Arvostelu: Megalopolis (2024)

MEGALOPOLIS

Ohjaus: Francis Ford Coppola

Pääosissa: Adam Driver, Nathalie Emmanuel, Giancarlo Esposito, Aubrey Plaza, Shia LaBeouf, Jon Voight, Laurence Fishburne, Kathryn Hunter, Jason Schwartzman, Grace VanderWaal, Dustin Hoffman, D. B. Sweeney ja Talia Shire 

Genre: scifi, draama, jännitys, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

Megalopolis on Francis Ford Coppolan uutuuselokuva. Coppola sai idean elokuvaan jo vuonna 1977, tehdessään sotaelokuvaansa Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979). Scifiklassikoista ja Antiikin Rooman tarustoista kiehtoutunut Coppola ryhtyi kynäilemään tarinaa, mutta vuosikymmenten varrella yksikään studio ei halunnut tarttua projektiin. Coppola työsti tekstiään uudelleen ja uudelleen, ja oli vähän väliä lähellä saadakseen työryhmän kasaan ja aloittaakseen kuvaukset. Vaihtaessaan 2000-luvulla elokuvanteon viinibisnekseen, Coppola sai tienattua niin paljon rahaa, että vuonna 2019 hän ilmoitti rahoittavansa itse suurelokuvansa. Hän sai vihdoin näyttelijäkaartin ja työryhmän ympärilleen, mutta sitten koronaviruspandemia viivästytti kuvausten alkua. Lopulta kuvaukset pyörähtivät käyntiin marraskuussa 2022 ja nyt, usean vuosikymmenen odotuksen jälkeen Megalopolis on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin erittäin suurella mielenkiinnolla elokuvaa, kun kuulin Coppolan tekevän yli vuosikymmenen tauon jälkeen uuden filmin. Ensimmäinen traileri näytti kiehtovalta, mutta sitten elokuva muuttui täysin eri tavalla kiinnostavaksi tapaukseksi. Useampi nainen kuvaili Coppolan käytöstä kuvauksissa ahdistavaksi ja epäsopivaksi, minkä lisäksi leffa alkoi saada todella ristiriitaista palautetta maailmalta, joista osa kutsui elokuvaa visionääriseksi mestariteokseksi ja toiset järkyttäväksi katastrofiksi. Uteliain mielin kävin katsomassa ehkä vuoden kohutuimman elokuvan, Megalopolisin sen ennakkonäytöksessä IMAX-salissa.

Suurkaupunki New Rome on tuhon partaalla. Pormestari Franklyn Cicero haluaa pitää asiat ennallaan, kun taas visionäärinen arkkitehti Cesar Catilina suunnittelee korvaavansa kaupungin utopistisella Megalopolisilla.

Megalopolis sisältää yhden vuoden kovimmista näyttelijäkaarteista. Adam Driver nähdään pääroolissa Cesar Catilinana, arkkitehtinä, jolla on visio uudenlaisesta kaupungista, Megalopolisista, sekä erikoinen kyky pysäyttää aika. Nykyään suunnilleen joka toisessa Hollywood-leffassa esiintyvä Giancarlo Esposito taas esittää New Yorkin, ei kun siis New Romen pormestaria, Franklyn Ciceroa, joka haluaa pitää asiat ennallaan ja itsensä sinnikkäästi vallassa. Nathalie Emmanuel näyttelee pormestarin tytärtä, Juliaa, joka rakastuu Cesariin ja vahvistaa siten miesten välistä konfliktia. Jon Voight esittää Cesarin setää, varakasta pankkiiri Hamilton Crassus III:a, Shia LaBeoufin näytellessä tämän rietastelevaa lapsenlasta Clodiota. Aubrey Plaza nähdään uutisreportteri Wow Platinumina, Dustin Hoffman Franklyniä auttavana Nush Bermanina, sekä Laurence Fishburne Cesarin palvelijana ja kuskina, sekä elokuvan kertojana Fundi Romainena. Ohjaaja Coppolan sukulaiset, kuten hänen siskonsa Talia Shire ja tämän poika David Schwartzman esiintyvät myös Cesarin äitinä ja pormestarin assistenttina. Näyttelijäkattaus on lupaava, mutta heidän työnsä on hämmentävän epätasaista. Driverin esiintyminen leffan keulakuvana on ailahtelevaa ja LaBeoufin teatraalisuus eksentrisenä Clodiona menee myötähäpeän puolelle. Esposito istuu täydellisesti pormestarin osaan ja Emmanuel suoriutuu passelisti tämän tyttärenä, joka ei tiedä, kumman miehen puolelle kilpailussa asettuisi. Plaza revittelee menevästi rahaa himoitsevana reportterina ja Fishburnen matala ääni sopii toki erinomaisesti kertojaksi. Fishburnen roolitus tuntuu ympyrän sulkeutumiselta, sillä hänen näyttelijäuransa käynnistyi Coppolan Ilmestyskirja. Nyt -elokuvassa ja nyt hän esiintyy Coppolan kenties viimeiseksi jäävässä filmissä.

Noh, millainen on lopulta Coppolan mammuttielokuva, jota mies työsti vuosikymmenten ajan ja joka ei päässyt teattereihin ilman kohun jos toisenkin saattelua? Onko kyseessä visionäärinen mestariteos vanhalta konkarilta, vai suuruudenhullu, mutta sitäkin vaivaannuttavampi katastrofi ennen niin lahjakkaalta elokuvantekijältä? Omasta mielestäni Megalopolis on näyttelijäsuoritustensa tapaan aika epätasainen paketti, josta löytyy kehumisen ja ihailemisen aihetta, mutta myös runsaasti moitittavaa. Se on hämmentävä teos, joka ei todellakaan tee sellaista vaikutusta kuin Coppola varmasti odottaa, mutta joka kieltämättä jää mieleen pyörimään ja jättää valtavasti pureskeltavaa. Voi olla, että todellisen mielipiteen Megalopolisista pystyy muodostamaan vasta vuosien päästä ja muutaman katselukerran jälkeen. Enpä ihmettelisi, jos parinkymmenen vuoden päästä kirjoitettaisiin analyysejä siitä, miten Megalopolis olikin todellisuudessa aikaansa edellä ja väärinymmärretty.

Jos jotain Megalopolisilta ja Coppolalta ei voi riistää tai kieltää, niin sitä, että projekti on totta vie yksi vuoden kunnianhimoisimmista. Studioiden torjuttua miehen, Coppola ei luovuttanut, vaan päätti lopulta rahoittaa elokuvan itse ja pistikin peliin yli sata miljoonaa dollaria omasta lompakostaan. Suuri osa elokuvantekijöistä voi vain haaveilla, että heillä olisi joskus mahdollisuus rahoittaa ja hallita täysin itse omaa hullunkurista visiotaan. Ihailtavaa on myös Coppolan hälläväliä-asenne siitä, ottavatko ihmiset elokuvaa hyvin vastaan tai tienaako se budjettiaan takaisin. Idea Megalopolisista oli syöpynyt niin vimmaisesti Coppolan takaraivoon, että hänen oli pakko saada se puskettua ulos, keinolla millä hyvänsä ja oli reaktio lopputulokseen mikä tahansa.

Megalopolis on myös sisällöltään äärimmäisen kunnianhimoinen. Kuten julisteessakin seisoo, se pyrkii olemaan faabeli, vertauskuvallinen tarina modernin Yhdysvaltojen ja Antiikin Rooman välillä. Coppola on täyttänyt elokuvan metaforilla, joissa hän vertailee näitä kahta aikakautta toisiinsa, haluten selvästi sanoa, että jos historian virheistä ei opita mitään, historia ainoastaan toistaa itseään. Osittain vertailu toimii. New Rome on visuaalisesti kiehtova paikka; yhdistelmä tuttua New Yorkia ja Antiikin Rooman vivahteita. Parhaiten tämä kaikki toimii ensimmäisen tunnin huipentavassa suurjuhlassa, jossa oletettavasti Madison Square Garden muuttuu Ben-Hurin (1959) mieleen tuovaksi kilpa-areenaksi. Toisinaan taas vertailu on ontuvaa ja pari kohtausta näyttävät siltä, että ne olisi hätäisesti kuvattu melkein minkä tahansa Helsingin talon rappukäytävässä. Coppola on selvästi halunnut käsitellä useita aiheita, kuten turmelevaa valtaa, rikkaiden ja köyhien välistä kuilua, sekä edelleen konservatiivien outoa intoa neitseellisiä nuoria naisia kohtaan. Coppolalla ei kuitenkaan ole juuri paljoa sanottavaa näistä aiheista tai sitten jutut jäävät puolitiehen. Ja kun lukee juhlakohtauksissa esiintyneiden naisten kommentteja Coppolan ikävästä käytöksestä, vesittävät ne joitain leffan sanomisista vanhojen ukkojen vallan väärinkäytöstä.

Coppola ei ole myöskään halunnut lokeroida elokuvaa ja Megalopolisista löytyykin niin scifiä kuin fantasiaa, romantiikkaa, erotiikkaa, komediaa, poliittista juonittelua, noir-dekkaria ja unenomaisia näkyjä. Tällä saralla elokuva on kenties sotkuisin. Mammuttimainen filmi rönsyilee ja natisee liitoksissaan, läikkyen usein yli kupista. Visio on epätasainen ja tämäkin näkyy aiemmin mainitsemassani areenakohtauksessa, joka yrittää olla liian montaa asiaa samaan aikaan. Tämä johtaa toisinaan erittäin kiusallisiin tilanteisiin ja nauruihin, joista ei tiedä, olivatko ne Coppolan toivottu reaktio vai ei.

Tarinankerronnaltaankin Megalopolis on kömpelö. Se yrittää matkia vuosituhansia sitten kirjoitettuja runoelmia, ajoittain ihan dialogia myöten ja tällä saralla on taattua, että moni katsoja luovuttaa leffan suhteen, pitäen sitä tekotaiteellisena turhamaisuusprojektina (näytöksestäni lähti neljä ihmistä kesken elokuvan, eivätkä he koskaan palanneet). Elokuva yrittää olla kuin suurooppera, näytöksiin jaettuna ja suurta tarinaa kertoen. Kahden tunnin ja vartin kesto tuntuu kuitenkin hieman liian lyhyeltä ja osa asioista tapahtuu ilman sen kummempaa kypsyttelyä. Toisaalta elokuva voisi kestää ihan hyvinkin päälle kolme tuntia, mutta jo nyt se on usein turhan raskasta katsottavaa. Filmi myös tuntuu siltä kuin siihen kuuluisi väliaika.

Elokuvan audiovisuaalinenkin toteutus on ontuva. Megalopolis on pääasiassa hyvin kuvattu ja mukaan mahtuu useita näyttäviä otoksia. Lavastus on suurimmaksi osaksi erinomaista, lavastajien leikitellessä New Yorkin ja Antiikin Rooman yhdistelmillä. Puvustus ja maskeerauskin ovat lähinnä taidokasta jälkeä. Tietokonetehosteet ovat kuitenkin ajoittain pöyristyttävän huonot. Kohtaukset, jotka rakentuvat digiefektien varaan, ovat jopa hieman kiusallista seurattavaa ja etenkin itse Megalopolis on kaiken kypsyttelyn jälkeen todellinen pettymys viimeistelemättömien tietokonetehosteidensa kera. Äänimaailma on kuitenkin kunnossa Osvaldo Golijovin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kuten tästä tekstistä on voinut päätellä, Megalopolis oli itselleni vuoden ristiriitaisin elokuvakokemus. Se ei ole mielestäni mikään totaali katastrofi, mutta se on myös kaukana mestariteoksesta ja saa kyllä ihmettelemään, että mitä aiemmin suurklassikoita, kuten Kummisetä-trilogian (The Godfather - 1972-1990) ohjanneelle Francis Ford Coppolalle on oikein tapahtunut vanhoilla päivillä. Kyseessä on samaan aikaan yksi vuoden kiinnostavimmista elokuvista, jonka suuruudenhulluutta on vaikea olla ihailematta. Enköhän vielä tulevaisuudessa palaa Megalopolisin pariin ja odotan suurella mielenkiinnolla, miten leffaan suhtaudutaan vuosien päästä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Megalopolis, 2024, American Zoetrope, Caesar Film

Arvostelu: Bram Stokerin Dracula (Bram Stoker's Dracula - 1992)

BRAM STOKERIN DRACULA

BRAM STOKER'S DRACULA

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Gary Oldman, Winona Ryder, Keanu Reeves, Anthony Hopkins, Richard E. Grant, Cary Elwes, Billy Campbell, Sadie Frost, Tom Waits, Michaela Bercu, Florina Kendrick ja Monica Bellucci
Genre: kauhu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

Bram Stokerin Dracula perustuu nimensä mukaisesti Bram Stokerin Dracula-vampyyrikirjaan vuodelta 1897. Viimeisen vuosisadan varrella kirjan pohjalta on tehty useita filmatisointeja, kuten laittomasti tehty Nosferatu (Nosferatu, eine Symphonie des Grauens - 1922), Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) ja Christopher Leen tähdittämä Pimeyden prinssi (Dracula - 1958). 1980-luvun lopulla Stokerin kirjasta kiehtoutunut James V. Hart kirjoitti uuden elokuvakäsikirjoituksen, joka olisi mahdollisimman uskollinen lähdemateriaalille. Samaan aikaan näyttelijä Winona Ryder oli äkillisesti poistunut Francis Ford Coppolan ohjaamasta Kummisetä osa III:sta (The Godfather Part III - 1990) ja pelkäsi sen jälkeen, ettei Coppola pitänyt hänestä. Ryder sai Hartin käsikirjoituksen haltuunsa ja koska hän halusi päästä tekemään Coppolan kanssa yhteistyötä, hän vei Hartin tekstin Coppolalle, siinä toivossa, että tämä tarttuisi projektiin ja haluaisi Ryderin naispäärooliin. Coppola kiinnostui käsikirjoituksesta ja päätti tehdä sen pohjalta elokuvan. Filmin tuotanto oli vaikea, näyttelijöiden jouduttua riitoihin keskenään ja monien kokiessa Coppolan tyylin kummalliseksi, mitä ei auttanut yhtään, kun testiversioita nähneet alkoivat levittää puhetta siitä, että kyseessä olisi kamala floppi. Elokuva kuitenkin saatiin valmiiksi ja Bram Stokerin Dracula sai maailmanensi-iltansa 10. marraskuuta 1992 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin leffasta aluksi luultiin, se osoittautuikin kriitikoiden ja katsojien kehumaksi jättihitiksi, joka voitti parhaan maskeerauksen, puvustuksen ja äänitehosteiden Oscar-palkinnot, sekä oli ehdolla parhaan lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja erikoistehosteiden BAFTA-palkinnoista. Itse näin Bram Stokerin Draculan ensi kertaa joitain vuosia sitten Netflixistä, mutta silloin elokuva ei erityisemmin kolahtanut. Ajan kuluessa olen kuitenkin pohtinut uuden mahdollisuuden antamista filmille ja kun huomasin sen täyttävän nyt 30 vuotta, päätin vihdoin katsoa Bram Stokerin Draculan uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi!

Vuonna 1897 Jonathan Harker matkustaa Transylvaniaan, auttamaan paikallista kreivi Draculaa selvittämään kiinteistöasioita Lontoossa. Välittömästi Jonathan huomaa synkän pahuuden vallitsevan kreivin linnassa ja pian todelliset kauhut pääsevät valloilleen...

Elokuvan ilmestymisen aikaan pääasiassa Billin ja Tedin uskomaton seikkailu -komediasta (Bill & Ted's Excellent Adventure - 1989) tunnettu, mutta myöhemmin leffojen, kuten Speed - Kuoleman kyydissä (Speed - 1994), The Matrix (1999) ja John Wick (2014) kautta toimintastaraksi noussut Keanu Reeves näyttelee Jonathan Harkeria ja hoidetaan nyt ikävät sanat pois alta: Reeves on ehdottomasti huonointa elokuvassa. Sen lisäksi, että hänen brittiaksenttinsa on lähinnä surkuhupaisaa takeltelua, hän on todella tönkkö ja puinen läpi leffan. Eipä Jonathan hahmonakaan lopulta kovin kaksinen ole - lähinnä hänen tehtävänsä on viedä katsoja elokuvan todellisen tähden luokse.

     Itse kreivi Draculana, eli tietty vampyyrien ruhtinaana nähdään Gary Oldman, joka tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Oldmanissa on arvokkuutta ylvään kreivin rooliin, hän osaa olla pelottava hurjana hirviönä, mutta myös viettelevän hurmaava. Hän istuu rooliin kuin valettu, nousten jo ensikohtauksessaan Dracula-legendojen Bela Lugosin ja Christopher Leen vierelle. Oldmanista on ällistyttävän moneksi filmin aikana, mutta hän saa silti kaiken tuntumaan yhtenäiseltä hahmolta, joka on elänyt jo useamman vuosisadan. Toisin kuin useimmat Dracula-teokset, tässä syvennytään hahmon alkuperään enemmän ja avataan syytä, miksi hän on ajautunut pahuuden tielle. Tavallaan Draculasta saadaan sympaattinen, vaikka samalla häntä myös kammoksuu.

Muissa rooleissa nähdään elokuvan vireille pistänyt Winona Ryder Jonathanin vaimona Minana, Sadie Frost tämän ystävänä Lucyna, Cary Elwes Lucyn miesvalintana lordi Holmwoodina, Richard E. Grant tohtori Jack Sewardina, sekä Anthony Hopkins professori Abraham Van Helsinginä. Lisäksi laulaja Tom Waits esittää Draculaa palvelevaa Renfieldiä, sekä Monica Bellucci yhtä Draculan vampyyrivaimoista. Vaikka myös Ryder takeltelee roolissaan paikoitellen, sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä - erityisesti aina upea Hopkins, joka vakuuttaa täysillä vampyyreita metsästävänä Van Helsinginä.

Nyt toisella katselukerralla Bram Stokerin Dracula kolahti minuun todella lujaa ja taisi jopa nousta suosikkiadaptaatiokseni Stokerin kirjasta. En ole itse kirjaa lukenut, mutta olen lukenut siitä paljon muita kautta ja sen perusteella sanoisin, että tämä elokuva ymmärtää ja visualisoi Stokerin työtä parhaiten. Yksi parhaista esimerkeistä on, kuinka filmi taidokkaasti hyödyntää Stokerin kirjan kerrontaa. Kirja on kerrottu kuvitteellisten kirjeiden, päiväkirjamerkintöjen, lokien sun muiden kautta ja se on onnistuttu siirtämään elokuvaan. Useat hahmoista toimivat filmin kertojina ja heidän puheensa ovat juurikin sitä, mitä heidän hahmonsa kirjoittavat joko itselleen muistiin tai toisilleen kirjeinä. Vaikka tekniikka toimii hyvin, luo se joitain rytmitysongelmia elokuvaan. Paikoitellen tuntuu kuin muutamia palasia puuttuisi seasta, joita sitten pyritään paikkailemaan näillä hahmojen selityksillä siitä, mitä on tapahtunut. Pari merkittävämpää tarinan iskua tuntuvat hyppäävän vähän liian hurjasti eteenpäin. Reevesin roolityön lisäksi nämä muutamat tarinankerronnalliset töksähdykset olivat ainoita asioita, jotka häiritsivät katselukokemustani.

Kirjeitä, päiväkirjoja jne. hyödyntävä kerronta ei kuitenkaan ole ainoa asia, minkä filmi siirtää kirjasta hyvin elokuvan muotoon, vaan elokuva ymmärtää hienosti tarinan monisävyisyyden. Kyseessä on karmiva kauhukertomus hirviöstä, mutta samalla myös nimikkohahmon traaginen ja goottinen rakkauskertomus. Elokuva onnistuu olemaan aidosti jännittävä ja siinä on useita tiivistunnelmaisia kohtauksia. Etenkin alkupäässä, kun Jonathan saapuu kreivin linnaan, mukana on kutkuttavaa kuvastoa liittyen esimerkiksi Draculan varjoon, joka vaikuttaisi elävän täysin omaa elämäänsä. Samalla leffa osaa kuitenkin olla herkkä rakkaustarina. Kaikki tämä esitetään mahdollisimman mahtipontisesti ja teatraalisesti. Puista Reevesiä lukuun ottamatta kaikki on tyylitellyn suurta, jylhää ja hulppeaa. Kaiken aikaa läsnä oleva goottihenki vain lisää filmin viehätystä.

Ohjaaja Francis Ford Coppola ja käsikirjoittaja James V. Hart todella ymmärtävät tarinan syvälliset puolet ja teemat. Kertomuksessa on tietty paljon uskonnollisuutta, onhan Dracula jo itsessään hahmo, joka haistatteli Jumalalle ja saatanallisten voimien kautta hän kävelee kuolemattomana maan päällä pahuuden ilmentymänä. Samalla Dracula haluaa selvästi murtaa tiettyjä kirkon asetuksia erityisesti naisten suhteen. Erityisesti tuohon aikaan uskonnon takia naisten täytyi käyttäytyä täysin siveellisesti ja Draculan voikin käsittää vertauskuvana sille, mikä laukaisee ja vapauttaa näissä naisissa seksuaalisen viettinsä. Filmissä onkin muutamia hyvin eroottisia kohtauksia. Lopulta varmaan hienointa on, että Coppola on tehnyt itse elokuvasta sen päähenkilön kaltaisen. Filmi on karmiva ja välillä haluaisi peittää silmät tai katsoa muualle, mutta samalla elokuva on myös todella viettelevä ja vangitseva, ja siihen jää täysin koukkuun.

Myös teknisiltä ansioiltaan Bram Stokerin Dracula on hyvin onnistunut elokuva. Se on todella tyylikkäästi ja tyylitellysti kuvattu. Kaikki kuvasommitteluista kamera-ajoihin ovat näyttävää ja filmi hyödyntää taidokkaasti päällekkäin näkyviä kuvia tukemassa toisiaan. Myös värien, valojen ja varjojen käyttö on näyttävää. Lavasteet ovat suorastaan hulppeat aina Lontoon kaduista kreivi Draculan jylhään linnaan. Coppola halusi hyödyntää mahdollisimman vanhanaikaisia elokuvanteon keinoja filmissään ja mukana onkin mm. useita todella hienoja pienoismalleja. Puvustajat tekevät huipputyötä asujen kanssa ja maskeeraajat päällystävät Oldmanin milloin minkälaisiin maskeihin satavuotiaasta ukolta näyttävästä Draculasta tämän petomaisiin olomuotoihin ihmisen ja suden tai lepakon sekoituksina. Erikoistehosteet ovat vaikuttavat ja äänimaailma on hienosti rakennettu. Wojciech Kilarin säveltämät musiikit tuovat valtavan panoksen elokuvan tunnelmaan ja Kilarin lumoavan jännittäviä melodioita kuuntelee mielellään yksinäänkin, irrallaan itse leffasta.

Yhteenveto: Bram Stokerin Dracula on vaikuttava ja tyylikäs filmatisointi yhdestä kauhukirjallisuuden suurimmista merkkiteoksista. Elokuva hyödyntää tehokkaasti lähdemateriaalin omaperäistä kerrontatyyliä kirjeistä päiväkirjamerkintöihin. Paikoitellen leffa tuntuu tekevän outoja aikahyppyjä, jotka rikkovat kerronnan soljuvuutta, mutta muuten filmi pitää tiukasti mukanaan. Nimikkovampyyrinsä tavoin itse elokuva on jännittävä ja hurja, mutta myös viettelevä ja lumoava. Kauhupuoli on onnistuneen karmivaa, kun taas romanttisesta puolesta löytyy tehokasta eroottisuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on väkevää ja sitä vain tehostavat Wojciech Kilarin mahtipontisen teatraaliset musiikit. Gary Oldman on täydellinen pääroolissa kreivi Draculana, tulkiten monipuolista hahmoa ihailtavalla antaumuksella. Puista Keanu Reevesiä lukuun ottamatta muutkin näyttelijät suoriutuvat osistaan oivallisesti - etenkin loistava Anthony Hopkins. Myös visuaaliselta anniltaan filmi on säväyttävä tyylikästä kuvausta ja upeita puitteita myöten. Suosittelenkin Bram Stokerin Draculaa kaikille goottisten vampyyritarinoiden ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.5.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bram Stoker's Dracula, 1992, Columbia Pictures, American Zoetrope, Osiris Films

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios

Arvostelu: Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974)

KUMMISETÄ OSA II

THE GODFATHER PART II

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Robert De Niro, Robert Duvall, Diane Keaton, John Cazale, Talia Shire, Lee Strasberg, Michael V. Gazzo, G. D. Spradlin, Gastone Mochin, B. Kirby Jr., Francesca De Sapio, Morgana King ja Dominic Chianese
Genre: draama, rikos
Kesto: 3 tuntia 22 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon Kummisetä-kirjaan (The Godfather - 1969) perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) nousi ilmestyessään valtavaan suosioon. Sen lisäksi, että elokuva voitti mm. parhaan elokuvan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot, siitä muodostui muutaman vuoden ajaksi kaikkien aikojen menestynein elokuva ja leffaa alettiin pian pitämään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana filminä. Olikin selvää, että jatkoa olisi tulossa. Puzo alkoi jo ennen ensimmäisen elokuvan valmistumista kirjoittamaan jatkotarinaa, joka toimisi samanaikaisesti esiosana ja jatko-osana ensimmäiselle leffalle. Ensimmäisen osan ollessa jättimenestys, Paramount tarttui heti Puzon jatkotarinaan - tosin suurella varauksella Puzon antamasta nimestä, The Godfather Part II, eli suomalaisittain Kummisetä osa II. Tuohon aikaan ei ollut tapana nimetä jatko-osaa vain lisäämällä ensimmäisen osan nimen perään numeroa ja Paramount pelkäsi, että yleisö luulisi kyseessä olevan vain ensimmäisen elokuvan toinen puolisko, eikä kokonaan uusi filmi. Puzo sai kuitenkin tahtonsa läpi ja kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 1973. Muutamaa viikkoa ennen elokuvan ilmestymistä se joutui kuitenkin huonoon maineeseen kriitikoiden ja toimittajien toimesta, jotka pitivät elokuvan kerrontaa sekavana ja kömpelönä. Leffaa ruvettiinkin leikkaamaan uusiksi, ennen kuin Kummisetä osa II julkaistiin joulukuussa 1974. Alun heikko vastaanotto kääntyi nopeasti päälaelleen ja pian niin kriitikot kuin katsojat kehuivat filmiä. Taloudellisesti elokuva ei kuitenkaan ollut ihan ensimmäisen osan veroinen jättihitti. Elokuva sai mm. kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, käsikirjoitus, musiikki ja lupaavin tulokasnäyttelijä), voittamatta niistä yhtäkään ja neljä BAFTA-ehdokkuutta (paras musiikki, leikkaus, lupaavin uusi päänäyttelijä ja paras miespääosa), joista se voitti vain jälkimmäisen. Oscar-gaalassa Kummisetä osa II teki kuitenkin historiaa. Elokuva voitti parhaan elokuvan Oscar-palkinnon, jolloin siitä tuli ensimmäinen jatko-osa ikinä, joka voitti kyseisen pystin. Lisäksi Robert De Niro voitti parhaan miessivuosan Oscar-palkinnon roolistaan nuorena Vito Corleonena, mikä merkitsi ensimmäistä kertaa, kun kaksi näyttelijää ovat voittaneet Oscarin samasta roolista. Elokuva voitti myös parhaan ohjauksen, käsikirjoituksen, lavastuksen ja musiikin Oscar-palkinnot, minkä lisäksi se oli ehdolla parhaan miespääosan, naissivuosan ja puvustuksen palkinnoista. Vuosien varrella Kummisetä osa II:n arvostus on vain kasvanut ja sen lisäksi, että sitä pidetään edeltäjänsä tavoin yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana, monet pitävät sitä jopa edellistä osaa parempana. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, että kun näin Kummisetä osa II:n ensimmäistä kertaa seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten, en pitänyt näkemästäni. Ensimmäisen osan tavoin en ole katsonut leffaa toistamiseen, kunnes huomasin nyt ensimmäisen Kummisedän täyttävän 50 vuotta. Juhlavuoden kunniaksi päätin katsoa ja arvostella koko trilogian läpi ja katsoin Kummisetä osa II:n pari päivää ensimmäisen elokuvan jälkeen. Ja niille, jotka säikähtivät tuon äskeisen tunnustukseni takia, ei huolta; pidin elokuvasta nyt valtavasti enemmän.

Vuonna 1901 nuori Vito Corleone saapuu New Yorkiin ja vajoaa vähitellen rikollisiin hommiin. Vuosia myöhemmin Viton poika Michael on noussut Corleonen rikollisperheen johtoon, kun häntä vastaan hyökätään.

Al Pacino nähdään toistamiseen Michael Corleonena, joka on nyt ottanut isänsä rikolliset bisnekset haltuunsa ja toimii Corleonen rikollisperheen uutena kummisetänä. Ensimmäinen elokuva kuvasti mestarillisesti siloposkisen ja hyvää tahtovan sotasankarin lankeamista pimeyteen ja Kummisetä osa II jatkaa tätä tarinaa hienosti. Michaelista on tullut aika häikäilemätönkin rikollispomo, joka johtaa perhettä hyvin eri tavalla kuin isänsä. Pacino tekee vielä parempaa työtä roolissa kuin viimeksi ja hänestä löytyy vahvempaa karismaa kuin edellisessä osassa.

     Monet muutkin eloonjääneet hahmot edellisestä osasta tekevät paluun. Diane Keaton on vielä mainiompi Michaelin Kay-vaimona, joka alkaa kauhistella miehensä muutosta. Jopa Robert Duvallin näyttelemä Tom Hagen näyttäisi siltä, ettei pidä siitä, millainen hänen velipuolestaan on tullut. Samaa tuntee myös Michaelin sisko Connie (ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire), eikä Fredo-velikään (John Cazale) täysin lämpene uudelle tavalle johtaa perhebisneksiä. Uusina hahmoina kuvioihin tuodaan palveluksia Michaelilta pyytävä Frank Pentangeli (Michael V. Gazzo) ja toinen rikollispomo Hyman Roth (Lee Strasberg), johon Michael ei luota. Tuttuja hahmoja hyödynnetään taidokkaasti ja heidän kautta katsojakin kokee traagiseksi sen, millainen Michaelista on tullut. Uusista hahmoista etenkin Frank on mainio - lähinnä, koska Oscar-ehdokkuuden saanut Gazzo on roolissaan niin hyvä.

Sen lisäksi, että elokuva jatkaa Michaelin tarinan seuraamista ja näyttää hänen matkaansa syvemmälle synkkyyteen, elokuva kertoo myös takaumien kautta Michaelin isästä, Vito Corleonesta nuorena, kun tämä saapuu New Yorkiin ja perustaa Corleonen rikollisperheen. Tällä kertaa roolissa nähdään tuohon aikaan lähes tuntematon Robert De Niro, joka oli ensimmäistä elokuvaa tehdessä ehdolla Paulien rooliin. De Niro on nappivalinta nuoreksi Vitoksi ja myy ajatuksen siitä, että tässä on Marlon Brandon esittämä hahmo nuorena. De Niro nappaakin joitain Brandon maneereja mukaan, sekä tietty Viton kähisevän puheäänen. Brandonkin oli tarkoitus palata takaisin yhtä takaumakohtausta varten, mutta hän ei saapunut paikalle ja tekijöiden oli pakko kirjoittaa kohtaus lennosta uusiksi. 

Tässä vaiheessa moni teistä varmaan tuumii, kummasta Kummisetä-elokuvasta pidän enemmän; ensimmäisestä vai toisesta. Vaikka tämä Kummisetä osa II onkin hieno teos, minun täytyy silti kallistua ensimmäisen elokuvan puoleen. Sen tarina on vahvempi ja ytimekkäämpi. Lisäksi vaikka De Niro onkin loistava nuorena Vitona, Brandon roolisuoritus oli jotain täysin omaa luokkaansa. Kun näin Kummisetä osa II:n esiteininä, en tosiaan erityisemmin piitannut siitä. Olin jopa samaa mieltä joidenkin leffan ensireaktioiden kanssa, jotka sanoivat leffan koostuvan vain kirjan jämäpaloista, jotka eivät mahtuneet ensimmäiseen osaan ja jotka on nyt venytetty ylipitkäksi, lähes kolmen ja puolen tunnin filmiksi. Toisella katselulla en olisi voinut olla enempää eri mieltä vanhan mielipiteeni kanssa. Kummisetä osa II on erinomainen elokuva, joka rakentuu upeasti molemmilta puolilta alkuperäisleffan ympärille, tukien sen kertomusta niin esiosana kuin jatko-osana.

Kun ensimmäisellä katselulla mietin, ettei Mario Puzo tainnut osata päättää, haluaako hän kertoa tarinan Vitosta nuorena vai Michaelista vanhempana ja päätti yhdistää nämä yhdeksi filmiksi, toisella katselulla pidin valtavasti siitä, kuinka nämä kaksi tarinaa kulkevat käsi kädessä. Välillä näemme, kuinka Vito alun perin rakensi rikollisperheen ja välillä taas, kuinka Michael nyt johtaa perhettä. Ero isässä ja pojassa on suuri ja siitä syntyy sykkivä sydän, joka voimistaa teosta. Vaikka Vitokin oli loppujen lopuksi vajonnut aikamoiseen synkkyyteen, hän silti piti tietyn kohteliaisuuden ja lämmön yllä. Samaa ei voi sanoa yhä vain kylmemmäksi muuttuvasta Michaelista. Näiden kahden hahmon ja heidän tekemistensä vertailu on todella koukuttavaa ja kiehtovaa. Siirtymät "nykyhetken" ja menneisyyden välillä ovat taidokkaasti rytmitetyt ja kummassakin ajassa viivytään juuri oikean ajan verran. Tämä ajassa siirtyminen saa leffan myös tavallaan kulkemaan nopeammin, eikä Kummisetä osa II lopulta edes tunnu niin pitkältä teokselta kuin se on. Kenties katselua helpottaa se, että noin kahden tunnin kohdalla on väliaika ja siten leffan pakottaa pitämään tauon. Ajan voi käyttää joko pohtimiseen siitä, mitä on tapahtunut ja mitä tulee vielä käymään tai etsimään kaapista lisää leffaherkkuja.

Aikakaudesta toiseen siirtyminen vain vahvistaa Kummisetä-saagan epookkimaisuutta, mitä jo ensimmäisestä elokuvasta löytyi. Filmi onkin monin tavoin edellistä osaa mahtipontisempi ja jälleen katsojassa herää tunne siitä, että on kokemassa jotain elämää suurempaa. Tunnelma on tässäkin teoksessa vahvasti rakennettu - etenkin kun ottaa huomioon, kuinka vahvasti tunnelma saattaa vaihtua, kun hypätään ajasta toiseen. Viton tarina on paljon toiveikkaamman ja energisemmän tuntuinen, kun taas Michaelin osuus maalailee synkkyyksiä ja painostavuutta. Francis Ford Coppolan ohjaus on kuitenkin niin väkevää, että hän osaa tasapainotella vakuuttavasti kahden erilaisen hengen kanssa. Välillä teos on todella jännittävä, toisinaan taas aika hauskakin. Coppola tekee niin pitkistä keskusteluista kuin nopeista ja brutaaleista tapoista vangitsevia ja sähäköitä. Elokuva onnistuu myös liikuttamaan, etenkin lopetuksellaan, joka nivoo nämä kaksi filmiä hienosti toisiinsa.

Tekninen puolikin on erinomainen. Kuvaus ja valaisu on yhtä tyylikästä kuin viime leffassa ja varjoilla korostetaan taas ihmisten pimeitä puolia. Kun ensimmäisen elokuvan alussa Michael oli selvästi valossa, Kummisetä osa II:ssa hänen kasvonsa ovat jatkuvasti varjojen peitossa. Takaumakohtauksissa seepiamaista värimaailmaa on korostettu, mikä luo elokuvalle hyvin tunnistettavan ulkonäön. Etenkin takaumakohtauksissa lavastus ja puvustus ovat huikeasti toteutetut. New Yorkin kadut vuodesta 1901 eteenpäin muutaman vuosikymmenen ajan ovat hienosti rakennetut. Aikahyppelyn onnistumisesta en tosin tiedä, että kehuako enemmän käsikirjoitusta vai leikkausta. Kriitikoiden ensireaktioiden jälkeen elokuvaa leikattiin uudestaan, joten kenties leikkaus ansaitsee kehut. Myös äänimaailma on hyvin luotu ja Nino Rota tunnelmoi toistamiseen fantastisesti musiikeillaan. Tutut ja mahtavat sävelmät ovat mukana edellisestä elokuvasta, minkä lisäksi mukana on paljon uusiakin melodioita. Viton tarinaa säestävä reipas musiikki on äänipuolella paras lisäys leffaan.

Yhteenveto: Kummisetä osa II toimii upeasti niin esiosana kuin jatko-osana mestarilliselle alkuperäiselokuvalle, tukien ensimmäistä leffaa vaikuttavasti molemmin puolin tarinaa. Viton nuoruusvuosien ja Michaelin rikollisuran kertominen samanaikaisesti on erittäin kekseliäs ratkaisu ja on kiehtovaa seurata, kuinka erilaisia isä ja poika ovatkaan. Al Pacino jatkaa hienoa työtään Michael Corleonena ja Robert De Niro hyppää taidokkaasti nuoren Viton saappaisiin. Elokuvan kolmen ja puolen tunnin kesto menee yllättävänkin nopeasti päällekkäin kulkevien kertomusten ansiosta. Francis Ford Coppolan ohjaus on tässäkin erinomaista ja hän pitää katsojasta tiukasti kiinni. Coppolan ja Mario Puzon käsikirjoitus on myös onnistunut ja sitä tukee taidokas leikkaus. Elokuva on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Kaikin puolin Kummisetä osa II on fantastinen jatkoteos Kummisedälle, joskin itse suosin yhä ensimmäistä elokuvaa. Nyt siirrynkin innoissani Kummisetä osa III:n (The Godfather Part III - 1990) kimppuun, sillä sitä filmiä en ole koskaan aiemmin nähnyt!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part II, 1974, Paramount Pictures, The Coppola Company, American Zoetrope

Arvostelu: Kummisetä (The Godfather - 1972)

KUMMISETÄ

THE GODFATHER

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Marlon Brando, Robert Duvall, James Caan, Diane Keaton, Talia Shire, Gianni Russo, John Cazale, Morgana King, Lenny Montana, Richard Castellano, Johnny Martino, Al Martino, Al Lettieri, Sterling Hayden, John Marley, Richard Conte, Abe Vigoda, Simonetta Stefanelli ja Salvatore Corsitto
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 55 minuuttia
Ikäraja: 16

"I'm gonna make him an offer he can't refuse."

The Godfather, eli suomalaisittain Kummisetä perustuu Mario Puzon samannimiseen menestyskirjaan vuodelta 1969. Jo ennen kirjan julkaisua Paramount Picturesilla oltiin kiinnostuttu Puzon tekstistä ja koska Puzo oli siihen aikaan pahasti veloissa, hän suostui heti myymään kirjan elokuvaoikeudet. Paramountin edellinen gangsterielokuva Mafiaveljekset (The Brotherhood - 1968) ei ollut toivottu hitti, minkä Paramount pohti johtuvan siitä, ettei työtiimissä ollut italialaistaustaisia tekijöitä, eikä leffa siten tuntunut tarpeeksi autenttiselta. Studio päättikin palkata Kummisetää varten jonkun italialaistaustaisen ohjaajan ja aluksi hommaa ehdotettiinkin Sergio Leonelle. Leone oli kuitenkin jo siinä kohtaa työstämässä omaa mafiaelokuvaansa, Suurta gangsterisotaa (Once Upon a Time in America - 1984), joten studio kääntyi Francis Ford Coppolan puoleen. Coppola ei kuitenkaan piitannut Puzon kirjasta, eikä aluksi suostunut. Hänkin oli kuitenkin suurissa veloissa ja rahan tarpeessa otti pestin vastaan. Koska Paramountin viime leffat eivät olleet menestyneet kummoisesti, studio ei aluksi halunnut pistää paljoa rahaa kiinni filmiin ja yritti säästää kaikessa. Coppola oli kuitenkin sitä mieltä, että jos tämä nyt kerran tehdään, niin tehdään sitten kunnolla ja väänsi vastaan Paramountin säästöyrityksissä. Järkeilemällä, että kirjan ollessa valtava hitti, niin elokuvastakin tulisi tietty hitti, Coppola sai Paramountin lopulta heltymään rahan suhteen. Niin Coppola kuin kirjailija Puzo itse työstivät elokuvan käsikirjoituksen, mitä varten Coppolalla oli hyvin erikoinen tyyli. Hän repi Puzon kirjasta irti sivuja, joita ei kokenut filmin tarvitsevan ja kirjoitti jäljelle jääneen tekstin päälle muistiinpanojaan. Gangsteri Joseph Colombon johtama Italian-American Civil Rights League vaati saada lukea käsikirjoituksen ennen kuvauksia ja käski tekijöitä poistamaan kaikki kerrat, kun sana "mafia" lausutaan. Coppola ja Puzo suostuivat ja Colombo ja IACRL hyväksyivät tekstin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 1971 ja lopulta Kummisetä sai maailmanensi-iltansa 14. maaliskuuta 1972 - tasan 50 vuotta sitten! Elokuva oli valtava hitti, joka ei noussut vain ilmestymisvuotensa menestyneimmäksi elokuvaksi, vaan siinä kohtaa jopa kaikkien aikojen menestyneimmäksi elokuvaksi, kunnes vuonna 1975 Tappajahai (Jaws) kiilasi kärkeen. Niin katsojat kuin kriitikotkin ylistivät filmiä. Kummisetä sai mm. parhaan elokuvamusiikin Grammy-palkinnon, viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, miessivuosa, lupaavin tulokasnäyttelijä ja puvustus), joista se voitti parhaan musiikin palkinnon, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, käsikirjoituksen ja musiikin palkinnot, sekä yksitoista Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, puvustus, leikkaus, ääni ja kolme kertaa paras miessivuosa), joista se voitti parhaan elokuvan, käsikirjoituksen ja miespääosan palkinnot, joista jälkimmäistä Marlon Brando ei suostunut ottamaan vastaan, boikotoidessaan Oscar-gaalaa siitä, ettei Hollywoodissa huomioitu Amerikan alkuperäiskansan näyttelijöitä. Myös toinen päätähti Al Pacino boikotoi Oscareita, koettuaan vääryydeksi, että hän oli ehdolla miessivuosan palkinnosta, eikä miespääosan, vaikka hänellä on eniten ruutuaikaa leffassa. Vuosien varrella Kummisedän arvostus on kasvanut valtavasti. Siitä ei ole muodostunut vain klassikkoa, vaan sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana elokuvana. American Film Institute on jopa nimennyt Kummisedän kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi amerikkalaiselokuvaksi, heti Citizen Kanen (1941) jälkeen. Elokuva on listakakkosena myös IMDb-sivuston kaikkien aikojen parhaimpien elokuvien listalla. Lisäksi leffaa pidetään usein niinä harvoina filmatisointeina, jotka ovat alkuperäiskirjaa parempia. Itse olin nähnyt Kummisedän kerran aiemmin, varmaankin seitsemän tai kahdeksan vuotta sitten. Vaikka pidin näkemästäni, en silloin ollut erityisen kiinnostunut mafiatarinoista, joten koin liki kolmen tunnin filmin ajoittain pitkäveteiseksi. Vuosien varrella olen kuitenkin kiinnostunut elokuvasta täysin uudella tavalla ja tehnyt paljon lisätutkimuksia esimerkiksi siitä, millä tavalla se on vaikuttanut elokuvateollisuuteen viime vuosikymmenien aikana. Kun huomasin Kummisedän täyttävän nyt 50 vuotta, tiesin, että oli vihdoin aika katsoa elokuva uudestaan ja arvostella se juhlavuoden kunniaksi. Pääsin näkemään leffan ihan Maximin tunnelmallisessa elokuvateatterissa, yhdessä Vernus-arvostelukanavaa tekevän kaverini kanssa!

Kun 1940-luvulla Corleonen rikollisperheen johtajaa, kummisetä Vitoa kohtaan hyökätään, alkaa sota rikollisperheiden välillä. Aiemmin perheen bisneksistä erossa pysyneen Viton pojan Michael Corleonen täytyy vihdoin päättää paikkansa kaiken keskellä.

Itse nimikkohahmona, rikollisperheen pomona ja kummisetänä, don Vito Corleonena nähdään Marlon Brando, joka tosiaan voitti roolityöllään parhaan miespääosan Oscar-palkinnon, muttei suostunut ottamaan palkintoa vastaan. Brando kyllä ansaitsi kaikki palkintonsa leffasta, sillä hän tarjoaa aivan mielettömän upean roolisuorituksen. Kyseessä on niitä roolitöitä, jotka naulitsevat katsojan penkkiinsä ja lukitsevat katseet heti, kun näyttelijä astelee ruutuun. Pelkkä Brandon läsnäolo on vaikuttava ja jylhä, ja kun hän avaa suunsa, katsojan on aivan pakko kuunnella hiirenhiljaa se, mitä hänellä on sanottavanaan. Kyseessä on ehdottomasti yksi elokuvahistorian legendaarisimmista roolisuorituksista, eikä ihme, että Brandon työtä matkitaan, kopioidaan ja parodioidaan yhä tänäkin päivänä niin muista mafiafilmeistä aina perheleffa Zootropolis - eläinten kaupunkiin (Zootopia - 2016) asti. Nykyään Brandon mukana olo on toki itsestäänselvyys, mutta elokuvaa tehdessä Puzon ja Coppolan piti taistella Paramountia vastaan, jotta he saivat Brandon mukaan. Studio koki, että Brandon ura oli jo hiipunut, minkä lisäksi oli yleistä tietoa, että Brandon kanssa oli vaikea tehdä töitä. Millainen leffa tästä olisikaan tullut ilman häntä...

     Brando ei suinkaan ollut ainoa näyttelijä, jonka kohdalla Coppola ja Paramount päätyivät kiistaan. Paramount halusi mafiapomo Vito Corleonen pojan, Michaelin rooliin jonkun tunnetun näyttelijän, kuten Robert Redfordin, Dustin Hoffmanin, Warren Beattyn tai Martin Sheenin, mutta Coppola halusi jonkun tuntemattoman ja uskoi tuohon aikaan vasta parissa leffassa esiintyneeseen Al Pacinoon. Jälleen Coppola sai tahtonsa läpi ja katsoja ei voi muuta kuin pohtia, millainen elokuvasta olisi tullut eri näyttelijällä - ja ennen kaikkea, olisiko Pacinosta kasvanut stara ilman tätä leffaa? Pacino on vaikuttava löytö ja tulkitsee hienosti monipuolista hahmoaan. Michael saapuu elokuvaan toisesta maailmansodasta palanneena sotasankarina, mutta alkaa hitaasti vajoamaan mukaan rikollisiin hommiin. Hahmon kehityskaari on fantastinen ja leffa todella uppoutuu tutkiskelemaan Michaelin muutosta. Ymmärrän täysin Pacinoa; hänen olisi pitänyt olla ehdolla parhaasta miespääosasta sivuosan sijaan.

Elokuvassa nähdään myös James Caan, John Cazale ja ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Viton muina lapsina ja Michaelin sisaruksina Sonnyna, Fredona ja Conniena, Gianni Russo Connien miehenä Carlona, Morgana King Viton vaimona Mama Corleonena, Robert Duvall Corleonen perheen adoptiopoika ja consigliere Tom Hagenina, Diane Keaton Michaelin tyttöystävänä Kay Adamsina, Richard Conte ja Al Lettieri kilpailevina rikollispomoina Barzinina ja Sollozzona, Sterling Hayden korruptoituneena ylikomisario McCluskeyna, sekä Al Martino laulajatähti Johnny Fontanena, joka on menetyksensä velkaa Corleonen perheelle ja joka pohjautuu laulaja Frank Sinatraan, jolla uskotaan olleen yhteyksiä mafiaan. Sivunäyttelijätkin tekevät loistotyötä. Gangsterien esittäjät vakuuttavat iskevästi joko puhtaasti rikollisina hahmoina tai sellaisina, joista niin katsoja kuin hahmot itsekään eivät osaa sanoa, ovatko he hyviä vai pahoja.

Kuten alussa kerroin, ensimmäisellä katselukerralla pidin Kummisedästä, mutta se ei tehnyt vielä silloin erityistä vaikutusta - lukuun ottamatta Brandon roolisuoritusta, jota ihailin suuresti jo silloin. Ajan saatossa elokuva on kuitenkin alkanut kiehtomaan minua enemmän ja enemmän, kuten myös mafiakertomukset. Sen lisäksi, että näin filmin vaikutukset kaikissa tämän jälkeen ilmestyneissä mafiateoksissa - tunnetuimpina varmaankin Mafiaveljet (Goodfellas - 1990) ja The Sopranos -sarja (1999-2007) - Kummisetä-viittauksia alkoi löytymään ties mistä. Nyt kun katsoin filmin uudestaan, en yhtään ihmettele, että siitä ammennetaan yhä 50 vuotta myöhemmin. Kyseessä todella on elokuvateollisuuden mestarillinen merkkityö, joka on kestänyt aikaa täydellisesti.

Viime vuonna Citizen Kane -elokuvan arvostelussani pohdin sitä, kuinka parhaan elokuvan maine voi tehdä jopa hallaa itse leffalle ja kuinka se titteli voi vieraannuttaa katsojaa näkemästään. Samaa voisi pohdiskella myös Kummisedästä ja täytyy myöntää, että ymmärrettyäni vuosien varrella paremmin elokuvan suuren maineen, minua jännitti enemmän katsoa leffa nyt uudestaan kuin silloin, kun näin elokuvan ensi kertaa. Jännite katosi kuitenkin heti ensikohtauksen myötä. Heti ensimmäinen kuva, pitkä otos, jossa Salvatore Corsitton näyttelemä Bonasera saapuu anelemaan apua Vito Corleonelta, imaisi minut täysin mukaansa. Sen lisäksi, että jo pelkkä avauskuva saa ihailemaan tekijöiden osaamista kameran takana ja näyttelijöiden eläytymistä kameran edessä, kuva ja sen aloittama kohtaus ovat täydellinen tapa kuljettaa katsoja tälle matkalle. Ja todella tarkoitan matkaa. Vaikka periaatteessa Kummisedän voisi mieltää "vain" henkilödraamaksi, jossa henkilöt sattuvat olemaan rikollisia, tuntuu läpi leffan siltä kuin olisi kokemassa jotain elämää suurempaa. Ja kun elokuva voi aiheuttaa sellaisen tunteen, ei tarvitse kyseenalaistaa, miksi sitä pidetään niin korkeassa arvossa.

Elokuvan avauskohtaus (tai pikemminkin avausosio, sillä elokuvan käynnistävä hääpäivä sisältää itsessään useita kohtauksia) esittelee täydellisesti sen, kuinka mafia toimii ja mitä loppuleffalta voi odottaa. Jos kuulut tähän rikollisperheeseen, olet heidän suojattinsa, kunhan teet kuten pyydetään, etkä petä perheen luottamusta. Saat taloudellista tukea ja muita hyötyjä, ja jos sinulle tehdään jotain pahaa, voit olla varma, että puolestasi kostetaan. Jos taas petät heidän luottamuksensa... noh, sanotaan näin, että siinä ei hyvin käy - se käy useasti selväksi leffan aikana. Nykypäivänä tällaisista rikollisperheistä tehdään paljon tarinoita, mutta Kummisetä oli tässä tapauksessa ihka ensimmäisten joukossa. Oli gangsterileffoja toki nähty ennen tätä, mutta aiemmin rikolliset haluttiin pitää pahiksina ja poliisit hyviksinä. Kummisetä rikkoi tätä "sääntöä" ja sai katsojat rikollisten puolelle, esittämällä heidät monipuolisina ja -mutkikkaina ihmisinä. Se, kuinka elokuva kertoo tästä mafiamaailmasta, on valtavan kiehtovaa ja yksi leffan monista koukuista. Elokuvan tapa saada katsoja kannustamaan rikollisia on erittäin vakuuttava.

Kun Kummisetä sisältää näin kiehtovan kuvauksen tietynlaisesta kulttuurista ja kuinka se kulttuuri pyörittää maailmaa herkullisen häikäilemättömästi ympärillään, minkä lisäksi mukana pyörii todella kiinnostavia hahmoja, joita esittävät erinomaiset näyttelijät, elokuva pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Siinä, missä ensimmäisellä katselulla koin leffan lähes kolmen tunnin keston usein raskaaksi, tällä kertaa elokuva oli mielestäni yllättävänkin äkkiä ohi. Kesto todella käytetään täydellisesti hyödyksi ja tarina on tarpeeksi vahva, jotta se kantaa läpi keston. Tarina on itse asiassa aika häkellyttävänkin vahva. Kuten jo totesin, elokuvassa tuntuu olevan jotain elämää suurempaa ja iso osa siitä syntyy juurikin tarinasta. Kiinnostavasti esitetty mafiasota ja etenkin todella kiehtova hahmotutkiskelu Michaelin lankeamisesta pimeälle polulle herättävät tätä tunnetta. Kun elokuva vielä kattaa suunnilleen vuosikymmenen tapahtumat, on se epookkimainen taru. Toisaalta leffa on pienimuotoinen, mutta samalla hyvin eeppinen.

Sen lisäksi, että katsoja pohtii, mitä leffasta olisi tullut eri näyttelijöillä kuin Marlon Brandolla ja Al Pacinolla, on myös pakko pohtia, mitä elokuvasta olisi tullut, jos Francis Ford Coppola ei olisi suostunut ohjaajaksi? Coppolan ohjaus on todella voimakasta ja hän onnistuu kuljettamaan aika hitaasti etenevää tarinaa vauhdikkaasti. Hän rakentaa jännitystä esimerkillisen lahjakkaasti ja katsojan sydän pamppaileekin kovempaa tahtia moneen otteeseen leffaa katsoessa. Coppola tietää tasan tarkkaan, milloin nostaa jännite huippuunsa ja todella shokeerata katsojaansa. Nopeasti ikoniseksi muodostunut hevosenpää-kohtaus on vain esimakua siitä, mitä on luvassa. Pitkät juonittelut tuottavat tulosta äärimmäisen brutaaleissa ja väkivaltaisissa kohtauksissa, joissa katsoja aina hetkellisesti muistaa, että "ai niin, nämä hahmot eivät olleetkaan hyviksiä". Suuri loppuhuipennus on mielettömän upea, etenkin kun siinä leikataan niin mestarillisesti kahta hyvin erilaista hetkeä toisiinsa, muodostaen todella symbolistisen ja vaikuttavan päätöksen elokuvalle.

Eikä pidä tietenkään unohtaa Coppolan ja kirjailija Mario Puzon yhteistuumiin laatimaa käsikirjoitusta. Ottaen huomioon, että Kummisetää pidetään yleisesti niinä harvoina elokuvina, jotka ovat jopa parempia kuin kirjat, mihin ne perustuvat, on käsikirjoituksen teko yhteistyössä ohjaajan ja alkuperäisen kirjailijan kanssa ollut selkeä lottovoitto. Puzo on voinut työstää kirjaansa uuteen muottiin ja pakottanut itsensä poistamaan turhempia kuvioita pois, kun taas Coppola on voinut tuoda mukaan vahvan elokuvallisen näkökulman, tietäen, mikä kirjasta siirtyisi voimakkaimmin elokuvamuotoon. Lopputulos on hieno teksti täynnä unohtumattomia kohtauksia ja repliikkejä, joka syventyy niin esittelemäänsä kulttuuriin kuin päähenkilönsä mielenmaisemaan täydellisesti.

Myös elokuvan tekninen puoli on erittäin ihailtavaa. Kummisedässä ei nähdä mitään elokuvahistoriaa mullistaneita erikoistehosteita, vaan sen visuaalinen ilme on eri syistä todella näyttävä. Ensinnäkin filmi on upeasti kuvattu. Kameratyöskentely ja kuvasommittelu on hiottu täydellisyyteen asti, mutta kuvien todellinen voima syntyy niiden valaisusta ja värimäärittelystä. Valoilla ja varjoilla kuvastetaan hienosti hyvää ja pahaa. Suurin osa rikollisesta juonittelusta tapahtuu pimeässä. Gangsterihahmojen kasvot on valaistu vain puoliksi, korostaen heidän eri puoliaan. Michaelin kasvot ovat aluksi valossa, mutta ne vaipuvat varjoihin leffan edetessä. Erityisen tyylikkäät ovat Viton silmien peittävät varjot, korostaen hänen totaalista rooliaan rikollisuuden ytimessä. Värimäärittelyllä elokuvasta on tehty suorastaan kaunis, vaikka mukana onkin paikoitellen aika karuakin kuvastoa. Filmi on täynnä kuvia, jotka voisi kehystää seinälle. Vahvan visuaalisen ilmeen parhaana ystävänä toimii tietysti hyvä äänimaailma. Onnistuneiden ääniefektien lisäksi Nino Rotan säveltämät musiikit ovat huikeat. Rotan surumielinen ja alakuloinen, mutta silti voimakas ja toiveikas tunnelmointi musiikkiensa kanssa on yksi lisätekijä siihen, miksi katsojasta tuntuu siltä kuin kokisi jotain elämää suurempaa. Leffan rakkausteemamusiikki kuuluu elokuvahistorian parhaimpiin sävellyksiin.

Yhteenveto: Kummisetä on kiistaton mestariteos ja yksi elokuvahistorian parhaista filmeistä. Elokuva todella on klassikkoasemansa ja palkintonsa ansainnut. Se tarjoaa katsojalle elämää suuremman elämyksen ja vie matkalle, jonka jälkeen katsoja voi hetkellisesti kokea muuttuneensa. Liki kolmen tunnin kesto on yllättävänkin nopeasti ohi, sillä erinomainen rikostarina vie niin hyvin mukanaan. Michael Corleonen matka läpi elokuva on vaikuttavasti toteutettu ja Al Pacino on huikean hyvä roolissa. Muutkin näyttelijät ovat mainioita ja kirkkaimpana tähtenä esille nousee tietty Marlon Brando itse kummisetä Vitona. Brandon työ tässä leffassa on täysin ansaitusti jäänyt elämään suorastaan legendaarisena. Francis Ford Coppolan ohjaus on vangitsevaa ja hänen ja Mario Puzon käsikirjoitus sykähdyttävä. Leffa on teknisiltä ansioiltaankin upea. Erityisesti varjoilla leikittelevä kuvaus on todella tyylikästä. Kummisetä on yksi elokuvateollisuuden merkkipaaluista, jonka jokaisen leffaharrastajan täytyy nähdä. Ja onhan se muutenkin hyvä sivistää itseään tällaisella megaklassikolla. Elokuvaa ei turhaan pidetä korkeassa arvossa ja jos se on syystä tai toisesta jäänyt näkemättä, on 50-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa Kummisetä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.2.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather, 1972, Paramount Pictures, Alfran Productions

Arvostelu: Ilmestyskirja. Nyt (Apocalypse Now - 1979)

ILMESTYSKIRJA. NYT

APOCALYPSE NOW

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Martin Sheen, Frederic Forrest, Albert Hall, Sam Bottoms, Laurence Fishburne, Robert Duvall, Marlon Brando, Dennis Hopper, G. D. Spradlin, Harrison Ford ja Scott Glenn
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 27 minuuttia - Redux: 3 tuntia 16 minuuttia - Final Cut: 3 tuntia 3 minuuttia
Ikäraja: 16

Apocalypse Now, eli suomalaisittain Ilmestyskirja. Nyt pohjautuu löyhästi Joseph Conradin kirjaan "Pimeyden sydän" ("Heart of Darkness") vuodelta 1899. Käsikirjoittaja John Milius oli halunnut taistella Vietnamin sodassa, mutta häntä ei päästetty astmansa vuoksi. Miliusta kiehtoi sota ja lukiessaan Conradin kirjaa hän mietti, kuinka tarinan voisi siirtää Vietnamin sotaan. Milius työsti käsikirjoituksen ja sai Francis Ford Coppolan innostumaan tuottamaan leffan. Alunperin ohjaajaksi oli valittu George Lucas, mutta kun tämä alkoikin työstämään ensimmäistä Tähtien sota -elokuvaansa, Uutta toivoa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977), Coppola päätti hoitaa homman. Päärooliin pohdittiin näyttelijöitä, kuten Steve McQueen, Al Pacino, Jack Nicholson, Robert Redford ja Tommy Lee Jones, mutta tekijät päätyivät Harvey Keiteliin. Kuvaukset alkoivat, mutta jo muutaman päivän jälkeen Coppola erotti Keitelin, sillä oli tyytymätön tämän roolisuoritukseen. Näyttelijä korvattiin Martin Sheenillä, joka oli ollut aiemmin ehdolla rooliin ja kuvaukset jatkuivat - mutta eivät todellakaan ongelmitta. Hirmumyrsky tuhosi lavasteet, minkä vuoksi kuvausaikataulu myöhästyi kuudella viikolla ja budjetti alkoi ylittyä. Coppola ei ollut tyytyväinen käsikirjoitukseen ja työsti sitä uudestaan kuvausten aikana. Martin Sheen sai kesken kuvausten sydänkohtauksen, mikä viivästytti tuotantoa jälleen ja budjetti jatkoi ylittymistään. Kuvauksissa päästiin käyttämään armeijan helikoptereita, mutta kesken kuvauksen armeija saattoi yhtäkkiä tarvita niitä omaan käyttöönsä, jolloin helikopterit lensivät pois, eikä kuvaustiimi tiennyt, milloin ne saataisiin takaisin. Coppola joutui jopa pyytämään Lucasilta rahallista lisätukea, kun Tähtien sota oli osoittautunut megahitiksi. Tuotannon yhä vain vaikeutuessa Coppola alkoi kokea menettävänsä järkensä ja hän uhkasikin useasti tappaa itsensä. Kuvausten jälkeiset työt leikkauksen ja äänien puolella kestivät jopa kaksi vuotta, ja tuotannon jatkuva epäonni oli nostanut sille ikävää mainetta. Lopulta Ilmestyskirja. Nyt sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla keväällä 1979, missä siitä näytettiin vielä keskeneräinen, noin kolmituntinen leikkausversio, minkä esittämistä studio kauhisteli. Tästä huolimatta filmi voitti Cannesin pääpalkinnon, Kultaisen palmun. Teatterikierroksensa elokuva aloitti elokuussa 1979 (Suomeen se saapui joulukuussa) ja se oli valtava hitti, tienaten yli 150 miljoonaa dollaria. Aluksi elokuvan arvostelut olivat ristiriitaiset, mutta vuosien varrella sen arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana teoksena. Ilmestyskirja. Nyt oli ehdolla kahdeksasta Oscar-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras ohjaus, paras käsikirjoitus ja paras leikkaus), joista se voitti parhaan kuvauksen ja äänityksen palkinnot, yhdeksästä BAFTA-palkinnosta (mm. paras elokuva, paras miespääosa, paras musiikki, paras lavastus ja paras kuvaus), joista se voitti parhaan ohjauksen ja miessivuosan palkinnot, sekä neljästä Golden Globe -palkinnosta (mm. paras elokuva), joista se voitti parhaan ohjauksen, miessivuosan ja musiikin palkinnot. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Ilmestyskirja. Nyt -elokuvaa, mutta nyt kun se julkaistaan elokuvan 40-vuotissyntymäpäivän kunniaksi uudella Final Cut -leikkauksella, päätin vihdoin korjata tämän aukon sivistyksessäni. Katsoin elokuvan alkuperäisen teatteriversion ja muutaman päivän päästä arvion julkaisusta käyn upeassa IMAX-salissa katsomassa uuden Final Cut -version.

Vietnamin sodassa jo kolme vuotta taistellut kapteeni Willard lähetetään takaisin viidakkoon, tällä kertaa tehtävänään etsiä ja tappaa eversti Kurtz, jonka sanotaan seonneen.

Kapteeni Willardin roolissa nähdään Martin Sheen, Harvey Keitelin saatua potkut leffasta. Suuren osan ajasta Sheenin suoritus on erittäin hillitty. Kapteeni Willard on usein hiljainen tarkkailija, joka seuraa tapahtumia keskittyneesti. Sheenin katseesta löytyy jotain todella voimakasta näinä hetkinä. Vaikka Willard ei sanoisi mitään, katsoja tietää, mitä hänen päässään liikkuu. Katsoja imaistaan hahmon pään sisälle ja kapteeni Willardin tavoin myös katsoja on Vietnamin viidakoissa, ahdistuneena ja valppaana. Parissa kohtaa Sheen päästetään isommin vauhtiin ja hän tekee senkin upeasti. Läpi elokuvan kuullaan kapteeni Willardin kertojaääntä ja jos pohditte, ettei ääni kuulosta Martin Sheeniltä, olette oikeassa, sillä kertojaäänen puhui Martinin veli, Joe Estevez.
     Matkansa kapteeni Willard taittaa suurimmaksi osaksi veneellä, jonka miehistöön kuuluvat venettä ohjaava Phillips (Albert Hall), keula-ampuja Lance (Sam Bottoms), konemestari Chef (Frederic Forrest), sekä nuori Mr. Clean (Laurence Fishburne, joka oli kuvauksissa vasta 14-vuotias, huijattuaan olevansa vanhempi). Sotilasnelikko toimii hyvin niin porukkana kuin omina persooninaan. Jokaisesta on saatu omalaatuisensa ja jokaisen taustaa avataan pienesti leffan aikana. Heidänkin näyttelijänsä tekevät erinomaista työtä, etenkin kun pääsevät revittelemään. Nykyään mm. The Matrix -trilogiasta (1999-2003) tunnettu Fishburne on lähes tunnistamaton teinipoikana.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös G. D. Spradlin kapteeni Willardin tehtävälleen lähettävänä kenraali Cormanina ja Harrison Ford tämän avustajana, Robert Duvall everstiluutnantti Kilgorena, Dennis Hopper kuvajournalistina, sekä Marlon Brando itse eversti Kurtzina, jota kapteeni Willard on lähetetty etsimään ja murhaamaan. Spradlin sopii hyvin kenraalin osaan, Hopper tekee hyvää työtä erikoisena kuvaajana ja on hauska nähdä Ford näin pienessä roolissa, sillä vaikka Ilmestyskirja. Nyt julkaistiin alkuperäisen Tähtien sodan (missä Ford esittää Han Soloa) jälkeen, kuvaukset tapahtuivat samoihin aikoihin, eikä Ford ollut vielä noussut tähdeksi. Robert Duvall ja Marlon Brando kuitenkin tosissaan varastavat show'n ollessaan ruudulla. Duvallin näyttelemä Kilgore nostaa virneen machoilullaan, mutta samalla häneltä löytyy paljon karismaa, jolloin Duvall on ihan oikeasti äijä roolissa. Brando taas huokuu karismaa täysin omalla tavallaan. Hän istuu täydellisesti osaansa mystisenä ja filosofisena henkilönä, niin olemuksensa kuin äänenkäyttönsä puolesta. Kapteeni Willardin kertojaäänen tavoin katsoja hiljenee täysin, kun eversti Kurtz avaa suunsa, sillä jokainen repliikki on vain aivan pakko kuulla. Molempien puheessa on jotain todella vangitsevaa ja lumoavaa.
     Francis Ford Coppola itse tekee meta-cameoroolin sotafilmiä tekevänä ohjaajana.

Kun alkaa katsomaan maasta taivaisiin ylistettyä klassikkoelokuvaa, voi katsojan tunne olla huomattavasti jännittyneempi kuin normaalisti. Itselleni käy tätä tällaisten teosten kohdalla, joita pidetään yleisesti yksinä kaikkien aikojen parhaimpina filmeinä. Sama kävi myös Ilmestyskirja. Nytin kohdalla, kun pistin sen pyörimään. Kaikki pelot siitä, pitäisinkö tätä yhtä hienona kuin monet muut, kaikkosivat kuitenkin heti ensi minuuttien aikana. Välittömästi Francis Ford Coppola osoittaa mestarillisuutensa. Alun kuvat kapteeni Willardista makaamassa hotellihuoneessaan, tuijottaen katossa pyörivää tuuletinta, mikä muistuttaa häntä helikoptereista ja sodasta, ne kertovat heti katsojalle todella paljon päähenkilöstä ja jo siinä kohtaa katsoja heitetään Willardin pään sisälle. Ei aikaakaan siitä, kun Willard saa käskynsä ja matka eversti Kurtzin löytämiseksi ja tappamiseksi alkaa. Ilmestyskirja. Nyt tarraa katsojasta tiukasti kiinni ja alkaa hitaasti hellittämään otettaan vasta, kun elokuvan päättymisestä on jo kulunut hetki. Kyseessä on äärimmäisen vaikuttava kokemus ja elokuva on täysin ymmärrettävästi ottanut asemansa kaikkien aikojen merkkiteosten joukossa.

Ilmestyskirja. Nyt on uskomaton kuvaus sodan kauheuksista - mitä se tekee niin valtioille, ympäristölle kuin ihmisille. Elokuvan kenties tunnetuin kohtaus on, kun Yhdysvaltain armeijan helikopterit hyökkäävät vietnamilaiskylään, tuhoten kaiken tieltään Richard Wagnerin mahtipontisen "Ride of the Valkyriesin" säestyksellä. Kohtaus on samanaikaisesti mielettömän upea ja todella kauhea. Sitä katsoessa käy helposti selväksi, miksi elokuvan budjetti ylittyi huimasti, sillä niin vaikuttavasti kaikki on toteutettu. Aidot helikopterit kaartelevat kylän lavasteiden yllä, samalla kun lavasteita räjäytellään niin, ettei aikaakaan, kun valtavat tulipalot aiheuttavat hirvittävän savun peittämään auringon. Kohtausta kuvataan kuin se olisi suuri sankarillinen hetki Yhdysvaltain joukoille, vaikka todellisuudessa he tekevät hirveyksiä. Kaiken kruunaa jättimäinen räjähdysjono ja everstiluutnantti Kilgoren ikoninen repliikki: "Minä rakastan napalmin tuoksua aamuisin."

Vaikka sotakohtaus on häikäisevän vaikuttava ja teknistä täydellisyyttä, minulle itse elokuva täydellistyi sen psykologisen puolensa vuoksi. Sodan kauheus tekee mielelle tepposia ja filmi kertookin siitä, mitkä vaikutukset tällä kauheudella on ihmiseen. Aluksi sekä kapteeni Willardille että katsojalle istutetaan ajatus siitä, että eversti Kurtz on seonnut mielipuoli, joka on vaaraksi kaikille ja täytyy tappaa. Mutta mitä pidemmälle leffa kulkee ja mitä hirveämpiä asioita niin Willard kuin katsoja näkee ja kokee, sitä enemmän alkaa kyseenalaistamaan, onko Kurtz tosissaan se hullu, miksi hänet on leimattu? Mitä lähemmäs määränpäätä päästään, sitä paremmin alkaa ymmärtämään, mikä on hajottanut Kurtzin mielen. Sodassa ei ole mitään tervettä, eivätkä tappotehtävälle lähettäneetkään komentajat voi olla täysjärkisiä. Hirvittävien tapahtumien ja asioiden sanotaan olevan epäinhimillisiä, mutta mikä muu laji pystyisi kaikkeen tähän kauheuteen paitsi ihminen? Eikö tämä tuho ja hulluus ole juurikin inhimillistä?

1970-luvulla Francis Ford Coppola oli yksi ylistetyimmistä ohjaajista, tehtyään Kummisedän (The Godfather - 1972) ja Kummisetä osa II:n (The Godfather Part II - 1974), jotka molemmat voittivat parhaan elokuvan Oscar-palkinnon ja joista jälkimmäisestä Coppola itse sai vihdoin parhaan ohjaajan pystin. Ilmestyskirja. Nytissä Coppola osoittaa jälleen huikeat lahjansa, rakentaessaan tunnelmaa mestarillisesti ja vangiten siten katsojansa totaalisesti. Hän on selvä perfektionisti, sillä niin tarkkaa jälkeä hän tekee joka ikisessä kuvassa. Kaikki on mietitty tarkkaan ja jälki on alusta loppuun äärimmäisen ihailtavaa. Coppolalta todella löytyy silmää upeille visuaalisuuksille, sillä tämä elokuva näyttää suorastaan käsittämättömän hyvältä. Ilmestyskirja. Nyt on yksi parhaimman näköisistä elokuvista, minkä olen koskaan nähnyt! Niin tiukat lähikuvat kuin laajat maisemakuvat ovat kaikki vaikuttavia. Kuvasommittelu on pikkutarkkaa ja filmi käyttää hienosti hyödyksi etu- ja taka-alaa, etenkin suurien taistojen aikana. Kameran liikkeetkin ovat täysin sulavia. Coppola hyödyntää valaisua ja leikittelee varjoilla fantastisesti. Lavasteet ovat vaikuttavat ja efektitiimi on päässyt räjäyttelemään niitä suuriksi tulipalloiksi. Puvustuskin on taidokasta ja maskeerauksiin kuuluu niin tyylikkäitä kasvomaalauksia kuin kuvottavia irtoraajoja. Kaikki tämä on pistetty kasaan erinomaisella leikkauksella. Filmi on hidastempoinen, mutta Coppolan mestarillinen ote niin tarinankerronnassa, näyttelijöissä kuin visuaalisuudessa, sekä upea editointi saavat elokuvan tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Äänisuunnittelu on myös upeaa aina hiljaisempien hetkien rauhallisista äänistä sodan suureen pauhuun. Coppolan ja hänen isänsä Carmine Coppolan säveltämät musiikit luovat oman osansa tunnelmasta. Kaikin puolin esimerkillisen täydellistä työtä koko tiimiltä ja arvostus heitä kohtaan vain kasvaa, kun tietää, millaista Ilmestyskirja. Nytin teko todella oli. Tämä olisi voinut päättyä katastrofiin, mutta niin vain Coppolan johdolla he saivat aikaan mestariteoksen.

Yhteenveto: Ilmestyskirja. Nyt on hämmästyttävä ja fantastinen mestariteos, mikä hakee vertaistaan. Elokuva on huikea kuvaus sodan kauheuksista ja näiden hirvittävien tapahtumien vaikutuksesta maailmaan, sekä ihmismieleen. Mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä enemmän katsoja alkaa ymmärtämään, miksi joku sekoaisi täysin Vietnamin viidakoissa ja vaaroissa. "Ride of the Valkyriesin" säestämä tuhokohtaus on kaikessa kauheudessaan häikäisevän vaikuttavaa katseltavaa - suorastaan eeppistä. Elokuva on muutenkin äärimmäisen vaikuttava kokemus. Vaikka leffa on pitkä ja se kulkee usein hitaasti eteenpäin, on se kuitenkin erittäin vangitseva, eikä filmi hellitä otettaan, kunnes lopputekstit ovat jo päättyneet. Ohjaaja Francis Ford Coppola osoittaa huikeat lahjansa yhä vain uudestaan elokuvan aikana, tarjoten mielettömiä kohtauksia toisensa perään. Näyttelijät ovat kaikki mahtavia. Martin Sheen on kiehtova tarkkaavaisena kapteeni Willardina, mutta täytyyhän se lopulta myöntää, että show'n varastavat Robert Duvall ja Marlon Brando. Tekniseltä puoleltaan elokuva on yhä käsittämättömän hieno, eikä ajan julma hammas ole onnistunut nakertamaan filmiä. Ilmestyskirja. Nyt kuuluu ehdottomasti niihin teoksiin, mitkä jokaisen kuuluu nähdä ainakin kerran elämässään. Tai kolme kertaa, jos haluaa tutkia elokuvaa vielä tarkemmin ja katsoa myös kolmituntiset Redux- ja Final Cut -versiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Apocalypse Now, 1979, Zoetrope