Arvostelu: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985)

007 JA KUOLEMAN KATSE

A VIEW TO A KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.

Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään.
     Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia.
     Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.

007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.

Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.

Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.

Yhteenveto: 007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions

Arvostelu: Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983)

OCTOPUSSY - MUSTEKALA

OCTOPUSSY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Maud Adams, Louis Jordan, Kristina Wayborn, Steven Berkoff, Kabir Bedi, David Meyer, Anthony Meyer, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Albert Moses, Vijay Amritraj ja Douglas Wilmer
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Octopussy - mustekala on kolmastoista James Bond -elokuva ja vaikka sen nimi pohjautuu Ian Flemingin novellikokoelmaan "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966), elokuvan juoni on käsikirjoittajien keksimä. Tekstin kirjoitti alunperin George MacDonald Fraser, joka halusi lähettää Bondin Intiaan ja hänen työnsä pohjalta edellisen Bond-leffan, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum työstivät lopullisen tarinan. James Bondia jo viidessä elokuvassa näytellyt Roger Moore ei halunnut palata rooliin enää ja tekijät alkoivat etsiä uutta näyttelijää hänen tilalle (mm. eräs Timothy Dalton oli tekijöiden mielessä... kukahan lie hän on). Kuitenkin kun ilmoitettiin, että Sean Connery oli palaamassa Bondin rooliin epävirallisessa elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983), virallisten 007-filmien tekijät alkoivat uskoa, että he häviävät kyseiselle filmille uuden päätähden kanssa ja suostuttelivat Mooren palaamaan rooliin. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1982 ja lopulta Octopussy - mustekala sai ensi-iltansa kesällä 1983. Kyseessä oli jälleen hitti, mutta leffa ei menestynyt ihan yhtä hyvin kuin muutama sarjan aiempi osa. Elokuva sai myös paljon negatiivisia arvosteluja ja nykyään filmi löytyy useilta listoilta yhtenä Bond-sarjan heikoimpana elokuvana. Itselleni Octopussy - mustekala on yksi ensimmäisistä 007-leffoista, minkä näin. Katsoin sen jo ennen aiemmissa Bond-arvioissani mainitsemaani kesää, jolloin katsoin isäni kanssa vanhat 20 elokuvaa läpi. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tainnut katsoa filmiä uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Octopussy - mustekalan samalla viikolla kuin Erittäin salaisen.

MI6:n salainen agentti 009 murhataan, sillä hän varasti kallisarvoisen Fabergén munan kopion. Agentti 007 James Bond lähetetään selvittämään, mistä koko hommassa on kyse?

Tämän elokuvan myötä Roger Mooresta tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti James Bondia kuudessa peräkkäisessä leffassa. Vaikka myös Sean Connery esitti Bondia kuudessa filmissä (seitsemässä, jos epävirallinen Älä kieltäydy kahdestikin lasketaan), hänellä oli yhden elokuvan tauko, jolloin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -filmissä (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytteli George Lazenby. Valitettavasti Octopussy - mustekalassa Mooren (tässä kohtaa) noin 55 vuoden ikä alkaa näkyä, eikä hän jaksa samalla innostuksella hypätä rooliin kuin aiemmin. Moore oli tosiaan jo jäämässä eläkkeelle Bondin roolista ja paikoitellen sen myös huomaa. Samanlaista kyllästymisen huokumista Mooresta ei sentään näy kuin Connerysta tämän viimeisissä Bondeissa. Tässä leffassa James Bond on hieman erilainen Mooren aiempaan tyyliin verrattuna ja hänestä on tullut tylympi vanhetessaan. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi ampuu lähietäisyydeltä vastustajaansa päähän, millaista ei olisi nähty Mooren ensimmäisissä 007-seikkailuissa.
     Tällä kertaa Bond saa vastaansa afgaaniprinssi Kamal Khanin (Louis Jordan) ja Neuvostoliiton kenraali Orlovin (Steven Berkoff), jotka juonittelevat yhdessä Yhdysvaltojen pään menoksi. Harmillisesti kumpikaan roistoista ei tee erityistä vaikutusta. Kamal Khan lähtee liikkeelle uhkaavampana kuin hän lopulta onkaan ja Berkoff vetää venäläiskomentajan osan yliampuvasti, kuten hän tulee tekemään pari vuotta myöhemmin hieman samanlaisessa roolissa Rambo - taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II - 1985). Paljon mielenkiintoisempia ovat Kamal Khanin kätyrit, joista yksi heiluttelee erikoista sirkkeliviritelmää ja toinen on suurikokoinen, mutta lopulta hieman pelokas ja pomonsa käskyt kyseenalaistava heppu. Lisäksi identtiset veitsenheittäjäkaksoset Mischka ja Grischka (veljekset David ja Anthony Meyer) ovat toimiva lisä.
     Myös tämänkertaiset Bond-tytöt tuottavat pettymyksen. Elokuvan nimikkohahmo Octopussy (Maud Adams) jää valitettavan tylsäksi hahmoksi, eikä hänestä saada revittyä paljoa irti. Adams ei myöskään tee erityistä vaikutusta näyttelijänä ja kyseessä onkin yksi unohdettavimmista Bondin naisista - mikä on tietty hassua, sillä hän taitaa olla ainoa, jonka nimi on elokuvankin nimi! Lisäksi 007 iskee silmänsä Kamal Khanin assistenttiin, Magdaan (Kristina Wayborn), joka jää myös aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
     MI6:n johtajaa, M:ää sarjan ensimmäisestä elokuvasta, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) asti näytellyt Bernard Lee menehtyi vuonna 1981, minkä vuoksi hahmoa ei nähty lainkaan Erittäin salaisessa. Nyt M:n rooliin on valittu Robert Brown, josta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliin. M:n sihteerinä Moneypennynä ja Bondin erikoiset vimpaimet suunnittelevana Q:na nähdään yhä Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn. Muita hahmoja leffassa ovat mm. MI6:n Intian osastoa johtava Sadruddin (Albert Moses) ja osastolla toimiva Vijay (Vijay Amritraj), sekä taide-ekspertti Jim Fanning (Douglas Wilmer), joka tuodaan mukaan Fabergén mukan vuoksi.

Erittäin salaisessa mukaan hypännyt ohjaaja John Glen teki elokuvastaan lähes mahtavan paketin. Ohjaukseltaan filmi oli erinomainen ja sen toimintakohtaukset ovat edelleen ällistyttävän hienosti ja vangitsevasti toteutettuja. Glen otti uudenlaisen lähestymistavan koko Bond-sarjaan ja teki yhden sarjan parhaista elokuvista. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Octopussy - mustekalan kohdalla. Glen ei onnistu tuomaan mukaan samaa voimakkuutta ja energiaa, eikä leffa pääse koskaan edellisen filmin tasolle. Filmi on yksinään kelvollinen agenttijännäri, mistä löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta Bond-sarjassa se jää heikompien teosten puolelle. Elokuva alkaa erittäin viihdyttävällä toimintajaksolla, mutta harmillisesti mikään sen jälkeen ei ole yhtä mukaansatempaavaa seurattavaa. Leffa siis pelaa parhaat korttinsa liian aikaisin ja loppupeli meneekin sitten epätasaisemmin.

Kun Roger Moore alkaa väsähtämään Bondin roolissa, nimikkohahmo Octopussy ei tee vaikutusta ja roistotkin jättävät hieman kylmäksi, ei elokuva jaksa hahmojensa puolesta kiinnostaa. Onneksi leffan tarina on tarpeeksi mielenkiintoinen, ettei leffa sentään pitkästyttävä ole. Parissa kohtaa elokuva käy hieman raskaaksi, mutta sitten taas se onnistuu ravistelemaan hereille absurdeilla hetkillään, oli kyse sitten käärmeenlumoojasta, joka alkaa soittamaan Bondin tunnusmusiikkia tai Bondin Tarzan-huudosta, kun tämä pakenee pahiksia liianeja pitkin. Ja en muuten vitsaile, tuo oikeasti tapahtuu. Erityisempää jännitettä leffasta ei löydy ja tiivistunnelmaisiksi tarkoitetuissa hetkissä Glen ei tee samanlaisia napakymppejä kuin Erittäin salaisessa. Toimintakohtaukset eivät saa katsojan suuta loksahtamaan auki, vaikka mukaan mahtuu taistelua niin liikkuvassa junassa kuin lentokoneessakin, mutta kyllä ne oikein mukavasti viihdyttävät.

Erittäin salaisen käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum palaavat tämänkin filmin pariin ja saavat kirjoittajakaverikseen George MacDonald Fraserin. Kolmikko on kynäillyt menevän kertomuksen, mutta kun näyttelijät eivät täysin toimi rooleissaan, eivät hahmotkaan saavuta mahdollista potentiaaliaan. Filmi on kuitenkin taidokkaasti kuvattu. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, vaikka pientä tiivistämistä olisi voitu tehdä. Lavasteet ja asut ovat jälleen tyylikkäät, ja etenkin Mansuunipalatsi on näyttävä ilmestys. Erikoistehosteiden taso vaihtelee tässäkin Bondissa pitkin leffaa. Jotkut efektit ovat kestäneet erinomaisesti aikaa, toiset eivät niinkään. Äänimaailma on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu ja John Barry palaa säveltämään filmin musiikit yhden leffan tauon jälkeen. Barryn sävelmiä on aina ilo kuulla. Valitettavasti tämänkertainen Bond-laulu, Rita Coolidgen laulama "All Time High" on aika tylsä ja mitäänsanomaton kipale, mikä jää yhdeksi unohdettavimmaksi sarjasta.

Yhteenveto: Octopussy - mustekala on ihan kelpo lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, mutta jättää kylmäksi lähestulkoon mahtavan Erittäin salaisen jälkeen. Ohjaaja John Glen ei tuo mukaan samaa iskua ja intensiivisyyttä kuin viime leffassa, vaan hoitaa homman laiskemmin. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä, eikä tarinakaan oikein nappaa mukaansa. Muutamia tylsempiä pätkiä on luvassa, mutta ei elokuva onneksi kokonaisuudessaan ole pitkästyttävä. Paikoitellen filmi tuntuu lähtevän synkempään suuntaan kuin Mooren aiemmat, mutta aina välillä mukaan tuodaan todella outoa huumoria, mikä on paikoitellen jopa myötähäpeällistä. Mooresta alkaa pikkuhiljaa näkymään väsymys sarjaa kohtaan, mutta hän on yhä paremmassa vedossa kuin Connery myöhemmissään Bondeissa. Tämänkertaiset pahikset tai Bondin mielitietyt eivät tee vaikutusta, kuten ei tee myöskään leffan tunnuslaulu "All Time High". Monin tavoin Octopussy - mustekala jää yhdeksi unohdettavimmaksi 007-leffaksi ainakin omalla kohdallani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Octopussy, 1983, Eon Productions, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq

Arvostelu: Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)

ERITTÄIN SALAINEN

FOR YOUR EYES ONLY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Carole Bouquet, Julian Glover, Michael Gothard, Chaim Topol, Lynn-Holly Johnson, Geoffrey Keen, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, John Moreno, Cassandra Harris, Jill Bennett, Jack Hedley, James Villiers ja Charles Dance
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 16

Erittäin salainen on kahdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen novellikokoelmaan ("For Your Eyes Only" - 1960). Kaksi aiempaa Bond-seikkailua, 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) ja Kuuraketti (Moonraker - 1979) ohjannut Lewis Gilbert ei enää halunnut jatkaa sarjan parissa ja hänet vaihdettiin John Gleniin, joka oli leikannut kyseiset Bondit, kuten myös sarjan kuudennen elokuvan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Tätä edeltänyt Bond-leffa Kuuraketti oli nimensä mukaisesti vienyt James Bondin avaruuteen, joten tekijät päättivät, että he palaisivat tällä kertaa mahdollisimman maanläheisiin lähtökohtiin, eivätkä paisuttaisi sarjaa entistä isompiin sfääreihin. Roger Mooren paluu Bondin rooliin oli aluksi epävarmaa hänen sopimuksensa päättymisen ja ikänsä vuoksi, ja tekijät ehtivätkin kysellä muita näyttelijöitä, kuten Lewis Collinsia, Michael Jaystonia ja erästä Timothy Daltonia rooliin, kunnes Moore suostui palaamaan. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1980 ja lopulta Erittäin salainen sai ensi-iltansa kesällä 1981. Kyseessä oli jälleen suurhitti, mutta aluksi kriitikot eivät täysin lämmenneet sille. Elokuva on kuitenkin muuttunut suositummaksi kriitikoiden keskuudessa vuosien varrella ja nykyään leffaa pidetään yhtenä sarjan parhaimmista. Itse näin Erittäin salaisen eräänä kesänä noin 10 vuotta sitten, kun katsoin kaikki Bond-leffat isäni kanssa. En ole kuitenkaan koskaan katsonut filmiä toistamiseen. Nyt kun sarja on saamassa jälleen jatkoa leffalla No Time to Die (2020), oli aika katsoa kaikki aiemmat 007-elokuvat uudestaan. Noin kuukausi Kuuraketin katsomisen jälkeen katsoin Erittäin salaisen.

Salainen agentti James Bond lähetetään etsimään kadonnutta ATAC-systeemiä, jolla pystyy ohjaamaan Yhdistyneen kuningaskunnan merivoimia ja sukellusveneitä, ennen kuin se päätyy vääriin käsiin, mikä voisi aiheuttaa suurta tuhoa.

Roger Moore palaa viidettä kertaa James Bondin rooliin ja jatkaa sarjan parissa innokkaammin kuin muut Bond-näyttelijät neljän leffan jälkeen. Connerysta huokui kyllästymistä viidennessään leffassa, eli Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967), kun taas Daniel Craig totesi neljännen filminsä Spectren (2015) jälkeen, että viiltäisi mieluummin ranteensa auki kuin palaisi enää Bondiksi. Noh, mieli on tainnut muuttua, ottaen huomioon, että näemme Craigin No Time to Diessa... Muut Bond-näyttelijäthän eivät edes päässeet viidenteen leffaansa. Mutta takaisin Mooreen! Hän hoitaa hommansa tutulla karismaattisella ja hymyilevällä tyylillään, heittäen kuivia vitsejä toiminnan välissä. Hahmona Bond pysyy ennallaan, mutta tällä kertaa hän ei pääse samalla tavalla hyödyntämään erilaisia vimpaimia.

Tämän leffan Bond-tyttö on Carole Bouquetin esittämä Melina Havelock, joka päätyy seikkailuun mukaan, sillä ATAC-systeemin perässä olevat rikolliset salamurhasivat hänen vanhempansa. Onkin hienoa nähdä, että Melinalla on vahva motiivi ja pyrkimys läpi leffan, ja että hän lähtee mieluummin kostamaan kuin lankeaa Bondin pauloihin. Tämä tekee Melinasta yhden kiinnostavimmista Bond-tytöistä ja Bouquet on oiva valinta rooliin.
     Mutta täytyyhän mukana kai olla sellainenkin neito, joka ei voi vastustaa Bondia ja tässä se on taitoluistelija Bibi Dahl (Lynn-Holly Johnson). On kuitenkin hyvä, ettei tätäkään Bond-tyttöä käsitellä perinteiseen tapaan. Muita hahmoja leffassa ovat mm. Bibin luistelua rahoittava rikas Kristatos (Julian Glover), salamurhaajat Gonzales (Stefan Kalipha) ja Locque (Michael Gothard), salakuljettaja Columbo (Chaim Topol) ja tämän rakastajatar kreivitär Lisl von Schlaf (Cassandra Harris). Desmond Llewelyn ja Lois Maxwell palaavat rooleihinsa Q:na ja Moneypennyna, mutta valitettavasti Bernard Lee oli menehtynyt syöpään, eikä häntä siis nähdä tutussa roolissaan MI6:n johtajana M:nä. Häntä paikkaavat Britannian puolustusministeri (Geoffrey Keen) ja MI6:n henkilöstöpäällikkö Tanner (James Villiers). Näyttelijät tekevät pääasiassa oivaa työtä. Glover sopii rikkaaksi mieheksi, Johnsonista löytyy taitoluistelijan innokkuutta ja Gothard on hyvä valinta uhkaavaksi pahikseksi. Pahiksista puheenollen, leffan alussa nähdään eräs kaljupäinen superrikollinen, joka tykkää silitellä valkoista kissaansa. Mutta tekijänoikeussyistä jätetään hänen nimensä mainitsematta...

Erittäin salainen kilpailee 007 rakastettuni -leffan kanssa paikasta Roger Mooren parhaimpana Bond-leffana. Kyseessä on lähes mahtava elokuva, mikä kuitenkin hieman kärsii tylsästä ja unohdettavasta juonesta. Juonen mitäänsanomattomuuden tosin unohtaa, kun toimintakohtaukset alkavat. Tässä nimittäin nähdään tähän mennessä 007-sarjan parhaimmistoon kuuluvia toimintakohtauksia, mitkä suorastaan ällistyttävät upeilla toteutuksillaan. Ensinnäkin mukana on loistava autotakaa-ajo, mikä kestää kauan, mutta tämä ei todellakaan haittaa, sillä se muuttuu matkan varrella yhä vain viihdyttävämmäksi ja kekseliäämmäksi. Kohtausta katsoessani tuumin hymyssä suin, että monet Fast & Furious -leffojen (2001-) kaahailuista jäävät lopulta tämän nokkelan ja vaikuttavasti toteutetun ajon jalkoihin. Mukana on toinenkin vauhdikas takaa-ajo, mutta tällä kertaa lumisissa maisemissa. Siinä, missä muiden Bond-leffojen laskettelutakaa-ajot ovat alkaneet toistamaan itseään, tämä keksii nokkelia temppuja ja hauskoja uusia suuntia, joilla luodaan toinen todella viihdyttävä ja erinomainen toimintajakso. Vielä lisäksi mukana on fantastinen kohtaus vuorenrinteellä, missä jännitystaso nostetaan huippuunsa. Kaikessa hiljaisuudessaan kohtaus on niin mestarillisesti rakennettu, että katsoja huomaa jossain kohtaa pidättävänsä hengitystään.

Elokuvasta löytyy toki muitakin mainioita kohtauksia, kuten jännittävä hetki haiden läheisyydessä, mutta nuo kolme toimintakohtausta ovat toinen toistaan parempia tähtihetkiä. Bondin kuiva huumori saa jälleen hörähtämään heittojen kökköyden takia, mutta on mukana pari kunnon naurut tarjoavaa vitsiä. Jonkin sortin romantiikkaakin löytyy, vaikkei tämän leffan Bond-tytöt olekaan perinteisimmästä päästä. Hieman mielenkiintoisemman tarinan ja kenties vähän toimivamman roiston kanssa Erittäin salainen olisi loistoleffa, mutta jo tällaisenaan se on todella hyvä elokuva ja kuuluu sarjan parhaimmistoon.

Ohjaaja John Glenillä on ollut todella vahva visio ja hän on tiennyt tasan tarkkaan, kuinka luoda mukaansatempaavia, näyttäviä, jännittäviä ja viihdyttäviä toimintakohtauksia. Hän korottaa joka toimintakohtauksen kohdalla panoksia ja on selvästi pähkäillyt pitkään, miten ne saa hiottua täydellisiksi. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin työstämä käsikirjoitus olisi yhtä hiottu ja napakka kuin Glenin ohjaus, olisi Erittäin salainen parempi kokonaisuus. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja etenkin toimintakohtausten aikana nähdään paljon taitavaa kameratyöskentelyä. Leikkauskin on mainiota. Lavasteet ovat jälleen hyvin toteutetut ja efektien taso sen kuin paranee. Taustakankaan käyttö on selvää joissain kohdissa, mutta se ei haittaa. Äänitehosteet ovat hyvin rakennetut. Bill Contin musiikit eivät ole yhtä loisteliaat kuin John Barryn ja leffassa käytetäänkin yllättävän vähän musiikkia, mutta paikoitellen Conti onnistuu yllättämään erilaisilla ratkaisuillaan. Elokuvan tunnuskappale, Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet napannut Sheena Eastonin laulama "For Your Eyes Only" on toimiva kipale, jonka kertosäe jää helposti soimaan päässä.

Yhteenveto: Erittäin salainen on erittäin hyvä James Bond -elokuva, mikä voisi olla jopa mahtava tiettyjen hiomisten kautta. Tarinan pahis ei ole niin hyvä kuin voisi toivoa, eikä juonikaan ole erityisen ihmeellinen. Leffa kuitenkin loistaa toimintakohtauksissaan tavalla, mistä aiemmat osat vielä vain haaveilivat. Uusi ohjaaja John Glen onnistuu luomaan upeita toimintajaksoja ja takaa-ajoja, mitkä häikäisevät yhä tänäkin päivänä. Vaikka takaa-ajot ovat pitkiä, ne muuttuvat kaiken aikaa luovemmiksi ja absurdimmiksi, lisäten viihdyttävyyttä ja jännitettä. Lopussa nähdään myös erittäin jännittävä kohtaus, mikä saa katsojan pidättämään hengitystään ja siirtymään sohvan reunalle hiki ohimolla. Mukana on kelpo huumoria keventämässä tunnelmaa tarvittaessa, sekä ihan sujuvaa romantiikkaa onnistuneen erilaisten Bond-tyttöjen kanssa. Roger Moore on viidettä kertaa erinomainen salaisena agenttina, eikä näytä vielä lainkaan merkkejä kyllästymisestä. Jos Michael G. Wilsonin ja Richard Baumanin käsikirjoitus vastaisi kaiken muun leffassa nähdyn tasoa, olisi kyseessä loistokas Bond-seikkailu. Jo nyt se on yksi sarjan parhaista ja jos et ole Bond-leffoja ennen nähnyt ja haluat tutustua Mooren tuotantoon, suosittelen katsomaan joko tämän tai 007 rakastettuni, sillä ne kilpailevat kiivaasti herran parhaimman Bond-filmin tittelistä!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
For Your Eyes Only, 1981, Eon Productions

Arvostelu: Kuuraketti (Moonraker - 1979)

KUURAKETTI

MOONRAKER

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Lois Chiles, Michael Lonsdale, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Corinne Cléry, Emily Bolton, Geoffrey Keen, Toshiro Suga ja Blanche Ravalec
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 16

Kuuraketti on yhdestoista James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("Moonraker") vuodelta 1955. Kymmenennen Bond-leffan 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977) lopussa luki, että seuraavana olisi tiedossa filmi Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981), mutta kun samana vuonna 007 rakastettuni kanssa ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli osoittautunut megahitiksi, tekijät päättivät lähettää Bondin avaruuteen ja niinpä he valitsivatkin seuraavaksi leffaksi Kuuraketin. "Kuuraketti"-kirjasta oli jo 1950-luvulla aiottu tehdä elokuva, ennen kuin koko James Bond -elokuvasarjaa oli edes aloitettu. Vuonna 1956 Fleming oli myynyt kirjan elokuvaoikeudet Rank Organisationille, siinä toivossa, että yhtiö tekisi filmin, mutta kun projekti ei edennytkään, Fleming hankki oikeudet takaisin itselleen 1959. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1978 ja lopulta Kuuraketti sai ensi-iltansa kesällä 1979. Elokuva oli valtava menestys - ilmestymisvuotensa menestynein leffa - mutta sai kriitikoilta ristiriitaisen vastaanoton. Itselleni Kuuraketti on siinä mielessä merkittävä Bond-filmi, että se oli sarjan ensimmäinen elokuva, minkä näin! Olin varmaankin ala-asteella, kun sain katsoa leffan ja muistaakseni pidin siitä. Vuosien varrella olen katsonut leffan kerran tai kaksi uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Nyt kun 007-sarja on saamassa jälleen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin pitkästä aikaa katsoa kaikki vanhat Bond-leffat läpi. Pari viikkoa 007 rakastettuni jälkeen katsoin Kuuraketin.

Kun uudenlainen avaruussukkula Kuuraketti siepataan, MI6-agentti James Bondin täytyy lähteä selvittämään, mistä on kyse?

Toisin kuin Sean Connery, joka näytti joka Bond-leffansa myötä kyllästyneemmältä rooliinsa, Roger Moore vaikuttaa viihtyvänsä roolissa joka kerta enemmän. Hahmo itsessään pysyy aika pitkälti täysin samanlaisena kuin Mooren aiemmissa leffoissa ja Bondin mukaan onkin jälleen mukava lähteä suorittamaan salaisia tehtäviä. Erityisen salainen ei kuitenkaan ole itse James Bond, sillä jälleen kerran monet tietävät, kuka hän on ja hänelle jopa todetaan "maineesi kirii edelläsi".
     Michael Lonsdale näyttelee Hugo Draxia, rikasta ja hienostunutta bisnesmiestä, joka valmistaa Kuuraketti-avaruussukkuloita. Lonsdale sopii erittäin hyvin arvokkaan herran rooliin, mutta hänen hahmonsa jää hieman alikäytetyksi, vaikka hahmolta löytyykin erikoisia ja huvittavia suunnitelmia.
     Tämänkertaisia Bond-tyttöjä ovat tohtori Holly Goodhead (Lois Chiles), jonka täysin huomaamattoman vihjailevasta nimestä väännetään yllättävän vähän vitsiä, sekä Draxin pilotti Corinne Dufour (Corinne Cléry). Kumpikaan ei kuulu Bond-tyttöjen parhaimmistoon, vaan jäävät aika unohdettaviksi tapauksiksi. Vaikka Hollyn muistaa nimensä vuoksi, jää hän pahasti 007 rakastettuni -leffan samanhenkisen Bond-tyttö Anya Amasovan (Barbara Bach) varjoon.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n johtaja M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), Bondin vempaimet suunnitteleva Q (Desmond Llewelyn) ja puolustusministeri Gray (Geoffrey Keen). 007 rakastettuni -filmin pahiskätyri Jaws (Richard Kiel) taisi osoittautua aikamoiseksi fanisuosikiksi, sillä hahmo on mukana tässäkin leffassa. Valitettavasti fanin riemu Jawsin paluusta ei kauaa kestä, sillä hänestä on tehty aikamoinen tohelo ja loppupäässä hahmon kanssa tehdään jotain todella myötähäpeällistä... Uusia hahmoja taas ovat mm. Draxin palvelija Chang (Toshiro Suga) ja Bondin kontakti Riossa, Manuela, jota esittää Emily Bolton. Näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti, vaikkakin monet heistä eivät saa kovin mielenkiintoista tehtävää.

Kuuraketista kyllä paistaa läpi, että Bondien tekijät päättivät päästä mukaan rahastamaan, kun Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo nosti avaruusseikkailut takaisin suosioon. Ei siinä vielä mitään, että Bondin tehtävä vie hänet avaruuteen - ovathan ihmiset käyneet usein avaruudessa, joten se on vielä uskottavaa - mutta kun lopputaistelussa mukaan tuodaan jopa laserpyssyjä, on leffa mennyt kenties jopa liian pitkälle. Kun laserammukset lentelevät kahden avaruusaluksen välillä ja yhdessä kohtaa kuullaan Kolmannen asteen yhteyden (Close Encounters of the Third Kind - 1977) tunnussävelmä, saattaa katsoja helposti unohtaa, mitä elokuvaa alkoi katsomaan. Kyseessä onkin kaikista campein virallinen Bond-elokuva, josta huomaa useassa kohtaa, ettei sitä kannata ottaa kovin tosissaan. Laserammuksilla varustetun lopputaistelun lisäksi mukana on monia muitakin hetkiä, joissa ammutaan yli ja leffa naureskeleekin mukavasti itselleen. Kuivaa brittihuumoria väännetään mukaan niin paljon kuin on mahdollista, enkä osaa sanoa, onko Kuuraketti oikeasti hyvä elokuva, vai ihan vain niin hölmö, ettei sen parissa voi olla viihtymättä.

Avaruudessa käynti on kuitenkin jätetty vasta leffan loppuhuipennukseen ja sitä ennen nähdään paljon tutumpaa Bond-menoa. Elokuva lähtee käyntiin yllättävänkin vaikuttavasti toteutetulla kohtauksella, missä Bond putoaa lentokoneesta ilman laskuvarjoa ja yrittää napata roiston laskuvarjon itselleen, kun molemmat syöksyvät kohti maata. Kyseessä onkin elokuvan jännittävin toimintajakso, sillä muuten vauhdikkaammat hetket lässähtävät erilaisista syistä. Jaws on jatkuvasti Bondin perässä, mutta kuten jo totesin, hahmosta on tehty kömpelömpi ja huumoripainotteisempi, jolloin hän ei luo samanlaista uhkaa kuin edellisessä elokuvassa. Leffa onkin huomattavasti lapsiystävällisempi filmi kuin suuri osa aiemmista Bond-elokuvista, sillä sen pahiksetkin ovat koomisia. Paikoitellen elokuvan vahva camp-henki on ristiriidassa, kun leffa yrittää olla vakavampi teos ja mielestäni kokonaisuus toimisi paremmin, jos elokuva uskaltaisi vielä isommin syleillä omaa pöhköyttään. Tästä epätasaisuudesta, sekä esimerkiksi pahiksen naurettavasta juonesta ja tietyistä myötähäpeällisyyksistä johtuen Kuuraketti jää itselläni Bond-filmien heikompaan päätyyn. On se silti omalla tavallaan erityinen osa sarjaa ja sisältää useita mainioita hetkiä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa James Bond -leffat 007 rakastettuni ja Elät vain kahdesti (You Only Live Twice - 1967) ohjannut Lewis Gilbert, joka vie tunnelmaa humoristisempaan suuntaan ja yrittää jättää vakavuuden sikseen. Gilbertillä on kuitenkin ongelmia tasapainotella vakavampien ja koomisempien kohtausten välillä ja tunnelman vaihtuessa tuntuu siltä kuin katsoisi eri ohjaajan näkemystä tarinasta. Käsikirjoittaja Christopher Woodille on taidettu vain tokaista, että "katsopa Tähtien sota ja tee sen pohjalta Bond-leffa", sillä siltä Kuuraketin loppupää todella tuntuu. Wood tuo mukaan paljon kuivia, mutta hauskoja vitsejä. Teknisesti filmi on tyylikkäästi toteutettu ja efektien taso paranee joka filmin myötä. Elokuva olikin jopa ehdolla Oscar-palkinnosta tehosteistaan. Leffa on hyvin kuvattu, mutta leikkaus kaipaisi pientä tiivistämistä. Lavasteet ovat hienot ja avaruusasut ajalleen sopivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja on hienoa, että John Barry on palannut säveltämään musiikit. Tämänkertainen tunnuskappale, Shirley Basseyn laulama "Moonraker" kuuluu valitettavasti mielestäni unohdettavimpien Bond-laulujen joukkoon.

Yhteenveto: Kuuraketti on pöhkö Bond-seikkailu, jonka aikana on vaikea olla viihtymättä. Vielä vaikeampaa on sanoa, onko kyseessä oikeasti edes hyvä elokuva? Camp-henki on todella vahvasti läsnä ja kyseessä on tähän mennessä sarjan hölmöin osa. Elokuva on sopivan itsetietoinen ja se sisältää paljon kuivaa, mutta toimivaa huumoria. Paikoitellen camp-henki on kuitenkin ristiriidassa tiettyjen kohtauksien kanssa, joissa yritetään vakavoittaa tilannetta. Tunnelman rikkominen on kummallista ja olisi parempi, jos leffa kulkisi loppuun asti kirkas pilke silmäkulmassaan. Mitä pidemmälle leffa etenee ja mitä enemmän scifipuolta tuodaan mukaan, sitä vähemmän Kuuraketti tuntuu Bondilta. Roger Moore on kuitenkin ihan yhtä pätevä salaisena agentti 007:na kuin aiemmissa leffoissaan, jolloin häntä katsoo mielellään tällä urpommallakin retkellä. Jawsin paluu on ilahduttavaa... aluksi, kunnes tajuaa, että hänestä on tehty todella tyhmä ja myötähäpeällinen korsto. Paikoitellen elokuva muuttuu kiusalliseksi eri syistä. Vaikka Kuuraketilla on tietty paikka sydämessäni, koska kyseessä oli sarjan ensimmäinen osa minkä näin, ei se todellakaan kuulu suosikki-Bondieni joukkoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonraker, 1979, Eon Productions, Les Productions Artistes Associés

Arvostelu: 007 rakastettuni (The Spy Who Loved Me - 1977)

007 RAKASTETTUNI

THE SPY WHO LOVED ME

Ohjaus: Lewis Gilbert
Pääosissa: Roger Moore, Barbara Bach, Curd Jürgens, Richard Kiel, Bernard Lee, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Walter Gotell, Geoffrey Keen, Caroline Munro ja Vernon Dobtcheff
Genre: toiminta, seikkailu, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 rakastettuni on kymmenes James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan ("The Spy Who Loved Me") vuodelta 1962. Elokuvan teossa syntyi kuitenkin vaikeuksia, sillä toinen leffasarjan tuottajista, Harry Saltzman oli taloudellisissa ongelmissa ja joutui myymään osuutensa Bondin elokuvaoikeuksista, mikä viivästytti tuotannon aloittamista. Tekijät eivät myöskään saaneet Flemingin perikunnalta lupaa kääntää kirjaa suoraan elokuvaksi, vaan he saivat käyttää vain kirjan nimen. Tekijät halusivat tuoda Bondin arkkivihollisen Ernst Stavro Blofeldin ja tämän SPECTRE-järjestön takaisin, mutta koska hahmon ja järjestön oikeudet kuuluivat Kevin McClorylle, eivät he saaneet lupaa. Lisäksi leffalle oli vaikeaa löytää ohjaaja. Aluksi tekijät halusivat ohjaajaksi Steven Spielbergin, jonka juuri ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) oli osoittautunut megahitiksi, mutta pian he pyysivätkin Guy Hamiltonia, muutaman aiemman Bondin ohjaajaa palaamaan sarjan pariin. Hamilton kuitenkin sai tarjouksen tehdä sarjakuvaleffa Teräsmiehen (Superman - 1978), jolloin hän hylkäsi Bondin - vaikkakin lopulta Teräsmiehen ohjasikin Richard Donner. Seuraavaksi tekijät pyysivät Elät vain kahdesti -Bond-seikkailun (You Only Live Twice - 1967) ohjaajaa Lewis Gilbertiä, joka suostui. Kuvaukset alkoivat vihdoin kesällä 1976 ja lopulta 007 rakastettuni sai ensi-iltansa seuraavana kesänä. Parin heikomman vastaanoton kriitikoilta saaneen Bond-leffan jälkeen tämä oli kehuttu teos, mikä myös menestyi paremmin kuin suuri osa sarjan aiemmista elokuvista. Filmi sai jopa kolme Oscar-ehdokkuutta (paras laulu, musiikki ja lavastus), muttei voittanut niistä yhtäkään. Itselleni 007 rakastettuni on yksi ensimmäisistä Bond-elokuvista, minkä näin, sillä Bondia fanittava isäni koki sen olevan tarpeeksi kevyt lapselle. Lapsena se olikin suosikkini sarjasta, kunnes hieman vanhempana näin Daniel Craigin tähdittämän, suorastaan täydellisen Casino Royalen (2006). Olen nähnyt elokuvan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo vuosia. Nyt kun Bond-sarja on saamassa viiden vuoden tauon jälkeen jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa ja arvostella vanhat 20 sarjan osaa. Pari kuukautta 007 ja kultaisen aseen (The Man with the Golden Gun - 1974) katsomisen jälkeen katsoin 007 rakastettuni.

Iso-Britannialta ja Neuvostoliitolta siepataan yllättäen ydinohjuksia sisältäneet sukellusveneet, jolloin valtiot joutuvat yhdistämään voimansa selvittääkseen, mistä on kyse? MI6-agentti James Bond matkaa Kairoon, missä hän saa parikseen KGB-agentti Anya Amasovan.

Salaisen agentti James Bondin roolissa nähdään kolmatta kertaa edesmennyt Roger Moore, joka ottaa joka leffallaan roolin paremmin haltuun. Viimeistään tässä hän istuu täydellisesti vakoojaksi. Moore pääsee entistä enemmän heittämään nasevia vitsejä, joista jotkut ovat yllättävänkin julmia, mikä teki niistä ainakin itselleni entistäkin parempia. Bond tuntuu myös itsevarmemmalta tässä kuin viime leffoissa, mikä menee välillä liiankin pitkälle ja mikä onneksi kostautuu pariinkin otteeseen - niin roistojen kuin naisten kohdalla.

Tämänkertainen Bond-tyttö on venäläisagentti Triple X, eli Anya Amasova, jota näyttelee Barbara Bach. Anya on yksi parhaimmista Bond-tytöistä tähän mennessä, sillä hän ei ole mikään avuton neito hädässä (vaikka tarvitseekin parissa kohtaa Bondin pelastamaan hänet pulasta), vaan hän osaa toimia itsekin vaikeissa tilanteissa. Hahmosta voisi tehdä vielä tehokkaamman, korostamaan sitä, että hänkin on huippuagentti, mutta kenties tuohon aikaan tekijät eivät halunneet elokuvan naispäähahmon heikentävän Bondin maskuliinisuutta. Joka tapauksessa hahmo on oivallinen ja Bach on mainio valinta rooliin.
     Sen sijaan pahasti toivomisen varaa jättää elokuvan pahis, rikas Karl Stromberg, jota esittää Curd Jürgens. Hahmosta kyllä paistaa läpi, että tekijät halusivat alunperin roistoksi Blofeldin, mutteivät saaneet käyttää hahmoa, sillä Stromberg on kuin köyhän miehen Blofeld. Hahmo on todella mitäänsanomaton, mihin vaikuttaa vahvasti se, kuinka yllättävän vähän ruutuaikaa hän saa, minkä lisäksi hänen ilkikurinen suunnitelmansa on lähinnä naurettava. Jürgensista löytyy oikeaa henkeä roistoksi, mutta hänen lahjansa eivät pääse mitenkään oikeuksiinsa tylsän hahmon kanssa.
     Huomattavasti parempi roisto onkin Strombergin kätyri, Richard Kielin näyttelemä, teräshampailla varustettu jättikokoinen köriläs Jaws (Steven Spielbergiä yritettiin saada ohjaamaan 007 rakastettuni, joten onkohan hahmo nimetty Spielbergin Tappajahain, eli englanniksi Jaws-elokuvan mukaan, sillä sen nimistä hahmoa ei löydy Flemingin kirjoista). Jaws on yksi parhaista Bond-vastuksista tähän mennessä, eikä ihme, että hänestä on tullut fanisuosikki. Repliikitön Jaws vain saapuu paikalle valtavan kehonsa kanssa ja välittömästi katsoja alkaa jännittämään, miten ihmeessä Bond voisi ikinä päihittää tämän korston? Bondin ja Jawsin yhteisissä kohtauksissa onkin selvästi haluttu korostaa, kuinka paljon isompi pitkälti yli kaksimetrinen Kiel on 180-senttiseen Mooreen verrattuna.
     Elokuvassa nähdään myös vanhat tutut Bernard Lee, Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn M:nä, Moneypennynä ja Q:na, sekä uusina hahmoina Walter Gotell KGB:n johtajana ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä.

007 rakastettuni on tähän mennessä Roger Mooren paras Bond-elokuva. Kahden "vain" kelvollisen Bond-leffan jälkeen Moorelle onnistuttiin tekemään erittäin hyvä filmi, mikä voisi olla jopa mahtava, jos sen pääroisto ei olisi näin laimea. Elokuva on mukaansatempaavampi kuin Mooren kaksi edellistä Bondia, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) ja 007 ja kultainen ase, ja se on muutenkin rakennettu toimivammaksi paketiksi. Leffasta löytyy veikeä henki, mikä kulkee läpi lähes koko elokuvan ja mukana on useita hauskoja hetkiä. Mooren ja Bachin väliltä löytyy hyvin kemiaa, ja heidän roolihahmojensa välistä sanailua on huvittavaa seurata. Heidän romanssinsa on uskottavampi kuin monissa muissa Bond-leffoissa ja on hienoa nähdä, että Anya näyttää parissa kohtaa Bondin paikan, eikä vain lankea tämän soidinlauluun.

Toimintaakin löytyy ja kuten jo totesin, jättimäinen Jaws tarjoaa sarjan jännittävimpiä kaksintaisteluita, sillä hahmo vaikuttaa pysäyttämättömältä tuhokoneelta - aivan kuin Arnold Schwarzeneggerin terminaattorilta ennen kuin Terminator - tuhoajaa (The Terminator - 1984) oli edes keksitty. Taistelut eivät kuitenkaan ole pelkästään sitä, että Jaws paiskoo Bondia huoneen puolelta toiselle, vaan mukaan mahtuu myös vauhdikas takaa-ajo Q:n kehittelemän auton kanssa, minkä muuntautumiskyky tarjoaa yhä "hei vau" -tunteen. Lopputaisteluunkin on saatu hyvää jännitettä ja elokuva käyttää hiljaisuutta taidokkaasti rakentamaan tiivistä tunnelmaa. Useaan otteeseen leffan aikana pidin sitä loistavana teoksena, mutta harmillisesti kehno pääpahis latistaa leffan hienoutta joka kerta ollessaan ruudulla. Siitä syystä 007 rakastettuni jää "vain" todella hyväksi elokuvaksi, mutta kyllä se nousee sarjan parhaimmistoon - jos nyt ei viiden parhaan joukkoon, niin ainakin kymmenen parhaimman.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Lewis Gilbert, joka oli aiemmin tehnyt yhden Bond-filmin, Elät vain kahdesti. Tässä Gilbert onnistuu erittäin mainiosti ja saa luotua todella viihdyttävän paketin, mikä edustaa aika pitkälti juuri sitä, miksi Mooren Bondit mielletään. Richard Maibaumin ja Christopher Woodin työstämä käsikirjoitus on oivallinen, etenkin vitsien suhteen, joista parhaimmat vaativat katsojalta hieman enemmän ajattelutyötä. Yllättäen kaksikko on päättänyt normaalista poiketen viitata aiempaan Bond-leffaan, sillä elokuvassa nostetaan nopeasti esille Bondin vaimon kuolema elokuvassa Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa (On Her Majesty's Secret Service - 1969). 007 rakastettuni on oivallisesti kuvattu ja sen leikkaus on pääasiassa sujuvaa. Alun laskettelukohtauksessa taustakankaan käyttö paistaa nykypäivänä pahasti silmään, mutta kohtaukseen mahtuu myös vaikuttava stuntti. Lavastajat ovat tehneet tyylikästä työtä Strombergin tukikohdan kanssa. Jawsin hampaista on tehty karmivat ja Bondin uusi auto on nerokas. Elokuvan tunnuskappale "Nobody Does It Better" on mielestäni kelpo kipale, muttei millään nouse sarjan parhaimpien laulujen joukkoon. Ja itse olen hämmentynyt, että leffa sai Oscar-ehdokkuuden musiikeistaan, sillä mielestäni Marvin Hamlischin sävellykset ovat tähän asti sarjan huonoimmat. Ne sisältävät John Barryn legendaarisia sävelmiä, mutta muuten musiikit eivät sovi Bondiin mielestäni ollenkaan. Lisäksi Hamlisch lähinnä kierrättää yhtä ärsyttävää melodiaa läpi leffan.

Yhteenveto: 007 rakastettuni on erittäin hyvä Bond-elokuva, mistä saisi vieläkin paremman, jos sen pääroisto Karl Stromberg vakuuttaisi paremmin. Onneksi leffassa on sarjan kenties paras kätyrihahmo koskaan, Jaws, mikä tarjoaa todellista uhkaa ja jännitettä. Järkälemäisen Jawsin astellessa ruutuun katsoja alkaa samantien pelkäämään Bondin selviämisen puolesta. Jawsin ja uuden Bond-tytön, Anya Amasovan kautta on myös mukava nähdä, ettei Bond onnistu aina kaikessa ja välillä itsevarmuus koituu kohtalokkaaksi. Roger Moore on jälleen todella hyvä 007:n roolissa, ja hänen ja Barbara Bachin väliltä löytyy oivallista kemiaa. Elokuva sisältää mukaansatempaavaa ja viihdyttävää agenttiseikkailua hauskojen vitsien, sekä tyylikkäiden toimintakohtausten kera. Tämänkertainen auto on ymmärrettävästi jäänyt ikoniseksi osaksi Bond-historiaa. Harmillisesti elokuvan tunnuskappale on aika mitäänsanomaton. Tietyin muutoksin 007 rakastettuni voisi olla jopa erinomainen Bond-leffa, mutta jo tällaisenaan se kuuluu sarjan parhaimpiin ja se kuvastaa kenties kaikkein parhaiten Mooren aikakautta agenttina. Elokuvan lopputekstien jälkeen lukee muuten "James Bond palaa elokuvassa Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981)", mutta 007 rakastettuni kanssa samana vuonna ilmestynyt Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) muutti tekijöiden suunnitelmat täysin ja seuraavana palaammekin Bondin pariin leffassa Kuuraketti (Moonraker - 1979) - mikä on muuten ensimmäinen Bond-filmi, minkä näin!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Spy Who Loved Me, 1977, Eon Productions

Arvostelu: 007 ja kultainen ase (The Man with the Golden Gun - 1974)

007 JA KULTAINEN ASE

THE MAN WITH THE GOLDEN GUN

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Lee, Britt Ekland, Maud Adams, Hervé Villechaize, Soon-Tek Oh, Richard Loo, Bernard Lee, Lois Maxwell, Desmond Llewelyn, Marne Maitland ja Clifton James
Genre: toiminta, seikkailu, jännitys
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kultainen ase on yhdeksäs James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1965. Kirjasta oli tarkoitus tehdä elokuva jo Elät vain kahdesti -leffan (You Only Live Twice - 1967) jälkeen, mutta tuotanto koettiin liian haastavaksi, jolloin tekijät siirtyivät filmatisoimaan "Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa" -kirjaa ("On Her Majesty's Secret Service" - 1963). Kun Roger Moore korvasi Sean Conneryn Bondina elokuvassa Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973), tekijät päättivät seuraavan leffan olevan vihdoin "007 ja kultainen ase" -romaanin pohjalta. Kirjan tapahtumapaikka oli pääasiassa Jamaika, mutta koska sitä oli hyödynnetty jo edellisessä Bond-leffassa, sekä Salainen agentti 007 ja tohtori No'ssa (Dr. No - 1962), tapahtumat päätettiin siirtää Aasiaan. Kuvaukset alkoivat marraskuussa 1973 ja lopulta 007 ja kultainen ase sai ensi-iltansa joulukuussa 1974. Elokuva oli iso hitti, mutta sai nihkeän vastaanoton kriitikoilta, joista monet kutsuivat leffaa Bond-sarjan heikoimmaksi. Vuosien varrella elokuvan maine on pysynyt aika lailla samana ja monilla listoilla leffa kuuluu yhä kehnoimpien Bond-elokuvien joukkoon. Itse näin 007 ja kultaisen aseen lapsena, kenties jo ennen kuin pidin isäni kanssa Bond-kesän, mistä olen aiemmissa arvosteluissani puhunut. En muista, olenko sen jälkeen katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan, mutta nyt kun James Bond -sarja on saamassa jälleen uuden osan No Time to Die (2020), päätin katsoa kaikki 20 ensimmäistä 007-leffaa uudestaan ja arvostella ne. Noin kuukausi Elä ja anna toisten kuolla jälkeen katsoin 007 ja kultaisen aseen.

MI6:n agentti James Bond saa tappouhkauksen maailman salaperäisimmältä palkkamurhaajalta, Francisco Scaramangalta, joka käyttää hommassaan vain omaa kultaista asettaan. Bondin täytyy löytää Scaramanga, ennen kuin tämä löytää hänet.

Roger Moore palaa salainen agentti James Bondin rooliin, jonka salaisuus on tosin hieman kyseenalainen käsite, ottaen huomioon kuinka kaikki leffassa tuntuvat tietävän hänet. Moore ei kuitenkaan anna tällaisten seikkojen häiritä ja osoittaa toistamiseen olevansa Conneryn jälkeen paras vaihtoehto rooliin. Moore on uskottava niin eleganttina hurmurina puku päällään kuin nokkelana ja taistelukykyisenä agenttina. Bond pistetään taas kerran kiperiin tilanteisiin, joissa hänen täytyy hyödyntää kykyjään selvitäkseen ehjin nahoin. Tulee siinä pari vitsiäkin murjaistua.

Vielä Mooreakin vakuuttavampaa työtä tekee tarinan roistoa, Francisco Scaramangaa näyttelevä Christopher Lee. Edesmennyt Lee on aina nappivalinta pahiksen rooliin, minkä hän on osoittanut mm. vampyyrikreivi Draculana, Taru sormusten herrasta -trilogian (The Lord of the Rings - 2001-2003) Saruman-velhona, sekä Tähtien sota -esiosien (Star Wars - 2002-2005) kreivi Dookuna. Lee pitää sisällään sellaista jylhyyttä, että se sopii täydellisesti elämää suuremmille pahiksille ja vaikka Scaramanga onkin hillitympi tapaus kuin vaikkapa mahtaileva Saruman, ei hän ole tässä millään lailla kehnompi. Scaramanga on juonikas tapaus ja äärimmäisen tehokas tappaja. Hahmo ei ole mitä tavallisin Bond-roisto ja kenties juuri siksi hän onkin niin mielenkiintoinen. Scaramanga tykkää treenata kykyjään ja haastaa itsensä, mitä varten hänellä onkin lyhytkasvuinen avustaja Nick Nack (Hervé Villechaize), joka on myös katala heppu. Kyseessä on erinomainen pahiskaksikko, joka vetää vertoja jopa 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964) ikoniselle roistoduolle.
     Tälläkin seikkailullaan James Bond tapaa erilaisia neitoja, jotka tietty lankeavat hänen syliinsä välittömästi. Mukana on mm. napatanssija Saida (Carmen du Sautoy), Scaramangan rakastajatar Anders (Maud Adams) ja Bondia avustava agentti Mary Goodnight (Britt Ekland). Elokuvaa katsoessa on vaikea olla pohtimatta, miten ihmeessä Goodnight on onnistunut käymään agenttikoulutuksen läpi ja päässyt hoitamaan kenttätehtäviä, kun kyseessä on täysin uusavuton bimbo, joka mokailee kaiken aikaa ja tarvitsee Bondin pelastamaan hänet pulasta. Goodnight on tähän mennessä yksi kehnoimmista Bond-tytöistä, eikä Ekland ole kovin hyvä osassaan, miksi onkin outoa, että hän on naishahmoista tärkein. Saida-tanssijan osuus jää todella lyhyeksi, eikä Andersiakaan onnistuta hyödyntämään niin paljon kuin hahmossa olisi ollut potentiaalia. Adams on huomattavasti Eklandia parempi, joten läpi leffan toivoin, että näyttelijät esittäisivätkin toistensa rooleja.
     Leffassa nähdään myös vanhat tutut MI6:n pomo M (Bernard Lee), tämän sihteeri Moneypenny (Lois Maxwell), sekä vempaintehtailija Q (Desmond Llewelyn) ja lisäksi uusiakin tuttavuuksia, kuten rikas bisnesmies Hai Fat (Richard Loo), Bondia auttava luutnantti Hip (Soon-Tek Oh) ja Scaramangalle kultaisia luoteja valmistava Lazar (Marna Maitland). Jostain syystä joku on myös pitänyt hyvänä päätöksenä, että Elä ja anna toisten kuolla -leffassa ärsyttänyt sheriffi J. W. Pepper (Clifton James) pitäisi ottaa mukaan tähänkin elokuvaan. Kaikista sivuhahmoista, jotka voisivat tehdä paluun, miksi, voi miksi tekijät valitsivat juuri hänet?! Kyseessä on varmaan koko Bond-historian raivostuttavin hahmo, joka ei sovi millään tavalla mukaan näihin leffoihin! Kenen idiootin "neronleimaus" tämä oli?!

007 ja kultainen ase hyötyy huomattavan paljon siitä, että se sisältää mahtavan vastustajan sankarille, sillä tarinallisesti filmi ei ole erityisen kiinnostava. Elokuva alkaa napakasti ja on kiinnostava idea, että tällä kertaa Bondia jahtaisi joku ja hänen pitäisi napata Scaramanga, ennen kuin tämä nappaa hänet, mutta harmillisesti itse leffa on lopulta ihan muuta. Tiivistunnelmaisen kissa ja hiiri -leikin sijaan elokuvaan heitetään mukaan ns. MacGuffin, jonka perässä hahmot ovat. Jos ette tiedä, mikä MacGuffin on, niin sellaiseksi kutsutaan jonkinsortin objektia, jota tarinan hahmot jahtaavat ja mikä pitää tarinan liikkeellä. Sen painotetaan olevan äärimmäisen tärkeä hahmoille, mutta katsoja ei usein edes välitä siitä. Toisinaan, kuten alkuperäisessä Tähtien sota: Episodi IV - Uudessa toivossa (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) Kuolemantähden piirustukset, MacGuffin onnistutaan tuomaan mukaan erinomaisesti ja sillä on merkitystä katsojallekin, mutta näin ei todellakaan käy 007 ja kultaisessa aseessa. Eräänlaisen laitteen jahtaaminen on pitkäveteistä puuhaa, eikä katsoja jaksa millään kiinnostua siitä, kenen käsiin masiina päätyy.

En kuitenkaan sano, että 007 ja kultainen ase olisi huono elokuva. Siinä vain on omat heikkoutensa, jotka laskevat sen kokonaistasoa, eikä leffa onnistu saavuttamaan potentiaaliaan hieman mitäänsanomattoman tarinansa vuoksi. Tarina kulkee eteenpäin hieman tylsähköjä polkuja, minkä lisäksi leffa kärsii todella kehnosta Bond-tytöstä, sekä raivostuttavan sheriffi Pepperin lisäämisestä. Komediapuoli on muutenkin hieman laiskaa tässä, eikä leffa onnistu naurattamaan normaaliin tapaan Bondin muka-nokkelien sanomisien takia. Mutta kuten jo sanoin, filmi hyötyy huomattavasti loistavan pahiksen sisältämisestä ja kaikki kohtaukset Scaramangan kanssa nappaavat erinomaisesti mukaansa. Muuten leffan toimintakohtaukset eivät paljoa tarjoa, mutta loppumatsi Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävää seurattavaa. Tekijät halusivat hahmoista toistensa peilikuvat, joista löytyy kuitenkin pieniä eroavaisuuksia ja se tekeekin kaksikon yhteisestä kamppailusta kiehtovan.

Guy Hamilton jatkaa kolmatta kertaa putkeen Bond-ohjaajana, tehtyään kaksi aiempaa osaa, Conneryn viimeisen eli Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) ja Mooren ensimmäisen eli Elä ja anna toisten kuolla, minkä lisäksi Hamilton ohjasi myös tähän asti parhaimman Bond-leffan, 007 ja Kultasormen. Hamiltonin ote on kuitenkin selkeästi alkanut lipsumaan, eikä hän löydä samaa intoa sarjaan kuin 10 vuotta aiemmin. Richard Maibaumin ja Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus on myös aika innoton, eikä toisaalta ihme, olihan Maibaum siirtänyt tähän mennessä jo kuusi Bond-tarinaa elokuvamuotoon ja kirjoittanut ensimmäisen version Timantit ovat ikuisia -käsikirjoituksesta. Kaksikko on saanut aikaiseksi erinomaisen pahisduon, mutta tarina jää harmillisen vaisuksi. 007 ja kultainen ase on kuitenkin kuvattu oivallisesti ja se sisältää tyylikkäitä lavasteita, sekä omalle ajalleen hienoja efektejä. Ääniefektitkin ovat mainiot, lukuunottamatta erästä typerää ääntä autostuntin aikana, mikä rikkoo hetken vaikuttavuuden täysin. John Barryn säveltämät musiikit ovat tuttuun tyyliin erittäin oivalliset ja skotlantilaisen Lulun laulama tunnuskappale "The Man with the Golden Gun" on todella hyvä ja aikamoinen korvamato. Tämäkin Bond-tunnari saattaa kuulua niihin, jotka ovat itse asiassa parempia kuin itse elokuva!

Yhteenveto: 007 ja kultainen ase on kelvollinen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, muttei onnistu nousemaan muutaman aiemmin osan asettamasta tasapaksusta tasosta - ei, vaikka roistona nähdäänkin legendaarinen Christopher Lee. Leen näyttelemä Scaramanga on erinomainen pahis ja kohtaukset hänen kanssa ovat leffan parasta antia. Loppuhuipennus Bondin ja Scaramangan välillä on jännittävä, mutta muuten toimintapuoli (kuten myös huumori) jättää toivomisen varaa. Hahmojen jahtaama "MacGuffin" ei kiinnosta katsojaa ja leffasta löytyy pitkäveteisiä hetkiä. Leen lisäksi myös James Bondia näyttelevä Roger Moore onnistuu pitämään katsojan mielenkiintoa edes jotenkin yllä tylsemmissä kohtauksissa. Moore osoittaa toistamiseen olevansa huomattavasti parempi täyttämään Conneryn saappaita kuin puinen George Lazenby. Onkin harmi, ettei hän vielä tässä kohtaa saanut tasolleen sopivaa elokuvaa ympärilleen. Onneksi se korjaantuu sarjan seuraavassa leffassa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Man with the Golden Gun, 1974, Eon Productions

Arvostelu: Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973)

ELÄ JA ANNA TOISTEN KUOLLA

LIVE AND LET DIE

Ohjaus: Guy Hamilton
Pääosissa: Roger Moore, Jane Seymour, Yaphet Kotto, Julius Harris, David Hedison, Gloria Hendry, Clifton James, Geoffrey Holder, Bernard Lee, Lois Maxwell, Roy Stewart ja Earl Jolly Brown
Genre: toiminta, romantiikka, jännitys
Kesto: 2 tuntia 1 minuutti
Ikäraja: 16

Elä ja anna toisten kuolla on kahdeksas James Bond -elokuva ja se perustuu Ian Flemingin samannimiseen kirjaan vuodelta 1954. Jo edellistä Bond-leffaa, Timantit ovat ikuisia (Diamonds Are Forever - 1971) tehdessään, tuottajat päättivät tehdä "Elä ja anna toisten kuolla" -kirjan elokuvaversion seuraavaksi, koska he halusivat tuoda sarjaan mukaan voodoota harjoittavia roistoja. Tuottajat yrittivät saada Sean Conneryn palaamaan päärooliin seitsemättä kertaa, mutta Connery kieltäytyi jyrkästi, jolloin elokuvaa varten täytyi löytää uusi Bond-näyttelijä. Aluksi rooliin pohdittiin Adam Westiä, Burt Reynoldsia ja Michael Billingtonia, mutta lopulta roolin sai Roger Moore, joka oli ollut jo pariin otteeseen aiemmin tekijöiden vaihtoehto. Kuvaukset alkoivat syksyllä 1972 ja lopulta Elä ja anna toisten kuolla sai ensi-iltansa kesällä 1973 (Suomeen leffa saapui vasta jouluna). Elokuva oli suuri menestys, mutta se sai edellisiä osia kehnomman vastaanoton kriitikoilta. Itse näin leffan muiden Bond-filmien kanssa eräänä kesänä ja pidin siitä muistaakseni paljon. Olen katsonut leffan kerran tai pari uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo aikaa. Olen pitkään pohtinut James Bond -elokuvien katsomista ja arvostelemista, ja nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin vihdoin toteuttaa ideani. Katsoinkin Elä ja anna toisten kuolla pari viikkoa Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen.

Kun kolme MI6:n agenttia kuolee yllättäen tehtävällään Amerikassa, agentti James Bond lähetetään tutkimaan, mistä on kyse.

Muutamassa viimeisessä Bondissaan Sean Connerylle tuotti selvästi vaikeuksia peitellä kyllästymistään elokuvasarjaan, joten on oikein hyvä ratkaisu, että agentti 007:ksi on valittu uusi näyttelijä. Ja vielä parempi juttu on se, että Roger Moore on huomattavasti parempi valinta kuin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -leffassa (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytellyt George Lazenby. Moore tekee roolista hienosti omannäköisensä, eikä lähde kopioimaan edeltäjiään, vaikka pitää tutut piirteet hahmosta tallella, kuten älykkyyden kiperissä tilanteissa, taistelutaidot vahvojen vastustajien kanssa, herrasmiesmäisen esiintymisen hienostuneessa seurassa ja kyseenalaisen käyttäytymisen naisten kanssa. Moore tuntuu kuitenkin olevan edeltäjiään parempi hurmuripuolella, minkä lisäksi hän sopii myös vitsiniekaksi paremmin.

Nyt kun SPECTRE-järjestö on raivattu pois tieltä, Bond voi keskittyä muihin roistoihin kuin Blofeldiin. Tällä kertaa salainen agentti saa vastaansa karibialaisen tohtori Kanangan (Yaphet Kotto) ja tämän kätyrit, robottikädellä varustetun Tii Hiin (Julius Harris), voodoota harjoittavan paroni Samedin (Geoffrey Holder), todella hiljaa puhuvan Kuiskaajan (Earl Jolly Brown), sekä salaperäisen gangsteripomo herra Bigin. Valitettavasti tämänkertainen pahisporukka ei tee erityisen suurta vaikutusta, lukuunottamatta Tii Hiitä, joka pystyy erikoiskätensä avulla katkaisemaan ihmiseltä käden yhdellä puristuksella. Tohtori Kananga on aika tylsä tapaus, etenkin kun käy selville, mitä hän loppujen lopuksi pyrkii tekemään. Kuiskaaja on hyvin mitäänsanomaton ja niin on harmillisesti myös paroni Samedi, joka vaikuttaa aluksi todella kiehtovalta karmivien maskeeraustensa takia. Näyttelijät suoriutuvat osistaan hyvin, mutta hahmoina heihin olisi voinut keksiä paljon enemmänkin.
     Matkallaan Bond kohtaa tietty myös neitokaisia, kuten selvännäkijä Solitairen (Jane Seymour), joka lukee korteistaan tulevaisuuden, sekä CIA-agentti Rosie Carverin (Gloria Hendry), joka on keltanokka kenttätehtävissä. Naishahmot ovat eri tavoin kiinnostavat lisäykset ja heitä onnistutaan jopa syventämään hyvin elokuvan aikana. Paikoitellen Solitairen taikatemput tuntuvat kuitenkin oudon yliluonnollisilta James Bond -seikkailuun, mutta tavallaan ne tuovat oman toimivan lisänsä.
     Elokuvassa nähdään myös Bernard Lee MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteerinä Moneypennynä, Roy Stewart Salainen agentti 007 ja tohtori No -leffasta (Dr. No - 1962) tutun Quarrelin poikana, sekä Clifton James sheriffi J. W. Pepperinä, joka ei todellakaan tunnu kuuluvan mukaan elokuvaan. James on hulvaton osassaan, mutta aina kun hän on ruudulla, ei voi olla pohtimatta, tiesikö hän, ettei kyseessä ole komedia vaan uusi James Bond -leffa? Mukana on myös Bondin CIA-kaveri Felix Leiter, jonka näyttelijä on taas kerran vaihtunut ja tällä kertaa häntä esittää David Hedison. Bondille erilaisia vempaimia valmistavaa Q:ta ei valitettavasti nähdä tässä leffassa lainkaan.

Elä ja anna toisten kuolla toimii mainiona esittelynä Roger Mooren versiolle James Bondista, eikä vain sen takia, että Moore nappaa roolin välittömästi itselleen, vaan koska elokuva muistuttaa paikoitellen vahvasti Sean Conneryn ensimmäistä Bond-seikkailua, Salainen agentti 007 ja tohtori No'ta. Molemmissa leffoissa Bond lähtee suorittamaan tehtävää, kun MI6:n agentti tapetaan ja molemmat sijoittuvat Karibialle (vaikkakin tässä leffassa vietetään myös paljon aikaa New Orleansissa). Joko tämä on huvittava sattuma tai sitten tekijät päättivät tietoisesti palata sarjan ensimmäisen elokuvan kuviin ja tunnelmiin. Seikkailuna kyseessä on kuitenkin hyvin erilainen tarina, sillä tässä ei luoda niinkään mysteeriä siitä, kuka pelottelee kyläläisiä saareltaan käsin, vaan tässä tuodaan mukaan voodootaikoja ja huumekauppaa. Bond päätyy pariinkin vaikeaan paikkaan - hän joutuu mm. krokotiilien ja alligaattorien keskelle - ja löytää vaarojen lisäksi tietty myös romantiikkaa, kirjaimellisesti kielletyn hedelmän.

Valitettavasti itse elokuva ei ole kovinkaan ihmeellinen. Elä ja anna toisten kuolla on oiva lisäys Bond-elokuvien sarjaan, mutta se erottuu joukosta lähinnä sen vuoksi, että se sisältää Mooren ensiesiintymisen agenttina. Tarina muuttuu paikoitellen hieman pitkäveteiseksi, roistot eivät erityisemmin kiinnosta, romanssit ovat jokseenkin kömpelösti luotuja, eikä huumori erityisemmin naurata. Moore kyllä ajoittaa vitsinsä paremmin kuin edeltäjänsä, mutta ne ovat pääasiassa niin kehnosti rustattuja, etteivät ne onnistu naurattamaan kuin huonoudellaan. Loppuhuipennuksesta ei valitettavasti ole saatu aikaiseksi kovinkaan koukuttavaa tai jännittävää tilannetta. Ainoaksi tiivistunnelmaiseksi kohtaukseksi jää tosiaan Bondin ja nälkäisten krokojen kohtaaminen - varsinkin kun krokotiilit ovat oikeita. Krokotiilifarmin (missä kohtaus kuvattiin) omistaja Ross Kananga päätyi leffaan mukaan suorittamaan vaarallista stunttia ja yhden krokotiilin leuat kävivät todella lähellä Kanangan jalkaa. Kuten joku saattaa varmaankin pohtia, elokuvan pahis tohtori Kananga nimettiin Rossin mukaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Guy Hamilton, joka ohjasi edellisenkin Bond-leffan, Timantit ovat ikuisia, kuten myös suosikkini Conneryn Bondeista, 007 ja Kultasormen (Goldfinger - 1964). Hamilton tekee tässä selvästi parempaa työtä kuin edellisessä leffassa, muttei yllä samalle tasolle, millä hän hienosti työsti 007 ja Kultasormea. Tom Mankiewiczin työstämä käsikirjoitus laahustaa välillä, minkä lisäksi mukana on useita kehnoja repliikkejä. Tekniseltä puoleltaan Elä ja anna toisten kuolla on kuitenkin mainiosti toteutettu. Kuvaus on hyvää ja leikkaus on suurimmaksi osaksi sujuvaa, vaikka kokonaisuutta voisikin pienesti tiivistää. Lavasteet ja puvut ovat hyvin toteutettu, mutta ehdoton suosikkini filmin visuaalisesta toteutuksesta on Tii Hiin mekaaninen käsi. Venetakaa-ajo on taidokkaasti tehty ja se on toimintakohtauksista vauhdikkain ja koukuttavin. Äänimaailma on hyvin rakennettu, mutta harmillisesti leffaan sävelletyt musiikit eivät pääse lainkaan samalle tasolle edellisten Bond-filmien musiikkien kanssa. Vanha säveltäjä John Barry on vaihtunut George Martiniin, joka ei saa aikaiseksi mitään muistettavaa. Elä ja anna toisten kuolla sisältää kuitenkin mielestäni yhden parhaimmista Bond-lauluista, Paul McCartney and Wingsin esittämän "Live and Let Dien". Kappale on täynnä menoa ja meininkiä, se jää soimaan päässä vielä pitkäksi aikaa ja rehellisesti sanottuna laulu on mielestäni paljon parempi kuin itse elokuva...

Yhteenveto: Elä ja anna toisten kuolla toimii oivallisesti Roger Mooren James Bond -tulkinnan esittelyyn, mutta jää tarinaltaan kuitenkin hieman unohdettavaksi. Voodoo-puoli on toimiva lisä, vaikka samalla tietty "yliluonnollisuus" on vähän hassua Bond-leffassa. Pahikset ovat aika latteita, vaikka Tii Hiin robottikäsi onkin veikeä. Clifton James on erittäin hauska sheriffi Pepperinä, mutta hahmo ei tunnu kuuluvan leffaan lainkaan. Moore on erinomainen valinta Bondiksi ja Conneryn tympääntymisen jälkeen on hienoa nähdä innokas näyttelijä roolissa. Alligaattorikohtaus on selvästi filmin parasta antia tapahtumien puolesta, mutta loppujen lopuksi tämänkertainen tunnuslaulu "Live and Let Die" on parempi kuin itse elokuva. Kappale on yksi Bond-historian parhaista, mutta valitettavasti itse leffa ei ole. Se on kuitenkin tarpeeksi menevä ja selvä parannus keskinkertaisen Timantit ovat ikuisia -elokuvan jälkeen. Silti on suuri harmi, ettei ohjaaja Guy Hamilton päässyt kahden jälkimmäisen Bond-leffansa kanssa lähellekään 007 ja Kultasormen erinomaista tasoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Live and Let Die, 1973, Eon Productions