Arvostelu: Game Night (2018)

GAME NIGHT

Ohjaus: John Francis Daley ja Jonathan Goldstein
Pääosissa: Jason Bateman, Racher McAdams, Billy Magnussen, Lamorne Morris, Kylie Bunbury, Sharon Horgan, Kyle Chandler, Jesse Plemons, Michael C. Hall, Jeffrey Wright ja Danny Huston
Genre: komedia, trilleri
Kesto: 1 tunti 40 minuuttia
Ikäraja: 16

Kun ensimmäisen kerran kuulin Game Nightista, en ollut kovin kiinnostunut. Lyhyiden televisiomainosten perusteella leffa vaikutti ärsyttävältä kohellukselta, joka ei naurattaisi, vaan aiheuttaisi lähinnä päänsärkyä. Odotin elokuvan saavan murska-arviot Yhdysvalloissa, mutta niin ei käynytkään. Filmi nousikin yhdeksi kehutuimmaksi komedialeffaksi pitkään aikaan, jolloin se alkoi kiinnostaa minua. Kun huomasin, että se on alle 16-vuotiailta kielletty mustan huumorin komedia, kiinnostukseni kasvoi ja aloin jopa odottamaan sen näkemistä. Vasta juuri ennen Game Nightin ensi-iltaa sille järjestettiin lehdistönäytös, jolloin pääsin katsomaan sen. Ja on pakko sanoa heti, etten ole nauranut yhtä paljon pitkään aikaan.

Kaverusten peli-ilta saa uuden käänteen, kun he tajuavat, että heille järjestetty murhamysteeripeli onkin täyttä totta.

Game Nightin päähenkilöt ovat Jason Batemanin ja Rachel McAdamsin näyttelemä pariskunta Max ja Annie, jotka järjestävät peli-iltoja. Pariskunta on erittäin kilpailuhenkinen, joten näinä iltoina he voivat osoittaa kavereilleen olevansa parempia. Tämä ei onneksi muutu ärsyttäväksi piirteeksi. Maxia ja Annieta on itse asiassa mielenkiintoista seurata läpi leffan, sillä Bateman ja McAdams puhaltavat yhteen hiileen erinomaisesti. He onnistuvat olemaan hauskoja erillään, mutta entistäkin hauskempia yhdessä. Paikoitellen heidän ongelmansa eivät jaksa kiinnostaa, sillä hahmot eivät ole mitä kiehtovimpia, mutta näyttelijät ovat niin pidettävät, että huumorittomatkin hetket toimivat.
     Annien ja Maxin peli-iltoihin osallistujat ovat koulusta asti yhdessä olleet Kevin (Lamorne Morris) ja Michelle (Kylie Bunbury), sekä naistenmies Ryan (Billy Magnussen) ja hänen vaihtuva naisseuralaisensa - tässä tapauksessa Sarah (Sharon Horgan). On oiva ratkaisu, että leffan seuraamat hahmot ovat pareja ja on hienoa, että jokaiselle kolmesta parista on luotu onnistunutta kemiaa, jolloin jokaista paria on ilo seurata. Jokaisen parin välit ovat erilaiset toisistaan, jolloin jokaisella parilla on erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, minkä huomaa helposti pelien aikana. Keviniltä ja Michelleltä löytyy ryppyä rakkaudessa, mitä he yrittävät selvittää, vaikka tilanne olisikin täysin väärä sellaiseen. Sarah taas on fiksu irlantilainen, joka on jostain syystä kiinnostunut Ryanista, joka taas on hänen täysi vastakohtansa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä selkeämmäksi käy, että Ryan on aikamoinen idiootti, minkä ansiosta Magnussen pääsee jatkuvasti varastamaan show'n. Vain parissa kohtaa Ryanin tyhmyys on ärsyttävää, mutta muuten se toimii upeasti ja naurattaa vähän väliä.
     Muita tärkeitä hahmoja filmissä ovat Maxin omahyväinen ja rikas veli Brooks (Kyle Chandler) ja Maxin ja Annien naapurissa asuva outo Gary-poliisi (Jesse Plemons). Ryanin ohella Garykin on selkeä show'n varastaja, sillä siinä missä Ryan on tyhmä, Gary todella on outo. Hän puhuu koko ajan monotonisesti, eivätkä hänen tunteensa vaikuta koskaan luontevilta tai normaaleilta, mikä tekee hänestä välillä karmivan. Plemons on kuitenkin huikea roolissaan, ja kun hän ja Magnussen ovat samassa kohtauksessa, katsojan on vaikea päättää, kumpaa pitää hauskempana. Garykaan ei käy ärsyttäväksi, toisin kuin Brooks, josta katsojana on vaikea pitää, sillä hän vaikuttaa olevan todella täynnä itseään. Chandler sopii rooliinsa, mutta on toisaalta hyvä, että häntä nähdään vähemmän kuin kolmea pelaajaparia.
     Elokuvassa nähdään myös Michael C. Hall "Bulgarialaisena", Danny Huston rikkaana Marlon Freemanina, sekä Jeffrey Wright murhamysteerissä FBI-agenttia esittävänä miehenä.

Ensimmäisten kymmenen minuutin aikana en oikeastaan pitänyt Game Nightista. Kun Max ja Annie esitellään alussa ja heistä kerrotaan montaasikohtauksen avulla, leffa vaikutti liian perinteiseltä jenkkikomedialta, jonka unohtaisi varmasti nopeasti. Filmin ensimmäiset vitsit olivat myös niin kummallista ja myötähäpeällistä säätämistä, että minusta tuntui voimakkaasti siltä, että leffa vajoaisi ihan varmasti vuoden heikoimpien elokuvien joukkoon. Ja sitten jotain tapahtui. Aivan kuin joku lahjakkaampi käsikirjoittaja olisi tullut näyttämään kokelaalle, miten homma pitää hoitaa. Siitä lähteekin sitten sellainen naurukyyti, että välillä tuotti vaikeuksia olla nauramatta kovaan ääneen, jotten vaikuttaisi ihan toopelta muun lehdistöväen keskellä. No ei, lähes kaikki nauroivat useaan otteeseen - jopa jenkkikomedioita pääasiassa inhoava ystäväni Episodi-lehdeltä. Vitsit ovat aivan käsittämättömän nerokkaasti kirjoitettuja. Tilannekomiikka osuu täysin maalitauluunsa. Useat hetket ovat hulvattomia, enkä malta odottaa, että näen ne uudestaan. Filmi on ihan täynnä typeriä juttuja, mutta se osaa hyödyntää niitä niin taidokkaasti, että ne todella tuntuvat nerokkailta. Jotkut vitsit ovat lapsellisia, kun taas toiset ovat synkempää huumoria. Jotkut jutut syntyvät kohelluksesta ja toiset taas voimakkaasta myötähäpeästä. Ja minä nauroin ja hekottelin ja tirskuin ja hihittelin ja hymähtelin tyytyväisenä lähes kaikille jutuille.

Mutta... koska liian usein täytyy olla se mutta... kuten useiden komedioiden kanssa käy, jossain kohtaa vitsit vähenevät ja viimeistään loppuhuipennukseen mennessä ne ovat loppuneet lähes kokonaan. Ja siinä kohtaa yleensä tietää, toimiiko komedia oikeasti, kun jäljellä ovat tarina ja hahmot. Loppupäässä tulin huomanneeksi, etten erityisemmin välittänyt Maxin ja Annien suuresta ongelmasta, mitä he yrittävät ratkaista läpi leffan. Minua ei kovin paljoa edes kiinnostanut, mitä hahmoille käy. Toivoin vain, että joku sanoisi jälleen jotain hauskaa. Sen lisäksi loppuhuipennus tuntuu jotenkin nähdyltä ja tylsältä. Lopetus on myös harmillisen ennalta-arvattava, kun ottaa huomioon, miten yllättäviä hetkiä ja vitsejä sitä ennen on päässyt kokemaan. Noin tunnin ja vartin ajan pidin Game Nightia erittäin mainiona filminä, mutta surkean alun ja kehnon lopun takia en suostu vielä antamaan todella hyvän elokuvan arvosanaa. Ehkä se tapahtuu toisella katselukerralla - sillä tiedän ostavani tämän Blu-rayna ja katsovani sen joskus uudestaan - mutta juuri nyt niin ei käy. Silti minun täytyy sanoa, että pitää olla jokin todella kova teos tulossa, jottei tämä filmi pidä käsissään vuoden hauskimman elokuvan titteliä yhä joulukuun lopulla. Jos siis kaipaatte naurua elämäänne, käykää ihmeessä katsomassa Game Night!

Elokuvan ovat ohjanneet John Francis Daley ja Jonathan Goldstein, jotka ovat aiemmin tehneet yhdessä komedioita kuten Kaameat pomot (Horrible Bosses - 2011) ja sen jatko-osan Kaameat pomot 2:n (Horrible Bosses 2 - 2014), sekä uuden Loman (Vacation - 2015). Heiltä siis todella löytyy tarvittavaa taitoa luoda vitsejä vitsin perään, sekä oikeaa tunnelmaa. Leffan käsikirjoituksesta vastaa Mark Perez, joka on kirjoittanut aivan nerokkaita vitsejä ja tilanteita, muttei ole saanut aikaiseksi mitä mielenkiintoisinta tarinaa. Toivon kuitenkin todella paljon, että kolmikko työskentelee yhdessä vastaisuudessakin. Myös teknisesti Game Night on hyvin toteutettu. Leffa on taidokkaasti kuvattu ja leikattu. Etenkin yhdessä kohtaa nähtävä muka-yhden-kuvan-otto, joka seuraa hahmoja ympäri kartanoa, on tyylikkäästi kuvattu ja siihen on hyvin piilotettu leikkauksia, vaikkakin elokuvafanittajat varmasti huomaavat ne helposti. Visuaalisessa tyylissä en pitänyt kovin paljoa muutamista oudoista laajoista kuvista, jotka oli tarkennettu erittäin kummallisesti, mikä sai ne näyttämään pienoismalleilta tai tietokoneella toteutetuilta. Ääniefektit ovat kuitenkin oivallisia ja vaikka Cliff Martinezin säveltämät musiikit ovat todella unohdettavia, leffan jälkeen soi helposti Queenin biisit päässä loppupäivän ajan.

Yhteenveto: Game Night on todella hauska komedia, pääasiassa jopa aivan hulvaton. Elokuvan alku on aika kehno ja sen loppu tuntuu hieman laiskalta, mutta onneksi niiden välinen aika käytetään taidokkaasti hyödyksi. Huumoria löydetään monilla eri tavoilla ja paikoitellen vitsien rankkuus pääsee yllättämään. Yllätyin myös siitä, kuinka nerokkaasti todella typerät jutut on kirjoitettu. Tunnelma on luotu erittäin viihdyttäväksi ja elokuva onnistuukin yli tunnin ajan pitämään tiukasti mukanaan. Upeiden Ryan-idiootin ja outo-Garyn lisäksi hahmot eivät ole mitä kiinnostavimpia, mutta kun pääkuusikko esiintyy usein pareissa, on pareille saatu aikaiseksi niin toimivaa kemiaa, että jokaista paria katsoo erittäin mielellään. Jason Bateman ja Rachel McAdams ovat nappivalinnat päärooleihin ja muutenkin näyttelijätyö toimii lähes kaikilta. Muutamia outoja kuvia lukuunottamatta tekninenkin toteutus toimii hyvin. Onkin harmi, ettei leffa ole täysin eheä paketti, sillä sen hulvattomuuden takia siitä haluaisi pitää paljon enemmän. Jo tällaisenaan Game Night on kuitenkin erittäin hauska leffa ja suosittelen katsomaan sen, jos kaipaatte makeita nauruja. Tämä on loistovalinta, jos esimerkiksi kaveriporukassa mietitte, mitä voisi mennä katsomaan. Toivon todella, että ohjaajakaksikko Daley ja Goldstein, sekä käsikirjoittaja Perez tekevät tulevaisuudessa yhteistyötä, sillä he selvästi taitavat komiikan jalon taidon. Lopputekstit kannattaa muuten jäädä katsomaan, sillä niiden aikana nähdään hauskoja juttuja, minkä lisäksi niiden jälkeen on tiedossa vielä yksi kohtaus!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2018 - Muokattu 15.12.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.flickeringmyth.com
Game Night, 2018, Aggregate Films, Davis Entertainment, New Line Cinema