The Boroughs, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

THE BOROUGHS - KAUSI 1

Luojat: Jeffrey Addiss ja Will Matthews

Näyttelijät: Alfred Molina, Alfre Woodard, Denis O'Hare, Clarke Peters, Geena Davis, Seth Numrich, Carlos Miranda, Jena Malone, Alice Kremelberg, Rafael Casal, Eric Edelstein, Ed Begley Jr., Karan Soni, Mary McDonnell, Jane Kaczmarek, Bill Pullman ja Dee Wallace

Genre: jännitys, scifi

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 40 minuuttia - 55 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 13

The Boroughs on Jeffrey Addissin ja Will Matthewsin luoma uusi scifijännityssarja. Netflix tarttui kaksikon ideaan, kuten tekivät myös hittisarja Stranger Thingsin (2016-2025) luoneet Dufferin veljekset, jotka hyppäsivät mukaan projektiin tuottajina. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja nyt The Boroughsin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin sarjasta heti, kun Netflix alkoi mainostaa uutta scifisarjaa Stranger Thingsin tekijöiltä ja kiinnostukseni vain kasvoi näyttelijäkaartin myötä. Katsoinkin The Boroughsin läpi kahdessa päivässä heti sarjan ilmestyttyä.

Vastikään leskeksi jäänyt Sam Cooper joutuu vasten tahtoaan muuttamaan iäkkäille tarkoitettuun pienkaupunki Boroughsiin. Siellä Sam alkaa uusien naapuriensa kanssa tutkimaan mysteeriä, johon liittyy kauhistuttavia hirviöitä.

Alfred Molina näyttelee Sam Cooperia, eläkkeelle jäänyttä miestä, josta on juuri tullut leski, hänen rakkaan vaimonsa Lillyn (Jane Kaczmarek) menehdyttyä sairauskohtaukseen. Kun Samin tytär Claire (Jena Malone) kokee, ettei hänen isänsä pärjää yksinään, hän vie Samin Boroughsiin, joka on nimenomaan ikäihmisille rakennettu pienkaupunki erilaisine palveluineen. Molina on nappivalinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa surua, turhautumista tilanteeseensa, sekä myös kasvavaa kiinnostusta selvittää Boroughsin mysteeri. Ja onpa muuten ylipäätään ilo nähdä Molina pitkästä aikaa isossa roolissa, miehen tehtyä viime vuonna lähinnä lyhyitä näyttäytymisiä tai äänirooleja.

     Muita hahmoja sarjassa ovat Boroughsin perustaja Blaine Shaw (Seth Numrich) ja hänen vaimonsa Anneliese (Alice Kremelberg), sekä Boroughsin muut asukkaat, vitsiniekka Jack (Bill Pullman), pariskunta Judy (Alfre Woodard) ja Art (Clarke Peters), syövän kanssa taisteleva Wally (Denis O'Hare), muistisairas Edward (Ed Begley Jr.) ja varsinainen puuma Renee (Geena Davis), joka on iskenyt silmänsä nuoreen turvamieheen Paziin (Carlos Miranda). Sivunäyttelijätkin ovat mainioita rooleissaan, erityisesti Woodard, Peters ja O'Hare, joiden hahmot ryhtyvät yhdessä Samin kanssa tutkimaan Boroughsin salaisuuksia. Hahmot ovat oivallisia ja jokaisella heistä on omat ongelmansa ja muutenkin kiinnostavat puolensa, jotka auttavat katsojaa kiintymään heihin jo varhaisessa vaiheessa.

Olen usein sanonut, että mielestäni sarjat pitäisi osata jossain kohtaa oikeasti lopettaa ja rahastuksena tehtyjen lisäosien sijaan tekijät voisivat keksiä jotain uutta. Minua ei kuitenkaan haittaa, jos se jokin uusi liippaa läheltä aiempaa työtä. The Boroughs ei linkity tarinallisesti millään tavalla Stranger Thingsiin, mutten ihmettele miksi Dufferin veljekset suostuivat tuottamaan sarjan, koska mukana on paljon samanlaisia elementtejä. Päähenkilöt ovat vain huomattavasti vanhempia ja olenkin nähnyt monien puhuvan The Boroughsista "eläkeläisten Stranger Thingsinä". Juuri tästä minä tykkään: sen sijaan, että tehtäisiin tarpeetonta jatkoa jollekin sarjalle, tehdään uusi sarja, joka tuo mieleen sen aiemman, mutta joka onnistuu olemaan oma juttunsa.

Sarja nappaa välittömästi mukaansa tiivistunnelmaisella avauksellaan, minkä jälkeen onkin erittäin mielenkiintoista ryhtyä selvittämään, mitä Boroughsissa onkaan oikein meneillään? Heti on selvää, että jonkinlaisia olentoja nousee piiloistaan yön pimeydessä, mutta kaupungista löytyy enemmänkin salaisuuksia. Avauskauden ensimmäinen puolikas on mielestäni jopa mahtava. Koukuttavan mysteerin lisäksi hahmot ovat mainioita ja tunnelma tanssahtelee taitavasti jännittävän, lumoavan ja jopa hupaisan välillä. Toinen puolisko kaudesta ei valitettavasti ole yhtä vahva ja siinä, missä sarjalla olisi mahdollisuus päästä tosissaan vauhtiin, se ei ihan onnistu nostamaan kierroksiaan. Pidin näkemästäni jo nyt, mutta koin että potentiaalia olisi ollut enemmänkin. Tästä huolimatta mielsin The Boroughsin yhdeksi kuluneen alkuvuoden parhaista uutuussarjoista ja todella toivon sen saavan jatkoa.

Teknisesti The Boroughs on myös mainio. Sarjan avauskausi on osaavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat hienot, asut oivalliset ja maskeeraukset vakuuttavat. Tietokonetehosteet näyttävät pääasiassa hyviltä ja on täydellinen päätös näyttää sarjan olentoja lähinnä vilaukselta ja usein pimeydessä väijyen. Äänimaailma on todella pätevästi rakennettu ja pidin valtavasti John Paesanon mystiikkaa pursuavista musiikeista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

The Boroughs, Yhdysvallat, 2026-, Upside Down Pictures

Arvostelu: The Witcher: Nightmare of the Wolf (2021)

THE WITCHER: NIGHTMARE OF THE WOLF

Ohjaus: Lauren Schmidt Hissrich

Pääosissa: Theo James, Mary McDonnell, Lara Pulver, Tom Canton, Kari Wahlgren, Graham McTavish, Matt Yang King, David Errigo Jr., Jennifer Hale ja Adam Croasdell

Genre: anime, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 23 minuuttia

Ikäraja: 16

Andrzej Sapkowskin kirjoihin ja niiden pohjalta tehtyihin videopeleihin perustuva Netflix-sarja The Witcher - Noituri (The Witcher - 2019-) nousi suosituksi, kun sarjan avauskausi julkaistiin joulukuussa 2019. Jatkokausien lisäksi Netflix päätti ryhtyä rahastamaan franchisella oikein kunnolla ja jo kuukausi sarjan ykköskauden julkaisun jälkeen yhtiö ilmoitti työstävänsä anime-elokuvaa, joka sijoittuisi samaan maailmaan. The Witcher: Nightmare of the Wolf julkaistiin Netflixissä elokuussa 2021, mutta itseltäni leffa jäi väliin, vaikka olen sarjaa seurannut. Kuitenkin nyt, kun Netflixiin on tulossa uusi Noituri-animeleffa The Witcher: Sirens of the Deep (2025), päätin vihdoin katsoa ja arvostella Nightmare of the Wolfin.

Noituri Vesemir ryhtyy selvittämään useiden haltiatyttöjen katoamista, samalla kun hän yrittää suojella Kaedwenin kuningaskuntaa pahoilta voimilta.

The Witcher: Nightmare of the Wolf tapahtuu vuosikymmeniä ennen varsinaisen The Witcher - Noituri -sarjan tapahtumia ja elokuvan keskiössä on sarjan päähenkilö Geralt Rivialaisen mentori Vesemir (äänenä Theo James), silloin kun mies oli vielä nuorempi noituri. Hahmo on oivallisen erilainen persoona kuin Geralt. Siinä, missä Geralt on vähäsanainen ja ryppyotsainen, Vesemir on virnuileva ja vitsaileva, heittäen huonoa läppää, samalla kun hän halkoo hirviöitä miekallaan palasiksi. Aluksi elokuva pohjustaa hahmoa toimivasti, mutta tämän kehityskaari jää lopulta harmillisen hapuilevaksi ja ohkaiseksi.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Vesemirin lapsuudenystävä lady Illyana (Mary McDonnell), Vesemirin noituriksi koulinut Deglan (Graham McTavish), Vesemiriltä apua pyytävä haltia Filavandrel (Tom Canton), Kaedwenin kuningas (Adam Croasdell), noitureita vastustava Tetra Gilcrest (Lara Pulver), sekä pahoja voimia hallitseva Kitsu (Kari Wahlgren). Sivuhahmot jäävät erityisen ohuiksi. Alussa takaumien kautta elokuva yrittää rakentaa katsojalle tunnesidettä Vesemiriin ja lady Illyanaan, sekä heidän entiseen ystävyyteensä, mutta kömpelösti.

Enpä koe, että olisin paljoa menettänyt, vaikken olisikaan koskaan katsonut The Witcher: Nightmare of the Wolfia. Kyseessä on juuri niin rahan perässä tehty lisäosa kuin etukäteen olin aavistellut. Alun taistelu metsähiittä vastaan on vielä ihan menevä ja takaumat Vesemirin lapsuudesta ja noituriksi ryhtymisestä ovat ihan kiinnostavaa seurattavaa, mutta kun varsinainen tarina starttaa, ei leffa onnistunut yhtään nappaamaan minua mukaansa. Kuten jo totesin, hahmokaaret jäävät alikehitetyiksi, mihin vaikuttaa eritoten se, että leffalla on kestoa vain tunti ja kaksikymmentäkolme minuuttia, mihin kuuluvat niin alku- kuin lopputekstit. Alkupäästä tuntuu siltä, että tekijöillä olisi käsissään jokin parinkin tunnin eepos, mutta sitten rahat ovat loppuneet kesken tai jotain ja loppuleffaa on pitänyt tiivistää reippaasti.

Elokuva ei onnistunut missään vaiheessa ravistelemaan tiettyä yhdentekevyyden tunnetta ja vaikka kesto onkin lyhyt, tämä yhdentekevyys teki leffasta jopa hitusen pitkäveteisen. Toimintakohtaukset ovat ihan komeasti toteutettua mättöä, mutta niistä uupuu jännite ja jopa viihdearvo, jolloin homma on lähinnä aikamoista mekastusta. Nightmare of the Wolfia ei voi suositella juuri muille kuin niille kovimman luokan The Witcher -sarjan faneille, jotka janoavat lisää seikkailuja Mantereelta. On leffa parempi kuin surkea esiosasarja The Witcher - Noituri: Verilinja (The Witcher: Blood Origin - 2022), muttei silti kovinkaan kummoinen, eivätkä odotukseni tulevaa Sirens of the Deep -leffaa kohtaan pahemmin nousseet.

Elokuvan ehdottomasti parasta antia on sen animaatiojälki. Animetoteutus on todella tyylikäs ja tämä maailma herää visuaalisesti täysin eri tavalla eloon kuin varsinaisessa näytellyssä sarjassa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja kuten jo totesin, toimintakohtaukset ovat hienon näköisiä. Taustat ovat komeita ja yksityiskohtaisia ja elokuva on myös mukavan värikäs. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Brian D'Oliveiran säveltämät musiikit ovat mainiot.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Witcher: Nightmare of the Wolf, 2021, Netflix, Studio Mir, Hivemind, Platige Images, Base FX

Arvostelu: Scream 4 (2011)

SCREAM 4

Ohjaus: Wes Craven
Pääosissa: Neve Campbell, Courteney Cox, David Arquette, Emma Roberts, Hayden Panettiere, Erik Knudsen, Rory Culkin, Marley Shelton, Alison Brie, Marielle Jaffe, Nico Tortorello, Anthony Anderson, Adam Brody, Mary McDonnell, Britt Robertson, Aimee Teegarden, Anna Paquin, Kristen Bell, Lucy Hale ja Shenae Grimes
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 51 minuuttia
Ikäraja: 16

Wes Cravenin satiirinen kauhuelokuva Scream (1996) oli kriitikoiden ja kauhufanien kehuma jättimenestys, joten sille päätettiin tehdä jatkoa. Scream 2 (1997) ja Scream 3 (2000) saivat kumpikin edeltäjäänsä huonommat arviot, mutta molemmat olivat silti hittejä lippuluukuilla. Kesti kuitenkin useampi vuosi, kunnes Craven suostui palaamaan sarjan pariin. Kesällä 2008 alkoi Scream 4:n suunnittelu ja kaksi vuotta myöhemmin käynnistyivät leffan kuvaukset. Lopulta Scream 4 sai ensi-iltansa keväällä 2011, mutta elokuva ei osoittautunut edellisten osien veroiseksi menestykseksi, vaikka kriitikot pitivät sitä kolmososaa parempana. Itse hassua kyllä näin tämän nelososan ensimmäisenä sarjasta. Silloin en erityisemmin lämmennyt leffalle, mutta innostuin kyllä sarjasta, kun vihdoin katsoin alkuperäisen Screamin muutamaa kuukautta myöhemmin. Nyt kun Scream-leffat ovat jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Scream (2022), päätin katsoa ja arvostella sarjan aiemmat osat. Katsoinkin kaikki neljä leffaa muutaman viikon sisällä ja oli mukavaa vihdoin katsoa ne oikeassa järjestyksessä.

Alkuperäisten Woodsboron murhien viisitoistavuotispäivänä Sidney Prescott palaa takaisin kaupunkiin mainostamaan uutta selviytymiskirjaansa "Pois pimeydestä". Samalla kaksi teiniä murhataan ja Sidney joutuu jälleen kerran selvittämään, kuka on Ghostface-maskin takana?

Alkuperäisestä Scream-trilogiasta hengissä ihmeen kaupalla selvinneet Sidney Prescott (Neve Campbell), sekä nykyään naimisissa oleva pari Dewey ja Gale Riley (elokuvan teon aikaan oikeasti naimisissa olleet David Arquette ja Courteney Cox) vedetään taas kerran mukaan murhatutkimukseen. Kun murhat alkavat, itse kullakin on kasvoillaan tympääntynyt "joko taas" -ilme, mutta silti kolmikko ryhtyy selvityksiin innoissaan - luultavasti sen takia, että Scream 3:n teosta oli jo vierähtänyt kymmenen vuotta. Sidney ei ole enää yhtä mielensä riivaama, mutta jääkin sitten samalla hieman tylsemmäksi tapaukseksi tässä leffassa. Deweyn ja Galen riitelyä on veikeä seurata ja Arquette ja Cox ovat jälleen oivallisia osissaan. Myös Campbell toimii yhä uransa tunnetuimmassa roolissa.

     Uusina hahmoina (ja potentiaalisina uhreina ja murhaepäiltyinä) elokuvassa esitellään Deweyn uusi apulaissheriffi Judy Hicks (Marley Shelton), veikeä kyttäkaksikko Perkins ja Hoss (Anthony Anderson ja Adam Brody), Sidneyn assistentti Rebecca (Alison Brie), sekä joukko teinejä, Jill (Emma Roberts), Kirby (Hayden Panettiere), Robbie (Erik Knudsen), Charlie (Rory Culkin), Olivia (Marielle Jaffe) ja Trevor (Nico Tortorella). Anna Paquin, Kristen Bell ja Lucy Hale tekevät cameot leffassa kuvitteellisten "Stab"-kauhurainojen hahmoina, joita Screameissa fanitetaan. Uudet hahmot ovat toimivia lisäyksiä ja monet heistä on selvästi kirjoitettu alkuperäisen Screamin pohjalta. Yksi leffan ongelmista kuitenkin on, ettei ole täysin selvää, haluaako leffa mieluummin kertoa tutusta kolmikosta, vai aloittaa homman alusta uusilla hahmoilla?

Scream 4 onkin jatko-osan lisäksi myös omalla tavallaan sarjan uudelleenkäynnistys, sekä alkuperäisen elokuvan jonkin sortin uudelleenfilmatisointi. Edellisten osien tavoin leffa leikittelee genrelle tyypillisten juttujen kustannuksella ja tällä kertaa pilkan kohteeksi joutuvatkin kauhuklassikoiden uudelleenfilmatisoinnit Halloween (2007), Friday the 13th (2009) ja A Nightmare on Elm Street (2010). Samalla elokuva harmittelee slasher-genren kuolemaa 2000-luvulla ja sanookin suorat mielipiteensä tuohon aikaan suurta suosiota nauttivista, kidutuspornoksi luokitelluista Saw-filmeistä (2004-). Scream 4 onnistuu jollain ihmeellä olemaan vielä edellisiäkin osia itsetietoisempi ja -ironisempi (heti alussa yksi hahmoista toteaa, ettei kukaan enää jaksa katsoa mitään postmodernia meta-paskaa). Elokuva on myös aiempia osia humoristisempi ja kieli on ollut visusti poskessa leffan teon aikana. Seasta löytyy paljon hilpeitä hetkiä ja repliikkejä.

Koomisuudesta huolimatta elokuva ei unohda kauhupuoltaan ja filmistä löytyy kutkuttavan tiivistunnelmaisia kohtauksia. Kun slasher-genre on muuten tuntunut kuolleen, tekijät ovat päättäneet sitten viiltää ja suolistaa useankin filmin edestä, eikä tekoverta todellakaan säästellä. Tuttu murhamysteeri on tietty mukana ja elokuva onnistuukin johtamaan katsojaa ihan mukavasti harhaan siitä, kuka on tämänkertainen Ghostface? Kahden edellisen osan tavoin olin täysin unohtanut, kuka murhaaja lopulta on, joten jälleen tuntui siltä kuin katsoisin filmiä ensimmäistä kertaa, vaikka muistinkin pari kohtausta. Vaikka onkin miellyttävää nähdä tuttuja Scream-juttuja hyödynnettävän ja että leffa alkaa tehdä jo vitsiä omasta sarjastaan, täytyy silti todeta, että kyllähän se todellinen vitsi on jo mennyt ja tämä alkaa olla nähty juttu. Tylsän kolmososan jälkeen Scream 4 on kuitenkin piristävä lisäys sarjaan ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä tuleva Scream tarjoaa...

Kolmen ensimmäisen Screamin ohjaaja Wes Craven palaa sarjan pariin ja Scream 4 jäi kauhumaestron viimeiseksi elokuvaksi ennen hänen kuolemaansa vuonna 2015. Onkin hyvä, että vielä ennen menehtymistään hän palasi sarjan pariin ja tarjosi sille edes joksikin aikaa paremman huipennuksen kuin Scream 3. Craven hyötyy paljon siitä, että kahden ensimmäisen osan käsikirjoittaja Kevin Williamson palaa vihdoin takaisin kirjoittajaksi. Williamsonilla on taas paljon sanottavanaan kauhugenrestä, mutta hän osaa myös nauraa omalle luomukselleen. Onkin ehkä parasta nähdä, että Cravenilla, Williamsonilla ja muulla työryhmällä on ollut hauskaa tätä leffaa tehdessään. Tekninen puoli on myös oivallinen kuvauksesta valaisuun ja lavasteista ääniefekteihin. Tällä kertaa leikkauskin toimii hyvin ja filmi pysyy viihdyttävänä lähes kahden tunnin kestosta huolimatta. Musiikeista vastaa edelleen Marco Beltrami, joka kierrättää tuttuja sävelmiä ja kuoroja aiemmista osista. Mutta miksi muuttaa tai yrittää korjata jotain, mikä ei ollut rikki? Beltrami tekee jälleen kelpo työtä.

Yhteenveto: Scream 4 on mainio kauhuelokuva, joka saa nostettua leffasarjan tasoa heikon kolmososan jälkeen. Leffan sekoitus jatko-osaa ja sarjan uudelleenlämmittelyä toimii hyvin, etenkin kun tekijät pitävät kielen visusti poskessa. Huumoria löytyy, kuten myös itseironisuutta ja on hyvä, että Wes Craven ja kumppanit osaavat vitsailla elokuviensa kustannuksella. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kauhupuoli kärsisi. Mukana on useita tiivistunnelmaisia hetkiä ja verellä roiskitaan oikein tosissaan. Murhaajan henkilöllisyyden mysteeri rakennetaan jälleen oivallisesti ja katsojaa johdatetaan onnistuneesti harhaan. Välillä tuntuu siltä, että Screamin todellinen nokkeluus on jo nähty, eikä elokuva saa tuotua mitään uutta ja ihmeellistä mukaan, mutta silti homma toimii - varsinkin kun koko työryhmässä on enemmän iskua kuin viimeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Scream 4, 2011, Dimension Films, Corvus Corax Productions, Outerbanks Entertainment, The Weinstein Company, Midnight Entertainment, Prime Focus

Arvostelu: Donnie Darko (2001)

DONNIE DARKO

Ohjaus: Richard Kelly
Pääosissa: Jake Gyllenhaal, Holmes Osborne, Maggie Gyllenhaal, Mary McDonnell, Daveigh Chase, James Duval, Jena Malone, Katharine Ross, Patrick Swayze, Alex Greenwald, Patience Cleveland ja Seth Rogen
Genre: draama, scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia - Director's Cut: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16

Donnie Darko on ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kellyn ensimmäinen koko illan elokuva. Kelly suunnitteli filmiä pitkään ja pyöritteli sen tarinaa useaan otteeseen, kunnes koki olevansa valmis tekemään leffan. Hänen oli kuitenkin vaikea kerätä rahoitusta ja herättää mielenkiintoa elokuvaansa kohtaan, sillä monet kokivat sen liian hankalaksi ymmärtää. Jopa elokuvan näyttelijät ovat myöntäneet, etteivät he vielä elokuvan nähtyäänkään ymmärtäneet sitä kunnolla. Leffan oli jopa tarkoitus päätyä suoraan videolle julkaistavaksi, mutta filmissä näyttelevä Drew Barrymore sai levitettyä elokuvan teatterikierrokselle oman tuotantoyhtiönsä, Flower Filmsin kautta, minkä lisäksi teatterikierros vaati vakuuttelua myös elokuvasta innostuneelta ohjaaja Christopher Nolanilta. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Donnie Darko sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2001- tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei todellakaan ollut iso menestys, mutta onnistui tuottamaan budjettinsa takaisin ja ihan mukavasti siihen päälle. Kriitikoilta leffa sai aluksi hämmentyneen ristiriitaisia reaktioita, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetäänkin modernina kulttiklassikkona. Itse näin Donnie Darkon joitain vuosia sitten ja se todella jätti minut hämmentyneeksi. Olen kuitenkin vuosien varrella tutkinut filmin salaisuuksia enemmän ja pohtinut pitkään sen uudelleenkatselua. Nyt kun elokuva täyttää 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä ja katsoa ja arvostella Donnie Darkon.

Taivaalta putoaa lentokoneen turbiini suoraan Darkon perheen talon katosta läpi. Perheen poika Donnie näkee jättimäisen ihmiskanin, joka varoittaa häntä tulevasta maailmanlopusta. Mistä tässä kaikessa on kyse?

Nimikkoroolissa Donnie Darkona nähdään nuori Jake Gyllenhaal yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Donnie on erittäin kummallinen nuori miehenalku, jonka on vaikea sopeutua tavallisiin asioihin ja tehdä jutut kuten muut ne tekevät. Gyllenhaal kanavoi tätä vaikeaa mielentilaa taidokkaasti ja näyttää kunnon kykynsä, kun Frank (James Duval), jonkin sortin jättipupu ilmestyy kuvioihin ja alkaa varoittamaan lähestyvästä maailmanlopusta, sekä antamaan ohjeita sen pysäyttämiseksi. Silloin Donnien häiriintyneisyys todella puskee esille ja Gyllenhaal hoitaa homman samanaikaisesti pelottavasti, kiehtovasti ja huvittavasti.
     Elokuvassa nähdään myös Holmes Osborne ja Mary McDonnell Donnien vanhempina, Jaken oikea isosisko Maggie Gyllenhaal Donnien isosiskona ja Daveigh Chase heidän pikkusiskonaan, Jena Malone Donnien ihastuksen kohteena Gretcheninä, Drew Barrymore opettaja Karenina, Katharine Ross Donnien psykiatriana, Patience Cleveland hulluna Roberta "isoäiti Kuolema" Sparrowina, Patrick Swayze motivaatiopuheita pitävänä Cunninghamina, sekä koomikko Seth Rogen ensimmäisessä leffaroolissaan hölmöilevänä Rickynä. Kaikki näyttelijät ovat erittäin mainioita osissaan ja on hauska nähdä, kuinka useampi nykypäivän iso tähti on tässä vielä aloittelija. Vaikka sisarukset Jake ja Maggie Gyllenhaal ovat tämän lisäksi esiintyneet yhdessä parissa muussakin filmissä, on Donnie Darko ainoa elokuva, missä he näyttelevät sisaruksia.

Donnie Darko ei todellakaan ole elokuva tavallisimmasta päästä, eikä ole mikään ihme, jos sitä ei tajua vielä ensimmäisellä katselukerralla. Hyvä, jos sen kärryille alkaa päästä vielä toisellakaan kerralla täysin itsenäisesti. Kyseessä on äärimmäisen monitasoinen kokonaisuus, jonka kerrokset avautuvat vähitellen, mutta minkä kaikkiin alueisiin jää paljon mysteerisyyttä, sillä elokuva ei halua selittää asioita katsojalle. Vihjeitä ripotellaan läpi leffan ja niiden kautta pitäisi voida kasata oma tulkinta siitä, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Mistä ihmeestä lentokoneen turbiini putosi, kun ainuttakaan lento-onnettomuutta ei ole tiedossa? Onko maailmanloppu oikeasti tulossa? Mikä ihme Frank-kani on? Mitä hemmettiä ihmisten rintakehistä puskee ulos? Tapahtuuko tämä kaikki oikeasti, vai onko Donnie täysin sekaisin? On aivan mahtavaa, että vielä lopputekstien rullatessa nämä kysymykset jäävät pyörimään mielessä. On myös huikeaa, kuinka uudelleenkatselullakin filmin mystisyys ja kummallisuus kiehtovat niin valtavasti. Elokuva on erittäin hypnoottinen kokemus.

Richard Kellyn työ on lumoavaa kaikin puolin. Kelly ei pidä katsojaansa tyhmänä, eikä hän ole tehnyt elokuvastaan millään tavalla helppoa. Hän on tehnyt huolellista työtä niin tarinan kuljetuksen kuin tunnelman kanssa. Donnie Darkoa on vaikea sijoittaa yhteen lajityyppiin, sillä siinä on aineksia vähän kaikenlaisesta. Siinä on vahvasti draamaa, mutta selkeästi myös komediallisempia kohtauksia. Frank tuo mukaan kauhua, kun taas leffan todellinen juttu vie elokuvaa scifin puolelle. Romantiikkaakin löytyy. Elokuva onnistuu kaivautumaan ihon alle, jolloin se iskee tunteisiin vahvasti. Etenkin kun palaset alkavat vihdoin loksahdella paikoilleen (oli kyseessä sitten ensimmäinen, toinen tai kolmas jne. katselukerta), filmin tunteikkuus ja traagisuus liikuttavat syvästi. Donnie Darko todella on täysin omanlaisensa teoksensa, mikä täytyy vain kokea itse.

Tekniseltä toteutukseltaan elokuva on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä. Ihmisten rintakehistä tulevat mitkälie ovat varsinkin ikääntyneet todella kehnosti, minkä lisäksi loppuhuipennuksesta löytyy kehnompia efektejä. Donnie Darkon budjetti oli tosin vain neljä ja puoli miljoonaa dollaria, joten sillä rahalla tehosteet näyttäisivät luultavasti aika lailla samalta tänäkin päivänä tehtynä. Elokuva on kuitenkin kuvattu tyylikkäästi. Leffa on täynnä hienoja ja mieleenpainuvia otoksia (Frank-pupu jää helposti kummittelemaan mielessä), mitkä ovat erinomaisesti sommiteltuja ja valaistuja. Leikkauskin on taidokasta, lavasteet ovat hienosti tehty ja Frankin asu on karmiva, vaikka siitä löytyy hassu puolensa. Äänimaailma on oivallisesti kasattu ja Michael Andrewsin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisänsä tunnelmaan. Elokuva myös sisältää Gary Julesin aavemaisen version Tears for Fearsin kappaleesta Mad World.

Donnie Darkosta on olemassa lähes 20 minuuttia pidempi versio, mikä selittää leffan salaisuuksia auki teatteriversiota enemmän. Pidennetyssä versiossa nähdään esimerkiksi useita otteita aikaan liittyvästä kirjasta, mikä helpottaa elokuvan tulkitsemista. Itse katsoin elokuvan teatteriversion ja vaikka minua kiinnostaisi nähdä pidennetty versio, pidän niin paljon teatteriversion mystisyydestä, etten välttämättä haluaisi katsoa versiota, mikä selittäisi asioita liikaa.

Yhteenveto: Donnie Darko on erinomainen ja monikerroksinen elokuva, joka tekee suuren vaikutuksen, vaikkei sitä oikeastaan ymmärtäisikään. Ohjaaja-käsikirjoittaja Richard Kelly ei todellakaan ole halunnut tehdä katselukokemuksesta helppoa, vaan filmiä pitää seurata erittäin tarkasti, jotta erilaisten vihjeiden kautta voi muodostaa selkeän kokonaisuuden... tai ainakin oman tulkintansa siitä, mistä tässä kaikessa on kyse. Kellyn luoma mysteerinen tunnelma on kaikessa painostavuudessaankin niin lumoava ja mukaansatempaava, että vaikeaan kertomukseen hyppää mielellään kyytiin. Kelly onnistuu myös pyörittelemään filmissä monenlaisia lajityyppejä, eikä Donnie Darkoa oikein voi sulloa mihinkään tiettyyn kategoriaan. Se on täysin omanlaisensa ja erityinen teos. Näyttelijät ovat kaikki todella hyviä rooleissaan ja on hauska nähdä monia nykypäivän isoja tähtiä vielä aloittelijoina. Jake Gyllenhaal on nappivalinta päärooliin ja tulkitsee Donnien monimutkikkaita tunteita hienosti. Elokuvan erikoistehosteet ovat saattaneet nähdä parhaat päivänsä, mutta elokuvan muuten fantastinen toteutus ja kiehtova tulkinnanvaraisuus tekevät Donnie Darkosta kuitenkin aikaa kestävän teoksen, josta tullaan puhumaan vielä pitkään tulevaisuudessa... jos siis Frank-kanin ennustama maailmanloppu ei käy toteen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Donnie Darko, 1921, Pandora Cinema, Flower Films, Adam Fields Productions, Gaylord Films

Arvostelu: Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990)

TANSSII SUSIEN KANSSA

DANCES WITH WOLVES

Ohjaus: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd Red Crow Westerman, Jimmy Herman, Nathan Lee Chasing His Horse, Robert Pastorelli, Tony Pierce ja Larry Joshua
Genre: draama, western
Kesto: 3 tuntia 1 minuuttia - Special Edition: 3 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Tanssii susien kanssa perustuu Michael Blaken samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Blake työsti tarinan alunperin elokuvakäsikirjoitukseksi, muttei saanut sitä myytyä, jolloin näyttelijä Kevin Costner ehdotti, että hän muokkaisi sen kirjaksi. Blake teki niin, mutta hänellä kesti kauan saada kirja myytyä. Kun kirja oli saatu julkaistua, Costner osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1989 ja lopulta Tanssii susien kanssa sai maailmanensi-iltansa 19. lokakuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ennustettiin, elokuva oli iso menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta ja mikä voitti useita palkintoja, kuten seitsemän Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja paras musiikki) kahdestatoista ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan nähnyt filmiä aiemmin, mutta olin toki tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin, että leffa juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja teinkin niin yhdessä isäni ja serkkuni kanssa.

Vuonna 1863 Yhdysvaltain sisällissodan aikaan luutnantti John J. Dunbar lähetetään huolehtimaan kaukaisesta vartioasemasta yksin. Siellä John kohtaa sioux-intiaaniheimon, jonka kanssa hän ystävystyy, vaikka se tarkoittaakin sitä, että hänet tuomitaan petturiksi armeijan silmissä.

Pääroolissa luutnantti John J. Dunbarina nähdään elokuvan ohjaaja Kevin Costner, josta en ole koskaan erityisemmin innostunut näyttelijänä. Costner osaa kyllä näytellä, mutta hänestä löytyy myös tiettyä puisevuutta ja tylsyyttä, mikä on saanut minut usein ihmettelemään, miksi hänestä nousi niin iso stara? Tässä Costner kuitenkin toimii pääasiassa oikein hyvin, vaikka ohjaa itseään. Luutnantti Dunbar on aika haaveileva ja pohtiva tapaus, mihin Costner sopii, etenkin äänensä kautta. Dunbarin kirjoittaessa päiväkirjaansa, elokuvassa kuullaan hänen kertojaääntään ja jokin Costnerin äänessä on hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää. Tiukan paikan tullen Dunbar on valmis tositoimiinkin ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän käyttää eri taitojaan selvitäkseen tilanteista.

Luutnantti Dunbarin kohtaamiin sioux-intiaaneihin kuuluvat mm. päällikkö Kymmenen Karhua (Floyd Red Crow Westerman), hiljainen Potkiva Lintu (Graham Greene), soturi Tuuli Hiuksissaan (Rodney A. Grant), sekä heimon tavoille oppinut valkoihoinen nainen Seisoo Nyrkki Pystyssä (Mary McDonnell). Westerman, Greene ja Grant tekevät kaikki erinomaista työtä ja heistä huokuu oikeanlainen arvokkuus ja mystisyys, mutta valitettavasti McDonnell ei onnistu vakuuttamaan. Jokin hänen näyttelemisessään tuntui vain yli- tai alisuorittamiselta, eikä hän ollut kummoinen roolissaan. Intiaanihahmot olivat ainakin itselleni pääasiassa mielenkiintoisempia tapauksia kuin itse Dunbar, joten elokuva oli koukuttavimmillaan, kun Dunbar alkoi opetella heidän kanssaan uusia tapoja ja opetti heille vastaavasti omia tapojaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Pastorelli idiootti Timmonsina, sekä Tony Pierce ja Larry Joshua ärsyttävinä armeijan sotilaina. Maininnan arvoinen on myös vartioaseman lähistöllä kiertelevä susi, mille Dunbar antaa nimeksi "Kaksi Sukkaa" sen tassujen värien vuoksi ja jota esittää kaksi koulutettua sutta Teddi ja Buck.

Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei Tanssii susien kanssa kaltaista elokuvaa enää tehtäisi tänä päivänä - tai ainakaan se ei olisi rahallisesti kannattavaa. Westernleffat ovat muutenkin kuoleva laji Hollywoodissa, minkä lisäksi tällä sattuu olemaan kestoa kolme tuntia (neljä tuntia, jos katsoo pidennetyn version), eikä kyseessä todellakaan ole erityisen nopeatempoinen tapaus. Tanssii susien kanssa kulkee eteenpäin rauhallisesti, eikä sillä ole kiire minnekään. Se pysähtyy kaiken aikaa ihastelemaan mielettömän upeita maisemia, joissa ihmisen kädenjälki ei vielä näy ja siinä on useita hiljaisia hetkiä, joissa hahmot vain ovat, eivätkä tee mitään erityistä tai juonta edistävää. Monille nykynuorille tämä tekee filmistä todella raskassoutuisen, enkä ihmettele, jos monet kutsuisivat elokuvaa tylsäksi. Vielä muutamia vuosia sitten olisin itsekin pitänyt tätä pitkäveteisenä. Nyt olin lähinnä hämilläni, kuinka hyvin elokuva onnistuikaan nappaamaan minut mukaansa. Amerikan alkuasukasheimot ovat tunnettuja läheisestä suhteestaan luontoon ja siksi on vain osuvaa ja äärimmäisen tärkeää, että elokuva jaksaa keskittyä maisemiin niin paljon. Suuren osan leffasta vain ihailin kauniita kuvia ja harmittelin päässäni, ettei tällaisia elokuvia enää tehdä.

On hyvä, että elokuva vie aikansa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan aikaa Dunbar leffan mukaan viettää aikaa vartioasemalla. Tutustuminen siouxeihin vie myös oman aikansa ja kuten sanoin, on todella kiehtovaa seurata, kun eri kulttuurien edustajat alkavat opettamaan toisiaan. Leffa osoittaa, kuinka kielimuuri ei lopulta ole este, jos löytyy yritystä ja sinnikkyyttä. Näistä hetkistä löytyy myös oivaa huumoria, eikä kyseessä todellakaan ole mikään totinen draamateos. Muutamasta kohtaa löytyy lisäksi vauhtia, kun intiaanit esimerkiksi jahtaavat biisoneita tai kun siouxit taistelevat toista heimoa vastaan. Ja tietysti leffa sisältää romantiikkaakin ja siitä itse asiassa minulta löytyy kritisoitavaa. Elokuvan rakkaustarina ei nimittäin mielestäni täysin toimi. Costnerilta ja McDonnellilta ei erityisemmin löydy kemiaa, jolloin elokuva käy silloin hieman pitkäveteiseksi, kun se alkaa tosissaan keskittyä rakkauspuoleen. Pidinkin elokuvan ensimmäisestä puoliskosta enemmän kuin toisesta. Vasta loppupäässä leffan kesto alkoi tuntumaan ja tarinan olisi voinut viedä päätökseen aikaisemmin. Jos McDonnellin tilalla olisi joku toinen ja romanssi toimisi paremmin, pitäisin Tanssii susien kanssa -elokuvaa kokonaisuutena erinomaisena. Jo nyt se on kuitenkin mielestäni hieno teos, mistä löytyy paljon erinomaisia asioita ja hetkiä. Veikkaan, että tulevaisuudessa uudelleenkatselut ja oma ikääntymineni saavat minut arvostamaan elokuvaa enemmän.

Näyttelemistä parempaa työtä Costner tekee ohjaajana. Costner luo elokuvaan mukaansatempaavan tunnelman, vaikka tarina kulkee hitaasti eteenpäin. Hän ymmärtää, kuinka tuoda luonnon merkitys mukaan filmiin ja jo vuonna 1990 oli rohkea ratkaisu käyttää näin paljon aikaa maisemakuviin. Käsikirjoituksesta vastaa Tanssii susien kanssa -kirjan kirjoittanut Michael Blake, joka tosiaan alunperinkin halusi kertoa tarinan elokuvan muodossa. Blaken teksti on oivallista ja hän käyttää kertojaääntä hyödyksi taidokkaasti. Tanssii susien kanssa on todella upeasti kuvattu ja pääasiassa erittäin hyvin leikattu. Valaisu on yökohtauksissa oivallista, minkä lisäksi 1860-luvun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja tekijät ovat tienneet, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja milloin soittaa John Barryn mainioita sävelmiä.

Elokuvasta on olemassa noin tunnin pidempi, eli yhteensä neljä tuntia kestävä versio. Mukana on paljon pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, minkä lisäksi jotkut kohtaukset ovat hieman eri tavalla järjesteltyjä. Itse näin kolmen tunnin teatteriversion, mutta aion seuraavan kerran katsoa pidennetyn version, vaikka hieman karmiikin, jos se sitten tuntuu mielestäni pitkäveteiseltä...

Yhteenveto: Tanssii susien kanssa on hieno lännenelokuva, millaista ei enää tänä päivänä tehtäisi - ainakaan tässä mittakaavassa. Kolmen tunnin kestoon mahtuu paljon rauhallista olemista ja maisemien ihastelua. Jos leffa tehtäisiin vuonna 2020, siitä leikattaisiin vähintäänkin puoli tuntia pois. Monille nuorille katsojille elokuva voi tuntua pitkäveteiseltä ja vaikka täytyy myöntää, että loppupäässä kesto alkoi kyllä tuntumaan (lähinnä hieman kömpelön rakkaustarinan vuoksi), olin muuten täysin myyty. Kevin Costner onnistui vakuuttamaan minut ohjaustaidoillaan. Sioux-intiaanien ollessa vahvasti yhtä luonnon kanssa, on myös hyvä, että elokuvakin jaksaa ihastella luonnon ihmeitä - etenkin kun elokuva on näin huikean hyvin kuvattu. Kulttuurien kohtaamista on kiehtovaa seurata ja siihen mahtuu myös paljon hilpeitä tilanteita. Jännitystä on luvassa, eikä toimintaakaan puutu. Mary McDonnellin mitäänsanomattoman roolisuorituksen vuoksi romanttinen puoli kuitenkin lässähtää ja tiputtaa pisteitä. Siitä huolimatta Tanssii susien kanssa on upea filmi, mikä kaikkien westernfanien ja kunnon elokuvaharrastajien täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Siitä huolimatta en olisi itse antanut tälle kaikkia pystejä, eikä kyseessä ole mielestäni ilmestymisvuotensa paras teos. Se rooli menee omissa silmissäni joko Mafiaveljille (Goodfellas - 1990), Saksikäsi Edwardille (Edward Scissorhands - 1990) tai Piinalle (Misery - 1990).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dances with Wolves, 1990, Tig Productions, Majestic Films International, Allied Filmmakers