Father Mother Sister Brother (2025) - elokuva-arvostelu

FATHER MOTHER SISTER BROTHER

Ohjaus: Jim Jarmusch

Näyttelijät: Adam Driver, Mayim Bialik, Tom Waits, Charlotte Rampling, Cate Blanchett, Vicky Krieps, Indya Moore, Luka Sabbat, Sarah Greene ja Françoise Lebrun

Genre: draama, komedia

Kesto: 1 tunti 50 minuuttia

Ikäraja: 7

Father Mother Sister Brother on ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmuschin uusi elokuva. Keväällä 2023 Jarmusch ilmoitti tekevänsä ensimmäistä elokuvaansa sitten vuoden 2019 zombikomedia The Dead Don't Dien. Kuvaukset käynnistyivät marraskuussa 2023 ja maailmanensi-iltansa Father Mother Sister Brother sai elokuussa 2025 Venetsian elokuvajuhlilla, missä se voitti pääpalkinto Kultaisen leijonan. Nyt elokuva on saapunut myös Suomeen ja itse kiinnostuin heti näkemään, mitä Jarmusch olisi tällä kertaa saanut aikaiseksi. Kävinkin katsomassa Father Mother Sister Brotherin sen ensi-iltaviikonloppuna.

Father Mother Sister Brother kertoo kolme tarinaa, joista jokainen liittyy jotenkin huonoihin perhesuhteisiin. Ensimmäinen tarina Father sijoittuu Yhdysvaltoihin ja kertoo veljestä ja siskosta, Jeffistä (Adam Driver) ja Emilystä (Mayim Bialik), jotka matkustavat tapaamaan isäänsä (Tom Waits), jonka he uskovat pärjäävän huonosti, niin taloudellisesti kuin elämässä muutenkin, mutta totuus saattaakin olla jotain muuta. Toinen tarina Mother tapahtuu Irlannissa ja kertoo siskoksista, Timistä (Cate Blanchett) ja Lilystä (Vicky Krieps), jotka saapuvat teekutsuille menestyksekkään kirjailijaäitinsä (Charlotte Rampling) luokse. Kolmas tarina Sister Brother taas vie katsojan Pariisiin ja kertoo siskosta ja veljestä, Skyesta (Indya Moore) ja Billystä (Luka Sabbat), jotka ovat vastikään menettäneet vanhempansa lento-onnettomuudessa ja palaavat vanhaan kotiinsa muistelemaan menneitä.

Kyseessä on varsin mielenkiintoinen katselukokemus, joka on vain parantunut jälkikäteen, mitä enemmän olen pohtinut näkemääni. Pidin paljon ensimmäisestä tarinasta, Fatherista. Driver, Bialik ja Waits ovat kaikki mainioita rooleissaan ja heidän kiusallinen dynamiikkansa on herkullista antia niin draamalle kuin Jarmuschin kuivalle huumorille. Kertomus itsessään on erittäin oivallinen, lasten visiitin aikana käydessä hissuksiin selväksi, kuinka vähän he tietävätkään isänsä elämästä ja tavoista. Tarinan loppu sai minut jopa toivomaan, että koko elokuva kertoisi vain tästä, koska halusin nähdä, miten homma etenisi tiettyjen paljastusten jälkeen.

Tämän pienoisen harmituksen jälkeen tykästyin myös hissuksiin toiseen tarinaan, Motheriin. Aluksi voi vaikuttaa, että heti perään toinen aikuisten lasten vierailu vanhempansa luona saattaisi olla tylsä ratkaisu, mutta pidin siitä, kuinka tarina heijastelee kekseliäästi edeltäjäänsä, ammentaen jotain uutta hankalasta perhedynamiikasta. Mother kierrättää joitain samoja vitsejä, visuaalisia juttuja, sekä keskusteluja Fatherista, mutta varsin hauskasti ja kekseliäästi. Tämäkin perhetapaaminen on jäykkä ja kiusallinen, ja kuten hahmotkin, myös katsoja tavallaan toivoisi näiden pakotettujen teekestien päättyvän lyhyeen. Rampling istuu täydellisesti tärkeän kirjailijaäidin osaan ja Blanchett on myös mainio tätä mielistelevänä tyttärenä Timinä. Krieps on muuten hyvä roolissaan seksuaalista suuntautumistaan salailevana toisena tyttärenä Lilynä, mutta minua häiritsi, että brittienglantia puhuvien Ramplingin ja Blanchettin vieressä Kriepsin ranskalais-saksalainen korostus rikkoi immersiota.

Kolmas tarina Sister Brother on toisaalta hyvin erilainen kuin kaksi edeltäjäänsä. Aluksi minua hämmensi, kuinka reippaan irtioton kolmas tarina tekee edeltäjien kaavasta, mutta mitä pidemmälle kertomus eteni, sitä paremmin Sister Brother mielestäni tukee kokonaisuutta. Olemme juuri seuranneet kahta tarinaa perheenjäsenistä, jotka eivät juuri haluaisi viettää aikaa toistensa kanssa ja nyt tapaammekin sisarukset, jotka antaisivat kaikkensa, voidakseen vielä kerran tavata vanhempansa. Tunnelmaltaan tarina on hyvin erilainen ja kiusallisuuden sijaan kertomus on haikea. Moore ja Sabbat vieläpä suoriutuvat hyvin surevien sisarusten rooleista. Oikeastaan se, mistä en vieläkään pidä kolmannessa tarinassa, on ne samojen juttujen kierrätykset, oli kyse sitten skeittaajista, Rolex-kellosta tai "Bob's your uncle" -sanonnasta. Motherissa nämä toimivat vielä hupaisasti, kontekstin muututtua, mutta Sister Brotherissa tämä kierrätys tuntui vain pakotetulta.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Jim Jarmusch onnistuu pääasiassa oivallisesti monisävyisen ja intiimin perhekuvauksensa kanssa, vaikka teksti ei aina olekaan täysin priimaa. Kuvauksissa Jarmuschin tyyliin kuuluu se, ettei kohtauksia juuri harjoitella etukäteen, vaan Jarmusch haluaa taltioida näyttelijöidensä tulkinnat mahdollisimman hiomattomina ja reaktiot aitoina. Eipä ihme, että Jarmuschin läheisiin ystäviin kuuluu samalla lailla leffojaan tekevä Aki Kaurismäki. Teknisesti Father Mother Sister Brother on kelvollinen. Leffa on osaavasti kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainiota ja äänityöskentelykin toimii Jarmuschin itsensä ja artisti Anikan työstämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.5.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Father Mother Sister Brother, Yhdysvallat, Irlanti, Ranska, Italia, Japani, 2025, Animal Kingdom, CG Cinéma, Cinema Inutile, Cofiloisirs, Exoskeleton, Fremantle, Fís Éireann / Screen Ireland, Hail Mary Pictures, Les Films du Losange, MUBI, Saint Laurent, The Apartment, Three Point Capital, Weltkino Filmverleih, badjetlag

Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: Ferrari (2023)

FERRARI

Ohjaus: Michael Mann

Pääosissa: Adam Driver, Penélope Cruz, Shailene Woodley, Gabriel Leone, Patrick Dempsey, Jack O'Connell, Sarah Gadon, Giuseppe Festinese, Domenico Fortunato, Jonathan Burteux, Marino Franchitti ja Tommaso Basili

Genre: draama, urheilu

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 16

Ferrari perustuu Brock Yatesin kirjaan Enzo Ferrari: The Man, the Cars, the Races, the Machine vuodelta 1991, joka puolestaan pohjautuu Ferrari-autotehtaan perustaja Enzo Ferrarin elämään. Jo 2000-luvun alussa Michael Mann kiinnostui tekemään miehestä elokuvan ja työstikin käsikirjoitusta yhdessä Troy Kennedy Martinin kanssa, joka tosin kuoli syöpään vuonna 2009. Vuonna 2015 Paramount Pictures hyppäsi mukaan elokuvan tekoon ja Christian Bale pestattiin päärooliin. Bale kuitenkin jätti projektin jo muutama kuukausi myöhemmin ja teki lopulta hieman aihetta risteävän elokuvan Le Mans 66 - täydellä teholla (Ford v Ferrari - 2019), jolloin hänet korvattiin Hugh Jackmanilla. Paramount jätti leffan myös ja STX Entertainment nappasi sen itselleen. Kun tuotanto viivästyi kerta toisensa perään, Jackmankin lopulta hylkäsi projektin ja pestin sai lopulta Adam Driver. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja Ferrari sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla elokuussa 2023. Elokuva ei kuitenkaan saanut Suomessa teatterilevitystä, vaan se on saapunut katseltavaksi Amazon Prime Video -suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin, kun kuulin pari vuotta sitten Michael Mannin tekevän elokuvaa Ferrarista. Harmittelin, kun Ferrari ei saapunut Suomen teattereihin ja kun huomasin sen ilmestyneen Prime Videon valikoimaan, katsoin sen aika lailla heti.

Vuonna 1957 italialainen autotehtailija Enzo Ferrari kamppailee niin perhe- kuin talousongelmien keskellä, samalla kun hän valmistelee tiimiään osallistumaan kilpa-ajajien kestokykyä testaavaan Mille Miglia -kisaan.

Elokuvan pääroolissa nähdään Adam Driver, jota osuvasta nimestään huolimatta ei kuitenkaan nähdä ratin takana alun lyhyttä mustavalkoista pätkää lukuun ottamatta. Driver näyttelee itse Enzo Ferraria, Ferrari-autotehtaan perustajaa ja omistajaa, jolla elokuvan alkaessa ei pyyhi enää kovin lujaa. Sen lisäksi, että Ferrari on valtavien talousongelmien keskellä, mies suree poikansa Dinon kuolemaa, mikä tapahtui vuotta aiemmin. Hän on ollut jo kauan erkaantunut vaimostaan Laurasta (Penélope Cruz) ja hänelle on vuosia sitten kehkeytynyt salasuhde Lina Lardin (Shailene Woodley) kanssa, jonka kautta rakastavaiset ovat saaneet salatun lapsen, Pieron (Giuseppe Festinese). Driver tulkitsee oivallisesti hankalassa elämäntilassa eteenpäin puskevaa bisnesmiestä, joskin hänen italialaisaksenttinsa jättää toivomisen varaa. Ferrarista elokuva ei maalaile erityisen positiivista kuvaa, vaan mies esitetään jopa aika epämiellyttävänä tyyppinä. Woodley on lähinnä kelvollinen Ferrarin salarakkaana, kun taas Cruz tarjoaa leffan parhaan näyttelijäsuorituksen tympeänä, sanavalmiina ja miehensä toimintaan kyllästyneenä vaimona.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Gabriel Leone, Jack O'Connell ja Patrick Dempsey Ferrarin kilpa-ajajina Alfonso de Portagona, Peter Collinsina ja Piero Taruffina, sekä Domenico Fortunato Ferrarin isoimpana kilpailijana, Maseratin omistavana Adolfo Orsina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa ihan pätevästi, joskin kuskit jäävät hahmoina turhan pintaraapaisuiksi, jolloin tietyt tapahtumat eivät herätä katsojassa niin voimakkaita tunteita kuin voisi toivoa.

Ferrari-elokuva jättää valitettavasti muutenkin paljon toivomisen varaa. Se on hyvä leffa, jossa olisi kuitenkin ainesta huomattavasti parempaan ja lukuun ottamatta erästä tehokkaan shokeeraavaa kohtausta, se jättää tunnepuolella todella kylmäksi. Vähän päälle kahden tunninkin kestossa elokuva tuntuu pelkältä pintaraapaisulta, jossa on käynnissä useita juonikuvioita, joihin ei kuitenkaan yhteenkään panosteta täysillä. Ottaen huomioon, että Michael Mann on työstänyt elokuvaa jo kahden vuosikymmenen ajan, on hämmentävää, kuinka sinne suuntaan vasemmalla kädellä hutaistulta lopputulos ajoittain tuntuu. Muun muassa Viimeisen mohikaanin (The Last of the Mohicans - 1991), Heat - ajojahdin (Heat - 1995) ja Collateral - väärän ajan väärän paikan (Collateral - 2004) ohjaajalta odottaisi huomattavasti säväyttävämpää ja koukuttavampaa menoa.

Jos katsojana odottaa bensiininkatkuista ja nopeatempoista autourheiluelokuvaa, kannattaa kääntyä alussa mainitun Le Mans 66 - täydellä teholla -elokuvan puoleen, johon Ferrarin alkuperäiseksi tähdeksi kaavailtu Christian Bale tosiaan loikkasi. Ferrari on enemmän elokuva miehestä näiden tunnettujen autojen takana. Tai oikeastaan vain pieni palanen hänen elämästään. 1957 oli aikamoinen vuosi Enzo Ferrarille, mutta pelkästään siihen keskittyminen tekee osittain hallaa elokuvalle. Oli kyse sitten käsikirjoituksesta (josta kunnia lopputeksteissä on annettu yksin viisitoista vuotta sitten menehtyneelle Troy Kennedy Martinille), leikkauksesta tai Mannin tietoisesta valinnasta, eheän elokuvan sijaan Ferrari tuntuu lopulta parilta jaksolta Ferrarista kertovasta minisarjasta. Seasta löytyy useita hyviä kohtauksia ja huipennuksena toimiva tuhannen mailin Mille Miglia -kisa pitää kelvollisesti otteessaan. Kokonaisuutena filmi jää kuitenkin yhdeksi Mannin uran tasapaksuimmista ja unohdettavimmista.

Teknisiltä ansioiltaan Ferrari on kuitenkin pääasiassa pätevästi tehty. Se on hyvin kuvattu ja etenkin Mille Miglia -kaahailusta löytyy komeaa kameratyöskentelyä. Erikoistehosteet näyttävät tosin kömpelöiltä, oli kyse sitten selvistä ihmisnukeista tai viimeistelemättömistä digiefekteistä, jotka saavat esimerkiksi alkupäässä traagiseksi tarkoitetun kolarin näyttämään lähinnä koomiselta. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimit tekevät hyvää työtä ajankuvan kanssa, sekä muokatessaan Adam Driverista enemmän esikuvansa näköistä. Äänitys on ajoittain heikkoa ja muutamissa kohtauksissa voi kuulla vaatteiden hankaavan mikrofonia vasten. Muu äänimaailma kuitenkin toimii Daniel Pembertonin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ferrari, 2023, STX Entertainment, Forward Pass, Ketchup Entertainment, Storyteller Productions, Iervolino & Lady Bacardi Entertainment, Esme Grace Media/COIL, Red Sea Film Fund

Arvostelu: Inside Llewyn Davis (2013)

INSIDE LLEWYN DAVIS

Ohjaus: Joel Coen ja Ethan Coen

Pääosissa: Oscar Isaac, Carey Mulligan, Justin Timberlake, Stark Sands, Adam Driver, Ethan Phillips, Robin Bartlett, Jeanine Serralles, John Goodman, Garrett Hedlund, F. Murray Abraham ja Max Casella

Genre: draama, musiikki

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 12

Inside Llewyn Davis on Coenin veljesten elokuva, joka sai inspiraationsa folklaulaja Dave Van Ronkista. Joel ja Ethan Coen kehittelivät filmin ideaa pidemmän aikaa, kunnes alkoivat tosissaan kirjoittamaan sille käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät alkukeväästä 2012 ja lopulta Inside Llewyn Davis sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 19. toukokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei ollut erityisen iso menestys, mutta se sai paljon kehuja kriitikoilta, voitti Cannesissa Grand Prix -palkinnon ja oli ehdolla muun muassa kahdesta Oscar-palkinnosta (paras kuvaus ja äänitys), kolmesta Golden Globe -palkinnosta (paras musikaali- tai komediaelokuva, miespääosa ja laulu) ja kolmesta BAFTA-palkinnosta (paras käsikirjoitus, kuvaus ja ääni). Itse en ollut nähnyt Inside Llewyn Davisia aiemmin, enkä tiennyt siitä muuta kuin sen, että muusikkopäähenkilö kulkisi oranssin kissan kanssa. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin vilkaista, mistä onkaan kyse ja arvostella elokuvan sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Vuonna 1961 folklaulaja Llewyn Davis kamppailee uransa, ihmissuhteidensa ja rahatilanteensa kanssa, matkustellessaan kitara yhdessä kädessä ja kaverinsa kissa toisessa.

Oscar Isaac näyttelee Llewyn Davisia, epäonnista folklaulajaa ja kitaristia, joka elää kaikenlaisten sotkujen keskellä. Hänen uransa ei tunnu etenevän minnekään, hänellä ei ole omaa asuntoa, vaan hän joutuu punkkaamaan tuttujensa luona, joista moni ei vaikuta paljoa pitävän Llewynistä. Vaikka muut katsovatkin hahmoa nenänvarttaan pitkin, Llewyn saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen. Kuten elokuvan nimi kertoo, katsoja päästetään hahmon mielenmaiseman sisälle, näkemään, mitä muut eivät näe. Hahmo muuttuukin helposti samaistuttavaksi, jos kokee tai on kokenut alakuloisuutta ja masennusta. Isaac on tietty erinomainen roolissaan, tulkiten monisävyistä hahmoaan hienosti ja tehden upeaa työtä myös laulajana ja kitaristina.

     Elokuvassa nähdään myös Carey Mulligan Llewynille vihaisena Jeanina ja Justin Timberlake tämän laulajamiehenä Jiminä, Ethan Phillips ja Robin Bartlett Gorfeinin pariskuntana, jonka oranssi kissa päätyy vahingossa Llewynin mukaan, Jeanine Serralles Llewynin siskona Joynä, Adam Driver muusikko Al Codynä, F. Murray Abraham klubia pyörittävänä Bud Grossmanina, sekä Coenin veljesten luottonäyttelijä John Goodman jazzmuusikko Rolandina. Sivunäyttelijätkin onnistuvat rooleissaan erilaisina tyyppeinä, joita Llewyn kohtaa matkojensa varrella.

Inside Llewyn Davis osoittautui erittäin mainioksi musiikkidraamaksi, josta löytyy kiehtovasti enemmän, kun sitä ryhtyy lopputekstien alettua pohtimaan lisää. Esimerkiksi aluksi ihan vain suloinen ja ärsyttävästi jatkuvasti karkaileva oranssi kissa muuttuukin nopeasti symboliksi, edustamaan filmin erilaisia teemoja esimerkiksi unelmista ja vapaudesta. Kissa myös kuvastaa Llewyn Davisia itseään ja tämän hieman kummallisen kaksikon matkaa ryhtyykin seuraamaan mielellään. Inside Llewyn Davis pitää sisällään hyvin tavanomaisia Coenin veljesten elokuvien juttuja, kuten päähenkilön matkan, jolla hän kohtaa erilaisia ihmisiä ja päätyy mukaan erilaisiin tilanteisiin. Kyseessä on kuitenkin huomattavasti rauhallisempi teos kuin monet Coenien muista filmeistä. Vaikka kyseessä onkin todella hyvä leffa, ei Inside Llewyn Davis silti saavuta veljesten parhaimpien elokuvien, kuten Fargon (1996), The Big Lebowskin (1998) ja Voi veljet, missä lienet? (O Brother, Where Art Thou? - 2000) tasoa.

Coenien moniin muihin elokuviin verrattuna Inside Llewyn Davis on varsin alakuloinen elokuva, jota ei ole tehty kieli poskessa ja hassutellen. Elokuvan vähäinen huumori onkin huomattavasti hienovaraisempaa, eikä sen olekaan tarkoitus herättää katsojassa suuria naurunpurskahduksia, vaan enemmänkin nostaa yksittäisiä hymyjä katsojan huulille ja tuottaa satunnaisia positiivisia hymähdyksiä. Hauskinta seurattavaa on Llewynin, Jimin ja Alin laulutuokio, jonka aikana kuultava Please Mr. Kennedy -kappale on yllättävänkin vekkulimainen rallatus. Alakuloisuudesta huolimatta seassa on siis silloin tällöin hyvän mielen elokuvan aineksia ja toiveikkuutta.

Coenien ohjaus on tutun hallittua, josta voi nauttia niin pintapuolisesti kuin syvällisemminkin. Veljesten veijarimaisempien leffojen ystäville Inside Llewyn Davis voi kuitenkin tuntua paikoitellen turhan raskassoutuiselta teokselta. Coenien käsikirjoituskin on mainio ja pidän todella paljon, että koirien hallitseman elokuvabisneksen keskeltä löytyy filmejä, joissa kissa nostetaan merkittävään asemaan elokuvassa. Kyseessä on myös taidokkaasti kuvattu ja leikattu elokuva. Visuaalisesti kiehtovaa on elokuvan todella haalistettu värimaailma. Inside Llewyn Davis ei ole ihan mustavalkoinen, mutta se on varsin harmaa, korostaen, millaiseksi maailma muuttuu useille masentuneille. Äänimaailma on myös oivallisesti rakennettu ja leffan aikana kuultavat kappaleet ovat läpikotaisin hyviä.

Yhteenveto: Inside Llewyn Davis on erittäin mainio draamaelokuva ja oiva kuvaus masennuksesta. Elokuva sisältää Coenin veljesten monia tuttuja piirteitä, mutta se ei ole läheskään yhtä kepeä ja lupsakka kuin monet heidän muista teoksistaan. Leffasta löytyy muutamia hupaisia tilanteita ja Llewyn ja oranssi kissa muodostavat hassun kaksikon. Hahmojen matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, sen ollessa täynnä monenlaisia kohtaamisia ja mainioita lauluja. Oscar Isaac on vakuuttava pääroolissa ja muutkin näyttelijät tekevät oivaa työtä. Tekniseltä puoleltaankin elokuva on onnistunut alakuloista värimaailmaa myöten. Hahmoihin syventyvien draamaleffojen ja folkmusiikin ystäville Inside Llewyn Davisia on helppo suositella lämpimästi. Se ei nouse ihan samanlaisiin korkeuksiin kuin monet Coenien muista filmeistä, mutta se on silti todella hyvä tapaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.8.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Inside Llewyn Davis, 2013, CBS Films, StudioCanal, Anton, Mike Zoss Productions, Scott Rudin Productions

Arvostelu: 65 (2023)

65

Ohjaus: Scott Beck ja Bryan Woods

Pääosissa: Adam Driver, Ariana Greenblatt, Chloe Coleman ja Nika King

Genre: scifi, jännitys, toiminta

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 12

65 on Hiljainen paikka -elokuvan (A Quiet Place - 2018) kirjoittaneiden Scott Beckin ja Bryan Woodsin uusi elokuva. Beck ja Woods suunnittelivat 65 miljoonaa vuotta menneisyyteen sijoittuvaa tieteisseikkailua ja saivat Sam Raimin kiinnostumaan projektin tuottamisesta. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 2020 ja nyt 65 saapuu elokuvateattereihin. Kun viime vuoden lopulla tutkin tämän vuoden uutuuselokuvia, 65 kiinnitti huomioni kiinnostavan konseptinsa takia, kuten myös siksi, että jatko-osien, adaptaatioiden ja uudelleenfilmatisointien tulvassa elokuva oli yksi harvoista alkuperäisideoista. Odotuksiani latistivat maailmalta kuuluneet negatiiviset reaktiot leffaan ja meninkin varautunein mielin katsomaan 65:ä sen lehdistönäytökseen päivää ennen ensi-iltaa.

Avaruuslentäjä Millsin aluksen törmättyä asteroidikenttään, hän tekee pakkolaskun vieraalle planeetalle... Maahan 65 miljoonaa vuotta sitten.

Uudempien Star Wars -elokuvien (2015-2019) Kylo Ren -pahista näytellyt Adam Driver palaa scifielokuvien pariin 65-leffassa Millsinä, toisen maailman pilottina, jonka lentämä avaruusalus tekee pakkolaskun esihistorialliselle Maa-planeetalle 65 miljoonaa vuotta sitten. Karismaattinen Driver hyppää oivallisesti tieteisseikkailun pyörteisiin, hänen hahmonsa joutuessa taistelemaan vieraan planeetan asukkeja, tuohon aikaan tietty dinosauruksia vastaan, selvitäkseen hengissä. Mills ei ole kuitenkaan yksin, sillä lennolta selvisi hengissä myös Koa-tyttö (Ariana Greenblatt), jota lentäjä ryhtyy totta kai suojelemaan. Greenblatt pärjää kelvollisesti Driverin rinnalla ja heidän esittämänsä kaksikon haluaa nähdä selviytyvän Maasta takaisin omaan kotiinsa.

65 ei huimaa päätä käsikirjoituksellaan, vaikka sen konsepti dinosaurusten aikaiseen Maahan tupsahtavasta ihmisen näköisestä avaruuslentäjästä onkin veikeä. Siitä tulee herkästi mieleen Will Smithin ja hänen poikansa Jaden Smithin tähdittämä pahamaineinen After Earth (2013), jossa myös aikuinen ja lapsi tekevät pakkolaskun Maahan ja yrittävät selviytyä planeetan vaaroista, samalla kun he etsivät pakokeinoa. Mielleyhtymiä syntyy myös vastikään HBO Maxissa pyörineeseen The Last of Us -sarjaan (2023-), jossa myös vaarallisessa maailmassa mies joutuu suojelemaan tyttöä erilaisilta vaaroilta ja vähitellen hahmojen välille muodostuu tiivis yhteys. 65 ei nouse The Last of Usin tasolle, ei sitten millään, mutta on se kyllä valtavan paljon parempi kuin kökkö After Earth.

Elokuvasta löytyy selvät vikansa. Käsikirjoitus on varsin kliseinen, eikä se yllätyksiä oikeastaan tarjoa. Leffan ensimmäisellä puoliskolla on hieman kummallisia rytmitysongelmia, tekijöiden kiirehtiessä viedäkseen hahmot Maahan, mutta sinne päästyään leffa jarruttelee välillä turhaan. Millsille kirjoitettu traaginen tausta ei myöskään oikein vakuuta melodramaattisuudessaan. Luultavasti pienehkön budjetin takia dinosauruksia ei nähdä niin usein ja monipuolisesti kuin voisi toivoa. Silti minun täytyy todeta, että pääasiassa viihdyin 65:n parissa. Tarina piti minut tarpeeksi mukavasti otteessaan ja kohtaamiset dinojen kanssa ovat niin viihdyttäviä kuin ajoittain jopa jännittäviäkin. Millsin ja Koan välille muodostuva ystävyys on sympaattinen ja hahmojen pienimuotoinen huumori nostaa pientä hymyntapaista huulille muuten aika vakavassa leffassa. Elokuvan kesto on älytty pitää napakasti puolessatoista tunnissa. Leffa tuntuu rehdiltä B-luokan rainalta ja koen sellaisen kivan raikkaana isompien franchise-tehostemekastusten ohessa.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaavat Hiljainen paikka -leffat kirjoittaneet Scott Beck ja Bryan Woods. Heidän työnsä ei ole yhtä tasokasta kuin Hiljaisessa paikassa, mutta Beck ja Woods pitävät silti monsterirainaansa tarpeeksi menevästi kasassa, lainaten aika ajoin suoraan Jurassic Park -elokuvista (1993-2022). Kirjoittajilta on oiva ratkaisu, etteivät Mills ja Koa puhu samaa kieltä ja joutuvatkin keksimään muita keinoja kommunikoidakseen. 65 on hyvin kuvattu leffa ja valaisuakin hyödynnetään mainiosti. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja erikoistehosteet ajavat asiansa yllättävänkin hyvin. Äänimaailma rymistelee passelisti dinokarjuntoja myöten ja Chris Baconin säveltämät musiikit tunnelmoivat toimivasti taustalla.

Yhteenveto: 65 on kelpo B-luokan raina, joka viihdyttää passelisti läpi puolentoista tunnin kestonsa vioistaan huolimatta. Elokuva on varsin yllätyksetön ja kliseinen, sen alkupäästä löytyy hieman rytmitysongelmia, eikä päähahmon taustasta saada niin tunteikasta draamaa irti kuin tekijät ovat selvästi olettaneet. Tarina pitää silti tarpeeksi hyvin otteessaan ja tarjoaa oikein viihdyttäviä ja välillä jopa aika jännittäviäkin dinosauruskohtaamisia. Luultavasti budjettisyistä dinosauruksia ei ole mukana niin paljon kuin voisi toivoa, mutta pääasiassa leffan erikoistehostepuoli näyttää hyvältä. Adam Driver on mainio pääroolissa ja nuori Ariana Greenblatt suoriutuu hyvin hänen rinnallaan. Bryan Woods ja Scott Beck eivät vakuuta työllään läheskään niin vahvasti kuin Hiljainen paikka -leffoissa, mutta hoitavat tonttinsa tarpeeksi menevästi. 65 on rehtiä ja oikein passelia hömppää, jonka kanssa voi toisaalta ihan hyvin odottaa kotikatselua, mutta jonka silti suosittelen käymään katsomassa elokuvateatterissa, jos elokuvan idea kuulostaa yhtään houkuttelevalta. Näiden tehostepainotteisten originaalileffojen täytyy menestyä, jotta studiot eivät huku lopullisesti jatko-osien, esiosien, lisäosien, uudelleenfilmatisointien ja muunlaisten uudelleenkäynnistysten tulvaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

65, 2023, Sony Pictures Entertainment, Columbia Pictures, Beck Woods, Bron Creative, Raimi Productions

Arvostelu: Annette (2021)

ANNETTE

Ohjaus: Leos Carax

Pääosissa: Adam Driver, Marion Cotillard, Simon Helberg ja Devyn McDowell

Genre: musikaali, romantiikka, draama

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

Annette on Adam Driverin ja Marion Cotillardin tähdittämä musikaalielokuva. Elokuva lähti liikkeelle Sparks-yhtyeen ideasta uudelle albumilleen. He olivat aiemmin työstäneet musikaaliesitystä nimeltä "The Seduction of Ingmar Bergman", mutta koska se osoittautui liian kalliiksi työstää, he saivat idean Annettesta. Kaksikko alkoi jo suunnitella esityskiertuetta sen pohjalta, kunnes he tapasivat ranskalaisen elokuvaohjaaja Leos Caraxin Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2012. Yhdessä yhtye ja Carax alkoivat pohtia musikaalin potentiaalia elokuvan muodossa ja he työstivät idean pohjalta käsikirjoituksen. Vuonna 2016 Adam Driver ja Rooney Mara valittiin päärooleihin, mutta koska projekti ei edennyt tarpeeksi nopeasti, Mara jätti sen ja hänen tilalle astui ensin Michelle Williams ja sitten Marion Cotillard. Elokuvan kuvausten oli tarkoitus alkaa vuonna 2018, mutta Driverin ollessa kiinni Star Wars: The Rise of Skywalkerin (2019) kuvauksissa, kuvauksia jouduttiin viivästyttämään vuodella. Lopulta kuvaukset alkoivat elokuussa 2019 ja Annette sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla tänä kesänä. Hiljalleen leffaa on ryhdytty esittämään muuallakin maailmassa ja nyt se saapuu myös Suomen teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin filmistä, kun kuulin Driverin ja Cotillardin esiintyvän hieman erikoisemman musikaalin pääosissa. Kuullessani paljon kehuja Annettesta, päätinkin käydä katsomassa sen lehdistönäytöksessä muutamaa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kiistanalaista törkykomediaa esittävä Henry McHenry on kohutussa parisuhteessa ylistetyn oopperatähti Ann Desfranouxin kanssa. Pariskunnan elämä kääntyy päälaelleen, kun he saavat esikoislapsensa, Annetten.

Adam Driver ja Marion Cotillard nähdään Henry McHenrynä ja Ann Desfranouxina, julkimopariskuntana, joiden ei heti arvaisi seurustelevan. Moottoripyörällään pienille klubeille esiintymään ajeleva Henry on todella... öh, erikoista stand up -esitystä vetävä koomikko, joka saa osakseen niin nauruja kuin buuausta. Limusiinilla yhä vain isommille esiintymislavoille matkaava Ann taas on yleisön ja kriitikoiden ylistämä oopperalaulaja, jolle heitellään ruusuja lavalle hurjien aplodien säestämänä. Toisaalta hyvin erilaiset taiteilijasielut tuntuvat täydentävän toisiaan, mutta samalla he eivät näyttäisi millään kuuluvan yhteen. Driver ja Cotillard ovat loistavat rooleissaan. Driver istuu täydellisesti törkyturpaisen ja nuhjuisen koomikon osaan, kun taas Cotillardista löytyy arvokkuutta oopperatähdeksi. Driver vain parantaa otettaan, mitä pidemmälle filmi kulkee, mutta missään kohtaa hänen laulunsa ei tee erityistä vaikutusta. Cotillard taas pääsee esittelemään laulutaitojaan, vaikkakin oopperakohtauksissa hänen tilalla hoilaa Catherine Trottman.

     Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Rillit huurussa -komediasarjasta (The Big Bang Theory - 2007-2019) tuttu Simon Helberg pianistina, joka haaveilee niin Annin rakkaudesta kuin kapellimestarin urasta. Hahmo on hieman kömpelösti ujutettu mukaan, hänen tehdessä oikeastaan vain yhden lyhyen esiintymisen ennen filmin toista puoliskoa, mutta lopulta pianistikin saa omat hetkensä parrasvaloissa. Florence-elokuvan (Florence Foster Jenkins - 2016) tavoin Helberg näyttää jälleen olevansa oikeasti varteenotettava näyttelijä - kuten myös muusikko, jos hän kerran soittaa pianoa tässäkin oikeasti.

Annette on ehdottomasti yksi vuoden erikoisimmista elokuvakokemuksista ja voin jo nyt sanoa, että leffa tulee jakamaan mielipiteitä voimakkaasti laidasta laitaan. Osa tulee pitämään filmiä tekotaiteellisena roskana, kun taas jotkut ylistävät sitä upeana taideteoksena. Toki sekaan mahtuu niitä väliinputoajia, jotka eivät ihan tiedä, mitä mieltä olla, mutta itse voin innolla todeta kuuluvani siihen kehuvaan joukkoon. Annette jaksaa yllättää pitkin kestoaan sillä, kuinka kummallinen, filosofinen, synkkä ja traaginen mutta kaunis ja herkkä, sekä sykähdyttävä se osaakaan olla. Sen rakkaustarina vie pikkuhiljaa mukanaan ja mitä enemmän suhteesta ja sen osapuolista selviää, sitä vangitsevammaksi homma käy. Tarinan erilaiset käänteet ja koukut tekevät siitä yhä vain mielenkiintoisemman ja vaikka lähes kahden ja puolen tunnin kestossa filmi käy paikoitellen raskaaksi, kaikki palkitaan lopulta. 

Monisävyinen teos jää pyörimään mielessä vielä pitkään lopputekstien päätyttyä - jos ei muuten, niin karmiva (joskin toki upeasti toteutettu) vauvanukke tunkeutuu uniin ainakin parin yön verran. Osa katsojista pääsee nopeasti jyvälle elokuvan erilaisista puolista, osalle ne avautuvat jonkin ajan pohdiskelun jälkeen ja osa saattaa kaivata uudelleenkatselua päästäkseen kaivamaan syvemmälle. Ohjaaja Leos Carax ja hänen kanssa käsikirjoittajina toimivat Sparks-yhtyeen jäsenet Ron ja Russell Mael eivät päästä katsojaa helpolla, eikä kuulukaan. Kolmikolla on paljon sanottavaa show-bisneksestä; siitä kuinka vahvasti media ja uutislööpit vaikuttavat julkimoihin ja siihen kuinka heidät nähdään, sekä siitä kuinka jotkut haalivat menestystä lapsensa kautta. Nykypäivänä isosti esillä olevat MeToo-liike ja cancel-kulttuuri ovat myös isosti esillä filmissä.

Jos elokuva ei jo muuten ole tarpeeksi erikoinen ja tavanomaisesta poikkeava, Sparksin jäsenet pitävät huolen siitä, että musikaalifilmin laulut voimistavat outoutta. Kovin montaa selvää laulunumeroa mukana ei ole, vaan elokuva on alusta loppuun edes jonkin sortin hyräilyä, eikä normaalisti puhuttuja keskusteluja pahemmin käydä. Laulut ovat paikoitellen sanoituksiltaan hyvin... hmm, mielenkiintoisia, eivätkä laulujen aikana nähtävät asiatkaan aina ihan tavanomaisemmasta päästä ole. Eipä tule mieleen toista musikaalinumeroa, jonka aikana harrastettaisiin seksiä - enkä suostu laskemaan Leijonakuninkaan (The Lion King - 1994) Can You Feel the Love Tonight -kappaletta mukaan! Henryn esitysten tavoin Sparksin laulutkin ovat hieman provosoivaa materiaaliltaan, eivätkä varmasti kolahda massayleisölle. Kaikin puolin Annettea ei millään voi suositella kenelle vain. Silti se on kokemus, jota toivoisin monen edes yrittävän.

Kokemusta vain vahvistaa elokuvan hieno tekninen toteutus. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu. Tarkkaa sommittelua ja oivia kamera-ajoja vain tehostavat väreillä ja valoilla leikittely (varoituksen sanana, että alkupäässä nähdään voimakkaasti välkkyviä valoja, joita on korostettu nopeatempoisella leikkauksella). Lavasteet ovat mainiot, samoin maskeeraukset ja asut. Annette-nukke on kaikessa karmivuudessaan upea ilmestys, jonka liikkeet ovat pelottavankin luontevia.

Yhteenveto: Annette on upea, erikoinen, provosoiva, kaunis, traaginen ja todella kummallinen musikaalikokemus, joka ei todellakaan sovi kaikille. Sen monisävyinen tarina aukeaa hitaasti, mutta mitä enemmän näkemäänsä pohtii, sitä enemmän sen hienous tuntuu aukeavan. Elokuvalla on paljon sanottavaa show-bisneksen monista puolista, lasten taloudellisesta hyväksikäytöstä, sosiaalisen median vaikutuksista, cancel-kulttuurista ja ties mistä. Kaikki tämä on mukana hämmentävässä rakkaustarinassa, joka yllättää oudoilla käänteillään ja ratkaisuillaan. Adam Driver ja Marion Cotillard ovat erinomaiset päärooleissa ja Simon Helbergkin osoittaa lahjansa, joskin hänen hahmonsa on hieman kömpelösti ujutettu mukaan. Elokuvan laulut ovat toinen toistaan erikoisempia, eikä asiaa helpota tavat ja kohtaukset, joissa ne esitetään. Annette-lapsinukke jää kummittelemaan vielä pitkäksi aikaa mielessä, kuten myös filmin filosofisuus ja omalaatuisuus. Elokuvaa on hyvin vaikea suositella kenellekään, mutta sanon silti, että kannattaa tätä kokeilla, jos mielenkiintonne heräsi...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Annette, 2021, CG Cinéma, ARTE, Arte France Cinéma, BE TV, Barnstormer Productions, Canal+, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération Wallonie-Bruxelles, Cinéaxe, Cinémage 14, Cofinova 16, Detailfilm, Eficine, Eurimages, Euro Space, Film- und Medienstiftung NRW, Filmförderungsanstalt, Garidi Films, Grupo Aeroportuario del Sureste, Indéfilms 8, Japanese Agency for Cultural Affairs, Kinology, LVT Inc., Palatine Etoile 17, Piano, Proximus, SCOPE Invest, SG Image 2018, Sacem, Scope Pictures, Screen Flanders, SofiTVciné 7, Talipot Studio, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge, Théo Films, Tribus P Film, UGC, VOO, Wallimage, Wrong Men North, 7DF/Arte

Arvostelu: House of Gucci (2021)

HOUSE OF GUCCI

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Lady Gaga, Adam Driver, Jared Leto, Al Pacino, Jeremy Irons, Salma Hayek, Jack Huston, Reeve Carney, Camille Cottin, Vincent Riotta ja Youssef Kerkour 

Genre: draama, rikos

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 12

House of Gucci perustuu Sara Gay Fordenin kirjaan The House of Gucci: A Sensational Story of Murder, Madness, Glamour and Greed (2001), joka taas pohjautuu tositapahtumiin muotiteollisuuden huipulla olleesta Gucci-perheestä. Ridley Scott kiinnostui jo 2000-luvun alussa tekemään elokuvan kirjan pohjalta, mutta projekti ei edennyt ja hänen tyttärensä Jordan Scott otti hetkellisesti ohjakset. Vuonna 2019 isä-Scott palasi takaisin elokuvan ohjaajaksi ja sen työstäminen lähti tosissaan liikkeelle. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa ja jo nyt, vain puolitoista kuukautta Scottin edellisen elokuvan, The Last Duelin (2021) ilmestymisen jälkeen House of Gucci saa ensi-iltansa myös Suomessa. Onnistuin yllättämään itseni, kun hoksasin näistä kahdesta Scottin filmistä odottavani juurikin House of Guccia enemmän. Odotukseni ehtivät hieman laskea The Last Duelin osoittauduttua odottamaani heikommaksi ja kun paljastui, että House of Gucci kestäisi lähes kolme tuntia. Kävinkin hieman pelokkain mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1978 nuori Patrizia Reggiani tapaa varakkaasta Guccin suvusta tulevan Maurizion. Huolimatta miehen isän negatiivisuudesta suhdetta kohtaan pari menee naimisiin ja Patrizia innostuu uudesta asemastaan rikkaiden keskellä... kenties jopa liikaakin.

Lady Gaga näyttelee Patriziaa, vähävaraisemmasta Reggianin perheestä tulevaa italialaisnaista, joka tapaa eräissä juhlissa Maurizio Guccin, jota esittää Adam Driver. Patrizian ja Maurizion välille syttyy palava rakkaus, vaikka Maurizion isä Rodolfo (aina karismaattinen Jeremy Irons) varoittelee poikaansa, että Patrizia on pelkän maineen ja mammonan perässä. Ja eipä Rodolfo välttämättä täysin väärässä ole... Aluksi hupsuilta kuulostavista aksenteistaan huolimatta Gaga ja Driver tekevät todella vakuuttavaa työtä pariskuntana, joka alkaa vähitellen uppoutumaan enemmän Gucci-perheen bisneksiin, mikä alkaa vaikuttamaan todella voimakkaasti kumpaankin. Näyttelijäduo tulkitsee hienosti hahmojen muovautumista filmin edetessä.

     Elokuvassa nähdään myös Al Pacino Rodolfon veljenä, eli Maurizion setänä Aldo Guccina, joka on ottanut isoimman vastuun firman pyörittämisestä, Jared Leto Aldon eksentrisenä poikana Paolona, Jack Huston Maurizion neuvonantajana Domenicona, Reeve Carney muotisuunnittelija Tom Fordina ja Salma Hayek meedio Pinana. Ironsin tavoin Pacinostakin huokuu arvokkuus roolissaan - heidän hahmonsa vain ovat hyvin erilaiset. Huston, Carney ja Hayek suoriutuvat pätevästi osistaan, mutta Jared Leton roolityöstä on vaikea sanoa, että mitä mieltä siitä olisi. Leto ampuu isosti yli erikoisen Paolon roolissa ja jatkuvasti tuntuu siltä kuin hän esiintyisi ihan eri leffassa kuin kollegansa. Samalla Leto tuo suurta viihdearvoa useisiin kohtauksiin ja huumoria kaiken sekaan - oli se sitten hänen tarkoituksensa tai ei.

Jared Leton kummallisen roolisuorituksen lisäksi House of Guccista löytyy muitakin vikoja, eikä Leton esiintyminen jää ainoaksi asiaksi, josta katsoja pohtii, että oliko tämä tarkoituksella koomista vai vahingossa. Etukäteen kauhistelin elokuvan pitkää, yli kahden ja puolen tunnin kestoa ja harmillisesti leffa ei onnistunut ihan perustelemaan pituuttaan. Siinä on välillä hetkiä, joita voisi tiivistää tai leikata kokonaan pois. Tai jättää Blu-raylle pidennettyyn versioon, jonka Ridley Scott on jo sanonut olevan tulossa. Silti tiettyine heikkouksineen ja epätasaisuuksineen pidin yllättävänkin paljon House of Guccista. Jopa liian pitkänä se oli mielestäni mukaansatempaavampi kuin vastikään ilmestynyt The Last Duel.

En tiennyt etukäteen Guccin perheestä mitään muuta kuin että heidän firmansa tekee hurjan kalliita vaatteita, laukkuja ja muita, joihin minulla ei taida unissanikaan olla varaa. Sen takia olinkin varsin yllättynyt ja kiehtoutunut, kun elokuva kulkee eteenpäin ja perheen sisäiset konfliktit ja skandaalit alkavat nousta esille. Ja nämä konfliktit ja skandaalit muuttuvat näin katsojan ja tarinankerronnallisesta näkökulmasta kaiken aikaa vain herkullisemmiksi. Yli kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu jos jonkinlaista petosta, huijausta ja selkäänpuukotusta. Jotkut juonittelevat yhdessä muita vastaan, samalla kun he juonittelevat yksinään toisiaan vastaan. Hahmojen valta-asemat vaihtelevat pitkin leffaa ja koska en tiennyt homman lopputulosta, jännitin lopputeksteihin asti, minne tapahtumaketju eskaloituu.

Ridley Scottin pitäisi siirtyä pois historiallisista eeposelokuvista ja keskittyä enemmän näihin lähimenneisyyden tositapauksiin, sillä House of Gucci ja muutaman vuoden takainen All the Money in the World (2017) ovat huomattavasti parempia kuin The Last Duel tai vaikkapa raamatullinen Exodus: Gods and Kings (2014). Scott ei saa täysin pidettyä tunnelmaa tasaisena ja on hieman hämmentävää, kuinka vapaasti hän on antanut Leton... öh, ilmaista itseään... mutta silti hän näyttää läpi elokuvan lahjansa. House of Gucci tietty näyttää todella hyvältä. Sen lisäksi, että näyttelijät puetaan toinen toistaan tyylikkäämpiin asuihin, on filmi myös upeasti kuvattu. Kuvasommittelu, kamera-ajot ja vieläpä värien tarkasti harkittu käyttö tekevät elokuvasta mielenkiintoisen silloinkin, kun tarina junnailee paikoillaan. Lavasteet ovat näyttävät, Leton maskeeraukset vakuuttavat ja äänimaailmakin laadukas. Harry Gregson-Williamsin säveltämät musiikit kuitenkin hukkuvat leffassa vähän väliä soivien, jo olemassa olleiden kappaleiden alle.

Yhteenveto: House of Gucci on liian pitkästä kestostaan huolimatta erittäin mainio ja mielenkiintoinen elokuva. Leffan tasoa laskee hieman pieni epätasaisuus tarinankerronnan ja tunnelman puolesta, minkä lisäksi osaa katsojista varmasti häiritsee suuresti Jared Leton eksentrinen roolityö. Vieläkään en osaa sanoa, oliko hän aivan kamala vai aivan mahtava. Lady Gaga sen sijaan todella on mahtava roolissaan Patriziana. Adam Driver, Jeremy Irons ja Al Pacinokin tekevät vahvaa työtä ja vaikka näyttelijöiden hassut aksentit saattavat särähtää korvaan, ei voi kuin ihailla esiintyjien eläytymistä. Guccin vaikeat perhekuviot muuttuvat kaiken aikaa mielenkiintoisemmiksi ja loppupäästä alkaa löytyä ihan tosissaan jännitettä, että mihin asti tämä kiista voikaan eskaloitua? Vaikka elokuvaa voisi tiivistää ja siitä löytyy juttuja, joiden koomisuuden tarkoituksellisuutta ei voi kuin pohtia, House of Gucci on silti oikein hyvä tositapahtumaleffa. Vaikkei muotimaailmasta olisikaan kiinnostunut, on se jo rikolliseksi muuttuvan perhedraamansa kanssa tarina, johon itse kukin voi hypätä mukaan - vielä kun se on teknisesti taiturimaisesti tehty.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

House of Gucci, 2021, BRON Studios, Scott Free Productions, Metro-Goldwyn-Mayer

Arvostelu: J. Edgar (2011)

J. EDGAR

Ohjaus: Clint Eastwood
Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Armie Hammer, Naomi Watts, Judi Dench, Josh Lucas, Ed Westwick, Dermot Mulroney, Damon Herriman, Stephen Root, Jeffrey Donovan, Christopher Shyer ja Adam Driver
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 17 minuuttia
Ikäraja: 12

J. Edgar perustuu tositapahtumiin Federal Bureau of Investigationin, eli FBI:n perustajan ja pitkäaikaisen johtajan, John Edgar Hooverin elämästä. Clint Eastwood oli kiehtoutunut Hooverin tarinasta ja päätti lopulta tehdä elokuvan hänestä. Kuvaukset käynnistyivät ja J. Edgar sai maailmanensi-iltansa 3. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys pieneen budjettiinsa verrattuna, mutta kriitikot eivät erityisemmin vakuuttuneet näkemästään. Leffa sai mm. Golden Globe -ehdokkuuden parhaasta miespääosasta, muttei voittanut sitä. Itse en ollut aiemmin nähnyt J. Edgaria, mutta se on viime vuosien aikana alkanut kiinnostamaan minua yhä vain enemmän. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella J. Edgarin juhlan kunniaksi.

J. Edgar Hoover alkaa vanhoina päivinään muistelemaan lähes 50-vuotista uraansa FBI:n perustajana ja johtajana.

Pääroolissa John Edgar Hooverina nähdään Leonardo DiCaprio, joka sai ihan ansaitusti parhaan miespääosan ehdokkuuden Golden Globe -gaalassa. DiCaprio huokuu karismaa tuttuun tapaansa ja istuu täydellisesti FBI-pomon rooliin. Kun kyseessä on yhden maailman tunnetuimman agenttiorganisaation johtaja, ei ainakaan itselleni tuottanut mitään vaikeuksia hypätä heti ensiminuuteilla Hooverin elämään mukaan. Vaikka leffa esittääkin hänet usein sankarina, joka mullisti rikostutkimuksia mm. tuomalla mukaan sormenjälkien tunnistamisen, ei elokuva pelkää näyttää myös hänen synkempiä ja ikävämpiä puolia. Nuoresta miehestä lähtien Hoover oli vainoharhainen, nähden lähes kaikki mahdollisina Yhdysvaltojen vihollisina, eikä meno yhtään helpota, kun herra alkaa olla jo lähes 50 vuotta FBI:n johdossa.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Naomi Watts Hooverin sihteerinä Helen Gandyna, Armie Hammer Hooverin uskollisimpana agenttina Clyde Tolsonina, Judi Dench Hooverin äitinä ja Ed Westwick Hooverin sanelemia muistelmia paperilla kirjoittavana agenttina. Upea Dench jättää kaikki varjoonsa joka kohtauksessaan, kun taas elokuva itsessään jättää Wattsin jatkuvasti varjoihin. Hänen hahmonsa Helen esitellään aluksi merkittävänä tekijänä Hooverin elämässä, mutta alun jälkeen hän jää täysin statistiksi. Hammer sen sijaan pääsee isosti esille Clydenä, jonka suhde Hooveriin ei ollut puhtaasti ammatillinen... Nykyään uuden Star Wars -trilogian (2015-2017) Kylo Ren -pahiksena parhaiten tunnettu Adam Driver tekee tässä muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa, agenteille vihjeen antavana nuorukaisena.

J. Edgar on toisaalta erittäin mielenkiintoinen elämäkertateos Hooverista, mutta samalla se jää hieman vaisuksi elokuvaksi. Leffa hyötyy aiheensa kiehtovuudesta, sekä Leonardo DiCaprion hienosta roolityöstä, sillä elokuva itsessään ei ole keskivertoa parempi. Iso syy tähän on, kuinka Hooverin elämä on haluttu kertoa. Leffa hyppii jatkuvasti ajassa ja palaa vähän väliä vanhaan Hooveriin (hieman kiusallisesti maskeerattuun DiCaprioon), joka selittää elämäänsä kirjurille. Hooverin selitykset eivät kuitenkaan muodosta täysin koherenttia tarinaa, vaan enemmän yksityiskohtia sieltä täältä uran varrelta. Ensimmäinen puolituntinen on vielä selkeä, kun Hooverin nousu FBI:n johtoon esitetään, mutta sen jälkeen ailahtelevaisuus alkaa. Hooverin kuullaan ottavan kunniaa merkittävien gangstereiden kiinniottamisesta, mutta leffa käyttää enemmän aikaa Charles Lindberghin vauvan kidnappaukseen, mitä FBI yritti pitkään selvittää 1930-luvun alussa.

Sekin tapaus on ihan kiinnostava, mutta se kuuluu niihin juttuihin, mitkä elokuva esittelee ja sitten lähinnä pyyhkäisee yli keskittyäkseen muuhun. Sama meinaa käydä Hooverin ja Clyden välille muodostuvalle, siihen aikaan kielletylle suhteelle. Osio on kiinnostava, mutta sekään ei tunnu täysin kiinnostavan Clint Eastwoodia. Selkeältä tuntuvan tarinan sijaan Eastwood tyytyykin lähinnä poimimaan juttuja sieltä täältä, mikä saa elokuvan paikoitellen tuntumaan filmatisoidulta Wikipedia-artikkelilta. Ainakin katsojan kokemat tunneskaalat ovat yhtä voimakkaita kuin Wikipedia-tekstejä lukiessa. Tämän vuoksi leffa myös tuntuu laahaavan paikoitellen. Kahden tunnin ja vartin kestosta voisi helposti saksia ainakin sen ylimääräisen vartin pois. Ei J. Edgar mitenkään huono teos ole. Se on oikein kelvollinen kuvaus kiehtovasta ihmisestä. Selkeäksi kuitenkin jää, että herra Hooverissa ja FBI:ssä olisi potentiaalia vahvempaankin filmiin.

Vaikka käsikirjoituksessa onkin vikansa, isommat ongelmani J. Edgarissa liittyvät sen tekniseen toteutukseen. Leikkaus voisi olla kyllä napakampaa, mutta sitäkin enemmän minua häiritsee elokuvan valaisu ja värimaailma. Jostain syystä tämä elämäkertaleffa on valaistu kuin kauhuelokuva. Lähes kaikki päivälläkin tapahtuvat kohtaukset ovat pimeitä ja varjot usein peittävät vähintään puolet näyttelijöiden kasvoista. Yrittikö Eastwood tällä sanoa, että FBI:n väki yrittää peitellä synkkiä salaisuuksiaan? Joka tapauksessa leffa näyttää usein siltä kuin sitä katsoisi aurinkolasien kera. Synkkyyttä ei auta leffan värimaailma... tai pitäisikö sanoa väritön maailma, sillä paikoitellen voisi luulla, että elokuva on mustavalkoinen. Toisinaan värien häivytys toimii tehokeinona, esimerkiksi kun kaupungin kaduilla loistavat neon-väriset kirjaimet, jotka korostuvat entisestään, mutta suurimmaksi osaksi värimäärittely tekee leffasta raskaamman. Kuvaus on kuitenkin tyylikästä kameraliikkeiden ja sommittelujen kera. Lavasteilla ja asuilla eri aikakaudet tuodaan upeasti esille. Sen sijaan maskeeraukset ovat paikoitellen aika kehnot. Äänimaailma toimii mainiosti ja Eastwoodin itsensä säveltämät musiikit tunnelmoivat ihan mukavasti, vaikka eivät koskaan nousekaan kunnolla valokeilaan.

Yhteenveto: J. Edgar on kelvollinen draamaelokuva, jossa olisi kiinnostavan aiheensa puolesta potentiaalia paljon parempaankin. Elokuva muistuttaa välillä filmatisoitua Wikipedia-artikkelia, kun siinä hypitään tapahtumasta toiseen hieman kuivalla tavalla. Tunnepuoli jää etäiseksi, eikä iäkkään Hooverin muistelmien kertominen tarjoa toivottua herkkyyttä - etenkään kun katsojaa luultavasti häiritsee Leonardo DiCaprion heikot maskeeraukset osassa kohtauksia. DiCaprio itsessään on loistava läpi leffan ja nostaakin elokuvan muuten keskinkertaista tasoa lahjoillaan. Judi Dench on myös erittäin hyvä, mutta Naomi Watts jää harmillisesti varjoihin. Varjoihin jäävät tosin aika lailla kaikki, sillä elokuva on niin kehnosti valaistu. Asiaa ei auta harmaa värimäärittely, mikä tekee leffasta ankeaa katseltavaa. Clint Eastwoodin ohjauksessa on omat vahvuutensa yksittäisten kohtausten sisällä ja näyttelijöiden kanssa, mutta kokonaisuus on todella ailahteleva paketti. Hooverista saisi varmasti paremman elokuvan, mutta sitä odotellessa jos henkilön tarina kiinnostaa, J. Edgar ajaa tarpeeksi hyvin asiansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
J. Edgar, 2011, Imagine Entertainment, Malpaso Productions, Wintergreen Productions

Arvostelu: The Last Duel (2021)

THE LAST DUEL

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Matt Damon, Jodie Comer, Adam Driver, Ben Affleck, Harriet Walter, Nathaniel Parker, Alex Lawther, Adam Nagaitis, Željko Ivanek, Clive Russell, Sam Hazeldine ja Michael McElhatton

Genre: historia, draama

Kesto: 2 tuntia 32 minuuttia

Ikäraja: 16

The Last Duel perustuu Eric Jagerin kirjaan The Last Duel: A True Story of Trial by Combat in Medieval France vuodelta 2004, joka taas pohjautuu tositapahtumiin Marquerite de Carrougesin raiskauksesta vuonna 1386 ja sen seuraamasta kaksintaistelusta Marqueriten miehen Jeanin ja tämän ystävän Jacques Le Grisin välillä. Kirjan pohjalta ryhdyttiin työstämään elokuvaa 2010-luvulla ja alun perin sen ohjaajaksi ilmoitettiin Francis Lawrence. Projekti ei kuitenkaan edennyt hänen kanssa ja tilalle palkattiin Ridley Scott. Kun Disney osti elokuvaa työstäneen 20th Century Fox -yhtiön, projekti joutui hetkellisesti jäihin, ennen kuin Disney päätti jatkaa sen tekoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä saman vuoden jouluna, mutta koronaviruspandemian takia kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Kuvaukset suoritettiin loppuun syksyllä 2020 ja nyt The Last Duel saapuu vihdoin elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin filmistä, kun näin sen trailerin. Meninkin positiivisin mielin katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1386 Marguerite de Carrouges syyttää aviomiehensä Jean de Carrougesin ystävää, Jacques Le Grisiä raiskauksesta. Kun Jacques kieltää tapahtuneen ja syyttää Margueritea valehtelijaksi, Jean haastaa Jacquesin kaksintaisteluun.

Killing Eve -televisiosarjasta (2018-2022) tuttu Jodie Comer näyttelee Marguerite de Thibouvillea, joka naitetaan Matt Damonin näyttelemälle soturi Jean de Carrougesille. Vihdoin tänä vuonna Free Guyn (2021) ja nyt The Last Duelin kautta elokuvien puolelle kunnolla putkahtanut Comer osoittaa jälleen lahjansa ja että hänellä on varsin lupaava leffaura edessään. Hänestä löytyy arvokkuutta rooliin, mutta myös oikeaa herkkyyttä, kun hänet kohdataan kauhealla teolla. Onkin hieman harmi, kuinka Marguerite tunnutaan sysäävän sivurooliin ja elokuvan keulakuvana toimii Damon. Damon on kyllä varsin mainio roolissaan, mutta hänen itsekeskeinen hahmonsa ei lopulta ole tarpeeksi kiinnostava ansaitakseen selkeästi eniten ruutuaikaa. Damon myös toimii yhtenä filmin käsikirjoittajista, joten voi olla, että hän on itse laatinut itselleen merkittävimmän roolin.

     Margueriten syyttämää Jacques Le Grisiä taas näyttelee Adam Driver, joka tekee todella hyvää työtä hurmaavana, mutta silti aika lipevänä sotilaana. Driver uppoutuu täysillä yhä vain vastenmielisemmäksi käyvään rooliinsa. Harmillisesti Jacquesin ja Jeanin välinen konflikti jää hieman löyhäksi, kuten myös selitys heidän taustastaan.

     Sivurooleissa nähdään lisäksi Ben Affleck kreivi Pierrenä, Harriet Walter Jeanin häijynä äitinä, Nathaniel Parker Margueriten isänä, sekä Alex Lawther Ranskan kuningas Kaarle VI:na. Kun katsojana pääsee yli Affleckin järkyttävästä kampauksesta, hän osoittautuu sopivan röyhkeäksi kreiviksi erinomaisesti, jopa oikein herkutellen osallaan. Walter ja Parker ovat myös sopivat valinnat ja Lawther on varsin hilpeä teinikuninkaana, joka ei selvästi vielä tiedä kaikkea vallasta ja maansa johtamisesta.

The Last Duel osoittautui harmillisesti aikamoiseksi pettymykseksi. Ennakkoon pidin sen keskiaikaan sijoittuvaa Me Too -tarinaa erittäin mielenkiintoisena, toivoen, että elokuva onnistuisi jotenkin heijastelemaan 1300-luvun lopun meininkiä nykyhetkeen, mutta tämä jää toteutukseltaan hieman latteaksi. Iso syy tälle on, että elokuvan tekijätiimi koostuu lähinnä miehistä. En yleensä lähde miettimään tällaisia asioita sukupuolen kautta, mutta tämä tarina olisi varmasti esitetty voimakkaammin naisten tekemänä. Varsinkin näin vuonna 2021 on kummallista, kun tarina naisesta, joka uhmaa oman aikansa yhteiskuntaa ja vaarantaa oman henkensä syyttämällä arvostettua soturia raiskauksesta, keskittyykin lähinnä miehiin ja heidän yritykseensä pelastaa kunniansa tämän kaiken keskellä.

Elokuva on jaettu kolmeen lukuun, joista jokainen kertoo aika lailla samat tapahtumat läpi eri hahmojen, Jeanin, Jacquesin ja Margueriten näkökulmista. Vaikka tämä on ideana kiehtova, toteutus tökkii. Vaikka jokaisen näkökulmat tuovat pieniä muutoksia eri kohtauksiin, ovat ne lopulta turhankin pieniä muutoksia hieman erilaisesta leikkauksesta eri kuvakulmiin, etteivät ne saa perusteltua sitä, että välillä sama kohtaus pitää katsoa kolmekin kertaa saman elokuvan aikana. Tämä samojen kohtausten esittäminen useasti olisi mielestäni toiminut paremmin, jos niissä olisi selkeää eroa toisiinsa. Kun jokainen toimii oman näkökulmansa kertojana, jokainen voisi vaikka esittää itsensä paremmassa valossa, jolloin sama kohtaus näyttäisi hyvin erilaiselta, kun se esitetään uudestaan eri vinkkelistä. Samalla leffa voisi jättää enemmän katsojan tulkinnan varaan sen, mikä todella on totuus tässä tapauksessa, mutta elokuva päättää hoitaa homman suoraviivaisemmin.

Kestoa The Last Duelista löytyy kaksi ja puoli tuntia, mikä on hyvin yleinen pituus historialliselle draamalle, etenkin ohjaaja Ridley Scottin tekemänä - löytyyhän herran filmografiasta liki kolmituntisiakin teoksia. Tässä tapauksessa iso osa kestosta kuitenkin muodostuu samojen kohtausten näyttämisestä uudelleen. Asiaa ei auta elokuvan raskassoutuisuus niin aiheidensa kuin rytmityksensä puolesta. Onneksi lopussa nähtävä, nimen mukainen viimeinen kaksintaistelu on pitkän odotuksen arvoinen. Se on todella näyttävä kaikessa rujossa brutaaliudessaan. Lisäksi Scott onnistuu rakentamaan kaksintaistelun ylle todellisen piinaavan jännitteen, joka saa katsojan vihdoin aidosti stressaamaan, kuinka hommassa lopulta käy?

Vaikka käsikirjoitusta on ollut työstämässä myös Nicole Holofcener, on selvää, että The Last Duel on tehty lähinnä miesvoittoisella tiimillä. Matt Damon ja Ben Affleck olisivat voineet pysytellä kameran edessä ja jättää kirjoittamisen täysin Holofcenerille, vaikka kaksikko onkin aiemmin osoittanut lahjojaan tekstien puolella mm. Will Hunting -elokuvassa (Good Will Hunting - 1997). Elokuva on kuitenkin teknisesti laadukkaasti tehty, vaikka leikkausta olisi voinut tiivistää. Kuvaus on tyylikästä ja sillä esitellään upeita puitteita lavasteista puvustukseen. Maskeeraukset ovat myös onnistuneet, mutta hiusstylistit olisivat voineet miettiä Damonin ja Affleckin tyylin uudestaan. Tehosteet ovat hienot ja äänimaailma voimakas Harry Gregson-Williamsin onnistuneesti tunnelmoivia musiikkeja myöten.

Yhteenveto: The Last Duel on mielenkiintoisesta tarinastaan huolimatta hieman keskinkertainen elokuva ja kummallinen toteutukseltaan. On jopa hassua, että vuonna 2021 ilmestyy elokuva, jossa raiskauksestaan rangaistusta etsivän naisen sijaan tarina keskittyykin naisesta taisteleviin miehiin. Se todellinen taistelu on lopulta onneksi odotuksen arvoinen, erittäin näyttävä ja jopa piinaavan jännittävä. Sitä ennen katsojan täytyy kuitenkin taistella läpi vähän päälle pari tuntia aika raskassoutuista keskiaikadraamaa. Tarinankerronta on hieman kömpelöä ja vaikka idean tasolla samojen tapahtumien esittäminen eri näkökulmista on kiinnostava, toteutus tökkii. Kohtaukset eivät sisällä tarpeeksi muutoksia perustellakseen sen, että katsojan täytyy tuijottaa niitä uudestaan useampaan otteeseen. Kahden ja puolen tunnin kestossa on selvää tiivistämisen varaa. Hieman tylsästi patsastelevaa Damonia lukuun ottamatta näyttelijäkaarti hoitaa hommansa tyylikkäästi. Puitteiltaan elokuva on huippuluokkaa ja Ridley Scott onnistuu useissa kohtauksissa ohjaajana. Kokonaisuutena The Last Duel jää silti harmillisen vaisuksi potentiaaliinsa verrattuna. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Last Duel, 2021, 20th Century Studios, Pearl Street Films, Scott Free Productions, TSG Entertainment