Arvostelu: The Best Exotic Marigold Hotel (2011)

THE BEST EXOTIC MARIGOLD HOTEL

Ohjaus: John Madden
Pääosissa: Judi Dench, Bill Nighy, Penelope Wilton, Maggie Smith, Tom Wilkinson, Celia Imrie, Ronald Pickup, Dev Patel, Tina Desai, Lillete Dubey, Sid Makkar, Diana Hardcastle, Seema Azmi ja Paul Bhattacharjee
Genre: komedia, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 7

The Best Exotic Marigold Hotel perustuu Deborah Moggachin kirjaan These Foolish Things vuodelta 2004. Tuottajat Graham Broadbent ja Peter Czernin pitivät kirjaa potentiaalisena elokuvana, mutta heidän oli aluksi vaikea vakuuttaa yhtiöitä työstämään leffaa. Lopulta he saivat muutaman studion tekemään yhteistyötä elokuvaa varten, kuvaukset alkoivat vihdoin lokakuussa 2010 ja The Best Exotic Marigold Hotel sai maailmanensi-iltansa 30. marraskuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Kunnon teatterilevityksen filmi sai vasta seuraavan vuoden puolella, jolloin siitä muodostui suuri hitti, mikä keräsi myös kehuja kriitikoilta. Elokuva sai BAFTA-ehdokkuuden parhaana brittiläisleffana, minkä lisäksi se sai myös Golden Globe -ehdokkuudet parhaana komediaelokuvana ja parhaasta naisnäyttelijästä. Itse näin The Best Exotic Marigold Hotelin pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin siitä paljon. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olen omistanut sen Blu-raylla jo jonkin aikaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin viimein katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Joukko brittiläisiä eläkeläisiä muuttaa Jaipuriin, Intiaan, upeaksi mainostettuun vanhainkotiin, Best Exotic Marigold Hoteliin. Vaikka paikka paljastuukin huomattavasti mainostusta nuhjuisemmaksi, eläkeläiset alkavat vähitellen ihastua siihen, sekä Intiaan.

The Best Exotic Marigold Hotel pitää sisällään aikamoisen näyttelijäkaartin. Uudempien James Bond -elokuvien M-johtajana tunnettu Judi Dench näyttelee juuri leskeksi jäänyttä Evelyniä, joka haluaa aloittaa uudenlaisen elämän Intiassa. Toisin kuin tiukkana MI6:n johtajana, tässä Dench on aivan ihana, tehden lempeästä Evelynistä välittömästi pidettävän. Sen sijaan Harry Potter -elokuvista (2001-2011) ja Downton Abbey -sarjasta (2010-2015) tuttu Maggie Smith pääsee näpäyttelemään tiukasti itse kullekin, eikä hänen hahmonsa silmille kannata hyppiä. Smith esittää rouva Donnellyä, joka ei ole kovinkaan suvaitsevainen, vaan katsoo aluksi jokaista intialaista pöyristynein silmin. Fantastisessa Smithissä on kuitenkin jotain niin upeaa, arvokasta ja voimakasta, että kohteli hän ketä tahansa miten tahansa, ei häntä voi olla ihailematta.

     Downton Abbeysta myös tuttu Penelope Wilton ja esimerkiksi Rakkautta vain -komediasta (Love Actually - 2003) tuttu Bill Nighy esittävät Ainslien pariskuntaa, jotka kokevat Best Exotic Marigold Hotelin olevan taloudellisesti hyvä päätös heidän loppuelämäkseen. Jean ja Douglas Ainsliellä on vain erittäin erilaiset mielikuvat Intiasta, mikä aiheuttaa pian ryppyjä rakkauteen. Siinä, missä Nighy on yleensä totuttu näkemään piikittelevänä äijänä ja Wilton hieman höpsähtäneenä mummelina, tässä Nighy pääsee olemaan mukava ja Wilton tiukka rouva.

Tom Wilkinson taas näyttelee sir Graham Dashwoodia, joka on päättänyt palata Intiaan etsimään nuoruutensa suurta rakkautta. Grahamin elämää avataan vähitellen ja hänen etsimistään seuraa kiehtoutuneena, etenkin kun Wilkinsonin roolityöstä löytyy jotain erittäin sydämellistä. Huomattavasti vähemmälle huomiolle jäävät itseään suurena naistenmiehenä pitävä Norman (Ronald Pickup) ja rikasta aviomiestä Intiasta etsivä Madge (Celia Imrie). Heilläkin on omat tähtihetkensä, mutta he jäävät silti muiden jalkoihin. Imrie ja Pickup tekevät kuitenkin hyvää työtä muiden tavoin.

     Pari vuotta aiemmin Oscar-voittajaleffa Slummien miljonääristä (Slumdog Millionaire - 2008) maailmanmaineeseen noussut Dev Patel näyttelee Best Exotic Marigold Hotelin johtajaa, Sonnya. Patel on aivan mahtava nuorena ja innokkaana johtajana, joka yrittää saada vanhainkodistaan mainostamansa palatsin, miellyttääkseen vaativaa äitiään (Lillete Dubey) ja todistaakseen itsensä rakastamalleen Sunainalle (Tina Desai). Eläkeläisten ympärillä energisesti hääräävästä Patelista löytyy suurta riemastuttavuutta.

Itse elokuvakin on täynnä riemua, sydäntä ja suuria tunteita. Filmi nappaa heti mukaansa hahmojen oivallisella esittelykierroksella ja katsoja on heti itsekin valmis pakkaamaan laukkunsa ja lähtemään matkalle heidän kanssa. Intia kohdataan ensin äänekkäänä, vilkkaana, värikkäänä ja omalaatuisena paikkana, missä kaikkea on yhtäkkiä niin paljon, että itse kukin menee hämilleen. Ja hahmojen tavoin katsojakin alkaa ihastumaan paikalliseen kulttuuriin. Elokuva esittelee Jaipuria, sen tapoja, ihmisiä, ruokia, musiikkeja ja paikkoja lumoavasti, ilman että se koskaan muuttuu miksikään maailmanmatkailuohjelmaksi, kuten vaikkapa vuotta aiemmin ilmestynyt Eat Pray Love - omaa tietä etsimässä (Eat Pray Love - 2010). Yh, se elokuva voi vain kuvitella olevansa yhtä hurmaava teos kuin The Best Exotic Marigold Hotel.

Iso syy siihen, miksi tämä elokuva nousee kirkkaasti ylemmäs kuin Eat Pray Love, eikä tunnu pelkältä matkailuohjelmalta, on se, että tästä todella löytyy kertomus ja henkilöitä, jotka täyttävät sen juonikuvioillaan. Vaikka Norman ja Madge jäävät lopulta aika alikehitetyiksi, ovat Evelyn, rouva Donnelly, sir Graham, Ainslien pariskunta ja Sonny kaikki mielenkiintoisia tapauksia ja niin ovat heidän kertomuksensa. Heidän välillä elokuva onnistuu tasapainottelemaan taidokkaasti. Heidän elämiään jäisi mielellään katsomaan pidemmäksikin aikaa, enkä panisi vastaan, vaikka kyseessä olisikin televisiosarja filmin sijaan. Hauskoja hetkiä riittää, mutta myös koskettavuutta. Vasta loppuhuipennus tuottaa pienoisen pettymyksen, lähinnä koska kaiken jälkeen se on pieni antikliimaksi vähän liian helppojen ratkaisujensa kanssa. Muuten kyseessä on erittäin mainio elokuva.

Filmin ohjauksesta vastaa John Madden, jonka tunnetuin teos on parhaan elokuvan Oscar-palkinnon voittanut Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love - 1998), josta Madden sai ehdokkuuden parhaasta ohjauksesta. The Best Exotic Marigold Hotelissa Madden jatkaa hyvää työtään ja pitää tunnelmaa korkealla kaiken aikaa. Ol Parkerin käsikirjoitus rakentaa hyvin lähes kaikkia hahmoja, mutta jättää pienesti toivomisen varaan finaalissaan. Elokuva on tyylikkäästi kuvattu ja Intian maisemia, hienoja lavasteita ja näyttäviä asuja esitellään upeissa otoksissa. Myös leikkaus on taidokasta ja äänimaailma mainiosti rakennettu. Thomas Newmanin säveltämät musiikit ovat aivan mahtavat ja ne sisältävät paljon itämaisia rytmejä ja sointuja, jotka imaisevat katsojan vieläkin paremmin mukaan elokuvaan.

Yhteenveto: The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin mainio, todellinen hyvän mielen elokuva. Leffa nappaa heti mukaansa matkalleen ja Intian ihmeitä ryhtyy katsojana tutkimaan yhtä innoissaan kuin hahmotkin. Elokuva esittelee lumoavasti maan kulttuurin monia puolia, muuttumatta kuitenkaan koskaan miksikään matkailumainokseksi. Syy tähän on se, että hahmogalleria koostuu toinen toistaan kiinnostavammista hahmoista, joiden juonikuviot kerrotaan hyvin ja tasapainoisesti (pois lukien hieman sivumpaan jäävät Norman ja Madge) ja joita näyttelee todella lahjakas porukka. Judi Dench, Maggie Smith, Bill Nighy, Tom Wilkinson, Penelope Wilton ja innokas Dev Patel ovat kaikki aivan mahtavassa vedossa. Pienesti lässähtävää loppua lukuun ottamatta The Best Exotic Marigold Hotel on erittäin ilahduttava filmi, jota suosittelen lämpimästi - varsinkin nyt elokuvan kymmenvuotisjuhlan kunniaksi!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Best Exotic Marigold Hotel, 2011, Blueprint Productions

Arvostelu: Spencer (2021)

SPENCER

Ohjaus: Pablo Larraín

Pääosissa: Kristen Stewart, Timothy Spall, Jack Farthing, Sean Harris, Sally Hawkins, Jack Nielen, Freddie Spry, Stella Gonet, Richard Sammel, Olga Hellsing, Thomas Douglas, Oriana Gordon ja Amy Manson

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Spencer pohjautuu löyhästi tositapahtumiin prinsessa Dianan joulunvietosta Ison-Britannian kuninkaallisten kanssa vuonna 1991. Elokuvan kuvaukset käynnistyivät tammikuussa ja Spencer sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla syyskuussa. Nyt Spencer saapuu myös Suomeen ja itse olin ennakkoon ristiriitaisten tunteiden vallassa. Kun ilmoitettiin, että Twilight-elokuvien (2008-2012) tähti Kristen Stewart näyttelee prinsessa Dianaa, ensimmäinen ajatukseni oli, että projekti on heti tuhoon tuomittu. Kiinnostukseni on kuitenkin heräillyt parin viime kuukauden aikana, kun leffaa ja Stewartin roolisuoritusta on hehkutettu. Meninkin kiinnostuneena, mutta silti varautuneena katsomaan Spencerin sen lehdistönäytökseen kuukautta ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1991 Ison-Britannian kuninkaallisperhe valmistautuu viettämään joulua Sandringhamin kartanossa ja Walesin prinsessa Diana saapuu paikalle myöhässä. Diana ei vuosienkaan jälkeen koe kuuluvansa joukkoon ja joulun aikana hän alkaa tuntea voimakasta halua päästä irti perheestä.

Siitä huolimatta, että Kristen Stewart on muutamien viime vuosien aikana alkanut näyttää viitteitä piilevistä näyttelijänlahjoista, on hän silti mielestäni ollut aina aika puinen kaikissa leffoissaan, joten olin todella epäileväinen siitä, että hän suoriutuisi hyvin prinsessa Dianan roolista. Lisäpaineita aiheutti myös vuosi sitten nähty Emma Corrinin täydellinen tulkinta Dianasta The Crown -sarjan (2016-) neljännellä kaudella. Ei Stewart Corrinin tasoa saavuta, mutta hän onnistuu silti yllättämään todella positiivisesti. Stewart tekee ehdottomasti uransa hienoimman roolityön, eläytyen täysillä osansa vietäväksi. Kaukana ovat näyttelijään usein yhdistetyt tyhjä katse, suu hölmösti ammollaan ja pidättelevän väkinäinen liikehdintä. Stewart kanavoi hienosti Dianan kokemia tuntemuksia ja saa katsojan pian ymmärtämään, miksi joulunvietto kuninkaallisperheen kanssa ei ole hänen mielestään ideaali. Diana tuodaan elokuvassa esille huomattavasti synkemmissä valoissa kuin yleensä ja leffassa kuvataan, kuinka prinsessaelämä ei ollutkaan sitä, mistä hän oli unelmoinut.

     Elokuvassa nähdään myös Jack Farthing Dianan miehenä, prinssi Charlesina, Jack Nielen ja Freddie Spry pariskunnan lapsina Williamina ja Harryna, Stella Gonet kuningatar Elisabet II:na ja Richard Sammel tämän miehenä, prinssi Philipinä, sekä Timothy Spall turvallisuudesta vastaavana majuri Gregorynä, Sean Harris pääkokki Darrenina ja Sally Hawkins prinsessa Dianan pukijana Maggiena. Farthing ja Gonet saavat vain muutamat repliikit lausuttavikseen, mutta he onnistuvat silti työssään, tehdessään prinssi Charlesista ja kuningattaresta etäiset ja kylmät. Nielen ja Spry ovat sympaattiset Dianan lapsina, Hawkins omaa oikeaa hellyyttä Dianan ainoana tukena ja turvana, ja Harrisista löytyy auktoriteettia, kuitenkin toimien täysin kuninkaallisperheen alamaisena. Stewartin jälkeen isoimman vaikutuksen tekee kuitenkin Spall majurina, jonka arvaa nopeasti olevan ihan vain vahtimassa Dianan jokaista liikettä.

Spencer ei lähde kertomaan koko prinsessa Dianan elämäkertatarinaa, vaan se keskittyy kolmeen päivään vuodelta 1991 - jouluaattoon, joulupäivään ja tapaninpäivään, ja mitä niiden aikana olisi kenties voinut tapahtua. Joitakin historiantuntijoita voi kenties häiritä elokuvan ottamat vapaukset, kun taas osaa katsojista voi hämmentää, sillä leffa uskoo katsojansa tietävän edes jonkin verran käsitellystä aiheesta - Dianasta ja hänen vaikeasta suhteestaan kuninkaallisperheeseen. The Crown sai minut viime vuonna kiinnostumaan, mitä kuningatar Elisabet II:n vallan alla on tapahtunut ja viimeisin kausi toi Dianan erittäin kiehtovasti mukaan kuvioihin. Tavallaan katsoinkin Spencerin kuin jatkumona The Crownin neloskaudelle, elokuvan istuessa passelisti aikajanalle sen perään. Samalla pystyin kyllä tarkastelemaan filmiä omana itsenäisenä teoksenaan ja sellaisenakin pidin siitä erittäin paljon.

Kolmen päivän tapahtumien kuvaamisen lisäksi elokuva toimii myös erittäin vahvana esittelynä Dianan mielenmaisemasta kuninkaallisen perheen seurassa ja kuinka hänen psyykeensä alkaa murentua. Katsoja heitetään säälittä prinsessan pään sisälle ja hänen kokemat ahdistukset ja vaikeudet voi todella tuntea. Elokuva tunkeutuu onnistuneesti katsojan ihon alle. Ei ole mikään ihme, että Diana haluaa välittömästi lähteä kartanosta sinne päästyään. Elokuva tuo jatkuvasti esille sen, kuinka paha olla Dianalla on perheen seurassa ja kuinka hän ei millään taivu heidän tahtoonsa, mikä vain pahentaa asiaa enemmän. Ja hänenhän olisi pakko taipua. Näistä joulupippaloista kun ei noin vain lähdetä tai sanota vastaan, jos jokin ei miellytä. Katsoja ymmärtää Dianan kokeman painostuksen ja jatkuvan tarkkailun. Sen lisäksi, että kaikista hänen teoistaan supistaan ympäri kartanoa ja häntä katsotaan paheksuen, hänen kaikkia tekemisiä halutaan ohjailla pukeutumisesta lähtien.

Katselukokemus ei ole helppo, ei rankkojen aiheidensa puolesta kuin muutenkaan. Elokuva on hidastempoinen, rakentaen tiettyä piinaa vähitellen. Osa katsojista voi varmasti kokea leffan tylsänä, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Rytmitys on rauhallisuudessaan tehokas ja elokuvassa vallitsee tietty kiehtova mystisyys. Pablo Larraínin ohjaus on tarkkaa ja ihailtavaa. Vahvaa työtä tekee myös käsikirjoittaja Steven Knight, joka tunnetaan kenties parhaiten erinomaisen Peaky Blinders - gangsteriklaani -televisiosarjan (Peaky Blinders - 2013-) luojana. 

Lisäksi elokuvan tekninen toteutus on vaikuttava - siitä huolimatta, että elokuvan hieman hassun kapea kuvasuhde pisti minulla silmään pitkään leffan alussa. Kuvaus on kuitenkin todella näyttävää, suorastaan kaunista. Kuvasommittelu on huolellista ja lähes jokainen otos näyttää kuin taideteokselta, varsinkin vahvasti tyylitellyn väripalettinsa kanssa. Hulppean kartanon lavasteet ja kuninkaallisten sekä palvelijoiden asut ovat huikeasti luodut, ja maskeeraukset ja hiustenmuotoilut ovat onnistuneet. Äänimaailma on vallan mainio tehosteistaan Jonny Greenwoodin musiikkeihin, jotka lisäävät tunnelmaa voimakkaasti.

Yhteenveto: Spencer on voimakas elokuva ja kiehtovan erilainen kuvaus päähenkilöstään. Kristen Stewart tekee kevyesti uransa parhaan roolityön prinsessa Dianana, kanavoiden hienosti hahmon monimutkikkaita tuntemuksia tämän vaikean joulun aikana. Katsoja todella heitetään Dianan pään sisälle ja luvassa on hyvin ahdistavakin koettelemus, joka tunkeutuu ihon alle. Vaikka leffa on painostava tunnelmaltaan, löytyy siitä myös herkkyyttä ja kauneuttakin - jälkimmäinen lähinnä upean kuvauksen, värimäärittelyn ja lavastuksen kautta, joita ei voi olla ihastelematta. Joillekin elokuvan hidas rytmitys voi tuntua vaikealta, mutta itse olin kuin vangittu tapahtumiin. Ohjaaja Pablo Larraín tekee vahvaa työtä filmin kanssa, saaden kaiken irti Stewartista. Jos The Crown -sarja on iskenyt, suosittelen erittäin lämpimästi katsomaan Spencerin. Elokuva ilmestyykin täydelliseen aikaan ja hyvänä korvikkeena, sillä The Crownin seuraavasta kaudesta päästään nauttimaan vasta ensi vuonna.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spencer, 2021, Komplizen Film, Fabula, Shoebox Films, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: The Card Counter (2021)

THE CARD COUNTER

Ohjaus: Paul Schrader

Pääosissa: Oscar Isaac, Tye Sheridan, Tiffany Haddish, Willem Dafoe, Aleksander Babara ja Bobby C. King

Genre: draama, rikos

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 16

The Card Counter on Oscar Isaacin tähdittämä rikosdraamaelokuva. Elokuvan teosta ilmoitettiin vuonna 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020. Kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään koronaviruspandemian takia, mutta niitä päästiin jatkamaan jo heinäkuussa. Nyt elokuva on saatu valmiiksi ja The Card Counter saapuu Suomenkin elokuvateattereihin. Itselläni ei herännyt mitään erityisen suurta kiinnostusta filmiä kohtaan, mutta Isaac on vakuuttanut useasti näyttelijänä, joten uskoin hänen tekevän saman jälleen ja kävinkin katsomassa leffan sen lehdistönäytöksessä vähän päälle viikkoa ennen ensi-iltaa.

Viettäessään kahdeksan vuotta vankilassa, William Tell opetteli laskemaan kortteja ja vapauduttuaan hänestä on tullut varsinainen peluri kasinoilla. Hänen kaavamainen elämänsä saa käänteitä, kun hän tapaa nuoren Cirk Baufortin, mikä avaa Williamin menneisyyden traumat, joita hän on yrittänyt pitää sisällään.

Oscar Isaac näyttelee William Telliä, menneisyyttään salailevaa miestä, joka oli lusinut vankilassa ja opetellut siellä korttien laskemista, mikä on tehnyt hänestä todellisen korttihain. William on kuitenkin aika vaatimaton hommassaan, eikä lähde pyyhkimään pöytiä täysin tyhjäksi hurjista poteista, vaan kerää itselleen sen verran, että pystyy huoletta elämään seuraavaan päivään ja peliin. Isaac ei vieläkään tuota pettymystä, vaan tekee vahvaa työtä mysteerimiehenä, jonka taustoja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään elokuvan edetessä. Isaac onnistuu vakuuttamaan niin korttinerona kuin myös ex-vankina, joka yrittää päästä kauas vanhasta elämästään.

     Hänen lisäksi elokuvassa nähdään myös Tye Sheridan nuorena Cirk Baufortina, joka tarvitsee Williamin apua ja joka lähtee kiertämään Williamin mukana kasinoita, Tiffany Haddish La Lindana, joka yrittää värvätä menestyksekkäästi pelejä voittavan Williamin puolelleen, sekä Willem Dafoe majuri John Gordona. Sheridan ja Haddish suoriutuvat osistaan kelvollisesti. Dafoe toisaalta sopii pätevästi omaan rooliinsa, mutta hän jää vakavasti alihyödynnetyksi.

The Card Counterista löytyy omat onnistumisensa liittyen Oscar Isaacin roolityöhön ja hänen hahmonsa mielenkiintoiseen taustaan, josta haluaa tietää lisää, mutta elokuvassa on myös selvät heikkoutensa, jotka laskevat sen tasoa harmillisesti. Iso ongelma on, että päähenkilön menneisyyttä lukuun ottamatta tapahtumat eivät ole järin kiinnostavia. Cirkin hyppääminen Williamin kelkkaan mukaan, La Lindan yritys taivutella Williamia joukkoihinsa ja lopulta koko uhkapelaaminen eivät herättäneet tekijöiden toivomia reaktioita ja tunteita, vaan kaikki jää todella etäiseksi. Tämä on erikoista etenkin siksi, että kahden tunnin filmi on varsin hidastempoinen, joten voisi kuvitella, että aika olisi hyödynnetty paremmin syventämään leffan monia puolia. Nyt lähes kaikki jää valitettavan pinnalliseksi, eikä tapahtumaketjusta siksi pahemmin välitä.

Elokuva lähtee hyvin liikkeelle, mutta se alkaa vähitellen lipsumaan ja menettämään otettaan. Alun tietynlainen energiantapainen hiipuu ja kortinpeluustakin katoaa jännite nopeasti. Hitaasti etenevissä elokuvissa ei ole mitään vikaa, mutta täytyy niissä jokin koukku olla. The Card Counterin koukku ei vain jaksa pitää kiinni kauaa ja sen loppupää erityisesti alkaa löysäillä. Huipennuksessa huomaa, kuinka vähän painoarvoa missään oli, vaikka elokuva kuinka yrittää esittää olevansa syvä kuvaus traumojensa kanssa kamppailevasta ja syyllisyyttään sovittelevasta miehestä. Lopputekstien rullatessa tietää jo, että elokuva tulee katoamaan mielestä nopeasti.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Paul Schrader, joka tunnetaan parhaiten Martin Scorsesen leffojen, kuten Taksikuskin (Taxi Driver - 1976) ja Kuin raivo härkä (Raging Bull - 1980) käsikirjoittajana. Scorsese puolestaan toimii The Card Counterissa tuottajan roolissa. Vaikka Schrader onkin osoittanut lahjojaan aiemmin, ei hän tässä pahemmin vakuuta. Häneltä löytyy onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä. Samaa voi sanoa elokuvan teknisestä toteutuksesta. Toisaalta elokuva on mielenkiintoisesti kuvattu, varsinkin takaumakohtauksissa, joissa hyödynnetään hurjan laajaa linssiä, mutta samalla leffassa häiritsee esimerkiksi sen erikoisen tiivis kuvasuhde. Lavasteet, asut, valaisu sun muu ovat hyvin hoidettu ja Robert Levon Beenin musiikit tunnelmoivat sujuvasti, mutta äänitys on paikoitellen amatöörimäistä. Muutamissa kohdissa voi kuulla mm. kuinka mikrofoni hankaa näyttelijöiden vaatteita vasten.

Yhteenveto: The Card Counter on aika keskinkertainen ja helposti unohdettava rikosdraama. Oscar Isaac suoriutuu varsin mainiosti roolistaan korttihai William Tellinä, jonka mysteeristen taustojen avautumista on mielenkiintoista seurata. Harmi vain, että nykyhetkessä tapahtuvat kohtaukset menettävät kiinnostustaan elokuvan edetessä. Pelikohtaukset eivät tarjoa toivottavaa jännitettä, eivätkä imaise mukaansa. Tye Sheridan ja Tiffany Haddish tekevät kelpo työtä rooleissaan, mutta heidän hahmojensa tuomat kuviot vähentävät mielenkiintoa lisää. Elokuva vakuuttaa silloin tällöin esimerkiksi erikoisella teknisellä toteutuksella, mutta lopulta The Card Counter tuntuu haaskatulta potentiaalilta ja hieman väsähtäneesti tehdyltä leffalta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Card Counter, 2021, Focus Features, LB Entertainment, Astrakan Film AB, Bona Film Group, Convergent Media, Enriched Media Group, HanWay Films, One Two Twenty Entertainment, Redline Entertainment

Arvostelu: Pig (2021)

PIG

Ohjaus: Michael Sarnoski

Pääosissa: Nicolas Cage, Alex Wolff, Adam Arkin, Darius Pierce, David Knell, Gretchen Corbett, Nina Belforte ja Beth Harper

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 32 minuuttia

Ikäraja: 12

Pig on Nicolas Cagen tähdittämä ja ensikertalaisen Michael Sarnoskin ohjaama ja käsikirjoittama elokuva. Sarnoski oli itse saanut idean leffaan ja sen idean läpi rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2019 ja Pig ilmestyi monessa maassa jo tänä kesänä, mutta vasta nyt se saapuu Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun näin siitä kuvan Nicolas Cagesta porsaan kanssa. Kun leffa alkoi kerätä kehuja maailmalla, kiinnostukseni kasvoi ja kävinkin katsomassa Pigin sen lehdistönäytöksessä, tietämättä itse tarinasta yhtään mitään.

Robin Feld asuu Oregonin metsässä pienessä mökissä ja etsii tryffeleitä possunsa kanssa. Kun joku sieppaa tryffelipossun, Rob lähtee vimmaiselle etsintäretkelle.

Nicolas Cagen ura on mennyt aikamoisesti aaltoillen vuosien varrella, herran noustessa aina välillä uudenlaiseen suosioon ja sitten laskeutuen haukuttuihin rainoihin. Cage tekee yleensä parikin filmiä vuodessa, joista suuri osa on 2000-luvulla saanut aika torjutun vastaanoton. Muutaman viime vuoden aikana hän on tuntunut löytäneen jalkansa uudenlaisen oven välistä, jonka takaa löytyy yhä vain erikoisempia pienen luokan filmejä. Uusi polku on selvästi tehnyt hänelle hyvää, sillä nyt Cage tarjoaa yhden uransa hienoimmista roolisuorituksista Robin Feldinä, tryffelinetsijänä, jonka rakas tryffelipossu siepataan ja joka lähtee etsintäretkelle. Näyttelijälle tuttua hullunkurista sekopäisyyttä innolla odottavat tulevat luultavasti pettymään, sillä Cage tekee huomattavasti rauhallisempaa ja hiljaisempaa työtä kuin yleensä. Itse intoilin suuresti siitä, että hän näyttää osaavan oikeasti muutakin. Cage on aina heittäytynyt täysillä rooliensa vietäväksi, mutta nyt hän tuntuu tekevän senkin hieman toisin - hän suorastaan katoaa roolihahmoonsa. Robinia syvennetään vakuuttavasti, mitä pidemmälle elokuva etenee ja tästä traagisesta hahmosta huomaa lopulta välittävänsä hyvinkin paljon.

     Cagen lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Alex Wolff Robinin kautta tryffeleitä hankkivana Amirina, Adam Arkin tämän tympeänä isänä, David Knell haaveilevana kokkina, Beth Harper kuppilanomistajana, sekä Darius Edgar laittomien vedonlyöntien vetäjänä. Kaikki näyttelijät hoitavat hommansa pätevästi, mutta Cagen lisäksi vain Wolff erottuu tosissaan edukseen. Robinista täysin poikkeava Amir sopii täydellisesti etsintäretkelle mukaan ja tähänkin hahmoon tuodaan monipuolisuutta leffan edetessä.

Vaikka olinkin etukäteen kuullut pelkkiä kehuja Pigistä, yllätyin silti, kuinka vahva filmi onkaan kyseessä. Elokuva on todella vakuuttava ja jopa aika liikuttavakin kuvaus ystävyydestä, rakkaudesta, elämästä, ruoasta, intohimosta ja monesta muusta asiasta. Vaikka leffan tarina possuaan etsivästä erakosta voi kuulostaa hassulta, on lopputulos kaikessa hidastempoisuudessaan hyvinkin vangitseva ja mukaansatempaava. Etsintäretkelle lähtee mielellään, odottaen, että kun Robin löytää syylliset, on luvassa rankkaa settiä. Mutta elokuva yllättää kerta toisensa perään, eikä tavanomaista Nicolas Cage -sekoilua tapahdu. Jotkut leffan lähestymistapa voi jättää kylmäksi, mutta itse vain pidin näkemästäni kaiken aikaa enemmän. Pig on upea osoitus siitä, mihin Cage pystyy, kun vain viitsii ja haluaa.

Yhä uudet vastoinkäymiset ja erilaiset kohtaamiset muokkaavat kertomusta kiinnostavampaan suuntaan, etenkin siinä, miten nämä kaikki asiat käsitellään. Elokuvasta löytyy tietynlaista kypsyyttä ja elämänkokemusta, kuten sen päähenkilöstä. Robinin henkinen matka tämän kaiken keskellä on erinomaisesti kynäilty. Possua etsiessään hän alkaa jälleen löytämään itseään ja tavallaan tämä on jopa aika kaunista ja liikuttavaa. Ja siis "kaunis" ja "liikuttava" eivät olleet adjektiiveja, mitä olisin odottanut käyttäväni leffasta, missä Nicolas Cage etsii possuaan. Herran uran tuntien lopputulos olisi voinut olla jotain naurettavan pöljää, mutta ei. Pig on syvällinen ja humaani elokuva, jonka päätyttyä jäin pitkään hiljaiseksi ja joka jätti myös pohdiskeltavaa pitkäksi aikaa.

Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa uusi tulokas Michael Sarnoski, jonka ensikertalaisuutta ei huomaa leffasta millään. Sarnoski saa Cagesta irti parasta työtä aikoihin ja hänen kirjoittamansa teksti on niin tarinaltaan, teemoiltaan kuin dialogiltaan voimakasta. Pig on myös osittain oivallisesti kuvattu, vaikka välillä turhankin villisti heiluva kamera häiritseekin. Kuvasommittelu, valaisu ja värimaailma kuitenkin tukevat tyylikkäästi toisiaan ja mukana on joitain todella hienoja otoksia. Lavasteet ovat mainiot ja niin puvustajat kuin maskeeraajat ovat päässeet villiintymään Robinin yhä vain rujommaksi muuttuvan ulkonäön kanssa. Äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Pig on yllättävänkin hieno ja kaunis elokuva, jossa Nicolas Cage tekee yhden uransa parhaista roolisuorituksista. Sekopäisen Cagen faneille voi tulla pettymyksenä, ettei Cage käy vimmaisilla ylikierroksilla, mutta itse ihailin hänen pidättyväisempää työtä suuresti. Cage katoaa rooliinsa täysin, tehden jopa herkkää työtä. Robinin etsintäretki on vangitseva ja se muuttuu kaiken aikaa syvällisemmäksi. Loppupäässä kertomus käy ihan liikuttavaksi, mitä ei Cagen tryffelipossuleffalta etukäteen odottaisi. Tulokastekijä Michael Sarnoskin työstä ei näy herran ensikertalaisuus ohjaajana ja käsikirjoittajana, vaan hän hoitaa hommansa vaikuttavasti, herättäen mielenkiinnon tulevia projektejaan kohtaan. Kaiken kaikkiaan Pig on voimakas teos... jota on kuitenkin hyvin vaikea lähteä noin vain suosittelemaan kenellekään. Jos tämä teksti kuitenkin herätti mielenkiintosi, suosittelen rohkeasti kokeilemaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pig, 2021, AI-Film, BlockBox Entertainment, Escape Artists, Hungry Bull Productions, Pulse Films, Saturn Films, Sweet Tomato Films, Valparaiso Pictures

Arvostelu: Ghostbusters: Afterlife (2021)

GHOSTBUSTERS: AFTERLIFE

Ohjaus: Jason Reitman

Pääosissa: Mckenna Grace, Finn Wolfhard, Carrie Coon, Paul Rudd, Logan Kim, Celeste O'Connor, Bokeem Woodbine, Tracy Letts, Annie Potts, Olivia Wilde, J. K. Simmons, Dan Aykroyd, Bill Murray ja Ernie Hudson

Genre: fantasia, komedia, seikkailu

Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia

Ikäraja: 12

Ivan Reitmanin ohjaama kasarikomedia Ghostbusters - haamujengi (Ghostbusters - 1984) oli kriitikoiden kehuma menestys, jolle tehtiin tietty jatkoa. Ghostbusters II (1989) ei ollut edeltäjänsä veroinen hitti, eikä se myöskään saanut yhtä positiivista vastaanottoa. Tekijät yrittivät pitkään saada aikaiseksi kolmatta elokuvaa, mutta se jäi pyörimään tuotantolimbossa ja lopulta koko elokuvasarja päätettiin käynnistää uudestaan vuoden 2016 Ghostbusters-leffan myötä. Se sai kuitenkin murskaavan vastaanoton faneilta, eikä se menestynytkään budjettiinsa nähden kummoisesti, joten suunnitelmat sen jatko-osasta kuopattiin. Ivan Reitmanin poika Jason työsti käsikirjoituksen Gil Kenanin kanssa, joka toimisi jatko-osana alkuperäiselle filmille. Hän sai ideansa läpi ja kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2019. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia julkaisua siirrettiin ensin maaliskuuhun 2021, sitten kesäkuuhun ja lopulta marraskuuhun. Nyt Ghostbusters: Afterlife saapuu vihdoin elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etten ollut lähes lainkaan kiinnostunut elokuvasta. Pidän todella paljon alkuperäisestä filmistä, mutta sen jatko-osa ja vuoden 2016 versio eivät vakuuttaneet minua. Uuden leffan trailerit eivät herättäneet mielenkiintoani ja olinkin hyvin skeptinen, kun kävin katsomassa Ghostbusters: Afterlifen Episodi-lehteen kirjoittavan ystäväni kanssa Pop Median, SF Studiosin ja Sonyn yhteistyössä järjestetyssä ennakkonäytöksessä.

Yksinhuoltajaäiti Callie muuttaa kahden lapsensa kanssa pienen kaupungin lähistöllä sijaitsevalle maatilalle, joka jäi perintönä hänen etäiseltä isältään. Lapset alkavat tutkia kummallisia ja yliluonnollisia tapahtumia niin maatilalla kuin kaupungissa ja saavat pian selville, että heidän isoisänsä oli ehta Ghostbuster!

Carrie Coon näyttelee yksinhuoltajaäiti Callieta, jolla menee taloudellisesti huonosti, minkä takia hän joutuu luopumaan asunnostaan kaupungissa ja muuttaa lastensa Trevorin (Finn Wolfhard) ja Phoeben (Mckenna Grace) kanssa vastikään menehtyneen isänsä maatilalle, pienen Summervillen kaupungin lähelle. Callien suhde tutkijaisäänsä ei kuitenkaan ole kaksinen, joten tilan periminen ei ole hänelle erityisen mieluisaa. Tätä vaikeaa isä-tytär-suhdetta syvennetään yllättävänkin onnistuneesti elokuvan aikana, mutta silti leffan keskiössä ovat perheen lapset. Stranger Things -sarjasta (2016-) tuttu Wolfhard on mainio perhettään nolona pitävänä teinipoikana ja Grace ällistyttää älykkötyttönä. Grace osoitti lahjojaan jo mm. ikäisekseen kypsällä työllään The Handmaid's Tale - Orjattaresi -sarjan (The Handmaid's Tale - 2017-) neljännellä tuotantokaudella, mutta Ghostbusters: Afterlifessa hän suorastaan säkenöi. Phoebe todella on elokuvan sydän ja sielu, johon katsoja kiintyy heti ja jonka haluaa nähdä selvittävän yhä kummalliseksi muuttuvan Summervillen mysteerin.

     Elokuvassa nähdään lisäksi Paul Rudd tiedeopettaja Groobersonina, joka innostuu myös tutkimaan erikoisia tapahtumia, Logan Kim nimensä mukaisesti podcastia pitävänä Podcastina, jonka kanssa Phoebe ystävystyy ja Celeste O'Connor pikaruokalan tarjoilijana Luckyna, johon Trevor iskee silmänsä heti perheen saapuessa kaupunkiin. Rudd on tuttuun tapaansa varsin hilpeä roolissaan, heittäytyen opettajahahmonsa vietäväksi oikein tosissaan tarpeen vaatiessa. Kim voisi pahimmassa tapauksessa olla ärsyttävä kakara, mutta hänestä on saatu aikaiseksi aidosti hauska tyyppi kaikessa energisyydessään. O'Connor suoriutuu roolistaan kelvollisesti, muttei tee samanlaista vaikutusta kuin muut luetellut.

Siis ohhoh, nyt täytyy kyllä sanoa, että olin ennakkoon täysin turhaan skeptinen Ghostbusters: Afterlifea kohtaan. Kyseessähän on yksi vuoden isoimmista yllättäjistä ja viihdyttävimmistä elokuvista! Leffa nappaa heti mukaansa, rakentamalla alusta asti kiehtovaa mysteeriä. Katsoja myhäilee innoissaan, kun tuttuja Ghostbusters-juttuja aletaan tuoda vähitellen mukaan. Tekijät selvästi tietävät, millä saadaan fanit iloisiksi ja tiettyjä tärkeitä hetkiä, kuten Ecto-1 -auton mukaan tuomista rakennetaan ja nostatellaan tehokkaasti. Elokuvassa on onnistuttu luomaan hyvä tasapaino nostalgiapärinän ja uusien juttujen välille, jolloin leffasta voivat nauttia niin vanhat fanit kuin koko hommasta mitään etukäteen tietämättömät. Vanhoilla ja tutuilla jutuilla ratsastetaan kyllä paljon, mutta samalla leffa lähestyy kohdettaan hyvin erilaisella ja piristävällä tavalla kuin mitä on ennen nähty. Jatkuvasti huomasin jännittäväni, kuinka tietyt asiat hoidetaan ja joidenkin hetkien aikana epäilin, että nyt elokuva lässähtäisi, mutta onneksi ei.

Tunnelmansakin puolesta elokuva toimii todella hyvin. Ensinnäkin Ghostbusters: Afterlife on yllättävänkin hauska ja sen aikana pääsee naureskelemaan useaan otteeseen ihan ääneen. Oli kyse sitten Ruddille ominaisesta hassuttelusta, Phoeben kertomista kuivista vitseistä, jotka ovat niin huonoja, että ne ovat loistavia, yllättävän synkistä hetkistä tai pöhköstä haamukohelluksesta, leffa vähintään levitti hymyn huulilleni kerta toisensa perään. Elokuvasta löytyy myös omat hieman jännittävät hetkensä, mutta nekin on pääosin hoidettu kieli poskessa. Nämä asiat ovat kuitenkin sellaisia, mitä Ghostbusters-leffalta voi odottaa. Sen sijaan olin positiivisesti yllättynyt, että elokuvassa on oikeasti panostettu draamapuoleenkin. Perheen sisäinen draama ja kuinka kaikki liittyy alkuperäiseen Ghostbusters-tiimiin on erittäin hyvin rakennettu - niinkin hyvin, että huomasin jossain kohtaa pidätteleväni kyyneliä. Tarinaan uppoutuu ja hahmoista ryhtyy välittämään niin vahvasti, että elokuva pääsee ujuttautumaan ihon alle ja saa herkistymään.

Alkuperäisen elokuvan ohjaajan poika Jason Reitman onnistuu kunnioittamaan isänsä teoksia ja Afterlifesta huokuu pojan into ja ihailu Ghostbustersia kohtaan. Samalla Reitman saa myös rakennettua leffasta omannäköisensä, vahvasti erilaisella lähestymistavalla tuttuun konseptiin. Hänen ja Gil Kenanin käsikirjoitus on oivallinen, vaikka siinä onkin jatkuva vaara luisua kohti epäonnistumista. Tekniseltä puoleltaan elokuva on taidokkaasti toteutettu. Se on kuvattu mainiosti, kuten myös leikattu. Lavasteet ja asut ovat oivalliset ja Ecto-1:n näkeminen on suuri ilo, vaikka auto onkin vuosien varrella ottanut jos jonkinlaista osumaa. Erikoistehosteet kunnioittavat veikeästi vanhoja käytännön efektejä, vaikka ne ovatkin pääasiassa tietokoneella toteutettuja. Kummitukset mukailevat täysin alkuperäisessä elokuvassa nähtyjä, minkä lisäksi myös äänimaailma on täynnä tuttuja soundeja - niin efektien puolesta kuin musiikkienkin. Säveltäjä Rob Simonsen kierrättää paljon Elmer Bernsteinin musiikkeja ja totta kai leffassa kuullaan Ray Parker Jr:n fantastinen Ghostbusters-kappale.

Yhteenveto: Ghostbusters: Afterlife on yllättävän mainio ja viihdyttävä elokuva, joka toimii niin vanhoille faneille kuin täysin uudelle yleisölle. Leffa nappaa heti mukaansa mielenkiintoisen mysteerinsä ansiosta ja tiukentaa otettaan katsojasta yhä vain enemmän, mitä pidemmälle filmi kulkee. Tähän vaikuttavat niin hersyvän hauska huumori, oivallisen jännittävät tilanteet kuin myös aidosti iskevä perhedraama, joka voi saada liikuttumaan ihan kyyneliin asti. Elokuvasta löytyy oikeasti sydäntä, eikä se ole mikään tyhjänpäiväinen rahastusturhake. Alkuperäisen Ghostbusters - haamujengin ohjaajan poika Jason Reitman kunnioittaa isänsä työtä aikamoisella nostalgiaryöpyllä, onnistuen silti lähestymään tuttuja juttuja uudenlaisella tavalla. Näyttelijät ovat kaikki varsin mainioita, mutta joukosta erottuu parhaiten nuori, valloittavan hyvä Mckenna Grace. Tekniseltäkin puoleltaan elokuva on hyvin tehty. Vähän väliä leffa on vaarassa luisua väärille poluille ja epäonnistua, mutta Reitman pitää ohjakset tyylikkäästi kasassa. Ghostbusters: Afterlife on yksi vuoden ilahduttavimmista yllättäjistä ja ainakin omasta mielestäni kirkkaasti toiseksi paras Ghostbusters-elokuva, heti alkuperäisen jälkeen!

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ghostbusters: Afterlife, 2021, Columbia Pictures, Sony Pictures Entertainment, The Montecito Picture Company, BRON Studios, Ghostcorps

Arvostelu: Encanto (2021)

ENCANTO

Ohjaus: Byron Howard ja Jared Bush

Pääosissa: Stephanie Beatriz, María Cecilia Botero, Jessica Darrow, Diane Guerrero, Angie Cepeda, Wilmer Valderrama, Carolina Caitán, Mauro Castillo, Adassa, Rhenzy Feliz, Ravi-Cabot Conyers, Maluma, John Leguizamo ja Alan Tudyk

Genre: animaatio, musikaali, komedia

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 7

Encanto on Disneyn uusi animaatioelokuva. Vuonna 2016 Disneyä johtanut John Lasseter pyysi Lin-Manuel Mirandaa tekemään lauluja uuteen animaatioon, jonka teko paljastettiin muutamaa vuotta myöhemmin. Näyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animointi lähti käyntiin ja nyt Encanto saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin heti, kun kuulin Disneyn työstävän uutta animaatioleffaa, joka ei olisi jatko-osa jollekin studion aiemmista projekteista. Mitä vähemmän aikaa elokuvan ilmestymiseen oli, sitä enemmän aloin odottaa sen näkemistä. Meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan Encantoa sen lehdistönäytökseen pari viikkoa ennen ensi-iltaa.

Kolumbian vuoristossa elää Madrigalien perhe, jossa jokainen perheenjäsen on saanut yli-inhimillisen kyvyn taianomaiselta kynttilältä - jokainen paitsi Mirabel-tytär. Kun jokin uhkaa perheen taikuutta, Mirabelin täytyy yrittää pelastaa voimansa hiljalleen menettävän perheensä.

Elokuvan keskiössä nähdään nuori naisenalku Mirabel (äänenä Stephanie Beatriz), joka on elänyt lapsesta asti kateellisena perheenjäsenilleen, jotka omaavat jokainen jonkinlaisen taikavoiman. Mirabel pyrkii päivästä toiseen peittämään nämä tunteet, muttei ymmärrettävästi pysty siihen aina, kun kaikki kylän asukitkin ihastelevat hänen siskojensa, serkkujensa, äitinsä ja tätinsä lahjoja. Mirabel saa nopeasti katsojan sympatiat puolelleen ja hän onkin varsin pidettävä päähenkilö, jonka matkaa ryhtyy seuraamaan mielellään, kun jokin uhkaa hänen perheensä taikuutta ja hän päättää ottaa asioista selvää.

     Mirabelin perheeseen, Madrigaleihin kuuluvat matriarkka-abuela, eli Mirabelin isoäiti (María Cecilia Botero), Mirabelin parantavia kykyjä omaava äiti (Angie Cepeda) ja mehiläisille allerginen isä (Wilmer Valderrama), väkivahva sisko Luisa (Jessica Darrow) ja kukkia tyhjästä kasvattava sisko Isabela (Diane Guerrero), Mirabelin säätä hallitseva täti (Carolina Gaitán) ja tämän virnuileva mies (Mauro Castillo), heidän lapsensa, kaiken kuuleva Dolores (Adassa), muotoaan muuttava Camilo (Rhenzy Feliz) ja Antonio (Ravi-Cabot Conyers), sekä Mirabelin kadoksissa oleva, näkyjä näkevä setä Bruno (John Leguizamo). Sivuhahmotkin ovat varsin mainioita ja osaa heistä syvennetään erityisen onnistuneesti elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Jos jostain Encantossa ei voi löytää mitään pahaa sanottavaa, niin sen animoinnista. Elokuva näyttää aivan mielettömän upealta. Se tarjoaa henkeäsalpaavaa silmäkarkkia kuvasta toiseen. Animaattorit voivat hyvillä mielin taputella itseään olkapäille, sillä yksikään ei ole hoitanut hommaansa puolivillaisesti vähän siihen suuntaan. Hahmojen ja kaikki muutkin liikkeet ovat sulavia, ja taustat ovat pullollaan yksityiskohtia, oli kyse sitten fantastisesta talosta, jossa perhe asuu tai sitä ympäröivästä metsästä - tai ihan vain siitä, että tarkasti katsova voi nähdä kaikki yksittäiset hiussuortuvat ja jopa heijastukset hahmojen silmistä. Leffa on ihanan värikäs ja siinä hyödynnetään valoja ja varjoja vaikuttavasti.

Vahvoja visuaalisuuksia on tukemassa voimakas äänimaailma. Näyttelijöiden äänityöskentely on jo oivallista, minkä lisäksi tehostepuoli on kunnossa. Pixarin Coco-animaatioon (2017) musiikkeja tehnyt Germaine Franco vastaa Encanton musiikeista ja jatkaa hyvällä linjallaan energisten ja riemastuttavien latino-melodioiden kanssa. Disneylle tuttuun tapaan kyseessä on musikaali ja lauluista vastaa itse Lin-Manuel Miranda, joka taitaa olla musikaalialan kuumin nimi tällä hetkellä. Eikä ihme. Miranda vakuutti minut viimeistään tänä kesänä mahtavalla In the Heights -elokuvalla (2021) ja jatkaa yllättämistä nyt Encantossa. Mirandan kappaleet ovat toinen toistaan ilahduttavampia rallatuksia, jotka vievät mukanaan ja pistävät tanssijalan vipattamaan.

Tunnelmaltaan elokuva on myös varsin onnistunut. Encantosta löytyy aitoa taianomaisuutta, kuten kuuluukin, mikä auttaa katsojaa uppoutumaan tämän maagisen seikkailun vietäväksi. Leffasta löytyy paljon hersyvää huumoria ja pitkin elokuvaa pääseekin naureskelemaan niin hyville vitseille kuin fyysiselle kommellukselle. Perheen pienimmille filmi voi osoittautua jopa hieman pelottavaksi, mukana ollessa muutama synkempi kohtaus. Herkistymiseltäkään ei voida välttyä ja osalle katsojista voi heittää itkuvaroituksen.

Siksi onkin sääli, että elokuvan käsikirjoitus ei millään yllä monien muiden asioiden tasolle. Encantolla olisi todella hyvät lähtökohdat ja potentiaalia erittäin hienoon teokseen, mutta kirjoittajakaksikko Jared Bush ja Charise Castro Smith taisivat kiirehtiä leffan tuotantoon ja niinpä teksti on jäänyt aika alikehitetyksi. Siitä löytyy omat onnistumisensa liittyen hahmoihin ja heidän välisiin keskusteluihinsa, mutta tarinan kuljetus on hieman jopa latteaa. Kun Mirabel aloittaa selvittämään, mikä uhkaa taikuutta, katsoja alkaa odottamaan kunnon seikkailun lähtevän liikkeelle, mutta elokuva tuntuukin jarruttelevan paljon, kun se voisi kiitää. Konfliktit hoidetaan turhan lepsusti pois alta ja moni asia tapahtuu liian suoraviivaisesti. Minkäänlaista käännettä ei oikein löydy ja siinä kohtaa, kun odotin elokuvan lähtevän vihdoin uusille kierroksille, se kiirehditäänkin loppuun. Tiesin Encantosta etukäteen vain sen, että siinä on tyttö, joka elää maagisen perheen kanssa, mutta silti onnistuin hyvin nopeasti arvaamaan, miten elokuva tulee kulkemaan, eikä mitään yllätyksiä valitettavasti tullut. Elokuva pelaa korttinsa aivan liian turvallisesti. Osaa katsojista tämä ei häiritse, mutta itse jäin kaipaamaan leffan käsikirjoitukselta jotain selvästi enemmän.

Yhteenveto: Encanto on erittäin mainio koko perheen animaatioelokuva, vaikka sen käsikirjoitus jättääkin paljon toivomisen varaa. Teksti on harmillisen yllätyksetön ja menee kertomuksensa puolesta turhan usein siitä, mistä aita on matalin. Homma ei lähde käyntiin niin iskevästi kuin haluaisi ja tarina kiirehditään loppuunsa. Tekstistä löytyy kuitenkin onnistumisensa, liittyen erittäin hyviin hahmoihin ja heidän välisiin hilpeisiin keskusteluihin. Nauraa saa ja perheen pienemmille katsojille mukana on myös hieman jännitystä. Herkkyydeltä ei voi välttyä. Pääosin elokuvan tunnelma on todellisen taianomainen ja lumoava, ja filmin vietäväksi uppoutuu heti. Animaatiojälki on ällistyttävän upeaa ja musikaalinumerot mukaansatempaavia. Jos elokuvan käsikirjoitus olisi vahvempi, Encantossa voisi olla aineksia uudeksi moderniksi Disney-klassikoksi, mutta nyt se jää hieman vaisuksi siitä, mihin sillä olisi potentiaalia. Heikkouksistaan huolimatta suosittelen lämpimästi elokuvan katsomista - jo ihan vain siksi, että jos leffa menestyy hyvin, studio panostaisi jatkossakin uusien tarinoiden tarjoamiseen ja pienentäisi turhien jatko-osiensa ja uudelleenfilmatisointiensa tulvaa.

Ennen Encantoa elokuvateattereissa esitetään Disneyn uusi sympaattinen lyhytleffa Far From the Tree.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Encanto, 2021, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios

Arvostelu: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (Home Sweet Home Alone - 2021)

YKSIN KOTONA - OMA KOTI KULLAN KALLIS

HOME SWEET HOME ALONE

Ohjaus: Dan Mazer

Pääosissa: Rob Delaney, Ellie Kemper, Archie Yates, Aisling Bea, Kenan Thompson, Tim Simons, Ally Maki, Pete Holmes, Chris Parnell, Andy Daly ja Devin Ratray

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 9

Macaulay Culkinin tähdittämä komedia Yksin kotona (Home Alone - 1990) oli jättihitti, joka on noussut vuosien varrella jouluklassikon asemaan. Jatko-osa Yksin kotona 2 - Eksynyt New Yorkissa (Home Alone 2: Lost in New York - 1992) oli myös hitti, mutta eri näyttelijöiden ja työryhmän voimin tehty Yksin kotona 3 (Home Alone 3 - 1997) menestyi selvästi heikommin. Yksin kotona 4 (Home Alone 4: Taking Back the House - 2002) ja Yksin kotona 5 (Home Alone: The Holiday Heist - 2012) tehtiinkin suoraan televisioesitykseen ja ne saivat täyslyttäyksen alkuperäisen filmin faneilta. Kesällä 2019 Disney ilmoitti työstävänsä uutta Yksin kotona -elokuvaa suoratoistopalveluunsa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta ne jouduttiin kuukautta myöhemmin keskeyttämään puoleksi vuodeksi koronaviruspandemian takia. Lopulta Home Sweet Home Alone, eli suomalaisittain Yksin kotona - Oma koti kullan kallis (tai myös käytetty, aivan kamala "Poissa hyvä, YKSIN KOTONA paras") saatiin valmiiksi ja nyt elokuva on julkaistu Disney+ -palvelussa. Itse pidän todella paljon kahdesta ensimmäisestä Yksin kotona -leffasta ja koen, että kolmonenkin on vielä ihan siedettävä, mutta inhoan neljättä osaa suuresti, enkä ole vieläkään suostunut katsomaan viidettä. Tuuminkin pitkään, että jätän myös Yksin kotona - Oma koti kullan kalliin väliin, mutta lopulta päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Jeff ja Pam McKenziellä menee taloudellisesti huonosti ja heidän ainoa pelastuksensa voisi olla Jeffin äidiltä saatu 200 tuhannen dollarin arvoinen keräilyharvinaisuusnukke. Kuitenkin kun nukke katoaa, pariskunnan epäilyt kohdistuvat lähistöllä asuvaan nuoreen Max-poikaan, joka viettää joulua yksin kotona, hänen perheensä unohdettua ottaa hänet lomamatkalle mukaan.

Jojo Rabbit -elokuvassa (2019) sivuroolissa ilahduttanut Archie Yates pääsee tähdittämään uutta Yksin kotona -elokuvaa Max Mercerinä, tämänkertaisena pojankloppina, jonka perhe unohtaa ottaa lomamatkalleen mukaansa. Maxilla on taipumusta päätyä ongelmiin ja tehdä asioita, joita ei pitäisi, mikä aiheuttaa aikamoisen selkkauksen. Valitettavasti hahmon kanssa ei ole onnistuttu, ei sitten yhtään. Yatesissa ei ole vikaa; hän tekee hommansa ihan sujuvasti ja sympaattisella innolla, mutta hänen hahmonsa on kirjoitettu ja ohjattu todella rasittavaksi nulikaksi, jonka puolella on vaikea olla. Tämä on heti suuri ongelma, sillä katsojanhan pitäisi kannustaa poikaa suojelemaan kotiaan ulkopuoliselta uhkalta.

     Sen sijaan katsoja onkin McKenzien pariskunnan puolella. Rob Delaneyn ja Ellie Kemperin näyttelemät Jeff ja Pam McKenzie ovat taloudellisissa vaikeuksissa ja jopa aikeissa myydä kotinsa rahan vuoksi, kunnes Jeff saa tietää, että äidiltä peritty nukke onkin hurjan arvokas. Hahmojen tavoin myös katsojan syyttävä sormi osoittaa heti Maxia ja katsoja kannustaa McKenzieitä onnistumaan tavoitteessaan, ryöstämään penskalta nukkensa takaisin.

     Heidän lisäksi leffassa nähdään myös mm. Aisling Bea Maxin äitinä, Katie Beth Hall ja Max Ivutin McKenzien pariskunnan lapsina, Tim Simons Jeffin ärsyttävänä veljenä ja Ally Maki tämän vaimona, sekä Kenan Thompson McKenzieiden kiinteistönvälittäjänä. Alkuperäisen Yksin kotona -elokuvan fanit voivat myös bongata tutun näyttelijän joukosta...

Yksin kotona - Oma koti kullan kallis ei onneksi ole samanlainen ällöttävä mätäpaise kuin sarjan neljäs elokuva, mutta on se silti todella huono ja ennen kaikkea täysin turha tekele. Paikoitellen on vaikea sanoa, onko elokuvaa työstäessä edes haluttu lähteä tekemään uutta Yksin kotona -filmiä, sillä välillä leffa yrittää päästä mahdollisimman kauas siitä, mitä leffasarja edustaa. Monet sarjalle tutut puolet ovat mukana kiusallisen väkinäisesti. Maxin jääminen yksin kotiin on tönkösti toteutettu ja juurikin sellainen "tämän on nyt pakko tapahtua" -juttu. Tuttuja asioita on paljon seassa, mutta ilman minkäänlaista intoa ja paloa. Tyhjänpäiväistä rahastusta katsoessa käy pakostikin sääliksi mukana olleita. 

Elokuvan katsominen on hyvin vaikeaa, kun katsojalle asetetaan kummallinen lähestymistapa tarinaan. On todella yllättävää, kuinka Maxista tehdään periaatteessa tarinan roisto ja katsoja löytää itsensä pojan taloon tunkeutuvan pariskunnan tiimistä. Tämä johtaa siihen, että kun luvassa on elokuvasarjalle perinteinen murtovarkauskohtaus, jossa poika on asetellut kotinsa täyteen erilaisia ansoja, katsoja ei halua nähdä murtautujille käyvän huonosti. Päinvastoin. Katsoja haluaa nähdä, että pariskunta löylyttää muksua oikein kunnolla. Katselukokemus on turhauttava, eikä turhautumista yhtään auta, kun yksi hahmoista katsoo televisiosta elokuvaa (mikä on jonkinlainen scifiversio alkuperäisen Yksin kotona -leffan feikkileffasta "Angels with Filthy Souls") ja toteaa, että miksi vanhoista klassikoista tehdään näitä turhia uusia versioita, sillä eivät ne koskaan pääse alkuperäisen tasolle. No niinpä!

Oikea tunnelma on myös täysin kadoksissa. Elokuva pyrkii olemaan täysin päätöntä ja helppoa hömppää, mutta se käy jopa raskaaksi kohtauksissa, joissa mekastetaan ja kohelletaan mahdollisimman vauhdikkaasti ja äänekkäästi. Hauskaksi leffaa ei oikein voi kutsua ja monille myötähäpeällisille komediayrityksille vain pyörittelee silmiä. Lämmintä joulumieltäkään se ei onnistu tarjoamaan. Joulu esiintyy leffassa lähinnä kapitalistisena rahastuksena kirkkain ja värikkäin valoin. Alkuperäisen filmin ymmärrys perheen merkityksestä tämän keskellä on yritetty ympätä mukaan hätäisesti ja tietty epäonnistuen. Ohjaaja Dan Mazer ja käsikirjoittajat Mikey Day ja Streeter Seidell tekevät todella kömpelöä ja laiskaa työtä. Jos Yksin kotona -elokuvasarjaa oli ihan pakko jatkaa, olisiko hommaan voitu pestata sellaiset ihmiset, jotka edes vaikuttavat kunnioittavan alkuperäistä filmiä?

Tekniseltä puolelta elokuvasta näkyy, että se tehtiin suoratoistopalveluun. Siitä puuttuu tietty elokuvallisuus ja usein ulkoasusta tulee enemmän mieleen televisiosarja. Kuvaus on toisaalta pätevää, mukana on hyviä lavasteita, asuja ja äänitehosteitakin, mutta tietty halpuus paistaa läpi. Leikkaus on paikoitellen tönkköä, eivätkä efektitkään vakuuta. Musiikit säveltänyt John Debney kierrättää pääasiassa John Williamsin melodioita alkuperäisestä leffasta, tuomatta oikeastaan mitään uutta sekaan. Välillä juurikin nämä musiikit ovat ainoa muistutus siitä, että katsot Yksin kotona -leffaa.

Yhteenveto: Yksin kotona - Oma koti kullan kallis on erittäin huono yritys herättää kauan sitten kuollutta elokuvasarjaa takaisin henkiin. Kaikki tutut Yksin kotona -jutut on väkisin ja sieluttomasti tungettu mukaan ja leffaa on suorastaan ilotonta katsoa. Huumori aiheuttaa lähinnä myötähäpeällisiä tuhahduksia ja muutenkin elokuva turhauttaa isosti. Turhauttavinta on elokuvan katsojalleen kettuileva asenne ja selvä tieto siitä, että kyseessä on pelkkä rahastusraina, jolla höynäyttää hyväuskoisia ja nostalgiannälkäisiä faneja. Tarina on surkeasti kyhätty ja katsoja suorastaan pakotetaan kannustamaan murtovarkaita yksin kotona lojuvan pojan sijaan. Katsoja jopa haluaa nähdä pojan saavan köniinsä. Archie Yates on sympaattinen valinta nuoreksi Maxiksi, joten on sääli, kuinka rasittava kakara hahmosta on kirjoitettu. Joulun tunnelmaa ei löydy ja leffa äityy usein vain tylsäksi ja ärsyttävän äänekkääksi koheltamiseksi. Yksin kotona - Oma koti kullan kallis -elokuvaa ei voi suositella kenellekään. Parempi vain katsoa alkuperäinen Yksin kotona uudestaan. Se kun on aidosti loistava perheleffa, jonka voi sujuvasti katsoa vaikka jok'ikinen joulu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.11.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Home Sweet Home Alone, 2021, 20th Century Studios, Hutch Parker Entertainment

Arvostelu: Evil Dead II (1987)

EVIL DEAD II

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Sarah Berry, Dan Hicks, Kassie Wesley, Richard Domeier ja Denise Bixler
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 24 minuuttia
Ikäraja: 16

"Groovy."

Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981) nousi vähitellen menestykseksi, mitä niin kriitikot kuin kauhufanit rakastivat, joten jatkoa oli tietysti luvassa. Jo ensimmäisen osan teon aikana Raimi ja kumppanit heittelivät ideoita jatko-osaa varten. Sheldon Lettichin kanssa Raimi työsti tarinan jatko-osalle ja yritti saada jonkin isomman studion kiinnostumaan leffasta. Esimerkiksi Universalin ja 20th Century Foxin kieltäydyttyä Raimi päätti siirtyä muihin projekteihin ja teki rikoskomedian Konnajengi (Crime Wave - 1985). Se ei kuitenkaan miellyttänyt kriitikoita, eikä menestynyt kummoisesti. Raimi palasi suunnittelemaan Evil Deadin jatko-osaa, mutta jälleen hänelle tuotti vaikeuksia saada ketään kiinnostumaan sen teosta. Kauhun kirjailijalegenda Stephen King sai kuulla siitä, että Raimi yritti tehdä jatkoleffaa heikoin tuloksin ja koska King oli ylistänyt alkuperäistä Evil Deadia maasta taivaisiin, hän päätti auttaa Raimia jatko-osan kanssa. King sai tuottaja Dino De Laurentiisin tarttumaan projektiin. Kuvaukset saatiin lopulta aloitettua ja Evil Dead II (joskus myös lisänimellä "Dead by Dawn") ilmestyi maaliskuussa 1987. Elokuvan raakuuden vuoksi sen esittämisessä koitui ongelmia ja leffalla kesti kauan nousta hitiksi. Kriitikot kehuivat leffaa kovasti ja nykyään se on saanut kulttiklassikon aseman kauhugenressä. Itse näin elokuvan vasta pari vuotta sitten, kun olin katsonut alkuperäisen Evil Dead - kauhun riivaamat -elokuvan. Leffan erilainen tunnelma ei kuitenkaan silloin iskenyt lainkaan, enkä pitänyt Evil Dead II:sta. Kun katsoin ja arvostelin alkuperäisen leffan sen 40-vuotisjuhlan kunniaksi, päätin antaa Evil Dead II:lle uuden mahdollisuuden.

Ash-parka on edelleen pahojen voimien riepoteltavana syrjäisellä mökillä, kun paikalle saapuu mökin alkuperäisten omistajien tytär, joka yrittää auttaa Ashia pysäyttämään paholaisten hyökkäyksen.

Jos alkuperäistä Evil Deadia katsoessa tuntui siltä, että Bruce Campbellin näyttelemä Ash joutui aikamoisen höykytyksen kohteeksi, ei se ollut mitään verrattuna siihen sekopäisyyteen, mitä hän joutuu tässä leffassa kokemaan. Campbell pistääkin itsensä toistamiseen likoon niin täysillä kuin vain voi, paiskoen itseään eri puolille mökkiä. Hänet myös peitetään ties millä mönjällä vähän väliä. Kokemus ei ole millään voinut olla erityisen mukava, mutta Campbellin työtä ei voi kuin ihailla. Parhaiten hän vakuuttaa, kun Ashin oikea käsi joutuu riivatuksi ja Ash joutuu taistelemaan oman kätensä kanssa. Aikamoista!
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Annie (Sarah Berry), jonka professori-isä alun perin vapautti kauhut Kuolleiden kirjasta mökillään, sekä tämän kanssa liikkuvat Ed (Richard Domeier) ja pariskunta Jake (Dan Hicks) ja Bobby Joe (Kassie Wesley). Nämä hahmot eivät tee kummoista vaikutusta ja Campbellkin joutuu hillitsemään menoaan, kun muut saapuvat kuvioihin.

Evil Dead II:n aloitus saa ensikertalaiskatsojan helposti hämilleen siitä, että mikä ihme tämä elokuva oikein on olevinaan. Elokuva lähtee käyntiin siitä, kun Ash matkaa tyttöystävänsä Lindan (näyttelijä vaihdettu Denise Bixleriin) kanssa mökille, muttei vaikuta tietävän, mikä siellä odottaa. Jo tämä pistää katsojan pohtimaan, että onko tämä jatko-osa, vai näkeekö Ash unta, vai onko tämä osa demonien piinausta? Sitten käykin selväksi, että alku onkin nopea kertaus ensimmäisen osan tapahtumista, mutta sekin pistää kummastelemaan, missä muut kaverukset ovat? Ja miksi Kuolleiden kirja on edelleen täysin kunnossa, vaikka Ash poltti sen viime leffan lopussa? Lakisyistä Sam Raimi ei voinut käyttää kuvamateriaalia ensimmäisestä osasta, joten hänen täytyi kuvata se uudestaan leffan alkua varten. Säästösyistä tähän toisintoon on tarkoituksella tehty aukkoja, minkä vuoksi elokuvan ensimmäiset kymmenen minuuttia ovat lähinnä hämmentävät. Onko tämä jatko-osa lainkaan, vai pikakelauksella toimiva uudelleenfilmatisointi? Onneksi ensimmäisen kymmenen minuutin jälkeen päästään vihdoin jatkamaan siitä, mihin alkuperäinen Evil Dead päättyi ja pian kömpelö aloitus unohtuu, kun sekopäinen hulluttelu starttaa.

Pidin Evil Dead II:sta nyt huomattavasti enemmän kuin viimeksi, mutta hoksasin kyllä myös, miksei elokuva aiemmin uponnut. Sen lisäksi, että alun yritys toistaa ensimmäisen elokuvan tapahtumat on surkuhupaisa, on leffa hengeltään hyvin erilainen kuin edellinen osa. Vaikka ensimmäisessä Evil Deadissa oli huumoria, oli se silti enemmän kauhuelokuva. Evil Dead II työntää kauhun syrjään ja se on enemmänkin camp-henkinen slapstick-huumorilla varustettu sekoilu, mikä väärässä mielentilassa lähinnä ärsyttää mekastuksellaan. Nyt katsoin leffan keskellä yötä niin, että olin sopivassa määrin väsynyt, jolloin ylienerginen ja yliampuva hulluus viihdytti erittäin hyvin. Vaikka leffa on tehty isommalla rahalla, paremmilla laitteilla ja kuuden vuoden jälkeen selkeämmällä ammattitaidolla, elokuvasta löytyy samaa tekemisen meininkiä ja riemua kuin ensimmäisestäkin osasta. Nupit on väännetty visusti kaakkoon ja leffa vain painelee menemään, pistäen niin Ashin kuin katsojatkin aikamoiseen kyytiin.

Vaikka tämäkin leffa tapahtuu lähes sataprosenttisesti samassa mökissä kuin edellinenkin elokuva, Evil Dead II onnistuu pitämään menon kaiken aikaa raikkaana. Tuttuja juttuja löytyy, mutta sekaan heitellään jatkuvasti jotain uutta, millä pahat voimat yrittävät musertaa Ashin ja muut. Näiden pahojen voimien ja Kuolleiden kirjan mytologiaa syvennetään hieman enemmän kuin ensimmäisessä osassa. Siinä, missä ensimmäinen osa lähinnä vain jätti loppunsa katsojan tulkinnan varaan, että kuinka Ashille käy, tämän elokuva loppu pohjustaa kolmatta osaa, Pimeyden armeijaa (Army of Darkness - 1992) oikein tosissaan.

Sam Raimi vie tunnelmaa paljon kevyempään suuntaan, mutta pitää silti tietyn Evil Dead -hengen läsnä kaiken aikaa. Pelottava leffa ei ole, mutta eipä Raimi ole tainnut sitä sellaiseksi edes tarkoittaa. Kuvauksesta löytyy tuttua vinksahtaneisuutta viime elokuvasta ja kameraa sommitellaan jälleen hauskoin tavoin. Jo ensimmäisessä osassa nähtiin vauhdikkaita kamera-ajoja läpi metsän, mutta tämän leffan alussa on uskomattoman upea kamera-ajo läpi mökin, mikä menee seinien sisällekin, pahan hengen jahdatessa Ashia. Teknisestä puolesta näkee, että rahaa on ollut käytössä enemmän kuin viimeksi. Tehosteet ovat monin tavoin parempia, vaikka osa efekteistä onkin jo nähnyt parhaat päivänsä. Äänimaailma on oivallisesti luotu ja Joseph LoDucan säveltämät musiikit lisäävät tunnelmaa.

Yhteenveto: Evil Dead II on erittäin mainio jatko-osa(n tapainen), joka vääntää nupit vielä isommin kaakkoon ja antaa palaa täysillä. Kyyti on pähkähullun sekopäinen ja intensiivinen, mikä voi väärässä mielentilassa näyttäytyä ärsyttävänä hektisyytenä. Oikeassa mielentilassa leffan kummalliseen tykitykseen hyppää täysillä mukaan. Elokuva yllättää kerta toisensa perään sillä, kuinka oudoksi se voikaan mennä ja filmistä oikein huokuu, kuinka hauskaa tekijöillä on ollut. Bruce Campbell hyppää roolinsa vietäväksi ja riepoteltavaksi ihailtavalla antaumuksella ja Sam Raimi pitää lystiä kameran takana. Kauhua kaipaaville voi tulla pettymyksenä, ettei elokuva ole erityisen pelottava. Alku voi myös olla varsin hämmentävä, mutta kun näistä erikoisuuksista pääsee yli, tiedossa on varsinainen hupiajelu, joka hakee vertaistaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Evil Dead II, 1987, Renaissance Pictures, De Laurentiis Entertainment Group