Näyttelijäkolmikko Jamie Foxx, Joseph Gordon-Levitt ja Dominique Fishback ovat kuitenkin erittäin hyviä rooleissaan. On vain harmillista, kuinka tönkösti kahden jälkimmäisen hahmoja käsitellään. Project Power on valitettava pettymys, joka jättää vain toivomaan, että pintaa raapaisevan elokuvan sijaan olisimme saaneet samasta ideasta kunnon Netflix-sarjan. Netflix on kuitenkin huomattavasti parempi sarjojen kuin leffojen kanssa, mistä Project Power on jälleen yksi osoitus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Project Power, 2020, Netflix, Screen Arcade, Supermarché