Arvostelu: 007 ja lupa tappaa (Licence to Kill - 1989)

007 JA LUPA TAPPAA

LICENCE TO KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Carey Lowell, Robert Davi, Talisa Soto, Anthony Zerbe, Benicio del Toro, Everett McGill, Frank McRae, Pedro Armendáriz Jr., Desmond Llewelyn, David Hedison, Priscilla Barnes, Robert Brown ja Caroline Bliss
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja lupa tappaa on 16. James Bond -elokuva ja se pohjautuu Ian Flemingin kirjasarjaan. Elokuvasarjan edellinen osa, Timothy Daltonin ensimmäinen Bond-filmi 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987) oli osoittautunut isommaksi menestykseksi kuin sitä edeltänyt, Roger Mooren viimeinen Bond-elokuva 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985), minkä lisäksi kriitikotkin pitivät siitä huomattavasti enemmän. Tekijät kokivat, että katsojat innostuisivat nyt Daltonin tuimemmasta Bondista ja halusivat tehdä seuraavasta elokuvasta vielä synkemmän. Käsikirjoittajat Michael G. Wilson ja Richard Maibaum alkoivat pohtimaan uutta tarinaa ja he päättivät, etteivät tekisi yhtäkään Flemingin kirjoista suoraan leffaksi. Kaksikko halusi aluksi leffan tapahtuvan Kiinassa, mutta siellä kuvaamiseen oli muodostunut niin isoja rajoituksia, että he hylkäsivät idean. Lopulta he kuitenkin saivat tarinansa kasaan ja kuvaukset alkoivat kesällä 1988. Iso-Britanniassa oli kuitenkin mennyt läpi uusi verojärjestely koskien leffojen tekoa, minkä vuoksi uutta elokuvaa ei voitu kuvata siellä lainkaan. Vaikka vaikeuksia syntyi myös siitä, että sekä Briteissä että Yhdysvalloissa elokuvaa pidettiin liian raakana ja siitä pakotettiin leikkaamaan joitain pätkiä pois, 007 ja lupa tappaa sai vihdoin ensi-iltansa kesällä 1989. Elokuva sai kriitikoilta hieman ristiriitaista palautetta leffan synkkyydestä ja vaikka se oli hitti, ei se tuottanut läheskään yhtä paljon rahaa kuin 007 vaaran vyöhykkeellä. Itse näin leffan eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle vanhat 20 Bond-elokuvaa. Tämän kohdalla tapahtui pientä epäröintiä ja muistankin pitäneeni elokuvaa todella hurjana aiempiin osiin verrattuna. En muista, olenko koskaan nähnyt elokuvaa uudestaan, mutta nyt, kun sarja on jälleen saamassa jatkoa leffalla No Time to Die (2020), päätin katsoa uudestaan ja arvostella vanhat Bond-elokuvat. Katsoinkin 007 ja lupa tappaa noin viikko 007 vaaran vyöhykkeellä jälkeen.

MI6-agentti James Bond ja CIA-agentti Felix Leiter saavat kiinni vaarallisen huumeparoni Franz Sanchezin. Kun Sanchez pääseekin pakoon ja hyökkää Felixin ja tämän vaimon kimppuun, Bond päättää kostaa.

Timothy Dalton palaa toista ja samalla viimeistä kertaa salaisen agentti 007:n, James Bondin rooliin. Dalton osoitti jo ensimmäisessä Bondissaan olevansa huomattavasti tylympi tapaus kuin edeltäjänsä Roger Moore ja vain vahvistaa käsitystä tässä. Daltonin Bond tappaa vastuksena julmemmilla tavoilla kuin hahmo on koskaan aiemmin tehnyt ja leffan aikana hahmo horjuukin rajalla, milloin hän muuttuu itse sankarista roistoksi. Tämä tekee välittömästi kiehtovan asetelman. Dalton on toistamiseen erittäin hyvä roolissaan ja onkin harmi, ettei hän pysynyt roolissa kauemmin. Pidän eritoten hetkestä, jossa mainitaan, että Bondin vaimo on kuollut vuosia aiemmin ja vaikkei Dalton näytellyt kyseisessä Bondissa, missä tämä tapahtui, hänen ilmeensä vakuuttaa siitä kuin hän olisi ollut kokemassa kyseisen tapahtuman. Bondin annetaan muutenkin näyttää enemmän tunteita, mikä tekee hänestä heti inhimillisemmän.

Tällä kertaa Bond saa vastaansa Robert Davin näyttelemän Franz Sanchezin, häikäilemättömän huumeparonin. Davi istuu rooliinsa täydellisesti ja hänessä on samanaikaisesti jotain hienostunutta ja uhkaavaa. Sanchezin kätyreitä ovat mm. rikas ja lipevä Krest (Anthony Zerbe), tappaja Dario (Benicio del Toro uransa toisessa elokuvaroolissa), korruptoitunut DEA-agentti Killifer (Everett McGill), sekä Sanchezin vastahakoinen tyttöystävä Lupe (Talisa Soto), johon Bond iskee tietty silmänsä. On hauska nähdä mahtava Del Toro yhdessä varhaisimmista rooleistaan. Hänhän ei suinkaan ole ainoa, joka on uransa alkuvaiheilla esittänyt Bond-pahiksen kätyriä, vaan häntä ovat edeltäneet mm. Game of Thrones -fantasiasarjan (2011-2019) Tywin Lannisteria upeasti näytellyt Charles Dance Erittäin salaisessa (For Your Eyes Only - 1981) ja kasarin lopulla suosioon noussut toimintastara Dolph Lundgren 007 ja kuoleman katseessa.
     Lupen lisäksi James Bond tapaa myös toisen neidon, Carey Lowellin näyttelemän ex-pilotti Pam Bouvierin, joka haluaa kaiken aikaa todistaa kykynsä. On aina hienoa nähdä, kun Bond-tytöstä ei tehdä avutonta naikkosta, joka Bondin täytyy kaiken aikaa pelastaa ja tässä Bond tarvitseekin välillä Pamia päästäkseen pois pinteestä. Lowell on mainio roolissaan ja hänellä on toimivaa kemiaa Daltonin kanssa, vaikkakin heidän hahmonsa päätyvät "tositoimiin" hieman liiankin nopeasti.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Caroline Bliss tämän sihteeri Moneypennynä, sekä Desmond Llewelyn vempaintehtailija Q:na. Bondin CIA-kaveri Felix Leiter on tosiaan mukana, mutta jostain syystä häntä ei näyttele 007 vaaran vyöhykkeellä -filmissä hahmoa juuri näytellyt John Terry, vaan Roger Mooren ensimmäisessä Bond-elokuvassa, Elä ja anna toisten kuolla (Live and Let Die - 1973) hahmoa tulkinnut David Hedison. Täten Hedisonista tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti hahmoa toistamiseen. On vain hassua, etteivät tekijät käyttäneet samaa näyttelijää edellisestä Bond-leffasta, vaan hahmon näyttelijää yli 15 vuoden takaa. Hedison hoitaa kyllä hommansa hyvin, mutta ratkaisu on silti kummallinen.

Timothy Dalton ja hänen ensimmäinen Bond-elokuvansa 007 vaaran vyöhykkeellä veivät hahmon ja sarjan tosiaan synkempään suuntaan, kevyempien, hieman camp-henkisten Roger Mooren Bond-seikkailujen jälkeen. 007 ja lupa tappaa vie synkentämisen vielä pidemmälle ja tämä onkin kenties synkin osa koko sarjasta. Heti alussa muunneltu musiikki perinteisen aseenpiippukuvan aikana viestii katsojalle, että tästä tarinasta on leikki kaukana ja tätä vain vahvistetaan tulevissa kohtauksissa. Elokuvassa tehdään julmempia asioita ihmisille ja pari rajumpaa tappoa ovat ymmärrettävästi kauhistuttaneet Mooren leffoihin tottuneet Bond-fanit. Itse pidän tästä karummasta ja totisemmasta lähestymistavasta todella paljon. Vaikka pidin myös Mooren kevyemmästä tyylistä, on hienoa nähdä, kuinka sarjaa viedään takaisin juurilleen ja lähemmäs Flemingin kirjoja.

Lisäksi pidän erittäin paljon siitä, että tällä kertaa MI6 ei lähetä James Bondia suorittamaan tehtävää, vaan hän lähtee omalle kostoretkelleen, jolloin salainen palvelu ei enää tue häntä ja jopa ottaa hänen 00-statuksena, eli luvan tappaa pois! Tämä tekee Bondin tylymmästä seikkailusta entistä mielenkiintoisemman, sillä hän on niin sanotusti lainsuojaton, eikä voi kiperissä tilanteissa vedota agenttiuteensa. Tylympi ja ns. realistisempi lähestymistapa hahmoon ja elokuvaan ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi lennokkaita toimintakohtauksiakin, joista monista ei tosielämässä selviäisi millään hengissä. Toimintakohtaukset ovat koukuttavia ja paikoitellen jännittäviä. Harmillisesti elokuva alkaa hieman laahaamaan puolen välin paikkeilla ja sen tapahtumat käyvät kohtaus kohtaukselta vähemmän kiinnostaviksi. Loppuhuipennus on kuitenkin jälleen oikein mainio.

John Glen palaa Bond-ohjaajaksi viidettä ja viimeistä kertaa. Vaikka Glenin ohjaamat Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katse olivatkin sarjan heikommasta päästä, onnistui hän erittäin hyvin Erittäin salaisessa, 007 vaaran vyöhykkeellä ja tässä. Jos vuonna 1983 ilmestynyttä epävirallista James Bond -elokuvaa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again) ei lasketa mukaan, Glen ohjasi kaikki kasari-Bondit, mistä täytyy jo itsessään nostaa herralle hattua. Glen hallitsee selvästi Bondin synkemmän puolen paremmin kuin kevyen ja häneltä löytyy yhä silmää tyylikkäille toimintakohtauksille. Wilsonin ja Maibaumin käsikirjoitus sisältää paljon tuttuja Bond-juttuja, mutta monin tavoin he lähtivät kirjoittamaan hyvin erilaista kertomusta. Lisäksi leffa on oivallisesti kuvattu ja pääasiassa hyvin leikattu. Parissa kohtaa voi huomata taustakankaan käytön, mutta muuten efektit ja etenkin stuntit ovat vaikuttavia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Michael Kamenin säveltämät synkät tunnelmointimusiikit istuvat elokuvaan. Gladys Knightin laulama tunnuskappale "Licence to Kill" on ihan kiva biisi, mutta Bond-tunnareiden listalla se on yksi unohdettavimmista.

Yhteenveto: 007 ja lupa tappaa on erittäin hyvä ja mieleenpainuva James Bond -elokuva kaikessa synkkyydessään. Tilanteet muuttuvat koko ajan vain tylymmiksi, eikä Bondkaan ole yhtä sankarillinen kuin yleensä tällä kostoreissulla. Tuttuja Bond-juttuja on kuitenkin mukana paljon ja huumoriakin löytyy passelisti. Toimintakohtaukset nappaavat mukaansa ja jännittääkin saa. Tämänkertainen pahis Franz Sanchez pääsee Bondin pahisgalleriassa korkealle, hyvin kirjoitettuna ja erinomaisesti näyteltynä hahmona. Timothy Dalton jatkaa iskevästi itse 007:n roolissa ja onkin suuri harmi, että hänen matkansa Bondin parissa loppui näin lyhyeen. Sarjan seuraava osa 007 ja kultainen silmä (GoldenEye - 1995) ilmestyi vasta kuusi vuotta tämän jälkeen, joten hän olisi ihan hyvin ehtinyt tekemään vielä kolmannen leffan siinä välissä. Ohjaaja John Glen sai Daltonin tähdittämillä leffoilla hienosti pelastettua kasvonsa kahden keskinkertaisen tekeleen jälkeen. Harmi, ettei Gladys Knightin laulama tunnuskappale oli mikään kovin ihmeellinen. Jos Daltonin synkempi ote Bondista toimi, kannattaa ehdottomasti katsoa 007 ja lupa tappaa. Ensi viikolla sitten siirrytään Pierce Brosnanin filmeihin, alkaen juurikin 007 ja kultaisella silmällä...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Licence to Kill, 1989, Eon Productions, United Artists, Danjaq

Arvostelu: 007 vaaran vyöhykkeellä (The Living Daylights - 1987)

007 VAARAN VYÖHYKKEELLÄ

THE LIVING DAYLIGHTS

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Timothy Dalton, Maryam d'Abo, Jeroen Krabbé, Joe Don Baker, John Rhys-Davies, Art Malik, Andreas Wisniewski, Thomas Wheatley, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Geoffrey Keen, Caroline Bliss, John Terry ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

007 vaaran vyöhykkeellä on 15. James Bond -elokuva ja se perustuu löyhästi Ian Flemingin lyhyttarinaan "Hetken huumaus" ("The Living Daylights") novellikokoelmasta "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966). Aiemman Bond-leffan, 007 ja kuoleman katseen (A View to a Kill - 1985) saatua kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, tekijät päättivät tehdä muutoksia sarjaan. Seitsemän Bond-leffaa peräkkäin tähdittänyt Roger Moore oli jo aiemmin todettu liian vanhaksi rooliin ja 007 ja kuoleman katseen jälkeen Moore päättikin lopettaa hahmon esittämisen. Uudeksi James Bondiksi pohdittiin Sam Neilliä, Mel Gibsonia, aiemmin rooliin harkittua Timothy Daltonia, sekä myöhemmin roolin saavaa Pierce Brosnania. Siihen aikaan Brosnan tähditti NBC:n sarjaa nimeltä Remington Steele (1982-1987), jolla oli alkanut mennä huonommin ja joka oli jopa lakkautettu. Brosnanille tarjottiin Bondin roolia, mikä nosti hänet heti suurempaan suosioon, mikä taas sai NBC:n jatkamaan Remington Steeleä. Brosnanin sopimus velvoitti hänet sarjaan, eikä häntä pystyttykään käyttämään Bondina (mikä taas laski yleisön kiinnostusta Remington Steeleen, mikä lopetettiinkin vain viiden uuden jakson jälkeen pysyvästi). Roolia tarjottiin Daltonille, joka pohti pitkään, kunnes lopulta suostui. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 1986 ja lopulta 007 vaaran vyöhykkeellä sai ensi-iltansa kesällä 1987. Elokuva menestyi paremmin kuin kaksi aiempaa Bondia, minkä lisäksi se sai kriitikoilta paremmat arvostelut. Itse näin filmin lapsena eräänä kesänä, kun isäni päätti näyttää minulle Daniel Craigin aikaa edeltäneet 20 vanhaa Bond-elokuvaa. Olen vuosien varrella katsonut elokuvan kerran uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. 007 ja kuoleman katse oli mielestäni todella keskinkertainen tekele ja sai minut hetkeksi menettämään mielenkiintoni sarjan jatkamiseen. Kuitenkin kun hoksasin, että seuraavassa osassa vaihtuisi näyttelijä, katsoin 007 vaaran vyöhykkeellä jo pari päivää 007 ja kuoleman katseen jälkeen.

MI6 pelastaa KGB-loikkari Georgi Koskov'n, mutta kun tämä siepataan turvatalolta, agentti James Bond lähetetään etsimään häntä.

Vaikka Roger Moore olikin erinomainen James Bond, hänen parissa viimeisessä leffassaan, Octopussy - mustekalassa (Octopussy - 1983) ja 007 ja kuoleman katseessa näkyi selvää väsymystä rooliin, minkä vuoksi onkin hienoa nähdä uuden näyttelijän ottavan 007-titteli haltuunsa. Timothy Dalton hoitaakin homman kunnialla ja mikä parasta, hän tekee hahmosta omanlaisensa, eikä lähde kopioimaan aiempia näyttelijöitä. Hän suostuikin rooliin vasta, kun sai varmistuksen, ettei hänen pitäisi imitoida Moorea tai Connerya. Mooren lupsakkaan Bondin jälkeen Dalton on selvä muutos synkempään suuntaan. Daltonin Bond on paljon vakavampi, mutta kyllä hän silti heittää huulta pariin otteeseen. Naisten seurassa Daltonin Bond ei ole yhtä päällekäyvä kuin hahmon aiemmat versiot, mutta taisteluissa hän saattaa olla häikäilemättömämpi.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi perinteistä "Bond-tyttöä". Maryam d'Abo näyttelee Kara Milovya, sellonsoittajaa, joka sotkeutuu operaatioon mukaan. Parin kehnomman Bond-tytön jälkeen Kara on jälleen toimiva tapaus, eikä hän ole täysin avuton neito pulassa -tyyppinen ratkaisu. Daltonin ja d'Abon välille on saatu sujuvaa kemiaa, ja erityisesti onkin kiinnostavaa, että tätä suhdetta kuvataan romanttisemmin kuin Bondin monia muita lempeilyjä.
     Valitettavasti filmin pahikset tuottavat kuitenkin pettymyksen. Joe Don Baker on kummallinen asekauppias Whitakerina ja John Rhys-Davies on alikäytetty KGB:n uutena johtajana, kenraali Pushkinina. Andreas Wisniewskin hahmo Necros on hyvin tyypillinen kätyri, josta tulee mieleen mm. Salainen agentti 007 Istanbulissa -leffan (From Russia with Love - 1963) salamurhaaja Grant. Hahmot ovat unohdettavia ja vain Necros onnistuu luomaan uhan tunnetta Bondille.
     Elokuvassa nähdään myös Jeroen Krabbé loikkari-Koskovina, Art Malik afgaani vastarintaliikkeen varakomentaja Kamran Shahina, Robert Brown MI6:n johtaja M:nä, Desmond Llewelyn erikoislaitteet Bondille valmistavana Q:na ja Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä. Sihteeri Moneypennyn näyttelijä Lois Maxwell oli koettu jo liian vanhaksi rooliin ja varsinkin nyt, kun Bondkin vaihdettiin nuorempaan näyttelijään, myös Maxwell teki viimeisen esiintymisensä Bond-filmissä 007 ja kuoleman katseessa. Maxwell nähtiin roolissa ihailtavat neljätoista kertaa! Tällä kertaa Moneypennyä esittää Caroline Bliss. CIA-agentti Felix Leiter pistäytyy pitkästä aikaa ja tällä kertaa roolissa nähdään John Terry.

Itse James Bond -hahmo ei ole ainoa, joka muuttuu tämän elokuvan myötä synkempään suuntaan, vaan itse filmikin on Mooren teoksia tummempi sävyiltään. Heti alusta alkaen käy selväksi, että tätä on tehty vakavammin mielin. Muutos on kannattanut ja parin keskinkertaisemman elokuvan jälkeen 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä lisä Bond-sarjaan. Kevyt Mooren henki saa kyytiä ja filmi panostaa enemmän jännitykseen. Etenkin alkupäässä on pidempiä tiivistunnelmaisia hetkiä, mitkä nappaavat katsojan tiukasti mukaan tapahtumiin. Uudenlainen lähestymistapa ja uusi Bond-näyttelijä tekevätkin leffasta heti raikkaamman tuntuisen kuin pari viimeisintä osaa sarjasta, mikä jo itsessään saa katsojan hyppäämään mukaan suuremmalla mielenkiinnolla. Tiettyjen viilauksien, kuten parempien roistojen kanssa, kyseessä voisi olla jopa loistofilmi.

Vaikka elokuvassa on aiempaa enemmän synkkää ja tiivistunnelmaista jännityksen rakentelua, ei tämä tarkoita, etteikö filmissä olisi myös selkeää ja vauhdikasta toimintaa tai humoristisia hetkiä. Q:n uudet hilavitkuttimet tarjoavat parit naurut - etenkin Bondin uuteen Aston Martiniin kytketyt laitteet. Tsekkoslovakian ja Itävallan rajalla käytävä takaa-ajo on todella viihdyttävää seurattavaa, minkä lisäksi lopputaistelu äityy aikamoiseksi sodaksi. Loppumäiske on myös jotain erilaista aiempiin Bondeihin verrattuna. Ennen sitä leffan taso notkahtaa hieman, mutta iso ja vaikuttavasti tehty taistelu palauttaa erittäin hyvän laadun. Elokuvasta löytyy myös tosiaan enemmän romantiikkaa kuin monissa muissa 007-elokuvissa. 007 vaaran vyöhykkeellä erottuukin siis monella tapaa edukseen.

On ilo nähdä, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Hänen ohjaama Erittäin salainen (For Your Eyes Only - 1981) on mielestäni yksi sarjan parhaista filmeistä, mutta sen jälkeiset Octopussy - mustekala ja 007 ja kuoleman katse olivat selvästi heikompia. Glen onkin löytänyt nyt uutta puhtia työhönsä ja tarjoaa pitkästä aikaa jännitystä ja hienoja vaaratilanteita. Richard Maibaumin ja Michael G. Wilsonin käsikirjoitus on huomattavasti parempi kuin 007 ja kuoleman katseessa, mikä on myös auttanut Gleniä. Leffa on myös kuvattu hyvin, vaikka mukaan mahtuu muutama kehnompikin otos. Leikkaus on sujuvaa, eikä elokuva tarvitse tiivistämistä kuten pari pitkäveteistä edellistä leffaa. Lavasteet ja asut ovat taidokkaasti toteutetut, minkä lisäksi efektit ovat laadukkaammat. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja John Barryn musiikit säestävät jälleen tapahtumia mainiosti. Elokuvan tunnuslaulu, A-han "The Living Daylights" on hyvä, muttei nouse parhaimpien Bond-kappaleiden joukkoon.

Yhteenveto: 007 vaaran vyöhykkeellä on todella mainio James Bond -leffa, mikä nostaa sarjan tasoa parin keskinkertaisemman tekeleen jälkeen. Timothy Dalton ottaa salaisen agentin roolin taidokkaasti vastaan ja luo Bondista omannäköisensä, tiputtaen Mooren humoristisuuden. Itse elokuvakin muuttuu synkemmäksi ja siinä panostetaan paljon jännitykseen. Vauhdikkaita toimintakohtauksiakin on luvassa ja lopputaistelu on jopa aikamoinen sota, millaista ei ole sarjassa aiemmin nähty. Synkkeneminen ei kuitenkaan tarkoita, etteikö mukana olisi edes jonkinlaista vitsailua. Romantiikkaakin löytyy ja Bondin ja Karan välille on saatu vahvempaa kemiaa ja rakkauden tuntua kuin monissa muissa sarjan osissa. Harmi vain, että tämänkertaiset pahikset jäävät aika tylsiksi tapauksiksi. Heistä huolimatta 007 vaaran vyöhykkeellä on erittäin hyvä teos ja on ilo huomata, ettei ohjaaja John Glen ollutkaan vain yhden hyvän Bondin ihme. Kenties uusi 007-näyttelijä antoi Glenillekin uudenlaista puhtia ja vimmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Living Daylights, 1987, Eon Productions

Arvostelu: 007 ja kuoleman katse (A View to a Kill - 1985)

007 JA KUOLEMAN KATSE

A VIEW TO A KILL

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.

Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.

Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään.
     Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia.
     Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan.
     Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.

007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.

Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.

Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.

Yhteenveto: 007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions

Arvostelu: Octopussy - mustekala (Octopussy - 1983)

OCTOPUSSY - MUSTEKALA

OCTOPUSSY

Ohjaus: John Glen
Pääosissa: Roger Moore, Maud Adams, Louis Jordan, Kristina Wayborn, Steven Berkoff, Kabir Bedi, David Meyer, Anthony Meyer, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Albert Moses, Vijay Amritraj ja Douglas Wilmer
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Octopussy - mustekala on kolmastoista James Bond -elokuva ja vaikka sen nimi pohjautuu Ian Flemingin novellikokoelmaan "Mustekala" ("Octopussy and The Living Daylights" - 1966), elokuvan juoni on käsikirjoittajien keksimä. Tekstin kirjoitti alunperin George MacDonald Fraser, joka halusi lähettää Bondin Intiaan ja hänen työnsä pohjalta edellisen Bond-leffan, Erittäin salaisen (For Your Eyes Only - 1981) käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum työstivät lopullisen tarinan. James Bondia jo viidessä elokuvassa näytellyt Roger Moore ei halunnut palata rooliin enää ja tekijät alkoivat etsiä uutta näyttelijää hänen tilalle (mm. eräs Timothy Dalton oli tekijöiden mielessä... kukahan lie hän on). Kuitenkin kun ilmoitettiin, että Sean Connery oli palaamassa Bondin rooliin epävirallisessa elokuvassa Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983), virallisten 007-filmien tekijät alkoivat uskoa, että he häviävät kyseiselle filmille uuden päätähden kanssa ja suostuttelivat Mooren palaamaan rooliin. Kuvaukset alkoivat elokuussa 1982 ja lopulta Octopussy - mustekala sai ensi-iltansa kesällä 1983. Kyseessä oli jälleen hitti, mutta leffa ei menestynyt ihan yhtä hyvin kuin muutama sarjan aiempi osa. Elokuva sai myös paljon negatiivisia arvosteluja ja nykyään filmi löytyy useilta listoilta yhtenä Bond-sarjan heikoimpana elokuvana. Itselleni Octopussy - mustekala on yksi ensimmäisistä 007-leffoista, minkä näin. Katsoin sen jo ennen aiemmissa Bond-arvioissani mainitsemaani kesää, jolloin katsoin isäni kanssa vanhat 20 elokuvaa läpi. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tainnut katsoa filmiä uudestaan. Nyt kun sarja on jälleen saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa sarjan aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoinkin Octopussy - mustekalan samalla viikolla kuin Erittäin salaisen.

MI6:n salainen agentti 009 murhataan, sillä hän varasti kallisarvoisen Fabergén munan kopion. Agentti 007 James Bond lähetetään selvittämään, mistä koko hommassa on kyse?

Tämän elokuvan myötä Roger Mooresta tuli ensimmäinen näyttelijä, joka esitti James Bondia kuudessa peräkkäisessä leffassa. Vaikka myös Sean Connery esitti Bondia kuudessa filmissä (seitsemässä, jos epävirallinen Älä kieltäydy kahdestikin lasketaan), hänellä oli yhden elokuvan tauko, jolloin Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -filmissä (On Her Majesty's Secret Service - 1969) hahmoa näytteli George Lazenby. Valitettavasti Octopussy - mustekalassa Mooren (tässä kohtaa) noin 55 vuoden ikä alkaa näkyä, eikä hän jaksa samalla innostuksella hypätä rooliin kuin aiemmin. Moore oli tosiaan jo jäämässä eläkkeelle Bondin roolista ja paikoitellen sen myös huomaa. Samanlaista kyllästymisen huokumista Mooresta ei sentään näy kuin Connerysta tämän viimeisissä Bondeissa. Tässä leffassa James Bond on hieman erilainen Mooren aiempaan tyyliin verrattuna ja hänestä on tullut tylympi vanhetessaan. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi ampuu lähietäisyydeltä vastustajaansa päähän, millaista ei olisi nähty Mooren ensimmäisissä 007-seikkailuissa.
     Tällä kertaa Bond saa vastaansa afgaaniprinssi Kamal Khanin (Louis Jordan) ja Neuvostoliiton kenraali Orlovin (Steven Berkoff), jotka juonittelevat yhdessä Yhdysvaltojen pään menoksi. Harmillisesti kumpikaan roistoista ei tee erityistä vaikutusta. Kamal Khan lähtee liikkeelle uhkaavampana kuin hän lopulta onkaan ja Berkoff vetää venäläiskomentajan osan yliampuvasti, kuten hän tulee tekemään pari vuotta myöhemmin hieman samanlaisessa roolissa Rambo - taistelija 2:ssa (Rambo: First Blood Part II - 1985). Paljon mielenkiintoisempia ovat Kamal Khanin kätyrit, joista yksi heiluttelee erikoista sirkkeliviritelmää ja toinen on suurikokoinen, mutta lopulta hieman pelokas ja pomonsa käskyt kyseenalaistava heppu. Lisäksi identtiset veitsenheittäjäkaksoset Mischka ja Grischka (veljekset David ja Anthony Meyer) ovat toimiva lisä.
     Myös tämänkertaiset Bond-tytöt tuottavat pettymyksen. Elokuvan nimikkohahmo Octopussy (Maud Adams) jää valitettavan tylsäksi hahmoksi, eikä hänestä saada revittyä paljoa irti. Adams ei myöskään tee erityistä vaikutusta näyttelijänä ja kyseessä onkin yksi unohdettavimmista Bondin naisista - mikä on tietty hassua, sillä hän taitaa olla ainoa, jonka nimi on elokuvankin nimi! Lisäksi 007 iskee silmänsä Kamal Khanin assistenttiin, Magdaan (Kristina Wayborn), joka jää myös aika yksiulotteiseksi tapaukseksi.
     MI6:n johtajaa, M:ää sarjan ensimmäisestä elokuvasta, Salainen agentti 007 ja tohtori No'sta (Dr. No - 1962) asti näytellyt Bernard Lee menehtyi vuonna 1981, minkä vuoksi hahmoa ei nähty lainkaan Erittäin salaisessa. Nyt M:n rooliin on valittu Robert Brown, josta löytyy oikeaa arvokkuutta rooliin. M:n sihteerinä Moneypennynä ja Bondin erikoiset vimpaimet suunnittelevana Q:na nähdään yhä Lois Maxwell ja Desmond Llewelyn. Muita hahmoja leffassa ovat mm. MI6:n Intian osastoa johtava Sadruddin (Albert Moses) ja osastolla toimiva Vijay (Vijay Amritraj), sekä taide-ekspertti Jim Fanning (Douglas Wilmer), joka tuodaan mukaan Fabergén mukan vuoksi.

Erittäin salaisessa mukaan hypännyt ohjaaja John Glen teki elokuvastaan lähes mahtavan paketin. Ohjaukseltaan filmi oli erinomainen ja sen toimintakohtaukset ovat edelleen ällistyttävän hienosti ja vangitsevasti toteutettuja. Glen otti uudenlaisen lähestymistavan koko Bond-sarjaan ja teki yhden sarjan parhaista elokuvista. Valitettavasti samaa ei voi sanoa Octopussy - mustekalan kohdalla. Glen ei onnistu tuomaan mukaan samaa voimakkuutta ja energiaa, eikä leffa pääse koskaan edellisen filmin tasolle. Filmi on yksinään kelvollinen agenttijännäri, mistä löytyy kyllä hyvät hetkensä, mutta Bond-sarjassa se jää heikompien teosten puolelle. Elokuva alkaa erittäin viihdyttävällä toimintajaksolla, mutta harmillisesti mikään sen jälkeen ei ole yhtä mukaansatempaavaa seurattavaa. Leffa siis pelaa parhaat korttinsa liian aikaisin ja loppupeli meneekin sitten epätasaisemmin.

Kun Roger Moore alkaa väsähtämään Bondin roolissa, nimikkohahmo Octopussy ei tee vaikutusta ja roistotkin jättävät hieman kylmäksi, ei elokuva jaksa hahmojensa puolesta kiinnostaa. Onneksi leffan tarina on tarpeeksi mielenkiintoinen, ettei leffa sentään pitkästyttävä ole. Parissa kohtaa elokuva käy hieman raskaaksi, mutta sitten taas se onnistuu ravistelemaan hereille absurdeilla hetkillään, oli kyse sitten käärmeenlumoojasta, joka alkaa soittamaan Bondin tunnusmusiikkia tai Bondin Tarzan-huudosta, kun tämä pakenee pahiksia liianeja pitkin. Ja en muuten vitsaile, tuo oikeasti tapahtuu. Erityisempää jännitettä leffasta ei löydy ja tiivistunnelmaisiksi tarkoitetuissa hetkissä Glen ei tee samanlaisia napakymppejä kuin Erittäin salaisessa. Toimintakohtaukset eivät saa katsojan suuta loksahtamaan auki, vaikka mukaan mahtuu taistelua niin liikkuvassa junassa kuin lentokoneessakin, mutta kyllä ne oikein mukavasti viihdyttävät.

Erittäin salaisen käsikirjoittajaduo Michael G. Wilson ja Richard Maibaum palaavat tämänkin filmin pariin ja saavat kirjoittajakaverikseen George MacDonald Fraserin. Kolmikko on kynäillyt menevän kertomuksen, mutta kun näyttelijät eivät täysin toimi rooleissaan, eivät hahmotkaan saavuta mahdollista potentiaaliaan. Filmi on kuitenkin taidokkaasti kuvattu. Leikkauskin on pääasiassa sujuvaa, vaikka pientä tiivistämistä olisi voitu tehdä. Lavasteet ja asut ovat jälleen tyylikkäät, ja etenkin Mansuunipalatsi on näyttävä ilmestys. Erikoistehosteiden taso vaihtelee tässäkin Bondissa pitkin leffaa. Jotkut efektit ovat kestäneet erinomaisesti aikaa, toiset eivät niinkään. Äänimaailma on kuitenkin suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu ja John Barry palaa säveltämään filmin musiikit yhden leffan tauon jälkeen. Barryn sävelmiä on aina ilo kuulla. Valitettavasti tämänkertainen Bond-laulu, Rita Coolidgen laulama "All Time High" on aika tylsä ja mitäänsanomaton kipale, mikä jää yhdeksi unohdettavimmaksi sarjasta.

Yhteenveto: Octopussy - mustekala on ihan kelpo lisäys James Bond -elokuvien sarjaan, mutta jättää kylmäksi lähestulkoon mahtavan Erittäin salaisen jälkeen. Ohjaaja John Glen ei tuo mukaan samaa iskua ja intensiivisyyttä kuin viime leffassa, vaan hoitaa homman laiskemmin. Toimintakohtaukset eivät ole erityisen ihmeellisiä, eikä tarinakaan oikein nappaa mukaansa. Muutamia tylsempiä pätkiä on luvassa, mutta ei elokuva onneksi kokonaisuudessaan ole pitkästyttävä. Paikoitellen filmi tuntuu lähtevän synkempään suuntaan kuin Mooren aiemmat, mutta aina välillä mukaan tuodaan todella outoa huumoria, mikä on paikoitellen jopa myötähäpeällistä. Mooresta alkaa pikkuhiljaa näkymään väsymys sarjaa kohtaan, mutta hän on yhä paremmassa vedossa kuin Connery myöhemmissään Bondeissa. Tämänkertaiset pahikset tai Bondin mielitietyt eivät tee vaikutusta, kuten ei tee myöskään leffan tunnuslaulu "All Time High". Monin tavoin Octopussy - mustekala jää yhdeksi unohdettavimmaksi 007-leffaksi ainakin omalla kohdallani.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Octopussy, 1983, Eon Productions, United Artists, Metro-Goldwyn-Mayer, Danjaq