Vuoden 2022 huonoimmat elokuvat

VUODEN 2022 HUONOIMMAT ELOKUVAT

Vuosi 2022 jää pian taaksemme ja parin päivän päästä on aika ottaa vastaan (toivottavasti) ensimmäinen normaali elokuvavuosi pitkään aikaan ilman mitään sulkuja ja rajoituksia. Ennen kuin pääsemme nauttimaan tulevan vuoden leffatarjonnasta, on vielä aika kääntää katse taaksepäin ja muistella, mitä kaikkea sitä ilmestyikään tänä vuonna. Tänään keskitytään vuoden 2022 kehnoimpiin tekeleisiin, joiden näkeminen vei elämästä pois useita tunteja, joita ei koskaan saa takaisin.

Huomautan, että kyseessähän on toki minun oma henkilökohtainen listaukseni. Mukana saattaa olla elokuvia, joista juuri sinä pidit. Voi myös olla, että listalta uupuu leffoja, jotka mielestäsi kuuluisivat sinne. Vaikka näin tänä vuonna liki sata uutuuselokuvaa, en ehdi katsoa kaikkea ja minulta on varmasti jäänyt jotain väliin. Pistäkäähän siis alas kommenttia, mitkä olivat mielestäsi vuoden 2022 huonoimmat elokuvat.

Ennen kuin päästään varsinaiseen kymmenen huonoimman filmin listaan, minulta löytyy muutama "kunniamaininta", jotka täpärästi välttivät listalle joutumisen. Netflixin kallein elokuva The Gray Man oli sekava ja jännityksetön toimintaraina, jossa hypittiin turhankin vauhdikkaasti maasta toiseen ja jota edes päätähti Ryan Gosling ja pahiksen virkaa hoitava Chris Evans eivät onnistuneet pelastamaan. Netflixistä myös löytyvä Texasin moottorisahamurhat (Texas Chainsaw Massacre) yritti epätoivoisesti toistaa vuoden 2018 Halloweenin suosiota, mutta lässähtäen pahasti. Tiktok-sensaatioksi noussut Smile tuntui laiskalta yhdistelmältä huomattavasti parempia kauhuelokuvia ja kehnon Totuus vai tehtävän (Truth or Dare - 2018) kopiolta, joka luotti pelkkiin kovaäänisiin säikäytysääniin, jotka saavat enemmän pyörittelemään silmiä kuin kauhistelemaan. Suoraan Disney+ -palveluun tungettu näytelty Pinocchio oli sieluton ja sydämetön uudelleenfilmatisointi, jossa heitettiin ohjaaja Robert Zemeckisin ja näyttelijä Tom Hanksin lahjat hukkaan. Lisäksi haluan vielä nostaa esille ainoan kotimaisen elokuvan, jonka tältä vuodelta näin, suosittuun lastensarjaan perustuvan Pelle Hermannin, joka on aivan käsittämättömän myötähäpeällistä katsottavaa ohjauksen, käsikirjoituksen, näyttelemisen ja teknisen toteutuksen puolesta. Edes vastikään koulun aloittanut kummityttöni ei pitänyt leffasta. Näiden katselu tuotti jo ajoittain vaikeuksia, mutta seuraavat kymmenen menivät suorastaan tuskailun puolelle...

10. ICE AGE: BUCK WILDIN SEIKKAILUT

THE ICE AGE ADVENTURES OF BUCK WILD

Vaikkei viides Ice Age -elokuva Törmäyskurssilla (Ice Age: Collision Course - 2016) ollutkaan kaksinen, jäin silti toivomaan kuudetta leffaa, sillä olin pitänyt neljästä aiemmasta osasta, alkuperäisen Ice Age - jäätikön sankareiden (Ice Age - 2002) ollessa yksi lapsuudensuosikeistani. Kunnollisen kuudennen jääkausiseikkailun sijaan saimmekin täysin tarpeettoman sivuosaleffan Ice Age: Buck Wildin seikkailut. Lukuun ottamatta nimikkohahmo Buck Wildia esittävää Simon Peggiä, muut vanhat ääninäyttelijät eivät halunneet palata rooleihinsa, eikä ihme. Kyseessä on kiusallisen kehno ja epähauska animaatioseikkailu, joka ei millään nappaa mukaansa tai edes viihdytä. Aiemmissa osissa ärsyttäneet opossumiveljekset Crash ja Eddie on jostain syystä haluttu nostaa uuden leffan keulakuviksi, mikä jo itsessään tekee filmistä vaikean katseltavan. Edes visuaalinen ilme ei pelasta elokuvaa, sillä animaatiojälki näyttää keskeneräiseltä.

9. DON'T BREATHE 2

Vuoden 2016 Don't Breathe oli onnistuneen tiivistunnelmainen kauhuleffa, joka ei olisi jatkoa kaivannut. Suomeen tänä vuonna rantautunut Don't Breathe 2 osoittaa tämän väitteen todeksi. Jatko-osa on varusteltu kummallisilla, suorastaan kyseenalaisilla ratkaisuilla, lähtien siitä, että Stephen Langin esittämä sokea murhaaja-kidnappaaja-raiskaaja yritetään esitellä kakkosessa katsojille uudestaan lämpimänä isähahmona. Katsojan on vaikea olla oikeastaan kenenkään puolella ja nopeasti jo toivookin, että pientä tyttöä lukuun ottamatta muut hahmot heittäisivät kupin nurkkaan. Kauhupuoli on kömpelösti toteutettu ja leffasta löytyy useita tahattoman koomisia hetkiä. Alkupuoliskolla tekijät yrittävät kikkailla ajatuksen tasolla hyvältä kuulostavalla pitkällä kuvalla, mutta tämänkin toteutus tökkii ja hahmot tuntuvat teleporttaavan paikasta toiseen. Jännityksettömän ja pitkäveteisen Don't Breathe 2:n voi jättää suosiolla väliin, vaikka olisikin ykkösestä tykännyt. Toivottavasti tekijät eivät ole kuulleet sanonnasta "ei kahta ilman kolmatta".

8. RESIDENT EVIL: WELCOME TO RACCOON CITY

Toinen kauhuraina, joka saapui Suomeen vasta tämän vuoden puolella, on Capcomin menestyksekkääseen videopelisarjaan perustuva Resident Evil: Welcome to Raccoon City. Pelisarjan fanit olivat osoittaneet negatiivisuuttaan pelien aiempiin, Milla Jovovichin tähdittämiin elokuvasovituksiin (2002-2016), jotka olivat ottaneet varsin villejä vapauksia lähdemateriaalista. Resident Evil: Welcome to Raccoon Cityn oli tarkoitus olla peleille uskollinen kauhuelokuva. Paperilla homma kuulostaa hyvältä, vai mitä? Hahmot ja tapahtumapaikat ovat kyllä tutut ja saavat fanit intoilemaan, mutta muuten elokuva saa pudistelemaan päätä. Leffan yritykset olla kauhuelokuva ovat surkuhupaisia. Yritykset olla kunnon elokuva ovat vielä kiusallisempia. Käsikirjoituksenraakile ja höttöinen ohjaus johtavat kömpelösti kasaan liimailtuun leffantapaiseen, jossa kerronta ontuu ja loikkii miten sattuu. Jännitystä yritetään luoda hupenevalla ajalla, mutta kun hahmot eivät tiedä aikansa olevan vähissä, eivät he jaksa stressata tilanteen kiireellisyydestä. Ja kun he eivät stressaa, ei katsojakaan jaksa stressata. Näytteleminen ei ole kaksista, eikä teknisessä puolessa ole paljoa kehumista. Erikoistehosteet näyttävät grafiikkansa puolesta siltä, että ne olisivat kuuluneet vain videopeleihin. Jos jotain plussaa leffasta löytyy, niin on se sentään parempi kuin myöhemmin kesällä ilmestynyt aivan karsea Netflix-sarja Resident Evil (2022).

7. ORPHAN: FIRST KILL

Vuoden 2009 kauhuhitti Ottolapselle (Orphan) päätettiin väkisin vääntää esiosa, joka kertoi psykopaatti-Estherin murhaseikkailuista ennen alkuperäiselokuvan tapahtumia... siitä huolimatta, että aikuiseksi kasvanut päätähti Isabelle Fuhrman ei enää millään mene läpi 10-vuotiaasta tytöstä. Ei, vaikka tekijät yrittävät maskeerata häntä nuoremmaksi, pistävät sivunäyttelijöitä seisomaan korokkeilla ja vaihtavat Fuhrmania lapsinäyttelijään, kun hahmo nähdään muiden seurassa takaapäin tai kauempana laajakuvissa. Jo tämä epätoivoinen yritys tekee Orphan: First Kill -nimen saaneesta esiosasta - joka ei muuten nimestään huolimatta edes sisällä hahmon ensimmäistä tappoa - kiusallista ja vaivaannuttavaa katseltavaa. Elokuvasta on vaikea löytää mitään positiivista sanottavaa tai edes mitään, mikä perustelisi sen olemassaoloa. Jatkuvassa jatko- ja esiosien tulvassa leffa edustaa sitä turhinta päätyä. Näyttelijät eivät ole erityisen vakuuttavia, jännite on olematon, koska katsoja tietää, kuinka hahmon tarina tulee päättymään, eikä väkisin mukaan tungettu uusi juonenkäänne säväytä - pikemminkin vain pilaa koko leffan. Ja minkä ihmeen takia elokuva näyttää vähän väliä siltä kuin sisätiloissakin vallitsisi sumu?

6. FIRESTARTER

Stephen Kingin kirjaan perustuva elokuva Firestarter pitää sisällään lupaavat lähtökohdat. Mitä jos lapsi omaisi liekehtiviä voimia, ilman kykyä hallita niitä? Joku toinen käsittelisi tätä supersankaritarinana, mutta Kingin kynästähän muotoutuu toki kauhutarina. Leffasta tämä kauhuaspekti on unohtunut ja lopputuloksena on puuduttavan tylsä televisiosarjan pilottijaksolta tuntuva mikälie, joka jostain syystä sai ihan teatterilevityksen. Pääroolia esittävä nuori Ryan Kiera Armstrong vaikuttaa ihan lupaavalta näyttelijänalulta, jos hän saa käsiinsä hyvän käsikirjoituksen ja hän työskentelee osaavan ohjaajan alaisuudessa. Tässä leffassa kumpaakaan ei tapahdu. Keith Thomasin ohjaus on latteaa ja Scott Teemsin käsikirjoitus ponneton. Kaksikko yrittää leffan varrella yhdistellä perhedraamaa, takaa-ajotrilleriä ja scifiä, epäonnistuen kaikessa. Loppuhuipennus on myötähäpeällinen ja sen ylidramaattinen patsastelu saa lähinnä purskahtamaan tahattomaan nauruun. Itse lopetus taas on pöyristyttävän typerä veto. Muut näyttelijät puisesta Zac Efronista lähtien eivät vakuuta, eikä elokuvan tekninenkään puoli järisytä maata hätäisen kuvauksen ja kökköjen digiliekkien kera. Leffan ainoa positiivinen puoli on kauhumaestro John Carpenterin säveltämä musiikki - joskin hänen kasarimelodiansa eivät millään istu muuten modernisoituun elokuvaan.

5. MORBIUS

Vaikka Marvel Studios saakin käyttää Spider-Mania elokuvauniversumissaan, hahmon oikeudet kuuluvat edelleen Sony-yhtiölle. Samalla Sony omistaa myös oikeudet hahmon pahiskatalogiin ja onkin päättänyt työstää näistä vihollisista omia elokuviaan. Ensin tuli Venom (2018) ja tänä vuonna ilmestyi vampyyriraina Morbius - täydellisesti juuri aprillipäivänä, sillä elokuva on yksi iso vitsi. "It's Morbin' Time!" taitaa olla vuoden isoin leffameemi, eikä suotta. Tuotanto-ongelmissa räpiköinyt ja mm. koronan takia useaan otteeseen siirtynyt Morbius on naurettavan kökkö sarjakuvafilmatisointi, joka epäonnistuu aika lailla joka osa-alueella. Jared Leto on ajoittain ihan kelpo nimikkoroolissa vampyyriksi itsensä muuttavana tohtorina, mutta siihen kehut jäävätkin. Käsikirjoitus on töksähtelevä ja kerronnan kompurointia ei auta heikko leikkaus tai huono ohjaus. Elokuvasta huokuu, että sitä on muovailtu ja kuvailtu uudestaan korona-aikana. Tarina on kliseinen ja vähäisetkin yllätykset studio päätti pistää jo traileriin - mukaan lukien lopputekstikohtauksen. Kauhuosasto on surkuhupaisaa, komediayritykset noloja, eivätkä toimintakohtaukset vakuuta heikkojen efektiensä kanssa. Matt Smith on pöyristyttävän huono pahisroolissa, eikä Tyrese Gibsonia voi millään ottaa tosissaan vakavana FBI-agenttina.

4. HALLOWEEN ENDS

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) on yksi genrensä suurklassikoista, jota seurasi toinen toistaan kehnompia jatko-osia. Vuoden 2018 Halloween-elokuva sysäsi aiemmat jatko-osat ja uudelleenfilmatisoinnit syrjään ja toimi suorana jatkona alkuperäisfilmille. Elokuva toimi yllättävänkin passelisti, joten sille päätettiin toki tehdä jatkoa. Käsikirjoituksettomalta tuntuva tappomässäily Halloween Kills (2021) oli jo harmillinen mahalasku, mutta oli se vielä ihan laadukas, kun sitä vertaa tämän uuden trilogian huipennusosaan, Halloween Endsiin. Vaikka näinkin tänä vuonna huonompia elokuvia kuin tämä, ei mikään muu saanut minua yhtä vihaiseksi. On päivänselvää, ettei tekijöillä ollut mitään suunnitelmaa koko trilogialle, kun he ryhtyivät tekemään vuoden 2018 leffaa. Halloween Endsiin päästyään tekijöillä ei ollut enää mitään kerrottavaa murhaaja Michael Myersistä ja Jamie Lee Curtisin näyttelemästä Laurie Strodesta ja niinpä suorastaan idioottimaisena ratkaisuna he päätyivät aloittamaan täysin uuden tarinan, jolla ei ole oikeastaan mitään tekemistä edellisosien kanssa. Tämän Corey-nuoren (Rohan Campbell) tarina toimisi hyvin jonkin täysin uuden kauhuelokuvan kertomuksena, mutta se ei millään sovi leffaan, jonka pitäisi toimia Laurien ja Michaelin viimeisenä välienselvittelynä. Kauhuelokuvan sijaan lopputulos tuntuu pitkäveteiseltä romanttiselta draamalta, joka muistaa aivan liian myöhään, mistä hommassa piti olla kyse. Siinä kohtaa on kuitenkin jo peli menetetty. Trailereissa näytetty Laurien ja Michaelin finaalitaisto ei tunnu enää ansaitulta ja toteutus on ihan juosten kustu. Kauhuikoni Michael Myers pilataan elokuvassa täysin ja edellisosista tuttu pysäyttämätön tappokone on vaihdettu heiveröiseen vanhukseen, joka piileskelee viemärissä ja jonka nuori miehenalku voi noin vain päihittää. Toivottavasti elokuva on nimensä mukainen ja Halloween todella loppui tähän. Onneksi sinne tänne rönsyilevä elokuvasarja tarjoaa katsojalle mahdollisuuden valita mieleisensä jatkumon Carpenterin klassikolle. Halloween H20: 20 Years Later (1998) toimi huomattavasti parempana jatko-osana kuin tämä paskakasa.

3. MOONFALL

Vuoden tyhmimmän elokuvan palkinto napsahtaa Moonfallille, jossa nimen mukaisesti Kuu syöksyy kiertoradaltaan kohti Maata. Ei varmaan tule yllätyksenä, että elokuva on katastrofileffojen suurkonkari Roland Emmerichin käsialaa, miehen, jonka aiempiin töihin kuuluvat mm. Independence Day - maailmojen sota (Independence Day - 1996), The Day After Tomorrow (2004) ja 2012 (2009). Kaikesta hupsuudestaan huolimatta elokuvan juoni-idea on lähtökohdiltaan varsin potentiaalinen kertakäyttöiseen popcornviihteeseen. Moonfall on kuitenkin typerryttävä leffa, Emmerichin kokiessa täysin turhaa tarvetta mutkistaa simppeliä ideaansa liikaa. Elokuva muuttuu yhä vain naurettavammaksi ja kornimmaksi, katsojan aivosolujen tehdessä kuolemaa nopeammin ja nopeammin. Tarinankerronta on kömpelöä, leffan ensimmäisen puoliskon loikkiessa liian nopeasti eteenpäin ja toisen puoliskon edetessä pitkäveteisesti. Loppuhuipennusta venytetään tarpeettomilla takaiskuilla, joilla yritetään rakentaa jännitettä, mutta joilla lähinnä vain koetellaan katsojan kärsivällisyyttä. Näyttelijät eivät ole kovin kaksisia rooleissaan (etenkään komediallista sivuhahmoa yrittävä John Bradley), eikä heidän hahmoistaan jaksa välittää. Elokuvan viimeiseksi oljenkorreksi jää sen tuhopornon visuaalinen anti, mutta sekin aspekti jättää kylmäksi laadultaan todella ailahtelevien erikoistehosteiden kanssa. Moonfallista muodostui yksi kaikkien aikojen pahimmista elokuvaflopeista taloudellisesti ja leffan vihjailema jatko-osa on toivottavasti pistetty jäihin.

2. AFTER EVER HAPPY

Toksista teinirakkautta romantisoivan After-elokuvasarjan jo neljäs osa After Ever Happy jatkaa edeltäjiensä jalanjäljissä. Ajatelkaapa, että jo neljä vuotta putkeen tämä leffasarja on löytynyt vuoden huonoimpien elokuvien listaltani ja on hyvin todennäköistä, että sama tapahtuu myös ensi vuonna. Nimittäin toisin kuin etukäteen mainostettiin, kyseessä ei ole leffasarjan päätösosa, vaan täysin turhalta tuntuva väliosa ennen varsinaista finaalia, After Everythingiä. Aftereita on vaikea enää edes luonnehtia elokuviksi, vaan homma on alkanut tuntua televisiosarjalta, jonka seuraavaa jaksoa pitää odottaa aina vuoden verran. Yllättäen puolessa välissä kestoaan elokuva ei kuitenkaan tunnu ihan toivottomalta tapaukselta. Josephine Langfordin takellellen näyttelemä Tessa vaikuttaisi vihdoin tajuavan, että surkean Hero Fiennes Tiffinin esittämän Hardinin kanssa ei kannata sussuilla ja pitkään näyttäisi siltä, että elokuvasarjasta löytyy loppumetreillä nuorille hyvää sanottavaa siitä, että nämä myrkylliset suhteet kannattaa jättää sikseen, niistä seuraa vain iso terapialasku. Mutta ei. Totta kai leffan täytyy viime metreillä perua fiksut oivalluksensa ja sitten jättää homma kesken. Ugh! Ihan kuin tämän parin tympeää mökötystä ei olisi jo joutunut sietämään tarpeeksi.

Nyt onkin hyvin poikkeuksellinen tilanne, sillä tänä vuonna vuoden huonoimpien elokuvien listan kärkeä ei pidä vain yksi elokuva, vaan kaksi leffaa samasta sarjasta, jotka julkaistiin muutaman kuukauden erolla toisistaan. En osannut päättää, kumpi näistä mätäpaiseista oli mielestäni surkeampi, joten päätin lopulta, että jaetulta ykkössijalta löytyvät:

1. 365 PÄIVÄÄ: TÄMÄ PÄIVÄ ja SEURAAVAT 365 PÄIVÄÄ

365 DNI: TEN DZIEŃ - KOLEJNE 365 DNI

Puolalainen Fifty Shades of Grey -kopio 365 päivää (365 dni) haukuttiin lyttyyn niin kriitikoiden kuin monien katsojien toimesta, mutta se oli silti tilastohitti, kun se lisättiin Netflixin valikoimaan kesällä 2020, joten jatkoa oli tietty luvassa. Jatko-osat päätettiin kuvata putkeen ja niistä ensimmäinen, 365 päivää: Tämä päivä ilmestyi Netflixiin huhtikuussa, päätösosan Seuraavat 365 päivää ilmestyessä jo neljä kuukautta myöhemmin elokuussa. Inhosin jo ykkösosaa, enkä pitänyt yhtään sen enempää kakkosesta tai kolmosestakaan. Siinä, missä Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003) pidetään yleisesti eheimpänä ja tasaisesti parhaana elokuvatrilogiana kautta aikojen, 365 päivää -leffoja voisi pitää täysin vastakohtana. Kyseessä on huonoin trilogia, jonka olen koskaan kärsinyt läpi. Kuvottava kidnappausta ja raiskaamista romantisoiva ykkösleffa oli jo hirveää kuraa ja jatko-osat seuraavat kiltisti sen jalanjäljissä. Ykkösleffan lopun unohtavan kakkososan ensimmäinen puolisko ei sisällä tarinaa, vaan se on vain kokoelma seksiviritteisiä musiikkivideoita samojen näyttelijöiden kera. Toinen puolisko pistää käyntiin naurettavan mafiasodan ja kolmiodraaman. Kolmannessa leffassa vähät välitetään taas siitä, mitä edellisosassa lopuksi kävi ja sama roskameno vain jatkuu. Kolmososassa on hädin tuskin käsikirjoitusta, hahmojen vain ruokaillessa, harrastaessa seksiä, shoppaillessa ja juhliessa. Jos After-elokuvien päähahmojen riitelyn seuraaminen on tuskastuttavaa puuhaa, on Lauran ja Massimon murjottaminen puhdasta kärsimystä. Ohjaus on surkeaa, käsikirjoitus lähes olematon ja näyttelijät kaamean huonoja. Ärsyttävästi jumputtavien pop-kappaleiden tahtiin leikatut leffat pistävät veren kiehumaan, eikä tylsien leffojen lopuksi ole edes luvassa yhtään mitään kärsimyksen arvoista. Kolmososan lopputekstien käynnistyessä sitä vain tuijottaa televisioruutua ja miettii omia elämänvalintoja.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2022

Lähteet: elokuvien julisteet www.impawards.com

Alun kuva elokuvasta Halloween Ends