Arvostelu: Mad Max 2 - asfalttisoturi (Mad Max 2 - 1981)

MAD MAX 2 - ASFALTTISOTURI

MAD MAX 2

Ohjaus: George Miller

Pääosissa: Mel Gibson, Bruce Spence, Mike Preston, Max Phipps, Kjell Nilsson, Emil Minty, Vernon Wells, Virginia Hey, Arkie Whiteley, Steven J. Spears, Moira Claux, Syd Heylen ja David Downer

Genre: toiminta

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 16

George Millerin esikoiselokuva, Mel Gibsonin tähdittämä Mad Max (1979) oli taloudellinen hitti, joka voitti vähitellen myös kriitikot puolelleen. Elokuvan suosio herätti Hollywoodin kiinnostuksen Milleriin ja Gibsoniin, ja Milleriä houkuteltiinkin ohjaamaan muun muassa ensimmäinen Rambo-elokuva, Taistelija (First Blood - 1982). Miller ei ollut kiinnostunut siitä, vaan hän halusi tehdä leffan rockista, joka kulki pitkään työnimellä "Roxanne". Projekti ei kuitenkaan edennyt, jolloin Miller alkoikin pohtia Mad Maxin jatko-osan tekemistä. Todella pienellä budjetilla tehdyn ensimmäisen elokuvan menestyksen myötä Miller sai jatko-osaa varten kymmenkertaisen budjetin. Kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1981 ja lopulta samaisen vuoden joulukuussa ensi-iltansa sai Mad Max 2, joka julkaistiin Yhdysvalloissa keväällä 1982 nimellä The Road Warrior ja Suomeen elokuva saapui jouluna 1982 näiden kahden tittelin yhdistelmällä Mad Max 2 - asfalttisoturi. Elokuva oli hitti, joskin se ei yltänyt ensimmäisen osan korkeisiin lipputuloihin. Se kuitenkin voitti välittömästi niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä voitti kotimaassaan Australiassa useita AACTA-palkintoja, muun muassa ohjauksesta, lavastuksesta, puvustuksesta ja leikkauksesta. Vuosien varrella leffan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Mad Max 2 - asfalttisoturia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista toimintaelokuvista. Itse katsoin elokuvan alkuvuodesta 2015, odotellessani sarjan neljännen osan, Mad Max: Fury Roadin (2015) ilmestymistä. Pidin jatko-osasta enemmän kuin alkuperäisestä, mutten ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla Furiosa: A Mad Max Saga (2024), päätin katsoa alkuperäistrilogian uudestaan ja samalla arvostella sen. Katsoin Mad Max 2 - asfalttisoturin jo viikkoa ensimmäisen leffan jälkeen.

Perheensä menettänyt Max Rockatansky ajelee ympäri suuren sodan tuhoamaa maailmaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, kun hän päätyy auttamaan pientä kylää, jota piinaa häijy lordi Humungus barbaarijoukkoineen.

Mel Gibson tekee paluun rooliinsa Max Rockatanskyksi, joka vaimonsa ja lapsensa murhan jälkeen erosi poliisivoimista ja ajelee nyt koiransa kanssa ympäri aavikoitunutta Australiaa, etsien ruokaa ja bensiiniä, sekä joutuen ongelmiin erilaisten tahojen kanssa. Jo ensimmäisessä Mad Maxissa Gibson esitteli karismaansa ratin takana, mutta Mad Max 2:ssa mies pääsee vielä paremmin vauhtiin asfalttisoturina. Gibson pysyttelee lähinnä yhdessä ilmeessä, mutta näyttää myös oikeilla hetkillä enemmänkin tunteita, yleensä silloin kun kukaan muu ei näe. Maxista kirjoitetaan tälläkin kertaa kiinnostava ja hänen kehityksensä elokuvan aikana on onnistunut. Hahmoa kiinnostaa lähinnä oma selviytymisensä, mutta asiat muuttuvat hiljalleen, kun hän päätyy keskelle kahden ryhmän konfliktia. Koirakaverin ohella toimivan lisänsä Maxiin tuo hänen jalkatukensa, jollaisia harvemmin näkee toimintaelokuvien keulakuvilla.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Bruce Spence vekkulina helikopteripilottina, joka takertuu Maxin mukaan, Mike Preston Pappagallona, joka johtaa pientä öljypumppujen ympärille rakennettua kylää, jossa asustavat myös esimerkiksi Virginia Heyn esittämä soturinainen, Emil Mintyn näyttelemä villi lapsi ja Steven J. Spearsin esittämä mekaanikko, sekä ruotsalainen Kjell Nilsson barbaarien joukkoa komentavana lordi Humungusina ja esimerkiksi Max Phipps ja Vernon Wells tätä seuraavina roistoina. Sivunäyttelijätkin tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä. Spence tuo muuten varsin synkeään elokuvaan hyvää huumoria pilottihahmollaan, kun taas Minty toimii villilapsena, joka alkaa idolisoimaan Maxia. Nilsson näyttää aluksi koomiselta Humungusina, joka näyttää siltä kuin Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorhees olisi käynyt vaateostoksilla seksikaupassa, mutta hän onnistuu luomaan hahmosta uhkaavan vastuksen Maxille ja kyläläisille.

Alkuperäinen Mad Max -elokuva oli erittäin pätevä ja pieneen budjettiinsa nähden yllättävänkin säväyttävä toimintaraina. Mad Max 2 - asfalttisoturin katsomisen jälkeen ensimmäinen elokuva alkaa kuitenkin tuntua pikemminkin harjoitustyöltä. Harvoin jatko-osa nostaa tasoaan näin reippaasti kaikilla osa-alueilla. Mel Gibson on vielä vakuuttavampi kameran edessä ja George Miller on vielä näppärämpi kameran takana. Lopputuloksena on mahtava toimintaelokuva, joka pistää yhä yli 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen suuren osan lajityypin edustajista nurkkaan häpeämään. Ilman mitään tietokonetehosteita toteutetut autokohtaukset vauhdikkaine takaa-ajoineen ja huimine stuntteineen ovat edelleen äärimmäisen komeaa seurattavaa ja niin adrenaliini kuin jännitys vain kasvavat elokuvan edetessä. 

Oikeastaan vain henkilökohtaisesta konfliktista ja kostosta kertova juoni oli vahvempaa antia ykkösosassa, kun jatko-osassa Max lähinnä vain ilmestyy paikalle kahden muun porukan välienselvittelyn keskelle. Tarinankerronta on kuitenkin väkevämpää ja Miller onkin entistä enemmän halunnut panostaa visuaaliseen kerrontaan ja minimoida dialogia entisestään. Sen lisäksi siinä, missä ykkösleffan varsinainen kostoretki elokuvan lopussa jäi turhan lyhyeksi, Asfalttisoturin bensankatkuinen huipennus ei todellakaan jätä millään lailla kylmäksi. Vaikka viimeksikin Miller ja kumppanit saivat tyylikästä jälkeä aikaan aikamoisella pikkusummalla, jatko-osan moninkertainen budjetti näkyy ja kuuluu kyllä kaikin tavoin. Kun ykkösosassa sivilisaatio oli vasta romahtamisen partaalla, jatko-osa sijoittuu jo kunnon maailmanlopun karuihin maisemiin.

Puolentoista tunnin kesto on tälläkin kertaa tehokkaan napakka mitta elokuvalle ja menosta on turhat karsittu pois. Toimintaa riittää ja sitä kasvatellaan koko ajan kohti huippuaan finaalissa. Vaikka Miller joutuikin leikkaamaan leffasta pahimpia raakuuksia varsin runsaalla kädellä, jotta se myönnettiin eri tahojen toimesta julkaisukelvolliseksi, on väkivalta tälläkin kertaa brutaalia. Toiminnan ohelle löytyy muutakin sisältöä, oli kyse sitten pilotin tuomasta huumorista, pienestä romantiikan vireestä lämpimään sydämeen, kun Max alkaa hiljalleen hyväksyä muitakin ihmisiä ympärilleen. 

Ensimmäisen Mad Maxin teosta kokemusta rikkaampi George Miller tykittelee vaikuttavasti menemään jatko-osan ohjaksissa, rakentaen toinen toistaan hienompia toimintakohtauksia. Millerillä on myös tarkkaa silmää huikeille visuaalisuuksille. Mad Max 2 - asfalttisoturi on nimittäin erinomaisesti kuvattu. Kameratyöskentely on todella näyttävää, oli kyse sitten etu- ja taka-alaa esimerkillisesti hyödyntävästä kuvasommittelusta, tarkkaan suunnitelluista kamera-ajoista tai hurjista laajoista kuvista, joissa monien kulkuneuvojen aiheuttama kaaos pääsee tosissaan oikeuksiinsa. Lavasteet ovat hienot, maskeeraukset mainiot ja erikoistehosteet vaikuttavat. Puvustajat ovat tehneet varsin kummia ratkaisuja Humungusin joukon kanssa, mutta vähitellen joistain erittäin tuhmista orgioista paikalle tupsahtaneiden näköisiin ukkoihin tottuu. Ääniefektit rymistelevät hyvin menemään ja Brian Mayn (joka ei vieläkään ole se Queenin kitaristi) säveltämät musiikit tehostavat räjähtävää menoa entisestään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mad Max 2, 1981, Kennedy Miller Productions

Arvostelu: Evil Dead - kauhun riivaamat (The Evil Dead - 1981)

THE EVIL DEAD

Ohjaus: Sam Raimi
Pääosissa: Bruce Campbell, Ellen Sandweiss, Betsy Baker, Hal Delrich ja Sarah York
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 25 minuuttia
Ikäraja: 18

The Evil Dead, eli suomalaisittain Evil Dead - kauhun riivaamat on Sam Raimin ohjaama ja Bruce Campbellin tähdittämä kauhuelokuva. Raimi ja Campbell olivat olleet ystäviä lapsesta asti ja he olivat tehneet useita lyhytelokuvia yhdessä. Tehtyään collegessa filmin It's Murder! (1977), he alkoivat suunnittelemaan kauhuleffan tekoa. Todistaakseen taitonsa, he tekivät lyhytleffan Within the Woods (1978), mikä toimi prototyyppinä täyspitkälle elokuvalle. Esittämällä sitä oikeille tahoille, Raimi ja Campbell saivat kerättyä tarvittavan summan leffan tekoon. Työryhmään he kasasivat paljon tuttujaan ja päättivät hyödyntää mahdollisimman paljon asioita, mitkä eivät kustantaisi heille melkein mitään. Kuvauksissa sattui ja tapahtui ongelmia ja haavereita, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Evil Dead - kauhun riivaamat sai maailmanensi-iltansa 15. lokakuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli budjettiinsa verrattuna valtava hitti ja kriitikotkin ihastuivat leffaan. Nykyään kyseessä on yksi kauhugenren merkkiteoksista. Itse näin Evil Dead - kauhun riivaamat ensimmäistä kertaa vasta muutama vuosi sitten ja pidin leffasta kovasti. Nyt kun huomasin elokuvan täyttävän 40 vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Viisi kaveria matkustavat lomailemaan ränsistyneellä mökillä keskellä metsää. Mökistä he löytävät mystisen Kuolleiden kirjan, minkä tutkiminen herättää metsässä jotain pahaa...

Mökille lähtevät kaverukset ovat Campbellin näyttelemä Ash, hänen tyttöystävänsä Linda (Betsy Baker), Ashin sisko Cheryl (Ellen Sandweiss), sekä pariskunta Shelly (Sarah York) ja Scott (Hal Delrich). Lukuun ottamatta hahmojen suhteita toisiinsa, heistä ei sen kummemmin paljasteta mitään. Hahmojen persoonat korostuvat lähinnä siitä, kuinka he reagoivat, kun kauheudet alkavat. Näyttelijöistä huokuu amatöörimäisyys, mutta jokainen viisikosta onnistuu vakuuttamaan ainakin kerran leffan aikana. Parasta työtä tekee tietty Bruce Campbell, joka hyppää niin voimakkaasti menoon mukaan, ettei voi muuta kuin ihailla hänen omistautumistaan projektille.

Evil Deadin hienous ei todellakaan synny näyttelijäsuorituksista, joista löytyy kyllä omat onnistumisensa, mutta joista yksikään ei ole mitään Oscar-tasoista työtä. Tarina on erittäin yksinkertainen, eikä leffassa heittäydytä erityisen syvälliseksi koskaan. Hahmot menevät mökille ja hyvin pian alkaa tapahtua. Loppuleffa käytetäänkin hahmojen lähes keskeytymättömään piinaamiseen. Ei, Evil Deadin hienous syntyy puhtaasta elokuvan tekemisen riemusta ja vimmasta, mikä oikein huokuu läpi leffan. Vaikka näyttelijät ja tekijät enemmän tai vähemmän inhosivat työprosessia kurjien olosuhteiden takia, kaikki ovat täysillä menossa mukana ja pistävät itsensä likoon. Elokuva itsessään on sellaista menoa, että huh huh! Kun kaverukset alussa herättävät jotain pahaa pelottelemaan heitä, meininki käy yhä vain hullunkurisemmaksi ja painajaismaisemmaksi. Elokuva muistuttaakin usein painajaista, mikä käy kaiken aikaa isommilla kierroksilla ja samanaikaisesti sekä kiehtoo että pelottaa sekopäisyydellään.

Lisäksi Evil Dead - kauhun riivaamat on mitä täydellisin osoitus siitä, kuinka paljon voikaan saada aikaiseksi todella vähällä. Elokuvassa paistaa kaikessa läpi, kuinka mitättömällä budjetilla se on pistetty kasaan. Se on kuitenkin iso osa leffan suurta viehätystä. Campbell ja etenkin Sam Raimi osoittavat nerokkuuttaan pitkin elokuvaa, hyödyntämällä ties minkälaisia kikkailuja ja keksimällä ties mitä pähkähulluja ideoita, mitkä vain voimistuvat loppua kohti. Niin hahmot kuin katsojat saavat todella minimaalisia hengähdystaukoja ja muuten elokuva on aikamoista höykytystä. Tunnelma on erinomaisesti rakennettu. Leffa onnistuu poukkoilemaan kauhun ja synkän komedian välillä tyylikkäästi. Elokuvassa on sellaista kunnon tekemisen meininkiä täysin eri tavalla kuin monissa muissa filmeissä ja sen innovatiivisuus saa katsojan innostumaan päästämään omankin luovuutensa valloilleen. Aika moni kauhutekijä on selvästi tuntenut samoin. Tuskinpa Raimilla ja kumppaneilla kävi lainkaan mielessä, kuinka paljon he tulevatkaan vaikuttamaan lajityyppiin leffallaan.

Teknisestä toteutuksesta huomaa, että työryhmällä ei ollut varaa uusimmista uusiin vempaimiin, mutta eipä tuo haittaa. Osa kuvista on epätarkkoja, mutta senkin voi katsoa sormien läpi, sillä kameratyöskentely on muuten niin taitavaa. Kameraa liikutellaan kekseliäin ja elokuvalle sopivasti sekopäisin tavoin, minkä lisäksi kamera on usein sommiteltu todella vinksahtaneesti, mikä vain lisää tyylikkyyttä. Valaisu ja inhottavat lavasteet tuovat oman lisänsä visuaalisuuteen. Maskeeraajat ovat saaneet aikaiseksi todella kuvottaviakin näkyjä. Demonien valtaamien hahmojen silmät toteutettiin todella epämiellyttävillä linsseillä ja pelkästään elokuvaa katsoessa voi tuntea näyttelijöiden tuskan. Tekoverta ei säästellä, vaan sillä roiskitaan yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin. Veren lisäksi näyttelijät joutuvat kaikenlaisen muunkin saastan peittoon. Osa efekteistä toimii yhä tänäkin päivänä, mutta esimerkiksi lopussa hyödynnetty stop motion -animaatio näki parhaat päivänsä aikoja sitten, hieman laimentaen huipennuksen tehokkuutta. Leikkauksessa turhat on karsittu pois ja vajaan puolentoista tunnin kesto on täyttä asiaa. Äänimaailma on hienosti luotu ja niin musiikit kuin ääniefektit lisäävät kasvavaa hulluutta.

Yhteenveto: Evil Dead - kauhun riivaamat on mahtavan sekopäinen kauhuelokuva ja ehta lajityyppinsä merkkiteos. Siitä suorastaan huokuu elokuvanteon into ja riemu, mikä tarttuu väkisinkin katsojaan ja imaisee mukaan varsinaiseen elämykseen. Sam Raimin ohjaus on hengästyttävän hullunkurinen ja filmin kiero luonne kauhistuttaa ja ihastuttaa samanaikaisesti. Mielikuvituksellinen ja luovuutta pursuava työryhmä on päästänyt kekseliäisyytensä riehumaan valloillaan ja lopputulos on aikamoista tykitystä. Raimi onnistuu kuin ihmeen kaupalla pitämään hersyvän päättömyydenkin tyylikkäästi kasassa. Osa elokuvan viehätystä on sen rosoinen toteutus kaikessa. Hahmoista ei paljoa saa irti, mutta heidän näyttelijänsä heittäytyvät höykytykseen onnistuneesti. Bruce Campbell on riemastuttava Ashina. Kaikin puolin Evil Dead - kauhun riivaamat on aikamoinen klassikkoelokuva kaikin puolin. Sen lisäksi, että se inspiroi omassa lajityypissään lukuisia muita tekijöitä kokeilemaan samaa, se myös näytti, kuinka pientä budjettia ja hieman amatöörimäistä tuotantoa voi venyttää äärimmilleen ja saada aikaiseksi jotain mullistavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.6.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Evil Dead, 1981, Renaissance Pictures

Arvostelu: Sukellusvene U-96 (Das Boot - 1981)

SUKELLUSVENE U-96

DAS BOOT

Ohjaus: Wolfgang Petersen
Pääosissa: Jürgen Prochnow, Herbert Grönemeyer, Klaus Wennemann, Hubertus Bengsch, Martin Semmelrogge, Bernd Tauber, Erwin Leder, Martin May, Heinz Hoenig, Uwe Ochsenknecht, Claude-Oliver Rudolph, Jan Fedder, Ralf Richter, Joachim Bernhard, Oliver Stritzel ja Otto Sander
Genre: sota, draama
Kesto: 2 tuntia 29 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia 28 minuuttia - BBC-minisarja: noin 5 tuntia
Ikäraja: 16

Das Boot, eli suomalaisittain Sukellusvene U-96 perustuu Lothar-Günther Buchheimin samannimiseen kirjaan vuodelta 1973, mikä pohjautui hänen omiin kokemuksiinsa toisen maailmansodan aikaan U-96-sukellusveneen sotakirjeenvaihtajana. Kotimaassaan Saksassa kirja nousi myydyimmäksi fiktio-opukseksi toisesta maailmansodasta. Myös muualla maailmalla kirjasta kiinnostuttiin ja Hollywoodissa ryhdyttiin työstämään filmatisointia vuonna 1976. Projekti ei kuitenkaan edennyt siellä, joten Saksassa alkoi leffan työstäminen tuottaja Günter Rohrbachin toimesta. Elokuva vaati kuitenkin valtavaa budjettia ja siihen aikaan filmien ei ollut yhtä helppoa saada suuria rahamääriä Saksassa kuin televisiosarjojen, joten Rohrbach tarvitsi monien televisioyhtiöiden apua. Tämä johti siihen, että kirjasta piti työstää samanaikaisesti sekä versio elokuvateattereihin, että pidempi versio televisiosarjan muotoon. Rohrbach palkkasi ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Wolfgang Petersenin, joka joutui suunnittelemaan tekstinsä sekä filmiksi että sarjaksi sopivaksi. Petersen onkin sanonut, että hänestä tuntui siltä kuin hän olisi kirjoittanut elokuvaa oikealla kädellään ja televisiosarjaa vasemmalla. Kuvaukset alkoivat ja niissä sattui ja tapahtui kaikenlaista. Ulkokuvia varten käytettiin lähes onttoa sukellusveneen kuorta, millä pystyi kulkemaan jonkin matkaa. Sen lisäksi, että yhtenä kuvauspäivänä tämä kuori upposi ja työryhmällä kesti tuoda se takaisin pintaan, eräänä aamuna työryhmä käveli kuvauspaikalle ja huomasi, että kuori oli viety. Kävi ilmi, että se oli luvattu toisen elokuvan, Steven Spielbergin seikkailun Kadonneen aarteen metsästäjät (Raiders of the Lost Ark - 1981) kuvauksiin. Tapaturmiakin sattui ja kun eräs näyttelijä liukastui kannella myrskykohtauksen aikana, tekijät luulivat näyttelijän improvisoivan ja kuvasivat vielä lisää, ennen kuin tajusivat, että näyttelijä täytyi saada sairaalaan. Jälkitöissäkin koitui vaikeuksia, kun monista kuvatuista tunneista piti saada leikattua kaksi eri versiota. Lopulta kaksi ja puolituntinen Sukellusvene U-96 -elokuva saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja se sai maailmanensi-iltansa 17. syyskuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuvalla oli Saksan elokuvahistorian suurin avaus ja se oli valtava menestys. Aluksi monet saksalaiskriitikot torjuivat leffan, mutta kun filmi osoittautui ylistetyksi ja suosituksi maailmanlaajuisesti, lopulta myös kotimaan arvostelut muuttuivat positiivisiksi. Kirjailija Buchheim ei kuitenkaan filmistä pitänyt. Sukellusvene U-96 sai jopa kuusi Oscar-ehdokkuutta (paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, äänitys ja äänitehosteet), sekä BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet parhaana vieraskielisenä elokuvana, muttei voittanut palkinnoista yhtäkään. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut, etenkin kun kahden ja puolen tunnin teatteriversion lisäksi siitä on julkaistu viisituntinen minisarja vuonna 1984, sekä kolmen ja puolen tunnin ohjaajan versio vuonna 1997. Itse en ollut aiemmin nähnyt filmiä, mutta olin tiennyt siitä jo vuosia. Kun huomasin Sukellusvene U-96:n täyttävän nyt 40 vuotta, päätin vihdoin sivistää itseäni katsomalla ja arvostelemalla elokuvan juhlan kunniaksi. Ja katsoinpa vielä sen kolme- ja puolituntisen ohjaajan version!

Vuonna 1941 saksalaisluutnantti Werner määrätään sotakirjeenvaihtajaksi U-96-sukellusveneelle. Loukussa meren syvyyksissä Werner kohtaa veijarimaista toveruutta, kuolettavaa tylsyyttä, sekä piinaavaa kauhua.

Paremmin laulajana kuin näyttelijänä tunnettu Herbert Grönemeyer nähdään luutnantti Wernerinä, joka saa homman toimia saksalaissukellusvene U-96:n sotakirjeenvaihtajana. Wernerin tavoin katsojakin lähtee täysin keltanokkana kokemaan sukellusveneen saloja. Katsoja voikin erittäin hyvin tuntea Wernerin fiilikset, kun tämä aluksi kokee itsensä ulkopuoliseksi tiiviin, toisensa pitkään tunteneen miehistön keskellä. Vähitellen porukka alkaa kuitenkin lämmetä hänelle ja samalla myös katsoja otetaan avosylin vastaan. Grönemeyer on todella hyvä roolissaan ja on mielenkiintoista seurata hänen hahmonsa muutosta heikkohermoisesta kuvaajasta tositoimiin valmiiksi sotilaaksi.

     Wernerin tavoin myös katsoja pääsee tutustumaan aikamoiseen joukkoon, mitä myös sukellusvene U-96:n miehistöksi kutsutaan. Jürgen Prochnow näyttelee sukellusveneen kapteenia, jota muu miehistö kutsuu usein "Vanhaksi mieheksi". Prochnow'ssa on juuri oikeaa karismaa määrätietoiseksi johtajaksi, josta löytyy kuitenkin sympaattinenkin puolensa. Miehistön muutkin näyttelijät ovat erittäin oivallisia rooleissaan. Vaikka Werneriä ja kapteenia lukuun ottamatta muut miehistöstä eivät korostu selkeästi edukseen, ei tämä haittaa, sillä miehistön jäsenten kautta nostetaan silti monenlaisia persoonia ja näkemyksiä sodasta esiin. Jotkut ovat taistelutahtoisempia, jotkut herkempiä ja toiset taas yrittävät esimerkiksi lievittää omia pelkotilojaan jatkuvalla vitsailulla. 

Erityisen mielenkiintoista miehistössä on, että vaikka he ovat kaikki natseja, katsoja on silti mielellään heidän mukanaan. Suuri osa katsojista on luultavasti tottunut näkemään natsit leffojen pahiksina, jotka ovat kaikki samanlaisia häijyjä tappajia. Sukellusvene U-96 kuitenkin näyttää menoa toiselta puolelta ja muistuttaa, että natsitkin olivat loppujen lopuksi ihmisiä. Natsit tekivät kyllä epäinhimillisiä tekoja, joita ei voi mitenkään puolustella, eikä leffa sellaista ryhdy tekemään. Leffa itse asiassa osoittaa, etteivät monet natsit välttämättä lainkaan hyväksyneet tai edes halunneet sotaa. Tuohon aikaan ei vain oikein voinut muuta kuin totella ohjeita, jos halusi pysyä hengissä. Elokuvan aikana miehistön jäsenet avautuvatkin monista mielipiteistään koskien sotaa ja Adolf Hitleriä. Varsinkin kapteeni tuo usein esille halveksuvan mielipiteensä. Samalla hän myös osoittaa taistonkin keskellä ihailua ja kunnioitusta vastapuolta kohtaan. Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien natsit ovat olleet erittäin arka aihe Saksassa. Elokuva näyttää hahmonsa ihmisinä, muttei maalaile natseista sankareita. Häpeääkin on aistittavissa, sillä hakaristilippua hädin tuskin nähdään koko elokuvan aikana.

Sen lisäksi, että Sukellusvene U-96 tarjoaa poikkeuksellisen näkökulman natsisotilaista, se myös tarjoaa erittäin vangitsevan elämyksen siitä, millaista on kuulua sukellusveneen miehistöön. Elokuvaa varten tekijät olivat alun perin rakentaneet suuren sukellusveneen lavasteen, joka oli toiselta puolelta täysin auki, jotta kuvausryhmä ja näyttelijät pääsivät kuvaamaan helposti. Tähän tuli kuitenkin muutos Wolfgang Petersenin astuttua ohjaajaksi, sillä hän halusi tarjota mahdollisimman autenttisen kokemuksen koko työryhmälle. Niinpä leffa kuvattiin suurimmaksi osaksi realistisen ahtaassa sukellusvenelavasteessa, missä työryhmä pääsi edes jollain tavalla itse kokemaan, millaista homma todellisuudessa oli. Työkuva ei nimittäin ole lainkaan mukava, sen elokuva totta vie osoittaa. U-96 on ulkoapäin mahtipontinen kulkuneuvo, mutta sisältä se on erittäin tukala. Niinkin tukala, että on ihme, jos kaikki miehistöstä pääsevät kulkemaan ympäri sukellusvenettä. Nukkumispaikkoja oli vain vähän yli puolelle, mikä tarkoitti sitä, että kun toinen puoli miehistöstä oli töissä, toinen nukkui ja vapautti herätessään paikkansa uusille nukkujille. Sitten kun tämä kaikki tapahtuu syvällä meressä, missä happi ei kulje normaalisti, kaikkialla haisee, eikä aurinkoa näe, itse kukin saa paniikkikohtauksen, vaikkei ahtaan paikan kammosta kärsisikään.

Sukellusveneen tuottama ahdistava tilanne hahmoille, sekä heidän näyttelijöilleen välittyy myös katsojalle. Läpi elokuvan tuntuu siltä kuin olisi itsekin loukussa ahtaassa teräsputkilossa. Ja jos tilanne ei stressaa vielä silloinkaan tarpeeksi, niin siihenhän päälle isketään vielä se tosiasia, että nyt ollaan sodassa ja vihollinen voi hyökätä koska tahansa. Elokuva sisältää useita piinaavan tiivistunnelmaisia kohtauksia, joissa miehistö kohtaa vihollislaivan. Tämä ei johda mihinkään eeppisiin taisteluihin (vaikka sitäkin on pienissä määrin luvassa), vaan erittäin jännittäviin ja pitkiin kohtauksiin, joita vain tuijottaa hievahtamatta. Kun miehistön jäsenet pysyvät hiljaa paikoillaan, hikipisarat valuen kasvoillaan, myös katsoja tekee samaa. Tutkan yhä tiheämmin kuuluva piippaus vain lisää ahdinkoa ja painostavia ovat myös kuvat mittarista, joka osoittaa, kuinka syvälle U-96 vajoaa. Ja mitä syvemmälle mennään, sitä suuremmaksi paine käy sukellusveneen ympärillä. Lisätään ahdistavuuteen vielä metalliset äänet, mitkä kuulostavat siltä, että runko antaa minä hetkenä hyvänsä periksi. Ei ole mikään ihme, että filmi oli ehdolla äänitehosteistaan Oscar-gaalassa. Äänimaailma on fantastinen.

Ei Sukellusvene U-96 kuitenkaan pelkkää ahdistusta ole. Miehistö saattaa kohdata useitakin päiviä, jolloin yhtään mitään ei tapahdu ja heidän täytyy tappaa aikaa jotenkin. Nämä hetket saavat miehistön vekkulimaisen luonteen loistamaan ja hymy tarttuu katsojaankin. Kohtaukset tuovat tarvittavaa hilpeää huumoria mukaan, jotta itse kukin pystyy lievittämään stressaavaa tilannetta mielessään. Hahmot pelleilevät, kunnes ylemmältä taholta tulee sanomista. Ristisanatehtävienkin yhdessä ratkominen on yllättävän kiinnostavaa puuhaa. Tällaiset yksinkertaisilta tuntuvat hetket tuovat todella paljon lisää filmiin. Jos ne istuttaisi mukaan kömpelösti, tuntuisivat ne vain täytteeltä, jotta kestoa saataisiin pidennettyä, mutta Wolfgang Petersen tekee kaiken rautaisella ammattitaidolla.

Niin ja siitä kestosta puheenollen... Lyhyimmillään Sukellusvene U-96 kestää lähes kaksi ja puoli tuntia, mikä on itsessään ihailtavan pitkä kesto filmille. Itse kuitenkin näin vielä tunnin pidempään kestävän ohjaajan version. Elokuvan päätyttyä tutkinkin näiden versioiden eroja ja ainakin se kävi selväksi, että teatteriversio on puhtaampi sotaseikkailu, mistä uupuvat monet miehistön leppoisista hetkistä. Jos siis haluaa riisutumman ja helpomman teoksen, on teatteriversio varmasti parhaiten mieleen. Jos taas haluaa hahmoihin syvyyttä, kannattaa katsoa kolme- ja puolituntinen ohjaajan versio. Mutta jos sekään ei vielä riitä, on Sukellusvene U-96:sta olemassa vielä noin VIISItuntinen minisarja. Vaikka katsomani ohjaajan version kolmen ja puolen tunnin kesto oli selvästi huomattavissa ja siltä filmi kyllä tuntui, ei kesto oikeastaan haitannut itseäni. Kestolla onnistuttiin hyvin korostamaan miehistön kokemaa pitkästyneisyyttä tapahtumaköyhinä ajanjaksoina ja samalla se myös sitten toi lisää tehoa, kun vihdoin alkoi tapahtumaan. Kyseessä on myös sen kokoluokan eepos, että vähintään kolmen tunnin pituus tuntuu jo ajatuksen tasolla pakolliselta.

Ja sitä eeppisyyttä totta vie riittää. Vaikka taistelukohtaukset nojautuvat enemmän jännitykseen kuin suureen toimintaspektaakkeliin, on mukana muita ihon kananlihalle nostattavia hetkiä. Heti alussa, kun U-96 lähtee matkalle, on seikkailun henki vahvasti läsnä ja jo siitä löytyy jotain todella vaikuttavaa ja upeaa. Erityisen eeppistä ovat Klaus Doldingerin säveltämät huikeat musiikit. Doldinger tunnelmoi suurella antaumuksella, tarjoten niin mahtipontisuutta kuin painostavaa henkeä ja myös koskettavuutta. Sukellusvene U-96 onnistuu menemään yllättävänkin vahvasti tunteisiin. Miehistön parissa vietetty aika saa katsojan tuntemaan asiat heidän puolestaan ja tähän liittyy myös suru. Yksi elokuvan parhaista kohtauksista on, kun U-96 saa tuhottua vihollislaivan, mutta he haluavat silti antaa vastustajille mahdollisuuden selvitä hengissä. Ja kun he tajuavat pian tehneensä virheen, mikä aiheuttaa monien vastusten kuoleman, on näiden hahmojen tuska käsinkosketeltavaa.

Sukellusvene U-96 tarjoaa siis kaikenlaista. Siinä on piinaavaa jännitystä ja ahdistusta, sitä tasoittavaa huumoria ja riemua, eeppistä seikkailun tuntua, vaikuttavia taisteluja, sydäntä särkevää draamaa, sekä ennen kaikkea monipuolisia näkemyksiä toisesta maailmansodasta. Jos elokuva olisikin ollut amerikkalainen, olisi natsien kuvaustapa ollut varmasti hyvin toisenlainen ja heidän asemaansa pahiksina olisi takuulla korostettu enemmän. Saksalaisten tekemänä elokuva onnistuu kuitenkin olemaan täysin muuta. Petersen ei koskaan tee filmistä patrioottimaista isänmaan ylistystä. Vaikka katsoja ei asetukaan miehistön tehtävän puolelle, voi silti täysin ymmärtää miehistön tuntemuksia heidän epämiellyttävää hommaansa kohtaan. Petersenin ohjaus on läpikotaisin erinomaista - etenkin kun pitää mielessään, että hänen piti samanaikaisesti työstää leffaa ja sarjaa. Kyseessä on ehta mestariteos, klassikko ja yksi kaikkien aikojen parhaista sotaelokuvista!

Niin upeiden musiikkien kuin järisyttävien ääniefektien lisäksi muukin tekninen toteutus elokuvassa on fantastista. Kuvaus on todella vaikuttavaa, oli kyse sitten tiukoista lähikuvista hahmojen kasvoista tai laajoista kuvista, missä sukellusvene matkaa veden halki. Kenties kuitenkin parhaita otoksia ovat pitkät kuvat, jotka kiertävät miehistön perässä ympäri sukellusvenettä, oikein korostaen kaiken ahtautta. Toisen ohi ei voinut kävellä ilman, että toinen väistää. Nämä pitkät kuvat myös esittelevät huikeita lavasteita oikein koko rahan edestä. Sukellusvene on täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, eivätkä samat huoneet koskaan käy tylsiksi. Asutkin ovat mainiot ja maskeerauksilla korostetaan, kuinka kauan miehistö joutuu U-96:ssa olemaan. Aluksi pehmeäposkiset ja hyvin syöneet pojat muuttuvat vähitellen parrakkaiksi ja laihtuviksi miehiksi, eikä asiaa auta yhtään kehno, pilaantuva ruoka, huono ilma ja olematon hygienia. Tehosteet ovat näyttävät ja yhdessä kohtauksessa räjähdetiimi pääsee täyttämään taivaan liekeillä.

Yhteenveto: Sukellusvene U-96 on kiistaton mestariteos ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista sotaelokuvista! Ohjaaja Wolfgang Petersen on rakentanut elokuvan hämmästyttävän rautaisella otteella, imaisten katsojan täysillä mukaan sukellusveneen matkaan. Katsojasta tuntuu siltä kuin olisi itsekin jumissa ahtaassa teräsputkilossa. Petersenin työtä vain ihailee lisää, kun tajuaa, että hänen täytyi samanaikaisesti työstää leffasta kahta eri versiota, saaden homman toimimaan niin elokuvana kuin televisiosarjana. Pitkästä kestosta huolimatta filmi pitää tiukasti kiinni katsojasta ja tarjoaa varsinaisen elämysmatkan. Katsoja voi helposti yhtyä miehistön tunnelmiin ja leffan aikana on luvassa niin seikkailun riemua, sodan kauhuja, kaverillista hupia kuin myös traagista surua. Näyttelijät hoitavat kaikki työnsä hienosti ja he saavat katsojan uskomaan miehistön riutumiseen matkan aikana. Tekninen puoli on lahjakkaasti tuotettu ja sotakohtaukset ovat todella vaikuttavia. Kaiken kaikkiaan Sukellusvene U-96 on sotafilmien priimaa ja niitä teoksia, jotka jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään - vaikka sitten vain sen lyhyimmän teatteriversion.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.10.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Das Boot, 1981, Bavaria Film, Twin Bros. Productions, Radiant Film GmbH, Süddeutscher Rundfunk, Westdeutscher Rundfunk

Arvostelu: Mieletön maailmanhistoria (History of the World, Part I - 1981)

MIELETÖN MAAILMANHISTORIA

HISTORY OF THE WORLD, PART I

Ohjaus: Mel Brooks
Pääosissa: Mel Brooks, Mary-Margaret Humes, Gregory Hines, Ron Carey, Dom DeLuise, Madeline Kahn, Harvey Korman, Cloris Leachman, Pamela Stephenson, Shecky Greene, Sid Caesar, Carl Reiner, Hugh Hefner, Nigel Hawthorne, John Hurt ja Orson Welles
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 12

History of the World, Part I, eli suomalaisittain Mieletön maailmanhistoria on Mel Brooksin ohjaama, tuottama, käsikirjoittama ja tähdittämä komediaelokuva. Brooks on itse kertonut saaneensa idean elokuvaan, kun hän oli 20th Century Foxin studiolla kävelyllä ja joku kysyi häneltä, mikä hänen seuraava iso elokuvansa oli. Brooks oli hetken mielijohteesta vastannut, että elokuva olisi hänen isoin työnsä koskaan - se kattaisi koko maailmanhistorian! Tämä ajatus jäi tosissaan pyörimään hänen päässään ja hän alkoikin oikeasti työstämään filmiä. Kuvaukset lähtivät käyntiin ja lopulta Mieletön maailmanhistoria sai maailmanensi-iltansa 12. kesäkuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva ei ollut Brooksin toivoma menestys, eikä se voittanut kriitikoita puolelleen. Se jopa sai vuoden huonoimman elokuvan ehdokkuuden Stinkers Bad Movie Awardsissa! Itse olen nähnyt Mielettömän maailmanhistorian vain kerran, mutta se tapahtui yli kymmenen vuotta sitten, kun olin vielä lapsi. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja arvostella sen juhlan kunniaksi.

Mielettömässä maailmanhistoriassa Mel Brooks vie katsojansa aikamatkalle historian havinoihin... tai ainakin todella tarkasti valittuihin muutamaan tapahtumaan. Elokuva alkaa Stanley Kubrickin 2001: Avaruusseikkailua (2001: A Space Odyssey - 1968) parodioivalla ihmisen syntytarinalla legendaarisen Orson Wellesin selostamana. Leffa nappaa heti katsojansa mukaan ja aloitus voittaa puoleensa, etenkin kun kivikautta jatkava Vanhan testamentin kuvaus tarjoaa erittäin mojovat naurut. Ensimmäinen kymmenminuuttinen tai vartti on aivan mahtava ja luvassa voisi olla jälleen yksi loistokomedia Brooksilta... mutta ei kestä kauaa, kun taso lähtee jo laskuun.

Brooks päättää nopeasti olla tekemättä sen enempää pilkkaa Raamatun tarinoista (vaikka sentään viimeinen ehtoollinen Jeesuksen (John Hurt) kanssa onkin mukana myöhemmin) ja hyppää Rooman Imperiumiin, missä hän esittää stand-up filosofia, Comicusta, joka saa mahdollisuuden esiintyä itse Keisarin (Dom DeLuise) palatsissa (minkä ulkokuvat tietty otettiin Las Vegasin Caesar's Palacessa parin roomalaispylvään kera). Aluksi hauskalta vaikuttava sketsi, mikä sisältää niin roomalaisaikaista Kelaa kuin hilpeää eunukkien testailua, muuttuu ylivenytetyksi kertomukseksi, joka ei osaa loppua tarpeeksi ajoissa. Roomaa varten rakennettiin aikamoiset lavasteet, joten on luultavaa, että budjettisyistä niissä on haluttu kuvata mahdollisimman paljon materiaalia. Tämä on ymmärrettävää, mutta harmi vain, ettei se kuvattu materiaali ole lopulta kovinkaan kaksista. Suunnilleen vain joka toinen vitsi osuu maaliinsa ja loput sitten lentävät kauas huti.

Tämä itse asiassa pätee koko loppuleffaa. Ihmisen synnyn ja Vanhan testamentin neronleimausten jälkeen Brooks vaikuttaisi olevan epätoivoinen ideoidensa kanssa. Rooman Imperiumia seuraava Espanjan inkvisition aikana kuultava musikaalinumero tarjoaa parit naurut, mutta sekin on liian pitkä. The Inquisition kappale olikin ehdolla huonoimman biisin palkinnosta. Brooks itse on kuitenkin erittäin innokkaasti mukana kaikissa rooleissaan ja esittää kappaleen suurinkvisaattorina niin täysillä kuin pystyy. Hänen riemunsa ei vain tartu yleisöön yhtä hyvin kuin hän on varmasti toivonut.

Heikoin osio taitaa kuitenkin olla Ranskan vallankumous, missä Brooks tekee jopa tuplaroolin kuningas Ludvig XVI:nä ja pissapoika Jacquesina. Tässä kohtaa meno on erittäin väsähtänyttä ja katsojakin alkaa tarkistamaan, kuinka kauan filmiä on vielä jäljellä. Brooksilla on ollut käsissään mitä fantastisin idea, mistä ammentaa hulvattomaan elokuvaan, mutta jostain syystä hän ei millään saavuta unelmiaan filmillä. Lopputekstien aikana pyörivät mainokset elokuvan jatko-osasta (mitä ei koskaan tehty, leffan englanninkielinen nimi History of the World, Part I on jo itsessään vitsi) nostavat taas tasoa, vaikka onkin samalla surullista, kuinka paljon parempia nämä lyhyet sketsit ovat isompiin tarinoihin verrattuna. Jos Brooks olisi toteuttanut Rooman, Espanjan ja Ranskan osuudet pienemmällä budjetilla ja vaatimattomammilla lavasteilla, olisi hän kenties voinut tiivistää niiden tarinoita ytimekkäämmiksi ja samalla tuoda mukaan enemmän nokkelaa kettuilua eri historiallisiin tapahtumiin. Silloin kun leffa osuu maaliinsa, se tekee yleensä napakympin, minkä takia Mieletön maailmanhistoria on ihan sujuvasti katsottavaa, joskin keskinkertaista viihdettä. 

Elokuvan tekninen toteutus on pääasiassa mainio, vaikka mukaan mahtuu etenkin alussa selvää taustakankaan käyttöä (mikä toisaalta juurikin luo omaa koomista viehätystään). Lavasteet todella ovat näyttävät ja kamera liikkuu niissä sujuvasti. Maskeerauksetkin näyttävät hyviltä ja puvustajat pääsevät leikkimään usean aikakauden tyyleillä. Äänimaailma on kelvollinen ja John Morriksen säveltämät musiikit säestämät tapahtumia oivallisesti.

Yhteenveto: Mieletön maailmanhistoria on ihan katsottava ja parissa kohtaa suorastaan hulvaton komediaelokuva, jossa olisi kuitenkin potentiaalia paljon parempaan. Alun luolamiesosio ja kymmenen käskyn vitsi lupailevat todella lystikkäästä teoksesta, mutta pian niiden jälkeen taso lähtee laskuun. Leffan lyhyissä sketseissä on huomattavasti enemmän voimaa kuin pitkissä tarinoissa. Antiikin Rooman, Espanjan inkvisition ja Ranskan vallankumouksen kertomukset ovat toinen toistaan tylsemmin tehty ja ne kaipaisivat reippaampaa tiivistämistä ja kunnon potkua. Silloin tällöin elokuva tarjoaa mojovat naurut heikompienkin osuuksien aikana, mutta kauas jäädään siitä, mitä filmi voisi olla. Mel Brooks hoitaa hommaansa täysillä kameran edessä, muttei saa katsojaa yhtymään hänen riemuunsa. Tekninen toteutus on pääasiassa sujuvaa ja lavasteet ovat ihailemisen arvoisia. Tiettyjä kökköyksiä hyödynnetään hyvin komediallisiin tarkoituksiin. Mielettömästä maailmanhistoriasta löytyy tarpeeksi hyviä puolia, jotta sen jaksaa katsoa kokonaan, mutta on leffa silti aika väsähtänyt komediaraina. Kun elokuvan parhaat puolet ovat napakat sketsit ja lopputekstien naureskelu jatko-osasta, mitä ei koskaan tehdä, kertoo se jo paljon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.8.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
History of the World: Part I, 1981, Brooksfilms

Arvostelu: Pako New Yorkista (Escape from New York - 1981)

PAKO NEW YORKISTA

ESCAPE FROM NEW YORK

Ohjaus: John Carpenter
Pääosissa: Kurt Russell, Lee Van Cleef, Ernest Borgnine, Harry Dean Stanton, Isaac Hayes, Adrienne Barbeau ja Donald Pleasence
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 39 minuuttia
Ikäraja: 16

Escape from New York, eli suomalaisittain Pako New Yorkista on John Carpenterin ohjaama toimintaelokuva. Carpenter työsti elokuvan käsikirjoitusta jo 1970-luvulla, muttei saanut myytyä sitä millekään leffayhtiölle, sillä kaikki studiot pitivät sitä liian synkkänä ja outona. Carpenter jatkoikin elokuvan suunnittelua ja teki samaan aikaan kauhuelokuvan Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978). Se leffa onnistui nousemaan niin suureen suosioon, että Carpenter sai solmittua Avco-Embassyn kanssa diilin kahdesta elokuvasta. Ensiksi hän teki kauhuleffan Usva (The Fog - 1980), minkä jälkeen hän päätti vihdoin toteuttaa aiemman ideansa. Carpenter halusi elokuvan päärooliin Kurt Russellin, mutta studio vaati rooliin joko Charles Bronsonia tai Tommy Lee Jonesia. Lopulta Carpenter sai kuitenkin tahtonsa läpi. Russell sai pääroolin ja kuvaukset alkoivat elokuussa 1980. Pako New Yorkista sai maailmanensi-iltansa USA Film Festival -tapahtumassa 1. huhtikuuta 1981 - tasan 40 vuotta sitten! Pieneen budjettiinsa nähden elokuva oli menestys ja se sai myös positiiviset arviot kriitikoilta. Vuosien varrella leffa on noussut kulttiklassikoksi. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pakoa New Yorkista, mutta sitä on suositeltu minulle jo useamman vuoden ajan. Kun huomasin elokuvan viettävän 40-vuotisjuhlaansa, päätin vihdoin katsoa ja arvostella sen syntymäpäivän kunniaksi.

Vaihtoehtoisessa vuodessa 1997 Yhdysvaltojen rikollisuus on kasvanut järkyttäviin mittoihin. New Yorkista on tehty huippuvartioitu vankila, minne maan rikolliset on passitettu elämään muurien taakse. Kun Yhdysvaltojen presidentti tekee pakkolaskun keskelle Manhattania, viranomaisten ainoa toivo lepää Snake Plisskenin harteilla, joka saa tehtäväkseen hakea presidentin elävänä takaisin.

Onneksi John Carpenter sai tahtonsa läpi ja Kurt Russell kiinnitettiin elokuvan päärooliin Snake Plisskeniksi. Vaikka Charles Bronson ja Tommy Lee Jones ovat erittäin mainioita näyttelijöitä, Russell omii hahmon itselleen välittömästi astellessaan kuvaan ensimmäisen kerran. Russell on aikamoinen äijä kovan asenteensa, sekä päheän silmälappunsa kera. Lisäksi hän tuo hienosti jonkinlaista mystisyyttä rooliin. Snaken hahmosta selviää asioita matkan varrella, mutta joitain juttuja jätetään katsojan kuvitelman varaan. Katsoja on välittömästi Snaken puolella, kun tämä lähetetään etsimään Yhdysvaltain presidenttiä kaoottisesta Manhattanista. Jos Snake onnistuu tehtävässä, hän saa armahduksen rikoksistaan, mutta jos hän ei tuo presidenttiä takaisin 24 tunnin sisällä, hänen elimistöönsä lisätty aine tappaa hänet.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Lee Van Cleef Snaken tehtävälleen lähettävänä Haukina, Ernest Borgnine veikeänä taksikuskina, Harry Dean Stanton tärkeitä tietoja omaavana Brainina ja Adrienne Barbeau tätä auttavana Maggiena, Isaac Hayes New Yorkin rikollisia johtavana Herttuana, sekä Donald Pleasence Yhdysvaltain presidenttinä. Russellin lisäksi kaikki muutkin hoitavat hommansa hienosti. Van Cleef on sopivan terävä sotilaskomentajaksi, kun taas Borgnine tuo hyvää huumoria New Yorkin tuhon keskellä. Hayes on erinomaisen häijy Herttuana ja Stanton sopii passelisti itsestään kenties liikoja luulevaksi Brainiksi. Pleasence on tuttuun tapaansa mahtava ja täydellinen valinta presidentiksi.

John Carpenter osoittaa Pako New Yorkista -elokuvalla jälleen upeat lahjansa ja hienon mielikuvituksensa. Hän oli juuri muutama vuotta aiemmin mullistanut kauhugenren Halloween - naamioiden yöllä (missä nähtiin myös Pleasence, sekä tässä elokuvassa kertojaäänenä toimiva Jamie Lee Curtis) ja näyttää taas kerran, kuinka pienellä budjetilla voi saada paljon aikaiseksi, jos vain tietää mitä tekee. Pako New Yorkista maksoi vain kuusi miljoonaa dollaria, mutta monessa kohtaa se näyttää huomattavasti kalliimmalta. Rikkainta filmissä on kuitenkin Carpenterin luoma maailma. Vaikka Yhdysvalloista nähdään vain New York, on sen karuus jo tarpeeksi viestimään, millainen meno on muualla maassa. Upeasti mukaansatempaavalla alustuksella elokuva kertoo katsojalle, mitä on tapahtunut ja herättää suuren mielenkiinnon tulevia tapahtumia kohtaan. Yksi mielestäni parhaimmista yksityiskohdista on, että Vapaudenpatsas ja Liberty Island, jossa patsas sijaitsee, toimivat vankilan päämajana. On erinomainen ja ajatuksia herättävä idea käyttää vapautta symboloivaa, yhtä maailman tunnetuinta nähtävyyttä valtavan vankilan johtamiseen.

Katsojana on välittömästi uppoutunut elokuvan maailmaan ja filmi pitää tiukasti otteessaan loppuun saakka, viihdyttäen erinomaisesti läpi leffan. Snaken matka Manhattanilla sisältää paljon jännitettä ja tiukkaa toimintaa (vaikkakin yllättävän veretöntä kasarifilmiksi), mutta myös onnistunutta koomisuutta - sekä lyhyen musikaalinumeron? Loppua kohti painostavuutta aletaan kasvattamaan yhä vain enemmän, kun aika alkaa käymään Snakelle vähiin. Tunnelma on kaikin puolin taidokkaasti luotu ja kun leffalla on kestoa vain hieman yli puolitoista tuntia, ei aika todellakaan käy pitkäksi. Itse asiassa päin vastoin. Snaken seikkailuja New Yorkissa voisi katsoa vieläkin kauemmin, sillä sen roskaisia katuja, autioita ja rappeutuneita taloja haluaisi tutkia vielä lisää, puhumattakaan kaikenlaisista sekopäistä, joihin Snake törmää.

Carpenter ei ällistytä vain ohjauksellaan ja mielikuvituksellisella käsikirjoituksellaan (minkä hän työsti yhdessä Halloween - naamioiden yössä Michael Myersia esittäneen Nick Castlen kanssa), vaan myös sillä, että hän on säveltänyt elokuvan musiikit (Alan Howarthin avustuksella). Carpenter tunnelmoi melodioilla hienosti, vaikka parissa kohtaa tietyt kohdat kuulostavat siltä kuin hän olisi vain hieman muokannut vanhoja sävellyksiään esimerkiksi juuri Halloweenista. Pako New Yorkista on myös hyvin kuvattu, vaikka mukaan mahtuu aina silloin tällöin epätarkkoja otoksia. Lavastustiimi on tehnyt upeaa työtä katujen ja talojen kanssa, jotka valotiimi tehostaa vaikuttavasti. Elokuva on pääasiassa todella pimeä, mutta siinä onnistutaan näyttämään kaikki tarpeellinen. Monien nykypäivän kauhuleffojen pitäisi ottaa mallia tämän valaistuksesta. Maskeeraukset ja asut ovat myös oivalliset ja maltillisesti, mutta luovasti käytetyt tehosteetkin toimivat edelleen. Pienoismalleja hyödynnetään esimerkillisesti ja se, joka keksi asentaa Herttuan autoon kattokruunut valoiksi, saa minulta lisäpisteen. Mikä loistava idea - kirjaimellisesti! Musiikkeja lukuunottamatta äänimaailmassa elokuvan pieni budjetti kuitenkin käy selväksi. Ääniefektit ovat paikoitellen kömpelöitä, eikä kaikista lyönneistäkään tunnu aina kuuluvan tiettyä kumahdusta.

Yhteenveto: Pako New Yorkista on mahtava tieteistoimintajännäri, joka tehoaa edelleen 40 vuotta ilmestymisen jälkeen. John Carpenter esittelee jälleen lahjojaan niin ohjaajana ja käsikirjoittajana kuin myös musiikkien säveltäjänä. Hän myös hyödyntää pienehköä budjettia taidokkaan esimerkillisesti, saaden elokuvan näyttämään kalliimmalta kuin se onkaan. Carpenterin luoma tulevaisuuden maailmankuva on karu ja kiehtova, ja sitä tekisi mieli jäädä tutkimaan pidemmäksikin aikaa. Carpenterin kehittelemä kertomus on napakka ja pitää tiukasti mukanaan läpi elokuvan keston. Jännitystä rakennetaan ja kasvatellaan oivallisesti, ja etenkin loppuhuipennus on tiivistunnelmaista seurattavaa. On onni, että Carpenter sai päätähden kohdalla tahtonsa läpi, sillä Kurt Russell on kuin luotu Snake Plisskenin osaan. Hänen karismansa saa katsojan heti hahmon puolelle, kun tämä aloittaa tehtävänsä. Joistakin erikoistehosteista näkee ajan hampaiden nakerrusta, mutta pääasiassa Pako New Yorkista toimii hienosti edelleen ja suosittelen sitä kaikille kasaritoimintaleffojen ystäville, oli sen nähnyt jo aiemmin tai ei!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Escape from New York, 1981, Embassy Pictures, International Film Investors, Goldcrest Films International, Major Studio Partners

Arvostelu: Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)

ERITTÄIN SALAINEN

FOR YOUR EYES ONLY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Carole Bouquet, Julian Glover, Michael Gothard, Chaim Topol, Lynn-Holly Johnson, Geoffrey Keen, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, John Moreno, Cassandra Harris, Jill Bennett, Jack Hedley, James Villiers ja Charles Dance
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Erittäin salainen on kahdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen novellikokoelmaan ("For Your Eyes Only" - 1960). Kaksi aiempaa Bond-seikkailua, 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) ohjannut Lewis Gilbert ei enää halunnut jatkaa sarjan parissa ja hänet vaihdettiin John Gleniin, joka oli leikannut kyseiset Bondit, kuten myös sarjan kuudennen elokuvan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Tätä edeltänyt Bond-leffa Kuuraketti oli nimensä mukaisesti vienyt James Bondin avaruuteen, joten tekijät päättivät, että he palaisivat tällä kertaa mahdollisimman maanläheisiin lähtökohtiin, eivätkä paisuttaisi sarjaa entistä isompiin sfääreihin. Roger Mooren paluu Bondin rooliin oli aluksi epävarmaa hänen sopimuksensa päättymisen ja ikänsä vuoksi, ja tekijät ehtivätkin kysellä muita näyttelijöitä, kuten Lewis Collinsia, Michael Jaystonia ja erästä Timothy Daltonia rooliin, kunnes Moore suostui palaamaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1980 ja lopulta Erittäin salainen sai ensi-iltansa kesällä 1981. Kyseessä oli jälleen suurhitti, mutta aluksi kriitikot eivät täysin lämmenneet sille. Elokuva on kuitenkin muuttunut suositummaksi kriitikoiden keskuudessa vuosien varrella ja nykyään leffaa pidetään yhtenä sarjan parhaimmista. Itse näin Erittäin salaisen eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten, kun katsoin kaikki Bond-leffat isäni kanssa. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä toistamiseen. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla No Time to Die (2020), oli aika katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat uudestaan. Noin kuukausi Kuuraketin katsomisen jälkeen katsoin Erittäin salaisen.

Salainen agentti James Bond lähetetään etsimään kadonnutta ATAC-systeemiä, jolla pystyy ohjaamaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia ja sukellusveneitä, ennen kuin se päätyy vääriin käsiin, mikä voisi aiheuttaa suurta tuhoa.

Roger Moore palaa viidettä kertaa James Bondin rooliin ja jatkaa sarjan parissa innokkaammin kuin muut Bond-näyttelijät neljän leffan jälkeen. Connerysta huokui kyllästymistä viidennessään leffassa, eli Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967), kun taas Daniel Craig totesi neljännen filminsä Spectren (2015) jälkeen, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin palaisi enää Bondiksi. Noh, mieli on tainnut muuttua, ottaen huomioon, että näemme Craigin No Time to Diessa... Muut Bond-näyttelijäthän eivät edes päässeet viidenteen leffaansa. Mutta takaisin Mooreen! Hän hoitaa hommansa tutulla karismaattisella ja hymyilevällä tyylillään, heittäen kuivia vitsejä toiminnan välissä. Hahmona Bond pysyy ennallaan, mutta tällä kertaa hän ei pääse samalla tavalla hyödyntämään erilaisia vimpaimia.

Tämän leffan Bond-tyttö on Carole Bouquetin esittämä Melina Havelock, joka päätyy seikkailuun mukaan, sillä ATAC-systeemin perässä olevat rikolliset salamurhasivat hänen vanhempansa. Onkin hienoa nähdä, että Melinalla on vahva motiivi ja pyrkimys läpi leffan, ja että hän lähtee mieluummin kostamaan kuin lankeaa Bondin pauloihin. Tämä tekee Melinasta yhden kiinnostavimmista Bond-tytöistä ja Bouquet on oiva valinta rooliin.
     Mutta täytyyhän mukana kai olla sellainenkin neito, joka ei voi vastustaa Bondia ja tässä se on taitoluistelija Bibi Dahl (Lynn-Holly Johnson). On kuitenkin hyvä, ettei tätäkään Bond-tyttöä käsitellä perinteiseen tapaan. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Bibin luistelua rahoittava rikas Kristatos (Julian Glover), salamurhaajat Gonzales (Stefan Kalipha) ja Locque (Michael Gothard), salakuljettaja Columbo (Chaim Topol) ja tämän rakastajatar kreivitär Lisl von Schlaf (Cassandra Harris). Desmond Llewelyn ja Lois Maxwell palaavat rooleihinsa Q:na ja Moneypennyna, mutta valitettavasti Bernard Lee oli menehtynyt syöpään, eikä häntä siis nähdä tutussa roolissaan MI6:n johtajana M:nä. Häntä paikkaavat Britannian puolustusministeri (Geoffrey Keen) ja MI6:n henkilöstöpäällikkö Tanner (James Villiers). Näyttelijät tekevät pääasiassa oivaa työtä. Glover sopii rikkaaksi mieheksi, Johnsonista löytyy taitoluistelijan innokkuutta ja Gothard on hyvä valinta uhkaavaksi pahikseksi. Pahiksista puheenollen, leffan alussa nähdään eräs kaljupäinen superrikollinen, joka tykkää silitellä valkoista kissaansa. Mutta tekijänoikeussyistä jätetään hänen nimensä mainitsematta...

Erittäin salainen kilpailee 007 rakastettuni -leffan kanssa paikasta Roger Mooren parhaimpana Bond-leffana. Kyseessä on lähes mahtava elokuva, mikä kuitenkin hieman kärsii tylsästä ja unohdettavasta juonesta. Juonen mitäänsanomattomuuden tosin unohtaa, kun toimintakohtaukset alkavat. Tässä nimittäin nähdään tähän mennessä 007-sarjan parhaimmistoon kuuluvia toimintakohtauksia, mitkä suorastaan ällistyttävät upeilla toteutuksillaan. Ensinnäkin mukana on loistava autotakaa-ajo, mikä kestää kauan, mutta tämä ei todellakaan haittaa, sillä se muuttuu matkan varrella yhä vain viihdyttävämmäksi ja kekseliäämmäksi. Kohtausta katsoessani tuumin hymyssä suin, että monet Fast & Furious -leffojen (2001-) kaahailuista jäävät lopulta tämän nokkelan ja vaikuttavasti toteutetun ajon jalkoihin. Mukana on toinenkin vauhdikas takaa-ajo, mutta tällä kertaa lumisissa maisemissa. Siinä, missä muiden Bond-leffojen laskettelutakaa-ajot ovat alkaneet toistamaan itseään, tämä keksii nokkelia temppuja ja hauskoja uusia suuntia, joilla luodaan toinen todella viihdyttävä ja erinomainen toimintajakso. Vielä lisäksi mukana on fantastinen kohtaus vuorenrinteellä, missä jännitystaso nostetaan huippuunsa. Kaikessa hiljaisuudessaan kohtaus on niin mestarillisesti rakennettu, että katsoja huomaa jossain kohtaa pidättävänsä hengitystään.

Elokuvasta löytyy toki muitakin mainioita kohtauksia, kuten jännittävä hetki haiden läheisyydessä, mutta nuo kolme toimintakohtausta ovat toinen toistaan parempia tähtihetkiä. Bondin kuiva huumori saa jälleen hörähtämään heittojen kökköyden takia, mutta on mukana pari kunnon naurut tarjoavaa vitsiä. Jonkin sortin romantiikkaakin löytyy, vaikkei tämän leffan Bond-tytöt olekaan perinteisimmästä päästä. Hieman mielenkiintoisemman tarinan ja kenties vähän toimivamman roiston kanssa Erittäin salainen olisi loistoleffa, mutta jo tällaisenaan se on todella hyvä elokuva ja kuuluu sarjan parhaimmistoon.

Ohjaaja John Glenillä on ollut todella vahva visio ja hän on tiennyt tasan tarkkaan, kuinka luoda mukaansatempaavia, näyttäviä, jännittäviä ja viihdyttäviä toimintakohtauksia. Hän korottaa joka toimintakohtauksen kohdalla panoksia ja on selvästi pähkäillyt pitkään, miten ne saa hiottua täydellisiksi. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin työstämä käsikirjoitus olisi yhtä hiottu ja napakka kuin Glenin ohjaus, olisi Erittäin salainen parempi kokonaisuus. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja etenkin toimintakohtausten aikana nähdään paljon taitavaa kameratyöskentelyä. Leikkauskin on mainiota. Lavasteet ovat jälleen hyvin toteutetut ja efektien taso sen kuin paranee. Taustakankaan käyttö on selvää joissain kohdissa, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut. Bill Contin musiikit eivät ole yhtä loisteliaat kuin John Barryn ja leffassa käytetäänkin yllättävän vähän musiikkia, mutta paikoitellen Conti onnistuu yllättämään erilaisilla ratkaisuillaan. Elokuvan tunnuskappale, Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Sheena Eastonin laulama "For Your Eyes Only" on toimiva kipale, jonka kertosäe jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Erittäin salainen on erittäin hyvä James Bond -elokuva, mikä voisi olla jopa mahtava tiettyjen hiomisten kautta. Tarinan pahis ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa, eikä juonikaan ole erityisen ihmeellinen. Leffa kuitenkin loistaa toimintakohtauksissaan tavalla, mistä aiemmat osat vielä vain haaveilivat. Uusi ohjaaja John Glen onnistuu luomaan upeita toimintajaksoja ja takaa-ajoja, mitkä häikäisevät yhä tänäkin päivänä. Vaikka takaa-ajot ovat pitkiä, ne muuttuvat kaiken aikaa luovemmiksi ja absurdimmiksi, lisäten viihdyttävyyttä ja jännitettä. Lopussa nähdään myös erittäin jännittävä kohtaus, mikä saa katsojan pidättämään hengitystään ja siirtymään sohvan reunalle hiki ohimolla. Mukana on kelpo huumoria keventämässä tunnelmaa tarvittaessa, sekä ihan sujuvaa romantiikkaa onnistuneen erilaisten Bond-tyttöjen kanssa. Roger Moore on viidettä kertaa erinomainen salaisena agenttina, eikä näytä vielä lainkaan merkkejä kyllästymisestä. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin käsikirjoitus vastaisi kaiken muun leffassa nähdyn tasoa, olisi kyseessä loistokas Bond-seikkailu. Jo nyt se on yksi sarjan parhaista ja jos et ole Bond-leffoja ennen nähnyt ja haluat tutustua Mooren tuotantoon, suosittelen katsomaan joko tämän tai 007 rakastettuni, sillä ne kilpailevat kiivaasti herran parhaimman Bond-filmin tittelistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
For Your Eyes Only, 1981, Eon Productions

Arvostelu: Halloween II - tappajan paluu (Halloween II - 1981)

HALLOWEEN II - TAPPAJAN PALUU

HALLOWEEN II

Ohjaus: Rick Rosenthal
Pääosissa: Jamie Lee Curtis, Donald Pleasence, Charles Cyphers, Lance Guest, Pamela Susan Shoop, Gloria Gifford, Leo Rossi, Tawny Moyer, Ana Alicia, Hunter von Leer, Cliff Emmich ja Dick Warlock
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 18

John Carpenterin kauhuelokuva Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) oli valtava menestys ilmestyessään, minkä lisäksi myös kriitikot innostuivat siitä, joten jatkoahan oli tietty luvassa. Carpenter ei kuitenkaan halunnut itse ohjata jatkoa, sillä hänen mielestään hänen ei tarvinnut kertoa samanlaista tarinaa uudestaan. Hän valitsi seuraajakseen Rick Rosenthalin, mutta päätti silti kirjoittaa leffan yhdessä edellisen osan käsikirjoittajan, Debra Hillin kanssa. Lopulta Halloween II sai ensi-iltansa halloweenina 1981 (Suomeen leffa saapui vasta seuraavana vuonna lisänimellä "Tappajan paluu") ja vaikka tämäkin osa oli hitti, olivat tuotot paljon pienemmät edelliseen osaan verrattuna. Monet kriitikot myös haukkuivat filmin lyttyyn, eikä elokuva olekaan noussut samanlaiseen kauhuklassikkoasemaan kuin edeltäjänsä. Itse sain tietää Halloween-sarjasta jo lapsena ja tutustuin sarjaan muistaakseni sen huikean tunnusmusiikin kautta. Vuosien päästä katsoin Rob Zombien ohjaaman uudelleenfilmatisoinnin Halloweenista (2007), mutten erityisemmin pitänyt siitä. Vasta viime vuonna näin vihdoin alkuperäisen Carpenterin Halloweenin ja pidin sitä erittäin hienona kauhun merkkiteoksena. Kirjoitin filmistä arvostelun ja kuten jo arviossani lupailin, päätin tänä vuonna jatkaa sarjaa arvostelulla Halloween II - tappajan paluusta. Tämä aiheutti kuitenkin haasteen, sillä leffan DVD-painos on hyvin harvinainen ja aloin jo pelätä, etten löytäisi sitä alle 20 euron hintaan. Ystäväni saapui kuitenkin pelastamaan päivän, sillä hän omistaa koko elokuvasarjan. Katsoimmekin leffan yhdessä eräänä kesäisenä iltana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Halloween - naamioiden yö!

Halloween-yönä tapahtuneiden murhien jälkeen henkiinjäänyt Laurie viedään sairaalaan, samalla kun tohtori Loomis yrittää löytää yhä karkuteillä olevan murhaaja Michael Myersin.

Elokuvan pääroolissa nähdään edellisen filmin tavoin Jamie Lee Curtis, joka palaa nuoren Laurien rooliin, joka selvisi Michael Myersin hyökkäyksistä. Tai no, pääroolissa ja pääroolissa... Laurien tehtävä on lähinnä makoilla sairaalan sängyssä, mutta hän on silti tapahtumien keskiössä, sillä Michael vaikuttaisi yhä olevan hänen perässään. Jossain kohtaa Laurie pääsee kuitenkin tekemään enemmän ja hän on kehittynyt rohkeampaan suuntaan... mikä on sinänsä kummallista, sillä leffa tapahtuu samana yönä kuin alkuperäinen Halloween, joten isompi kehitys ei tunnu kovin luonnolliselta. Curtis ei vieläkään vakuuta taidoillaan, mutta sopii osaansa toistamiseen.
     Donald Pleasence nähdään jälleen Michaelia hoitaneena tohtori Loomisina, joka saa yhä kuulla valitusta siitä, että hän olisi päästänyt Michaelin vapaaksi, vaikkei ollut edes paikalla, kun Michael karkasi. Harmillisesti tohtori Loomisillekään ei keksitä kunnollista käyttöä, vaan hän vain kulkee paikasta toiseen huolestuneena ja puhuu samoja asioita Michaelin pahuudesta kuin edellisessä leffassa. Pleasence vaikuttaakin hieman turhaantuneelta tästä syystä ja hänen esiintymisensä menee muutamassa kohtaa ylinäyttelemisen puolelle.
     Jos elokuva ei keksi käyttöä sen kahdelle tärkeimmälle sankarihahmolle, ketkä sitten nousevat isompaan rooliin? Michaelin unohdettavat uhrit tietysti! Filmi esittelee ison liudan uusia hahmoja, joihin ei ole panostettu minkään vertaa, jotta heistä jaksaisi välittää. Hahmot on luotu vain sitä varten, että Michael voisi tappaa heitä eri tavoin läpi leffan, jotta katsoja pysyisi tyytyväisenä. Näitä yksiulotteisia ja mitäänsanomattomia tyyppejä ovat mm. Lauriesta kiinnostunut nuori poika Jimmy (Lance Guest), tämän rasittava kaveri Budd (Leo Rossi), sairaanhoitajat Karen, Jill ja Janet (Pamela Susan Shoop, Tawny Moyer ja Ana Alicia), lääkärirouva Alves (Gloria Gifford), vartija Garrett (Cliff Emmich), sekä poliisi Hunt (Hunter von Leer). Uusia hahmoja ilmestyy mukaan tarinaan vähän väliä ja on hyvin haasteellista muistaa, kuka on kuka. Kun joku hahmoista ihmettelee, minne joku toinen on kadonnut, katsoja yrittää pohtia, kenestä edes on kyse? Elokuvassa nähdään myös Charles Cyphers edellisestä osasta tuttuna sheriffi Brackettina, joka joutuu saamaan selville, että hänen tyttärensä kuoli.
     Leffan todellinen päätähti on kuitenkin itse murhaaja Michael Myers, jota esittää tällä kertaa Dick Warlock. Hahmoa nähdään enemmän kuin viimeksi, minkä lisäksi hänen taustojaan avataan lisää. Samalla tietty mystisyys alkaa katoilla. Sen sijaan, että Michael olisi vain puhdasta pahuutta, kuten tohtori Loomis toteaa, hahmon kauheille teoille yritetään löytää muita syitä. Onneksi Michaelin uhkaavuus on silti pidetty tallessa, jolloin hän tarjoaa useita jännittäviä tilanteita.

Halloween II - tappajan paluu tapahtuu tosiaan samana yönä kuin ensimmäinen Halloween. Se jopa alkaa edellisen osan loppuhuipennuksesta, mikä on kuitenkin paikoitellen kuvattu hieman eri suunnista. Tämä on muuten todella mainio ratkaisu, jos ei ota huomioon kuvaa, jossa Michael hoipertelee taaksepäin parvekkeella, selkeästi leijuen ilmassa ennen putoamistaan maahan. Vanhan toisto auttaa katsojia pääsemään sisälle tunteeseen, että leffa jatkaisi suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi. Alun lisäksi filmi sisältää muitakin asioita, jotka todettiin hyviksi keksinnöiksi ensimmäisessä osassa ja ne on kopioitu lähes suoraan tähän leffaan. Elokuvan alkutekstien aikana nähdään tietty kameraa lähestyvä kurpitsalyhty, minkä lisäksi tässäkin osassa nähdään pitkä pätkä Michaelin näkökulmasta. Hahmot käyvät samanlaisia keskusteluja, mutta sentään sairaalalokaatio tuo mukaan oivaa raikkautta, jolloin leffa ei ole pelkkää kierrätystä.

Sairaalaa ei ole kuitenkaan hyödynnetty parhaimmalla mahdollisella tavalla, jotta se onnistuisi olemaan mielenkiintoinen tapahtumapaikka. Ensinnäkin kyseessä on todella oudon autio sairaala - Laurie taitaa olla paikan ainoa potilas! Jos mukana oli edes pari muuta potilasta, olisi sairaala uskottavampi. Toiseksi sairaalan tilat esitellään erittäin kömpelösti ja sekavasti, jolloin katsojana on hyvin vaikea sanoa, milloin Michael on vaarallisen lähellä huonetta, jossa Laurie on hoidettavana. Ja kuten jo sanoin, sairaalassa pyörivät hahmot ovat täysin yhdentekeviä, katsojan silmissä jo valmiiksi kuolleita ruumiita, joita Michael käy yksittäin napsimassa pois pelistä. Hahmoja on luotu tarpeeksi monta, jotta edes puolentoista tunnin kesto täyttyisi, mutta suurimmaksi osaksi leffa onkin vain sitä, että joku päätyy yksin jonnekin ja Michael tappaa hänet. Tämä on aluksi jännittävää, mutta menettää tehonsa, kun leffasta ei tunnu löytyvän muuta sisältöä. Sen sijaan, että uusi ohjaaja Rick Rosenthal loisi edeltäjänsä John Carpenterin tavoin karmivaa ilmapiiriä, Rosenthal luottaa vain äkkisäikäytyksiin ja verisiin kohtauksiin, etenkin kun leffan täytyi kilpailla katsojista Perjantai 13. päivä -leffojen (Friday the 13th - 1980-) kanssa, jotka veivät murhaajafilmejä verisempään suuntaan. Nämä saavat katsojat viihtymään leffan parissa, mutta edellisen osan kauhu ja ennen kaikkea hienous ovat tästä osasta kaukana. Mukana on pari "kekseliästä" tappoa, mutta siihen se jää. Katsoja ei pysty jännittämään hahmojen puolesta, joista ei välitä yhtään.

Noin tunnin verran Halloween II - tappajan paluu vain pyörii ympyrää ja sitten vasta leffa alkaa vihdoin kertomaan jonkinlaista tarinaa. Sen lisäksi, että leffa luo syvällisempää selitystä Michaelin pahuuteen, se yrittää myös perustella, miksi murhaaja hyökkäsi juuri tiettyjen tyttöjen kimppuun ensimmäisessä elokuvassa. Näin elokuvaan on luotu yllättävä juonenkäänne, mutta koska se tuodaan mukaan täysin pohjustamatta, on se erittäin kömpelösti toteutettu ja luo hölmöjä juoniaukkoja. Tämän lisäksi Michael käy myös antamassa vihjeitä toiminnastaan, mikä sotii täysin edellisessä osassa esiteltyä murhaajapersoonaa vastaan. Jopa se, että Michael käy tappamassa mitäänsanomattomia hahmoja, kun hänen todellinen kohteensa on lähettyvillä, tuntuu kummalliselta. Näistä outouksista ja typeryyksistä, sekä kehnosta hahmogalleriasta huolimatta Halloween II on kuitenkin ihan menevä kauhuraina. Se tarjoaa muutamia kelpo säikäytyksiä, tarpeeksi toimivaa jännitettä, sekä viihdyttävän hengen, jotta sen jaksaa helposti katsoa läpi. Elokuvalla on tosiaan kestoa vain puolitoista tuntia, mikä menee hetkessä ohi.

Vaikka Rosenthal onnistui luomaan jännitettä oivallisten säikäytysten voimin, katsojana jää pahasti kaipaamaan Carpenterin taiturimaista ohjausta. Rosenthal ei ole saanut aikaiseksi ainuttakaan muistettavaa kohtausta, mutta toisaalta tämän voi myös ymmärtää, sillä kyseessä on herran esikoisohjaus. Edellistä osaa heikommasta käsikirjoituksesta voi kuitenkin syyttää Carpenteria ja edellisen osan kirjoittanutta Debra Hilliä, jotka ovat tainneet jatkaa tarinaa vain studion painostuksesta. Jos heiltä olisi löytynyt samaa innostusta kuin viimeksi ja Carpenter olisi yhä toiminut ohjaajana, olisi Halloween II varmasti laadukkaampi teos. Elokuvan kuvauskaan ei ole mitä parhaimmasta päästä ja paikoitellen leikkaus on kehnonpuoleista. Valaistus on välillä täysin olematonta ja synkemmistä kohtauksista voi olla vaikea saada selvää, ihan sama kuinka pimeässä huoneessa elokuvaa katsoo. Maskeeraukset ovat kuitenkin onnistuneesti toteutettuja. Ääniefektit ovat paikoitellen hyvinkin tönkköjä, mutta Michaelin karmiva hengitys on yhä tehokas. Elokuvan säveltäjiksi on merkitty edellisen osan musiikit säveltänyt John Carpenter ja uusi tekijä Alan Howarth, mutta todellisuudessa Howarth on vain muuttanut Carpenterin ikonisista sävellyksistä elektronisempia versioita, eikä ole luonut mitään uutta. Elektronisempi (ja siten halvemmalta kuulostava) soundi vie valitettavasti musiikeista tunnelmaa ja itseäni jopa raivostutti, miten Howarth meni pilaamaan Carpenterin hienon työn.

Yhteenveto: Halloween II - tappajan paluu on katsottava kauhujatko-osa, joka kuitenkin kalpenee pahasti Carpenterin alkuperäisen teoksen rinnalla. Uusi ohjaaja Rosenthal ei ole onnistunut luomaan samanlaista jännittävää ilmapiiriä, vaan luottaa äkkisäikäytyksiin ja verisyyteen. Tekniikka kyllä luo oivallisen viihdyttäviä ja jopa kekseliäitä tappohetkiä, mutta kikkailu tuntuu silti halvalta tehokeinolta. Pahinta on kuitenkin se, että suuri osa leffasta käytetään vain näihin säikyttelykohtauksiin, kun Michael Myers käy listimässä mitä unohdettavimpia sivuhahmoja, eikä kunnon tarinan kertomiseen. Vasta viimeisen puolen tunnin aikana tarina tuntuu oikeasti starttaavan. Harmillisesti sekin menee hieman pilalle, kun tekijät yrittävät löytää selitystä Michaelin tekoihin. Pahuus oli jo tarpeeksi hyvä syy! Jamie Lee Curtis ei vieläkään ole kummoinen pääroolissa, eikä hänen hahmolle ole keksitty kunnon käyttöä. Donald Pleasence joutuu toistamaan edellisen osan repliikkejään, mikä on selkeästi ärsyttänyt häntä, jolloin Pleasencen esiintyminen ampuu välillä yli. Heikkouksistaan huolimatta Halloween II - tappajan paluu on kuitenkin ihan menevä kauhuleffa, joka sopii hyvin halloweenina vietettävään elokuvailtaan. Mutta vaikka tekijät ovat selvästi halunneet, että alkuperäinen Halloween ja tämä katsottaisiin peräkkäin, en itse suosittele sitä, sillä tason pudotus leffojen välillä on huima.

Ensi vuonna palaan sitten sarjan pariin arvostelulla kauhufilmistä Halloween III - pahuuden yö (Halloween III: Season of the Witch - 1982). Sitä odotellessa toivotan kaikille jännittävää halloweenia!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.pinterest.com
Halloween II, 1981, Universal Pictures, Dino De Laurentiis Company

Arvostelu: Topi ja Tessu (The Fox and the Hound - 1981)

TOPI JA TESSU

THE FOX AND THE HOUND

Ohjaus: Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens
Pääosissa: Keith Coogan, Corey Feldman, Mickey Rooney, Kurt Russell, Jack Albertson, Jeanette Nolan, Pearl Bailey, Sandy Duncan, Pat Buttram, Dick Bakalyan, Paul Winchell ja John Fiedler
Genre: animaatio, draama
Kesto: 1 tunti 23 minuuttia
Ikäraja: 7

The Fox and the Hound, eli suomalaisittain Topi ja Tessu on Walt Disneyn animaatioelokuvien klassikkosarjan 24. osa. Elokuva perustuu Daniel P. Mannixin samannimiseen kirjaan vuodelta 1967. Monta Walt Disneyn animaatioleffaa peräkkäin ohjannut Wolfgang Reitherman luki kirjan ja tiesi heti, että siitä saisi aikaiseksi oivan elokuvan. Suunnittelu lähti käyntiin 1977 ja animointi vuotta myöhemmin. Topi ja Tessu ilmestyi kesällä 1981 ja vaikka se oli menestys, kriitikot eivät olleet siitä innoissaan. Leffaa ei haukuttu, mutta se ei myöskään saanut erityisiä kehuja, vaan jäi monen mielestä vain "ihan mukavaksi perhefilmiksi". Itse näin elokuvan pariin otteeseen lapsena ja pidin siitä. Kesti vuosia, kunnes näin sen uudestaan, katsoessani sen ystäväni kanssa joulukuussa 2015. Silloin en ollut enää yhtä innoissani leffasta ja pidin sitä jopa aika tylsänä. Ostin sen kuitenkin seuraavana kesänä, kun keräsin Disneyn klassikoita Blu-rayna. Kun vuoden 2017 alussa päätin arvostella noin puolet Disney-klassikoista ensimmäiselle puoliskolle vuodesta 2018, oli jälleen aika katsoa Topi ja Tessu.

Kettupentu Topi ja ajokoira-pentu Tessu muodostavat epätavallisen ystävyyden. Mutta mitä tapahtuu, kun he kasvavat ja Tessu koulutetaan metsästämään kettuja?

Topi-kettu on pentuna utelias ja leikkisä. Hän vain haluaa itselleen leikkikaverin, eikä voi ymmärtää, miksi hänen parhaan ystävänsä tarkoituksena olisi tappaa hänet. Huipputehokkaalla hajuaistilla varustettu Tessu-koira haluaisi myös leikkiä, mutta tietää, ettei hän saisi veljeillä ketun kanssa. Leffan aikana onkin haikeaa seurata, kuinka ystävykset pakotetaan toisiaan vastaan, vaikka he ovatkin toisilleen juuri sitä, mitä he tarvitsevat. Vaikka elokuvan nimi onkin Topi ja Tessu, ja alkupäässä hahmot tuntuvat olevan yhtä lailla päähenkilöitä, niin mitä pidemmälle tarina kulkee, sitä suuremmaksi Topin osa kasvaa ja sitä enemmän Tessun rooli pienenee. Leffa onkin enemmän Topin tarina, vaikka hauva onkin siinä huipputärkeässä roolissa. Pentu-Topin äänenä kuullaan Keith Coogan, kun taas aikuista Topia ääninäyttelee Mickey Rooney. Tessua taas esittävät Corey Feldman (pentu) ja Kurt Russell (aikuinen).
     Filmin ihmishahmoja ovat rakastava Hilma-täti (Jeanette Nolan), joka ottaa Topi-pennun hoitoonsa, kun hän löytää yksinäisen ketun aitansa läheltä, ja Tessun ärhäkkä omistaja Aatu Remunen (Jack Albertson), joka inhoaa kettuja, eikä voi siis sietää Topia. Omistajahahmot ovat mukavuusasteeltaan täysin ääripäät toisistaan, jolloin on selvää, miksi päähenkilöt kasvavat tietynlaisiksi persooniksi. Vaikka Aatu haluaakin saada Topin hengiltä, ei hän kuitenkaan täysin paha ole ja leffan aikana hän osoittaa rakastavansa koiriaan. Häneltä löytyy myös pari ihan huvittavaakin hetkeä.
     Topin ja Tessun lisäksi leffan eläinhahmoja ovat Aatun vanhempi ajokoira Pösö (Pat Buttram), hellä Pöllömuori (Pearl Bailey), kettutyttö Kiki (Sandy Duncan), sekä lintukaksikko Näpsä (Dick Bakalyan) ja Nakkeli (Paul Winchell). Pösöä on koulutettu koko ikänsä metsästämään kettuja, joten hänkään ei pidä Topista yhtään. Pöllömuori sen sijaan tuntuu vain Hilma-tädin eläinversiolta, joka huolehtii Topista metsässä. Pieni Näpsä ja pitkä Nakkeli nähdään pääasiassa jahtaamassa toukkaa, jonka he aikovat popsia aamupalaksi, mutta operaatio ei tunnu luonnistuvan ja tuo mukaan komediaa. Hahmojen tarkoitus onkin vain tuoda huumoria tarinaan.

Huumoria Topi ja Tessu tarvitseekin, sillä ilman Näpsää ja Nakkelia kyseessä olisi aika iloton elokuva. Heti leffan alussa päästään jännitykseen mukaan, kun metsästäjä (kenties Aatu) jahtaa kettuemoa, joka juoksee läpi metsän ja pysähtyy vasta Hilma-tädin tilalle. Sinne hän jättää pienen Topi-pentunsa turvaan ja jatkaa matkaansa. Kauas hän ei kuitenkaan ehdi, sillä metsästä kuuluu traaginen laukaus. Bambin (1942) nimikkohahmon äidin kuoleman surullisuutta tämä ei saavuta, sillä hahmoa ei ehtinyt tuntea lainkaan, mutta kyseessä on silti voimakas ja Disneyltä hyvin erilainen tapa aloittaa lastenelokuva. Elokuvassa on muitakin koskettavia menettämisen hetkiä, joista ikävimmältä tuntuu se, kun Tessu-pentu lähtee Aatun ja Pösön kanssa kauas metsästämään ja kun he palaavat, ovat Topi ja Tessu jo aikuisia, eivätkä he enää voi olla lainkaan tekemisissä keskenään. Ystävyys on vahva teema läpi elokuvan, mutta sitä ei esitetä tavallisin tavoin, mitä lastenleffoissa on totuttu näkemään, mikä lisää teoksen kiinnostavuutta.

Elokuvan ensimmäinen kolmasosa on käytetty pääkaksikon esittelyyn ja heidän ystävyytensä muodostumiseen. Pentujen leikkimistä on mukava seurata ja sitä voisikin katsoa koko leffan ajan. Kun Tessu tulee aikuisena takaisin, aiheuttaa pahaa mieltä nähdä, miten Topi yrittää olla taas ystävänsä kanssa, mutta se ei olekaan mahdollista. Hieman yli puoleen väliin asti teos on todella hyvä, mutta valitettavasti sen jälkeen se alkaa hidastella ja muuttuu välillä hieman pitkäveteiseksi. Vaikka kettutyttö Kikin ilmestyminen mukaan tarinaan on kiva juttu Topille, kiinnostaisi katsojana seurata vain ystävyysteemaa, ilman ylimääräisiä rakastumisia. Loppuhuipennuksesta on onneksi saatu mainio ja hieman jopa jännittävä. Viimeinen kohtaus tuntuu valitettavasti liian lapsiystävälliseltä verrattuna aiempiin tapahtumiin, mutta sen kyllä ymmärtää, sillä lapsikatsojiahan tätä tehdessä on mietitty. Tai no, vaikka filmi kertookin tarinaa puhuvista eläimistä, on se tarinana kuitenkin enemmän aikuisille tehty, eivätkä lapset välttämättä edes saa siitä muuta irti kuin suloiset eläimet ja muutamat Näpsän ja Nakkelin hassuttelut. Aikuiset saattavat jopa miettiä tarinan vertauskuvana sille, että kahden eri uskonnon edustajat ystävystyvät, mutteivät voi sukujensa vakaumusten vuoksi olla yhdessä.

Topi ja Tessu ei ole musikaali, mutta mukana on kuitenkin muutama laulu, joista kolme ("Best of Friends", "Lack of Education" ja "Appreciate the Lady") laulaa Pöllömuori. Aatu hoilaa todella lyhyen, mutta viihdyttävän "A Huntin' Manin". Mukana on myös surullinen "Goodbye May Seem Forever". Valitettavasti laulut eivät ole muistettavia, vaikka ne toimivatkin pääasiassa ihan kivasti leffan aikana. Filmi on animoitu kuitenkin hyvin. Eläimissä on selkeää Disney-tyyliä, joka toimii aina. Taustat ovat usein maalaukselliset, mikä tuo oman miellyttävän lisäyksen visuaaliseen tyyliin ja sopii teokseen oivallisesti. Ohjaajakolmikko Ted Berman, Richard Rich ja Art Stevens ovat pääasiassa tehneet kelpo työtä. Bermanille ja Richille tämä on esikoisohjaus, mutta Stevens toimi ohjaajana jo Pelastuspartio Bernard ja Biancassa (The Rescuers - 1977). Berman on toiminut Disneyllä aiemmin kirjoittajana ja animaattorina, kun taas Stevens on tehnyt jälkimmäistä.

Leffa ei erityisemmin sisällä "easter eggejä", eli piiloviittauksia muihin elokuviin, hahmoihin jne., mutta noin puolessa välissä nähtävässä sadekohtauksessa puun oksaa pitkin juoksee orava, joka näyttää täysin Miekka kivessä -leffan (The Sword in the Stone - 1963) Artulta oravamuodossaan.

Blu-rayn kuvanlaatu on mainio. Lisämateriaalina Blu-raylla on vain epätavallisista eläinystävistä kertova "Unlikely Friends" -pätkä, joka olisi mielenkiintoinen ilman rasittavaa selostajaa.

Yhteenveto: Topi ja Tessu on hyvä elokuva, joka on paljon surullisempi kuin lastenleffat yleensä. Huumoria ei ole mukana paljoa ja vaikka Näpsä ja Nakkeli tuovat oman keventävän lisäyksensä, ei filmin aikana saa nauraa. Se ei kuitenkaan haittaa, sillä leffassa käsitellään ystävyyttä tavoilla, joita ei lastenelokuvissa ole totuttu näkemään. Sen tarina on mielenkiintoinen ja tekee pahaa nähdä, miten ystävykset pakotetaan vihaamaan toisiaan. Topi ja Tessu ovat mainiosti kirjoitetut hahmot, vaikka hieman harmittaakin, miten pieni rooli jälkimmäisellä on loppupäässä tarinaa. Mukaan tungettu romanssi tuntuu ylimääräiseltä ja sen voisi poistaa kokonaan. Laulut toimivat leffan aikana, mutteivät jää mieleen. Animointi on oivallista. Suosittelen katsomaan Topin ja Tessun, vaikkei lapsia löytyisikään, sillä se on enemmän koskettava draama kuin lasten eläinseikkailu. Lasten täytyy tämä silti tietty nähdä, mutta vasta ala-asteiässä, jotta he ymmärtävät paremmin teemojen merkitystä, josta kannattaa keskustella heidän kanssaan. Elokuvalle tehtiin jatko-osa Topi ja Tessu 2 (The Fox and the Hound 2) vuonna 2006, mutta se ei saanut hyviä arvioita, enkä ole sitä vielä nähnyt.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Fox and the Hound, 1981, Walt Disney Productions