Arvostelu: Nosferatu (Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens - 1922)

NOSFERATU

NOSFERATU - EINE SYMPHONIE DES GRAUENS

Ohjaus: F. W. Murnay
Pääosissa: Gustav von Wangenheim, Max Schreck, Greta Schröder, Alexander Granach, Georg H. Schnell, Ruth Landshoff, John Gottowt, Gustav Botz ja Max Nemetz
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens tai ihan vain Nosferatu on saksalainen mykkäkauhuelokuva, joka perustuu luvattomasti Bram Stokerin Dracula-kirjaan (1897). Enrico Dieckmann ja Albin Grau perustivat vuonna 1921 elokuvastudion Prana Film, jonka aikomuksena oli tehdä yliluonnollisiin tapahtumiin keskittyviä elokuvia. Kaksikko innostui Stokerin kirjasta ja pyysi Henrik Galeenia työstämään sen pohjalta filmikäsikirjoituksen. Kaksikko ei kuitenkaan halunnut maksaa kirjan elokuvaoikeuksista, joten Galeen sai tehtäväksi muuttaa kaikki nimet ja hieman myös tapahtumia. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 1921 ja kuvausten aikana ohjaajaksi pestattu F. W. Murnay teki muutoksia Galeenin tekstiin, peläten, että studio haastettaisiin oikeuteen plagioinnista. Lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Nosferatu sai maailmanensi-iltansa 5. maaliskuuta 1922 - tasan SATA vuotta sitten! Siitä huolimatta, että elokuva oli kriitikoiden kehuma hitti, Prana Film ajautui konkurssiin, Stokerin lesken ja perikunnan haastettua elokuvantekijät oikeuteen, minkä he myös voittivat. Oikeus jopa määräsi kaikki kappaleet elokuvasta poltettavaksi, mutta yksi oli jo ehtinyt livahtaa maailmalle, jota ryhdyttiin kopioimaan vuosien varrella. Kopiointi kuitenkin johti siihen, että alkuperäismateriaali muovautui eri maissa mm. tekstitysten ja sensuurin takia. Useat kopioista tuhoutuivat ja vuosia uskottiin alkuperäisen elokuvan tuhoutuneen kokonaan. Saksalaiset restauraattorit etsivät filmiä epätoivoisesti ja lopulta 1990-luvulla löysivät hieman huonossa kunnossa olevan kappaleen itäsaksalaisesta arkistosta. Elokuvan kuvaa paranneltiin ja puuttuvia palasia korjailtiin muualta löytyneistä kopioista ja vihdoin ja viimein Nosferatu pystyttiin taas julkaisemaan ihmisten nähtäväksi. Nykyään elokuvaa pidetään korkeassa arvossa niin saksalaisen elokuvaekspressionismin alustamisessa, vampyyrileffojen isänä, sekä kauhugenren merkkiteoksena. Itse en ollut koskaan nähnyt tätä Nosferatua, mutta olen nähnyt sen uudelleenfilmatisoinnin, vuoden 1979 Nosferatu - yön valtiaan (Nosferatu: Phantom der Nacht). Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt sata vuotta, minun oli pakko etsiä leffa jostain käsiini ja arvostella se juhlan kunniaksi.

Vuonna 1838 kiinteistöhommissa toimiva Thomas Hutter matkaa Transilvaniaan, tekemään sopimuksen mysteerin kreivi Orlokin kanssa asuintalosta saksalaisessa Wisborgin kaupungissa. Kreivin linnassa Hutterille käy kuitenkin pian selville, että Orlok on ihmisverta janoava pimeyden olento - vampyyri.

Gustav von Wangenheim näyttelee Thomas Hutteria, aika sinisilmäistä miestä, joka on naimisissa ihastuttavan Ellenin (Greta Schröder) kanssa ja töissä kiinteistönvälitysbisneksessä. Kun Hutter saa tehtäväkseen matkustaa Transilvaniaan ja kaupata asuntoa paikalliselle kreiville, tuntuu se uran suurelta saavutukselta... siihen asti, että Hutterille ilmenee, mikä perillä odottaa. Wangenheim tulkitsee onnistuneesti hahmonsa muuttuvia tuntemuksia, kun tämä alkaa vähitellen riutumaan koettelemustensa takia. Schröderin hommaksi jää lähinnä kauhistuneen, avuttoman neidon esittäminen, kun hirveydet alkavat siirtyä Transilvaniasta pieneen Wisborgiin.

     Elokuvassa nähdään myös Alexander Granach Hutterin kierona pomona Knockina, Georg H. Schnell laivanomistaja Hardingina, John Gottowt professori Bulwerina, Max Nemetz Empusa-laivan kapteenina, sekä Max Schreck kreivi Draculana... ei kun siis anteeksi, kreivi Orlokina. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä osissaan, mutta show'n kyllä varastaa täysin Schreck itse nosferatuna. Vain muutamien minuuttien ruutuajassa Schreck onnistuu olemaan hyytävä ilmestys luihuna ja viekkaana vampyyrinä. Kylmät väreet kulkevat pitkin katsojan selkäpiitä, kun kreivi Orlokin näkee ensi kertaa väijymässä uhriaan pimeydestä. Kaikki Schreckin katseista tarkasti harkittuihin liikkeisiin tekevät Orlokista todellisen kauhuikonin, jonka voima on säilynyt jo sadan vuoden ajan.

Nosferatun historiallista merkitystä elokuvataiteelle ei voi kieltää. Kun ensimmäisen maailmansodan aikaan Saksassa kiellettiin ulkomaalaiset elokuvat, maan sisällä ryhdyttiin kovalla vimmalla työstämään leffoja. Sodan kauhut kuvastuivat elokuvien teemoissa ja rahan arvon tippuminen pakotti tekijöitä käyttämään yhä vain enemmän mielikuvitustaan ja luovuuttaan korvaamaan pientä budjettia. Näin syntyi saksalainen ekspressionismi, jonka yhtenä tunnetuimpana keulakuvana komeilee juurikin Nosferatu. Tämä ekspressionismi ei rajoittunut lopulta vain kotimaahansa, vaan ensimmäisen maailmansodan päätyttyä saksalaisten erilaiset ja synkistelevät elokuvat alkoivat kiehtoa maailmallakin. Nosferatun vaikutteet alkoivat näkyä muiden maiden kauhutuotannoissa ja moni nykypäivänkin kauhuleffa kumartelee tämän filmin suuntaan. Jopa ensimmäinen laillisesti tehty adaptaatio Bram Stokerin klassikkokirjasta, Bela Lugosin tähdittämä Dracula - vanha vampyyri (Dracula - 1931) otti paljon vaikutteita Nosferatusta, erityisesti kun elokuvan kuvaajana toimi saksalainen Karl Freund. Onkin hupaisaa, että tämä laittomasti tehty saksalaisteos asetti sen visuaalisen tyylin, jolla Dracula tultaisiin esittämään elävissä kuvissa.

Prana Filmin tuottajat ja ohjaaja F. W. Murnay yrittivät pitkään puolustella elokuvaansa ja väittää jyrkästi, ettei Stokerin kirja toiminut Nosferatun lähdemateriaalina. Mutta jokainen Stokerin kirjan lukenut tai melkein minkä tahansa Dracula-adaptaation nähnyt voi heti sanoa, että se on pelkkää pötypuhetta. Lukuun ottamatta Murnayn ja kumppaneiden keksimää vampyyrien suurta heikkoutta, leffa kulkee täysin samoja latuja kuin Stokerin tarina. Nimet voivat olla muutettuja, mutta tapahtumien ketju on sama. Nuori kiinteistönvälittäjä matkustavaa Transilvaniaan tekemään diiliä erakoituneen kreivin kanssa, kreivi paljastuu vampyyriksi ja ryhtyy riuduttamaan vierailijaansa. Kreivi kiinnostuu kiinteistönvälittäjän vaimosta, mikä saa kreivin pakkaamaan laukkunsa ja arkkunsa ja matkaamaan tämän hennon neidon luokse, kylväen kauhua ja kuolemaa minne ikinä meneekin. Elokuvantekijät yrittivät kovasti päästä pälkähästä, mutta täysin ymmärrettävästi he hävisivät oikeustaistonsa Stokerin perikuntaa vastaan. Eipä kukaan kuitenkaan silloin tiennyt, mikä merkitys tällä luvattomalla tuotoksella tulisi olemaan.

Sen lisäksi, että Nosferatu on äärimmäisen kiehtova osa elokuvahistoriaa, niin sen filmiteollisuutta ja -kulttuuria muovanneen toteutuksensa kuin siihen liittyvän oikeuskiistan vuoksi, on se myös muutenkin erittäin onnistunut elokuva. Yhä sata vuotta myöhemmin se onnistuu olemaan karmiva ja painostava kauhuteos hyytävän hirviönsä kanssa. Tunnelmaa nostatetaan taiturimaisesti leffan kulkiessa eteenpäin ja kreivi Orlokin uhkan kasvaessa. Kaupungin kasvava epätoivon tunne välittyy kotisohvalle ja katsojana jännittää, kuinka tästä vampyyristä voitaisiin mitenkään päästä eroon? Puolentoista tunnin kestossaan elokuva ehtii kertoa tarinansa hyvällä tahdilla. Se kulkee tarpeeksi nopeasti, mutta silti rauhassa omalla painollaan. Kertomuksen jakaminen osiin on toimiva, hieman jopa näytelmällinen ratkaisu. Jokainen osa vie tarinaa uuteen suuntaansa ja pitää sisällään aina jotain voimakasta.

F. W. Murnayn ohjaus on vangitsevaa ja tietyssä pelottavuudessaan aika lumoavaakin. Murnay tunnelmoi esimerkillisesti, hyödyntäen kaikkia elokuvanteon osa-alueita. Sen lisäksi, että Murnay saa näyttelijöistään suuret kauhun tunteet esiin ja tekee Schreckistä kammottavan ilmestyksen vampyyrikreivinä, hän kikkailee paljon kuvasommittelun ja kuvakulmien kanssa. Kuvaukseen kuuluvat myös epärealistisesti tyylitellyt lavasteet, sekä tarkkaan valitut ja voimakkaat väritykset kuvan päällä, jotka olivat molemmat vahvoja osia saksalaisessa ekspressionismissa. Elokuvien mustavalkoajalta on kiehtovaa katsoa todella hurjasti väreillä leikitteleviä otoksia. Kuvat ovat täysin punertavia, kellertäviä, sinertäviä tai vihertäviä - mikä ikinä sopiikaan parhaiten asettamaan tunnelmaa. Värivalintojen lisäksi iso osa tunnelmasta syntyy Hans Erdmannin säveltämistä musiikeista. Erdmann todella luo leffan hengen erilaisilla melodioillaan ja elokuva on malliesimerkki siitä, kuinka musiikki voi toimia monen asian, kuten dialogin korvaajana. Osa leffan teknisestä puolesta on toki nykyään ajan hampaiden nakertamaa, kuten töksähtelevä efekti itsestään avautuvista ovista, mutta sellaiset voi katsoa sormien läpi.

Yhteenveto: Nosferatu on erinomainen kauhuklassikko, joka on kestänyt ihailtavasti aikaa ja vaikuttanut massiivisesti elokuvateollisuuteen ja -taiteeseen. Sen lisäksi, että elokuvan historia ja vaikutus on kiehtovaa tutkiskeltavaa, leffa on myös onnistuneesti rakennettu hirviökertomus. Tarinaa seuratessa ei voi kuin huvittuneena miettiä, että tekijät ihan oikeasti yrittivät väittää, ettei Bram Stokerin Dracula-kirja muka toiminut luvattomana lähdemateriaalina. Huvittavaa on myös, että tämä luvaton filmatisointi on toiminut inspiraationa likimain jokaiselle Dracula-elokuvalle. Elokuva pitää hyvin mukanaan läpi kestonsa ja tarjoaa oivallisen tiivistunnelmaisia kohtauksia. Max Schreck on suorastaan hyytävä ilmestys kreivi Orlokina, jota ei todellakaan haluaisi kohdata jollain pimeällä syrjäkujalla. Filmin visuaalinen toteutus on näyttävä mielikuvituksellisten lavasteidensa ja rohkean värien käyttönsä kautta. Jotkut efektit eivät tietenkään ole selvinneet ajan julmista hampaista, mutta silti toteutus herättää yhä ihailua. Kaiken kaikkiaan Nosferatu on kauhugenren suurklassikko ja pakollista katsottavaa kaikille elokuvahistoriasta kiinnostuneille ja kovan luokan kauhufaneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Nosferatu - Eine Symphonie des Grauens, 1922, Jofa-Atelier Berlin-Johannisthal, Prana-Film GmbH