Arvostelu: Nuremberg (2025)

NUREMBERG

Ohjaus: James Vanderbilt

Pääosissa: Rami Malek, Russell Crowe, Leo Woodall, Michael Shannon, John Slattery, Mark O'Brien, Colin Hanks, Wrenn Schmidt, Lydia Peckham, Richard E. Grant, Lotte Verbeek, Andreas Pietschmann, Steven Pacey ja Paul Antony-Barber

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 28 minuuttia

Ikäraja: 16

Nuremberg perustuu Jack El-Hain kirjaan The Nazi and the Psychiatrist vuodelta 2013, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin, Nürnbergin oikeudenkäyntiin vuonna 1945. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että James Vanderbilt ohjaa ja käsikirjoittaa elokuvan kirjan ja tositapahtumien pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Nuremberg on saapunut elokuvateattereihin. Itselleni Nürnbergin oikeudenkäynnit eivät olleet tuttu tapaus, mutta kiinnostuin elokuvasta heti, kun luin sen tarinasta. Kävinkin uteliaana katsomassa Nurembergin heti sen ensi-iltapäivänä.

Toinen maailmansota on päättynyt. Natsi-Saksan valtakunnanmarsalkka Hermann Göring pidätetään ja häntä, sekä muita natsipuolueen korkea-arvoisimpia miehiä kohtaan päätetään järjestää ennennäkemätön oikeudenkäynti Nürnbergissä.

Viime vuosina varsin epätasaisia roolitöitä tarjonnut Russell Crowe tekee parhaan suorituksensa pitkään aikaan Hermann Göringinä, natsi-Saksan valtakunnanmarsalkkana. Siinä missä Hitler päätti tehdä itsemurhan, tajuttuaan hävinneensä toisen maailmansodan, Göring on antaunut voitokkaille liittoutuneille ja hänet ollaan pistämässä ennennäkemättömän oikeudenkäynnin keskipisteeksi edustamaan natsi-Saksaa rikoksissa ihmiskuntaa vastaan. Sen lisäksi, että Crowe taitaa yllättävänkin hyvän saksalaisaksentin, hän omaksuu itseään suurmiehenä pitävän Göringin mahtipontisuuden vakuuttavasti. En olisi yllättynyt, jos Crowe on ehdolla tulevissa palkintogaaloissa.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Göringiä arvioimaan saapuva psykologi Douglas Kelley (Rami Malek), tätä auttava kersantti Howie Triest (Leo Woodall), Göringiä syyttävä Robert "Justice" Jackson (Michael Shannon), operaatiota hoitava eversti Andrus (John Slattery), Isoa-Britanniaa edustava sir David Fyfe (Richard E. Grant), lakimies John Amen (Mark O'Brien), psykologi Gustave Gilbert (Colin Hanks), sekä Göringin kanssa oikeudenkäyntiä odottava, natsipuolueeseen kuuluva, mutta muistinsa väitetysti menettänyt Rudolf Hess (Andreas Pietschmann). Nuremberg on vahvojen näyttelijäsuoritusten juhlaa ja Crowen lisäksi Malek ja Shannon ovat väkevässä vedossa. Malek erityisesti tulkitsee hyvin hahmonsa työintoa, tajutessaan pääsevänsä tekemään psykologista arviointia totaalisia ihmishirviöitä edustavasta miehestä.

Nuremberg osoittautui erittäin mielenkiintoiseksi katsaukseksi toisen maailmansodan jälkipuintiin ja mitä tapahtui niille natsijohtajille, jotka eivät haukanneet syanidikapselia juuri ennen pidätystään tai teloitustaan. Sen sijaan, että nämä tyypit olisi vain ammuttu, heille on päätetty järjestää täysin poikkeuksellinen oikeudenkäynti, yrityksenä välttää toisen maailmansodan kaltaista tapahtumasta enää uudelleen. Elokuva on osittain oikeussalidraama ja varsin onnistunut sellainen. Itse oikeudenkäyntiä pitää odottaa pidempi tovi, mutta se myös on lopulta odotuksen arvoinen. Erityisen hurja on kohtaus, jossa oikeudessa paikallaolijoille näytetään ensi kertaa kuvamateriaalia keskitysleireistä, mikä on hirvittävämpää kuin he olisivat rintamalta kantautuneiden huhujen perusteella osanneet kuvitella.

Elokuvan todellinen voima on kuitenkin erittäin kiehtovassa ihmissuhteessa, mikä tohtori Douglas Kelleyn ja Hermann Göringin välille muodostuu. Kelley pitää Göringiä valtavan kiinnostavana tyyppinä ja onkin mielenkiintoista seurata näiden kahden miehen keskusteluja, kun Kelley yrittää päästä selville, miten Göring on voinut toimia kuten toimi. Miesten keskustelut vaihtelevat synkistä aiheista vitsailuihin ja muiden elämän aspektien selvittelyyn ja parissa kohtaa Malek ja Crowe loistavat toden teolla. On voimakkaan ajankohtaista, kun Kelley loppusuoralla varoittaa, että Göringin kaltaisia ihmisiä voi syntyä minne tahansa ja että ihmiset tuskin hoksaavat natsi-Saksaa muistuttavia hälytysmerkkejä ennen kuin on jo liian myöhäistä. Elokuva ei lähde saarnaamaan tällä, mutta on silti selvää, minne syyttävä sormi osoittelee ja Nuremberg jättääkin vertauksellaan hyvää pureskeltavaa katsojalle.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut James Vanderbilt, jonka kirjoitusura on vaihdellut vakuuttavasta (Zodiac (2007)) varsin kehnoon (Independence Day: Uusi uhka (Independence Day: Resurgence - 2016)). Nurembergissa Vanderbilt hoitaa tonttinsa kuitenkin kunnialla. Hänen tekstinsä on taitavasti laadittu ja täynnä hyvää dialogia ja hänen ohjauksessaan kahden ja puolen tunnin elokuva kulkee raskaasta aiheestaankin huolimatta varsin reippaasti. Nuremberg on myös teknisesti mainio. Elokuva on pätevästi kuvattu ja leikattu kasaan. Lavasteet ovat komeat, puvustus tyylikästä ja maskeerauksetkin oivalliset. Tietokonetehosteita on hyödynnetty sulavasti ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu Brian Tylerin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Nuremberg, 2025, Walden Media, Filmsquad, Mythology Entertainment, Széchenyi Funds, Bluestone Entertainment

Arvostelu: The Amateur (2025)

THE AMATEUR

Ohjaus: James Hawes

Pääosissa: Rami Malek, Laurence Fishburne, Holt McCallany, Julianne Nicholson, Caitríona Balfe, Danny Sapani, Jon Bernthal, Rachel Brosnahan, Barbara Probst, Marc Rissmann, Adrian Martinez ja Michael Stuhlbarg

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 3 minuuttia

Ikäraja: 12

The Amateur perustuu Robert Littellin samannimiseen kirjaan vuodelta 1981. Jo kirjan ilmestymisvuonna julkaistiin kanadalainen elokuvasovitus The Amateur. Yhdysvaltalaisen adaptaation teko käynnistyi lähes 20 vuotta sitten, jolloin Hugh Jackman kiinnitettiin päärooliin. Alkuperäisistä suunnitelmista kuitenkin luovuttiin vuosien varrella ja lopulta Rami Malek nappasi pääroolin, kun alkuvuodesta 2023 elokuvan teko starttasi oikein tosissaan. Kuvaukset käynnistyivät samaisena kesänä ja nyt The Amateur on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Littellin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin uudesta leffasta heti, kun näin sen trailerin. Kävinkin katsomassa The Amateurin sen ensi-iltapäivänä positiivisin mielin.

CIA:n kryptoanalyytikko Charlie Hellerin elämä romahtaa, kun hänen vaimonsa tapetaan terroristien hyökkäyksessä. Kun CIA ei vaikuta tekevän elettäkään syyllisten nappaamiseksi, kostonhimoinen Charlie päättää tappaa vaimonsa murhaajat itse.

Pääroolissa Charlie Hellerinä nähdään Rami Malek, jolle tietokoneneron esittäminen ei tule minään uutena juttuna - tekihän mies läpimurtonsa Mr. Robot -sarjassa (2015-2019). Malek istuukin rooliin täydellisesti ja vakuuttaa, kun Charlie kuulee suru-uutiset vaimostaan (Rachel Brosnahan) ja ajautuu kostonhimon tielle. Vaikka Charlie työskentelee CIA:lla, hän ei todellakaan ole mikään kentällä toimiva vakooja tai kylmäverinen tappaja, joten kostoreissu ei tule helppona nakkina tietokoneen takana istuvalle hissukalle. Malek tulkitsee erityisen mainiosti hahmonsa sisäistä moraalista pohdintaa, sillä hän ei toisaalta pysty riistämään toisen ihmisen henkeä, mutta samalla hän haluaa saada vaimonsa murhaajat hautaan.

     Elokuvassa nähdään myös Julianne Nicholson CIA-johtaja Samantha O'Brieninä, Holt McCallany Charlien pomona Alex Moorena, Danny Sapani tämän oikeana kätenä Caleb Horowitzinä, Jon Bernthal CIA-agentti Jackson O'Brieninä, Laurence Fishburne Charlielle pikaisen kenttäkoulutuksen antavana Robert Hendersonina, sekä Caitríona Balfe salaperäisenä Inquilinena. Sivunäyttelijätkin hoitavat tonttinsa mallikkaasti, joskin Bernthalin hahmo tuntuu hieman ylimääräiseltä. On jopa aika huvittavaa kuulla nimenomaan Bernthalin suusta repliikkejä siitä, että "ethän sinä nyt voi mennä noin vaan tappamaan vaimosi murhaajia", kun mieshän on parhaiten tunnettu perheensä kuolemaa kostavan Punisherin roolista Marvelin sarjoissa. On myös hassua, että Fishburne on markkinoinnissa nostettu isosti esille, sillä hänen ruutuaikansa jää lopulta aika vähäiseksi. Veikkaankin, että Charlien koulutusosiosta on saksittu leikkaushuoneen lattialle useita minuutteja Fishburnen kohtauksista.

Jos sinulla on ollut ikävä ysäritrillereitä, The Amateur voi toimia juuri sinulle. Itse pidin elokuvasta, ajoittain jopa aika paljonkin, vaikka sekaan mahtui joitain töksähtäviä ratkaisuja, kuten Bernthalin hahmo ja Charlien selvästi typistetty koulutus, kun tekijät taisivat hoksata, että itse kostoreissuun pääseminen kestää liian kauan. Kun Charlie vihdoin pääsee matkaan, elokuva nappaa hyvin otteeseensa ja onkin erittäin kiinnostavaa seurata tapahtumaketjun etenemistä. Kuten jo kerroin, Charlie ei tosiaan ole mikään kenttäagentti tai tappaja, joten hän on aikamoisen suorituksen edessä, jos hän mielii saada ehtoja terroristeja ja palkkatappajia hengiltä. Tappelukyvyttömyyttään mies kuitenkin paikkaa älykkyydellään ja mukana on joitain hyvin nokkeliakin hetkiä, kun Charlie keksii keinon hoitaa jonkun homman tai päästä pälkähästä. Tästä saadaan mukaan myös hyvää huumoria muutoin varsin ankean aihepiirin keskelle.

Lisäjännitettä elokuvaan tuo Charlien perässä oleva CIA, joka ei tietenkään tykkää siitä, että yksi heidän työntekijöistään on päättänyt käyttää heidän resurssejaan henkilökohtaiseen kostoretkeensä. Kenellekään ei pitäisi tulla yllätyksenä, että kaikilla CIA:ssa ei ole puhtaat jauhot pussissaan ja elokuvantekijät ovatkin onneksi tajunneet, että tämä olisi loppupään käänteenä aivan liian kliseinen ja asia tulee ilmi jo varhaisessa vaiheessa. Sen sijaan yllättävää on, kuinka merkittävässä roolissa Suomi ja suomalaiset ovat elokuvan lopputuloksen kannalta. Tuskin elokuvaa on kuvattu sekuntiakaan lähelläkään Suomea, eikä työryhmässäkään ole välttämättä ollut ainuttakaan suomalaista, mutta kyllä sitä voisi silti torille lähteä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Hawes, jonka edellinen työ oli liikuttava draamaleffa One Life (2023). The Amateur ei ole yhtä vahva suoritus, mutta näyttää Hawesin taitavan myös jännärin. Ken Nolanin ja Gary Spinellin käsikirjoitus on oiva ja tuo hyvin selväksi sen, kuinka ihmisiä vahditaan nykyään ihan kaikkialla koko ajan. Teknisiltä ansioiltaankin The Amateur on mainio, vaikka leikkaus kaipaisikin joistain kohdista viilausta. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat, puvustus mainiota, tietokonetehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on pätevästi rakennettu. Volker Bertelmannin säveltämät musiikit tuovat kivan lisänsä tunnelmaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Amateur, 2025, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment, Joel B. Michaels Productions

Arvostelu: Oppenheimer (2023)

OPPENHEIMER

Ohjaus: Christopher Nolan

Pääosissa: Cillian Murphy, Emily Blunt, Matt Damon, Robert Downey Jr., Florence Pugh, Josh Hartnett, Benny Safdie, Dane DeHaan, David Krumholtz, Alden Ehrenreich, Jason Clarke, Dylan Arnold, David Dastmalchian, James D'Arcy, Jack Quaid, Kenneth Branagh, Tom Conti, Matthew Modine, Gustaf Skarsgård, Casey Affleck, Alex Wolff, Olivia Thirlby, Olli Haaskivi, Rami Malek ja Gary Oldman

Genre: draama, historia

Kesto: 3 tuntia

Ikäraja: 12

"Now I am become Death, the destroyer of worlds."

Oppenheimer perustuu Kai Birdin ja Martin J. Sherwinin elämäkertakirjaan American Prometheus: The Triumph and Tragedy of J. Robert Oppenheimer (2005), joka puolestaan perustuu tositapahtumiin atomipommin isänä tunnetun fyysikko J. Robert Oppenheimerin elämästä. Alun perin Sam Mendes oli kiinnostunut kääntämään kirjan elokuvamuotoon, mutta projekti ei edennyt. Kirjan elokuvaoikeudet omistava J. David Wargo tapasi tuottaja Charles Rowenin, joka koki ohjaaja Christopher Nolanin olevan paras vaihtoehto elokuvan tekoon. Nolan oli saanut edellisen elokuvansa, Tenetin (2020) kuvausten päätteeksi näyttelijä Robert Pattinsonilta lahjaksi kirjan Oppenheimerin tunnetuimmista lausahduksista, oltuaan vuosia kiinnostunut fyysikon elämästä. Hän ryhtyi kirjoittamaan käsikirjoitusta, mutta kun koronaviruspandemian aikana hänen aiemmat elokuvansa julkaissut Warner Bros. -yhtiö alkoi julkaista leffoja samanaikaisesti elokuvateattereissa ja suoratoistopalvelussaan HBO:ssa, Nolan suivaantui ja päätti lopettaa yhteistyönsä yhtiön kanssa. Muut yhtiöt aloittivat kilpailun saadakseen Nolanin seuraavan elokuvan ja lopulta Universal Pictures voitti. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Oppenheimer on saapunut elokuvateattereihin. Nolanin ollessa suosikkiohjaajani, hänen uusi elokuvansa nousee aina vuoden odotetuimpien kärkeen, riippumatta aiheesta. Olen innolla odottanut leffan näkemistä ja kävinkin katsomassa Oppenheimerin heti ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Toisen maailmansodan aikaan teoreettinen fyysikko J. Robert Oppenheimer saa tehtäväkseen luoda Yhdysvalloille uuden superaseen, atomipommin, jolla sota voitaisiin lopettaa yhdellä räjäytyksellä.

Näyteltyään sivuroolia viidessä aiemmassa Nolanin leffassa - Batman Begins (2005), Yön ritari (The Dark Knight - 2008), Inception (2010), Yön ritarin paluu (The Dark Knight Rises - 2012) ja Dunkirk (2017) - Cillian Murphy pääsee vihdoin esiintymään pääosassa. Murphy siis esittää tietty nimikkohahmo J. Robert Oppenheimeria, jonka mielipiteitä jakanut luomus jätti pysyvät jälkensä historiankirjoihin. Murphy tulee hyvin todennäköisesti saamaan parhaan miespääosan Oscar-ehdokkuuden, ellei jopa voittamaan palkinnon; niin hyvä hän roolissaan on. Hän syventyy täysillä hahmonsa mielenmaisemaan ja vie katsojan matkalle tämän psyykeen. Oppenheimer aloittaa polkunsa innokkaana tutkijana, joka saa elämänsä tilaisuuden, kun Yhdysvaltojen armeija antaa hänelle tehtävän luoda uuden superaseen. Elokuvan edetessä mies alkaa kuitenkin ymmärtämään, mitä tulikaan tehtyä ja syyllisyyden tuskissa kieriskellessään Murphy todella loistaa.

     Cillian Murphyä on tukemassa koko elokuvavuoden huikein näyttelijäkaarti. Suuri osa näyttelijöistä ei edes tiennyt, mihin rooliin ovat päätymässä, he vain halusivat päästä leffaan mukaan ja jotkut isoimmista staroista suostuivat jopa pienempään palkkaan työskennelläkseen Nolanin kanssa. Merkittävimpiä ovat Emily Blunt Oppenheimerin vaimona Kittynä, Florence Pugh Oppenheimerin salarakkaana Jeanina, Matt Damon Oppenheimerin pestaavana eversti Grovesina, Robert Downey Jr. asioihin sekaantuvana Straussina, sekä Josh Hartnett Oppenheimerin tutkijaystävänä Lawrencena. Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Kenneth Branagh, Jason Clarke, Rami Malek, Casey Affleck, David Dastmalchian, Benny Safdie, Dane DeHaan, Alden Ehrenreich, Jack Quaid, Gustaf Skarsgård, Gary Oldman, sekä jopa suomalainen Olli Haaskivi Oppenheimerin kohtaamina henkilöinä ja Manhattan-projektiksi kutsutun atomipommikehittelyn tutkijoina. Näyttelijät ovat kaikki huippuvedossa ja on käsittämätöntä, kuinka leffa tuo ruutuun yhä vain isompia nimiä ja välillä ihan vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Rami Malekin Oscar-voitosta ei ole kauaa, mutta suuren osan ajasta tässä elokuvassa hän tyytyy statistin rooliin.

Varmaan vähemmän yllättäen Oppenheimer nousi vuoden 2023 elokuvatarjonnan kärkeen. Kyseessä on kertakaikkisen upea ja pysäyttävä teos, joka näyttää jälleen Christopher Nolanin ällistyttävät lahjat elokuvantekijänä. Oppenheimer on raskaista aihepiireistään huolimatta selvästi Nolanin helpoimpia elokuvia, eikä se väännä katsojan mieltä mutkalle, kuten vaikkapa ajan kanssa kikkaillut Tenet. Mutta kuten voi varmasti odottaa, ei Nolan suostu tälläkään kertaa kertomaan tarinaa lineaarisesti alusta loppuun, vaan hän hyppii ajassa edestakaisin Oppenheimerin nuoruuden, Manhattan-projektin ja kaiken jälkipyykin välillä. Toteutus ei ole millään lailla sekava, vaan aikahyppelystä huolimatta tarinaa on helppo seurata, enkä voinut kuin jälleen kerran ihailla, kuinka käsittämättömän sulavasti Nolan osaakaan leikata eri ajoissa ja paikoissa tapahtuvien kohtauksien välillä.

Elokuva on Nolanin tuotannosta tähän asti henkilövetoisin. Katsoja todella kuljetetaan Oppenheimerin mielen sisälle ja on kiehtovaa nähdä, kuinka Manhattan-projekti vaikuttaa häneen. Aluksi kyse on enemmän nuoren tutkijan lahjojen esittelystä ja osoituksesta, että mahdottomalta tuntuva projekti pystyttäisiin toteuttamaan. Atomipommin räjäytyskokeilu on juhlimisen paikka siihen asti, että päähän iskee vihdoin totuus siitä, kuinka asetta tultaisiin käyttämään. Elokuva käväisee usein psykologisen draaman puolella jopa dokumentaariselta tuntuvan elämäkertakuvauksen lisäksi.

Oppenheimerilla on kestoa jopa kolme tuntia, mutta aika menee jopa yllättävän vauhdilla - joskin kolmannen tunnin aikana pituus alkaa ajoittain tuntua. Sen lisäksi, että tarina on todella koukuttava, Nolan on karsinut siitä aika lailla kaiken ylimääräisen pois. Elokuva etenee reippaasti ja hahmojen väliset keskustelut ovat pituudestaankin huolimatta napakkoja. Dialogikin vie täysin mukanaan, etenkin kun Manhattan-projektin moraalikysymykset nostetaan pinnalle, lähtien jo siitä, kun hetkellisesti iskee epävarmuus, että mitä jos pommin ketjureaktio ei pysähdykään, vaan tuhoalue jatkaa kasvamistaan, kunnes ilmakehä syttyy tuleen ja tuhoaa koko planeetan? Itse pommin räjäytyskohtaus on elokuvan huippuhetki. Tunnelma on ristiriitainen. Katsoja haluaa nähdä, kuinka kohtaus toteutetaan, mutta samalla sitä anelee, ettei nappia painettaisi. Kaikki tämä johtaa elokuvan viimeisiin sekunteihin, joiden kauhistuttavuus ja ajankohtaisuus vetävät hiljaiseksi.

Kuten odottaa saattaakin, on tämäkin Nolanin elokuva myös teknisiltä ansioiltaan erinomainen. Oppenheimer on upeasti kuvattu, enkä ihmettele, jos filmi saa parhaan kuvauksen Oscarin. Otokset ovat todella komeita, mutta samalla ajoittain myös pelottavia. Värikikkailulla erotetaan hyvin kahden eri hahmon näkökulmat tapahtumiin. Lavasteet ovat hienot, asut tyylikkäät ja maskeeraukset todella onnistuneet. Näyttelijät saadaan uskottavasti näyttämään eri ikäisiltä pitkin leffaa. Varmasti itse kukin pöyristyi, kun Nolan ilmoitti, että atomipommin räjäytyskohtaus toteutettaisiin ilman tietokonetehosteita. En tiedä, miten lopputulos saatiin tarkalleen aikaiseksi, mutta räjähdys on hurjan vaikuttava näky. Äänimaailma on myös mainiosti rakennettu ja Tenetin myötä Nolanin luottosäveltäjä Hans Zimmerin korvannut Ludwig Göransson näyttää jälleen taitojaan musiikkien parissa. Göransson maalailee sävellyksillään erittäin painostavaa tunnelmaa, tehostaen useita kohtauksia entisestään.

Yhteenveto: Oppenheimer on erinomainen kuvaus erään todella kiehtovan historiallisen henkilön elämästä ja teoista. Harvoin päätyykään seuraamaan elämäkertaelokuvaa, jonka aikana on näin vahvasti päähenkilön puolella, vaikka tietää, mitä kauheuksia hänen aikaansaannoksellaan tullaan tekemään. Katsoja uppoutuu täysin Oppenheimerin mielenmaisemaan ja käy läpi samoja haastavia moraalisia pohdintoja. Elokuvan edetessä homma vain synkkenee ja Cillian Murphy häikäisee pääroolissa. Isoista nimistä koostuva näyttelijäkaarti hoitaa muutenkin hommansa ansiokkaasti ja on hupaisaa, kuinka leffa tuo näytölle jatkuvasti yhä suurempia staroja vain yhden tai kahden kohtauksen ajaksi. Christopher Nolan ällistyttää jälleen kerran elokuvantekijänä. Hänen ohjauksensa on voimakasta ja käsikirjoituksensa hienosti laadittu. Vaikka kestoa on kolme tuntia, tarina on reippaasti kerrottu ja napakka. Ajassa hyppiminen toimii hyvänä tehokeinona. Itse atomipommin räjäytys on häikäisevä kohtaus, joka samanaikaisesti loksauttaa suun auki vaikuttavalla toteutuksellaan, että myös kauhistuttaa tapahtumallaan. Filmin viimeinen minuutti vetää todella hiljaiseksi. Näyttelijöitä, kerrontaa, tunnelmaa, synkkiä teemojaan ja teknistä puolta myöten Oppenheimer on hieno teos, jota suosittelen historiasta kiinnostuneille, sekä onnistuneen elokuvanteon ystäville. Oppenheimer tulee takuulla kisaamaan parhaan elokuvan Oscar-pystistä, enkä todellakaan pistäisi vastaan, jos elokuva voittaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Oppenheimer, 2023, Universal Pictures, Syncopy, Atlas Entertainment, Gadget Films

Arvostelu: Amsterdam (2022)

AMSTERDAM

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.

Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.

Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin (2018) ja Tenetin (2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.

     Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.

Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdamin ja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.

Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.

Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.

Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin. Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes

Arvostelu: Mestari (The Master - 2012)

MESTARI

THE MASTER

Ohjaus: Paul Thomas Anderson
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Philip Seymour Hoffman, Amy Adams, Ambyr Childers, Rami Malek, Jesse Plemons, Laura Dern, Christopher Evan Welch ja Madisen Beaty
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia
Ikäraja: 16

The Master, eli suomalaisittain Mestari on Paul Thomas Andersonin ohjaama ja käsikirjoittama draamaelokuva. 2009 Anderson ilmoitti työstävänsä uutta filmiä ideasta, jota hän oli kehitellyt jo vuosikymmenen ajan. Alun perin Universal Picturesin oli tarkoitus tuottaa elokuva, mutta studio jättäytyikin projektista, jolloin Anderson työsti tekstiään paljon uudestaan. Annapurna Picturesin ja Ghoulardi Film Companyn ryhdyttyä tuottajiksi, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2011 ja lopulta Mestari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla 1. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli suuri taloudellinen pettymys, mutta se keräsi paljon ylistystä kriitikoilta ja se sai mm. parhaan miespääosan, miessivuosan ja naissivuosan ehdokkuudet Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut nähnyt Mestaria ennen, mutta olin pohtinut sitä jo pidemmän aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika kurkata, mistä on oikein kyse ja arvostella leffa juhlan kunniaksi.

Alkoholisoitunut, väkivaltaan taipuva ja seksiriippuvainen toisen maailmansodan veteraani Freddie Quell tapaa omaa filosofista Aatettaan saarnaavan Mestarin, Lancaster Doddin ja löytää elämälleen uuden tarkoituksen.

Joaquin Phoenix näyttelee Freddie Quellia, toisessa maailmansodassa Japania vastaan taistellutta sotilasta, joka ei tunnu enää löytävän paikkaansa sodan jälkeisestä maailmasta. Luonteeltaan Freddie on hurja ja äkkipikainen, ja saattaa hetken mielihalusta äityä jopa väkivaltaiseksi. Pahaa oloaan Freddie turruttaa alkoholilla ja seksillä, mutta sekään ei millään riitä. Ei siis ole ihme, että erikoinen kultti saa lumottua hänet pauloihinsa niin voimakkaasti. Tuttuun tapaansa Phoenix on ällistyttävän erinomainen roolissaan, eläytyen niin täysillä ja puhkuen sellaista vimmaa, ettei katsojana voi muuta kuin ihmetellä. Roolityö on hiottu loppuun asti, mutta samalla se tuntuu täysin luontevalta ja siltä kuin Phoenix toimisi päähänpistojen varassa.

     Loistavaa työtä tekee myös Philip Seymour Hoffman, joka oli esiintynyt lähes kaikissa Paul Thomas Andersonin aiemmissa elokuvissa. Mestari jäi Hoffmanin ja Andersonin viimeiseksi yhteistyöksi, Hoffmanin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin. Hoffman esittää Aatteen johtohahmoa ja Mestaria, Lancaster Doddia, jota jo ennen elokuvan ilmestymistä verrattiin kovasti skientologian perustajaan, L. Ron Hubbardiin. Hoffman on todella karismaattinen roolissaan ja jo Lancasterin voimakas ja varmalta kuulostava puhe saa ymmärrettävästi monet kiinnostumaan, mitä hänellä on kerrottavanaan.

     Elokuvassa nähdään myös Amy Adams Lancasterin vaimona Peggynä, Jesse Plemons ja Ambyr Childers Lancasterin lapsina Valina ja Elizabethina, Rami Malek Elizabethin miehenä Clarkina, sekä Laura Dern Aatteeseen uskovana Helen Sullivanina. Kaikki näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan, mutta jopa palkintoehdokkuuksia kahminut Adams jää lopulta Phoenixin ja Hoffmanin show'n varjoon.

Vuosikymmenen ajan kuulemistani ja lukemistani kehuista huolimatta olin hieman epäileväinen siitä, että noinkohan Mestari onnistuisi iskemään minuun. Huoleni osoittautuivat kuitenkin jo avauskohtauksen myötä turhiksi ja ihan pelkkä Joaquin Phoenixin vaikuttava roolisuoritus sai minut uppoutumaan filmin vietäväksi. On todella mielenkiintoista seurata Freddietä ja kuinka tämä yrittää löytää elämälleen suuntaa ja tarkoitusta. Kun tämä törmää Lancaster Doddiin, on heti selvää, että kuulostivat hänen puheensa kuinka älyttömiltä tahansa, ne voittaisivat Freddien puolelleen. Phoenixin ja Hoffmanin kemiat kohtaavat täydellisesti. Ensimmäinen on todella impulsiivinen ja sinne tänne säntäilevä, kun taas toinen on rauhallinen ja päämääräinen. Kummatkin ovat kuitenkin katsojan mielestä aika sekoja ja hahmojen kanssakäymistä seuraa lumoutuneena. Kenties elokuvan vaikuttavin kohtaus on, kun Lancaster testaa metodejaan Freddieen sarjalla kysymyksiä, joihin Freddie joutuu vastaamaan välittömästi räpäyttämättä silmiään. Testikohtaus on pitkä, mutta äärimmäisen vangitseva.

Mestari sisältää muitakin pitkiä, mutta todella koukuttavia kohtauksia, joiden ansiosta kymmenen minuuttia tuntuu viideltä, puoli tuntia vartilta ja lopulta vähän päälle kaksituntinen elokuva on yllättävän nopeasti ohi. Aate-liikkeen kasvamista seuraa erittäin mielellään, vaikka pitäisikin liikkeen puheita ihan höpöhöpö-juttuina. Elokuva näyttää, kuinka kyseenalaisia tällaiset kultit ovat, mutta samalla onnistuu myös esittämään Aatteen todella kiehtovana. Tähän vaikuttaa hienosti rakennettu tunnelma, joka voittaa katsojankin puolelleen. Seasta löytyy paljon huumoria, onhan nauru Lancasterin mukaan yksi maailmankaikkeuden suurimmista voimista. Seasta voi myös löytää paljon muutakin, mikä rikastuttaa katselukokemusta, oli kyse sitten viittauksista skientologiaan ja sen perustajaan tai tiettyyn homoeroottiseen vivahteeseen päähenkilöiden välillä. Katsoi elokuvan sotaveteraanin järkkyneen mielen tai kulttimaisen uskonnon levittämisen kautta, toimii Mestari molemmin tavoin vakuuttavasti.

Paul Thomas Anderson osoittaa jälleen lahjansa niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana. Hän saa paljon irti näyttelijöistään, pitää pakettia iskevästi kasassa ja on saanut aikaiseksi onnistuneen tarinan. Andersonin kirjoittamat vuoropuhelut ovat jo itsessään mukaansatempaavia. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on näyttävää ja siinä hyödynnetään hienosti etu- ja taka-alaa, sekä voimakasta tarkennusta. Vaikuttavaa kuvausta tukee loistava leikkaus. Anderson tietää, milloin pysyä samassa kuvassa pidemmän aikaa ja milloin iskeä mukaan enemmän leikkauksia. Mukana on muutama erityisen upea pitkä kuva. Lavasteilla ja asuilla herätetään tyylikkäästi 1950-luku takaisin eloon näytöllä. Äänitehosteet ovat oivalliset, kuten ovat myös Radiohead-yhtyeen kitaristipianisti Jonny Greenwoodin säveltämät musiikit.

Yhteenveto: Mestari on vahva ja vaikuttava draamaelokuva, joka vetää tiukasti mukaansa jo erinomaisten näyttelijöiden ansiosta. Joaquin Phoenix ja Philip Seymour Hoffman ovat loistavia erilaisten roolihahmojensa kanssa ja näyttelijäduon kemiat kohtaavat täydellisesti. Freddien elämää on mielenkiintoista seurata ja Lancasterin puheita jämähtää kuuntelemaan kiinnostuneena, vaikka pitäisikin hänen sanojaan ihan huuhaana. Ohjaaja-käsikirjoittaja Paul Thomas Anderson saa taidokkaasti lumottua katsojan menoon mukaan, työstäen toinen toistaan vangitsevampia kohtauksia, joiden ansiosta kahden tunnin kesto kulkee yllättävänkin nopeasti. Lancasterin testi Freddielle on leffan huippuhetkiä. Myös teknisiltä ansioiltaan Mestari on vakuuttava. Jos siis voimakkaat draamat laatunäyttelijöiden kanssa kiinnostavat ja Mestari on jäänyt näkemättä, suosittelen sen katselua. Kymmenvuotisjuhla on myös hyvä syy katsoa se uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Master, 2012, The Weinstein Company, Ghoulardi Film Company, Annapurna Pictures

Arvostelu: Battleship (2012)

BATTLESHIP

Ohjaus: Peter Berg
Pääosissa: Taylor Kitsch, Rihanna, Brooklyn Decker, Alexander Skarsgård, Tadanobu Asano, Hamish Linklater, Jesse Plemons, John Tui, Gregory D. Gadson, Adam Godley, Peter MacNicol, Rami Malek ja Liam Neeson
Genre: toiminta, scifi
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 12

Battleship perustuu Hasbron omistamaan lautapeliin Laivanupotus. Huomattuaan leluihinsa perustuneiden Transformers-elokuvien (2007-) valtavan suosion, Hasbro alkoi heti suunnittelemaan filmatisointeja muistakin tuotteistaan. Kuvaukset alkoivat kesällä 2010 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo vuotta myöhemmin, mutta julkaisua päädyttiinkin siirtämään. Lopulta Battleship sai maailmanensi-iltansa Tokiossa 3. huhtikuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Vaikka elokuva tienasi jopa 300 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, ei se ollut toivottu hitti korkeaan budjettiinsa verrattuna. Kriitikot haukkuivat elokuvan lyttyyn ja leffa sai jopa seitsemän Razzie-ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, ohjaus, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se "voitti" huonoimman naissivuosan palkinnon. Itse näin Battleshipin vasta vuokralta, enkä pitänyt elokuvasta. En ole siis katsonut leffaa uudestaan, kunnes huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta. Päätin antaa Battleshipille uuden mahdollisuuden juhlavuoden kunniaksi.

Yhdysvaltojen laivasto harjoittelee lähellä Havaijia, kun mereen putoaa jotain taivaalta. Laivasto lähtee tutkimaan asiaa ja pian he huomaavat joutuneensa taisteluun avaruudesta hyökkäävien muukalaisten kanssa.

2010-luvun alussa Taylor Kitschin oli tarkoitus olla seuraava suuri elokuvatähti. Hän oli esiintynyt X-Men Origins: Wolverinessa (2009) ja pitkään hänen Gambit-hahmolleen kehiteltiinkin omaa elokuvaansa. Vuonna 2012 Kitsch pääsi tähdittämään kahta isoa tehoste-elokuvaa, tätä Battleshipia ja Disneyn John Carteria (2012), mutta kun molemmat osoittautuivat taloudellisiksi flopeiksi, oli Kitschin enää turha haaveilla tähteydestä Hollywoodissa. Haaveet olivat muutenkin aika turhat, sillä Kitsch ei rooleissaan erityisemmin vakuuta. Hän on aikamoinen puupökkelö tässäkin, näytellessään laivastoon kuuluvaa Alex Hopperia. Kitschin ongelmaksi tosin koituu myös se, kuinka rasittava hänen hahmonsa on. Hopper on jatkuvasti mokailemassa ja tekemässä typeryyksiä, ja loppuun asti katsojan on vaikea pitää hänestä.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Skarsgård Hopperin Stone-veljenä, Brooklyn Decker Hopperin tyttöystävänä Samanthana ja Liam Neeson tämän isänä amiraali Shanena, Tadanobu Asano kapteeni Nagatana, huonoimman naissivuosan Razzie-palkinnon voittanut laulaja Rihanna kersantti Raikesina, Jesse Plemons huonoja vitsejä heittävänä Ordyna, sekä Hamish Linklater avaruutta tutkivana Calina. Nykyään iso stara, Bohemian Rhapsodysta (2018) parhaan miespääosan Oscar-palkinnon voittanut Rami Malek tekee elokuvassa todella lyhyen roolityön laivaston miehenä. Neeson tietty istuu täydellisesti jylhän amiraalin rooliin, joka katsojan tavoin ei ymmärrä, mitä hänen tyttärensä näkee Hopperissa. Neesonia ja hieman yrittävää Skarsgårdia lukuun ottamatta näyttelijät eivät ole kaksisia rooleissaan. Ensimmäisen elokuvaroolinsa tekevä Rihanna osoittaa nopeasti, että hänen olisi kannattanut pysytellä musiikin teossa.

On suorastaan naurettavan selvää, että Battleship tehtiin Transformersin suosion myötä. Vaikkei mukana olekaan autoiksi, panssarivaunuiksi ja helikoptereiksi muuntautuvia robotteja, elokuvalla on enemmän yhteistä Transformersien kanssa kuin Laivanupotus-pelin. Mukana on kyllä yksi hulvaton kohtaus, joka yrittää mukailla lautapeliä (palataan siihen ihan kohta), mutta lähinnä elokuva on ottanut peliltä vain sen englanninkielisen nimen. Avaruusolentoja ei lautapelistä löydy, mutta eipä sellainen pikku vika haittaa studiopomoja, joiden silmissä kiiltävät dollarit. Vuotta aiemmin ilmestynyt Transformers: Kuun pimeä puoli (Transformers: Dark of the Moon - 2011) tahkosi lippuluukuilla yli miljardi dollaria, joten elokuvan suosion toistamisen yrittäminen on täysin ymmärrettävä ratkaisu.

Kaikki avaruusalusten ulkonäöstä pahvisiin hahmoihin, seksualisoiviin naiskuvauksiin, leikkaustyyliin, korkea-kontrastiseen värimäärittelyyn, äänimaailmaan (musiikeista vastaava Steve Jablonsky teki myös Transformersien musiikit ja sen myös huomaa), lopputekstien fonttiin ja ihan vain yleishenkeen, vihjaa äärimmäisen voimakkaasti, että Battleshipin tekijät ovat saaneet ohjeeksi kopioida Transformerseja mahdollisimman tarkkaan. On todella koomista, kuinka tekijät eivät edes yritä peitellä samanlaisuuksia ja Battleshipin voisikin ihan hyvin katsoa Transformers-sarjan surkuhupaisana lisäosaleffana.

Battleship on todella typerä ja korni scifitoimintaelokuva, mistä löytyy valtavasti ongelmia, eikä sitä voi millään kutsua hyväksi elokuvaksi. Silti kaikessa siinä hölmöydessä ja yliampuvassa tehostemekastuksessa on jotain valloittavan viihdyttävää. Elokuvaa ei ole edes tehty itsetietoisesti pilke silmäkulmassa, mutta se ei onneksi ota itseään tosissaan, jolloin sitä voi katsoa helppona aivot-narikkaan-popcornviihteenä. Se on ylipitkä ja etenkin alusta saisi karsittua turhia minuutteja pois, mutta kun laivaston ja avaruusolentojen taistelu alkaa, en voi väittää, ettenkö olisi aika ajoin viihtynyt oikein mukavasti elokuvan parissa. 

Yhdessä kohtaa leffaa tekijät sentään tajuavat, että elokuva on pakko saada yhdistettyä Laivanupotus-peliin edes jotenkin. Pääsemme näkemään todella hilpeän kohtauksen, jossa hahmot tekevät kartoitusta meren aaltoja mittaavien poijujen kanssa ja sitten huutelevat "B-4", "F-6" jne., toivoen, että joku sokkona ammutuista panoksista osuisi muukalaisten alukseen. Vielä parempaa on, kun todelliset sotaveteraanit saapuvat mukaan taistoon. Nämä ukot ovat taistelleet oikeassa sodassa ja nyt heidän pitäisi esittää taistelevansa tietokoneella tehtyjä avaruusolentoja vastaan. Tympääntyneet ilmeet toimivat kirsikkana kakun päällä, tehden elokuvasta niin naurettavan kehnon, että se on viihdyttävä. Sanoisinko jopa, että kalkkuna.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Peter Berg, joka ei kuitenkaan pääse tuomaan omaa tyyliään lainkaan esille, vaan Berg kopioi Transformers-ohjaaja Michael Bayn työtä kaikin puolin. Berg pyrkii parhaansa mukaan tekemään viihdyttävää hömppää Jon ja Erich Hoeberin työstämän kökön käsikirjoituksen pohjalta ja tavallaan onnistuukin siinä. Kuvaus ajaa asiansa, mutta mukana on myös kömpelöä kamerakikkailua ja liian lähelle kasvoja meneviä otoksia. Valaisua hyödynnetään myös aika tökerösti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voinut tiivistää kymmenellä minuutilla. Lavasteet, puvut ja maskeeraukset ovat onnistuneet ja suurimmaksi osaksi erikoistehosteet ovat vaikuttavat. Vain kypärättömät avaruusolennot ovat nähneet parhaat päivänsä. Äänimaailma korostaa filmin massiiviseksi paisuvaa menoa ja Jablonsky tekee musiikkien kanssa ihan pätevää työtä, vaikka tuntuukin usein kopioivan itseään Transformerseista.

Yhteenveto: Battleship on todella pöljä scifitoimintaraina, jolla on aika vähän tekemistä alkuperäisen lautapelin kanssa. Yhdessä kohtaa yritetään kikkaillen tuoda pelin kulkua mukaan taistelukohtaukseen, mutta pääasiassa filmistä huokuu yritys toistaa Transformers-elokuvien taloudellinen suosio. Niin moni asia ohjauksesta musiikkeihin on kuin ryövätty Transformerseista ja se tekee leffasta aika huvittavan. Koomista on myös oikeiden sotaveteraanien tuominen mukaan, kun iäkkäistä herroista paistaa läpi kummastus koko projektia kohtaan. Elokuva on kestoltaan turhan pitkä, sen näyttelijät ovat aika pökkelöitä pahvirooleissaan ja käsikirjoitus on surkuhupaisa. Silti häpeillen tunnustan viihtyneeni Battleshipin parissa aika ajoin. Taistelukohtaukset ovat pätevää rymistelyä ja visuaalisesti elokuva näyttää hyvältä. Ei elokuva hyvä ole, mutta aivottomana hömppänä sen katsoo tarpeeksi sujuvasti kertaalleen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt, mahdollista jatko-osaa pohjustava kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Battleship, 2012, Universal Pictures, Hasbro, Bluegrass Films, Film 44, Dentsu

Arvostelu: The Little Things (2021)

THE LITTLE THINGS

Ohjaus: John Lee Hancock

Pääosissa: Denzel Washington, Rami Malek, Terry Kinney, Natalie Morales, Jared Leto, Chris Bauer, Michael Hyatt ja Isabel Arraiza

Genre: trilleri

Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia

Ikäraja: 16

The Little Things on Denzel Washingtonin ja Rami Malekin tähdittämä trillerielokuva. John Lee Hancock kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen jo vuonna 1993, ehdottaen sitä Steven Spielbergille ohjattavaksi. Spielbergin mielestä teksti oli kuitenkin liian synkkä, joten Hancock kävi kyselemässä mm. Clint Eastwoodia, Warren Beattya ja Danny DeVitoa ohjaajaksi, mutta kun kaikki torjuivat hänet, Hancock päätti itse ohjata elokuvan. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes Hancock pääsi oikeasti työstämään leffaa ja sen kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019. Yhdysvalloissa The Little Things ilmestyi jo tammikuussa 2021, mutta Suomeen filmi saapui vasta muutamaa kuukautta myöhemmin. Itse kiinnostuin elokuvasta sen näyttelijäkaartin ja trailerin vuoksi, mutta odotuksiani latisti leffan saama negatiivinen palaute maailmalta. Epäröiden pistinkin The Little Thingsin pyörimään, kun se oli vihdoin saapunut Suomeen vuokrattavaksi.

Vuonna 1990 apulaissheriffi Joe Deacon kutsutaan Los Angelesiin avustamaan etsivä Jimmy Baxteria murhan tutkimuksessa, jonka tekotyyli viittaa tapaukseen, jota Deacon ei ollut vuosia aiemmin saanut selvitettyä.

Nuoren naisen murhaa selvittämään ryhtyviä apulaissheriffi Deaconia ja etsivä Baxteria näyttelevät Denzel Washington ja Rami Malek. Tuttuun tapaansa molemmat ovat nappivalinnat rooleihinsa. Karismaattinen Washington sopii täydellisesti iäkkäämmäksi ja kokeneemmaksi lainvalvojaksi, kun taas urallaan yhä nousua tekevä Malek istuu loistokkaasti nuoren ja itsevarman etsivän osaan. Tästä huolimatta he eivät täysin toimi parivaljakkona. Washington ja Malek ovat molemmat hyviä omillaan, mutta heidän kemiansa eivät oikein koskaan kohtaa elokuvan aikana - eikä tämä johdu vain siitä, että heidän esittämillään hahmoilla kestää kauan lämmetä toisilleen.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Terry Kinney Los Angelesin poliisipäällikkö Farrisina, Natalie Morales etsivä Estradana, Isabel Arraiza Baxterin vaimona Anana, sekä Jared Leto (jonka olen nähnyt neljästi esiintymässä Thirty Seconds to Mars -yhtyeensä kanssa) outona Albert Sparmana. Muuten sivunäyttelijät eivät pääse kunnolla nousemaan esille, mutta Leto tarjoaa todella erikoisen roolityön Sparmana, joka nousee nopeasti Deaconin ja Baxterin pääepäillyksi. Välillä on vaikea sanoa, kanavoiko Leto hahmonsa outoutta lahjakkaasti, vai tekeekö hän vain aika kiusallista työtä kameran edessä.

En tiedä, kuinka paljon ohjaaja-käsikirjoittaja John Lee Hancock muovasi tekstiään näiden muutaman vuosikymmenen varrella, mutta jos se on ollut 1990-luvusta asti edes pääpiirteittään samanlainen, en ihmettele, miksi useampi ohjaaja kieltäytyi elokuvan ohjaamisesta luettuaan tekstin. Hancockin käsikirjoitus on erittäin epätasainen ja lopulta lähes merkityksettömän tuntuinen. Hän selvästi yrittää sanoa filmillään jotain, mutta se sanoma on niin kömpelösti rustattu mukaan, että koko elokuva meinaa kaatua sen takia. Hän aloittaa kertomuksensa hyvin perinteisenä murhatutkimusjuonena, mutta vie elokuvan lopulta niin erilaisiin suuntiin, että katsojalle jää herkästi pettynyt - jopa petetty olo. Elokuva nappaa katsojan mukaansa esittelemällä idean, muttei koskaan vie ideaansa loppuun asti. Lukemani perusteella en ole ainoa, joka lopputekstien alettua koki, että nyt tuli heitettyä vähän päälle kaksi tuntia hukkaan. Siitä huolimatta yritin pohtia loppuratkaisua parikin päivää eri suunnilta, ennen kuin aloitin kirjoittamisen. Senkin jälkeen päädyin samaan turhautuneisuuden tunteeseen kuin heti filmin päätyttyä.

Ei The Little Things kuitenkaan huono leffa ole. Siitä löytyy paljon hyvääkin. Näyttelijäkaartiin kuuluu kolme Oscar-palkittua näyttelijää ja vaikka Leto tekeekin hieman epätasaista työtä, eikä Washingtonin ja Malekin väliltä löydy toivottua kyttäkemiaa, näitä kolmea näyttelijää seuraa mielellään. Tämän lisäksi elokuvan neo noir -tyyli ja -henki pitävät oivallisesti mukanaan, vaikkakin ruumiin löydyttyä filmin jännittävä tunnelma alkaa vähitellen hiipumaan. Elokuvan alkupää on väkevä ja lupailee tasokkaasta trilleristä. Harmillisesti lopulta Hancockin käsikirjoitus on niin heikko, etteivät muut osa-alueet onnistu pelastamaan kokonaisuutta. Filmin nimen mukaisesti Hancockin tekstissä jo ihan repliikkejä myöten pyritään painottamaan niihin "pieniin asioihin" ja vaikka yksityiskohdat ovatkin tärkeitä, eivät ne lopulta merkkaa tarpeeksi, jos isompi kokonaisuus on näin ontuva.

Ohjaajana Hancock vakuuttaa huomattavasti paremmin kuin käsikirjoituksellaan, vaikkei hän onnistukaan David Fincherin tyylin kanavoimisessa. Hancock selvästi ihailee Fincherin töitä, kuten Seitsemää (Se7en - 1995) - niin vahvaa finchermäisyyttä The Little Thingsistä löytyy. Tekniseltä puolelta elokuvasta löytyy paljon hyviä puolia. Filmi on erittäin tyylikkäästi kuvattu, mitä vain tukee onnistunut valaisu. Lavasteilla on herätetty 1990-luvun alku takaisin henkiin, viestien aikakaudesta, jolloin Hancock alun perin työsti tarinansa. Maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailmakin hyvin rakennettu tehosteista Thomas Newmanin tunnelmoiviin musiikkeihin.

Yhteenveto: The Little Things on hyvistä lähtökohdistaan huolimatta harmillisen lattea trilleri, josta jää petetty olo. Elokuva lähtee mainiosti liikkeelle, mutta murhatutkimuksen alkamisen jälkeen taso alkaa hiljalleen hiipua. Jännite katoaa vähitellen, eikä huipennus onnistu pelastamaan lopputulosta - päinvastoin, se suorastaan tympäännyttää. Denzel Washington ja Rami Malek ovat erittäin mainiot rikostutkijoina, mutta näyttelijöiden kemiat eivät kohtaa. Jared Leton suorituksen laadukkuutta on vaikea arvioida. John Lee Hancock yrittää kovasti kanavoida sisäistä Fincheriään, mutta elokuva ei vain toimi, kun sen käsikirjoitus on näin heikko. Oli kyse sitten useiden vuosien uudelleenkirjoituksista tai mistä tahansa, The Little Things on epäonnistunut jännäri, joka lähinnä haaskaa katsojansa aikaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Little Things, 2021, Warner Bros., Gran Via

Arvostelu: 007 No Time to Die (2021)

007 NO TIME TO DIE

Ohjaus: Cary Joji Fukunaga
Pääosissa: Daniel Craig, Léa Seydoux, Lashana Lynch, Rami Malek, Ralph Fiennes, Ben Whishaw, Naomie Harris, Jeffrey Wright, Ana de Armas, Rory Kinnear, David Dencik, Billy Magnussen, Dali Benssalah ja Christoph Waltz
Genre: toiminta
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

007 No Time to Die on 25. James Bond -elokuva ja se perustuu kirjailija Ian Flemingin luomaan agenttihahmoon. Pian edellisen Bond-elokuvan, vuoden 2015 Spectren jälkeen alkoi uuden filmin suunnittelu. Päätähti Daniel Craig kuitenkin ilmoitti aluksi olevansa kyllästynyt rooliin ja kesti lähes kaksi vuotta, kunnes tuottajat saivat taivuteltua hänet takaisin rooliin mojovan rahasumman kera. Ohjaajaksi valittiin Danny Boyle, joka kuitenkin poistui projektista puolen vuoden jälkeen erimielisyyksien vuoksi, mikä viivästytti tuotannon alkamista ja samalla elokuvaa siirrettiin alkuperäisestä julkaisupäivästään, marraskuusta 2019. Cary Joji Fukunaga palkattiin Boylen tilalle ja kuvaukset käynnistyivät vihdoin joulukuussa 2018. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia se siirrettiin ensin marraskuulle, sitten huhtikuulle 2021 ja sen jälkeen syksylle. Nyt vihdoin ja viimein 007 No Time to Die saa ensi-iltansa ja itse olen ollut ailahtelevasti innostunut ja skeptinen filmistä. Usean viivästymisen jälkeen intoni on ehtinyt nousta ja laskea, ja vielä pitkään tänä kesänä en uskonut, että elokuvaa julkaistaisiin vieläkään. Olinkin hyvin epäuskoinen vielä sillä hetkellä, kun istuin elokuvan lehdistönäytöksessä Finnkinon upeassa IMAX-salissa, valot sammuivat ja 007 No Time to Die viimeinkin alkoi.

MI6:sta eronnut James Bond yrittää elellä rauhassa rakkaan Madeleinensa kanssa, mutta hän päätyy takaisin vakoojien maailmaan, kun paha Spectre-järjestö ja mysteerinen Lyutsifer Safin uhkaavat koko maailman turvallisuutta uuden vaarallisen aseen kanssa.

Siitä huolimatta, että Daniel Craig väitti mieluummin viiltävänsä ranteensa auki kuin palaavansa salaisen agentti 007:n rooliin, hänelle taidettiin tarjota aikamoista summaa, joka muutti hänen mieleensä ja Craig nähdään nyt viidettä ja ainakin omien sanojensa mukaan viimeistä kertaa James Bondina. Ja ilokseni voin sanoa, että jos elokuva todella jää Craigin viimeiseksi Bondiksi, ei hän olisi paremmin voinut jättää rooliaan. Spectressä Craigista näkyi, ettei häntä paljoa agentin osa enää kiinnostanut, mutta pieni tauko teki selvästi hyvää, sillä Craig on erinomaisessa iskussa tällä kertaa. Hän pitää yllä astetta brutaalimman tapansa esittää hahmoa, mutta tuo aiempaa enemmän huumoria mukaan. Craig on ollut vuosia suosikkini Bondin näyttelijöistä ja haluankin kiittää suuresti hänen voimakasta työtään roolissa.

     Paluun tekevät myös Léa Seydoux Spectressä esiteltynä Bondin mielitiettynä Madeleine Swannina, Ralph Fiennes MI6:n pomona M:nä, Naomie Harris tämän assistenttina neiti Moneypennynä, Ben Whishaw agenttien vempaimet suunnittelevana Q:na, sekä Jeffrey Wright CIA-agentti Felix Leiterinä. Fiennesistä löytyy oikeaa arvokkuutta johtajaksi, Whishaw on sympaattinen asemestarin osassa ja Wright velmuilee veikeästi Bondin CIA-kaverina. Harris ei pääse erityisemmin esille, mutta Seydoux tekee huomattavasti parempaa työtä Madeleinena kuin viimeksi. Toisin kuin Spectressä, hänen ja Craigin väliltä löytyy vihdoin kemiaa.

Uusina tulokkaina taas esitellään Rami Malekin näyttelemä häijy Lyutsifer Safin, Lashana Lynchin näyttelemä MI6-agentti Nomi, sekä Ana de Armasin esittämä CIA-agentti Paloma, jotka ovat kaikki varsin mainioita lisäyksiä. Malekin Safin-hahmo on astetta mielenkiintoisempi Bond-roisto, vaikkei ylläkään Craigin leffojen parhaiden vastusten Le Chiffren (Mads Mikkelsen) ja Silvan (Javier Bardem) tasolle. Lynchin hahmo aiheuttaa varmasti paljon mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Itse pidin Nomista ja Lynchin työstä roolissa, kuten myös De Armasin hilpeästä Palomasta.

007 No Time to Die on onneksi pitkän odotuksen arvoinen teos. Esimerkiksi Craigin aiemman kiinnostuksen puutteen, elokuvan vaikean tuotannon ja hämmentävän pitkän keston (2 tuntia ja 43 minuuttia) olin etukäteen varautunut ja peloissani, että Craigin huikeasti alkanut matka Bondina huipentuisi lässähdykseen, mutta pelkoni olivat turhia. Kuten kerroin, Craig hoitaa hommansa karismaattisesti, mutta sen lisäksi olen iloinen, että ohjaajanvaihdos, sekä useat käsikirjoituksen muutokset uusien kirjoittajien kera eivät näy lopputuloksessa - ainakaan negatiivisesti. Kesken tuotannon mukaan tuodun Phoebe Waller-Bridgen kädenjälki näkyy kyllä tekstissä, mutta hän on onneksi vain tehostanut elokuvaa monien hauskojen juttujen myötä. Erityisen yllättynyt olen kuitenkin siitä, että varttia vaille kolmen tunnin elokuvaksi 007 No Time to Die ei todellakaan tunnu niin pitkältä kuin se on. Vaikka kestoa on vajaa parikymmentä minuuttia enemmän kuin Spectrellä, tämä leffa jopa tuntuu sitä lyhyemmältä. Rytmitys on pääasiassa tehokasta ja vain muutamassa kohtaa elokuvaa olisi voinut tiivistää pienesti.

Elokuvassa kulkevat hyvin tasapainossa vauhdikas toiminta, voimakas draama ja hauska huumori, kuten Craigin parhaissa filmeissä, Casino Royalessa (2006) ja Skyfallissa (2012). 007 No Time to Die ei yllä niiden tasolle, mutta on se selvästi parempi kuin Quantum of Solace (2008) ja Spectre. Heti elokuvan alussa on päräyttävä taistelukohtaus ja sen jälkeen leffassa nähdään useita vähintään oivallisia ammuskeluja ja turpaanvetoja, joista löytyy onneksi jännitettäkin - varsinkin elokuvan loppuhuipennuksessa. Draamapuoli voi osalle toiminnannälkäisistä katsojista tuntua luotaantyöntävältä, mutta itse koin sen juurikin tekevän taisteluista merkityksellisempiä ja henkilökohtaisempia. Tarina ei ole mitenkään ihmeellinen tai mullistava, mutta pitää toimivasti mukanaan ja tuntuu paikoitellen pelottavankin ajankohtaiselta nykyisessä maailmantilanteessa.

Filmi sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, jotka saavat varmasti fanit hykertelemään. Kaikkea löytyy alun perinteisestä piippukuvasta vodka martinin tilaustapaan, säännöllisesti vaihtuviin tapahtumapaikkoihin, tyylikkäisiin illallispukuihin, klassiseen Aston Martiniin ja päähahmon esittäytymiseen, mutta elokuva on muutenkin pullollaan kaikenlaisia viittauksia ja kunnianosoituksia salaisen agentin vanhoihin seikkailuihin. Siitä huolimatta, että elokuvasta löytyy tuttuja ja turvallisia asioita, jotka ilahduttavat faneja, ovat kirjoittajat tehneet paljon rohkeitakin vetoja ja on satavarmaa, että 007 No Time to Die tulee tavalla tai toisella jakamaan mielipiteitä rajusti. Itse pidin monista ratkaisuista, mutta samalla myös ymmärrän, jos joku lyttää leffan niiden takia.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Cary Joji Fukunaga, joka hoitaa hommansa tyylikkäästi. Fukunaga onnistuu rakentamaan voimakkaan tunnesiteen filmiin, jollaista ei ole pahemmin Bondeissa ennen nähty. Fukunagan, Waller-Bridgen, Neal Purvisin ja Robert Waden monesti muovautunut käsikirjoitus pysyy yllättävän vahvasti kasassa ja täytyy kehua, ettei nelikko päättänyt pelata korttejaan turvallisesti. 007 No Time to Die on myös taidokkaasti kuvattu ja varsinkin IMAX-kankaalla laajentuva kuva pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Leikkausta olisi voinut hieman tiivistää, mutta tällaisenaankin elokuva toimii hämmentävän napakasti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma jytisee tehokkaasti. Hans Zimmerin säveltämät musiikit ovat erinomaiset. Zimmer hyödyntää eeppisesti klassisia Bond-melodioita vuosien varrelta ja ikoninen tunnusmusiikki soi vähän väliä, levittäen katsojan kasvoille hymyn kerta toisensa perään. Harmillisesti Billie Eilishin laulama tunnuskappale No Time to Die ei vielä elokuvassakaan onnistunut tekemään minuun vaikutusta. Toiminnallisen alun jälkeen hidas ja hiljainen kappale tuntui jopa pysäyttävän filmin hetkeksi. Enemmän pidin siitä, kuinka Zimmer hyödyntää kappaleen melodiaa silloin tällöin elokuvan aikana.

Yhteenveto: 007 No Time to Die on erittäin hyvä ja pitkän odotuksen arvoinen James Bond -elokuva. Se on täynnä näyttäviä toimintakohtauksia, mukaansatempaavaa maailmanpelastusoperaatiota, hauskoja vitsejä, sekä vahvaa, yllättävänkin herkkää ihmisdraamaa. Lähes kolmen tunnin kesto ei onneksi tunnu niin pahalta kuin se voi ennakkoon kuulostaa ja pitkä elokuva on häkellyttävän nopeasti ohi. Filmi kaipaisi toki hieman tiivistämistä, mutta ei se koskaan päässyt tylsistyttämään. Tuttuja Bond-juttuja on mukana paljon, jotka tarjoavat faneille riemua, mutta mukana on myös monia rohkeita ratkaisuja, jotka tulevat jakamaan mielipiteitä rajusti. Cary Joji Fukunagan ohjaus on taidokasta ja tekninen puoli on hyvin hoidettu Hans Zimmerin mahtipontisia musiikkeja myöten. Näyttelijät suoriutuvat kaikki oikein mainiosti rooleistaan. Daniel Craig on jälleen kerran erinomainen James Bondina ja jos hän todella pitää sanastaan kiinni, eikä enää palaa salaisen agentin rooliin, toimii tämä filmi vahvoina jäähyväisinä hänen tulkinnalleen Flemingin ikonisesta hahmosta. Nyt varmasti koko fanikunta jää suurella mielenkiinnolla odottelemaan, minne sarjaa tullaan viemään Craigin aikakauden päätyttyä ja ennen kaikkea, että kuka tulee perimään James Bondin rooliin seuraavaksi. Sitä tietoa odotellessa käyn kyllä katsomassa 007 No Time to Dien vielä kerran uudestaan elokuvateatterissa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.9.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.twitter.com
No Time to Die, 2021, Metro-Goldwyn-Mayer, Universal Pictures, Eon Productions, Danjaq, B25, Cinesite

Arvostelu: Eläintohtori Dolittle (Dolittle - 2020)

ELÄINTOHTORI DOLITTLE

DOLITTLE

Ohjaus: Stephen Gaghan
Pääosissa: Robert Downey Jr., Harry Collett, Emma Thompson, Rami Malek, John Cena, Kumail Nanjiani, Octavia Spencer, Michael Sheen, Tom Holland, Craig Robinson, Ralph Fiennes, Selena Gomez, Marion Cotillard, Antonio Banderas, Carmel Laniado, Jim Broadbent, Carmen Ejogo, Jason Mantzoukas, Frances de la Tour, Ralph Ineson ja Jessie Buckley
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 7

Eläintohtori Dolittle perustuu Hugh Loftingin "Tohtori Dolittle" -satuihin ("Doctor Dolittle"), joita julkaistiin vuodesta 1920 vuoteen 1952 asti. Satujen pohjalta on tehty useita adaptaatioita, tunnetuimpina Rex Harrisonin tähdittämä, yli kaksi ja puolituntinen, kriitikoiden lyttäämä ja lippuluukuilla flopannut musikaali Doctor Dolittle (1967), sekä Eddie Murphyn tähdittämä komedia Eläintohtori (Dr. Dolittle - 1998) ja sen jatko-osat. Vuonna 2017 ilmoitettiin, että Universal-yhtiö työsti uutta filmatisointia Loftingin satujen pohjalta, mikä kulki aluksi työnimellä "The Voyage of Doctor Dolittle". Leffaan kerättiin aikamoinen näyttelijäkaarti ja kuvaukset alkoivat helmikuussa 2018. Kuvauksissa huhuttiin olevan suuria ongelmia ohjaajan puolelta, joka olisi kuulemma kohdellut työryhmää todella huonosti. Kun elokuvaa esitettiin testiyleisöille, olivat reaktiot niin kehnoja, että sille tehtiin yli kuukauden mittaiset uusintakuvaukset, mihin palkattiin Jonathan Liebesman ohjausavuksi ja Chris McKay uudeksi käsikirjoittajaksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo toukokuussa 2019, mutta koska Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) oli alunperin tarkoitus ilmestyä silloin, leffan ensi-iltaa päätettiin siirtää. Nyt Eläintohtori Dolittle saa vihdoin ensi-iltansa ja täytyy sanoa, etten odottanut erityisemmin sen näkemistä. Pidän Murphyn versiota ihan veikeänä komediana, mutten ole koskaan nähnyt Loftingin saduille uskollisempaa filmiä vuodelta 1967. Elokuvan näyttelijäkaarti kuitenkin herätti kiinnostukseni ja meninkin hieman toiveikkain tuntein katsomaan Eläintohtori Dolittlen sen lehdistönäytökseen.

Tohtori Dolittle omaa hämmästyttävän kyvyn puhua eläimille. Vuosien ajan hän hoiti eläimiä ympäri maailman vaimonsa Lilyn kanssa, mutta Lilyn kuoltua tohtori on erakoitunut maatilalleen pelkkien eläinten seuraan. Kun Englannin kuningatar sairastuu vakavasti, tohtori Dolittle ja hänen eläinkumppaninsa lähtevät uuteen seikkailuun, löytääkseen myyttisen parantavan kukan.

Iron Manin roolista Marvelin elokuvauniversumissa parhaiten tunnettu Robert Downey Jr. nähdään itse eläintohtori John Dolittlena. Vaikka pidänkin äärimmäisen paljon Downey Jr:sta Iron Manina, oli mielestäni mukavaa vaihtelua nähdä hänet jossain muussa roolissa. Tämä on nimittäin Downey Jr:n ensimmäinen elokuva The Judgen (2014) jälkeen, missä hän ei esitä Iron Mania! Tosin kun Downey Jr. ilmestyy ensimmäistä kertaa kuvaan Dolittlena, aloin toivoa, että hän vain palaisi esittämään supersankaria, sillä ensimmäisten kohtausten aikana hän ylinäyttelee todella myötähäpeällisesti. Onneksi elokuvan kulkiessa eteenpäin hänen menonsa rauhoittuu (tai sitten katsoja vain tottuu hänen tyyliinsä), mutta mukana on vielä joitain hetkiä, jolloin hän on lähinnä nolo Dolittlena. Downey Jr:n hommaa vaikeuttaa se, ettei Dolittle oikeastaan täysin ole elokuvan päähenkilö, vaan jää usein sivuun, nuoren Harry Collettin esittämän eläintohtorin urasta haaveilevan Stubbinsin noustessa esille.
     Suuripalkkaisen Marvel-tähden lisäksi leffassa on aikamoinen määrä muitakin staroja - vaikkakin suuri osa heistä toimii vain Dolittlen eläinkavereiden ääninä. Michael Sheen näyttelee kilpailevaa tohtoria, Blair Müdflyta, Jim Broadbent arvokasta lordi Badgleyta ja Antonio Banderas ryövärisaaren johtaja Rassoulia. Downey Jr:n lisäksi muutkin tuntuvat ylinäyttelevän ja etenkin Sheen on usein todella kehno osassaan. Eläinten ääninä taas kuullaan mm. Emma Thompson papukaijana, Rami Malek gorillana, John Cena jääkarhuna, Tom Holland koirana, Octavia Spencer ankkana, Kumail Nanjiani strutsina, Craig Robinson oravana, Ralph Fiennes tiikerinä, Selena Gomez kirahvina, Marion Cotillard kettuna, sekä Jason Mantzoukas sudenkorentona. Pääasiassa eläinhahmot ovat toimivampia kuin ihmiset, vaikka ymmärrän hyvin, jos esimerkiksi Nanjianin esittämä strutsi käy hermoille.

Eläintohtori Dolittlen kuvauksissa oli tosiaan ongelmia ja sitä jouduttiin kuvaamaan jopa kuukauden ajan uudestaan. Valitettavasti se myös näkyy lopputuloksessa. Kyseessä on tunnelmaltaan epätasainen sotku, sekä laimea seikkailukertomus, mikä ei koskaan nappaa mukaansa. Käsikirjoituksen muuttamisen ensimmäisten kuvaussessioiden päätyttyä on huomattavaa, sillä leffassa tapahtuu välillä outoja hyppäyksiä - aivan kuin siitä puuttuisi kohtauksia välistä. Puutteita on yritetty korvata päälleliimatulla kertojaäänellä, mutta itselleni ne juurikin korostivat puuttuvia kohtauksia. Jotkut tapahtumat vaikuttavat juurikin siltä, että ne on lisätty hätäisesti vasta uusintakuvausten myötä mukaan. Elokuva on muutenkin kömpelösti rytmitetty, jolloin se joskus junnaa paikoillaan ja joskus taas kiirehtii liian kovaa vauhtia eteenpäin.

Lisäksi leffan ongelmaksi koituu, ettei se oikein tiedä, minkä ikäisille se on suunnattu. Muutamat kohtaukset voivat olla liiankin synkkiä ja pelottavia lapsille, mutta huumoripuolelta löytyy niin noloja pieru- ja alapäävitsejä, että lapsenmielisinkin aikuinen häpeää. Tunnelman vaihtelukin johtuu luultavasti uudelleenkuvauksista, joissa on yritetty lisätä joko hauskuutta tai jännitettä - toheloiden pahasti molemmissa. Elokuvan loppuhuipennuksessa nähdään jotain aivan käsittämätöntä, mikä melkein loksautti suuni auki, sillä en voinut uskoa, että mukaan on laitettu jotain tällaista! Voin vain kuvitella vanhempien kokemaa kiusallisuutta, kun he joutuvat selittämään lapsilleen, mitä loppuhuipennuksessa Dolittle oikeasti tekee yhdelle eläimelle. Varautukaa järkytykseen. Eläintohtori Dolittle on monin tavoin aikamoinen epäonnistuminen. Ei se ole totaalisen huono ole, mutta on hämmentävää, että tämä on päätetty tällaisenaan puskea leffateattereihin. Studio on kai toivonut, että elokuvan nimekkäät tähdet keräisivät tarpeeksi yleisöä, jotta edes budjetti (josta iso osa on mennyt juurikin näihin näyttelijöihin) saataisiin takaisin.

On vaikea sanoa, kumpaa elokuvan lässähtämisestä pitäisi syyttää, ohjaaja Stephen Gaghania, vai lisäkuvausten valvojaa Jonathan Liebesmania. Gaghanin tekemä työ ei tainnut itsessään olla kaksista, eikä Liebesman paljoa onnistunut pelastamaan. Tunnelma poukkoilee niin paljon ja tarina hyppii sillä tavalla, että on selvää, ettei mukana ollut vain yhtä ohjaajaa ja yhtä käsikirjoitustiimiä. Sentään Eläintohtori Dolittle on kelvollisesti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat näyttävät ja puvutkin ovat hienosti toteutetut. Digieläimet ovat pääasiassa vaikuttavat luomukset, vaikkakin joissain on selvää, että jo muutaman vuoden päästä niistä paistaa digitaalisuus liikaa läpi. Muut digiefektit sen sijaan paistavat jo nyt hieman liikaakin. Taustakankaan käyttö on usein todella selvää. Ääniefektit ovat kuitenkin oivalliset ja Danny Elfmanin säveltämät mainiot musiikit ansaitsisivat olla huomattavasti tätä paremmassa elokuvassa.

Yhteenveto: Eläintohtori Dolittle on harmillisen laimea seikkailuelokuva. Se ei koskaan onnistu nappaamaan mukaansa, eikä itse tarina ole kovinkaan mielenkiintoinen. Tunnelma on kehnosti rakennettu ja jo siitä huomaa, että leffalle on tehty massiiviset lisäkuvaukset vahvasti muokatun käsikirjoituksen kera. Välillä meno on aivan liian karmivaa lapsille, kun taas välillä huumori on aivan liian lapsellista yli 10-vuotiaille. Usein pieruvitsit ovat jopa niin ala-arvoisia, että pieruhuumorin ystäväkin häpeää. Kaikista kauheinta on kuitenkin loppuhuipennus, missä nähdään jotain, mitä lapsi ei välttämättä tajua ja mitä aikuinen toivoo, ettei joutuisi katsomaan. Myös efektien taso vaihtelee pitkin leffaa. Digieläimet näyttävät pääasiassa hyviltä ja sopivat oivasti mukaan, mutta taustakankaat ja tietokonetaustat erottuvat selvästi. Muuten tekninen puoli on pääasiassa sujuvasti toteutettu. Robert Downey Jr. on paikoitellen nolo eläintohtori Dolittlena, mutta sopii osaan muuten oikein passelisti. Elokuvassa olisi paljon potentiaalia olla vauhdikas, viihdyttävä, hauska, jännittävä ja sydämellinen seikkailuteos suloisten eläinten kera. Leffan kaikki potentiaali tuntuu kuitenkin valuvan hukkaan ja jäljelle jäävät vain ne eläimet. Isoja staroja on kerätty yhteen täysin turhaan. Jos Eläintohtori Dolittle kiinnostaa, suosittelen vain odottamaan, että se saapuu johonkin suoratoistopalveluun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Dolittle, 2020, Universal Pictures, Team Downey, Perfect World Pictures