Ted, kausi 2 (2026) - sarja-arvostelu

TED - KAUSI 2

Luoja: Seth MacFarlane

Näyttelijät: Seth MacFarlane, Max Burkholder, Alanna Ubach, Scott Grimes, Giorgia Whigham, Marissa Shankar, Ara Hollyday, Liz Richman, Scott Michael Campbell, Peter Macon, Michaela McManus, Ross Partridge, Derek Mears, Martin Klebba, Adargiza De Los Santos, Asha Etchison ja Jen Kober

Genre: komedia

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 30 minuuttia - 36 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 19 minuuttia

Ikäraja: 12

Ted-komediaelokuvien (2012-2015) esiosaksi tarkoitettu televisiosarja Ted nousi pienimuotoiseen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi julkaistiin tammikuussa 2024, joten jatkoa oli luvassa. Aluksi Peacock-kanava pohti sarjan lakkauttamista, koska se maksoi niin paljon täysin tietokoneella toteutetun päähenkilönsä takia, mutta kanava päätti lopulta antaa tekijöiden työstää vielä toisen kauden. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2024 ja nyt Tedin toinen tuotantokausi on pyörinyt loppuun (Suomessa SkyShowtimen kautta). Itse pidin sarjan avauskaudesta ja olenkin positiivisin mielin odottanut sen jatkumista. Katsoinkin Tedin uudet jaksot heti niiden ilmestymispäivinä.

Ted-nalle ja John Bennett päätyvät jälleen erilaisiin kommelluksiin, joihin kuuluu seksipuhelin, koulun näytelmä ja presidentti Bill Clinton.

Ted-sarjan tutut tyypit tekevät paluun ja osa heistä mahdollisesti viimeistä kertaa, koska sarjan teko on niin kallista, ettei sen jatkaminen ole taloudellisesti kannattavaa. Keskiössä ovat tietysti teinipoika John Bennett (Max Burkholder) ja hänen elävä pehmonallensa Ted (äänenä Seth MacFarlane), joita ei juuri koulunkäynti kiinnosta, vaan jotka haluavat lähinnä pössytellä ja toivottavasti saada jostain tyttöystävät. Hahmojen keskinäinen kemia on edelleen aivan mahtavaa ja heti kauden avausjakson ensiminuuteilla katsojana unohtaa kokonaan, että Burkholder on lähinnä ollut yksin kameran edessä, kun taas Ted on lisätty jälkikäteen mukaan tietokoneella - niin saumaton toteutus on. MacFarlane on toki elementissään Tedin äänenä, mutta Burkholder ansaitsee kyllä kehut, sillä niin hyvin hän kanavoi Ted-elokuvissa aikuis-Johnia näytellyttä Mark Wahlbergia.

     Myös Johnin vanhemmat, äksy konservatiivi-isä Matty (Scott Grimes) ja herttainen, muttei järin älykäs äiti Susan (Alanna Ubach), sekä perheen luona asuva liberaaliserkku Blaire (Giorgia Whigham) ovat menossa mukana ja saavat jokainen omat jaksonsa, joissa he pääsevät loistamaan. Nämäkin hahmot ovat hulvattomia tyyppejä erilaisine oikkuineen ja Grimes, Ubach ja Whigham ovat erittäin mainioita osissaan. Blaireen tuodaan myös onnistuneesti lisäsyvyyttä, kun kausi esittelee hänen hulttioisänsä, Mattyn veljen Bernien (Scott Michael Campbell).

Jos Ted-sarja oikeasti lopetetaan tähän, en voi olla harmittelematta päätöstä, koska kyseessä on hysteerisen hauska tapaus ja mielestäni tämä toinen tuotantokausi vieläpä petraa ykköskaudesta. Nämä kahdeksan jaksoa ovat täynnä mitä lystikkäimpiä skenaarioita, joista omaksi suosikikseni nousi kolmannen jakson hilpeä Dungeons & Dragons -pelihetki, johon koko perhe osallistuu. Matty-isä ja Susan-äiti eivät tietenkään tajua koko hommasta hölkäsen pöläystä ja kuullaanpa jaksossa hersyvän hauska laulu kaikista maailman elokuvista juuri Tom Hanksin ja Denzel Washingtonin tähdittämän Philadelphian (1993) pohjalta. Erittäin koominen on myös kauden (ja harmillisesti näillä näkymin samalla koko sarjan) päätösjakso, jossa Matty saa sydänkohtauksen ja kun lääkärit toteavat, ettei miestä saa järkyttää, koska toinen vastaava voisi olla kohtalokas, Bennettien pitää olla yhä vain luovempia pitääkseen isän tyytyväisenä - vaikka sitten työstämällä joka päivän sanomalehdet itse. 

Perheen viisikko saavat tosiaan jokainen omat hetkensä parrasvaloissa ja hahmojen päiden menoksi on keksitty monenmoista. Kaiken hävyttömän ronskin läpänheiton ja pilven pössyttelyn seassa Ted myös uskaltaa kommentoida maailman tilannetta, misogyniaa, aborttilakeja ja ovatpahan Matty-isän ja Blaire-serkun väliset riidat hyvää kuvausta Yhdysvaltojen täysin kahtia jakautuneesta poliittisesta ilmapiiristä. Parasta ovat kuitenkin ne aidon lämpimät hetket, kun Bennettit osoittavat tarpeen vaatiessa olevansa toistensa tukena useista erimielisyyksistäkin huolimatta. Mutta jottei meno muutu liian imeläksi herkistelyksi, heittää viimeistään Ted-nalle taas jonkin pöljän huomautuksen ja rikkoo jään. Nähtävästi Ted tekee seuraavaksi paluun kokonaan animoidussa sarjassa, joka jatkaisi tarinaa elokuvien jälkeen ja jossa Mark Wahlberg palaa Johnin rooliin ääninäyttelijänä. Vaikka odotankin tätä näillä näkymin jo loppuvuodesta ilmestyvää Ted: The Animated Seriesiä, minulle jää kyllä ikävä tätä Ted-esiosasarjaa.

Tediä esittävä Seth MacFarlane on ohjannut kauden kaikki jaksot ja pitääkin mahtavaa ilmapiiriä onnistuneesti yllä. Hänen johdollaan käsikirjoitustiimi on keksinyt sekä hauskoja tapahtumaketjuja, hilpeitä tilanteita, että hulvattomia heittoja läpi jaksojen. Teknisestikin Tedin kakkoskausi on mainio. Kameratyöskentely ja leikkaus ovat simppeliä, mutta toimivaa jälkeä, lavasteet näyttävät hyviltä, puvustus on oivallista ja itse Ted on edelleen erittäin vakuuttava digiluomus. Kakkoskausi on herättänyt keskustelua, koska viidennessä jaksossa nähtävä presidentti Bill Clinton on toteutettu osittain tekoälyn avulla. MacFarlane on kertonut, että he kokeilivat maskeeraamista ja sitten tietokonetehosteita, mutta olivat lopulta tyytyväisimpiä tekoälyn aikaansaannokseen. Kohtauksissa MacFarlane siis esittää Clintonia, jonka naamavärkki on sitten tekoälyllä muovattu enemmän presidentin näköiseksi. Lopputulos on hieman kummallinen yhdistelmä MacFarlanen ja Clintonin pärstöjä, mutta toimii tarpeeksi hyvin. Äänimaailma on kanssa osaavasti rakennettu Walter Murphyn miellyttävän kepeitä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.4.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Ted, Yhdysvallat, 2024-2026, Universal Content Productions, Media Rights Capital, MRC Television, Fuzzy Door Productions

Arvostelu: Miljoona tapaa kuolla lännessä (A Million Ways to Die in the West - 2014)

MILJOONA TAPAA KUOLLA LÄNNESSÄ

A MILLION WAYS TO DIE IN THE WEST

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Charlize Theron, Amanda Seyfried, Liam Neeson, Giovanni Ribisi, Neil Patrick Harris, Sarah Silverman, Christopher Hagen, Evan Jones, Wes Studi, Alex Borstein, Rex Linn ja Gilbert Gottfried

Genre: komedia, western

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 16

A Million Ways to Die in the West, eli suomalaisittain Miljoona tapaa kuolla lännessä on Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä länkkärikomedia. Nuoresta asti westerneistä pitänyt MacFarlane alkoi kehitellä elokuvaa, kun hän ja käsikirjoittajat Alec Sulkin ja Wellesley Wild katsoivat länkkäreitä tehdessään Ted-komediaa (2012). Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2013 ja lopulta Miljoona tapaa kuolla lännessä sai maailmanensi-iltansa 15. toukokuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieni hitti lippuluukuilla, mutta se sai pääasiassa negatiivista palautetta kriitikoilta ja oli ehdolla neljästä Razziesta (huonoin ohjaus, miespääosa, naispääosa ja kaksikko). Itse katsoin Miljoona tapaa kuolla lännessä vasta vuokralta ja pidin sitä ihan hupaisana. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1882 villissä lännessä, arizonalaisessa Old Stumpin kaupungissa asuva lammasfarmari Albert Stark joutuu tyttöystävänsä Louisen jättämäksi. Samalla kun Albert yrittää keksiä keinon voittaa naisen takaisin, pahamaineinen lainsuojaton Clinch Leatherwood lähestyy kaupunkia.

Elokuvan pääroolissa nähdään sen ohjaaja, käsikirjoittaja ja tuottaja, sekä Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojana ja ääninäyttelijänä parhaiten tunnettu Seth MacFarlane. Kyseessä on yksi ensimmäisistä kerroista, kun MacFarlane ihan nähdään kuvassa, sillä pääasiassa hän tekee ääninäyttelijän hommia. MacFarlane näyttelee Albert Starkia, epäonnista ja köyhää lammasfarmaria, joka vihaa villiä länttä sydämensä pohjasta. Hahmo on toisaalta pidettävä reppana, mutta samalla hänen jatkuva valituksensa käy silloin tällöin hermoille. MacFarlane pärjää roolissaan kelvollisesti, mutta hän ei todellakaan ole yhtä hyvä näyttelemään kameran edessä kuin pelkkänä äänenä studiossa.

     Elokuvassa nähdään myös Amanda Seyfried Albertin tyttöystävänä Louisena, joka jättää poloisen miehen heti leffan alussa, Neil Patrick Harris viiksillään ylpeilevänä rikkaana Foynä, jonka Louise ottaa uudeksi poikaystäväkseen, Giovanni Ribisi Albertin ystävänä Edwardina ja Sarah Silverman tämän prostituoituna vaimona Ruthina, Liam Neeson häijynä lainsuojattomana Clinch Leatherwoodina ja Charlize Theron tämän vaimona Annana, sekä muutamia varsin veikeitä cameoita tunnetuilta näyttelijöiltä, joista pari saa pohtimaan, voiko Miljoona tapaa kuolla lännessä -leffan laskea samaan sarjaan parin muun villiin länteen sijoittuvan elokuvan kanssa? Sivunäyttelijöistä parhaiten suoriutuvat Neeson katalan roiston osassa ja Theron tämän paremmasta elämästä haaveilevana vaimona. Ribisi ja Silverman ovat myös kelvolliset osissaan, mutta Seyfried jää todella tylsäksi Louisena, eikä Harris ole niin hauska Foyna kuin hän selvästi luulee olevansa.

MacFarlanen luoma Family Guy on yksi komediasarjasuosikeistani. Pidän myös todella paljon hänen ohjaamasta ja tähdittämästä ensimmäisestä Ted-leffasta. Siksi onkin outoa joutua sanomaan, että Miljoona tapaa kuolla lännessä on aika epähauska ja ajoittain suorastaan tylsä elokuva. Kyseessä on kummallisen laiskasti kasaan väsätty länkkärikomedia, jonka vitseistä suuri osa ampuu maalitaulua kohti yhtä huonosti kuin elokuvan päähenkilö. Sekaan mahtuu pari aidosti hauskaa vitsiä ja kotisohvalta voi kuulua joitain huvittuneita hymähdyksiä, mutta suurimmaksi osaksi leffaa vain tuijottaa ja tuumii, että pitäisikö tämän nyt siis naurattaa vai ei? Osa vitseistä naurattaa enemmän idean tasolla kuin toteutuksessa. Esimerkiksi on ihan hassu ajatus, että Edward-kaverin tyttöystävä on huora, joka paneskelee menemään päivät pitkät, mutta joka ei suostu harrastamaan seksiä miehensä kanssa ennen avioliittoa, koska se olisi syntistä. Monet vitseistä menevät myös ohi, jos katsojalla ei ole tiedossa joitain aikakauteen liittyviä nippelitietoja. Esimerkiksi läpi elokuvan kulkee vitsi siitä, ettei kukaan hymyile valokuvissa. Vaikka katsoja tietäisi, että tämä johtuu siitä, kuinka kauan yhden valokuvan ottaminen tuolloin kesti, ei vitsi ole erityisen hauska ensimmäiselläkään kerralla. Laiskuuden outona vastapainona toimii näyttelijöiden aivan liian kova yrittäminen, mikä menee jo myötähäpeän puolelle jossain kohtaa.

Elokuvan tarina on ihan menevä, mutta ihan liian pitkäksi venytetty. Miljoona tapaa kuolla lännessä kestää muutamaa minuuttia vaille kaksi tuntia ja siitä saisi helposti saksittua vartista kahteenkymmeneen minuuttiin pois materiaalia. Nämä olisi voinut jättää myöhemmin johonkin pidennettyyn versioon niille, jotka pitivät näkemästään. Sen lisäksi, että näin seasta saataisiin joitain huonoimmista vitseistä pois, kerronnasta saisi napakampaa. Nyt se haahuilee aivan liikaa ja kun menokaan ei naurata, käy elokuva aika ajoin pitkäveteiseksi.

Seth MacFarlane onnistui Tedin ohjauksessa ja käsikirjoituksessa paljon paremmin kuin tässä, sillä nyt hänen täytyy keskittyä myös näyttelemiseen kameran edessä. MacFarlane käyttää heti alussa liikaa aikaa villin lännen kurjuuden korostamiseen ja murjottamiseen, mikä jo heti työntää katsojaa poispäin. Monet MacFarlanen ideoista eivät jaksa kantaa näytölle asti ja monet vitseistä tuntuvat siltä, että ne kaivettiin roskakorista, kun niitä ei hyväksytty vaikkapa Family Guyhin. Sentään Miljoona tapaa kuolla lännessä on hyvin kuvattu. Lavasteet ovat hienot ja asut mainiot. Erikoistehosteet eivät ole kaksiset, mutta ajavat asiansa. Äänimaailma on pätevästi rakennettu ja Joel McNeelyn musiikit ovat oivan geneeristä länkkäritunnelmointia. Parhaiten musiikkipuolelta jää mieleen vekkuli musikaalinumero If You've Only Got a Moustache.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Million Ways to Die in the West, 2014, Bluegrass Films, Fuzzy Door Productions, Media Rights Capital, RGB Media

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Ted (2012)

TED

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Mark Wahlberg, Seth MacFarlane, Mila Kunis, Joel McHale, Giovanni Ribisi, Aedin Mincks, Patrick Warburton, Matt Walsh, Jessica Barth, Bill Smitrovich, Sam J. Jones, Ryan Reynolds, Tom Skerritt ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Ted on Family Guy -animaatiosarjan (1999-) luojan Seth MacFarlanen tähdittämä, ohjaama ja käsikirjoittama komediaelokuva. Alunperin MacFarlane suunnitteli elokuvan animaatiosarjaksi, joka liittyisi Family Guyhin sarjojen American Dad! (2005-) ja The Cleveland Show (2009-2013) tavoin, mutta päätti tehdä siitä oman juttunsa näytellyn elokuvan muodossa. MacFarlanen oli tarkoitus työstää elokuva Foxin kanssa, joka tuotti hänen sarjojaan, mutta Foxin kokiessa budjettivaatimukset liian korkeiksi, minkä lisäksi yhtiö ei luottanut MacFarlaneen ensikertalaisohjaajana, Fox vetäytyi projektista. Universal Pictures kuitenkin nappasi projektin ilomielin ja kuvaukset alkoivat toukokuussa 2011. Lopulta Ted sai maailmanensi-iltansa 29. kesäkuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suurmenestys ja se oli jopa ehdolla parhaan alkuperäiskappaleen Oscar-palkinnosta, mutta herätti ristiriitaisia mietteitä niin katsojilta kuin kriitikoilta, toisten kehuessa ja toisten haukkuessa filmiä. Itse näin Tedin vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin siitä paljon. Olen katsonut leffan pari kertaa uudestaan (sekä jämähtänyt katsomaan sitä monta kertaa, kun se on tullut televisiosta) ja kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa Tedin uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

John Bennett saa joululahjaksi Ted-pehmonallen ja toivoo, että tämä heräisi henkiin. Toive toteutuu ja John ja Ted lupaavat olla parhaat kaverit ikuisesti. Vuosia myöhemmin John ja Ted ovat yhä parhaat kaverit, mutta kun John tapaa ihastuttavan Lorin, hänen täytyy päättää, jatkaako hölmöilyä Tedin kanssa vai aloittaako kypsemmän elämän Lorin kanssa.

Parhaina ystävyksinä, ukkoskamuina John Bennettinä ja Ted-nallena nähdään (tai Tedin tapauksessa kuullaan) Mark Wahlberg ja Seth MacFarlane, jotka onnistuvat erinomaisesti välittämään tunteen siitä, että hahmot ovat olleet parhaat ystävykset jo vuosikausia. Wahlbergin ja MacFarlanen kaverikemia pelaa täydellisesti yhdessä, mikä on erityisen vaikuttavaa, kun ottaa huomioon, että Johnin ja Tedin yhteisissä kohtauksissa Wahlbergilla ei oikeastaan ole vastanäyttelijää. Kuvauksissa Tedin tilalla oli usein pelkkä tikku, jonka päässä oli pallo, johon näyttelijöiden piti katsoa. Wahlbergin piti näytellä tämän tikun kanssa, kuvitellen sen paikalle puhuvan ja elävän pehmonallen, samalla kun MacFarlane lausuu omat repliikkinsä kameran takaa. Kun kyseessä on komedia, missä suuri osa hauskuudesta syntyy juurikin kahden päähenkilön keskeisestä vuoropuhelusta, ajoituksen ja Wahlbergin autenttisten reaktioiden täytyy osua täysin nappiin. Tässä on onnistuttu niinkin vaikuttavasti, että katsoja unohtaa välittömästi toteutustavan ja uskoo sen, että Wahlbergilla on vieressään elävä pehmolelu. Se on jopa ihailtavaa elokuvantekoa.

     MacFarlane ei suinkaan ole ainoa Family Guyn näyttelijä, joka on mukana Tedissä. Meg Griffiniä ääninäyttelevä Mila Kunis esittää Johnin tyttöystävää Loria, joka toivoisi Johnin parantavan tapansa ja käyttäytyvän kypsemmin, vaikka se tarkoittaisi Tedin poistamista kuvioista. Vaikka toisaalta hahmon voi nähdä tulevan ärsyttävästi pääkaksikon väliin, katsoja silti pystyy olemaan Lorin puolella. Family Guyssa poliisi Joeta ääninäyttelevä Patrick Warburton taas esittää Johnin työkaveria ja perheen äiti Lois Griffiniä ääninäyttelevä Alex Borstein nähdään Tedissä Johnin äitinä. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Joel McHale Lorin ahdistelevana pomona, Giovanni Ribisi Tediä liikaakin ihailevana Donnyna ja Aedin Mincks tämän Robert-poikana, sekä muutamat näyttelijät omana itsenään... Erään rääväsuun supersankarin esittäjä ainakin sai todella helpot rahat leffasta. Patrick Stewart taas toimii filmin satumaisena kertojaäänenä.

Ted ei todellakaan ole elokuva kaikkien makuun. Family Guyn tavoin elokuvan huumori on anteeksipyytelemättömän hävytöntä ja leffa piikittelee ihan joka suuntaan tyypillisistä valkoisista heteromiehistä eri vähemmistöihin. Aivan varmasti moni siis loukkaantuu elokuvaa katsoessaan. Itse pidän ronskimmista komedioista ja yhä kymmenen vuotta leffan ilmestymisen jälkeen nauran erittäin makeasti Tediä katsoessani. Törkeät vitsit saavat räjähtämään nauruun, vaikka samalla kokisikin pientä syyllisyyttä jutuille putoamisesta. Family Guyn tyylin huomaa myös siitä, että osa vitseistä näyttäytyy äkillisinä takaumina. Erityisen huvittava on, kun näemme Johnin ja Lorin ensikohtaamisen molempien vinkkelistä ja tilanne on hyvinkin erilainen. Mukana on myös Family Guy -henkinen pitkä tappelukohtaus, missä pidän siitä, kuinka musiikkia ei hyödynnetä lainkaan.

Elokuvan tarina on mainio, vaikkei mikään erityisen ihmeellinen. Eipä leffa mitään ihmeellistä tarvitsekaan. Se on jo ihme, kuinka hienosti Johnin ja Tedin kaveruus toimii. Hahmot ovat niin hilpeät, että heidän puuhailujaan seuraa mielellään, tekivät he oikeastaan mitä tahansa. Reippaan tahdin ja jatkuvan hauskuuttamisen ansiosta leffa ei kertaakaan käy tylsäksi. Johnin painiskelu elämänvalintojensa kanssa on onnistunut ja elokuva pohjustaa tarpeeksi sujuvasti pahiksenkin, joka toimii hyvin päähenkilöt yhdistävänä tekijänä loppupäässä. Jos leffan huumori ei iske lainkaan, eivät nämä muut puolet pelasta katselukokemusta. Jos kuitenkin elokuva saa nauramaan pitkin kestonsa, nämä muut puolet vain vahvistavat filmiä ja tekevätkin siitä erittäin oivallisen komedian.

Seth MacFarlane toimii Tedissä tosiaan myös ohjaajana ja käsikirjoittajana, tehden molemmissa hommissa sujuvaa työtä - etenkin ensikertalaiseksi, joka vieläpä esittää toista pääroolia. Tietokonetehostein toteutettu Ted on edelleen hieno taidonnäyte. Se ei koskaan näytä digiluomukselta, vaan katsoja saattaa jopa tuumia, että kyseessä on todella edistyksellisellä robotilla toteutettu nukke. Upeaa on, kuinka lapsuudessa tapahtuvan alun jälkeen Tedistä on tehty kulunut ja väriltään haaleampi ja siltä on jopa lähtenyt tekokarvaa parista kohtaa. Erinomaista digiefektiä lukuun ottamatta elokuvan tekninen puoli ei ole mitään päätähuimaavaa. Kuvaus, leikkaus, lavasteet jne. ajavat asiansa. Tappelun aikana ääniefektit pääsevät todella valloilleen ja on hilpeää, kuinka kovia kumahduksia pehmonallen lyönnit aiheuttavat. Walter Murphyn säveltämät musiikit säestävät tapahtumia veikeästi. Vaikka hänen ja MacFarlanen Everybody Needs a Best Friend -kappale onkin mainio ja saikin jopa Oscar-ehdokkuuden, kappaleista paras on Johnin ja Tedin Thunder Buddy Song, jonka aikana on uusintakatseluilla mahdotonta olla laulamatta mukana.

Yhteenveto: Ted on erittäin mainio ja ronski komedia, joka jaksaa naurattaa yhä kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen. Huumori on todella häröä ja leffassa tehdään pilkkaa aika lailla kaikesta ja kaikista. On siis varmaa, että moni tulee loukkaantumaan filmiä katsoessaan. Itse nauran lähes vatsa kipeänä joka kerta, kun katson elokuvaa. Onnistuneen huumorin ohella elokuva tarjoaa myös oivallisen tarinan erikoisesta ystävyydestä. Johnin ja Tedin ystävyys on erinomaisesti rakennettu, etenkin kun tajuaa, että kuvauksissa Mark Wahlbergin piti näytellä tikun päähän tökätyn pallon kanssa. Haastava toteutus olisi voinut johtaa fiaskoon, mutta kaikki ajoituksesta Ted-nallen visuaaliseen toteutukseen toimii täydellisesti. Loppupäässä elokuva saa hieman synkempiä sävyjä, mutta pääasiassa Ted on ilahduttava komedia, jonka jaksaa katsoa useampaankin kertaan. Kaikille se ei todellakaan sovi, mutta jos Family Guy uppoaa, niin luulisi Tedinkin toimivan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted, 2012, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment

Arvostelu: Hellboy II: The Golden Army (2008)

HELLBOY II: THE GOLDEN ARMY

Ohjaus: Guillermo del Toro
Pääosissa: Ron Perlman, Selma Blair, Doug Jones, Luke Goss, Anna Walton, Seth MacFarlane, Jeffrey Tambor, Brian Steele ja John Hurt
Genre: fantasia, toiminta
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

Samannimisiin sarjakuviin perustuva elokuva Hellboy (2004) oli pidetty menestys, joten sille ilmoitettiin saman tien jatkoa. Jatko-osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2006, mutta Revolution Studiosin lopettaessa toimintansa, filmin työstäminen viivästyi. Ohjaaja Guillermo del Toro myös teki tätä ennen Pan's Labyrinthin (El laberinto del fauno - 2006) eli , mikä viivästytti tuotantoa lisää. Lopulta Hellboy II: The Golden Army sai ensi-iltansa kesällä 2008 (Suomessa vasta syksyllä) ja se oli edeltäjäänsä suurempi hitti. Edeltäjänsä tavoin se sai positiivisen vastaanoton faneilta ja kriitikoilta. Itse näin elokuvan leffateatterissa isäni kanssa ja pidin siitä kuten edellisestäkin osasta. Olenkin katsonut sen pariin otteeseen uudestaan, mutta viime katselukerrasta on kulunut jo monta vuotta. Vuoden 2015 lopussa ostin leffan itselleni Blu-rayna, mutta koska en löytänyt ensimmäistä osaa, en katsonut jatkoa. Vasta syksyllä 2017 löysin ensimmäisen osan eräästä divarista ja katsoin vihdoin molemmat pitkän tauon jälkeen. Samalla päätin arvostella molemmat, pienenä valmistautumisena tulevaa Hellboy -leffaa (2019) varten, joka ei tosin liity näihin del Toron teoksiin.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Hellboy!

Kun haltiaprinssi Nuada rikkoo vuosituhansia vanhan rauhan ja aloittaa sodan ihmiskuntaa vastaan, Hellboyn, Lizin ja Aben täytyy pysäyttää hänet. He tarvitsevat apua haltiaprinsessa Nualalta ja oudolta Johann Kraussilta, jotta pystyvät voittamaan Nuadan ennen kuin tämä herättää pysäyttämättömän Kultaisen armeijan.

Hellboyna nähdään jälleen Ron Perlman, joka osoittaa taas kerran olevansa oikea mies rooliin. Kenties jopa ainoa mies! Perlman esittää hahmoa niin persoonallisesti, että hän suorastaan tekee Hellboysta omansa, jolloin on vaikea kuvitella ketään muuta rooliin. Hellboy on yhä yhdistelmä toimintasankaria ja täysin tavallista heppua, mikä toimii todella hyvin. Hän voi heittää vitsiä usein, mutta tarpeen vaatiessa hän vakavoituu. Hellboy on kuitenkin äkkipikainen, mikä aiheuttaa helposti ongelmia. Hahmon demonipuolta ei tuoda esille kuin pariin otteeseen ja hän onkin selkeämpi sankari kuin aiemmin.
     Selma Blair parantaa roolisuoritustaan Liz Shermanina, joka osaa hallita tulta. Tässä Blair ei vaikuta yhtä uneliaalta, vaan hänestä löytyy energiaa. Liz ja Hellboy ovat alkaneet seurustelemaan tosissaan, mutta kaksikon työ ja heidän voimansa eivät ole kovin hyvä juttu suhteen kannalta. Liz pääsee tällä kertaa sankarihommiin enemmän, mutta silti hän jää toimintakohdissa muiden varjoon.

Doug Jones nähdään toistamiseen ihmisen ja kalan yhdistelmä Abe Sapienin roolissa, mutta tällä kertaa hänet myös kuullaan. Edellisessä filmissä Aben äänenä toimi David Hyde Pierce, mutta tässä Jones pääsee itse ääneen. Hahmo on edelleen erittäin mainio ja häntä tuodaan paremmin esille lisäämällä häneen uusia puolia. Abekin on enemmän toiminnassa mukana, mutta hänen älykkyyttään ei ole unohdettu. Jones sopii todella hyvin rooliin, minkä lisäksi hän esittää myös paria muuta hahmoa: Kuoleman enkeliä ja haltiakuningas Balorin ovenvartijaa.
     Erikoista Johann Kraussia esittää kolme henkilöä: John Alexander ja James Dodd esittävät hänen liikkeensä ja Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane toimii hahmon äänenä (mitä ei tosin tunnista lainkaan). Johann on oikeasti pelkkää höyryä, usvaa tai savua, mutta hän elää puvussa, joka näyttää toisesta maailmansodasta repäistyltä. Aluksi hahmo vaikuttaa ärsyttävältä, sillä hänen korkea älykkyytensä ilmenee pienenä ylimielisyytenä, mutta hänestä löytyy myös ihan hauskojakin puolia. Johann Kraussille säännöt ovat kaikki kaikessa, joten hän ja Hellboy eivät tietenkään tule lainkaan juttuun.
     Leffan pahista, haltiaprinssi Nuadaa näyttelee Luke Goss, josta löytyy oikeanlaista arvokkuutta rooliin. Hahmo ei onneksi ole paha vain pahuuden vuoksi, vaan hänelle on annettu oiva syy inhota ihmisiä. Haltiat ovat tietysti ikivanha laji, joka elää harmoniassa luonnon kanssa, joten prinssi Nuada ei pidä lainkaan siitä, kuinka ihmiset ovat saastuttaneet maailman. Hahmon puheista löytyy todella vahva viesti siitä, että ympäristöä ja ilmastoa täytyy suojella, mikä on kyllä aivan totta. Prinssi Nuadalta löytyy hyviä ajatuksia, mutta silti hänestä saadaan luotua tarpeeksi paha hahmo, jotta katsojana ei huomaa kannustavansa häntä oikeiden sankarien sijaan.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat haltiaprinsessa Nuala (Anna Walton), jonka nimi paljastaa heti, että hän on pahikselle sukua; edellisestä elokuvasta tuttu johtaja Manning (Jeffrey Tambor), joka on yhä yhtä rasittava tapaus; sekä prinssi Nuadan peikkokätyri Wink (Brian Steele), jolla on aikamoinen oikea koukku. Haltiaprinsessa Nualan ja hänen veljensä välille on luotu kiehtova yhteys, mutta valitettavasti hahmona prinsessa on todella laimea. Hänestä löytyy myös ärsyttävä piirre siinä, ettei hän oikeastaan tee mitään hyödyllistä koko filmin aikana. Yhdessäkin kohtaa hän pistää jonkun toisen tekemään asian hänen puolestaan, jonka hän voisi täysin helposti tehdä itse.

Elokuvassa nähdään myös pienessä roolissa John Hurt, joka esittää Hellboyn ottoisää, professori Broomia. Hahmo kuitenkin kuoli edellisessä filmissä, joten hänet on tuotu takaisin vain alun takaumakohtaukseen, jossa hän kertoo todella typerän näköiselle lapsi-Hellboylle (Montse Ribé) sadun Kultaisesta armeijasta. Prologi on todella toimiva, sillä se selittää tietty katsojillekin, mistä filmissä on kyse, jolloin se voi hypätä suoraan tapahtumiin, eikä sen tarvitse selitellä tietoja enää myöhemmin. Jo sadusta voi huomata, että tämä elokuva tulee olemaan paljon yliluonnollisempi kuin edeltäjänsä. Ensimmäinenkin Hellboy-leffa yhdisteli supersankariteemoja fantasiamaailmaan, mutta tällä kertaa fantasiapuoli pääsee paljon voimakkaammin esille. On tosiaan haltioita ja peikkoja, minkä lisäksi sankareiden täytyy taistella ilkikurisia hammaskeijuja ja suurta metsänjumalaa vastaan, puhumattakaan itse Kultaisesta armeijasta. Mukana on jopa paikka nimeltä Peikkotori, joka on täynnä kaikenlaisia otuksia ja hirviöitä. Siitä kohtauksesta huomaa selvästi, että tämän filmin budjetti oli isompi kuin edeltäjän, jolloin tekijät pystyivät tekemään enemmän kaikenlaista kummallista. Onneksi tätä ei ole kuitenkaan toteutettu ajatuksella "isompi on parempi", vaan fantasiahengen lisäämisellä tästä on saatu onnistuneesti erilainen teos kuin edeltäjänsä, mutta silti yleinen tunnelma on pysynyt ennallaan.

On tavallaan vaikea sanoa, kumpi on parempi elokuva: Hellboy vai Hellboy II: The Golden Army. Molemmat ovat todella mainioita filmejä omilla tavoillaan. Edellinen elokuva oli realistisempi ja synkempi, kun taas tämä on yliluonnollisempi ja kevyempi. Synkkyyttä on kyllä mukana tässäkin, eli leffa ei ole vain hassuttelua. Heti alussa nähdään karmiva toimintakohtaus, jossa taistellaan hammaskeijuja vastaan. Nämä hammaskeijut eivät ole niitä, jotka tuovat rahaa tyynyn alle, kun maitohammas on irronnut, vaan ne syövät ihmisiä elävältä - jopa heidän luunsa ja hampaansa. Jos olette siis uskotelleet lapsellenne hammaskeijujen olevan oikeita, niin tätä filmiä ei kannata näyttää vielä, sillä tällaisia keijuja ei kukaan muksu haluaa kotiinsa. Näitä synkempiä hetkiä on kuitenkin keventämässä pieni huumori ja tässäkin leffassa saa nauraa useaan otteeseen. Toimintakohtaukset ovat hieman parempia kuin edellisessä osassa, sillä ne ovat monipuolisempia. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä, etenkin nyt kun fantasiamaailmaa on korostettu enemmän. Kuitenkin kaikista hienointa elokuvassa on, kuinka siinä on jaksettu käyttää aikaa sellaiseenkin kohtaukseen, jossa Hellboy ja Abe vain juovat itsensä humalaan ja hoilaavat samalla Barry Manilow'n nyyhkylaulua "Can't Smile Without You". Kaiken kummallisuuden ja toiminnan välissä on äärimmäisen upeaa ja piristävää, että mukaan on lisätty niin hymyilyttävä hetki, joka on myös yllättävän koskettava. Siinä myös korostuu, kuinka mainioita elokuvan tärkeät hahmot ovatkaan. Loppujen lopuksi ensimmäinen Hellboy taitaa kuitenkin viedä voiton, sillä sen tarina oli selkeästi henkilökohtaisempi itse nimikkohahmolle.

Tämä todella on ohjaaja Guillermo del Toron elokuva. Hänen tyylinsä on erittäin vahvasti läsnä läpi Hellboy II: The Golden Armyn. Del Toro taitaa fantasiamaailman luomisen, minkä hän osoittaa tässä hienosti. Hän on saanut mukaan oivaa lämpöä, minkä lisäksi on todella upeaa, kuinka hän on saanut kaksi erilaista leffaa tuntumaan jatkumolta. Del Toro on myös käsikirjoittanut filmin ja tehnyt siinäkin hyvää työtä. Leffa on taitavasti kuvattu, kuten myös leikattu. Valaisu on toimivaa läpi elokuvan. Lavastustiimi on tehnyt erinomaista työtä, minkä lisäksi maskeeraus on tyylikkäästi toteutettu. Paikoitellen nukkemaiset örkit näyttävät hieman liian epäaidoilta, mutta tavallaan ne myös sopivat mukaan. Tärkeintähän on, että tärkeimmät hahmot näyttävät tarpeeksi uskottavilta. Visuaaliset efektit ovat tyylikkäät ja ääniefektit ovat mainiot. Musiikkien säveltäjä on vaihtunut Danny Elfmaniin, joka ei ole saanut aikaiseksi kovin muistettavia teemoja, mutta hänen musiikkinsa sopivat silti kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Hellboy II: The Golden Army on hyvin erilainen kuin edeltäjänsä, mutta pitää silti todella hyvän tason sarjassa. Elokuva on paljon yliluonnollisempi kuin synkkä Hellboy, mikä on toteutettu erinomaisesti, eikä leffa kertaakaan muutu liian oudoksi, vaikka siinä kohdataankin ties mitä olentoja. Kyseessä on todella mukaansatempaava seikkailu ja tästäkin löytyy hieman supersankaritunnelmaa. Huumoria on mukana paljon ja toimintakohtaukset ovat monipuolisempia ja parempia kuin edellisessä osassa. Silti taitaa käydä niin, että ensimmäinen Hellboy nousee tämän yläpuolelle, päähenkilölle henkilökohtaisemman tarinan ansiosta. Ron Perlman sopii yhä täydellisesti päärooliin, minkä lisäksi muutkin näyttelijät - jopa Selma Blair - ovat mainioita rooleissaan. Kylmäksi jättää vain prinsessa Nualaa esittävä Anna Walton, jonka hahmoa ei ole kirjoitettu hyvin. Sen sijaan pahisprinssi Nuada on oivallinen paha ympäristönsuojeluaatteissaan. Guillermo del Toro on tehnyt jälleen erittäin mainiota työtä, kuten ovat tehneet myös kuvaajat, lavastajat, leikkaajat, maskeeraajat, puvustajat, valaisijat sun muut, jotka työstivät leffaa. Jos piditte Hellboysta, niin tämäkin filmi toimii takuulla. Fantasiaelokuvien fanien täytyy laittaa Hellboy II: The Golden Army katselulistalleen, jos sitä ei ole vielä nähnyt. Del Toron leffojen pohjalta tehtiin kaksi animaatioelokuvaa, Hellboy: Sword of Storms (2006) ja Hellboy: Blood and Iron (2007), joissa Perlman ja kumppanit toimivat ääninäyttelijöinä. Niistäkin oli tarkoitus tehdä kolmas osa, mutta näyteltyjen versioiden tavoin sitäkään Hellboy kolmosta ei koskaan nähdä. Ennen kuin katsoin Del Toron Hellboyt uudestaan, en ollut erityisen surullinen siitä, että koko homma aloitetaan alusta, mutta nyt en odota uutta versiota lainkaan, vaan haluan vain Hellboy III:n!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fanpop.com
Hellboy II: The Golden Army, 2008, Universal Pictures, Dark Horse Entertainment, Internationale Filmproduktion Eagle, Lawrence Gordon Productions, Mid Atlantic Films, Relativity Media

Arvostelu: Logan Lucky (2017)

LOGAN LUCKY (2017)

Ohjaus: Steven Soderbergh
Pääosissa: Channing Tatum, Adam Driver, Daniel Craig, Farrah Mackenzie, Riley Keough, Katie Holmes, Jack Quaid, Brian Gleeson, David Denman, Seth MacFarlane, Katherine Waterston, Sebastian Stan ja Hilary Swank
Genre: draama, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

Behind the Candelabran (2013) oli tarkoitus olla ohjaaja Steven Soderberghin viimeinen ohjaustyö leffojen parissa, mutta kun hän sai käsiinsä Logan Luckyn käsikirjoituksen, oli hänen pakko tehdä siitä elokuva. Filmin suunnittelu lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat kesän lopussa vuonna 2016. Ennen ilmestymistään elokuva herätti huomiota, kun ihmiset huomasivat, ettei sen käsikirjoittaja Rebecca Bluntista löytynyt mitään tietoja internetistä, jolloin monet alkoivat uskoa, että leffan onkin oikeasti kirjoittanut Soderbergh itse. Hänen tyyliinsä nimittäin kuuluu esimerkiksi kuvata ja leikata filminsä salanimillä. Ohjaaja on kuitenkin sanonut Bluntin olevan aito ihminen, mutta epäilykset eivät ole silti hävinneet. Jotkut myös spekuloivat Bluntin olevan oikeasti Soderberghin vaimo Jules Asner tai koomikko John Henson. Logan Lucky sai ensi-iltansa useissa maissa elokuussa 2017 ja monet kriitikot pitivät siitä todella paljon. Nyt se on ilmestymässä myös meille Suomeen. Vaikka en olekaan tutustunut Soderberghin tuotantoon, kiinnostuin leffasta silti heti, kun näin julisteen. Näyttelijälista herätti tietty huomioni, mutta mikä kaikkein eniten pisti silmääni, oli teksti: "introducing Daniel Craig". Mietin, miksi ihmeessä sellainen teksti oli laitettu julisteeseen ja halusin nähdä elokuvan, jos siinä vaikka selitettäisiin vitsi. Meninkin mielenkiinnolla katsomaan Logan Luckyn, etenkin kun olin lukenut positiivisia arvioita siitä. Harmi vain, ettei leffa koskaan selittänyt "esittelyssä Daniel Craig" -vitsiä, mutta onneksi kyseessä on silti mainio filmi.

Jimmy Logan saa potkut kilparadan työmaalta ontumisensa takia, minkä seurauksena hän päättää ryöstää radan rahaholvin. Avukseen hän tarvitsee yksikätisen veljensä Clyden, kauneusalalla toimivan siskonsa Mellien, murtovaras Joe Bangin ja tämän tohelot veljet.

Pääroolissa Jimmy Loganina nähdään Channing Tatum, joka vaikuttaa aluksi vetävän uransa parhaan roolisuorituksen, mutta jonka osuus tuntuu vähenevän ja pienesti laimentuvan, mitä pidemmälle tarina kulkee. Tatum on kuitenkin todella hyvä ja uskottava pääosassa, minkä lisäksi hän muistaa säilyttää ontumisen koko leffan läpi, mikä tuo oman kiinnostavan lisän hahmoon. Läpi leffan voi selvästi nähdä, mitä Jimmy tuntee, kun hänen työnsä viedään pois, minkä lisäksi hänen nuori tyttärensä muuttaa Jimmyn ex-vaimon kanssa monien kilometrien päähän, jolloin hänelle ei tunnu jäävän mitään. Valitettavasti tämä ei kuitenkaan tunnu tarpeeksi isolta syyltä, jotta katsoja olisi täysillä mukana Jimmyn ryöstösuunnitelmassa, jolloin elokuvan alkupää tuntuu vielä pieneltä hakemiselta, kunnes leffa löytää katsojansa ja nappaa mukaansa.
     Jimmyn Clyde-veljeä esittää Star Wars: The Force Awakensista (2015) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Clydella on tosiaan vain yksi käsi tallella, sillä hän menetti toisen ollessaan sodassa Lähi-idässä ja puuttuvan tilalla on proteesi. Tätä ei leffan aikana pääse unohtamaan, sillä Clyde muistuttaa siitä tasaisin väliajoin. Hahmo on kiinnostava, sillä hän on aika vaisu ja aina kun hän puhuu, katsojana miettii, mikäköhän häntä vaivaa. Driver onnistuu roolissaan oivallisesti ja osoittaa jälleen, miksi häntä voisi nähdä useamminkin elokuvissa.
     Mellie Loganina nähdään Riley Keough. Mellie jää selvästi veljiensä varjoon, eikä hänelle ole suotu yhtä paljon ruutuaikaa. Se ei kuitenkaan harmita, sillä hänestä ei ole tehty kovin kiinnostavaa hahmoa. Mellie toimii tosiaan kauneusalalla, minkä lisäksi hänet nähdään antamassa neuvoja veljilleen, mutta siihen rooli oikeastaan jääkin. Keough onnistuu toimivasti osassaan, mutta hänen työnsä ei jää mieleen.
     Jimmyn Sadie-tytärtä näyttelee Farrah Mackenzie, joka on oiva valinta osaan. Mackenzielta ei löydy heikkoja hetkiä, vaan hän on hyvä alusta loppuun. Jimmyn ex-vaimoa Bobbie Jota esittää Katie Holmes, jonka rooli on kirjoitettu onnistuneesti. Bobbie Jota pitää hyvin nopeasti ärsyttävänä, koska hän ei tunnu ymmärtävän yhtään isän ja tyttären välistä suhdetta, minkä lisäksi hän tuputtaa tyttärensä päähän inhottavia kauneusihanteita, mikä saa katsojat säälimään Sadieta. Holmeskin on hyvä, mutta katsojana ei silti voi pitää hänestä hahmon takia.
     Murtovaras Joe Bangia näyttelee nykyinen agentti James Bondin esittäjä Daniel Craig, joka on aivan mahtava. Elokuvan aikana huomaa useita kertoja, että Craigilla on ollut hauskaa roolia esittäessään, mikä välittyy hienosti myös yleisöön. Joena hän pääsee ilmeilemään ja eleilemään paljon voimakkaammin kuin 007:n roolissa, vaikka hän onkin myös siinä roolissa loistava. Joe varastaa huolettoman persoonansa ja Craigin karisman avulla show'n aina, kun hän on ruudulla, jolloin Tatumin ja Driverin mainiot roolisuoritukset eivät enää oikein tunnu miltään. Joen hölmöjä veljiä, Samia ja Fishiä esittävät Brian Gleeson ja Jack Quaid, jotka ovat todella hauskoja rooleissaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Family Guy -sarjan (1999-) luoja ja tähti Seth MacFarlane ylimielisenä bisnesmiehenä; David Denman Bobbie Jon uutena poikaystävänä; viime vuonna Fantastic Beasts and Where to Find Themin (2016) kautta kuuluisuuteen noussut Katherine Waterston tarpeettomana Sylvia-lääkärinä; Marvel Cinematic Universen (2008-) leffoista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan kilpa-ajaja Dayton Whitena; sekä kahdesti Oscar-palkittu Hilary Swank FBI-agentti Sarah Graysonina, joka on niin pieni rooli, että Swankin taidot menevät täysin hukkaan. Minua jäi ihan oikeasti harmittamaan Swankin puolesta, sillä hänen osuutensa oli todella mitäänsanomaton.

Aiemmin mainitsemani hakemisen jälkeen Logan Lucky saa napattua katsojan mukaansa yllättävän helpoilla ja yksinkertaisilla keinoilla. Leffaan on saatu mukaan todella oivallista henkeä, jonka ansiosta katsojan mielenkiinto pysyy lähes kaiken aikaa tarinassa. Ryöstön motiivit tuntuvat tosiaan oudon laimeilta ja alussa jää kaipaamaan jonkinlaisia lisäsyitä teolle, mutta homma vaikuttaa kuitenkin niin lupaavalta, että on pakko nähdä, miten ryöstö toteutuu. Välillä puhutaan jonkinlaisesta Logan-suvun kirouksesta, jonka takia sisarukset olisivat todella epäonnisia, mikä herättää tietysti ajatuksia siitä, että jokin tulee menemään päin mäntyä jossain kohtaa elokuvaa. Leffan aikana huomaa useita kertoja, että filmillä on sama tekijä kuin Ocean's Elevenillä (2001), sillä esimerkiksi suunnitteluosuudessa on paljon samaa henkeä. Loppupäässä on varsinkin todella selkeää, kuka leffat on ohjannut, mutta se ei kuitenkaan haittaa, sillä tyyli toimii. Katsojaa lähinnä naurattavat puheet "Ocean's 7-Eleven" -ryöstöstä.

Nauraa saa muutenkin useita kertoja. Logan Lucky on nimittäin todella hauska elokuva, jonka aikana saa hekotella ihan ääneenkin. Vitsejä on monenlaisia, mutta ne eivät silti ole perinteistä USA-leffojen hölmöilyä, vaan niissä on ihan ajatustakin, vaikka monet hassutteluista ovatkin todella simppeleitä. Tähän vielä päälle mainiosti rakennettu jännite ryöstön onnistumisesta, niin kyseessä voisi olla todella hyvä elokuva. Valitettavasti Logan Lucky on ihan liian pitkä filmi, eikä kyse ole vain siitä, että muutamaa kohtaa voisi vähän tiivistää, vaan kestoa on jopa parikymmentä minuuttia liikaa, jolloin naurujen välissä ehtii haukotellakin ja vilkaista kelloa. Mukaan on tungettu täysin tarpeettomia asioita, kuten Katherine Waterstonin hahmo Sylvia, jonka voisi ottaa kokonaan pois, eikä tarina muuttuisi lainkaan. Leffasta tulisi jopa parempi, sillä siten se voisi keskittyä paremmin olennaiseen. Heikointa kuitenkin koko teoksessa on sen loppu. Viimeinen vartti olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uusiksi, sillä tällaisena se vain kiertää ympyrää ja latistaa hyvän tunteen, jonka leffa on muuten onnistunut tarjoamaan. Huono lopetus on todella harmillinen asia, sillä kun poistuu leffateatterista, lopetus on tietty tuoreimpana muistissa ja se voi helposti laimentaa kokonaisuutta. Ja niinhän se tekeekin, minkä takia elokuva menettää pisteen ja tuottaa pienen pettymyksen.

Steven Soderbergh tietää tavallaan todella hyvin, mitä tekee, mutta samalla tuntuu vahvasti siltä, että jonkun toisen olisi pitänyt hoitaa jotkut hänen hommistaan. Tunnelman luomisen hän osaa hyvin ja hän taitaa huumorin hienosti. Soderbergh on kuvannut tämänkin leffan salanimellä Peter Andrews ja leikannut sen Mary Ann Bernard -nimen alla. Kuvaajana Soderbergh on kyllä hyvä, minkä lisäksi hän on onnistunut useiden kohtien leikkauksessakin. Kuitenkin kun hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, ei ole kukaan tainnut sanoa, että filmi kaipaisi todella voimakasta tiivistämistä. Leikkaamisen olisi pitänyt siis hoitaa joku muu. Ohjaajahan joka tapauksessa seuraisi leikkaamista vierestä. Muuten tekninen toteutus on taidokkaasti tehty. Säveltäjä David Holmesin musiikit eivät tosin jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Logan Lucky on hyvä, mutta ihan liian pitkä elokuva. Kokonaisuutta voisi helposti tiivistää parillakymmenellä minuutilla, jolloin teos tuntuisi tiiviimmältä. Esimerkiksi Katherine Waterstonin hahmon voisi ottaa pois kokonaan. Loppu olisi pitänyt kirjoittaa kokonaan uudestaan, sillä tällaisena se on vain laimea ja alkupäässä motiivit ryöstölle olisi voinut miettiä paremmin, sillä näin ne eivät täysin vakuuta. Leffa on kuitenkin kiehtova ja se onnistuu pitämään katsojaa mukanaan taidokkaasti. Näyttelijät ovat pääasiassa hyviä - etenkin show'n varastava Daniel Craig - ja filmiin on saatu oivallista jännitettä ja todella mainiota huumoria. Ohjaaja/kuvaaja/leikkaaja (ja kenties käsikirjoittaja) Steven Soderbergh tavallaan tietää, mitä tekee, mutta hänellä on ollut liikaa vaikutusvaltaa, jolloin ei ole ollut ketään sanomassa, ettei kokonaisuus täysin toimi toivotulla tavalla. Kelpo leffa Logan Lucky kuitenkin on, vaikka jälkikäteen jää harmittamaan, ettei se saavuta täyttä potentiaaliaan. Suosittelen vilkaisemaan sen, jos pidätte Ocean's Elevenistä, sillä mukana on paikoitellen samaa henkeä. Muutenkin jos huumoripitoiset ryöstöfilmit ovat lähellä sydäntänne, käykää vilkaisemassa Logan Lucky.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.8.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Logan Lucky, 2017, Trans-Radial Pictures, Free Association

Arvostelu: Sing (2016)

SING (2016)

Ohjaus: Garth Jennings ja Christophe Lourdelet
Pääosissa: Matthew McConaughey, Reese Witherspoon, Scarlett Johansson, Taron Egerton, Tori Kelly, Seth MacFarlane, Nick Kroll, John C. Reilly, Garth Jennings, Peter Serafinowicz ja Jennifer Saunders
Genre: animaatio, draama, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 7

Vielä viime vuonna en olisi mitenkään voinut pistää Illumination Entertainmentia animaatioelokuvien tekijänä samalle tasolle kuin DreamWorksin, puhumattakaan korkeasta tasosta, jolla Walt Disney ja Pixar ovat. Ensimmäinen Despicable Me (2010) oli mielestäni ihan kiva, mutta sen jatko-osa, Despicable Me 2 (2013) oli lähinnä säälittävä tapaus. Hopia (2011) en ole nähnyt, eikä Dr. Seuss' The Lorax (2012) erityisemmin vakuuttanut. Vasta Minions -elokuva (2015) näytti, että yhtiöllä olisi toivoa tehdä toimiviakin animaatioseikkailuja, vaikka aiemmin olinkin inhonnut elokuvan keltaisia nimikkohahmoja. Minions ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna The Secret Life of Petsiin (2016), joka oli mielestäni todella hyvä elokuva, vaikka Kevin Hartin näyttelemä pupupahis ärsyttikin. Sen jälkeen ajattelin, että Illuminationilla oikeasti olisi toivoa ja kiinnostuinkin, kun kuulin, että jo tänä vuonna tulisi yhtiön seuraava elokuva nimeltään Sing. Trailer ei erityisemmin vakuuttanut, mutta toivoin silti, että kyseessä olisi animaatioleffa, joka olisi tasoltaan lähempänä The Secret Life of Petsia kuin Despicable Me -elokuvia...

Huonosti tuottavan Moon-teatterin johtaja, Buster Moon päättää järjestää laulukilpailun, saadakseen teatterinsa suosion takaisin. Kilpailusta tulee saman tien todella suosittu, mutta siksi, että palkinnoksi ilmoitettiin vahingossa satatuhatta dollaria pelkän tonnin sijaan. Busterille iskee paniikki, sillä teatterilla ei todellakaan ole antaa sellaista summaa. Kilpailu järjestetään silti.

Pääosassa Buster Moonin äänenä kuullaan Matthew McConaughey, joka on vasta tänä vuonna siirtynyt ääninäyttelemisen puolelle. Aiemmin hänet on kuultu elokuvassa Kubo and the Two Strings (2016). McConaugheyn ääni on tunnistettava ja sitä jaksaa kuunnella, joten hän toimiikin pääroolissa mainiosti. Buster Moon on koala, joka ihastui pienenä teatteriin ja onkin saavuttanut unelmansa johtamalla sellaista. Teatterilla ei kuitenkaan mene hyvin ja velkoja riittää. Silti Buster puskee eteenpäin, jotta hänen haluamansa menee läpi, eikä hän usein ehdi jäädä miettimään muiden tunteita.
     Reese Witherspoon ääninäyttelee Rosita-porsasta, kahdenkymmenenviiden lapsen äitiä. Rosita joutuu tekemään kaiken kotona, sillä hänen miehensä Norman (Nick Offerman) on kaiken aikaa töissä. Rosita on nuorempana haaveillut artistin urasta, mutta se haave on kadonnut, kun lapset ilmestyivät hänen elämäänsä. Kilpailu on tapa Rositalle toteuttaa vihdoin unelmansa. Hahmo on mielenkiintoinen, vaikka aluksi stereotypinen asetelma hieman ihmetyttikin ja Witherspoonin ääni toimii hyvin.
     Scarlett Johansson esittää Ashia, punk/rock-musiikista innostuvaa piikkisikaa. Ashille tarjoutuu mahdollisuus olla mukana kilpailussa, toisin kuin hänen poikaystävälleen Lancelle (Beck Bennett), jonka kanssa Ash on soittanut jo kauan. Lance on mustasukkainen, mutta Ash haluaa silti toteuttaa unelmansa. Ashin hahmo alkoi kiinnostamaan vasta, kun elokuvaa oli jo mennyt hetken aikaa. Hämmästelen yhä, miten en tunnistanut Johanssonia hahmon ääneksi.
     Kingsman: The Secret Service (2015) -tähti Taron Egerton kuullaan Johnny-gorillan äänenä. Johnnyn isä Marcus (Peter Serafinowicz) on rikollinen ja Johnny joutuukin auttamaan isäänsä ja tämän jengiä ryöstökeikoilla. Johnny ei ole innostunut elämäntavasta ja hänestä löytyykin herkkä laulajasielu, jonka hän haluaisi tuoda kansan kuultavaksi. Johnny oli hahmoista mielestäni ehkä jopa mielenkiintoisin. Egerton vakuutti minut saman tien Kingsmanissa lahjoistaan ja osoittaa tässä, että jo hänen äänensä yksinään toimii. Jos Egerton siten haluaa, niin hänellä on hieno ura edessään. Hauskana yksityiskohtana on, että Marcus-isä ja hänen jenginsä käyttävät valkoisia pupunaamareita, jotka muistuttavat selvästi tuttua hahmoa aiemmasta Illuminationin elokuvasta...
     Laulaja Tori Kelly esittää Meenaa, ujoa teinityttöelefanttia, joka unelmoi olevansa laulaja, mutta häneltä ei vain löydy uskallusta, eikä uskoa itseensä. Meena on kiinnostava, sillä hänen tapansa olla mukana kilpailussa poikkeaa selvästi muista. Kellyn ääni sopii hyvin hahmolle ja kyllähän Kelly osaa laulaa. Meenan hieman höperönä isoisänä kuullaan Jay Pharoah ja innokkaana äitinä Leslie Jones.
     Family Guy -sarjan (1999-) luoja Seth MacFarlane ääninäyttelee Mikea, rahanahnetta katusoittajahiirtä, joka osallistuu kilpailuun rahanhimonsa takia. Mike vaikuttaa usein ärsyttävältä, mutta hahmossa on silti jotain, jonka takia hänestäkin pitää. Miken ylimielisyys aiheuttaa hahmolle tietty ongelmia. Vaikka MacFarlane osaakin tuottaa paljon erilaisia ääniä, niin Miken tunnistaa silti häneksi, jos on katsonut Family Guyta tarpeeksi. Hänellä on selkeästi paljon kokemusta ääninäyttelemisestä ja suoriutuukin roolistaan mallikkaasti.
     Vähiten esillä oleva kilpailija on Gunter-porsas, jonka äänenä kuullaan Nick Kroll. Hahmolla on saksalaiskorostus ja hän on täynnä energiaa, joka purkautuu lavalla intohimoisena tanssina. Hahmo on toimiva, joten hieman ihmettelin, miksei hän esiinny elokuvassa enempää. Krollin luoma aksentti hahmolle on hauska.
     Moon-teatterilla työskentelee neiti Crawly -niminen ikääntynyt lisko, jonka toinen silmä on tehty lasista. Neiti Crawly on erittäin hauska hahmo ja hänen kohtiaan on viihdyttävää seurata. Hahmon äänenä kuullaan elokuvan ohjaaja Garth Jennings. Elokuvassa kuullaan myös John C. Reilly Busterin lammasystävä Eddiena, Jennifer Saunders laulajalegenda Nanana, sekä Rhea Perlman pankkivirkailija Judithina. Mukana on myös kettuja, jotka tuntuivat olevan todella stereotypisiä versioita japanilaisista naisista. Mielestäni oli hyvä ratkaisu, että kun The Secret Life of Petsissa eläinhahmot olivat lemmikkejä kuten koiria, kissoja ja hamstereita, niin tästä elokuvasta löytyy hieman eksoottisempia elukoita.

Sanon suoraan, että taso ei vain pysynyt samalla tasolla kuin The Secret Life of Petsissa, vaan Sing jopa ylittää sen tason! Elokuva sisältää paljon tunteita ja siinä on alusta asti sydäntä mukana, jolloin katsojana ei edes jää haittaamaan, että pääjuonen voi helposti arvata etukäteen. Ja kun kyseessä on lastenelokuva, niin ennalta-arvattava juoni kuuluu yleensä asiaan. Lapsille tämä menee kuitenkin varmasti ihan täysillä. Silti tämä ei kuitenkaan täysin ole lastenelokuva. Singissa on selvästi otettu huomioon myös aikuiskatsojat ja siitä on pyritty tekemään elokuva, jonka aikana koko perhe voi oikeasti viihtyä. Huumoria riittää ja se kyllä naurattaa. Hahmojen kohellusta on hauska katsoa ja vitsit toimivat. Ainoastaan yhden kohtauksen piereskely tuntui olevan mukana vain, jotta perheen pienimmät voisivat kikattaa kovaan ääneen.

Draamaa on paljon mukana, sillä lähes jokaisella hahmolla on oma tarinansa, jotka kulkevat elokuvan läpi jonkinlaisiin lopputuloksiin. Singin alkupuolella hieman pelotti, miten elokuva osaisi keskittyä niin moneen tarinaan samanaikaisesti, mutta jännitin turhaan, sillä useat tarinat toimivat erinomaisesti yhdessä ja tekevät kokonaisuudesta todella rikkaan. Lapsikatsojille voi tuottaa vaikeuksia seurata erittäin monen hahmon tarinoita, mutta varttuneemmille katsojille tarinat rakentavat yhdessä hienon elokuvan. Busterilla on rahaongelmia, eikä hän halua totuuden palkinnosta paljastuvan, Rositalla on ongelmia lastensa ja miehensä kanssa, Ash kärsii mustasukkaisesta poikaystävästä, joka on hänen unelmansa tiellä, Mike on rahanahneudessaan joutunut ongelmiin väärien henkilöiden kanssa, Johnnylla on vaikeuksia isänsä kanssa ja Meenan pitäisi päästä esiintymiskammostaan eroon. Tarinat naurattavat, mutta pääasiassa koskettavat ja kulkevat mainiosti yhdessä kohti loppuhuipennusta.

Kun päätarina kertoo laulukilpailusta, niin kappaleita kuullaan tietysti paljon. Elokuvaan ei varsinaisesti olla tehty uusia biisejä, vaan kaikki tuntuvat olevan jo olemassa olevia kipaleita eri henkilöiden esittäminä. Singissa kuullaan mm. Lady Gagan "Bad Romance", Katy Perryn "Firework", Nicki Minajin "Anaconda", Leonard Cohenin "Hallelujah", John Legendin "All of Me", sekä Van Halenin "Jump". Ja jos olette miettineet, miltä Carly Rae Jepsenin "Call Me Maybe" kuulostaa Matthew McConaugheyn laulamana, niin tässä elokuvassa on mahdollista kuulla sellainen ihme. Mielestäni kappaleiden käyttö oli toimivaa, mutta lajityyppejä olisi voinut olla monipuolisemmin.

Visuaalisesti elokuva on pelkkää silmäkarkkia. Animointi on aivan huikean loistavaa ja jo pelkästään sen takia suosittelen katsomaan elokuvan. Elokuva on jatkuvasti täynnä pieniä yksityiskohtia ja laajoja kuvia katsoo hämmästellen, sillä ne ovat niin taidokkaasti toteutettuja. Etenkin lavashow't ovat täydellisen näköisiä. 3D-tehoste toimi yllättävän mainiosti. Singin käsikirjoituksesta ja ohjauksesta vastaa Garth Jennings ja hänen ohjausapunaan on toiminut Christophe Lourdelet. Garthin edellisestä elokuvaohjauksesta on kulunut lähes kymmenen vuotta, mutta taito on selvästi tallella. Äänitehosteilla on tuotu maailmaan lisäystä hienosti. Vaikka Joby Talbot on säveltänyt elokuvaan erikseen musiikkia, sävellykset jäävät täysin valmiiden kappaleiden varjoon.

Yhteenveto: Sing on aivan loistava animaatioelokuva, joka hämmästyttää läpi kestonsa. Elokuvan läpi kulkee useiden hahmojen tarinat, jotka sopivat hienosti yhteen. Kyseessä on yllättävän koskettava elokuva, mutta tietty myös hauska. Ääninäytteleminen toimii ja hahmot ovat mielenkiintoisia. Itseäni häiritsivät lähinnä stereotypiset japanilaiset ketut. Animointi on todella upeaa ja yksityiskohtia on huikea määrä. Tuttuja kappaleita kuullaan paljon ja uskoisin, että jokin niistä jää loppupäiväksi soimaan päässä. Suosittelen viemään lapsenne katsomaan Singin, sillä voitte itsekin nauttia siitä. Sing on mielestäni erinomainen elokuva täynnä sydäntä ja aion todellakin ostaa sen jonain päivänä ja katsoa sen vielä useaan otteeseen elämäni aikana. Tämän ja The Secret Life of Petsin perusteella Illumination Entertainment lähtee kovaan nousuun, kunhan yhtiö vain jättäisi Despicable Me -elokuvat kokonaan pois. Tämäkin toimi paljon paremmin ilman joitain keltaisia miniukkoja hölöttämässä kaiken aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan, 1.12.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Sing, 2016, Universal Pictures, Illumination Entertainment, Hammer & Tongs