Isiemme liput (Flags of Our Fathers - 2006) - elokuva-arvostelu

ISIEMME LIPUT

FLAGS OF OUR FATHERS

Ohjaus: Clint Eastwood

Näyttelijät: Ryan Phillippe, Adam Beach, Jesse Bradford, John Benjamin Hickey, John Slattery, Paul Walker, Jamie Bell, Barry Pepper, Neal McDonough, Robert Patrick, Tom McCarthy, Scott Eastwood, Benjamin Walker, Melanie Lynskey, Ann Dowd, Judith Ivey, George Grizzard ja David Patrick Kelly

Genre: sota, historia, draama

Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia

Ikäraja: 16

Flags of Our Fathers, eli suomalaisittain Isiemme liput perustuu James Bradleyn ja Ron Powersin samannimiseen tositapahtumakirjaan vuodelta 2000. DreamWorks Pictures osti kirjan filmatisointioikeudet heti, kun se julkaistiin. Tuottaja Steven Spielberg pestasi William Broylesin käsikirjoittajaksi, mutta kun Clint Eastwood hyppäsi mukaan projektiin ohjaajana, hän palkkasi Paul Haggisin työstämään tekstin uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 2006 ja lopulta Isiemme liput sai maailmanensi-iltansa jo samana vuonna, 9. lokakuuta 2006 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva sai positiivisen vastaanoton kriitikoilta ja katsojilta, mutta se oli taloudellinen epäonnistuminen. Itse en ollut aiemmin nähnyt Isiemme lippuja, mutta olin tiennyt siitä ja sen rinnakkaisleffasta Kirjeitä Iwo Jimalta (Letters from Iwo Jima - 2006) jo vuosia. Kun huomasin Isiemme lippujen täyttävän nyt jo 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja samalla arvostella elokuvan.

Kun Iwo Jiman taistelun keskellä Yhdysvaltojen lippua nostavista sotilaista otettu kuva muodostuu voiton symboliksi sanomalehdissä, sotilaat vedetään rintamalta mediahuomion ja propagandakiertueen keskelle.

Isiemme liput kertoo amerikkalaisista merijalkaväen sotilaista, jotka seilasivat Japaniin, Iwo Jiman saarelle taistelemaan. Taistelun tuoksinnassa nämä sotilaat pystyttivät vuoren huipulle Yhdysvaltojen lipun, mikä oli tuolloin vain yksi hetki muiden joukossa, mutta mistä otettu valokuva toimi yllättäen sodan käännekohtana. Sotilaita ovat muun muassa lääkintämies John Bradley (Ryan Philippe), sotamies Rene Gagnon (Jesse Bradford), sotamies Ira Hayes (Adam Beach), kersantti Hank Hansen (Paul Walker), sotamies Ralph Ignatowski (Jamie Bell), kersantti Michael Strank (Barry Pepper), everstiluutnantti Chandler Johnson (Robert Patrick) ja kapteeni Dave Severance (Neal McDonough). Ohjaaja Clint Eastwoodin poika Scott esittää myös yhtä sotilasta, Roberto Lundsfordia ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Sotilaista löytyy sopivasti erilaisia persoonia ja erilaisia suhtautumisia tilanteeseensa, etenkin siinä kohtaa, kun lipunnostokuva muuttuu varsinaiseksi ilmiöksi ja kuvan sotilaat halutaan vetää maanlaajuiselle pressikiertueelle mainostamaan obligaatioita, joiden myymisen myötä jenkkiarmeija saisi rahoitettua sotavarustustaan. Tätä pressikiertuetta vetävät John Benjamin Hickeyn näyttelemä Keyes Beech ja John Slatteryn esittämä Bud Gerber. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin hyvässä vedossa, sodasta selvinneitä näyttelevien tulkitessa uskottavasti traumojaan ja sopeutumisvaikeuksiaan palatessaan takaisin Yhdysvaltoihin.

Isiemme liput osoittautui hyvin erilaiseksi sotaelokuvaksi kuin etukäteen olin odottanut. Odotin varsin tavanomaista patrioottista sankaritarinaa, etenkin kun elokuvan julistetta koristaa ikoniseksi muodostunut ja tarinan kannalta toki tärkeä otos jenkkilippua nostavista sotilaista. Odotin perinteistä sotaleffaa, jossa nuoret ja naiivit miehet lähtevät hymyssä suin kohti tuntematonta, aikomuksenaan tehdä perheistään ylpeitä, vain päästäkseen hengestään nopeasti ja karusti. Ja vaikka mukana on sitäkin, kokonaisuus oli jotain paljon enemmän. Isiemme liput pohtii, ketkä ovat niitä todellisia sankareita ja ketkä ovat sankareita vain propagandakoneiston kautta. 

Vaikka elokuvan sotakohtaukset ovat näyttäviä, jännittäviä ja brutaaleja, leffan kiinnostavin anti käynnistyy, kun lipunnostokuva kasvaa ilmiöksi ja paikalla olleet sotilaat pakotetaan kiertueelle ympäri Yhdysvaltoja. Aluksi miehet ilahtuvat huomiostaan, mutta pikkuhiljaa he ymmärtävät, että heitä vain käytetään häpeilemättömästi sotakoneiston rahoitukseen. Kiertueen varrella vanhat traumat nostelevat päätään ja on paikoin jopa sydäntäsärkevää nähdä, kuinka nämä miehet murtuvat ajatellessaan, että heidän ylistetty sankaruutensa on pelkkä vale ja että ne todelliset urhot lojuvat edelleen palasina Iwo Jiman vuorenjuurella. Ketään ei tunnu kiinnostavan miesten hyvinvointi, ainoastaan se, että he käyvät hymyilemässä ja vilkuttelemassa median ja yleisön edessä päivä toisensa perään. Vielä kiinnostavammaksi elokuva muuttuu, kun paljastetaan, mitä kuvan ottamispäivänä todellisuudessa tapahtui. Lisäksi vuosia Isiemme lippujen ilmestymisen jälkeen on myös paljastunut, että jotkut kunnian saaneista sotilaista eivät edes olleet paikalla lipunnostossa. Kaikki tämä teki minuun isomman vaikutuksen kuin elokuvalta etukäteen odotin ja leffa jätti minut hiljaiseksi päätyttyään.

Clint Eastwood on viimeisten parin vuosikymmenen ajan keskittynyt ohjaamaan elokuvia jenkkisankareista, joten olin yllättynyt, kuinka hän tässä elokuvassa lähestyy sankariaihetta varsin kriittisestäkin näkökulmasta. Hänen rakentamansa ilmapiiri on väkevä ja hän hallitsee niin suuret taistelut kuin intiimimmät henkilödraaman hetket. Paul Haggisin käsikirjoitus William Broylesin työn pohjalta on myös vahva ja se liikkuu muutamalla aikajanalla yllättävänkin sulavasti. Lisäksi Isiemme liput on teknisesti vakuuttava. Se on komeasti kuvattu ja pidin hienona tehokeinona, kuinka Iwo Jimalle saavuttaessa värit imetään kuvasta lähes kokonaan pois. Lavasteet ovat näyttävät, puvustus oivallista ja maskeeraukset suorastaan kuvottavan rujot. Osa tietokonetehosteista on kestänyt aikaa todella hyvin, mutta toisinaan on selvää, että kuvaan on lisätty paljon digitaalisia elementtejä. Äänimaailma on erinomaisesti rakennettu ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat haikeasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.11.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Flags of Our Fathers, Yhdysvallat, 2006, DreamWorks Pictures, Warner Bros., Amblin Entertainment, Malpaso Productions

Vladimir (2026) - sarja-arvostelu

VLADIMIR

Luoja: Julia May Jonas

Näyttelijät: Rachel Weisz, Leo Woodall, Jessica Henwick, John Slattery, Ellen Robertson, Matt Walsh, Miriam Silverman, Tattiawna Jones, Kayli Carter, Mallori Johnson ja Kari Matchett

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 27 minuuttia - 32 minuuttia - Yhteiskesto: noin 3 tuntia 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Vladimir perustuu Julia May Jonasin samannimiseen kirjaan vuodelta 2022. Jonas solmi adaptaatiodiilin 20th Televisionin kanssa ja toimi itse sarjan luojana. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2025 ja nyt Vladimir on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Kiinnostukseni heräsi yllä olevan kekseliään julisteen myötä ja ryhdyinkin katsomaan Vladimiria heti sen julkaisupäivänä. 

Kirjallisuuden professori on päätynyt skandaalin keskelle, kun hänen aviomiestään syytetään useiden naisopiskelijoiden lähentelystä. Samaan aikaan professori iskee silmänsä yliopiston uuteen opettajaan, Vladimir Vladinskiin.

Rachel Weisz näyttelee nimettömäksi jäävää yliopiston kirjallisuuden professoria, jonka elämä ajautuu pois raiteiltaan, kun useat koulun naisopiskelijat syyttävät hänen aviomiestään Johnia (John Slattery) epäasiallisesta käytöksestä, lähentelystä ja jopa seksisuhteista. Päähenkilö ei kuitenkaan paljoa ehdi tilannetta pohtia, kun kouluun saapuu uutena opettajana nuori Vladimir Vladinski (Leo Woodall), josta päähenkilö alkaa fantasioida yhä vain voimakkaammin. Weisz on roolissaan mainio, onnistuen erityisen hyvin hahmonsa neljännen seinän rikkomisissa, eli kun päähenkilö ryhtyy suoraan puhumaan katsojille. Woodall ja Slattery istuvat myös passelisti osiinsa päähenkilön elämän kahdeksi mieheksi, joista ensimmäinen on jo naimisissa ja joista toiseen päähenkilö on menettänyt himonsa jo aikapäiviä sitten.

     Sarjassa nähdään myös Jessica Henwick Vladimirin vaimona Cynthiana ja Ellen Robertson päähenkilön ja Johnin tyttärenä Sidinä. Henwick ja Robertsonkin hoitavat tonttinsa oivallisesti, joskin heidän hahmonsa jäävät hieman tylsemmiksi, vaikka Sid-tyttärellä omat suhdeongelmansa onkin. Vladimir on lopulta selvästi Weiszin show.

Sarjaksi, joka sisältää seksiskandaaleja, kiellettyjä intohimoja ja jossa päähenkilö rikkoo vähän väliä neljättä seinää kertoakseen suoria ajatuksiaan elämänsä ihmisistä, Vladimir on yllättävänkin kesy tapaus. Sarja käynnistyy vielä varsin lupaavasti, kun Vladimir herää paniikissa sidottuna tuoliin, syypään ollessa tarinan päähenkilö. Tästä hypätään ajassa kuusi viikkoa taaksepäin päähenkilön ja Vladimirin ensikohtaamiseen ja kerrotaan, miten näihin sitomisiin on päädytty. Päähenkilö alkaa lähes välittömästi fantasioida Vladimirista. Lisäksi jokaisella hahmolla vaikuttaisi olevan omat luurankonsa kaapissaan. 

Hyvistä lähtökohdistaan huolimatta Vladimir ei mielestäni koskaan päässyt oikeasti vauhtiin, aivan kuin jokin pidättelisi sitä kaiken aikaa. Puolen tunnin jaksoja on helppo katsoa vaikka useampi putkeen, mutta silti takaraivossani kolkutteli vähän väliä ajatus siitä, että sarjan pitäisi revitellä rohkeammin. Erilaiset käänteet ovat ihan toimivia, mutta lopulta varsinainen finaali oli mielestäni aikamoinen antikliimaksi. Ei Vladimir siis huono ole. Se on pääasiassa ihan kiinnostava ja toisinaan varsin hauska ja oivaltavakin. Kokonaisuus jää kuitenkin kauas potentiaalistaan ja sarja on mielestäni lähinnä aika keskinkertainen. Sääli.

Ohjaajat pitävät tiettyä kepeää, mutta silti hieman viettelevää ilmapiiriä pääasiassa hyvin yllä, mutta ongelmaksi muodostuu kirjailija Julia May Jonasin johtama käsikirjoitustiimi. Kenties tarina toimii paremmin Jonasin kirjassa, mutta se ei käänny sarjamuotoon niin vakuuttavasti kuin voisi toivoa. Teknisesti Vladimir on kuitenkin mainio. Sarja on osaavasti kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja äänimaailmakin hyvin rakennettu Tim Phillipsin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.3.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Vladimir, Yhdysvallat, 2026, 20th Television

Arvostelu: Nuremberg (2025)

NUREMBERG

Ohjaus: James Vanderbilt

Pääosissa: Rami Malek, Russell Crowe, Leo Woodall, Michael Shannon, John Slattery, Mark O'Brien, Colin Hanks, Wrenn Schmidt, Lydia Peckham, Richard E. Grant, Lotte Verbeek, Andreas Pietschmann, Steven Pacey ja Paul Antony-Barber

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Nuremberg perustuu Jack El-Hain kirjaan The Nazi and the Psychiatrist vuodelta 2013, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin, Nürnbergin oikeudenkäyntiin vuonna 1945. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että James Vanderbilt ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan kirjan ja tositapahtumien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Nuremberg on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Nürnbergin oikeudenkäynnit eivät olleet tuttu tapaus, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin sen tarinasta. Kävinkin uteliaana katsomassa Nurembergin heti sen ensi-iltapäivänä.

Toinen maailmansota on päättynyt. Natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pidätetään ja häntä, sekä muita natsipuolueen korkea-arvoisimpia miehiä kohtaan päätetään järjestää ennennäkemätön oikeudenkäynti Nürnbergissä.

Viime vuosina varsin epätasaisia roolitöitä tarjonnut Russell Crowe tekee parhaan suorituksensa pitkään aikaan Hermann Göringinä, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkkana. Siinä missä Hitler päätti tehdä itsemurhan, tajuttuaan hävinneensä toisen maailmansodan, Göring on antaunut voitokkaille liittoutuneille ja hänet ollaan pistämässä ennennäkemättömän oikeudenkäynnin keskipisteeksi edustamaan natsi-Saksaa rikoksissa ihmiskuntaa vastaan. Sen lisäksi, että Crowe taitaa yllättävänkin hyvän saksalaisaksentin, hän omaksuu itseään suurmiehenä pitävän Göringin mahtipontisuuden vakuuttavasti. En olisi yllättynyt, jos Crowe on ehdolla tulevissa palkintogaaloissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Göringiä arvioimaan saapuva psykologi Douglas Kelley (Rami Malek), tätä auttava kersantti Howie Triest (Leo Woodall), Göringiä syyttävä Robert "Justice" Jackson (Michael Shannon), operaatiota hoitava eversti Andrus (John Slattery), Isoa-Britanniaa edustava sir David Fyfe (Richard E. Grant), lakimies John Amen (Mark O'Brien), psykologi Gustave Gilbert (Colin Hanks), sekä Göringin kanssa oikeudenkäyntiä odottava, natsipuolueeseen kuuluva, mutta muistinsa väitetysti menettänyt Rudolf Hess (Andreas Pietschmann). Nuremberg on vahvojen näyttelijäsuoritusten juhlaa ja Crowen lisäksi Malek ja Shannon ovat väkevässä vedossa. Malek erityisesti tulkitsee hyvin hahmonsa työintoa, tajutessaan pääsevänsä tekemään psykologista arviointia totaalisia ihmishirviöitä edustavasta miehestä.

Nuremberg osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi katsaukseksi toisen maailmansodan jälkipuintiin ja mitä tapahtui niille natsijohtajille, jotka eivät haukanneet syanidikapselia juuri ennen pidätystään tai teloitustaan. Sen sijaan, että nämä tyypit olisi vain ammuttu, heille on päätetty järjestää täysin poikkeuksellinen oikeudenkäynti, yrityksenä välttää toisen maailmansodan kaltaista tapahtumasta enää uudelleen. Elokuva on osittain oikeussalidraama ja varsin onnistunut sellainen. Itse oikeudenkäyntiä pitää odottaa pidempi tovi, mutta se myös on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen hurja on kohtaus, jossa oikeudessa paikallaolijoille näytetään ensi kertaa kuvamateriaalia keskitysleireistä, mikä on hirvittävämpää kuin he olisivat rintamalta kantautuneiden huhujen perusteella osanneet kuvitella.

Elokuvan todellinen voima on kuitenkin erittäin kiehtovassa ihmissuhteessa, mikä tohtori Douglas Kelleyn ja Hermann Göringin välille muodostuu. Kelley pitää Göringiä valtavan kiinnostavana tyyppinä ja onkin mielenkiintoista seurata näiden kahden miehen keskusteluja, kun Kelley yrittää päästä selville, miten Göring on voinut toimia kuten toimi. Miesten keskustelut vaihtelevat synkistä aiheista vitsailuihin ja muiden elämän aspektien selvittelyyn ja parissa kohtaa Malek ja Crowe loistavat toden teolla. On voimakkaan ajankohtaista, kun Kelley loppusuoralla varoittaa, että Göringin kaltaisia ihmisiä voi syntyä minne tahansa ja että ihmiset tuskin hoksaavat natsi-Saksaa muistuttavia hälytysmerkkejä ennen kuin on jo liian myöhäistä. Elokuva ei lähde saarnaamaan tällä, mutta on silti selvää, minne syyttävä sormi osoittelee ja Nuremberg jättääkin vertauksellaan hyvää pureskeltavaa katsojalle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James Vanderbilt, jonka kirjoitusura on vaihdellut vakuuttavasta (Zodiac (2007)) varsin kehnoon (Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016)). Nurembergissa Vanderbilt hoitaa tonttinsa kuitenkin kunnialla. Hänen tekstinsä on taitavasti laadittu ja täynnä hyvää dialogia ja hänen ohjauksessaan kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee raskaasta aiheestaankin huolimatta varsin reippaasti. Nuremberg on myös teknisesti mainio. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Tietokonetehosteita on hyödynnetty sulavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nuremberg, 2025, Walden Media, Filmsquad, Mythology Entertainment, Széchenyi Funds, Bluestone Entertainment

Arvostelu: Spotlight (2015)

SPOTLIGHT

Ohjaus: Tom McCarthy

Pääosissa: Mark Ruffalo, Michael Keaton, Rachel McAdams, Brian d'Arcy James, Liev Schreiber, John Slattery, Stanley Tucci, Gene Amoroso, Jamey Sheridan, Billy Crudup ja Richard Jenkins

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Spotlight perustuu tositapahtumiin The Boston Globe -sanomalehden tutkivista journalisteista, jotka toivat esille katolisen kirkon vuosikymmeniä kestäneet lasten hyväksikäyttötapaukset Bostonissa. Tom McCarthy ja Josh Singer työstivät elokuvan käsikirjoituksen ja vuonna 2013 teksti pyöri Hollywoodin mustalla listalla suosituista käsikirjoituksista, joista ei oltu vielä tehty elokuvaa. Kaksikko sai rahoituksen elokuvalle ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2014. Lopulta Spotlight sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 3. syyskuuta 2015 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan ja alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnot, sekä kolme Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus ja käsikirjoitus). Itse kävin katsomassa Spotlightin samana maanantaina, kun se oli juuri voittanut parhaan elokuvan Oscar-pystin. Pidin elokuvasta, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Huomatessani elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen.

Vuonna 2001 The Boston Globe -sanomalehti saa uuden päätoimittajan, joka kiinnostuu vanhasta tapauksesta, missä katolisen kirkon pappi ahdisteli useita lapsia. Hän pistää lehden tutkivaa journalismia harjoittavan Spotlight-tiimin selvittämään asiaa lisää ja tiimi päätyy pian järkyttävien tulosten äärelle.

Spotlight sisältää väkevän näyttelijäkaartin esittämässä todellisia ihmisiä, jotka paljastivat katolisen kirkon hyväksikäyttötapaukset. Liev Schreiber näyttelee Marty Baronia, joka pestataan elokuvan alussa The Boston Globe -sanomalehden uudeksi päätoimittajaksi ja huomaa vanhan uutisen useita lapsia ahdistelleesta papista. Hän pistää asiaa tutkimaan Spotlight-tiimin, johon kuuluvat Michael Keatonin näyttelemä Walter "Robby" Robinson, Mark Ruffalon esittämä Michael Rezendes, Rachel McAdamsin näyttelemä Sacha Pfeiffer ja Brian d'Arcy Jamesin esittämä Matt Carroll. Aluksi tiimi pitää juttua vanhana uutisena, jossa tuskin on mitään sen enempää, mutta pian he päätyvät shokeeravan tapauksen äärelle, joka järisytti katolista kirkkoa oikein tosissaan. Näyttelijät ovat kaikki väkevässä vedossa, Ruffalon tarjotessa elokuvassa parhaan roolityön Rezendesinä, journalistina, jolle tapauksen selvittäminen muuttuu suorastaan pakkomielteiseksi. Mielestäni Ruffalo olisi ihan hyvin voinut voittaa parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon, mistä hän olikin täysin ansaitusti ehdolla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa John Slattery The Boston Globen toimittaja Ben Bradlee Jr:na, Stanley Tucci asianajaja Mitchell Garabedianina, joka on ollut jo vuosia katolisen kirkon jäljillä ja jonka kirkko on yrittänyt jo pitkään hiljentää, sekä Billy Crudup asianajaja Eric MacLeishinä, joka on myös ollut jo vuosia tietoinen tapahtuneesta, mutta pysynyt hiljaa asiasta. Eikä pidä unohtaa Neal Huffia, Michael Cyril Creightonia ja Jimmy LeBlancia, jotka vakuuttavat pappien hyväksikäyttöä lapsina kohdanneina selviytyjinä.

Ei ole ihme, että Spotlight nappasi Oscar-gaalassa niin pääpystin kuin myös parhaan käsikirjoituksen palkinnon. Kyseessä on hieno filmi kauhistuttavasta aiheesta, joka muuttuu aina vain hirvittävämmäksi hetki hetkeltä. Aluksi itse Spotlight-tiimikin epäilee, onko tästä nyt todelliseksi jutuksi, mutta kun he ryhtyvät selvittämään yhtä ahdistelutapausta, he huomaavat usean muun nostelevan päitään. Kyse ei olekaan vain yksittäisistä papeista ja heidän sairaalloisista mieltymyksistään, vaan isoa osaa katolisesta kirkosta vaivaavasta asiasta, jota kirkko on vuosikymmenten varrella yrittänyt peitellä. Korruptio ulottuu vähän joka suuntaan ja Spotlight-tiimi joutuukin taistelemaan vastaan, mikäli he haluavat saada selviytyjien tarinat kerrottua ja kirkon vastuuseen teoistaan.

Spotlight on yllättävänkin mukaansatempaava jännitysnäytelmä, joka ei ole mikään puhdasverinen trilleri, mutta joka silti naulaa katsojansa tehokkaasti penkkiin. On erittäin kiinnostavaa seurata näiden journalistien työtä, kun nämä yrittävät puskea läpi turhauttavien asiakirjabyrokratioiden, asiaa hyssyttelevien lakimiesten ja muiden esteiden, tuodakseen totuuden päivänvaloon. Selviytyjien haastattelut ovat tunteikkaita, etenkin jos katsoja itse on joskus ollut ahdistelun uhri. Elokuvassa tuodaan hyvin esille, miksi monet uhreista ovat aluksi suostuvaisia vastenmielisiin asioihin ja minkä takia he eivät välttämättä koskaan suostu paljastamaan tapahtunutta kenellekään. Leffassa myös pohditaan, mitä tällainen tekee ihmisen uskolle, kun Jumalan sanansaattajina pidetyt syyllistyvät johonkin näin kuvottavaan ja kun kirkko itse peittelee tätä suurta syntiä. Kaikin puolin väkevästi tehty elokuva vetää hiljaiseksi, etenkin kun lopputeksteissä paljastetaan, kuinka laajaksi asiaksi kirkon salailu paljastui vielä alkuperäisen artikkelin teon jälkeen.

Ohjaaja Tom McCarthy rakentaa tunnelmaa väkevästi, samalla kun hän kuljettaa kertomusta sulavasti yhdessä käsikirjoittaja Josh Singerin kanssa. Kaksikko on työstänyt runsaasti vahvaa dialogia, joka auttaa näyttelijöitä heittäytymään entistä vakuuttavammin. Spotlight on myös taitavasti kuvattu elokuva. Lavasteilla ja asuilla 2000-luvun alku herätetään uudelleen henkiin. Äänityöskentelykin on pätevää ja Howard Shoren säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spotlight, 2015, Open Road Films, Entertainment One, Topic Studios, Participant, First Look Media, Anonymous Content, Rocklin/Faust

Arvostelu: Ted 2 (2015)

TED 2

Ohjaus: Seth MacFarlane

Pääosissa: Seth MacFarlane, Mark Wahlberg, Amanda Seyfried, Jessica Barth, Giovanni Ribisi, John Carroll Lynch, Patrick Warburton, John Slattery, Morgan Freeman, Ron Canada, Sam J. Jones, Tom Brady, Liam Neeson ja Patrick Stewart

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 16

Seth MacFarlanen ohjaama, käsikirjoittama, tuottama ja tähdittämä komediaelokuva Ted (2012) oli iso menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Alun perin elokuvan oli tarkoitus kertoa Tedin ja Johnin yrityksestä salakuljettaa huumeita läpi Yhdysvaltojen, mutta koska samaa ideaa hyödyntävä Millerit (We're the Millers - 2013) ilmestyi, tarina piti kirjoittaa uusiksi. Kuvaukset alkoivat heinäkuussa 2014 ja lopulta Ted 2 sai ensi-iltansa vuotta myöhemmin. Elokuva sai kuitenkin ristiriitaiset arviot, eikä se ollut läheskään yhtä menestynyt taloudellisesti kuin ensimmäinen osa, jääden lipputuloissa jopa alle puoleen ensimmäisen elokuvan rahoista. Itse kävin katsomassa Ted 2:n leffateatterissa ja pidin sitä ihan hauskana jatko-osana. Kun huomasin ensimmäisen Tedin täyttävän tänä kesänä kymmenen vuotta, päätin katsoa ja arvostella molemmat leffat juhlan kunniaksi. Viikko ensimmäisen Tedin jälkeen katsoinkin Ted 2:n.

Ted-nalle ja Tami-Lynn menevät naimisiin ja alkavat miettiä lapsen adoptoimista. Jonkin aikaa asiat näyttäisivät olevan mallillaan, kunnes Ted koetaan esineeksi ja omaisuudeksi, eikä henkilöksi ja hänen avioliittonsa mitätöidään. Tedin täytyy keksiä keino osoittaa olevansa henkilö, jotta saisi vanhan elämänsä takaisin.

Seth MacFarlane palaa Ted-pehmonallen ääneksi ja Mark Wahlberg palaa John Bennettin rooliin, ja kaksikko toimii toistamiseen todella hyvin. Kaverusten kemia iskee täydellisesti yhteen ja pitääkin taas kehua sitä, että kemia on onnistuttu rakentamaan, vaikka kuvauksissa Wahlbergilla ei ollut kunnon vastanäyttelijää. Ted saa veikeän ja kiinnostavan juonikuvion itselleen, kun häneltä riistetään kaikki oikeudet ja hän syöksyy lakipyöritykseen. John sen sijaan toimii usein vain sivustakatsojana - tai enemmänkin sivustamurjottajana, sillä Mila Kunisin näyttelemä Lori on kirjoitettu tökerösti ulos leffasta ja John on masentunut eron seurauksena. Vaikka paikoitellen tämä johtaa ihan hauskaa itsesäälissä rypemiseen Wahlbergin osalta, ero tuntuu vievän paljon pois ensimmäisen elokuvan saavutuksista.

     Elokuvassa nähdään myös Jessica Barth Tedin vaimona Tami-Lynninä, Amanda Seyfried Tedin asianajaja Sam L. Jacksonina, Patrick Warburton Johnin kaverina Guyna, John Carroll Lynch Hasbron pomona Tom Jessupina, sekä Giovanni Ribisi edellisestä osasta tuttuna, Ted-pakkomielteisenä Donnyna. Patrick Stewart kuullaan jälleen kertojaäänenä ja Sam J. Jones, eli Flash Gordon käy pari kertaa kääntymässä, minkä lisäksi mukana on monia tuttuja julkisuudenhenkilöitä omana itsenään talk show -juontaja Jimmy Kimmelistä jalkapalloilija Tom Bradyyn. Barth sopii yhä hieman ärsyttäväksi Tami-Lynniksi ja Warburton tarjoaa muutamat hyvät naurut kettuilevana Guyna. Seyfried on toimiva lisä hyvin erilaisena asianajajahahmona, mutta Ribisin tuominen takaisin Donnyna on hieman laiska veto. Leffaan olisi voinut keksiä kokonaan uuden pahiksen.

Ted 2 tarjoaa jälleen monet röhönaurut hölmöillä ja rajuilla vitseillään, mutta samalla leffasta löytyy myös isoja ongelmia. Mukana on monia juttuja, jotka ovat paperilla varmasti huomattavasti vakuuttavampia kuin lopulta itse leffassa. Juonikuvio siitä, että elävä Ted-nalle joutuu oikeuteen, koska häntä ei koeta henkilöksi valtion silmissä, on ajatuksen tasolla hupaisa, mutta siitä ei ihan saada niin hyvää materiaalia irti kuin voisi toivoa. Rakenteellisesti elokuva on aika kömpelö ja sitä olisi pitänyt hioa ja viilata paljon enemmän joko käsikirjoitus- tai leikkausvaiheessa. Elokuvalla on kestoa lähes kaksi tuntia ja siihen mahtuu ainakin vartti liikaa. Leffassa on hetkensä, joissa se kaipaisi huomattavasti enemmän iskua ja parissa kohtaa se käy jopa hieman pitkäveteiseksi. Eikä se ole koskaan hyvä merkki komedialle. Myös todella tökerö mainostaminen aiheuttaa kiusallista tunnetta. Hasbro on saanut hyvät rahat leffasta, eikä firman osallistumista ole piiloteltu lainkaan. Sen lisäksi, että yksi hahmoista on Hasbron pomo, mukana on myös useita viittauksia firman omistamiin Transformers-, Monopoly- ja My Little Pony -tuotteisiin.

Vaikka elokuvassa onkin selvät vikansa, on siinä myös omat vahvuutensa. Jotkut vitsit saattavat jäädä latteiksi ja ne olisi pitänyt älytä leikata pois, mutta monet vitseistä osuvat maaliinsa ja saavat parhaimmillaan nauramaan vatsan kipeäksi. Ei leffa yhtä hulvaton ole kuin ensimmäinen Ted, mutta pössyttelevän pehmonallen tarina pysyy silti hupaisina. Ensimmäinen puolituntinen jaksaa naurattaa vähän väliä ja toiselta puoliskolta löytyy hilpeä road trip -seikkailu. Jos niiden välissä olevaa oikeusjuttua olisi tiivistetty reippaasti ja loppuhuipennukseen olisi keksitty jotain erilaista, eikä vain kierrätetty ensimmäisen osan menoa, lopputuloksena olisi heti paljon parempi ja eheämpi komedia. Jo tällaisenaan Ted 2 on hauska jatko-osa... joskin täysin ylipitkä ja paikoitellen vähän mielikuvitukseton.

Seth MacFarlane osoittaa jälleen lahjansa komedian saralla, muttei selvästi tiedä, missä kohtaa kannattaisi lopettaa. Enkä nyt tarkoita, että kuinka pitkälle hän saisi mennä huumorinsa kanssa, vaan juurikin sitä, että MacFarlanen olisi pitänyt ymmärtää, ettei leffaan tarvitse ihan kaikkia ideoita tunkea mukaan. Hänen ohjauksensa ei ole yhtä sujuvaa kuin ensimmäisessä osassa, eikä hänen käsikirjoituksensakaan ole yhtä toimiva. Tekninen puoli elokuvassa on kuitenkin kunnossa. Kuvaus on tyylikästä, lavasteet mainiot ja äänisuunnittelu toimii. Toistamiseen Ted-nalle on niin vaikuttavasti luotu tietokonetehostein, että läpi leffan unohtaa, että kyseessä on digiluomus. 

Yhteenveto: Ted 2 ei ole hillittömän hauskan ensimmäisen elokuvan veroinen komedia. Siitä löytyy omat onnistumisensa ja varsinkin leffan alkupuoli on todella hupaisaa seurattavaa, mutta mukana on myös selvät heikkoutensa, jotka vesittävät kokonaisuutta. Oikeusjuttu on ajatuksen tasolla veikeä, mutta toteutus ontuu hieman. Mukana on paljon muitakin hilpeitä ideoita - kenties jopa liiaksi asti. Kaikki on pitänyt tunkea samaan filmiin ja kesto on venynyt jopa kahteen tuntiin. Homma ei kestä niin pitkää aikaa ja leffa käy paikoitellen jopa tylsäksi. Loppuhuipennus on erityisen lattea, kierrättäessään liikaa edellisestä elokuvasta. Heikkouksiensakin kanssa elokuvasta löytyy tarpeeksi hauskoja hetkiä, jotta filmi nousee edes keskinkertaiseksi komediarainaksi. Seth MacFarlanen ja Mark Wahlbergin kaverikemia toimii yhä nasevasti. MacFarlane olisi vain voinut hieman painaa jarrua ja karsia kehnompaa materiaalia pois viimeistään leikkausvaiheessa. Jos siis pidit ensimmäisestä leffasta, kannattaa Ted 2:kin katsoa, vaikkei se olekaan yhtä hyvä.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ted 2, 2015, Universal Pictures, Media Rights Capital, Fuzzy Door Productions, Bluegrass Films, Smart Entertainment