Batman - Lepakkomies, kausi 2 (Batman - 1966-1967) - sarja-arvostelu

BATMAN - LEPAKKOMIES - KAUSI 2

BATMAN

Luoja: William Dozier

Näyttelijät: Adam West, Burt Ward, Alan Napier, Neil Hamilton, Stafford Repp, Madge Blake, Cesar Romero, Burgess Meredith, Julie Newmar, Otto Preminger, Eli Wallach, John Astin, Victor Buono, Shelley Winters, Walter Slezak, Vincent Price, Michael Rennie, Tallulah Bankhead, Van Williams ja Bruce Lee

Genre: komedia, toiminta

Jaksomäärä: 60

Jakson kesto: noin 25 minuuttia - Yhteiskesto: noin 25 tuntia

Ikäraja: 12

DC:n sarjakuviin perustuva televisiosarja Batman - Lepakkomies nousi suureen suosioon, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 1966, joten jatkoa oli luvassa. Ensin sarjan pohjalta tehtiin elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), jonka jälkeen tekijät ryhtyivät kiireessä kuvaamaan kakkoskautta sarjalle. Toisen tuotantokauden esitys käynnistyi syyskuussa 1966, vain neljä kuukautta ensimmäisen kauden päättymisen ja kaksi kuukautta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Katsojaluvut lähtivät aikamoiseen laskuun kauden edetessä, mutta sarja pysyi silti tarpeeksi suosittuna. Itse olin nuorempana nähnyt joitain jaksoja sarjasta, sekä Batman - Lepakkomies -elokuvan. Kun huomasin sarjan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen kokonaan läpi ja samalla arvostella sen. Pidin ensimmäisestä tuotantokaudesta ja aloitin kakkoskauden katsomisen positiivisin mielin.

Miljonääri Bruce Wayne ja hänen suojattinsa Dick Grayson jatkavat Gotham-kaupungin kansalaisten suojelua viheliäiltä rikollisilta Lepakkomiehenä ja Robinina.

Adam West ja Burt Ward palasivat rooleihinsa miljonääri Bruce Wayneksi ja nuoreksi Dick Graysoniksi, eli Gothamin kaupunkia suojeleviksi Lepakkomieheksi ja Robiniksi, kaksikon näyteltyä hahmoja ensin sarjan ensimmäisellä tuotantokaudella ja sitten ihka aidossa elokuvassa. Westin ja Wardin välinen side tuntuu entistä vahvemmalta tällä kaudella ja kaksikko heittäytyy jälleen mainiosti rooliensa vietäväksi, vetäen homman täysin naamat peruslukemilla silloinkin, kun ympärillä tapahtuva on aika hupsua. Sen enempää syvyyttä Lepakkomieheen tai Robiniin ei saada kaivettua - ei, vaikka siihen löytyisi kyllä aikaa tuotantokauden mittavasta 60 jakson kattauksesta.

     Muita hahmoja kaudella ovat vanhat tutut hovimestari Alfred (Alan Napier) ja Harriet-täti (Madge Blake), poliisikomisario Gordon (Neil Hamilton) ja poliisipäällikkö O'Hara (Stafford Repp), sekä tietty monet erilaiset roistot, joita Lepakkomies ja Robin kohtaavat, kuten ikoniset Jokeri (Cesar Romero), Pingviini (Burgess Meredith), Kissanainen (Julie Newmar), Pakkasherra (Otto Preminger ja Eli Wallach) ja Arvuuttaja (näyttelijä vaihtunut John Astiniin, Frank Gorshinin kieltäydyttyä paluusta ilman tuntuvaa palkankorotusta), sekä vähemmän tunnetut rikolliset, kuten kuningas Tut (Victor Buono), Ma Parker (Shelley Winters), Kellokuningas (Walter Slezak), Egghead (Vincent Price), Nukkumatti (Michael Rennie) ja Musta Leski (Tallulah Bankhead). Napier, Blake, Hamilton, Repp, Romero, Meredith ja Newmar jatkavat oivaa suorittamistaan, pahisnäyttelijöiden revitellessä taas oikein kunnolla kameran edessä. Eggheadin ja Ma Parkerin kaltaiset rosvot tuovat kivaa vaihtelua niiden tunnetuimpien pahisten sekaan, mutta ei ole ihme, ettei heistä koskaan noussut samanlaisia klassikkovastuksia, kuten Jokerista ja Pingviinistä.

Lisäksi kakkoskaudella nähdään myös vierailevina tähtinä Van Williams ja Bruce Lee toisena tuohon aikaan suurta suosiota nauttivana sankarikaksikkona, Green Hornetina ja Katona. Huvittavaa tosin on, että kun parissa jaksossa Green Hornet ja Kato saapuvat Gothamiin vierailulle, eräässä toisessa jaksossa Bruce ja Dick katsovat The Green Hornet -televisio-ohjelmaa (1966-1967). Ovatko Green Hornet ja Kato siis tässä maailmassa todellisia ihmisiä, vai televisiosarjan fiktiivisiä hahmoja?

Batman - Lepakkomiehen toinen tuotantokausi jatkaa sarjan avauskauden linjalla... niin hyvässä kuin pahassa. Näyttelijät ovat tosiaan oivallisessa vedossa ja ilmapiiri pysyy kivan lystikkäänä ja sarjakuvamaisena. Lepakkomies ja Robin asetetaan monien eri rikollisten eteen ja heidän täytyykin yrittää pysäyttää jos jonkinlaisia juonia, joihin kuuluu kidnappauksia, timanttiryöstöjä sun muuta. Suosikkini kauden tarjonnasta on tarina, jossa Pingviini ja Lepakkomies asettuvat ehdolle Gothamin pormestarinvaaleihin. Lepakkomies ja Robin ovat satavarmoja, että eihän tunnettu rikollinen voisi mitenkään pärjätä vaaleissa, mutta niin vain aikamoinen showmies Pingviini saa nopeasti gothamilaiset puolelleen. Voi 1960-lukua, kun tällainen meno Yhdysvalloissa tuntui vielä fiktiolta...

Kakkoskausi myös kulkee samaa kaavaa kuin edeltäjänsä, kertoen tuplajaksoja, jotka etenevät pahiksesta ja tämän katalasta juonesta riippumatta lähes identtistä polkua. Roisto tekee jotain ikävää, uusavuttomat poliisit hälyttävät Lepakkomiehen ja Robinin apuun, ensimmäinen jakso loppuu siihen että kaksikko ajautuu ansaan ja toisessa jaksossa noustaan takaisin voitokkaina. Pientä poikkeusta tähän tuovat parit triplajaksot, joista ensimmäisessä Jokeri ja Pingviini yhdistävät voimansa. Tästäkin huolimatta kakkoskausi alkaa nopeasti toistamaan itseään, eikä asiaa auta se, että kausi sisältää tosiaan KUUSIKYMMENTÄ jaksoa. Näyttelijät ja tekijät ovat vuosia myöhemmin muistelleet, että ykköskauden suosion takia jatkoa ryhdyttiin tekemään kiireessä, miettimättä pitäisikö pyörää keksiä uudelleen. En siis ihmettele, että kakkoskauden aikana katsojaluvut lähtivät jyrkkään laskuun. Moni ei jaksanut viikko toisensa perään katsoa liki identtisiä seikkailuja näiden hahmojen parissa.

Teknisestikin Batman - Lepakkomies pysyy ennallaan ja ajan julma hammas on päässyt nakertelemaan jaksoja. Asut ovat edelleen kuin suoraan sarjakuvien sivuilta repäistyjä ja Lepakkoauto on komea ilmestys. Lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä, valojen ja värien ollessa vekkulin korostettuja. Tehosteet aiheuttavat nykyään lähinnä huvittuneisuutta ja isosta televisiosta katsottuna välillä on kiusallisenkin selvää, milloin näyttelijät vaihtuvat stuntsijaisiin. Äänimaailma on kuitenkin hyvin rakennettu ja sarjan tunnusmusiikki on jälleen sellainen korvamato, että eipä minulla pitkään aikaan soinut muuta päässä, kun tätä tuotantokautta tuli katsottua yksi jakso lähes jokaisena aamuna pari kuukautta putkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.11.2025

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org

Batman, Yhdysvallat, 1966-1968, 20th Century Fox Television, Greenway Productions

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios

Arvostelu: 7 rohkeata miestä (The Magnificent Seven - 1960)

7 ROHKEATA MIESTÄ

THE MAGNIFICENT SEVEN

Ohjaus: John Sturges
Pääosissa: Yul Brynner, Steve McQueen, Charles Bronson, Horst Buchholz, James Coburn, Brad Dexter, Robert Vaughn, Eli Wallach, Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos, Rosenda Monteros ja Natividad Vacío
Genre: western, toiminta
Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia
Ikäraja: 16

The Magnificent Seven, eli suomalaisittain 7 rohkeata miestä on uudelleenfilmatisointi Akira Kurosawan klassikkoelokuvasta Seitsemän samuraita (七人の侍 - 1954). Elokuvan päätähti Yul Brynner itse ehdotti elokuvatuottaja Walter Mirischille, että he tekisivät oman versionsa Kurosawan teoksen pohjalta. Mirisch sai hankittua oikeudet japanilaiselta Toho-yhtiöltä, mutta juuri silloin näyttelijä Anthony Quinn haastoi Brynnerin oikeuteen, sillä hänen mukaansa Quinn oli työstänyt kyseistä ideaa Brynnerin kanssa, kunnes kaksikko riitaantui. Quinnilla ei kuitenkaan ollut tästä kunnon näyttöä, eikä voittanut tapausta. Ensimmäisen käsikirjoituksen työsti Walter Bernstein, jonka teksti mukaili Seitsemää samuraita huomattavasti enemmän kuin lopullinen elokuva. Walter Newman tuotiin mukaan muokkaamaan tekstiä ja hänen kirjoituksensa pohjalta kuvaukset alkoivat maaliskuussa 1960. Newman ei kuitenkaan päässyt tekemään muutoksia kuvausten aikana, jolloin mukaan otettiin kirjoittaja William Roberts, joka teki tarvittavia muokkauksia. Kun Roberts pyysi, että hänet lisättäisiin mukaan alkuteksteihin, Newman puolestaan pyysi, että hänen nimensä otettaisiin pois. Kuvausten aikana syntyi myös ongelmia Brynnerin ja toisen näyttelijän, Steve McQueenin kanssa. McQueen ei pitänyt siitä, että käsikirjoituksessa hänellä oli vain muutama repliikki, joten hän pyrki jatkuvasti nostamaan itseään esille, mistä Brynner ei pitänyt. He alkoivatkin "kilpailemaan" kameran huomiosta pitkin kuvauksia. Lopulta 7 rohkeata miestä saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 12. lokakuuta 1960 - tasan 60 vuotta sitten! Yhdysvalloissa leffa ei ollut toivottu menestys, mutta muualla maailmassa filmistä nousi valtava hitti. Ilmestyessään elokuva sai hieman ristiriitaista palautetta kriitikoilta, joista moni oli sitä mieltä, että leffa oli selvästi heikompi kuin Kurosawan Seitsemän samuraita. Vuosien varrella 7 rohkean miehen arvostus on kuitenkin noussut ja siitä on muodostunut yksi western-lajityypin kehutuimmista klassikoista. Itse en ollut aiemmin nähnyt tätä elokuvaa, mutta olin nähnyt sekä Kurosawan mestariteoksen, että vuoden 2016 uudelleenfilmatisoinnin The Magnificent Seven. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin vihdoin korjata aukon sivistyksestäni ja katsoin 7 rohkeata miestä.

Villissä lännessä Calvera-nimisen miehen johtama rosvojengi piinaa nälkää näkevää meksikolaiskylää. Pelastaakseen kylän, kolme kyläläistä lähtevät etsimään kovan luokan revolverisankareita taistelemaan Calveraa ja tämän joukkoa vastaan.

Elokuvan nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä ovat joukon päämääräinen ja tarkkaileva johtaja Chris (Yul Brynner), hiljainen mutta taitava Vin (Steve McQueen), rikkauksista haaveileva Harry (Brad Dexter), traumatisoitunut veteraani Lee (Robert Vaughn), rahaa tarvitseva O'Reilly (Charles Bronson), erinomainen veitsenheittäjä Britt (James Coburn), sekä nuori ja ylimielinen Chico (Horst Buchholz). Hahmot ovat toimivasti erilaiset toisistaan ja jokainen on jollain tavalla kiinnostava persoona, jolloin mukana ei tunnu olevan ylimääräistä turhaketta. Paitsi ehkä Chico, jonka rämäpäinen luonne aiheuttaa herkästi ongelmia. Jotkut hahmoista nousevat paremmin esille kuin toiset, mutta leffa pitää onneksi huolen, että kaikki seitsemän saavat hyvin ruutuaikaa. Jokainen näyttelijöistä tekee hyvää työtä rooleissaan, mutta parhaimpina täytyy nostaa esiin Coburn, joka huokuu karismaa kaikessa hiljaisuudessaan Brittinä, Bronson, joka onnistuu olemaan sekä kovanaama että huolehtiva O'Reillynä ja Brynner, joka istuu täydellisesti johtajan osaan. Brynner on vakuuttava tehokkaana pyssysankarina, jolloin ei ole ihme, että hän saa suostuteltua muut auttamaan häntä.
     Elokuvassa nähdään myös Eli Wallach rosvojoukkoaan johtavana Calverana, sekä mm. Vladimir Sokoloff, Jorge Martínez de Hoyos ja Rosenda Monteros apua tarvitsevina kyläläisinä. Wallachista löytyy oikeanlaista häijyyttä ja hän onnistuu olemaan tarpeeksi uhkaava pahiksena.

On vaikea kuvitella amerikkalaisempaa tapaa tehdä uudelleenfilmatisointi japanilaiselokuvasta kuin muuttamalla Japani Villiksi länneksi ja samurait revolverisankareiksi. Kurosawan Seitsemän samuraita on yksi maailman arvostetuimmista elokuvista, joten on aika pähkähullu idea lähteä tekemään siitä uutta versiota ja vieläpä amerikkalaistettuna, mutta niin vain tässä onnistuttiin ja vieläpä todella hyvin. 7 rohkeata miestä on mahtava elokuva! Tarina on niin ajaton ja tehokas, että se siirtyy helposti kulttuurista toiseen. Ihmiset tarvitsevat sankareita auttamaan elämässä ja taistelussa pahuutta vastaan. On hienoa, että Kurosawan elokuvasta on säilytetty se, että seitsemän soturia eivät hoida koko hommaa itse, vaan tärkeintä on, että he auttavat ja kannustavat kyläläisiä puolustamaan itse itseään. Vaikka mukana onkin tyylikkäitä ammuskelukohtauksia, kenties jopa viihdyttävämpää on nähdä, kun nämä seitsemän hahmoa opettavat kyläläisiä käyttämään aseita.

Kaikkien mielenkiintoisinta on kuitenkin seurata tämän seitsemän hengen tiimin lyöttäytymistä yhteen. Yksi kerrallaan mukaan tuodaan uusi omalla tavallaan veikeä persoona. Jokaisen esittelyyn käytetään oma aikansa ja elokuva kulkeekin näin nopeasti eteenpäin. Hieman yli kaksituntinen elokuva tuntuu siis kestävän alle pari tuntia. Tarina kerrotaan hyvällä tahdilla. Vaikka mukana on pidempiä kohtauksia, mitkä eivät välttämättä edistä tarinaa, ne syventävät hahmoja. Täten turhat on karsittu pois ja jäljelle on jäänyt pelkkää asiaa. Kun leffa rakentaa näin hyvin seitsemää hahmoaan, sekä itse kertomusta kohti suurta taistoa, on lopputaisto enemmän kuin vain viihdyttävää toimintaa - sillä tuntuu olevan merkitystä. Filmi on ymmärrettävästi noussut genrensä klassikoksi. 7 rohkeata miestä on tehokas paketti yhä tänäkin päivänä, mihin tuo vain lisäarvoa, että kyseessä on näin kekseliäästi tehty uudelleenfilmatisointi samuraifilmistä. Nykypäivänä uudelleenfilmatisointeja tungetaan ovista ja ikkunoista, mutta äärimmäisen harvoin ne osuvat maaliinsa yhtä taidokkaasti kuin tämä länkkäriklassikko.

Elokuvan ohjauksesta vastaa John Sturges, joka tekee hienoa työtä tunnelman kanssa. Sturges osaa oikeissa kohdissa pitää tunnelman kevyenä ja sitten taas vakavoitua, kun tilanne sitä vaatii. Leffasta löytyy toimivaa huumoria ja vaikkei katsoja saa niinkään nauraa, pitää tämä leffan usein yllättävänkin lystikkäänä. Walter Bernsteinin, Walter Newmanin ja William Robertsin erillään toisistaan työstetty käsikirjoitus voisi hajota käsiin, mutta se on lopulta johtanut erittäin hyvään lopputulokseen. Olisi kiinnostavaa tietää, millaiset leffat Bernsteinin ja Newmanin omista teksteistä olisi tullut ilman muiden muokkauksia. Lisäksi 7 rohkeata miestä on teknisesti erittäin taidokkaasti tehty. Kuvaus on tyylikästä ja etenkin laajat maisemakuvat ovat näyttäviä. Lavasteet ja puvut ovat hienosti toteutetut, ja niitä todella esitellään kuvauksessa. Leikkaus on sujuvaa ja varsinkin kyläläisten saama valmennus nivoutuu yhteen tehokkaasti. Ääniefektit ovat mainiot ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit ovat yllättävänkin erinomaiset. Bernstein tuo vahvan lisän tunnelmaan melodioillaan.

Yhteenveto: 7 rohkeata miestä on mahtava lännenelokuva, minkä hienoutta lisää se, kuinka nokkela uudelleenfilmatisointi on kyseessä. Ajaton kertomus sankarien tarpeesta ja taistosta pahuutta vastaan siirtyy helposti Japanin maisemista ja samuraihahmoista Villiin länteen ja revolverisankareihin. Leffa nappaa heti mukaansa ja on erittäin viihdyttävää seurata, kun nimen mukaiset seitsemän rohkeata miestä vähitellen lyöttäytyvät yhteen. Vielä viihdyttävämpää on seurata, kun he yrittävät opettaa kyläläisiä puolustautumaan itse. Tarinan ja jännitteen rakentuminen kohti suurta loppuhuipennusta on esimerkillistä, mikä tekee isosta taistelusta merkityksellisen. Meno on vaikuttavaa, mitä korostavat näyttävät lavasteet ja maisemat, jota taidokas kameratyöskentely esittelee. Näyttelijät tekevät kaikki oivaa työtä. 7 rohkeata miestä on loistokas westernklassikko, mikä kaikkien lännenelokuvista kiinnostuneiden kuuluu nähdä. Lisäksi Seitsemän samuraita -teoksen faneille leffa on varmasti jollain tavalla kiehtova kokemus. Vuosien varrella elokuvalle on tehty useita jatko-osia, alussa mainitsemani uudelleenfilmatisointi, sekä televisiosarjakin (The Magnificent Seven - 1998-2000). Kenties palaamme niihin vielä joskus tarkemmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Magnificent Seven, 1960, The Mirisch Company, Alpha Productions