Arvostelu: Da 5 Bloods (2020)

DA 5 BLOODS

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: Delroy Lindo, Clarke Peters, Norm Lewis, Isiah Whitlock Jr., Jonathan Majors, Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser, Jasper Pääkkönen, Jean Reno, Lê Y Lan, Johnny Trí Nguyễn ja Chadwick Boseman
Genre: draama, seikkailu, sota
Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia
Ikäraja: 16

Da 5 Bloods on Spike Leen uusi elokuva - tai kuten hän tykkää niitä kutsua, "jointti". Elokuva lähti alunperin Danny Bilsonin ja Paul De Meon työstämästä käsikirjoituksesta nimeltä "The Last Tour", mitä he yrittivät kaupitella eteenpäin ja saivatkin ohjaaja Oliver Stonen kiinnostumaan siitä. Kuitenkin kun Stone jätti projektin ja Lee hyppäsi kyytiin, hän päätti muokata tekstiä oikein kunnolla. Kuvaukset alkoivat maaliskuussa 2019 ja alunperin Da 5 Bloodsin oli tarkoitus saada maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä olisi esitetty rajoitetusti teattereissa, kunnes se olisi julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Koronaviruksen takia Cannes kuitenkin peruttiin ja teatterit sulkeutuivat, joten elokuva päätettiin julkaista suoraan Netflixissä. Itse kiinnostuin Da 5 Bloodsista heti, kun kuulin siitä ja että kyseessä olisi Leen elokuva. Katsoinkin elokuvan samana päivänä, kun se julkaistiin Netflixiin.

Vietnamin sodan veteraaniystävykset palaavat vuosikymmenien jälkeen takaisin Vietnamiin, etsiäkseen siellä kuolleen ystävänsä jäänteet, sekä heidän hautaamansa kulta-arkun, minkä sisältö tekisi heistä miljonäärejä.

Elokuvan veteraaniystävykset ovat Delroy Lindon näyttelemä Paul, Clarke Petersin esittämä Otis, Norm Lewisin näyttelemä Eddie ja Isiah Whitlock Jr:n esittämä Melvin, jotka kutsuvat toisiaan "Bloodeiksi", kuvastaen heidän voimakasta sidettään sodan seurauksena. Aluksi hahmot ovat hilpeitä kaveruksia, jotka iloitsevat jälleennäkemisestään ja odottavat innolla uudenlaista seikkailuaan Vietnamin viidakoissa, etsien viidennen "Bloodin", eli sodassa kuolleen ystävänsä Norman (Chadwick "Black Panther" Boseman) jäänteitä, sekä aikamoista aarretta. Kuitenkin kun moderni maailma jätetään taakse ja päästään viidakkoon, jokaisen luonne alkaa puskea vahvemmin näkyville. Sotatraumat kaivautuvat esille, eikä mieli välttämättä täysin enää rekisteröi, mitä aikakautta eletään. Yksi elokuvan isoimmista vahvuuksista onkin, kuinka upeasti siinä näytetään sodan vaikutus hahmoissa ja etenkin kuinka huikeita Lindon, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. ovat rooleissaan. He vakuuttavat ystävinä, jotka ovat tunteneet suuren osan elämästään, kuten myös sodasta palanneina yksilöinä, joiden arvet eivät ole kadonneet minnekään.

Lisäksi leffassa nähdään myös Jonathan Majors Paulin poikana Davidina, Johnny Trí Nguyễn ystävyksiä auttavana Vinhinä, Lê Y Lan Otisin sodan aikaisena rakkaana Tiêninä, Jean Reno kullasta rahaa maksavana Desrochena, sekä Mélanie Thierry, Paul Walter Hauser ja Suomen oma Jasper Pääkkönen sodan aikaisia miinoja etsivänä joukkona. Pääkkönen jopa esittää suomalaista hahmoa, Seppoa ja pääsee lausumaan pari repliikkiä suomeksi! Hän ja Hauser esiintyivät Spike Leen edellisessä filmissä, BlacKkKlansmanissa (2018), mutta tällä kertaa he eivät onneksi ole mitään Ku Klux Klanin jäseniä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa mallikkaasti ja on muuten mahtavaa nähdä Jean Renoa pitkästä aikaa leffassa!

On olemassa useita elokuvia, joissa näytetään Vietnamin sodan vaikutuksia amerikkalaisiin sotilaisiin, kun he palaavat takaisin kotiin. Esimerkiksi alkuperäinen Rambo-leffa Taistelija (First Blood - 1982) oli kaiken vauhdikkaan räiskimisen ohessa hieno analyysi tästä. Da 5 Bloods taas näyttää, miten käy, kun nämä sotaveteraanit päätyvät takaisin Vietnamiin vuosia myöhemmin ja muistojen tulva täyttää mielen, hämärryttäen totuutta. Rambo - taistelija 2 (Rambo: First Blood Part II - 1985) heitti myös hahmon takaisin Vietnamiin, mutta lähinnä yrityksenä muokata historiaa ja esittää jenkit sankarillisina sodan voittajina. Ei siis ihme, että Da 5 Bloodsissa naljaillaan kyseisen leffan kustannuksella. Elokuvasta löytyy muitakin selviä viittauksia muihin Vietnamin sotaan liittyviin leffoihin. Ilmestyskirja. Nyt -mestariteoksen (Apocalypse Now - 1978) viittauksia ei voi olla huomaamatta, vaikkei itse leffaa olisikaan nähnyt. Vahvoine viittauksineenkin Da 5 Bloods seisoo tukevasti omilla vahvoilla jaloillaan. Spike Lee ei ole hienovarainen ohjaaja, joten ei ihme, etteivät hänen viittauksensakaan ole. Lee ei vieläkään lähde kevyelle linjalle, vaan heittää katsojansa aikamoiseen kyytiin jälleen kerran.

Sen lisäksi, että Lee pohtii, mitä sotaveteraaneille käy, kun he joutuvat takaisin näihin maisemiin, hän myös kailottaa suurella vimmalla, ettei maailma ole muuttunut vuosien varrella kunnolla, jotta nämä vanhat arvet edes voisivat parantua. BlacKkKlansmanin tavoin Lee esittää vertauksia menneisyydestä ja nykypäivästä, kysyen katsojilta, olemmeko oikeasti menneet parempaan suuntaan? Lee hyödyntää paljon oikeaa uutiskuvaa, sekä kuvia sodan aiheuttamista karmeuksista, eikä todellakaan halua päästää katsojaa helpolla. Lisäksi hän tekee taas päivänselväksi, ettei pahemmin piittaa Yhdysvaltojen nykyisestä presidentistä. Joillekin Leen isot kannanotot näkyvät liian yliampuvana poliittisena aktivismina, mutta itse ihailen suuresti Leetä ja hänen voimakkuuttaan elokuvissaan. Hän ei lähde nössöilemään, vaan takoo nyrkillä pöytää, vaatien muutosta ja ihmisten heräämistä karuun todellisuuteen. Minua häiritsi ainoastaan kohtaus, missä eräs hahmoista alkaa puhumaan suoraan kameraa kohti. Hahmo olisi mielestäni voinut puhua täysin samat asiat, muttei rikkoen neljättä seinää. Toisaalta kun kyseessä on Spike Lee, voiko muutakaan odottaa? Hän todella osaa tehdä päälleliimaavuuden tyylikkäästi ja kunnon asenteella.

Da 5 Bloods ei kuitenkaan ole pelkkää poliittista kannanottoa, eikä sen hienous synny vain Leen rohkeasta tavasta esittää näkemyksiään, vaan näiden hahmojen matka todella on voimakas ja vaikuttava. Kun matka ei sujukaan toivotulla tavalla, näiden sotaveteraanien todellinen luonne alkaa puskemaan yhä enemmän esille ja konflikteja syntyy herkästi. Jännitystä rakennetaan monella tapaa ja etenkin noin puolessa välissä on niinkin piinaavaksi ja painostavaksi luotu kohtaus, että katsojallakin alkaa valumaan hiki. Läpi leffan tuntuu siltä kuin olisi oikeastikin etsintäretkellä mukana. Aluksi mahtavalta seikkailulta kuulostava reissu alkaa saamaan uusia, synkempiä puolia, kun uusia asioita paljastuu niin hahmoista kuin itse kullasta. Elokuva pistää niin hahmonsa kuin katsojansa pohtimaan oikeaa ja väärää. Moraalisesti arveluttavia asioita tapahtuu ja vähitellen huomaa pohtivansa, että ehkä he eivät olekaan tämän aarteen arvoisia. Da 5 Bloodsilla on kestoa yli kaksi ja puoli tuntia, mutta vain muutamassa kohtaa se tuntui minusta siltä, että sitä pitäisi tiivistää hieman. Näiden hahmojen matkaan (niin etsintäreissuun kuin henkiseenkin matkaan) uppoutuu niin vahvasti, että aluksi pitkältä vaikuttava kesto on pian ohi. Karujenkin hetkien lomassa leffasta löytyy jotain kaunista ja koskettavaa.

Spike Lee osoittaa jälleen vahvuutensa ohjaajana ja puskeekin mukaan paljon omia taiteellisuuksiaan. Lisäksi hän on tehnyt hyvää työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Danny Bilsonin, Paul De Meon ja Kevin Willmottin kanssa. Da 5 Bloods on hienosti kuvattu. Monet maisemaotokset Vietnamista ovat huikean näyttäviä, mutta kamera myös menee oikein lähelle hahmoja esittelemään valuvia hikipisaroita. Visuaalisuuksissa iskevintä on kuitenkin kuvasuhteilla kikkailu. Sen lisäksi, että sota-ajan takaumat esitetään lähes neliömäisessä kuvasuhteessa, esittäen sen ajan tyyliä, vaikutuin siitä, että viidakko-osuuden alkaessa kuva laajenee lisää, näyttäen hahmojen avautumista, kun he poistuvat nykypäivän maisemista. Lavasteet ja asut ovat oivalliset, mutta takaumissa hieman häiritsee, ettei iäkkäitä näyttelijöitä ole maskeerattu yhtään nuoremmiksi, vaan yli 60-vuotiaat Lindo, Peters, Lewis ja Whitlock Jr. kulkevat sotavarusteissa sellaisinaan, vaikka heidän on selvästi tarkoitus olla 20-30-vuotiaita. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja säveltäjä Terence Blanchard tunnelmoi mainiosti musiikeillaan.

Yhteenveto: Da 5 Bloods on jälleen kerran mahtava jointti Spike Leeltä, jota ei vieläkään kiinnosta tehdä kevyttä viihdettä tai päästää katsojaansa helpolla. Leellä on paljon sanottavaa maailman menosta, mustien kohtelusta, Vietnamin sodasta ja Yhdysvaltojen presidentistä, eikä hän jaksa olla hienovarainen tuntemuksiensa kanssa. Lee puskee asiaansa läpi ihailtavalla vimmalla ja voimakkuudella. Vahvojen aiheiden lisäksi elokuva on myös todella koukuttava matka, niin hahmojen tekojen kuin heidän henkisenkin matkansa kautta. Moraali pistetään koetukselle ja kaikki pistetään yhä vain vaikeampien tilanteiden äärelle. Jossain kohtaa jännitys nostetaan aivan tappiin asti, luoden yhden vuoden tiivistunnelmaisimmista kohtauksista. Kertomus pitää tiukasti mukanaan läpi kahden ja puolen tunnin keston. Tätä vain vahvistavat upeat näyttelijäsuoritukset ja erinomainen tekninen toteutus. Lähinnä vain parissa kohtauksessa suoraan kameralle puhuminen häiritsee. Da 5 Bloods ei todellakaan ole elokuva, mikä miellyttäisi kaikkia, mutta eipä Spike Lee pyrikään siihen. Se voi kuitenkin hyvinkin olla yksi vuoden merkittävimmistä elokuvatapauksista, mikä saa suosittelemaan kokeilemaan sen katselua. Eipä olisi leffa muuten voinut ilmestyä parempaan aikaan. Black Lives Matter.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Da 5 Bloods, 2020, 40 Acres & A Mule Filmworks

Arvostelu: BlacKkKlansman (2018)

BLACKKKLANSMAN

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin
Genre: komedia
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.

1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.

Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista!
     Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.

Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä.
     Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).

Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.

Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.

Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!

Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.

Yhteenveto: BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment