Arvostelu: The Creator (2023)

THE CREATOR

Ohjaus: Gareth Edwards

Pääosissa: John David Washington, Madeleine Yuna Voyles, Allison Janney, Gemma Chan, Ken Watanabe, Robbie Tann, Sturgill Simpson, Ralph Ineson, Marc Menchaca, Veronica Ngo ja Amar Chadha-Patel

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia

Ikäraja: 12

The Creator on Godzillan (2014) ja Rogue One: A Star Wars Storyn (2016) ohjaajan, Gareth Edwardsin uusi scifielokuva. Leffan teko käynnistyi vuonna 2019, kun New Regency -yhtiö pestasi Edwardsin kirjoittamaan ja ohjaamaan täysin uuden scifiteoksen, joka kulki aluksi työnimellä "True Love". Kuvaukset käynnistyivät Thaimaassa tammikuussa 2022 ja tekijöiden täytyi olla luovia tekoprosessin aikana, saadakseen aikaan näyttävän scifieepoksen vain hieman yli 80 miljoonan dollarin budjetilla. Kamera ostettiin kaupasta, luonnonvaloa käytettiin mahdollisimman paljon ja futuristiset maisemat lisättiin mukaan vasta jälkikäteen tietokoneella, oikeissa maisemissa kuvattujen kohtausten päälle. Nyt The Creator saa ensi-iltansa ja itse odotin elokuvaa innoissani. Jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien sun muiden vallattua Hollywoodin, koin äärimmäisen virkistäväksi, että tulossa olisi edes yksi alkuperäisideaan perustuva scifielokuva. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Creatorin sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa. Pääsin myös osallistumaan Disneyn järjestämään lehdistötilaisuuteen, jossa haastateltavana oli ohjaaja Edwards. Siitä voit lukea lisää tästä.

Vuonna 2070 ihmiskunta on sodassa tekoälyä vastaan. Kersantti Joshua Taylor saa tehtäväkseen matkata Uuteen Aasiaan ja etsiä sieltä tekoälyn kehittelemän uuden ylivertaisen aseen. Joshuan löydös saa miehen kuitenkin kyseenalaistamaan kaiken, mitä hän on sodasta ajatellut.

Muutaman vuoden takaisesta toisesta scifitoimintaelokuvasta, Tenetistä (2020) tuttu John David Washington nähdään myös The Creatorin pääroolissa, Yhdysvaltojen kersanttina, Joshua Taylorina. Joshuaa vaivaavat menneisyyden traumat, hänen vaimonsa Mayan (Gemma Chan) kuoltua, jotka ovat jo valmiiksi asettaneet hänet väliinputoajaksi ihmisten ja tekoälyn luomien robottien, simulanttien välisessä taistelussa. Hänet saadaan kuitenkin houkuteltua uuteen tehtävään, mikä mullistaa aivan kaiken. Washington osoittaa jälleen taitonsa ison luokan leffan keulakuvana. Hänestä löytyy uskottavuutta toimintakohtauksiin, mutta hän osaa myös tuoda sydäntä hahmoonsa ja kaivaa tästä esille useampia puolia. Nämä puolet nousevat pintaan erityisesti, kun Joshua löytää tekoälyn huippuaseeksi puhutun luomuksen, robottitytön Alfa-O:n, jota esittää ensikertalainen Madeleine Yuna Voyles. Tulokas pärjää mainiosti Washingtonin rinnalla ja yhdessä he muodostavat toimivan kaksikon, jonka matkaa sodan täyttämässä futuristisessa maailmassa ryhtyy seuraamaan kiinnostuneena.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Allison Janney ja Ralph Ineson Joshuan tehtävälleen lähettävinä eversti Howellina ja kenraali Andrewsina, Marc Menchaca Howellia seuraavana McBridenä, Ken Watanabe simulanttijoukkoa johtavana Harunina, sekä Amar Chadha-Patel simulanttipoliiseina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan, etenkin Watanabe simulanttikomentajana.

Hollywoodin laiskistuttua pelkkien jatko-, esi- ja lisäosien, sekä uudelleenfilmatisointien ja vanhojen leffasarjojen uudelleenkäynnistysten tulvaan, uudet ideat ovat tuntuneet olevan täysin lopussa. Siksi onkin äärimmäisen piristävää katsoa jotain The Creatorin kaltaista, joka valaa toivoa, ettei Yhdysvaltojen leffatehdas olisikaan täysin menetetty tapaus. Toki The Creatorista löytyy tuttuja juttuja monista aiemmista produktioista ja jo trailereita katsoessa kertomus erityistä ja jahdattua lasta jonkinlaisessa futuristisessa ympäristössä kuljettavasta miehestä toi herkästi mieleen esimerkiksi videopeliin perustuvan The Last of Us -sarjan (2023-), sekä huippusuositun Star Wars -sarja The Mandalorianin (2019-). Tunnistettavat piirteet ovat välttämätön paha Hollywoodissa, missä uudet ideat otetaan vastaan vain, jos niitä voi verrata aiempiin rahasampoihin, mutta niidenkin kanssa The Creator seisoo tukevasti omilla jaloillaan. On myös ilo katsoa ison luokan tehoste-elokuvaa, joka keskittyy kertomaan tarinaansa ja kehittämään hahmojaan, sen sijaan, että se yrittäisi pohjustaa mahdollisia jatko-osia tai kokonaista elokuvauniversumia.

Tämä vähän päälle parituntinen scifitoimintaeepos vie täysin mennessään kaikki lajityypin ystävät. Sen futuristinen maailma on kiehtovasti luotu, sekä hurjan ajankohtainen. Vaikka ihmiskuntaa vastaan sotivia tekoälyrobotteja on nähty elokuvissa usein, muistettavimmin Terminator-elokuvissa (1984-2019), aihe ei ole koskaan ollut yhtä ajankohtainen kuin nyt. Aihe on ajankohtainen myös Hollywoodissa, jossa käsikirjoittajat ja näyttelijät lakkoilevat osittain juurikin tekoälyn takia, jonka pelätään korvaavan kirjoittajat ja näyttelijät. The Creatorissakin suuret kyltit mainostavat, että voit käydä skannaamassa ulkonäkösi, jota käytettäisiin simulanttien valmistukseen.

Vahvan kertomuksensa ja ajankohtaisten aihepiiriensä ohessa The Creator on myös todella tehokas viihdepaketti. Tylsää hetkeä ei sekaan mahdu, vaan kaiken aikaa menoaan kasvatteleva tieteisseikkailu pitää tiukasti mukanaan läpi kestonsa. Elokuva on rytmitetty onnistuneesti sisältämään tasaisin väliajoin hahmoja ja heidän välejään syventäviä hetkiä, sekä komeita toimintakohtauksia. Etenkin ennen loppuhuipennusta nähtävä taistelu on todella jännittävää seurattavaa, että myös visuaalisesti erittäin näyttävää katsottavaa. Jos tällaista voi saada aikaiseksi vain hieman päälle 80 miljoonalla dollarilla, niin millä ilveellä muut Hollywoodin tehosteleffat voivat perustella 200-300 miljoonan dollarin megabudjettinsa? The Creator nimittäin näyttää paljon paremmalta kuin suuri osa tämän vuoden muista tehoste-elokuvista. Kenties merkittävä tekijä onkin, että leffaa on tehty tarina ja hahmot, eikä tehosteet edellä. Kun sekaan vielä ripotellaan onnistuneen liikuttavia hetkiä, hieman hyvää huumoria, sekä traagista rakkaustarinaa, on kyseessä yksi vuoden sykähdyttävimmistä elokuvaelämyksistä, jota vaivaavat hieman vain juonenkäänteiden ennalta-arvattavuudet.

Gareth Edwards ei ole aiemmin pahemmin säväyttänyt minua elokuvantekijänä. Hänen esikoisleffansa Monsters (2010) jätti minut kylmäksi, Godzilla oli turhauttava kaikessa godzillattomuudessaan ja Rogue One jäi tunnetusti tuotanto-ongelmien kouriin, eikä Tony Gilroyn finaaliin saattelemasta lopputuloksesta voi oikeastaan edes puhua Edwardsin elokuvana. The Creatorilla Edwards pääsi vihdoin tekemään minuun vaikutuksen. Hänen ohjauksensa on vahvaa, mutta myös hänen, yhdessä Chris Weitzin kanssa rustattu käsikirjoituksensa on mainio. Lisäksi häneltä löytyy silmää tyylikkäille visuaalisuuksille. The Creator on komeasti kuvattu. Eri Aasian maiden kauniit maisemat pääsevät oikeuksiinsa ja jälkikäteen päälle lisätyt futuristiset maisemat luovat jylhän, joskin hieman karmivankin kuvauksen mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ja asut ovat hienot ja kuten jo tulikin sanottua, tietokonetehosteet ovat vaikuttavat, oli kyse sitten simulanttien konemaisista takaraivoista tai taivaalla kulkevasta Nomad-aluksesta ja sen aiheuttamasta tuhosta. Äänitehosteet vahvistavat menoa ja Hans Zimmerin säveltämät musiikit sopivat tietty kuin nenä päähän tällaiseen ison luokan scififilmiin.

Yhteenveto: The Creator on mahtava scifitoimintaeepos, joka valaa toivoa, että laiskaksi muuttunut Hollywoodkin saattaa vielä tulevaisuudessa tarjota jotain vaikuttavaa. Vaikka elokuvan tarinassa on tuttuja juttuja ja tietyt käänteet ovat helposti arvattavissa ennakkoon, tarina vie väkevästi mukanaan. Tulevaisuuden kuva on huolellisesti ja kiehtovasti rakennettu, ja tähän ihmiskunnan ja tekoälyn väliseen konfliktiin uppoutuu täysillä. Elokuva rakentaa onnistuneesti hahmojaan ja maailmaansa, ripotellen sekaan toinen toistaan komeampia ja jännittävämpiä toimintakohtauksia. Leffasta löytyy myös hieman hyvää huumoria, sekä loppua kohti myös tunteikkuutta. Visuaaliselta ilmeeltään The Creator on todella säväyttävä, oli kyse sitten jylhiä maisemia ihailevasta kuvauksesta tai erinomaisista erikoistehosteita. On käsittämätöntä, että elokuva näyttää näin paljon paremmalta kuin monet muut Hollywoodin megatuotannoista, vaikka sen budjetti on huomattavasti pienempi kuin niiden. Näyttelijäkaarti vakuuttaa ja Gareth Edwards tekee hyvää työtä niin ohjaajana kuin kirjoittajana. The Creator kuuluu jokaisen scifitoimintaa fanittavien pakkokatselulistalle. Jos elokuva kiinnostaa edes vähän, suosittelen käymään katsomassa sen elokuvateatterissa, näyttääksesi Hollywoodille, että yleisöllä on vielä kysyntää uusille tarinoille vanhojen tuttujen franchise-teosten lomassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Creator, 2023, 20th Century Studios, New Regency Productions, Entertainment One

Arvostelu: Amsterdam (2022)

AMSTERDAM

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, John David Washington, Margot Robbie, Andrea Riseborough, Chris Rock, Timothy Olyphant, Rami Malek, Anya Taylor-Joy, Matthias Schoenaerts, Alessandro Nivola, Mike Myers, Michael Shannon, Zoe Saldaña, Robert De Niro, Taylor Swift, Casey Biggs ja Ed Begley Jr.

Genre: rikos, draama, komedia

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

Amsterdam perustuu löyhästi tositapahtumiin Business Plot -salajuonesta, jossa Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt yritettiin syrjäyttää vallasta ja korvata diktaattorilla. David O. Russell kiinnostui tapauksesta ja ryhtyi kirjoittamaan sen pohjalta elokuvaa. Kuvausten oli tarkoitus käynnistyä huhtikuussa 2020, mutta juuri alkaneen koronavirusepidemian takia niitä piti viivästyttää ja kuvaukset alkoivat vasta tammikuussa 2021. Nyt Amsterdam on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin filmin näkemistä innolla ohjaajan aiempien töiden ja näyttelijäkaartin perusteella. Muun elämän tultua tielle, pääsin katsomaan elokuvan vasta, kun se oli pyörinyt jo muutaman päivän teattereissa.

Vuonna 1933 sotaveteraaniystävykset, tohtori Burt Berendsen ja asianajaja Harold Woodsman joutuvat murhaepäillyiksi, kun Yhdysvaltain senaattori ja tämän tytär kuolevat. Kaksikon täytyy selvittää, kuka on oikeasti kuolemien takana ja puhdistaa nimensä.

Amsterdam pitää sisällään kenties koko vuoden hulppeimman näyttelijäkaartin täynnä kovan luokan Hollywood-tähtiä. Christian Bale ja viime vuosina mm. BlacKkKlansmanin (2018) ja Tenetin (2020) kautta kuuluisuuteen noussut Denzel Washingtonin poika John David Washington näyttelevät erikoisia metodeja käyttävää tohtori Burt Berendseniä ja asianajaja Harold Woodsmania, ensimmäisessä maailmansodassa haavoittuneita veteraaneja, jotka joutuvat keskelle murhamysteeriä, kun heidän yhteiset asiakkaansa tapetaan. Bale on tuttuun tapaansa loistovedossa, herkutellen erikoisen ja lasisilmäisen tohtorin roolissa. Hänen kaikki eleensä ja puhetapansa ovat tarkoin harkittuja, mutta luontevasti esiin tuotuja. Washington ei ole osassaan yhtä eksentrinen, mutta mainio silti ja he muodostavat oivan kaksikon.

     Elokuvassa nähdään myös Andrea Riseborough Burtin vaimona Beatricena, Margot Robbie ystävyksiä auttavana hoitaja Valeriena, koomikko Chris Rock hautausurakoitsija Miltonina, Zoe Saldaña ruumiinavauksia tekevänä Irmana, Rami Malek rikkaana Tom Vozena, Anya Taylor-Joy tämän vaimona Libbynä, Mike Myers ja Michael Shannon vakoojina ja jonkin sortin lintutieteilijöinä Paulina ja Henrynä, Matthias Schoenaerts ja Alessandro Nivola etsivinä Getwillerinä ja Hiltzinä, Robert De Niro kenraali Dillenbeckinä, Timothy Olyphant palkkatappajana, sekä Ed Begley Jr. murhattuna senaattori Meekinsinä ja laulaja Taylor Swift tämän tyttärenä Elizabethina. Näyttelijät suoriutuvat mainiosti osistaan, hypäten vekkulimaisen murhamysteerin vietäväksi.

Jo pelkkä vaikuttava näyttelijäkaarti sai minut haluamaan nähdä Amsterdamin ja tunnettani vain vahvisti David O. Russellin mukanaolo ohjaajana ja käsikirjoittajana. Kymmenisen vuotta sitten Russellilla oli kova putki päällä, puskiessaan ulos kolme mahtavaa, parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta kilpaillutta leffaa, Taistelijan (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirjan (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustlen (2013). Russell ei ole muutamiin vuosiin tehnyt ainuttakaan leffaa ja odotin innolla, mitä hän tarjoaisi tällä kertaa. Harmikseni Amsterdam osoittautui pettymykseksi. Ei se huono elokuva ole, mutta tältä joukolta olisi odottanut enemmän.

Elokuva pyrkii olemaan mahdollisimman nokkela ja pilke silmäkulmassa tehty murhamysteeri, jossa sekoitetaan jännitystä ja komediaa, mutta lopputulos on hieman ontuva. Siitä löytyy vähän väliä hyviä juttuja, oli kyse sitten näyttelijäsuorituksista, vekkulimaisesta dialogista tai ihan vain yksittäisistä pikkuhetkistä, mutta kokonaisuus on turhan ailahteleva. Leffa lähtee napakasti käyntiin, heittäen pääkaksikon nopeasti vaikeaan tilanteeseensa murhaepäillyiksi. Siitä elokuva päättää hypätä viitisentoista vuotta taaksepäin ajassa selventääkseen päähenkilöiden sota-aikaa, sekä tarjotakseen edes muutamat kohtaukset Amsterdamissa. Vaikka takaumaosio onkin kiinnostava ja paikoitellen todella hupaisa, on se ensimmäinen esimerkki siitä, kuinka elokuva on täynnä hyviä ideoita, jotka eivät kuitenkaan ihan kulje käsi kädessä.

Russell on rakentanut käsikirjoituksensa hieman liian monimutkikkaaksi, eikä mysteerin aukeaminen loppuhuipennuksessa aiheuta katsojassa toivottuja "ohhoh!" -fiiliksiä. Vaikka pääasiassa viihdyinkin elokuvan parissa, finaalissa hoksasin leffan tietynlaisen yhdentekeväisyyden, kun kaiken takana olleen tyypin henkilöllisyys vihdoin paljastetaan. Elokuva ei saanut ainakaan minua arvuuttelemaan läpi leffan, kuka on murhien takana ja mikä hänen motivaationsa on. Tämä kaikki on saatu ihan kekseliäästi linkitettyä osaksi Yhdysvaltojen historiaa, mutta todellinen säväytys jää uupumaan. Amsterdam on kelpo rikosviihdettä hyvillä näyttelijöillä, muttei harmillisesti sen enempää.

Elokuvan teknisestä puolesta ei kuitenkaan moitittavaa löydy, vaikka leikkauksessa leffasta olisikin kenties voinut tehdä hieman helpomman ja tiiviimmän paketin. Amsterdam on todella tyylikkäästi kuvattu. Kameratyöskentely on läpikotaisin taidokasta ja valaisua hyödynnetään onnistuneesti tehostamaan otoksia. Paikoitellen kuviin on saatu hieman elokuvan tapahtuma-aikaan sopivaa noir-maisuutta. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset erinomaiset, varsinkin takaumissa. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Daniel Pemberton tunnelmoi varsin mainiosti säveltämiensä musiikkien kanssa.

Yhteenveto: Amsterdam on kelpo murhamysteeriviihdettä, mutta elokuvalta olisi voinut odottaa paljon enemmän, kun katsoo, ketkä pyörivät kameran edessä ja takana. Varmaankin vuoden hulppein näyttelijäkaarti tekevät kaikki hyvää työtä vekkulimaisen Christian Balen johdolla. Osalle näyttelijöistä ei kuitenkaan keksitä paljoa tekemistä. Ohjaaja-käsikirjoittaja David O. Russell hyödyntää välillä kekseliäitä kikkailuja, mutta kokonaisuus jää kuitenkin hieman vaisuksi. Pilke silmäkulmassa tehty elokuva viihdyttää, mutta lähes kaikesta jää uupumaan viimeinen silaus. Huumori on huvittavaa, mutta vitsit eivät naurata ääneen. Jännitystä ei pahemmin löydy ja kun filmi lopulta tekee suuret paljastuksensa lopussa, ovat ne lähes yhdentekeviä katsojan silmissä. Mitään shokkireaktiota ei saada aikaan, eikä mattoa revitä katsojan jalkojen alta - hyvä, jos sitä mattoa käydään edes vähän nykäisemässä. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on kuitenkin hieno tyylikästä kuvausta, upeita puitteita ja tunnelmallisia musiikkeja myöten. Amsterdamissa on vahvat ainekset paljon parempaan rikoskomediaan. Tällaisenaan se on kelvollinen, mutta tämän työryhmän kanssa lopputulosta on vaikea olla pitämättä pettymyksenä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.10.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amsterdam, 2022, 20th Century Studios, Canterbury Classic, Forest Hill Entertainment, New Regency Productions, Regency Enterprizes

Arvostelu: Malcolm & Marie (2021)

MALCOLM & MARIE

Ohjaus: Sam Levinson

Pääosissa: John David Washington ja Zendaya

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 46 minuuttia

Ikäraja: 16

Malcolm & Marie on Sam Levinsonin ohjaama ja John David Washingtonin ja Zendayan tähdittämä Netflix-elokuva. Levinson ja Zendaya olivat työstämässä HBO:n Euphoria-sarjaa (2019-), kun sen toisen tuotantokauden teko keskeytyi koronapandemian alettua. Kaksikko alkoi keskustelemaan mahdollisuudesta tehdä erittäin pienimuotoinen elokuva pandemian keskellä ja lopulta he päätyivät yhdessä ideaan pariskunnan riidasta. Levinson sai Washingtonin tarttumaan toiseen päärooliin lukemalla hänelle puhelun kautta otteita käsikirjoituksesta. Saatuaan luvat elokuvan tekoon mm. Directors Guild of Americalta, Writers Guild of Americalta ja Screen Actors Guildilta, kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2020, sen jälkeen, kun koko työryhmä oli ollut kaksi viikkoa karanteenissa ja kuvaustenkin ajan työryhmä oli tekemisissä vain toistensa kanssa. Elokuvaa kaupattiin eri suoratoistopalveluille ja lopulta Netflix voitti filmin itselleen. Nyt Malcolm & Marie on julkaistu Netflixissä ja itse kiinnostuin heti, kun kuulin siitä. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se ilmestyi Netflixin valikoimaan.

Elokuvaohjaaja Malcolm ja hänen tyttöystävänsä Marie palaavat kotiin Malcolmin esikoisteoksen menestyksekkäästä ensi-illasta. Juhlimisen sijaan loppuyö muuttuu kuitenkin riidaksi, kun ensi-illassa tapahtuneet asiat aiheuttavat katkeroitumista kummassakin.

Spike Leen BlacKkKlansmanista (2018) ja scifitoimintaelokuva Tenetistä (2020) tuttu John David Washington, sekä Euphoria-sarjasta ja uusista Spider-Man -leffoista (2017-) tuttu Zendaya nähdään nimikkorooleissa Malcolmina ja Mariena, ohjaajana ja tämän tyttöystävänä, joiden parisuhde joutuu koetukselle ensi-illan jälkeen. Vaikka Washington ja etenkin Zendaya ovat näyttäneet lahjakkuutensa ennenkin, tässä he pääsevät entistä paremmin esittelemään kykyjään - ovathan he ainoina näyttelijöinä ruudulla koko tunnin ja kolmen vartin keston ajan. Molemmat saavat valokeilan vuoronperään itselleen ja eläytyvät täysillä hahmojensa ja heidän suhteensa vietäviksi. Washingtonin ja Zendayan kemiat iskevät erinomaisesti yhteen, mikä on äärimmäisen tärkeää elokuvan onnistumisen kannalta ja jo ihan vain heidän roolitöiden vuoksi elokuvaa jämähtää seuraamaan.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että Malcolm & Marie olisi elokuvana erityisen onnistunut. Siinä on kyllä omat onnistumisensa, mutta myös selkeät kompastuskivensä. Ihan sama, kuinka loistavia Washington ja Zendaya ovat rooleissaan ja kuinka vaikuttavasti he lausuvat heille pääasiassa taidokkaasti kirjoitettua tekstiä, jossain kohtaa mielenkiinto heidän ylipitkää riitaansa kohtaan katoaa. Etenkin toisen puoliskon aikana aloin tuumia, että katson tässä liki kahden tunnin mittaan venytettyä lyhytelokuvaa. Sisällön lopullinen vähäisyys ilmenee etenkin toisella puoliskolla, kun leffa alkaa tosissaan kiertämään kehää. Ensin huudetaan toisilleen, sitten rauhoitutaan ja kenties vähän pussaillaan. Sitten taas huudetaan kurkku suorana ja sanotaan, kuinka toinen on huonoin juttu, mitä elämälle on koskaan tapahtunut. Sitten taas pyydellään anteeksi ja sitten toinen kiukustuu ja taas mennään, jne., jne., jne. 

Heikompien näyttelijöiden kera elokuva muuttuisi jossain kohtaa erityisen raskaaksi ja puuduttavaksi kokemukseksi. Washingtonin ja Zendayan intohimoinen tulkinta auttaa kuitenkin paljon. Sanoivat he lopulta toisilleen mitä tahansa, heidän näyttelijätyötään ei voi kuin ihailla. Ihailen myös ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinsonin työtä... tiettyyn pisteeseen asti. Levinson ei tunnu osaavan lopettaa ajoissa ja ajaakin itsensä nurkkaan. Tästä huolimatta hän on kirjoittanut paljon hienoa dialogia ja monta iskevää monologia. Välillä tuntuu siltä, että repliikit olisivat kuin autenttista ja rehellistä puhetta kummaltakin näyttelijältä, toisinaan taas on selvää, että nämä ovat ennalta kirjoitettuja vuorosanoja. Paikoitellen Levinson onnistuu ohimennen kertomaan hahmoista paljon sillä, kuinka he puhuvat toisilleen, paikoitellen hän taas sortuu pistämään hahmonsa luettelemaan listaa elämänsä faktoista, jotta katsoja tietäisi heistä lisää.

Lukuunottamatta tiivistämistä kaipaavaa leikkausta, Malcolm & Marie on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on todella tyylikästä ja tyylikkyyttä vain lisää mustavalkokuva. Sillä voidaan tehdä vertausta siihen, etteivät nämä hahmot ja heidän välinsä ole mustavalkoisia, vaan paljon enemmän. Tai sitten kuten Levinson pistää Malcolmin suorastaan huutamaan monen minuutin ajan, kenties tiettyjä elokuvallisia ratkaisuja ei pitäisi analysoida liikaa. Kenties Levinson vain koki, että elokuva näyttää paremmalta ilman värejä. Vaikken ole tietenkään nähnyt elokuvasta värillistä versiota, uskon Levinsonin tehneen oikean päätöksen mustavalkoisuuden suhteen. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja äänimaisemakin toimii. Tuotantotiimiin kuuluu paljon Euphoria-sarjan tekijöitä, kuten säveltäjä Labrinth, joka tekee jälleen hyvää työtä.

Yhteenveto: Malcolm & Marie on kelvollinen draamaelokuva, joka kuitenkin tuntuu lopulta vain jonkin sortin kokeilulta koronapandemian keskellä. Idea itsessään on erittäin mainio... lyhytelokuvalle. Lähes kahden tunnin mittaan venytettynä pariskunnan yhden yön mittainen riita alkaa väkisinkin puuduttamaan jossain kohtaa, etenkin kun homma alkaa vain kiertämään ympyrää. John David Washington ja Zendaya ovat tietty loistavat päärooleissa ja eläytyvät hienosti rooleihinsa. Kumpikin lausuu vuorosanansa vaikuttavasti, mutta mitä toksisemmaksi sisältö muuttuu, sitä vähemmän sitä jaksaa kuunnella. Ohjaaja-käsikirjoittaja Sam Levinson tekee osittain todella hyvää työtä, mutta samalla hän kompastuu itse kaivamiinsa kuoppiin, mikä latistaa kokonaisuutta. Idea ei kanna koko kestoa, eikä dialogikaan pysy yhtä nasevana läpi leffaa. Osa replikoinnista on autenttista, osa taas tuntuu selvästi siltä, että nyt on kyse ennakkoon kirjoitetuista vuorosanoista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on oivallinen ja etenkin mustavalkoinen kuvaus tyylikästä. Leikkaus vaatisi kuitenkin paljon tiivistämistä. Puolesta tunnista 45 minuuttiin kestävänä "lyhyt"elokuvana Malcolm & Marie voisi olla todella väkevä ja hieno kokemus. Nyt tunnin pidempänä se kuitenkin menettää puhtinsa jo ennen puoltaväliä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Malcolm & Marie, 2021, Little Lamb, The Reasonable Bunch

Arvostelu: Tenet (2020)

TENET

Ohjaus: Christopher Nolan
Pääosissa: John David Washington, Robert Pattinson, Elizabeth Debicki, Kenneth Branagh, Dimple Kapadia, Aaron Taylor-Johnson, Himesh Patel, Clémence Poésy, Martin Donovan ja Michael Caine
Genre: toiminta, scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

Tenet on ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Nolanin uusi elokuva. Idean elokuvaan Nolan sai jo noin 20 vuotta sitten, mutta piti sitä vain omana tietonaan, keskittyessään muihin projekteihinsa. Noin kuutisen vuotta sitten Nolan alkoi tuumia ideaa uudessa valossa ja ryhtyi kunnolla kirjoittamaan tarinaa idean ympärille. Kuvaukset lähtivät käyntiin maaliskuussa 2019 ja Tenetin oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo tänä heinäkuussa, mutta koronaviruksen aiheuttaman pandemian vuoksi sen ensi-iltaa on vähän väliä siirretty parilla viikolla eteenpäin. Nyt elokuva on kuitenkin (toivottavasti) vihdoin ja viimein saamassa ensi-iltansa, enkä millään malttanut odottaa sen näkemistä. Nolan on ehdoton suosikkiohjaajani ja rakastan lähes kaikkia hänen elokuviaan, joten automaattisesti jokainen uusi teos häneltä on listallani vuoden odotetuimpien elokuvien kärjessä. Olin viime syksynä lomalla Norjassa ja minua ärsytti, kun käytyäni Oslon oopperatalolla, sain tietää, että Tenetiä oli juuri päivää aiemmin kuvattu siellä. Koronan takia minua on jännittänyt, pääsenkö lainkaan katsomaan elokuvaa teattereihin tänä vuonna ja vielä lehdistönäytöspäivän aamuna olin epäuskoinen siitä, että pääsisin nyt oikeasti katsomaan sen. Olin epäuskoinen yhä näytöksen päätyttyä ja niin hämilläni kokemastani, että kävin katsomassa Tenetin uudestaan kaksi päivää myöhemmin.

Salaperäinen järjestö värvää agentin estämään kolmannen maailmansodan. Tehtävällään hän kohtaa teknologian, jolla voi kääntää ajan kulun: inversion.

Denzel Washingtonin poika, BlacKkKlansmanissa (2018) nähty John David Washington esittää elokuvan päähenkilöä, agenttia, joka lähetetään tehtävälle, mikä mullistaa käsityksen ajasta. Washington yhdistelee taidokkaasti hahmoonsa tiukkaa toimintasankaria, elegantisti käyttäytyvää vakoojaa ja nasevaa vitsailijaa. Hahmo pidetään vakavana oikeina hetkinä, mutta hän osaa myös murjoa hauskoja heittoja - usein ärsyttääkseen vastustajaansa, ennen kuin turpaanveto alkaa. Washington tekee päähenkilöstä välittömästi pidettävän, jota kannustaa voittoon yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin.

Elokuvassa nähdään myös joka roolillaan paremmin vakuuttava Robert Pattinson päähenkilöä auttavana vekkulimaisena agenttina, täydellisesti osaansa istuva Kenneth Branagh venäläisenä asekauppiaana, hienosti eläytyvä Elizabeth Debicki tämän vaimona, sekä Nolanin luottonäyttelijä Michael Caine pienessä roolissa. Läpikotaisin näyttelijät tekevät loistotyötä, mikä ei varmasti ole ollut helppoa, ottaen huomioon erittäin vaativan käsikirjoituksen. Nolanin tuttuun salailevaan tyyliin päänäyttelijät saivat lukea käsikirjoituksen vain suljetussa tilassa. Pienemmissä rooleissa nähtävät näyttelijät saivat käsiinsä vain oman osuutensa, tietämättä kokonaiskuvasta mitään.

Christopher Nolan on aina tykännyt leikkiä ajan kanssa elokuvissaan. Memento (2000) esitettiin kohtaus kohtaukselta väärässä järjestyksessä. Inceptionin (2010) useat unikerrokset saavat ajan kulumaan eri paikoissa hitaammin. Interstellarissa (2014) vieraillaan planeetalla, missä yksi tunti vastaa seitsemää Maan vuotta. Dunkirk (2017) taas kertoi kolmea eri aikajanaa päällekäin. Nyt Tenetissä Nolan esittelee inversion, tavan kääntää aikaa - mutta vain tietyissä objekteissa, muun maailman liikkuessa normaalisti eteenpäin. Päähenkilön pitää esimerkiksi oppia nappaamaan luoti aseeseen, sen sijaan, että hän ampuu luodin kohteeseensa. Idea on kiehtova ja sitä hyödynnetään yhä vain monipuolisemmin ja hämmentävämmin, mitä pidemmälle elokuva etenee. Suu loksahtaa auki ja sen saattaa jopa unohtaa sulkea, sillä meno muuttuu yhä vain hullunkurisemmaksi. Inversio on toteutettu huikein tehostein ja se pistää vähän väliä pään pyörälle. Vielä senkin jälkeen, kun olen nähnyt elokuvan kaksi kertaa ja pohtinut sitä useamman päivän, se onnistuu edelleen hämmentämään. Voin vain kuvitella, kuinka vaikeaa tätä käsikirjoitusta on ollut työstää, jotta kaikessa on järkeä.

Sen lisäksi, että itse ajalla temppuilu saa raapimaan päätä kummastellen, Nolan ei muutenkaan päästä katsojaansa helpolla. Tenetiin on pakko keskittyä ihan koko ajan täysillä tai muuten siitä putoaa nopeasti kärryiltä - etenkin kun elokuva kulkee yllättävänkin kovaa vauhtia eteenpäin. Kaikki turha on karsittu pois ja leffa tuntuu sanovan katsojalle samaa kuin salaperäinen järjestö päähenkilölle: sinulle kerrotaan vain se, mikä sinun on pakko tietää. Silti vaikka leffa kuinka selittää juttuja katsojalle eri tavoin, katsojasta tuntuu siltä, että moni juttu on mennyt yli hilseen. Elokuva onnistuikin valtavalla tykityksellään jättämään minut ensimmäisellä katselukerralla niin sanattomaksi, että koin valtavaa halua nähdä elokuvan välittömästi uudestaan. Tenet on lisäksi kuin lahja, mikä vain jatkaa antamistaan. Toisella katselulla bongasin elokuvasta paljon juttuja, mitkä menivät ohi aiemmin ja uskoisin, että leffasta riittää löydettävää vielä monellekin katselulle.

Tenet ei kuitenkaan ole ongelmaton teos ja siitä löytyy tiettyjä vikoja - joista osa tosin korjaantui uusintakatselulla. Koska ensimmäisellä kerralla pyrin olemaan mahdollisimman tarkkaavainen tarinasta ja inversion konseptista, mihin vielä lisää päälle sen, että elokuva kulkee erittäin reipasta tahtia eteenpäin, en kyennyt tunnepuolella investoitumaan hahmoihin ja heidän suhteisiinsa kovinkaan kummoisesti. Kun toisella katselulla tiesin, mitä on luvassa, tunnepuoli iski huomattavasti lujempaa - vaikka yritin edelleen järkeillä inversiota mahdollisimman loogiseksi. Elokuvassa sanotaankin monta kertaa, että tavallinen ajattelutapa ajasta täytyy unohtaa, sillä muuten Tenetiä ei vain voi ymmärtää. Toinen ongelma - tai pikemminkin ristiriita - on liiallinen selittely. Itse inversiota ei varmaan edes voisi selittää liiaksi, mutta mukana on muita käsitteitä, jotka käydään nopeasti läpi hieman jopa kömpelöllä dialogilla, jotta katsoja varmasti pysyy mukana. Toisaalta joillekin katsojista nämä selitykset ovat äärimmäisen tärkeitä apukeinoja. Elokuvassa käsitellään muutenkin paradokseja, joten sehän siis vain sopii mukaan.

Näitä muutamia lyhyitä pökkelökeskusteluja lukuunottamatta Nolan osoittaa jälleen kerran mestarillisuutensa niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. On tosiaan kauhistuttavaa edes tuumia, että pitäisi yrittää kirjoittaa näin monikerroksinen tarina ja vieläpä siten, että aikaa pitää käännellä suuntaan jos toiseenkin. Ohjaajana Nolan pitää tunnelman korkealla ja paketin tiukasti kasassa. Osaamattomissa käsissä Tenet hajoaisi palasiksi jo ensimmäisen puolen tunnin aikana. Nolan onnistuu myös täysin sulavasti yhdistelemään erilaisia genrejä, kuten vanhanaikaista vakoojajännäriä, scifitoimintaa, sotaelokuvaa, psykologista trilleriä ja rikosdraamaa ripauksella romantiikkaa. Lisäksi kuten voikin odottaa, on filmi teknisesti mieletön teos. Nolan pitää käytännön tehosteista digiefektien sijaan ja elokuvasta löytyykin useita hetkiä, joissa tehdään todella vaikuttavia juttuja täysin oikeasti. Kuvaus on huikeaa ja IMAX-sali vain korostaa vahvaa visuaalisuutta, sekä mahtipontisesti tykittelevää äänimaailmaa. Säveltäjänä ei tällä kertaa toimi Hans Zimmer, vaan Ludwig Göransson, mutta vaihdos ei haittaa, eikä sitä välttämättä edes huomaa, sillä Göranssonkin päästää eeppisyyden valloilleen musiikeissaan.

Yhteenveto: Tenet on erinomainen scifitoimintajännäri, mikä osoittaa jälleen kerran Christopher Nolanin valtavan lahjakkuuden elokuvantekijänä. Nolanin kiehtomus aikaa kohtaan viedään täysin uusiin sfääreihin ja elokuvassa esitelty inversio on huikea idea. Se tarjoaa paljon pohdiskeltavaa vielä pitkäksi aikaa, eikä leffa välttämättä parinkaan katselukerran jälkeen aukea täysin. Nolan ei millään halua päästää katsojaansa helpolla ja sen lisäksi, että käsikirjoitus on jo muutenkin haastava, hän vain vaikeuttaa asioita nopealla temmolla. Elokuva tuntuu ainakin puoli tuntia todellista kestoa lyhyemmältä. Kaikki turha on karsittu leikkaushuoneen lattialle, mikä tarkoittaa, ettei tylsää hetkeä tule, eikä jännite koskaan hellitä. Samalla se kuitenkin tarkoittaa, että keskittyminenkään ei voi herpaantua. Tunnelma vain tiivistyy Ludwig Göranssonin upeiden musiikkien voimasta ja visuaalisesti elokuva on fantastinen. Näyttelijät ovat mahtavia rooleissaan - varsinkin John David Washington, joka varmistaa paikkansa Hollywoodin uutena starana. Muutamia kömpelösti selitteleviä dialogeja lukuunottamatta käsikirjoitus on todella vaikuttava, etenkin kun sen monimutkaiset ja nerokkaat kiemurat vähitellen avautuvat - ja sitähän muuten tapahtuu vielä pitkään Tenetin näkemisen jälkeen. Pitkä odotus ei onneksi johtanut pettymykseen ja Nolan näyttää taas kerran olevansa elokuva-alan parhaita tekijöitä 2000-luvulla!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Tenet, 2020, Warner Bros. Pictures, Syncopy

Arvostelu: BlacKkKlansman (2018)

BLACKKKLANSMAN

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin
Genre: komedia
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.

1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.

Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista!
     Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.

Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä.
     Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).

Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.

Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.

Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!

Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.

Yhteenveto: BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment