Arvostelu: BlacKkKlansman (2018)

BLACKKKLANSMAN

Ohjaus: Spike Lee
Pääosissa: John David Washington, Adam Driver, Laura Harrier, Jasper Pääkkönen, Ryan Eggold, Topher Grace, Paul Walter Hauser, Robert John Burke, Michael Buscemi, Ashlie Atkinson, Corey Hawkins ja Alec Baldwin
Genre: komedia
Kesto: 2 tuntia 15 minuuttia
Ikäraja: 16

BlacKkKlansman perustuu Ron Stallworthin omaelämäkerralliseen kirjaan "Black Klansman" vuodelta 2014. Elokuvatuottaja Shaun Redick innostui Stallworthin tarinasta ja vuonna 2015 hän osti kirjan elokuvaoikeudet. Kun käsikirjoitus ja työryhmä saatiin kasaan, kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017. Lopulta BlacKkKlansman sai ensiesityksensä Cannesin elokuvajuhlilla aiemmin tänä vuonna ja nyt se saapuu myös Suomen teattereihin. Itse kiinnostuin filmistä välittömästi, kun kuulin siitä, sillä elokuvan juoni vaikutti todella kiinnostavalta ja hauskalta. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan BlacKkKlansmanin lehdistönäytökseen ja lähdin pois entistäkin positiivisena.

1970-luvulla Colorado Springsin ensimmäinen musta poliisi Ron Stallworth soluttautuu paikalliseen Ku Klux Klan -rasistiryhmään.

Pääroolissa Ron Stallworthina nähdään John David Washington, joka sopii erittäin hyvin osaansa. Washington on vakuuttava alokaspoliisina, joka pyrkii todistamaan kykynsä, minkä lisäksi hän on useissa kohtauksissa myös hyvin hauska ja paikoitellen yllättävänkin "cool". Ronilla on lystikäs tapa puhua ja Washington höpöttää vuorosanansa juuri oikein. Hahmosta alkaa pitämään heti alusta alkaen ja katsojana suuttuu hänen kanssaan, kun monet kohtelevat häntä kuin roskaa - jopa jotkut poliiseista!
     Vaikka Ron alkaakin tutkimaan Ku Klux Klania, hän ei voi ihonvärinsä takia mennä paikanpäälle tapaamaan ryhmää. Tämän takia kuvaan astuu poliisi Flip Zimmerman, jota näyttelee uusista Star Warseista (The Force Awakens, 2015 ja The Last Jedi, 2017) tuttu Adam "Kylo Ren" Driver. Siinä missä Ron puhuu klaanin kanssa puhelimitse ja luo yhteyksiä, Flip näyttelee Ronia tavatessaan klaanin jäseniä. Ron ja Flip ovat hyvin erilaiset persoonat ja onkin hauska seurata, miten he yrittävät esittää samaa henkilöä. Driver on muutaman viime vuoden aikana osoittanut lahjakkuutensa ja tekee sen myös tässä. Hän ja Washington ovat erinomaisia etenkin yhdessä ja he luovat vallan mainion kyttäkaverikaksikon.

Elokuvassa nähdään tietty Ku Klux Klanin jäseniä ja heistä viisi nousevat oikein kunnolla esille. Ryan Eggold näyttelee Walteria, Colorado Springsin klaaniliikkeen puheenjohtajaa. Eggold on mainio roolissa ja on mielenkiintoista, ettei hahmo osoita erityistä aggressiivisuutta, vaan häneltä löytyy aina rauhallisuutta jopa puhuessaan kamalia asioita. Samaa rauhallisuutta löytyy myös Topher Gracen näyttelemästä Ku Klux Klanin johtohahmosta David Dukesta, jonka ajatusmaailma on kauhea, mutta joka vaikuttaa usein aidolta herrasmieheltä. Grace sopii Davidin rooliin täydellisesti ja hän jopa näyttää yllättävän paljon todelliselta herra Dukelta! Paul Walter Hauser sen sijaan on porukan vitsiniekka. Hänen hahmonsa Ivanhoe on kummallinen ja tarjoaa useat naurut oudoilla repliikeillään. Ashlie Atkinsonin näyttelemä Connie taas on siinä mielessä hyvin mielenkiintoisesti ja hauskasti kirjoitettu, että hänkin puhuu kauheita asioita, kuten kuinka ihanaa olisi tappaa juutalaisia ja mustia, mutta samalla hän vaikuttaa lämpöiseltä äidiltä, joka leipoo joka päivä pullaa sun muita herkkuja. Ku Klux Klanin jäsenillä osoitetaan hyvin, että kauheiden aatteiden takana löytyy kuitenkin muuten tavallisia ihmisiä.
     Mutta tietysti mukana täytyy olla se aggressiivinenkin jäsen ja kyseessä on Connien aviomies Felix, jota näyttelee suomalainen Jasper Pääkkönen. Felix suorastaan vihaa kaikkia muita kuin valkoisia kristittyjä, eikä hän vain puhu kauheita, vaan hän on selkeästi valmis tekemään hirveyksiä. Pääkkönen on nappivalinta inhottavan paskiaisen rooliin ja hän on jopa aidosti pelottava, sillä Felix on ennalta-arvaamaton tapaus, joka saattaa käydä kimppuun minä hetkenä hyvänsä. On kuitenkin hienoa, ettei Felixkään ole pelkkä yksiulotteinen paha, vaan klaanin jäsenille ja Connielle hän on mukava kaveri ja rakastava aviomies.
     Muita hahmoja filmissä ovat mm. mustien oikeuksia ajava Patrice (oivan roolityön tekevä Laura Harrier), johon Ron iskee silmänsä, sekä poliisipäällikkö Bridges (mainio Robert John Burke) ja Flipin aiempi työpari Jimmy (Michael Buscemi).

Kuten jo sanoin, BlacKkKlansmanin juonikuvaus herätti välittömästi mielenkiintoni, sillä se kuulostaa niin käsittämättömältä: musta poliisi soluttautuu Ku Klux Klaniin. Tästä saisi aikaiseksi todella mainion tarinan ja hommaahan vain parantaa se, että juttu perustuu tositapahtumiin. Tarina on niin älytön, ettei se voi olla muuta kuin totta. Ja on erittäin hienoa, että ohjaajana toimii Spike Lee, sillä ei näin älyttömän hauskaa tarinaa voi kertoa muuten kuin komedian voimin. Ensiminuuteista lähtien elokuva tarjoaa oikein kunnon mustaa huumoria ja revittelee täysillä herkullisella tarinallaan. Lee ymmärtää todella hyvin, milloin kannattaa lisätä mukaan komediaa ja milloin kannattaa vain käsitellä vakavia aiheita vakavasti. Lee myös yhdistelee näitä puolia taidokkaasti ja mukana on todella synkistä jutuista väännettyä vitsejä, mikä tulee varmasti jakamaan yleisöä kahtia. Jotkut tulevat loukkaantumaan filmistä pahasti, kun taas toiset nauravat paikoitellen jopa hulvattomille heitoille. On myös mahtavaa, että kun BlacKkKlansman tapahtuu 1970-luvulla, Lee on onnistunut tuomaan mukaan aikakauteen täydellisesti sopivaa blaxploitaatio-henkeä ja -tyyliä, mitä ei muuten enää näe tänä päivänä. Lee kikkailee muutamassa kohtaa hauskoilla visuaalisuuksilla, jotka eivät välttämättä toimisi ilman tätä henkeä.

Elokuva ei kuitenkaan vain kerro hauskan kiehtovaa tositarinaa ja näytä, millaisia kauheuksia tummaihoiset ovat joutuneet kestämään (ja yhä joutuvat). Filmi sisältää yllättävänkin paljon yhteiskuntakritiikkiä tästä päivästä ja Yhdysvaltain nykymeiningistä. Elokuvassa ei pelkästään käydä keskustelua siitä, että eiväthän yhdysvaltalaiset voi olla niin urpoja, että äänestäisivät Valkoiseen taloon rasistin, vaan siinä myös käytetään otteita ja lausahduksia Donald Trumpin puheista. Ku Klux Klanin jäsenet sanovat useaan kertaan "make America great again" sun muita tämän hetken presidentin kyseenalaisia lausuntoja. Tämäkin jakaa varmasti katsojia etenkin Yhdysvalloissa, mutta mielestäni se on vain ja ainoastaan hienoa. Yhteiskuntakritiikki ja poliittiset sanomat on hienosti ujutettu mukaan ja vasta muutaman viimeisen minuutin aikana ne muuttuvat hieman saarnaaviksi. Vaikka viime minuutit sisältävätkin hyvää asiaa, tuntuu se hieman päälleliimatulta ja itse olisin leikannut sen pois. Shokeeraava lopetus on mukana vain shokeeratakseen ja siksi se syö hieman muun elokuvan tunnelmaa.

Viimeisiä minuutteja lukuunottamatta BlacKkKlansman on aivan mahtava teos. Loistohuumoria siinä tosiaan piisaa, minkä lisäksi elokuva saa katsojan aidosti jännittämään pääkaksikon puolesta. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä useammin tulee tilanteita vastaan, jolloin Ronin ja Flipin tutkimus voi paljastua, eikä sitä edes uskalla ajatella, mitä heille käy, jos niin tapahtuu. Vaikka elokuva kestää selkeästi yli kaksi tuntia, ei se tunnu kovin pitkältä. Vain parissa kohdassa tapahtumat voisivat edetä hieman nopeammin ja kliimaksin jälkeistä loppua olisi voinut typistää, mutta muuten leffa vie täysillä mukanaan. Siinä tasapainotellaan hienosti viihteen ja painavan asian välillä, minkä lisäksi elokuva jää pyörimään mielessä vielä pitkäksi aikaa. Mukana on loistavia hetkiä ja kaiken karuudenkin keskellä siitä jää hyvä fiilis. On hyvin todennäköistä, että BlacKkKlansman tulee löytymään ainakin omalta listaltani tämän vuoden parhaimpien elokuvien joukosta!

Spike Lee teki tosiaan hienoa työtä ohjaajana tunnelman kanssa, minkä lisäksi hän pitää hienosti tarinaa kasassa yhtenä käsikirjoittajista. Hän, David Rabinowitz, Charlie Wachtel ja Kevin Willmott ovat saaneet aikaiseksi upeaa replikointia ja hauskaa dialogia, sekä erinomaisesti kulkevan juonen, mitä tukee taiturimainen leikkaus. Vaikka puheluiden aikana jakautuva kuva onkin hauska leikkauskikka, ehdottomasti parasta editointia löytyy pätkästä, jossa leikataan juhlivien Ku Klux Klanin jäsenien ja hirveistä asioista keskustelevien mustien välillä. Samalla kun Ku Klux Klan katsoo innoissaan klassikkoleffaa Kansakunnan syntyminen (The Birth of a Nation - 1915) ja hurraa aina, kun valkoiset tekevät jotain kauheaa, tummaihoiset kauhistelevat menneisyyttä ja keräävät itsessään voimaa parantaakseen asemaansa tulevaisuudessa. Nämä kaksi kohtausta tukevat toisiaan täydellisesti ja ne on mestarillisesti leikattu yhteen. BlacKkKlansman on myös taidokkaasti kuvattu ja vinoja kuvakulmia on hauskasti käytetty hyödyksi. Puvustuksella ja lavastuksella on onnistuttu luomaan hyvin uskottava 1970-luvun maailma, mitä vahvistaa Terence Blanchardin säveltämä mainio musiikki.

Yhteenveto: BlacKkKlansman on aivan mahtava ja todella hauska teos, mikä ottaa hyvin kantaa sekä menneiseen että nykypäivän tilanteeseen. Ohjaaja Spike Lee on tehnyt loistotyötä tunnelman kanssa ja on erittäin hauskaa, että hän on ujuttanut mukaan 1970-luvun henkeen sopivaa blaxploitaatio-meininkiä. Lee tasapainottelee hyvin karkean huumorin ja aidon asian kanssa. Tarina kulkee hyvin mielenkiintoisesti ja paikoitellen jopa jännittävästi eteenpäin. Näyttelijät tekevät erinomaista työtä, etenkin päärooleissa nähtävät John David Washington ja Adam Driver, eikä Jasper Pääkkönen todellakaan jää isompien Hollywood-starojen varjoon. Vasta ihan viimeiset minuutit tuntuvat päälleliimatun saarnaavilta, mutta muuten kyseessä on erittäin hieno teos. Suosittelenkin kaikkia katsomaan BlacKkKlansmanin jo ihan sen takia, että sen juoni on hulvaton ja se vieläpä perustuu tositapahtumiin! Ja koska kyseessä on yksi tämän vuoden parhaista elokuvista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.8.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
BlacKkKlansman, 2018, 40 Acres & A Mule Filmworks, Blumhouse Productions, Legendary Entertainment, Monkeypaw Productions, Perfect World Pictures, QC Entertainment

Arvostelu: I, Tonya (2017)

I, TONYA

Ohjaus: Craig Gillespie
Pääosissa: Margot Robbie, Sebastian Stan, Allison Janney, Paul Walter, Julianne Nicholson, Caitlin Carver, Anthony Reynolds, Ricky Russert, Bojana Novakovic ja Bobby Cannavale
Genre: draama, komedia
Kesto: 2 tuntia
Ikäraja: 12

I, Tonya kertoo tositarinan taitoluistelija Tonya Hardingin elämästä. Elokuvan teko alkoi, kun käsikirjoittaja Steven Rogers näki dokumentin taitoluistelusta, missä kerrottiin Hardingista. Hän haastatteli paljon Hardingia, tämän miestä ja muita heidän elämäänsä kuuluneita, ja työsti sitten käsikirjoituksen. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2017 ja päättyivät helmikuussa. I, Tonya sai ensi-iltansa syksyllä Toronton elokuvajuhlilla, minkä jälkeen sitä on näytetty erilaisissa tapahtumissa. Laajan teatterilevityksen elokuva sai vasta tänä vuonna ja Suomeen se päätyy vasta maaliskuussa. Itse pääsin kuitenkin näkemään sen jo tammikuussa, kun sille järjestettiin ensimmäinen lehdistönäytös. Luisteleminen ei erityisemmin kiinnosta minua, joten veikkaan, että koko filmi olisi mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi saanut kolmea Oscar-ehdokkuutta (paras naispääosa, paras naissivuosa ja paras leikkaus). Meninkin katsomaan I, Tonyan samana päivänä Oscar-ehdokasleffa The Shape of Waterin (2017) kanssa. Elokuvat näytettiin eri teattereissa ja näytösten välillä oli vain kymmenen minuuttia aikaa, joten minun täytyi oikein juosta (vai sanoisinko jopa luistella, kun maa oli niin jäinen), että ehdin pressiin ajoissa.

Tonya Hardingin unelma on päästä olympiatason taitoluistelijaksi. Tie siihen on kuitenkin vaativa, piittaamattoman äidin, nyrkkejään kohottavan miehen ja tämän idioottiystävien takia.

Pääroolissa Tonyana nähdään Margot Robbie, joka on loistava osassaan. Robbie on aiemminkin osoittanut pystyvänsä todella heittäytymään rooleihinsa, kuten Suicide Squadin (2016) Harley Quinniksi, mutta vasta tässä hänen heittäytyminen pääsee oikeuksiinsa, kun ympärillä oleva elokuvakin toimii. Tonya on aika persoonallinen tapaus, minkä takia Robbie pääsee selkeästi pitämään hauskaa. Hahmo ei hirveästi jaksa kuunnella muiden mielipiteitä, vaan päättää määrätietoisesti tehdä juuri sitä mitä haluaa. Ja kun Tonya haluaa olympialuistelijaksi, niin kukaan ei voi muuttaa hänen mieltään. Robbie saa tehtyä paikoitellen töykeästä Tonyasta pidettävän hahmon. Vaikka Robbie onkin erinomainen, en silti usko hänen voittavan Oscar-palkintoa vielä tästä roolista.
     Sen sijaan uskon Tonyan LaVona-äitiä näyttelevän Allison Janneyn vievän parhaan naissivuosa-pystin, sillä hänen roolityönsä on aivan mielettömän upeaa! LaVona on ihmisenä ja ennen kaikkea äitinä aivan kamala: hänen tyttärensä ei kiinnosta häntä lainkaan, hän lyö tytärtään ja puhuu hänelle kuin hän olisi suurin häpeän aihe koko maailmassa. Janneyn esiintyminen on niin fantastista, että hän saa katsojan rakastamaan LaVonan vihaamista. Tai noh, ei hahmoa vain pysty vihaamaan, sillä hän on karulla tavalla todella hauska! On suuri harmi, että noin puolessa välissä LaVona tuntuu usein unohtuvan kokonaan. Alkupäässä hänen kohtauksiaan on kuitenkin ihan parasta seurata.
     Marvelin elokuvista tuttu Sebastian "Winter Soldier" Stan esittää Tonyan miestä, Jeff Gilloolyä. Aiemmin Stan ei ole tehnyt minuun kovin kummoista vaikutusta ja olen pitänyt häntä lähinnä ihan toimivana sivunäyttelijänä. Tässä leffassa hän kuitenkin pääsee näyttämään, että hänen tulevista projekteistaan kannattaa kiinnostua. Stankin onnistuu tekemään inhottavasta hahmosta jokseenkin pidettävän, vaikka se tuottaa enemmän vaikeuksia verrattuna Janneyn LaVonaan. Kauhea äitihahmo on helppo saada hauskaksi, mutta miten tehdä vaimonhakkaajasta pidettävä? Noh, Stan onnistuu saamaan katsojan vihaamaan hahmoa oikeissa kohdissa ja pitämään hänestä, kun tarina sitä vaatii. Yllätyin lähinnä siitä, kuinka uskottavasti Stan esittää paskiaista, noin niin kuin suoraan sanottuna.
     Täytyy vielä lyhyesti nostaa esille Paul Walter Hauser, joka näyttelee Jeffin ystävää Shawnia, joka kuvittelee olevansa Tonyan henkivartija. Shawn on aivan käsittämättömän tyhmä tyyppi, mikä tarjoaa useat naurut leffan aikana. Hauser on mahtava kummallisena heppuna, joka ei oikein edes tajua, mitä on tekemässä, minkä takia on hienoa, että muutamassa kohtaa hän pääsee kunnolla loistamaan ja naurattamaan.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Julianne Nicholson ja Bojana Novakovic Tonyan valmentajina, Caitlin Carver luistelija Nancy Kerriganina, Anthony Reynolds ja Ricky Russert Shawnin urpoina ystävinä, ja Bobby Cannavale hieman turhana reportteri Martin Maddoxina, joka nähdään vain haastatteluissa.

Käsikirjoittaja Steven Rogers tosiaan haastatteli paljon Tonyaa, Jeffiä, Shawnia ja LaVonaa, mitä on hyödynnetty hauskasti läpi leffan. Rogers nimittäin huomasi, että haastateltavien tarinat poikkesivat hieman toisistaan, joten hän päätti lisätä haastatteluja mukaan leffaan, jotka on kuvattu uudelleen näyttelijöiden kanssa. Elokuva lähtee käyntiin hahmojen haastatteluista, joita käytetään usein kertojaääninä, jotka selittävät katsojille tapahtumia. Sen lisäksi välillä leikataan haastatteluihin, mikä luo hauskaa rytmitystä. Tällä tyylillä on oivallisesti yhdistetty dokumentin ja elokuvan henget toisiinsa, jolloin lopputuloksena on ainutlaatuinen teos. Uniikkiutta lisää se, että kyseessä on mustalla huumorilla höystetty draama, jolloin katsojat pääsevät naureskelemaan useille karuille jutuille, joita tosielämässä lähinnä kauhistelisi. Elokuva onnistuu näin esittämään vaimonhakkaaja-Jeffin hieman paremmassa valossa, mutta parhaiten tyyli toimii tosiaan LaVonan kanssa. Yllätyin alkupäässä todella positiivisesti, kun huomasin vähän väliä hekottelevani tai myhäileväni hassujen juttujen ansiosta ja tiesin jo siinä kohtaa, että pitäisin leffasta enemmän kuin etukäteen ajattelin. Kuitenkin jos tyylipuolesta pitäisi antaa kritiikkiä (kuten pitääkin, jos siltä tuntuu), niin en täysin perustanut sellaisesta neljännen seinän rikkomisesta, että kesken kohtauksen hahmo kääntyy katsomaan kohti kameraa ja selittää tapahtumia. Mukana on jo haastatteluja, joten nämä hetket tuntuivat jokseenkin ylimääräisiltä.

Yllätyin positiivisesti myös siitä, kuinka kiinnostava elokuvan tarina on. Itse en ole ikinä jaksanut seurata urheilua, sillä se ei vain ole koskaan kiinnostanut minua. Taitoluistelua olen muutaman kerran jämähtänyt tuijottamaan, jos luistelija on tehnyt jotain oikeasti vaikuttavaa. Tämän leffan aikana seurasin erittäin mielelläni luistelukohtauksia, mitä tietty helpottaa se, ettei koko elokuva ole pelkkää luistelemista, vaan siinä kulkee kunnon tarinakin mukana. En tiennyt etukäteen Tonyan urasta ja sen ajan luistelutapahtumista mitään, joten vaikka naureskelin ensimmäisen tunnin ajan synkille vitseille, mietin samalla usein, miksi juuri tämä tarina piti kertoa? Se selviää vasta toisen tunnin puolella, jolloin filmi saa aika odottamattoman käänteen, jos tositapahtumia ei tiedä etukäteen. Vaikka loppupuoliskon hulluus onnistuu naurattamaan, että tapahtuiko jotain tällaista ihan oikeasti, leffa vähentää hieman koomisuuttaan ja kertoo enemmän tarinan traagisesta puolesta, jolloin se ei ole enää yhtä viihdyttävä. Suurimmaksi osaksi leffa ei tunnu kuitenkaan hidastelevan, vaan parin tunnin kesto on nopeasti ohi, sillä pääasiassa elokuva viihdyttää ja naurattaa onnistuneesti.

Elokuvan on ohjannut Craig Gillespie, joka on tehnyt todella mainiota työtä filmin hengen kanssa. Dokumentaarinen, mutta silti fiktiolta vaikuttava, mustalla huumorilla höystetty draama on varmasti kova pala purtavaksi, mutta Gillespie hoitaa homman taidokkaasti. Steven Rogers on saanut aikaiseksi nokkelan käsikirjoituksen, jonka parasta antia on sen kekseliään hauska dialogi. I, Tonya on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Haastattelut yhdistyvät kokonaisuuteen erinomaisesti ja etenkin luistelukohtauksissa kameratyöskentely pääsee parhaiten oikeuksiinsa. Leffan äänimaailma on toimiva, muttei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Peter Nashelin säveltämä musiikki.

Yhteenveto: I, Tonya on erittäin mainio ja yllättävän hulvaton elokuva, jos katsojana nauttii mustasta huumorista. Ensimmäisen tunnin aikana pääsee vähän väliä naureskelemaan ikäville asioille, joita Tonyan elämässä on tapahtunut ja vaikka toisen tunnin aikana voi hekotella Shawnin typerille kavereille, muuttuu leffa silloin hieman traagisemmaksi. Elokuvaan on luotu hauskasti dokumentaarinen tyyli ja haastatteluhetket tuovat oman kekseliään lisäyksensä filmiin. En kuitenkaan välittänyt neljännen seinän rikkomisesta, vaan se tuntui jokseenkin turhalta. Pidin silti leffasta enemmän kuin ajattelin ja se piti minut paremmin mukanaan, mistä voi pääasiassa kiittää mahtavia näyttelijöitä. Margot Robbie pääsee kunnolla heittäytymään kapinahenkisen Tonyan roolissa ja Sebastian Stan on loistovalinta pidettävän inhottavaksi Jeffiksi. Show'n varastaa kuitenkin aivan mahtavan roolityön tekevä Allison Janney, joka ansaitsee esiintymisestään Oscar-palkinnon! Suosittelen I, Tonyan katselua lämpimästi urheilua seuraaville, synkemmästä huumorista pitäville henkilöille. Jos filmistä ei etukäteen tiedä muuta kuin sen, että se kertoo tositapahtuman luistelijasta, elokuva yllättää varmasti useaan otteeseen. Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyesti todellisen Tonyan ja hänen tuttujensa haastatteluja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.2.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
I, Tonya, 2017, Clubhouse Pictures, LuckyChap Entertainment