Arvostelu: Moonfall (2022)

MOONFALL

Ohjaus: Roland Emmerich

Pääosissa: Patrick Wilson, Halle Berry, John Bradley, Charlie Plummer, Michael Peña, Kelly Yu, Eme Ikwuakor, Carolina Bartczak, Maxim Roy ja Donald Sutherland

Genre: scifi, jännitys

Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia

Ikäraja: 12

Moonfall on Roland Emmerichin uusi katastrofielokuva, joka pohjautuu löyhästi Christopher Knightin ja Alan Butlerin kirjaan Who Built the Moon? vuodelta 2005. Alun perin Emmerich ryhtyi työstämään elokuvaa Universal Picturesin kanssa, mutta yhteistyö päättyi nopeasti ja Emmerich alkoi etsiä yksityisiä rahoittajia filmilleen. Hän sai lopulta kasaan yli 130 miljoonan dollarin budjetin, tehden leffastaan yhden kaikkien aikojen kalleimmista indie-tuotannoista. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2020 ja nyt Moonfall saapuu Suomen elokuvateattereihin. Itse en juurikaan innostunut, kun kuulin Emmerichin työstävän jälleen uutta katastrofileffaa. Elokuvan trailerit eivät myöskään vakuuttaneet, mutta kävin silti katsomassa Moonfallin sen lehdistönäytöksessä pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kun Kuu poistuu kiertoradaltaan ja lähtee syöksymään kohti Maata, astronautit Brian Harper ja Jocinda Flower yrittävät yhdessä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanin kanssa keksiä keinon pelastaa ihmiskunnan lähestyvältä tuholta.

Patrick Wilson ja Halle Berry näyttelevät astronautteja Brian Harperia ja Jocinda Fowleria, jotka joutuvat keskelle ihmiskuntaa uhkaavaa tuhoa, samalla kun he yrittävät korjata vaikeat perhesuhteensa ja uransa. Harper sai potkut NASA:sta, minkä takia hänen vaimonsa (Carolina Bartczak) lähti uuden miehen (Michael Peña) matkaan ja pariskunnan poika Sonny (Charlie Plummer) on kasvanut aikamoiseksi ongelmalapseksi. Fowlerilla taas on vaikeuksia ex-miehensä (Eme Ikwuakor) kanssa, samalla kun hänen pitää ottaa vastuuta ihmiskunnan pelastusoperaatiosta. Wilson ja Berry ovat urallaan tehneet useita hyviä rooleja, mutta harmillisesti nämä eivät kuulu niihin. Kumpikin hoitaa hommansa tylsällä automaattivaihteella, näyttämättä oikein mitään innostusta projektia kohtaan.

     Sivunäyttelijöidenkään työssä ei ole pahemmin kehumista. Game of Thrones -sarjasta (2011-2019) tuttu John Bradley tekee kiusallisen huonoa työtä stereotyyppisenä salaliittoteoreetikko K.C. Housemanina, jonka pitäisi toimia filmin huumorihahmona. Karismaattinen Donald Sutherland käy pikaisesti kääntymässä parin minuutin kohtauksessa, onnistuen vain lisäämään mädän omenan filmografiaansa. Yleensä mainiosta Peñasta ei saada mitään irti.

Moonfall ei ole vain katastrofielokuva, se on elokuvallinen katastrofi, joka edetessään tappaa katsojan aivosoluja yhä vain tiheämpään tahtiin. Emmerich on tehnyt urallaan mainioita katastrofirainoja, kuten Independence Day - Maailmojen sodan (Independence Day - 1996) ja The Day After Tomorrow'n (2004) ja minun on pakko myöntää, että viihdyn ihan sujuvasti myös Godzillan (1998) ja 2012 (2009) parissa. Moonfall on kuitenkin sellainen pohjanoteeraus, että suorastaan hävettää. Tämän sekamelskan aikana ei riitä, että heittää aivot narikkaan - jopa silloin vähän päälle parituntisen tuhopornon katselu käy raskaaksi. Lähtökohtaisesti minulla ei ole mitään sitä ideaa vastaan, että Kuu irtautuisi kiertoradaltaan ja suuntaisi kohti Maata. Siinä on kelvollisen viihdepläjäyksen ainekset. Se ei kuitenkaan ole riittänyt Emmerichille, vaan hän on tunkenut elokuvansa täyteen yhä vain typerryttävämpiä ideoita, jotka huonontavat elokuvaa hetki hetkeltä.

Sen lisäksi, että kyseessä on ärsyttävän tyhmä elokuva, on Moonfall myös erittäin kömpelösti pistetty kasaan. Tarinankerronta hyppelee minkä ehtii ja jatkuvasti tuntuu siltä, että kohtauksia puuttuisi välistä. Kun ihmisille paljastuu, mitä on tapahtumassa, on seuraavassa kohtauksessa kaupunki jo tuhoutunut ryöstelyiden takia. Kaikki hoidetaan hätäisesti, mutkat oiotaan suoriksi ja hahmot yhtäkkiä vain tietävät asioita, koska ei ole aikaa selityksille. Hölmöt jutut kuitataan vain nopeasti repliikillä, että tuntemamme fysiikan lait eivät päde enää.

Iso ongelma elokuvassa on, ettei se saanut minua välittämään hahmoista. Toisen puoliskonsa aikana filmi seuraa hahmoja niin avaruudessa kuin Maassa. Maan kohtaukset ovat toki tärkeitä, sillä siellä on ihmisiä, joista päähenkilöt välittävät, minkä takia myös katsojan pitäisi jännittää, että onnistuvatko astronautit operaatiossaan, pelastaakseen rakkaansa. Minua ei kuitenkaan pätkääkään kiinnostanut, kuka selviää ja kuka kuolee. Maassa tapahtuvat kohtaukset myös venyttävät elokuvaa liian pitkäksi. Siinä, missä alkupäässä hypitään liikaa eteenpäin, loppupäässä junnataan liikaa paikoillaan. Maan hahmoille tapahtuvat takaiskut ovat toinen toistaan turhauttavampia. Jossain kohtaa huomasin jopa toivovani, että Kuu vain tuhoaisi kaiken. 

Roland Emmerichille on selvästi muodostunut ongelma, että hänen pitäisi jatkuvasti onnistua ylittämään itsensä. Hänen pitäisi jatkuvasti tarjota isompaa ja näyttävämpää tuhoa. Moonfall tuntuu kuitenkin ohjaajan laiskimmalta työltä tähän asti. Emmerich lainailee hävyttömästi paljon muilta (elokuvan alusta on vaikea olla saamatta mielleyhtymiä Gravityyn, 2013), tuomatta oikein mitään omaa ja kiinnostavaa enää peliin. Hänen, Harald Kloserin ja Spenser Cohenin työstämä käsikirjoitus on suorastaan surkea. Elokuva ei ole edes teknisiltä ansioiltaan vakuuttava. Mukana on hyvää kuvausta, oivallisia lavasteita ja hyvin rymisteleviä ääniefektejä, mutta leikkaus on tönkköä ja erikoistehosteiden taso vaihtelee villisti pitkin leffaa. Jotkut tuhokohtaukset näyttävät hienoilta, osa taas keskeneräisiltä.

Yhteenveto: Moonfall on katastrofaalinen tuhorymistely, joka hämmentää kerta toisensa perään typerillä ratkaisuillaan. Pohjaidea Maata kohti syöksyvästä Kuusta on vielä varsin veikeä ja siitä saisi leivottua kelpo viihdepläjäyksen. Simppeli idea ei kuitenkaan ole riittänyt Roland Emmerichille, joka on tunkenut elokuvansa täyteen toinen toistaan hölmömpiä ideoita, jotka tekevät elokuvasta alati surkeamman. Filmi on myös tarinankerronnaltaan kehno. Ensimmäinen puolisko hyppii liian kovalla vauhdilla eteenpäin, kun taas toinen puolisko junnaa paikoillaan ja keksii yhä vain tyhmempiä takaiskuja venyttääkseen finaalia. Näyttelijät eivät ole kummoisia tylsissä rooleissaan, eikä erikoistehosteissakaan ole kehumista. Paikoitellen leffa näyttää jopa viimeistelemättömältä. Jos haluaa jättää aivot kotiin ja käydä katsomassa isoa tehostemekastusta valkokankaalta, Moonfall voi juuri ja juuri viihdyttää silloin tällöin. Emmerichillä on ideanaan tehdä jopa kaksi jatko-osaa elokuvalle, mutta olen iloinen, että leffa on flopannut tuntuvasti teatterikierroksellaan, eikä jatkosta siksi kannata haaveilla. Voin vain kuvitella, kuinka idioottimaisia juttuja Emmerich olisi jatko-osiin tunkenut...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Moonfall, 2022, Lionsgate, Centropolis Entertainment, AGC Studios, H Brothers, Huayi Brothers Media, Street Entertainment, UK Moonfall