Arvostelu: Antlers (2021)

ANTLERS

Ohjaus: Scott Cooper

Pääosissa: Keri Russell, Jeremy T. Thomas, Jesse Plemons, Scott Haze, Sawyer Jones, Graham Greene, Rory Cochrane ja Amy Madigan

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 16

Antlers perustuu Nick Antoscan novelliin The Quiet Boy. Jo kauan ennen novellin julkaisua tammikuussa 2019, Antosca sai Guillermo del Toron kiinnostumaan sen tuottamisesta elokuvamuotoon. Kuvaukset käynnistyivät lokakuussa 2018 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä elokuussa 2020, mutta koronaviruspandemian takia sen julkaisua jouduttiin siirtämään. Monissa maissa Antlers sai ensi-iltansa syksyllä 2021, mutta Suomeen se saapui vasta tänä vuonna suoraan Disney+ -palveluun. Itseäni elokuva kiinnosti kovasti vuonna 2020, kun sen piti alun perin ilmestyä, mutta kiinnostukseni on ehtinyt haihtua - ensiksi, kun siirtelyn takia unohdin filmin olemassaolon ja sitten kun elokuva julkaistiin ja se sai heikot arviot niin kriitikoilta kuin katsojilta. Ajattelin jopa jättää Antlersin katsomatta, mutta lopulta eräänä aamupäivänä päädyin kuitenkin pistämään sen pyörimään.

Opettaja Julia Meadows epäilee, että yksi hänen oppilaistaan, pieni Lucas-poika joutuu kotonaan hyväksikäytön kohteeksi. Julian ryhtyessä tutkimaan asiaa, selviää, että Lucaksen kotona on meneillään jotain vielä kauhistuttavampaa...

Keri Russell näyttelee Julia Meadowsia, opettajaa, joka alkaa ihmetellä Lucas-pojan (Jeremy T. Thomas) kummallista käyttäytymistä ja uskoo, että tämän kotona ja perheessä on meneillään jotain hämärää. Julian paha aavistus on oikeassa, mutta eipä hänellä ole aavistustakaan siitä, mitä poika joutuu kotonaan kokemaan... Russell on roolissaan varsin kelvollinen, tulkiten hyvin hahmon kiinnostusta ja järkytystä Lucaksen asioihin. Thomas taas suoriutuu erittäin oivallisesti ikäiselleen vaikeasta osasta, esittäen taidokkaasti vakavasti häiriintynyttä poikaa, joka purkaa kokemaansa ja näkemäänsä traumaa erikoisin tavoin.

     Elokuvassa nähdään myös Jesse Plemons Julian veljenä ja paikallisena sheriffinä Paul Meadowsina, Scott Haze Lucaksen isänä Frankina ja Sawyer Jones Lucaksen pikkuveljenä Aidenina. Plemons sopii mainiosti poliisirooliin - olihan hän esittänyt lainvalvojaa jo komediassa Game Night (2018)! Haze ja Jones ovat onnistuneen häiriintyneitä Lucaksen perheenjäseninä, joiden lähelle ei suostuisi menemään missään tapauksessa.

Antlers osoittautui harmillisen keskinkertaiseksi ja ristiriitaiseksi kauhurainaksi, josta haluaisi pitää paljon enemmän, mutta jota tuskin edes jaksaa katsoa uudestaan sen hieman laahaavan kerronnan takia. Kummallisesti käyttäytyvä lapsi ei vielä ole mitään uutta kauhugenressä, joten elokuva muuttuukin mielenkiintoiseksi oikeastaan vasta, kun käy selväksi, mitä kummaa Lucaksen kotona tapahtuu ja mistä hommassa on kyse? Tarinan mysteerielementti ei kuitenkaan ole erityisen tehokas ja leffan toivoisi pääsevän valloilleen nopeammin, sillä tällaisenaan sen aikana huomaa vilkaisevansa muutamaankin otteeseen, kauan filmiä on vielä jäljellä. Ja Antlersillahan ei ole kestoa kuin hieman yli puolitoista tuntia.

Kovin pelottavaksi elokuvaa ei oikein voi kutsua. Parissa kohtaa jännitettä rakennetaan pätevästi ja on hyvä, ettei leffa luota pelkästään koviin äkkisäikäytyksiin. Lähinnä kauhupuoli koostuu yllättävänkin groteskista kuvastosta, kun ihmisiä alkaa löytymään kuolleina hirvittävin tavoin jonkin saalistamana. Silvotut uhrit ovat onnistuneen kuvottava näky, mutta eivät tarjonneet itselleni mitään varsinaista pelon tunnetta. Lähinnä Antlers pyrkii olemaan vakava perhedraama, jossa se epäonnistuu eniten. Draamapuoli on kuivaa ja tönkköä, eikä herätä toivottuja tunteita. Sen sijaan loppuhuipennus onnistuu olemaan varsin mainio, etenkin kun hienosti luotu, ihmisille pahaa tekevä mikälie päästään vihdoin näkemään.

Elokuvan ohjauksesta vastaa mm. Crazy Heartin (2009) ja Black Massin (2015) tehnyt Scott Cooper, joka ei ihan onnistu kauhun puolella. Tähän vaikuttaa isosti Nick Antoscan, C. Henry Chaissonin ja Scott Cooperin latteahko käsikirjoitus, joka ei pitkään tunnu lähtevän käyntiin. Antlers on kuitenkin hyvin kuvattu. Kuvausta tukee oiva valaisu, jossa jätetään toimivan karmivasti osa pimentoon. Lavasteet ovat tyylikkäät ja erikoistehosteet mainiot. Äänimaailma on hyvin rakennettu, joskin Javier Navarreten säveltämät musiikit eivät missään kohtaa nouse esille.

Yhteenveto: Antlers on harmillisen ponneton ja keskinkertainen kauhuraina, jossa olisi ainesta parempaan. Kunnon kauhun sijaan elokuva keskittyy liikaa kömpelösti tehtyyn ja kuivaan ihmisdraamaan. Kerronta on paikoitellen varsin laahaavaa ja vain vähän yli puolentoista tunnin filmiksi Antlers tuntuu yllättävänkin pitkältä. Loppupäässä meno pääsee hyvin valloilleen, mutta siinä kohtaa on jo hieman liian myöhäistä, vaikka elokuvan mörökölli onkin hienosti luotu. Näyttelijät suoriutuvat rooleistaan kelvollisesti ja elokuvan on teknisiltä ansioiltaan pätevästi toteutettu. Ohjaus ja käsikirjoitus eivät kuitenkaan tee oikein mitään vaikutusta, minkä takia Antlers on välittömästi unohdettava kauhuleffa, josta tuskin on edes kulttikamaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.1.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Antlers, 2022, Searchlight Pictures, Phantom Four Films, Double Dare You, Mirada Studio

Arvostelu: Tanssii susien kanssa (Dances with Wolves - 1990)

TANSSII SUSIEN KANSSA

DANCES WITH WOLVES

Ohjaus: Kevin Costner
Pääosissa: Kevin Costner, Mary McDonnell, Graham Greene, Rodney A. Grant, Floyd Red Crow Westerman, Jimmy Herman, Nathan Lee Chasing His Horse, Robert Pastorelli, Tony Pierce ja Larry Joshua
Genre: draama, western
Kesto: 3 tuntia 1 minuuttia - Special Edition: 3 tuntia 56 minuuttia
Ikäraja: 16

Tanssii susien kanssa perustuu Michael Blaken samannimiseen kirjaan vuodelta 1988. Blake työsti tarinan alunperin elokuvakäsikirjoitukseksi, muttei saanut sitä myytyä, jolloin näyttelijä Kevin Costner ehdotti, että hän muokkaisi sen kirjaksi. Blake teki niin, mutta hänellä kesti kauan saada kirja myytyä. Kun kirja oli saatu julkaistua, Costner osti sen elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään sen pohjalta filmatisointia. Kuvaukset lähtivät käyntiin kesällä 1989 ja lopulta Tanssii susien kanssa sai maailmanensi-iltansa 19. lokakuuta 1990 - tasan 30 vuotta sitten! Toisin kuin ennustettiin, elokuva oli iso menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta ja mikä voitti useita palkintoja, kuten seitsemän Oscaria (mm. paras elokuva, ohjaus, kuvaus ja paras musiikki) kahdestatoista ehdokkuudestaan. Itse en ollut koskaan nähnyt filmiä aiemmin, mutta olin toki tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin, että leffa juhlii 30-vuotissyntymäpäiväänsä, päätin vihdoin katsoa elokuvan ja teinkin niin yhdessä isäni ja serkkuni kanssa.

Vuonna 1863 Yhdysvaltain sisällissodan aikaan luutnantti John J. Dunbar lähetetään huolehtimaan kaukaisesta vartioasemasta yksin. Siellä John kohtaa sioux-intiaaniheimon, jonka kanssa hän ystävystyy, vaikka se tarkoittaakin sitä, että hänet tuomitaan petturiksi armeijan silmissä.

Pääroolissa luutnantti John J. Dunbarina nähdään elokuvan ohjaaja Kevin Costner, josta en ole koskaan erityisemmin innostunut näyttelijänä. Costner osaa kyllä näytellä, mutta hänestä löytyy myös tiettyä puisevuutta ja tylsyyttä, mikä on saanut minut usein ihmettelemään, miksi hänestä nousi niin iso stara? Tässä Costner kuitenkin toimii pääasiassa oikein hyvin, vaikka ohjaa itseään. Luutnantti Dunbar on aika haaveileva ja pohtiva tapaus, mihin Costner sopii, etenkin äänensä kautta. Dunbarin kirjoittaessa päiväkirjaansa, elokuvassa kuullaan hänen kertojaääntään ja jokin Costnerin äänessä on hyvin rauhoittavaa ja miellyttävää. Tiukan paikan tullen Dunbar on valmis tositoimiinkin ja on kiinnostavaa seurata, kuinka hän käyttää eri taitojaan selvitäkseen tilanteista.

Luutnantti Dunbarin kohtaamiin sioux-intiaaneihin kuuluvat mm. päällikkö Kymmenen Karhua (Floyd Red Crow Westerman), hiljainen Potkiva Lintu (Graham Greene), soturi Tuuli Hiuksissaan (Rodney A. Grant), sekä heimon tavoille oppinut valkoihoinen nainen Seisoo Nyrkki Pystyssä (Mary McDonnell). Westerman, Greene ja Grant tekevät kaikki erinomaista työtä ja heistä huokuu oikeanlainen arvokkuus ja mystisyys, mutta valitettavasti McDonnell ei onnistu vakuuttamaan. Jokin hänen näyttelemisessään tuntui vain yli- tai alisuorittamiselta, eikä hän ollut kummoinen roolissaan. Intiaanihahmot olivat ainakin itselleni pääasiassa mielenkiintoisempia tapauksia kuin itse Dunbar, joten elokuva oli koukuttavimmillaan, kun Dunbar alkoi opetella heidän kanssaan uusia tapoja ja opetti heille vastaavasti omia tapojaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Pastorelli idiootti Timmonsina, sekä Tony Pierce ja Larry Joshua ärsyttävinä armeijan sotilaina. Maininnan arvoinen on myös vartioaseman lähistöllä kiertelevä susi, mille Dunbar antaa nimeksi "Kaksi Sukkaa" sen tassujen värien vuoksi ja jota esittää kaksi koulutettua sutta Teddi ja Buck.

Hyvin nopeasti käy selväksi, ettei Tanssii susien kanssa kaltaista elokuvaa enää tehtäisi tänä päivänä - tai ainakaan se ei olisi rahallisesti kannattavaa. Westernleffat ovat muutenkin kuoleva laji Hollywoodissa, minkä lisäksi tällä sattuu olemaan kestoa kolme tuntia (neljä tuntia, jos katsoo pidennetyn version), eikä kyseessä todellakaan ole erityisen nopeatempoinen tapaus. Tanssii susien kanssa kulkee eteenpäin rauhallisesti, eikä sillä ole kiire minnekään. Se pysähtyy kaiken aikaa ihastelemaan mielettömän upeita maisemia, joissa ihmisen kädenjälki ei vielä näy ja siinä on useita hiljaisia hetkiä, joissa hahmot vain ovat, eivätkä tee mitään erityistä tai juonta edistävää. Monille nykynuorille tämä tekee filmistä todella raskassoutuisen, enkä ihmettele, jos monet kutsuisivat elokuvaa tylsäksi. Vielä muutamia vuosia sitten olisin itsekin pitänyt tätä pitkäveteisenä. Nyt olin lähinnä hämilläni, kuinka hyvin elokuva onnistuikaan nappaamaan minut mukaansa. Amerikan alkuasukasheimot ovat tunnettuja läheisestä suhteestaan luontoon ja siksi on vain osuvaa ja äärimmäisen tärkeää, että elokuva jaksaa keskittyä maisemiin niin paljon. Suuren osan leffasta vain ihailin kauniita kuvia ja harmittelin päässäni, ettei tällaisia elokuvia enää tehdä.

On hyvä, että elokuva vie aikansa, kun ottaa huomioon, kuinka kauan aikaa Dunbar leffan mukaan viettää aikaa vartioasemalla. Tutustuminen siouxeihin vie myös oman aikansa ja kuten sanoin, on todella kiehtovaa seurata, kun eri kulttuurien edustajat alkavat opettamaan toisiaan. Leffa osoittaa, kuinka kielimuuri ei lopulta ole este, jos löytyy yritystä ja sinnikkyyttä. Näistä hetkistä löytyy myös oivaa huumoria, eikä kyseessä todellakaan ole mikään totinen draamateos. Muutamasta kohtaa löytyy lisäksi vauhtia, kun intiaanit esimerkiksi jahtaavat biisoneita tai kun siouxit taistelevat toista heimoa vastaan. Ja tietysti leffa sisältää romantiikkaakin ja siitä itse asiassa minulta löytyy kritisoitavaa. Elokuvan rakkaustarina ei nimittäin mielestäni täysin toimi. Costnerilta ja McDonnellilta ei erityisemmin löydy kemiaa, jolloin elokuva käy silloin hieman pitkäveteiseksi, kun se alkaa tosissaan keskittyä rakkauspuoleen. Pidinkin elokuvan ensimmäisestä puoliskosta enemmän kuin toisesta. Vasta loppupäässä leffan kesto alkoi tuntumaan ja tarinan olisi voinut viedä päätökseen aikaisemmin. Jos McDonnellin tilalla olisi joku toinen ja romanssi toimisi paremmin, pitäisin Tanssii susien kanssa -elokuvaa kokonaisuutena erinomaisena. Jo nyt se on kuitenkin mielestäni hieno teos, mistä löytyy paljon erinomaisia asioita ja hetkiä. Veikkaan, että tulevaisuudessa uudelleenkatselut ja oma ikääntymineni saavat minut arvostamaan elokuvaa enemmän.

Näyttelemistä parempaa työtä Costner tekee ohjaajana. Costner luo elokuvaan mukaansatempaavan tunnelman, vaikka tarina kulkee hitaasti eteenpäin. Hän ymmärtää, kuinka tuoda luonnon merkitys mukaan filmiin ja jo vuonna 1990 oli rohkea ratkaisu käyttää näin paljon aikaa maisemakuviin. Käsikirjoituksesta vastaa Tanssii susien kanssa -kirjan kirjoittanut Michael Blake, joka tosiaan alunperinkin halusi kertoa tarinan elokuvan muodossa. Blaken teksti on oivallista ja hän käyttää kertojaääntä hyödyksi taidokkaasti. Tanssii susien kanssa on todella upeasti kuvattu ja pääasiassa erittäin hyvin leikattu. Valaisu on yökohtauksissa oivallista, minkä lisäksi 1860-luvun lavasteet ja asut ovat hienosti toteutetut. Äänipuolikin on hyvin rakennettu ja tekijät ovat tienneet, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja milloin soittaa John Barryn mainioita sävelmiä.

Elokuvasta on olemassa noin tunnin pidempi, eli yhteensä neljä tuntia kestävä versio. Mukana on paljon pidennettyjä ja kokonaan uusia kohtauksia, minkä lisäksi jotkut kohtaukset ovat hieman eri tavalla järjesteltyjä. Itse näin kolmen tunnin teatteriversion, mutta aion seuraavan kerran katsoa pidennetyn version, vaikka hieman karmiikin, jos se sitten tuntuu mielestäni pitkäveteiseltä...

Yhteenveto: Tanssii susien kanssa on hieno lännenelokuva, millaista ei enää tänä päivänä tehtäisi - ainakaan tässä mittakaavassa. Kolmen tunnin kestoon mahtuu paljon rauhallista olemista ja maisemien ihastelua. Jos leffa tehtäisiin vuonna 2020, siitä leikattaisiin vähintäänkin puoli tuntia pois. Monille nuorille katsojille elokuva voi tuntua pitkäveteiseltä ja vaikka täytyy myöntää, että loppupäässä kesto alkoi kyllä tuntumaan (lähinnä hieman kömpelön rakkaustarinan vuoksi), olin muuten täysin myyty. Kevin Costner onnistui vakuuttamaan minut ohjaustaidoillaan. Sioux-intiaanien ollessa vahvasti yhtä luonnon kanssa, on myös hyvä, että elokuvakin jaksaa ihastella luonnon ihmeitä - etenkin kun elokuva on näin huikean hyvin kuvattu. Kulttuurien kohtaamista on kiehtovaa seurata ja siihen mahtuu myös paljon hilpeitä tilanteita. Jännitystä on luvassa, eikä toimintaakaan puutu. Mary McDonnellin mitäänsanomattoman roolisuorituksen vuoksi romanttinen puoli kuitenkin lässähtää ja tiputtaa pisteitä. Siitä huolimatta Tanssii susien kanssa on upea filmi, mikä kaikkien westernfanien ja kunnon elokuvaharrastajien täytyy katsoa ainakin kerran elämässään. Siitä huolimatta en olisi itse antanut tälle kaikkia pystejä, eikä kyseessä ole mielestäni ilmestymisvuotensa paras teos. Se rooli menee omissa silmissäni joko Mafiaveljille (Goodfellas - 1990), Saksikäsi Edwardille (Edward Scissorhands - 1990) tai Piinalle (Misery - 1990).

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dances with Wolves, 1990, Tig Productions, Majestic Films International, Allied Filmmakers

Arvostelu: Molly's Game (2017)

MOLLY'S GAME

Ohjaus: Aaron Sorkin
Pääosissa: Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner, Michael Cera, Brian d'Arcy James, Chris O'Dowd, Bill Camp, Graham Greene, Jeremy Strong, Claire Rankin ja Jon Bass
Genre: draama, trilleri
Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia
Ikäraja: 16

Molly's Game perustuu Molly Bloomin muistelmateokseen "Molly's Game: From Hollywood's Elite to Wall Street's Billionaire Boys Club, My High-Stakes Adventure in the World of Underground Poker" vuodelta 2014. Samana vuonna tuottaja Mark Gordon osti kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi työstämään siitä filmiä. Käsikirjoittajaksi valittiin Oscar-palkittu Aaron Sorkin, joka päätti samalla myös ohjata elokuvan. Leffan kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja Molly's Game sai ensi-iltansa syyskuussa 2017 Toronton elokuvajuhlilla Kanadassa. Sen jälkeen leffaa on näytetty erilaisissa tapahtumissa, mutta laajemman teatterilevityksen elokuva sai vasta tämän vuoden puolella. Itse olisin voinut nähdä leffan jo joulukuussa 2017, sillä sille järjestettiin jo silloin lehdistönäytös. Aihe ei kuitenkaan kiinnostanut minua kovin paljoa, joten päätin jättää sen väliin. Tammikuun alussa sille järjestettiin toinen näytös ja pohdin meneväni katsomaan sen, mutta koska samalla viikolla oli neljä muutakin pressiä, oli minun pakko karsia yksi filmeistä pois ja se oli sitten Molly's Game. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun tajusin tehneeni virheen. Leffa nimittäin sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta, jolloin tiesin, että onhan se pakko nähdä. Niinpä menin katsomaan elokuvan sen ensi-iltaviikonloppuna yhdessä tätini kanssa.

FBI ottaa kiinni ex-kumparelaskija Molly Bloomin, joka on järjestänyt yli kymmenen vuotta salaisia pokeri-iltoja näyttelijöille, muusikoille, urheilijoille ja muille varakkaille henkilöille. Muistellessaan mistä koko pokeribisnes sai alkunsa, Molly yrittää keksiä ratkaisua välttääkseen vankilan.

Jessica Chastain on aivan loistovalinta Molly Bloomiksi! Molly on hyvin monipuolinen henkilö, josta löytyy useita puolia läpi leffan ja Chastain tuo ne kaikki hienosti esille. On erittäin mielenkiintoista nähdä, kuinka epävarma Molly alkaa muuttumaan pokeri-iltojen myötä kaiken aikaa rohkeammaksi, jolloin Chastain saa kerättyä itseensä hienoa voimakkuutta. Kehityksestä kiehtovamman tekee se, ettei leffan tarina kulje normaalissa järjestyksessä alusta loppuun, vaan siinä hypitään paljon ajassa edestakaisin, jolloin Molly saattaa olla täysin erilainen persoona, kun kohtaus ja aikakausi vaihtuu. Paikoitellen Molly vaikuttaa ylimieliseltä, mutta Chastain pitää hahmon pidettävänä, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä koko filmin aikana. Hän on myös täysin vakuuttava erittäin fiksuna ja nokkelana, jolloin katsoo ymmärtää, miten Molly on kyennyt salaa luomaan miljoonabisneksen.
     Idris Elba näyttelee Mollyn fiktiivistä asianajajaa, Charlie Jaffeyta ja tuttuun tapaansa Elba on erinomainen roolissaan. Charlien osuus Mollyn elämässä ei ole mitä suurin, mutta hän saa silti paljon ruutuaikaa, mikä tarjoaa Elballe muutaman tilaisuuden loistaa kunnolla. Elban ääntä on aina ilo kuulla, minkä vuoksi on hienoa, että hän saa parissa kohtaa oikeasti käyttää ääntänsä. Charlien ja Mollyn yhteisiä kohtauksia on todella mukava seurata, sillä Elba ja Chastain ovat näyttelijöinä niin mahtavia, ja heidän väliltä löytyy voimakasta kemiaa.
     Chastainin ja Elban lisäksi tärkeitä näyttelijöitä elokuvassa ovat myös Michael Cera ja Kevin Costner. Michael Cera esittää pokeritaituria, jota Molly kutsuu nimellä "Pelaaja X". Elokuvassa X:n todellista henkilöllisyyttä ei paljasteta, mutta monet Molly Bloomin kirjan lukeneet uskovat hänen olevan oikeasti näyttelijä Tobey Maguire. Vaikka tämä ei olisikaan totta, tekee se katselukokemuksesta hieman kiehtovamman aina, kun Cera on ruudulla. On myös hienoa nähdä Cera esittämässä välillä jotain muutakin kuin hermostunutta teiniä, millaisena hänet on yleensä totuttu näkemään. Kevin Costner taas näyttelee Mollyn isää, Larry Bloomia. Itse en ole koskaan oikein välittänyt Costnerista, mutta todella vaativaksi isäksi hän on nappivalinta, vaikkei hahmo paljoa esiinnykään leffassa. Elokuvasta löytyy kuitenkin upea isä-tytär-hetki puiston penkillä, jossa Costner tekee aivan huikeaa työtä näyttelijänä.
     Muita hahmoja filmissä ovat Mollyn pokerin maailmaan esittelevä Dean (Jeremy Strong), Charlien nuori tytär Stella (Whitney Peak), Mollyn äiti Charlene (Claire Rankin), tuomari Foxman (Graham Greene), sekä tietty pokerin pelaajat, kuten kehno Brad (Brian d'Arcy James), hölisevä Douglas (Chris O'Dowd), addiktoitunut Harlan (Bill Camp), rikas Shelly (Jon Bass) ja nuori Cole (Stranger Things -sarjasta, 2016-, tuttu Joe Keery).

Kuten jo sanoin, Molly's Game ei kerro tarinaansa selkeässä järjestyksessä, jolloin se alkaisi siitä, kun Molly on lapsi, mistä se etenisi siihen, kun Molly kilpailee kumparelaskijana, mistä päästään pokerin pariin, mikä johtaisi oikeusjuttuihin. Ei, elokuva kertoo näitä kaikkia asioita päällekäin. Katsojalle on heti alusta alkaen selvää, että Mollyä syytetään laittomista uhkapeli-illoista ja samalla kun Molly yrittää Charlien kanssa selvittää, miten hän välttäisi vankilatuomion, näytetään kuinka Molly päätyi sellaiseen tilanteeseen. Välillä siis nähdään Mollyn ja Charlien yhteisiä kohtauksia, välillä Mollyn lapsuutta, välillä urheilupuolta ja välillä (tai noh, todella usein) Mollyn pokeri-iltoja. Molly toimii läpi leffan kertojana katsojille, selittäen elämäntarinaansa, mikä on erittäin tehokas tapa siirtää muistelmakirja elokuvaksi. Se tietty vaatii katsojaa pysymään tarkkana koko filmin ajan. Leffan seuraaminen ei kuitenkaan tuota vaikeuksia, sillä se on erinomaisesti kirjoitettu, jolloin se vangitsee heti alussa ja katsojana haluaa tietää yhä vain enemmän ja enemmän. Elokuvan vangitsevuudesta kertoo jo se, etten ymmärrä pokerista oikeastaan mitään, eivätkä oikeusjutut ole koskaan kiinnostaneet minua, mutta filmi saa ne tuntumaan todella jännittäviltä. Casino Royalen (2006) tavoin Molly's Game tekee pokerikohtauksista jopa yllättävän lumoavaa katseltavaa.

Koukuttavuudestaan huolimatta Molly's Gamella on kuitenkin ongelma kestonsa kanssa. Elokuva kestää yli kaksi tuntia ja vartin, mistä löytyy kyllä selkeää tyhjäkäyntiä. Vaikka pääasiassa pidin Mollyn kertojaäänestä todella paljon, parissa kohtaa "sitten tapahtui sitä ja sitten tapahtui tätä" -puhe alkaa muuttua pitkäveteiseksi. Leffasta löytyy kohtia, joiden aikana toivoisi tarinan etenevän nopeammin, sillä paikoitellen filmi näyttää samoja juttuja uudestaan vain pienin muutoksin. Juuri ja juuri yli kahden tunnin kestolla Molly's Game saattaisi olla jopa erinomainen elokuva sen hienojen näyttelijäsuoritusten ja Aaron Sorkinin upean käsikirjoituksen vuoksi. Suurimmaksi osaksi ajasta elokuvaa seuraa suurella mielenkiinnolla ja se on saatu rytmitettyä todella hyvin. Tunnelma on erittäin mainio läpi leffan, vaikkakin koko pokerijutun hulluutta olisi voinut korostaa hieman enemmän, sillä välillä se onnistuu tarjoamaan makeat naurut. Myös nokkela dialogi saa katsojan hymähtelemään tyytyväisenä ja aiemmin mainitsemani isä-tytär-hetki onnistuu koskettamaan.

En ihmettele lainkaan, että Aaron Sorkinin teksti on ehdolla sovitetun käsikirjoituksen Oscar-palkinnosta; hän on nimittäin äärimmäisen lahjakas kirjoittaja. Molly's Game on erittäin dialogipainotteinen filmi ja Sorkin on saanut keskusteluista oikeasti todella kiinnostavia, vaikka paikoitellen katsoja saattaa naureskella, ettei kukaan oikeasti puhu niin kuin Sorkinin hahmot. Tämä on tosiaan herran esikoisohjaus ja Sorkin tekee siinäkin todella oivallista työtä. Kiinnostuksella jään odottamaan hänen tulevia elokuviaan. Myös teknisesti Molly's Game on lahjakkaasti toteutettu. Filmi on mainiosti kuvattu ja vaikka kokonaisuus vaatisi tiivistämistä, on leikkaus muuten erinomaista ja se luo hienon rytmin ajassa hyppimiselle. Visuaalisista efekteistä selkeimmät ovat ne hetket, kun Molly selittää katsojille nopeasti erilaisia tilanteita pokeripeleissä. Harmillisesti näytöksessämme elokuvasalin äänet olivat todella pienellä, jolloin filmin äänimaailma ei päässyt mitenkään oikeuksiinsa. Onneksi sentään Daniel Pembertonin säveltämät musiikit pääsivät usein esiin ja ne sopivat täysin kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Liian pitkästä kestostaan huolimatta Molly's Game on todella mainio ja kummallisen addiktoiva elokuva. Noin kymmenen minuutin tiivistämisellä kyseessä saattaisi olla jopa erinomainen teos, sillä siinä on suurimmaksi osaksi kaikki kohdallaan. Aaron Sorkinin käsikirjoitus on huikea ja filmi hyppii eri aikakausilla erittäin taidokkaasti. Dialogi on kekseliästä, minkä lisäksi ensikertalaisohjaaja Sorkin on saanut tunnelman mukaansatempaavaksi, jolloin ei haittaa lainkaan, että filmi vaatii jatkuvaa tarkkaa seuraamista. Jessica Chastain on aivan mahtava pääroolissa Molly Bloomina, kuten on myös Idris Elba hänen asianajajanaan. Myös Michael Cera ja Kevin Costner ilahduttavat loistavilla roolitöillään. Suosittelen Molly's Gamea todella lämpimästi tositarinoista kiinnostuneille ja pokeripelaajille, nokkelasti kirjoitettujen draamojen ystäville, sekä niille, jotka pyrkivät katsomaan kaikki Oscar-ehdokasleffat. Yllätyin, kuinka onnistuneesti elokuva piti kiinnostustani yllä, joten uskon, että leffa toimii monille muillekin, joita eivät erityisemmin pokeri ja oikeusjutut kiinnosta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Molly's Game, 2017, STX Entertainment, Huayi Brothers Pictures, The Mark Gordon Company, Pascal Pictures, Entertainment One