Pääosissa: Owen Wilson, Vince Vaughn, Rachel McAdams, Isla Fisher, Christopher Walken, Jane Seymour, Bradley Cooper, Keir O'Donnell, Ellen Albertini Dow, Henry Gibson, Ron Canada, Jenny Alden ja Will Ferrell
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia - Unrated Version: 2 tuntia 6 minuuttia
Ikäraja: 12
Wedding Crashers, eli suomalaisittain Kuokkavieraat on Owen Wilsonin ja Vince Vaughnin tähdittämä komediaelokuva. Tuottaja Andrew Panay oli nuorena vieraillut innostuneena häissä, toiveenaan tavata siellä naisia ja koki, että tästä voisi kehitellä komedialeffan. Hän palkkasi Steve Faberin ja Bob Fisherin kynäilemään idean pohjalta kunnon tarinan. New Line Cinemalla innostuttiin elokuvasta ja kuvaukset pyörähtivät käyntiin maaliskuussa 2004. Lopulta Kuokkavieraat sai maailmanensi-iltansa 4. heinäkuuta 2005 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai jopa kriitikoilta positiivista palautetta. Itse katsoin elokuvan vuosia sitten ja pidin näkemästäni. Kun huomasin Kuokkavieraiden täyttävän nyt 20 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella elokuvan.
Avioeroihin erikoistuvat lakimiehet John ja Jeremy ovat hoksanneet takuuvarman keinon iskeä naisia: he kuokkivat häissä ja etsivät sieltä petiseuraa. Kaverusten elämä kuitenkin mullistuu, kun he päätyvät kuokkimaan merkittävän ministerin tyttären häissä.
Owen Wilson ja Vince Vaughn olivat näytelleet jo pari kertaa aiemmin samassa elokuvassa, Zoolanderissavuonna 2001 ja Starsky & Hutchissa vuonna 2004, mutta vuoden 2005 Kuokkavieraat loivat todellisen mielleyhtymän näistä kahdesta komedianäyttelijästä parivaljakkona. Wilson näyttelee rauhallisempaa John Beckwithiä ja Vaughn esittää hölösuista Jeremy Greytä. Miehet ovat olleet ystäviä yli viisitoista vuotta ja työskentelevätkin samassa firmassa avioerolakimiehinä. Vapaa-aikansa miehet viettävät kuokkien lukuisissa häissä, pokatakseen sieltä sänkykumppaneita. Ja hommahan toimii. Wilson ja Vaughn ovat oivat valinnat rooleihin. He toimivat hyvin niin yksin kuin kaveruksina.
Elokuvassa nähdään myös muun muassaChristopher Walken valtiovarainministeri William Clearynä ja Jane Seymour tämän vaimona Kathleeninä, Jenny Alden, Rachel McAdams ja Isla Fisher heidän tyttärinään Christinana, Clairena ja Gloriana, joista ensimmäisen häissä pääduo kuokkii ja joista jälkimmäisiin he iskevät silmänsä, Keir O'Donnell Clearyjen poikana Toddina, sekä Bradley Cooper yhtenä ensimmäisistä rooleistaan Clairen poikaystävänä Sackina. Sivunäyttelijätkin ovat mainioita, jotkut jopa lystikkäämpiä kuin Wilson ja Vaughn. Walken istuu hyvin tärkeän ministerin osaan, McAdams sopii passelisti rauhaisan Clairen rooliin, Fisher on hauska yllättäviä piirteitä omaavana Gloriana ja Cooper on sopivan mulkero poikaystäväroolissa, jolloin katsoja toivookin, että Claire vaihtaisi tämän Johniin.
Kuokkavieraat on yhä kaksi vuosikymmentä ilmestymisensä jälkeen oikein toimiva ja lystikäs komedia. Sen premissi on vekkuli, vaikka ovathan John ja Jeremy puuhissaan todella kyseenalaisia. Sen lisäksi, että he ovat seksin ja ilmaisen juhlaruoan perässä, he myös valehtelevat minkä ehtivät, keksien ties mitä identiteettejä itselleen nyyhkytarinoineen kaikkineen. Elokuva nappaa kunnolla mukaansa, kun miehet päätyvät häiden jälkeen Clearyn perheen huvilalle viettämään viikonloppua. Pystyykö kaksikko pitämään huijaustaan yllä ja pystyvätkö he pitämään tunteensa kurissa, vai alkaako pian molemman miehen sydän sykkiä ministerin tyttärille?
Tarina kulkee varsin arvattavia latuja ja yllättävät puolet löytyvät lähinnä Clearyn perheen hahmoista, joista lähes jokaisesta löytyy jotain varsin persoonallista ja häröä viikonlopun aikana. Elokuvan hauskimmat hetket ovatkin nämä mojovat yllätykset ja parhaimmillaan leffan parissa pääsee nauramaan makeasti ääneen. Joitakin kohtauksia seuratessa ei tosin voi olla ajattelematta, että hupaisten sijaan ne olisivat enemmänkin karmivia, jos hahmojen sukupuolet kääntäisi toisin päin. Pääasiassa Kuokkavieraat viihdyttää ja pitää mukanaan onnistuneesti, mutta etenkin loppupään pakollisten draamailuosuuksien aikana elokuvan kahden tunnin kesto alkaa tuntua liialliselta. Leffasta olisi voinut helposti leikata joitakin turhempia, tylsempiä ja liian pitkäksi venytettyjä hetkiä pois ja se toimisi entistä paremmin napakassa, vähän päälle puolentoista tunnin mitassa.
Elokuvan ohjauksesta vastaa David Dobkin, joka oli ohjannut aiemmin Owen Wilsonin tähdittämän Shanghai Knightsin (2003), minkä myötä hän saikin tämän pestin. Dobkinin rakentama ilmapiiri on lystikäs, mitä on auttanut Steve Faberin ja Bob Fisherin hauska käsikirjoitus. Kuvauksissa näyttelijöitä, etenkin pääkaksikkoa kehotettiin improvisoimaan ja varsinkin Vaughn tarjoaa hatusta aikamoisia pitkiä monologeja läpi leffan. Teknisiltä ansioiltaan Kuokkavieraat on kelvollisesti toteutettu. Se on ihan hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivat ja äänimaisema suurimmaksi osaksi hyvin rakennettu. Pakollisen draamaosuuden musiikkivalinnat ovat kuitenkin niin kornia surussa vellomista, että voi pojat.
Vaikka jo tällaisenaan Kuokkavieraat on turhan pitkä elokuva, löytyy siitä myös jopa seitsemän minuuttia pidempi versio. Pidennetyssä versiossa alun bilemontaasi jatkuu vieläkin kauemmin, Clearyn häissä John ja Jeremy joutuvat epämukavaan kohtaamiseen aiemman pokauksensa kanssa, parit keskustelut kestävät pidempään ja eräänä yönä Jeremy löytää Clearyn perheen poliittisesti epäkorrektin isoäidin (Ellen Albertini Dow) nukkumasta huoneessaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.8.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Wedding Crashers, 2005, New Line Cinema, Tapestry Films, Avery Pix
Pääosissa: John Travolta, Samuel L. Jackson, Uma Thurman, Bruce Willis, Ving Rhames, Quentin Tarantino, Harvey Keitel, Tim Roth, Amanda Plummer, Maria de Medeiros, Eric Stoltz, Rosanna Arquette, Steve Buscemi ja Christopher Walken
Genre: rikos, komedia, jännitys
Kesto: 2 tuntia 34 minuuttia
Ikäraja: 18
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta on Quentin Tarantinon toinen elokuva. 1990-luvun alussa Tarantino työsti Roger Avaryn kanssa lyhytelokuvaa, uskoessaan, että he saisivat helpommin rahoituksen sille kuin täyspitkälle filmille. Pian he kuitenkin hoksasivat, ettei kukaan ryhtyisi rahoittajaksi lyhärille, joten he kynäilivät lisää tarinoita, tehdäkseen lopulta rikostarinoiden trilogian, joka kulki aluksi nimellä "Black Mask". Tarantinon kirjoittamasta tarinasta muodostui lopulta hänen esikoiselokuvansa Reservoir Dogs(1992), jonka valmistuttua hän palasi ideaan elokuvasta, joka sisältäisi useita toisiinsa linkittyviä rikostarinoita. Tarantino vei käsikirjoituksen Jersey Filmsille ja TriStarille, jotka ottivat hänet aluksi avosylein vastaan, mutta torjuivat tekstin, pitäessään sitä surkeana sekasotkuna. Käsikirjoitus päätyi Miramaxille, jonka Walt Disney -yhtiö oli vastikään ostanut. Miramaxia tuolloin johtaneet Weinsteinin veljekset ihastuivat Tarantinon tekstiin ja myönsivät filmille rahoituksen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1993 ja lopulta Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 21. toukokuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Cannesissa elokuva voitti Kultaisen palmun, eli festivaalin pääpalkinnon. Elokuvateatterikierroksensa filmi aloitti syksyllä ja Suomeen se saapui joulukuussa. Kyseessä oli jättimäinen menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa ja leikkaus), joista se voitti parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen palkinnon, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja naissivuosa), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen palkinnon, sekä yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naissivuosa, kuvaus, ääni ja leikkaus), joista se voitti parhaan käsikirjoituksen ja miessivuosan palkinnot. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään Pulp Fictionia pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin leffan ensi kertaa turhan nuorena, enkä oikein älynnyt filmin hienoutta, pitäen enemmän sen osasista kuin niiden summasta. Kuitenkin kun katsoin elokuvan muutama vuosi sitten uudestaan, pidin siitä valtavasti. Kun huomasin Pulp Fictionin täyttävän nyt 30 vuotta, päätin tietysti katsoa elokuvan jälleen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Kahden palkkamurhaajan, nyrkkeilijän, rikollispomon ja hänen vaimonsa, sekä pikkurikollisten elämät kohtaavat muutaman päivän sisällä.
Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta kertoo eri hahmoista, joiden juonikuviot kohtaavat lyhyen aikavälin sisällä. John Travolta ja Samuel L. Jackson näyttelevät Vincentiä ja Julesia, kahta palkkamurhaajaa, jotka elokuvan alussa lähtevät hakemaan mystistä salkkua pahamaineiselle rikollispomolle, Ving Rhamesin esittämälle Marsellus Wallacelle. Herralle töitä tekee myös Bruce Willisin näyttelemä nyrkkeilijä Butch Coolidge, joka etsii keinoa päästä pois rikollisilta poluilta ja aloittaa uuden elämän. Hahmojen käynnistämän sotkun keskelle päätyvät myös Wallacen vaimo Mia (Uma Thurman), Butchin tyttöystävä Fabienne (Maria de Medeiros), Vincentin huumediileri Lance (Eric Stoltz), Julesin kaveri Jimmie (ohjaaja Tarantino itse), rikospaikkojen puhdistukseen erikoistunut Wolfe (Harvey Keitel), sekä väärässä paikassa väärään aikaan ryöstöä yrittävä pariskunta Pumpkin (Tim Roth) ja Honey Bunny (Amanda Plummer). Näyttelijät ovat rooleissaan loistavia ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan kiinnostavampia lainrikkojia. Travoltan ja Willisin vahvoina käynnistyneet urat olivat kääntyneet laskuun taloudellisten floppien myötä, mutta Pulp Fictionin avulla he nousivat takaisin ykkösnimien joukkoon - ainakin hetkellisesti. Kumpikin istuu täydellisesti hahmoikseen, joiden polut kohtaavat leffassa pariinkin otteeseen. Rhames on nappivalinta uhkaavan rikollispomon rooliin ja Thurman revittelee onnistuneesti tämän vaimon osassa. Keitelistä löytyy oikeaa karismaa ja Rothin ja Plummerin kemiat iskevät hyvin yhteen ryöstäjäpariskuntana. Show'n kuitenkin varastaa Samuel L. Jackson, joka suoltaa repliikkejään ulos mielettömällä vimmalla. Jackson ottaa jokaisen kohtauksen täysin haltuunsa ja loistaa erityisesti alkupään kuulustelussa, kun palkkamurhaajaduo saapuu hakemaan salkkua. Myös Jacksonin ja Travoltan kemiat kohtaavat täydellisesti ja kaksikon välisiä keskusteluja seuraa virne kasvoillaan. Hauskana faktana muuten, että Travoltan Vincent Vega -hahmo on Reservoir Dogsissa nähdyn Michael Madsenin esittämän Vic Vegan, eli herra Blonden veli.
Ai että, Pulp Fiction - Tarinoita väkivallastahan vain paranee joka katselulla! Jo toisella kerralla pidin elokuvaa upeana, mutta nyt voisin kutsua sitä jopa täydelliseksi mestariteokseksi. Kyseessä on fantastinen rikosteos, joka mullisti niin lajityyppiään kuin yleisesti elokuvanteon sääntöjä. Esikuviltaan paljon lainaileva, mutta silti täysin omalaatuinen Quentin Tarantino kun ei ole pahemmin kiinnostunut siitä, miten muiden mielestä elokuvia pitäisi tehdä ja miten tarinoita kertoa. Pulp Fictionia ei ole rakennettu millään lailla tavanomaisen elokuvan tapaan. Siinä ei kulje selvää punaista lankaa, joka johdattaisi selvää päähenkilöä läpi leffan alkuteksteistä lopputeksteihin. Kuten suomalainen lisänimi kertoo, kyse on "tarinoista väkivallasta". Elokuva on enemmänkin yhdistelmä otteita usean hahmon elämistä tietyltä lyhyeltä ajanjaksolta. Nämä otteet linkittyvät toisiinsa ja kulkevat lomittain ja päällekkäin.
Kaikista erityisintä on, ettei näitä juonikuvioita kerrota ns. "oikeassa järjestyksessä". Jos kohtaukset asettelisi aikajanalle, olisivat ne hyvin erilaisessa järjestyksessä kuin elokuvassa. Asiaa ei ole tehty täysin päivänselväksi, vaan Tarantino antaa palapelinsä palaset katsojalle, toivoen, että tarpeeksi hyvin niitä tarkasteltuaan katsoja osaisi koota pelin oma-aloitteisesti kaiken päätteeksi. Muistan hyvin sen välähtävän ja tyydyttävän ahaa-elämyksen, minkä koin, kun ensi kertaa sain mielessäni loksauteltua palaset oikeille paikoilleen. Tämä juttu tapahtuu ennen tätä, tämä tämän jälkeen. Nämä kohtaukset tapahtuvat samanaikaisesti ja nyt tässä keskustellaan asiasta, joka on tapahtunut jo, mutta joka näytetään meille vasta myöhemmin. Tarantino myös leikittelee elokuvakerrontaan liittyvien kikkojen kanssa ja Pulp Fictionissa nähdään yksi parhaista MacGuffin-konseptin käytöistä. MacGuffinin on tarkoitus olla hahmoille merkittävä ja juonta eteenpäin kuljettava objekti, jolla on kuitenkin lopulta katsojalle aika vähän merkitystä. Palkkamurhaajien etsimä salkku on tällainen ja sitä hyödynnetään kekseliäästi. Tarantino myös kasvattelee tapahtumaketjuja pikkuhiljaa ja vangitsevasti, kunnes homma eskaloituu säväyttävästi ja usein todella yllättävästi. Katsoja uskoo jatkuvasti päässeensä kärryille siitä, minne nyt ollaan menossa, mutta kerta toisensa perään Tarantino kiskaisee röyhkeästi maton jalkojen alta.
Ei ole ihme, että Pulp Fiction - Tarinoita väkivallasta voitti ilmestyessään useita palkintoja juurikin käsikirjoituksestaan, sillä elokuva on ihan puhdasta käsikirjoituksen juhlaa. Sen lisäksi, että Tarantino on kynäillyt erittäin mukaansatempaavia juonikuvioita hyvillä hahmoilla ja sitten nivonut ne erikoisen tyylikkäästi toisiinsa, hän on täyttänyt filmin erinomaisella dialogilla. Jo esikoisleffassaan Reservoir Dogsissa Tarantino osoitti lahjojaan replikoinnin suhteen, mutta Pulp Fictionissa herra osoittaa olevansa parhaimmillaan esimerkillinen kirjoittaja, jonka tekstejä käytetään nykyään oppimateriaaleina elokuvaopiskelijoille. Dialogin puolesta parasta antia on koko ensimmäinen osuus Vincentin ja Julesin tehtävän parissa. Hahmojen matkakeskustelu autossa ei liity mitenkään heidän työhönsä, vaan he päätyvät turisemaan jonninjoutavuuksia Vincentin Euroopan-reissusta ja kulttuurieroista. "You know what they call a 'Quarter Pounder with Cheese' in Paris? 'Royale with Cheese'." on ymmärrettävästi jäänyt yhdeksi leffan ikimuistoisimmista heitoista. Rupattelu on lystikästä ja saa katsojan välittömästi tykkäämään kaksikosta. Kun päästään kohteeseen, Jackson pääsee vauhtiin, kun hänen hahmonsa Jules avaa sanaisen arkkunsa. Ah, mitä herkkua tämä kohtaus onkaan! "English, motherfucker! Do you speak it?" ja "Say 'what' again! I dare you! I double dare you, motherfucker! Say 'what' one more goddamn time!"
Elokuva on yksinkertaisesti aivan pullollaan ikimuistoisia kohtauksia, kuten Vincentin ja Mian twist-tanssi, intensiivinen yliannostus, autonpuhdistus, kahvilaryöstö ja kauhistuttava panttilainaamo, joiden ansiosta filmi on ansaitusti sementoinut asemansa elokuvahistoriassa ehtana klassikkona. Yksikään kohtaus ei tunnu jäävän puolitiehen, vaan jopa absurdin hauskaksi äityvä takauma, jossa Christopher Walkenin näyttelemä sotaveteraani saapuu antamaan lapsi-Butchille (Chandler Lindauer) tämän suvussa periytyneen kellon, on loppuun asti hiottu. Tarantinon tuttuun tapaan katsoja yllätetään myös säännöllisillä väkivallan purskahduksilla, jotka ovat toinen toistaan verisempiä ja brutaalimpia. Kenenkään ei kannata odottaa olevan turvassa ja tälläkin saralla mattoa kiskotaan katsojan jalkojen alta tehokkaasti. Tätä aukottoman iskevästi kerrottua rikosdraamakomediaa jää seuraamaan niin antaumuksella, että katselukerta toisensa perään kahden ja puolen tunnin kesto kulkee kuin siivillä.
Mahtavan käsikirjoituksen lisäksi Tarantino hoitaa homman tyylikkäästi myös ohjauksen puolella. Hän saa näyttelijöistä kaiken irti ja pitää pakettia tehokkaasti kasassa. Tarantino kasvattaa tunnelmaa hyvin ja tekee pitkistä kohtauksistaan yhä vain veikeämpiä tai tiivistunnelmaisempia. Hän totta kai lainailee paljon esikuviltaan ja näyttääkin tätä rakkauttaan vanhoja elokuvia kohtaan oikein urakalla, kaikista näkyvimmin 1950-lukua mukailevassa retroravintolassa, jossa Vincent ja Mia käyvät syömässä. Visuaalisesti filmi on todella hieno. Se on upeasti kuvattu kamera-asettelua, kuvasommittelua ja kamera-ajoja myöten. Kuvausta tukee iskevä leikkaus, jossa hajotettu palapeli kasaantuu onnistuneesti näytille. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja äänimaailma on hyvin rakennettu musiikkeja myöten. Varsinaisia elokuvaa varten sävellettyjä musiikkeja ei mukana ole, vaan Tarantino on kasannut leffan täyteen kappaleita, kuten Neil Diamondin Girl, You'll Be a Woman Soon, Chuck Berryn You Never Can Tell, The Lively Onesin Surf Rider, sekä kenties kaikkein tunnetuimpana Dick Dale & His Del-Tonesin sähäkkä tulkinta Misirlousta, joka pärähtää soimaan alkuteksteissä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.1.2023
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Pulp Fiction, 1994, Miramax, A Band Apart, Jersey Films
Pääosissa: Timothée Chalamet, Zendaya, Rebecca Ferguson, Javier Bardem, Stellan Skarsgård, Austin Butler, Dave Bautista, Florence Pugh, Christopher Walken, Josh Brolin, Charlotte Rampling, Souheila Yacoub, Léa Seydoux ja Anya Taylor-Joy
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 2 tuntia 46 minuuttia
Ikäraja: 12
Frank Herbertin Dyyni-kirjaan (Dune - 1965) perustuva elokuva Dyyni(Dune - 2021) oli kehuttu ja palkittu menestys, joten jatkoa oli luvassa. Ohjaaja Denis Villeneuve koki kirjan olevan liian suuri ja monimutkainen yhteen elokuvan, joten hän päätti jakaa kirjan kahdeksi elokuvaksi, siitäkin huolimatta, että tuotantoyhtiö Warner Bros. lupautui aluksi vain yhteen leffaan, sanoen, että jatko-osa tehtäisiin sillä ehdolla, että ensimmäinen menestyy. Siitä huolimatta, että elokuva julkaistiin keskellä koronaviruspandemiaa ja samanaikaisesti sekä teattereissa että HBO Max -suoratoistopalvelussa, se keräsi mojovat katsojaluvut, jolloin Warner Bros. ilmoitti jatko-osan toteutumisesta pian ensimmäisen ilmestymisen jälkeen. Villeneuve ryhtyi saman tien työstämään jatkoa, vaadittuaan ensin, että elokuva julkaistaisiin aluksi yksinoikeudella elokuvateattereissa. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja elokuvan oli alun perin tarkoitus saada ensi-iltansa lokakuussa 2023, mutta Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko pakotti julkaisun viivästyttämistä. Nyt Dyyni: Osa kaksi on vihdoin saapumassa elokuvateattereihin, enkä malttanut odottaa sen näkemistä. Pidin valtavasti ensimmäisestä Dyynistä ja jatko-osasta muodostuikin yksi eniten odottamistani elokuvista. Olinkin innoissani, kun pääsin näkemään Dyyni: Osa kahden sen lehdistönäytöksessä viikkoa ennen ensi-iltaa.
Harkonnenien kaapattua vallan Arrakisin hiekkaplaneetasta, Paul Atreides äiteineen pakenee ja saa uusia liittolaisia aavikolla elävästä fremen-kansasta.
Timothée Chalamet palaa rooliinsa Paul Atreidesina, merkittävän aatelissuvun viimeisenä, pahojen Harkonnenien tapettua hänen kansansa ensimmäisen elokuvan päätteeksi. Chalamet suoriutui jo ensimmäisessä elokuvassa mainiosti roolissaan, mutta jatko-osassa hän vakuuttaa vieläkin enemmän. Siinä, missä ensimmäinen leffa maalaili Paulista kuvaa tavanomaisena nuorena sankarina, Dyyni: Osa kaksi vie häntä huomattavasti poikkeuksellisempaan ja mielenkiintoisempaan suuntaan. Paul ajautuu erikoiseen asemaan, jossa hänen täytyy todella tehdä päätös, minkä roolin ottaa maailmassa. Onko hän isänsä poika ja seuraava herttua, vai onko hänessä jotain vielä enemmän? Onko hän "Lisan al-Gaib", ääni ulkomaailmasta, jonka ennustetaan pelastavan fremenit Harkonnenien kynsistä ja muuttavan karun Arrakisin takaisin entisaikojen loistoon vehreäksi paratiisiksi? Paulin kehityskaari on jatko-osassa huomattavasti syvempi kuin ensimmäisessä ja Chalamet tulkitsee hahmonsa muutosta hienosti.
Monet muutkin tutut tekevät paluun ensimmäisestä elokuvasta, kuten Rebecca Ferguson Paulin äitinä Jessicana, Stellan Skarsgård pahana paroni Harkonnenina, Dave Bautista tämän brutaalina veljenpoikana Rabbanina, Javier Bardem yhden fremen-joukon johtajana Stilgarina ja Zendaya fremen-tyttö Chanina, joka nähtiin ykkösosassa lähinnä vain Paulin unissa. Chani, Stilgar ja Rabban saavat huomattavasti enemmän ruutuaikaa kuin viime leffassa. Chalametin ohella muutkin tutut näyttelijät vain parantavat otettaan rooleistaan. Erityisesti Ferguson pääsee paremmin valloilleen Jessicana, jonka Bene Gesserit -puoli nousee merkittävämmin esiin.
Ykkösleffan tapettua suunnilleen puolet hahmogalleriasta, täytyy jatko-osan toki esitellä uusia tyyppejä tilalle. Christopher Walken nähdään galaktista Imperiumia johtavana keisarina ja Florence Pugh esittää hänen tytärtään, prinsessa Irulania. Parin vuoden takaisessa Elvis-elokuvassa (2022) häikäissyt Austin Butler taas näyttelee paroni Harkonnenin toista veljenpoikaa, kieroa Feyd-Rauthaa. Butler näyttää, ettei Elvis-rooli ollut yksittäinen täysosuma, vaan hän on yksi tämän hetken lupaavimmista uusista näyttelijöistä. Hän on tunnistamaton häijynä Feyd-Rauthana, joka saapuu Arrakisille jahtaamaan Paulia. Walken taas omaa oikeaa arvokkuutta hallitsijan rooliin ja Pugh toimii oivallisesti prinsessana, jolla on omat kytköksensä Bene Gesseriteihin.
Jo ensimmäinen Dyyni-elokuva oli aivan mahtava, mutta Dyyni: Osa kaksi onnistuu olemaan vielä sitäkin parempi aika lailla jokaisella osa-alueella. Jatko-osaa katsoessa tuntuu vahvasti siltä, että ensimmäinen osa oli lopulta pelkkä esittely tarinan hahmoille, tapahtumapaikoille ja kulttuureille. Nyt kun pelinappulat on asetettu laudalle jatko-osaa varten, todellinen peli pääsee vihdoin alkamaan. Lopputuloksena on ällistyttävä ja mammuttimainen scifieepos, joka ei yhtään muserru oman painonsa alle, vaan asettaa korkean riman sille, mitä lajityypissä voidaan saada aikaiseksi, kun tarpeeksi taitavat tekijät pistetään asialle. Jos jatkokirjaan Dyynin Messias (Dune Messiah - 1969) perustuva, suunnitteilla oleva kolmas elokuva toteutuu ja se onnistuu yhtä laadukkaasti kuin kaksi ensimmäistä osaa, voi Dyyniä kutsua hyvillä mielin parhaaksi elokuvatrilogiaksi sitten Taru sormusten herrasta -elokuvien (The Lord of the Rings - 2001-2003).
Dyyni: Osa kaksi käynnistyy aika lailla suoraan siitä, mihin ensimmäisessä elokuvassa jäätiin. Tuhottuaan Atreidesit, Harkonnenien suku on ottanut takaisin vallan Arrakisista. Samaan aikaan Paul ja hänen äitinsä matkaavat aavikolla fremenien kanssa. Elokuvan ensimmäinen tunti käytetäänkin pitkälti tähän fremenien kulttuurin tutkimiseen. On erittäin mielenkiintoista seurata, kun Paul opettelee tämän aavikkokansan tavoille ja vielä kiinnostavampaa on, kuinka eri tavoin fremenit Paulin näkevät. Toiset mieltävät hänet jeesusmaiseksi vapahtajakseen, kun taas toiset katsovat häntä nenänvarttaan pitkin vääränä profeettana. Tämän kautta elokuva ottaa hyvin kantaa muun muassa valkoinen pelastaja -hahmoihin, sekä uskon asioihin, tutkien asioita eri kannoilta. Muutenkin filmi on temaattisesti edeltäjäänsä rikkaampi ja valtajuonittelu vielä herkullisempaa.
Samaan aikaan kypsytellään konfliktia Paulin ja Harkonnenien välillä.Dyyni: Osa kaksi on huomattavasti toiminnallisempi elokuva kuin ensimmäinen. Taisteluita kasvatetaan kaiken aikaa, kunnes kaikki johtaa kohti massiivista huipennusta, jolloin iho nousee herkästi kananlihalle sellaisesta annoksesta eeppisyyttä, jota ei ollakaan hetkeen elokuvateattereissa koettu. Oli kyse sitten kohtaamisista valtavien hiekkamatojen, Shai-Huludien kanssa tai lopun sotimisesta, meno on niin mahtipontista, että Dyyni: Osa kaksi täytyy kokea isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta. Vaikka toimintaa on enemmän, ei ohjaaja Denis Villeneuve ole onneksi unohtanut ensimmäisen elokuvan verkkaisuutta. Elokuva kulkee omassa rauhassaan eteenpäin, kypsytellen asioita hiljalleen, kunnes eskaloi ne täyteen vauhtiin. Kestoa leffalla on varttia vaille kolme tuntia, mutta yllättävää kyllä, mielestäni Dyyni: Osa kaksi tuntui lyhyemmältä kuin ensimmäinen Dyyni-elokuva. Olin jopa yllättynyt, kun elokuva loppui (jälleen jatkoa pohjustavaan cliffhangeriin), luullessani, että elokuvaa oli kestänyt vasta pari tuntia. Seasta löytyy pari yksittäistä kauneusvirhettä, kuten yhdessä kohtaa seasta selvästi poisleikattu kohtaus Chanin kanssa, mutta kokonaisuus on silti erinomainen.
Denis Villeneuven ohjaus on todella hallittua ja hän pitää yhä vain valtavammaksi paisuvaa teosta ihailtavan hyvin kasassa. Villeneuvella on silmää suuren skaalan tapahtumille, jotka hän herättää eloon ruudulla leuat auki loksauttavan upeasti. Hänen ja Jon Spaihtsin käsikirjoitus on myös väkevä. Se syventää hahmoja, heidän kulttuurejaan ja tätä maailmaa entisestään, sisältää vahvoja teemoja ja haastaa tehokkaasti katsojaansa. Dyyni: Osa kaksi on myös kuvattu todella tyylikkäästi. Laajat kuvat ovat parhaimmillaan henkeäsalpaavan komeita ja mustavalkoiset kohtaukset Giedi Prime -planeetalla ovat näyttäviä. Valaisu on hieman parempaa kuin viimeksi, lavasteet pysyvät jylhinä, asut ovat taidokkaasti toteutetut ja maskeeraukset ovat fantastiset niljakasta paronia, fremenien sinisiä silmiä ja ajoittain aika verisiäkin taistelujälkiä myöten. Erikoistehosteet ovat ensiluokkaisia. Tietokone-efektit jättävät Avatar: The Way of Wateria (2022) lukuun ottamatta viime vuosien kaikki muut digitehosteilla mässäilevät Hollywood-rainat varjoonsa. Vahvoja visuaalisuuksia tukee tietty vahva äänimaailma. Hans Zimmer vastaa tälläkin kertaa musiikeista ja nostattaa tuttuun tapaansa jo valmiiksi eeppisen teoksen vieläkin mahtipontisemmalle tasolle.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Dune: Part Two, 2024, Warner Bros., Warner Bros. Entertainment, Legendary Entertainment, Villeneuve Films
Ohjaus: Steven Spielberg Pääosissa: Leonardo DiCaprio, Tom Hanks, Christopher Walken, Nathalie Baye, Amy Adams, Martin Sheen, Nancy Lenehan, James Brolin, Thomas Kopache, Candice Azzara, Jennifer Garner ja Elizabeth Banks Genre: draama, komedia, rikos Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia Ikäraja: 7
Catch Me If You Can, eli suomalaisittain Ota kiinni jos saat perustuu tositapahtumiin yhden Yhdysvaltojen nokkelimman huijarin, Frank William Abagnale Jr:n elämästä 1960-luvulla. Abagnale kirjoitti teoistaan omaelämäkerran Ota kiinni jos saat (Catch Me If You Can) vuonna 1980 ja alkoi kaupittelemaan sitä elokuvastudioille. Tuottajat Norman Lear ja Bud Yorkin nappasivat kirjan elokuvaoikeudet ja myivät ne Columbia Picturesille, joka taas puolestaan myi ne tuottaja Hall Bartlettille. Bartlett oli jo alkanut tekemään elokuvaa, kun hän menehtyi ja projekti siirtyi Hollywood Picturesille. Sieltä projekti siirtyi TriStar Picturesin kautta DreamWorks-yhtiölle, jossa ohjaaja Steven Spielberg sai Abagnalen omaelämäkerran käsiinsä. Spielberg alkoi työstämään filmiä tuottajan roolissa ja ohjaajaksi pohdittiin aluksi mm. David Fincheriä, Gore Verbinskiä ja Lasse Hallströmiä, kunnes Spielberg päätti itse hoitaa ohjaamisen. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2002, samalla kun Spielbergin toinen elokuva, Minority Report (2002) oli jälkituotannossa ja lopulta Ota kiinni jos saat sai maailmanensi-iltansa 16. joulukuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli suuri menestys, joka voitti myös kriitikot puolelleen. Elokuva sai parhaan miessivuosan ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, parhaan miespääosan Golden Globe -ehdokkuuden, parhaan elokuvamusiikin Grammy-ehdokkuuden, sekä parhaan käsikirjoituksen, musiikin, puvustuksen ja miessivuosan BAFTA-ehdokkuudet, joista se voitti jälkimmäisen. Itse näin Ota kiinni jos saat muutama vuosi sen ilmestymisen jälkeen, mutten ole nähnyt sitä kertaakaan sen jälkeen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa sen suunnilleen 15 vuoden jälkeen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1964 nuori Frank Abagnale Jr. saa tietää, että hänen vanhempansa ovat eroamassa ja päättää karata kotoaan. Karkumatkallaan Frank hoksaa nopeasti olevansa äärimmäisen lahjakas huijaamaan muita ja kun hän alkaa tahkoamaan rahaa väärennetyillä shekeillä, työskennellessään muka lentäjänä, lastenlääkärinä ja apulaisoikeusministerinä, hän saa FBI:n peräänsä.
Pääroolissa Frank Abagnale Jr:nä nähdään Leonardo DiCaprio, joka oli vain muutamaa vuotta aiemmin noussut todelliseksi tähdeksi Titanicin(1997) megamenestyksen myötä. Tästä muodostunut into elokuvia kohtaan paistaa kirkkaana DiCaprion silmillä Frankin roolissa ja hän tekeekin loistotyötä läpi leffan. Vaikka hahmo ryhtyy rikollisiin puuhiin, katsojana on silti täysin Frankin puolella ja haluaa nähdä tämän pääsevän pälkähästä. Suuri osa tästä johtuu DiCaprion tuomasta vekkulimaisesta karismasta ja kuinka hän tekee Frankista huijaustilanteissa täysin yli-itsevarman, vaikkei tämä tietäisi lainkaan, mihin on itsensä pistänyt.
Kun eri pankit ympäri Yhdysvaltoja alkavat huomaamaan samanlaisia shekkipetoksia, FBI:n agentti Carl Hanratty (Tom Hanks) ryhtyy selvittämään tapausta ja jahtaamaan Frankia. Agentti Hanratty perustuu todelliseen agentti Joseph Sheaan, joka ei leffan teon aikaan halunnut, että hänen nimeään käytetään filmissä. Hanks on tuttuun tapaansa mahtava roolissaan, mutta jää silti auttamatta DiCaprion varjoon.
Roolistaan parhaan miessivuosan BAFTA:n voittanut Christopher Walken ja Nathalie Baye nähdään Frankin vanhempina, Frank Abagnale vanhempana ja Paula Abagnalena, joiden vaikea parisuhde ja ero johtavat Frankin karkaamiseen. Walken tekee erittäin hyvää työtä osassaan, mutta Baye jää selkeämmin sivuosaan. Naisnäyttelijöistä Baye on kuitenkin parhaiten esillä, sillä muut naisnäyttelijät joutuvat lähinnä tyytymään näyttelemään neitoja, joita Frank vietellen huijaa karkumatkallaan. Näissä rooleissa nähdään mm. Jennifer Garner, sekä nykyään huomattavasti isommat tähdet Amy Adams ja Elizabeth Banks.
Ota kiinni jos saat lähtee liikkeelle vuodesta 1967, kun Frank Abagnale on jo saatu kiinni ja häntä viedään FBI:n voimin takaisin Yhdysvaltoihin. Siitä sitten pitkien takaumien kautta kuljetaan ajassa taaksepäin, näyttäen Frankin elämää. Mistä nämä huijausideat ovat peräisin, mikä ajoi hänet karkuteille ja minkä takia hän lopulta jäi kiinni. Siitä huolimatta, että elokuva näyttää tavallaan heti alussa lopputuloksen, on kyseessä silti todella mukaansatempaava ja jännittävä FBI:n ja Frankin kissa-hiiri-leikki. Mistään synkistelevästä trilleristä ei ole kyse, vaan enemmän veijarimaisesta draamakomediasta, mikä levittää virneen vähän väliä katsojan huulille. Heti alussa elokuva esittelee Frankin mestarilliset huijarinlahjat, kun tämä aloittaa uudessa koulussa ja päättää esittää ranskanluokan sijaisopettajaa - ja vieläpä onnistuen siinä usean päivän ajan!
On todella hilpeää seurata, kuinka Frank päätyy mukaan erilaisiin hommiin ja kuinka hän ajan kanssa tehostaa taitojaan erilaisissa huijauksissa. Monet kohtaukset uhkuvat nerokkuutta, kun Frank väärentää hauskoin tavoin esimerkiksi shekkejä, lentäjäkorttia tai lääkärinpapereita. Rohkean persoonallisuutensa ansiosta Frank tekee yhä vain hävyttömämpiä rikoksia ja hänen elämänsä muuttuu päivä päivältä absurdimmaksi. Kiinnijäämisen riski on jatkuvaa ja pitää jännitettä yllä kaiken aikaa - etenkin kun FBI lähtee mystisen shekkiväärentäjän jäljille. Sen lisäksi, että elokuva on täynnä monia läheltä-piti-tilanteita, mitkä pistävät katsojan sydämen lyömään lujempaa, on myös kiehtovaa seurata Frankin suhtautumista FBI:hin. Välillä jännite kiinnijäämisestä vain innostaa Frankia lisää, kun taas toisinaan jatkuva pakoilu muuttuu uuvuttavaksi. Henkilökuvauksena Ota kiinni jos saat on todella mainio teos ja viihdyttävänä rikoskertomuksena vielä sitäkin parempi.
On Spielberg kyllä aikamoinen äijä. Hän ohjasi vuoden sisään kaksi lähes kahden ja puolen tunnin elokuvaa, joista ensimmäinen oli vielä ison budjetin tehostetuotanto Minority Report ja onnistui molemmissa erittäin hyvin. Ota kiinni jos saat ei todellakaan ole Spielbergin ensimmäinen elokuva, minkä hän ohjasi, odotellessaan toisen elokuvansa tehosteiden viimeistelyä. Vuonna 1993 hän julkaisi niin Jurassic Parkinkuin Schindlerin listan (Schindler's List), mikä on saavutus, mitä aika lailla kaikki muut ohjaajat voivat vain katsoa sivusta kadehtien. Vaikka Minority Report ja Ota kiinni jos saat eivät olekaan kaksikkona läheskään yhtä väkevä kuin Jurassic Park ja Schindlerin lista, ovat ne silti molemmat loistoviihdettä, eikä voi muuta kuin ihailla ohjaajan lahjakkuutta. Ota kiinni jos saat on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Lavasteilla ja asuilla 1960-luku herätetään tyylikkäästi takaisin henkiin. Kuvaus on oivallista ja sitä tukee hyvä leikkaus (joskin elokuvan ei tarvitsisi olla ihan kahden tunnin ja 20 minuutin mittainen). Äänimaailmakin on mainio tehosteista Spielbergin luottosäveltäjä John Williamsin musiikkeihin, jotka tuovat oman vahvan lisänsä vekkulimaiseen henkeen.
Yhteenveto:Ota kiinni jos saat on aivan mahtava rikoskomedia, joka pitää tehokkaasti mukanaan läpi lähes kahden ja puolen tunnin kestonsa. Filmi nostaa vähän väliä virneen katsojan kasvoille, sillä sitä on niin viihdyttävää ja hilpeää seurata. Frank Abagnale Jr:n veijarimaiset huijauspuuhat ovat erittäin koukuttavia ja onnistunutta jännitettä tuodaan mukaan, kun FBI astuu kuvioihin. Jahti pitää niin päähahmon kuin katsojan varpaillaan, vaikka lopputulos paljastetaan heti elokuvan alussa. Steven Spielbergin ohjaus on herralle tyypillisesti todella taidokasta ja hän pitää ovelaa pakettia hyvin kasassa. Leonardo DiCaprio on nappivalinta huijarin osaan ja Tom Hanks suoriutuu erittäin passelisti tätä jahtaavan FBI-agentin roolista. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on pätevästi työstetty. Ota kiinni jos saat tuntuu usein unohtuvan, kun käydään läpi Spielbergin elokuvia. Ohjaajan filmografiaan mahtuu toki monia tätä parempia huipputeoksia, mutta 2000-luvun leffoista puhuttaessa Ota kiinni jos saat edustaa mielestäni Spielbergin tuotannon parempaa päätyä. Suosittelenkin elokuvaa kaikille kevytmielisempien rikostarinoiden, sekä tämän ohjaajan ja näiden näyttelijöiden faneille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Catch Me If You Can, 2002, DreamWorks, Kemp Company, Splendid Pictures, Parkes/MacDonald Image Nation, Amblin Entertainment, Muse Entertainment Enterprises
Ohjaus: Stephen Surjik Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.
Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.
Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.
Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.
Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.
Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.
Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.
Yhteenveto:Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures
Ohjaus: John Glen Pääosissa: Roger Moore, Christopher Walken, Tanya Roberts, Grace Jones, Patrick Macnee, Willoughby Gray, David Yip, Fiona Fullerton, Robert Brown, Desmond Llewelyn, Lois Maxwell, Geoffrey Keen ja Walter Gotell Genre: toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 16
007 ja kuoleman katse on neljästoista James Bond -elokuva. Vaikka sen englanninkielinen nimi "A View to a Kill" on otettu Ian Flemingin lyhyttarinasta "From a View to a Kill", on sen tarina täysin elokuvantekijöiden keksimä. Tuottaja Michael G Wilson ja käsikirjoittaja Richard Maibaum alkoivat työstämään tarinaa jo, kun edellinen leffa Octopussy - mustekala(Octopussy - 1983) oli vielä tuotannossa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1984 ja lopulta 007 ja kuoleman katse saapui teattereihin keväällä 1985. Elokuva oli iso hitti, mutta monet kriitikot pitivät sitä siihen asti huonoimpana Bond-filminä. Leffan naispäätähti Tanya Roberts sai huonoimman naispääosan Razzie-ehdokkuuden, muttei kuitenkaan "voittanut". Itse näin 007 ja kuoleman katseen eräänä kesänä yli 10 vuotta sitten, kun katsoimme isäni kanssa vanhat, Daniel Craigin aikakautta edeltäneet 20 Bond-filmiä läpi. En ole kuitenkaan katsonut elokuvaa kertaakaan uudestaan. Nyt kun 007-sarja on saamassa jatkoa elokuvalla No Time to Die (2020), päätin katsoa aiemmat osat uudestaan ja arvostella ne. Katsoin 007 ja kuoleman katseen noin kuukausi Octopussy - mustekalan jälkeen.
Salainen agentti James Bond lähetetään tutkimaan Zorin Industries -yhtiötä, jonka epäillään tekevän yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa.
Roger Moore nähdään tässä elokuvassa viimeistä kertaa salaisena agenttina 007:nä, eli James Bondina ja ihan hyvä niin. Moore on selvästi alkanut väsähtyä rooliin, eikä hänestä tunnu löytyvän minkäänlaista intoa näytellä leffassa. Ikää Moorella on tässä kohtaa ollut jo lähemmäs 60 vuotta, joten ei ole edes ihme, miksi agenttiroolin esittäminen ei enää luonnistu. On myös hieman outoa katsoa, kun Bond liehittelee naisia, jotka voisivat ikänsä puolesta olla hänen tyttäriään. Moore on käynyt kasvoleikkauksessa nuorentaakseen itseään, mutta lopputulos iskee muutamassa kohtaa oudosti silmään. Tarinan roistona, Zorin Industriesin johtajana, Max Zorinina nähdään Christopher Walken, joka sopii oikein passelisti rooliinsa. Walkenista löytyy arvokkuutta, mutta myös tiettyä hulluutta, minkä hän päästää välillä valloilleen. Nämä mielenvikaisuuden pilkahdukset tekevät Maxista jollain tapaa kiinnostavan, mutta muuten hahmo jää aika tylsäksi. Huomattavasti muistettavampi hahmo on Maxin avustaja, Grace Jonesin esittämä May Day, joka saisi jotkut sarjassa aiemmin nähdyt korstot pinkomaan karkuun. Toimintatähti Dolph Lundgren tekee muuten ensimmäisen elokuvaroolinsa tässä leffassa. Lundgren seurusteli tuohon aikaan Jonesin kanssa ja kun hän oli vierailemassa kuvauksissa hänet pistettiin erään kohtauksen taustalle esittämään KGB-agenttia. Tämänkertainen Bond-tyttö on Tanya Robertsin esittämä Stacey Sutton, geologi, joka liittyy Zorinin suunnitelmiin. Valitettavasti Stacey on todella mitäänsanomaton ja hieman jopa ärsyttävä tapaus, mitä ei yhtään auta, kuinka kehno Roberts on roolissaan. Elokuvassa nähdään myös Robert Brown MI6:n pomona M:nä, Lois Maxwell tämän sihteeri Moneypennynä, Desmond Llewelyn vekottimia kyhäävänä Q:na, Geoffrey Keen Britannian puolustusministerinä, Patrick Macnee Bondia auttavana sir Godfrey Tibbettinä, David Yip CIA-agentti Chuck Leenä, sekä Willoughby Gray tohtori Carl Mortnerina. Macneen esittämä sir Tibbett on oiva lisä, mutta jää harmillisen alikäytetyksi.
007 ja kuoleman katse on Roger Mooren Bond-elokuvista kehnoin ja muutenkin yksi 007-sarjan heikoimmista osista. En kuitenkaan sano, että kyseessä olisi huono leffa - mutta ei tämä kovin hyväkään ole. Mukaan mahtuu joitain hyviä puolia, mitkä nostavat kokonaisuutta hieman korkeammalle, mutta pääasiassa tämä on laimea tuotos. Hyviin puoliin kuuluvat esimerkiksi hilpeä takaa-ajokohtaus Pariisissa, minkä aikana Bondin auto ottaa jatkuvasti aikamoista osumaa. Siitäkin kohtauksesta voi tosin löytää ongelmia, kuten sen että kohtauksen aikana voi vähän väliä huomata, ettei Moore itse ole ratin takana, minkä lisäksi katsoja voi jäädä ihmettelemään, miten autolla voi ajaa vielä noinkin pitkän matkan ilman takapuolikasta ja bensiinitankkia? Jotkut Bondin uusista hilavitkuttimista ovat kekseliäitä lisäyksiä. Kekseliäisyyttä löytyy myös ratsastuskohtauksesta. Lopputaistelu on myös toimiva.
Yksittäiset hyvät kohtaukset ja ideat eivät kuitenkaan tee koko elokuvasta hyvää. Mooren väsymyksen lisäksi mukana on muitakin isoja ongelmia, mitkä laskevat filmin tasoa. Elokuvan tarina ei ole kovin kiinnostava, eikä filmi nappaa mukaansa. Aina kun elokuva onnistuu herättämään mielenkiinnon, se tarjoaa seuraavaksi jotain, mikä laskee katsojan tunteet aiemmalle tasolle. Leffa saattaa myös olla tähän mennessä pitkäveteisin Bond-teos. Sen kahden tunnin ja 11 minuutin kesto tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä. Lisäksi Zorinin suunnitelmat ovat jopa jokseenkin typeriä. Aluksi vaikuttaisi siltä, että Zorin tekee jonkinlaisia geenimanipulaatiokokeita hevosille, mutta se vain unohdetaan jossain kohtaa ja yhtäkkiä Zorin yrittää jotain täysin muuta. Katsoja saattaa pyöritellä silmiään, kun pähkähullu idea paljastetaan.
Voi John Glen, mitä sinulle kävi? Ensin Glen teki kenties Mooren parhaimman Bondin, Erittäin salaisen(For Your Eyes Only - 1981) ja sitten hän on joka filmin myötä laskenut tasoa, kunnes hän on nyt saavuttanut paikan yhden sarjan kehnoimman osan tekijänä. Glen ei saa Mooresta oikein mitään irti, eikä iske pöytään yhtä vaikuttavia toimintakohtauksia kuin Erittäin salaisessa. Hänen työtään ei tosin auta, kuinka kömpelön tarinan Wilson ja Maibaum ovat kynäilleet. Sentään filmi on kuvattu kelvollisesti. Leikkauksessa elokuvaa olisi voitu tiivistää noin kymmenellä minuutilla, jotta laahaavuutta olisi saatu karsittua. Lavasteet ovat oivalliset, mutta efektien taso heittelee läpi leffan. Äänimaailma on toimivasti rakennettu ja säveltäjä John Barry tekee taas kerran hyvää työtä musiikkien kanssa. 007 ja kuoleman katse kuuluu niihin Bond-filmeihin, missä tunnuslaulu on parempi kuin itse elokuva. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on tarttuva, svengaava ja viihdyttävä, minkä lisäksi sen pistää mielellään uudestaan pyörimään. Eli se on kaikkea, mitä itse leffa ei ole.
Yhteenveto:007 ja kuoleman katse on todella keskinkertainen lisäys James Bond -elokuvien sarjaan. Päätähti Roger Moore alkaa osoittamaan vahvoja väsymyksen merkkejä, eikä hoida hommaansa samalla innolla kuin ennen. Väsynyt on itse elokuvakin, juonen ollessa aika mitäänsanomaton. Elokuva ei oikeastaan koskaan nappaa mukaansa ja se on usein jopa pitkäveteinen. Mukaan mahtuu pari viihdyttävää toimintakohtausta, mutta eivät nekään paljoa pelasta. Christopher Walken on mainio pääpahis Max Zorinina, mutta hahmon suunnitelmat ovat aika epäloogiset ja hölmöt. Mielenkiintoisempi tapaus onkin hänen kätyrinsä May Day. Ohjaaja John Glen on menettänyt otettaan huomattavasti ja tätä katsoessa on vaikea uskoa hänen tehneen yhden sarjan parhaista teoksista. Duran Duranin "A View to a Kill" -kappale on oikein mainio - etenkin esimerkkinä, kun puhutaan Bond-tunnuslauluista, mitkä ovat parempia kuin itse elokuva. 007 ja kuoleman katseen voi vilkaista osana sarjaa, jos katsoo kaikki leffat läpi, mutta en usko, että muuten pistäisin tätä ikinä pyörimään yksinään. Omalla listallani tämä on ehdottomasti viiden, kenties jopa kolmen heikoimman Bond-elokuvan joukossa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
A View to a Kill, 1985, Eon Productions
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Michael Keaton, Danny DeVito, Michelle Pfeiffer, Christopher Walken, Michael Gough, Andrew Bryniarski, Michael Murphy ja Pat Hingle Genre: supersankarielokuva, toiminta, jännitys Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Bob Kanen luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies, on yksi maailman suosituimmista sankarihahmoista. Hahmo on esiintynyt sarjakuvien lisäksi myös peleissä, kirjoissa, sarjoissa ja elokuvissa. Ensimmäisenä leffanäyttelijänä toimi Adam West, jonka elokuva Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966) oli tarkoitettu enemmän humoristiseksi ja kun viittasankari päätettiin palauttaa valkokankaille 1980-luvun lopussa, hänen tarinastaan haluttiin tehdä synkempi, joka vastaisi enemmän Batmanin oikeaa henkeä. Tim Burtonin ohjaama ja Michael Keatonin tähdittämä Batman sai ensi-iltansa vuonna 1989 ja se oli sekä kriitikoiden että fanien rakastama teos, sekä tietty suuri menestys, joten jatko-osa oli tietenkin tulossa. Aluksi Burton ei halunnut tehdä jatkoa, mutta pitäessään mahdollisista tarinoista, hän päätti lopulta jatkaa sarjan parissa. Kuvaukset alkoivat alkuvuodesta 1991 ja lopulta Batman - paluu sai ensi-iltansa kesällä 1992. Elokuva oli menestys, vaikkei tienannutkaan yhtä paljon kuin edeltäjänsä. Leffa myös jakoi mielipiteitä. Joidenkin mielestä leffa oli parempi kuin Batman, kun taas joidenkin mielestä leffa oli liian synkkä ja siksi jokseenkin kehno. Monet ovat kuitenkin vuosien varrella alkaneet pitää elokuvasta enemmän, varsinkin verratessaan sitä kahteen seuraavaan Batman-leffan. Itse näin Batman - paluun kun olin kymmenvuotias, saadessani sekä Burtonin että Joel Schumacherin ohjaamat Batmanit isältäni. Olin siinä kohtaa nähnyt jo kaikki muut siihen vuoteen mennessä ilmestyneet näytellyt Batman-leffat, sillä en ollut saanut katsoa Burtonin teoksia nuorempana, koska ne olivat monia muita supersankarielokuvia hurjempia. Yllätyin oikeasti, kuinka synkkä Batman - paluu olikaan ja pakko sanoa, että minua karmi lähes koko elokuvan ajan. Vuosien varrella leffan karmivuusaste on pienentynyt mielessäni ja olen nähnyt sen muutaman kerran uudestaan. Kun mietin, mitä elokuvia arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni nopeasti. Katsoinkin Batman - paluun hyvin nopeasti Burtonin ensimmäisen Batmanin jälkeen.
Batman saa vastaansa inhottavan Pingviinin, viettelevän Kissanaisen ja juonittelevan bisnesmies Max Shreckin. Samalla Batmanin todellinen minä Bruce Wayne ihastuu Shreckin sihteeriin, Selina Kyleen. Michael Keaton parantaa suoritustaan Bruce Waynena, eli viittasankari Batmanina. Hän tuo hienosti esille sen, että Bruce ei haluaisi olla Bruce, vaan hän haaveilee kaiken aikaa pääsevänsä pukemaan lepakkoasunsa päälleen ja taistelemaan rikollisuutta vastaan. Miljonäärin elämä ei ole yhtään houkutteleva. Vähäsanaisena Batmanina Keaton toimii myös todella mainiosti, sillä hän kykenee ilmaisemaan paljon pelkillä silmillään, jotka kiiluvat mustan naamion pienistä raoista. Voitettuaan Jokerin, Batman on noussut Gotham Cityn suosikiksi ja hän pääsee helpommin toimintaan, eikä hänen tarvitse tehdä aivan kaikkea varjoista käsin. Pingviiniä, eli oikealta nimeltään Oswald Cobblepotia näyttelee Danny DeVito, joka on erinomainen valinta rooliin. DeVito on tunnettu lähinnä kevyemmistä komediarooleista, joten voi helposti tulla yllätyksenä, kuinka upeasti hän esittää erittäin synkkää hahmoa. On pakko myöntää, että Pingviini on yhä jokseenkin karmiva. Hahmo näyttää hurjalta ja hänellä on äärimmäisen häijyt suunnitelmat, jotka tekevät hänestä todella uhkaavan. Joitain hauskojakin hetkiä hahmolta löytyy, sekä myös traagisempaa puolta, jolloin Pingviinin motiivit ovat ymmärrettävät. Kissanaista, eli Bruce Waynen ihastusta Selina Kyleä esittää Michelle Pfeiffer, joka on myös aivan mahtava pahiksena. Kissanaisella ei ole kaikki intiaanit kanootissa ja useaan otteeseen Pfeiffer pääsee häikäisemään, kuinka psykoottiselta hän voi vaikuttaa. Kissanaisella on oma kostosuunnitelmansa, minkä lisäksi hän alkaa vihaamaan Batmania ja haluaa tappaa tämän. Kuitenkin itse Selina Kyle on kömpelö ja unohteleva sihteeri, joka on myös aika ujo. Hahmon muuttuminen elokuvan aikana on oivallisesti toteutettu ja Pfeiffer tuo kaikki hahmon puolet todella hyvin esille. Kun elokuva sisältää niin muistettavat ja loistavasti esitetyt pahikset kuin Pingviini ja Kissanainen, voi helposti unohtaa, että Batman - paluussa on kolmaskin iso roisto, eli Christopher Walkenin näyttelemä bisnesmies Max Shreck. Hahmo ei ole samanlainen näkyvä paha kuin kaksi aiemmin mainittua, vaan hoitaa ilkeät juttunsa piilossa muilta. Shreck on pidetty henkilö kansan keskuudessa, joten kukaan ei epäile hänen hommiansa hämäriksi. Parhaiten hahmon pahuus näkyy, kun hän esiintyy Pingviinin kanssa, jota hän yrittää käyttää saadakseen itse lisää valtaa. Shreck on pahiksista realistisin ja Walken tekee nappisuorituksen. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on yhtä sympaattinen kuin edellisessä osassa, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei valitettavasti tee oikein mitään, sekä Max Shreckin poika Chip (Andrew Bryniarski) ja Gotham Cityn pormestari (Michael Murphy).
Monet tosiaan valittivat aikoinaan sitä, että Batman - paluu olisi liian synkkä elokuva, eikä mikään ihme. Elokuva ei ole vain vakava, vaan siinä on ihan oikeasti paljon niin jännittäviä hetkiä, ettei se ole millään lailla lapsille sopiva supersankariteos. Jo leffan alku, jossa Pingviini syntyy, lukitaan häkkiin ja lopulta heitetään korissa sillalta alas jokeen, on tehty niin karmivasti, että aikuisenakin alkaa miettiä, että aloinko edes katsomaan mitään naamiosankaripätkää, vai livahtiko vahingossa väärä levy soittimeen? Kuitenkin synkän prologin jälkeen päästään selkeämpiin sankarihommiin ja Batman pääsee jälleen pelastamaan Gothamin mellastavilta rikollisilta. Sankarihetket ovat usein läsnä, mutta paikoitellen synkkyys tuntuu tallovan niitä alleen. Ajatuksena synkempi lähtökohta on toimiva ja usein se onnistuukin, etenkin pahisten kohdalla, mutta muutamassa kohtaa elokuva tuntuu oikeasti liioitellun synkältä, varsinkin kun mukaan on tungettu lapsellista huumoria. Edellisestä osasta tuttuja kieroja vitsejä on tässäkin mukana, mutta useat vitsit koostuvat lähinnä typeristä heitoista, jotka ovat välillä jopa käsittämättömän huonoja. Yhtenä esimerkkinä on, kun Batman taklaa Kissanaisen ja sanoo: "Syö lattiaa!" Vielä hirveämpää on kuitenkin Pingviinin rakentama Batmobiilin pienoismalli, johon hän voi mennä istumaan ja ohjaamaan oikeaa Batmanin autoa. Idea on ihan kiva, mutta toteutus näyttää lähinnä sellaiselta pieneltä autolta tai lentokoneelta, joita voi löytää kauppakeskuksista tai huvipuistoista, joihin lapsi voi mennä istumaan. Aikuinen syöttää kolikon koneeseen ja lapsi pääsee heilumaan ajoneuvossa edestakaisin hetken. Muuten kohtaus on toimiva, mutta se helvetin mini-Batmobiili ei kuulu mukaan yhtään!
Edeltäjänsä tapaan myös Batman - paluu käyttää ensimmäisen puoliskonsa lähinnä pahisten esittelyyn ja Batman itse jää hieman taka-alalle. Tämä on loistava ratkaisu, sillä näin elokuva saa täydellisesti pohjustettua pahisten suunnitelmat ja motiivit, sekä elokuvan juonikuviot, joita on monta. Pingviinillä on oma ilkeä suunnitelmansa, minkä lisäksi hän pyrkii Shreckin avulla Gothamin uudeksi pormestariksi, kun taas Shreck yrittää itse hyötyä tästä ja jatkaa omaa suunnitelmaansa. Kissanaisella on omat aikeensa, minkä lisäksi hän haluaa tappaa Batmanin, jonka seurauksena Pingviini ja Kissanainen lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen yön ritarin. Sitten on vielä Bruce Waynen ja Selina Kylen romanssi, ja tähän päälle Batmanin pitäisi pähkäillä, miten pystyisi tällä kertaa pelastamaan päivän. Yllättävää kyllä, useat juonikuviot toimivat hienosti yhdessä, eikä yksikään syö pois mitään toiselta. Vaikka perinteinen "sankarin pitää voittaa pahat" -kuvio on (lähes) aina toimiva, kiinnostavinta koko elokuvassa on Brucen ja Selinan suhde. Ilman naamioita he ovat ihastuneet toisiinsa, mutta Batmanina ja Kissanaisena he ovat toisiaan vastaan, sillä eivät tiedä, kuka toinen on. Tämä on erinomaisesti luotu rakkaustarina ja äärimmäisen mielenkiintoinen. Katsojana odottaa koko elokuvan sitä hetkeä, kun kaksikko tajuaa, keitä he todella ovat. Toimintaakin on tietysti mukana ja suurimmaksi osaksi taistelukohtaukset ovat mainioita ja viihdyttäviä.
Leffan ohjauksesta vastaa tosiaan Tim Burton, jonka tyyli on entistäkin selkeämmin esillä visuaalisessa ilmeessä. Useat lavasteet ovat selvästi Burton-henkisiä ja yleinen synkkä ilmapiiri on tuttua hänen teoksissaan. Mukana on tietenkin värien yhdistelemistä synkkyyteen, mutta hienovaraisemmin kuin aiemmin. Mustan ja valkoisen kontrasti on vahvasti läsnä läpi leffan. Välillä tuntuu siltä, että Burtonille on annettu liian vapaat kädet, mutta onhan se hienoa, että ohjaaja saa tällaisessa pätkässä oikeasti toteuttaa itseään. Käsikirjoituksesta vastaa tällä kertaa Daniel Waters, joka on saanut tarinan hyvin kasaan, mutta jolta eivät repliikit täysin luonnistu. Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Puvustus on erinomaisesti toteutettu pääkolmikon kohdalla. Maskeeraukset ovat onnistuneet - etenkin Pingviinistä on saatu tehtyä lapsia varmasti pelottava hahmo. Vaikka elokuva on synkkä, valaisu on onnistuttu toteuttamaan niin, että elokuvasta näkee selkeästi kaiken. Efektit ovat ihan toimivia ja äänitehosteet ovat mainioita. Musiikista vastaa toistamiseen Danny Elfman, joka on tehnyt erittäin hyvää työtä sävellysten parissa. Edellisen osan tuttu tunnusmusiikki on tietty mukana (muutamin muutoksin), minkä lisäksi Elfman on saanut luotua erittäin aavemaista tunnelmaa uusien säveltensä ja kuoron kanssa.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on elokuvan teosta kertova "Shadows of the Bat Part 4: Dark Side of the Knight", pääkolmikosta kertova "The Bat, the Cat and the Penguin", hyvikset esittelevä "The Heroes", pahikset esittelevä "The Villains", lavasteista kertova "Gotham City Revisited", puvuista kertova "Sleek, Sexy and Sinister", pingviiniarmeijan teosta kertova "Assembling the Arctic Army", tehosteista kertova "Bats, Mattes and Dark Nights" ja musiikeista kertova "Inside the Elfman Studio", sekä Siouxsie and the Bansheesin musiikkivideo "Face to Face" ja leffan trailer. Katsottavaa on yhteensä lähes kahdeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman - paluu on todella hyvä jatko-osa, muttei nouse edeltäjänsä tasolle. Elokuva on todella synkkä, eikä tämä todellakaan ole lapsille sopiva teos. Välillä synkkyys menee liiallisuuksiin, mutta usein se toimii hienosti. Synkkää tunnelmaa on yritetty keventää tyhmillä vitseillä, jotka eivät sovi ollenkaan leffaan. Kaikkein hirveintä on Pingviinin käyttämä pienoisversio Batmanin autosta. Leffan tarina kuitenkin toimii erittäin mainiosti, mikä on hieman yllättävää, kun mukana on niin monta juonikuviota. Batmanin, Kissanaisen, Pingviinin ja Shreckin näyttelijät ovat pääasiassa erinomaisia ja heidän hahmojensa tunteet ja motiivit tulevat hyvin esille. Visuaalisesti leffa on selvää Tim Burtonia. Ohjaajan luoman ilmeen kruunaa Danny Elfmanin todella oivallinen musiikki. Jos pidit edellisestä osasta, kannattaa katsoa myös Batman - paluu. Lapsille tai herkille henkilöille tätä ei kannata näyttää, sillä useat jutut voivat olla äärimmäisen karmivia ja Pingviini voi aiheuttaa lapsille painajaisia.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.batman.wikia.com
Batman Returns, 1992, Warner Bros. Pictures, PolyGram Filmed Entertainment
Ohjaus: Dexter Fletcher Pääosissa: Taron Egerton, Hugh Jackman, Jo Hartley, Keith Allen, Tim McInnerny, Iris Berben, Rune Temte, Edvin Endre, Jim Broadbent ja Christopher Walken Genre: draama, komedia Kesto: 1 tunti 46 minuuttia Ikäraja: 7 Eddie the Eagle perustuu tositarinaan Michael "Eddie" Edwardsista, eli "Eddie the Eaglesta", jolla on maine surkeimpana mäkihyppääjänä. Eddie oli silti erittäin rakastettu kansan keskuudessa ja on yksi tunnetuimmista mäkihyppääjistä. Tietysti hänestä täytyi tehdä myös elokuva. Eddie the Eagle ilmestyikin Suomeen huhtikuussa 2016, mutten kuitenkaan mennyt katsomaan sitä. En erityisemmin välitä urheilusta, joten siihen keskittyvä leffa ei oikein innostanut. Olin kuitenkin kiinnostunut elokuvasta sen päätähtien takia. Kingsman: The Secret Service (2015) elokuvan kautta saman tien tunnetuksi tullut Taron Egerton esittäisi Eddieä ja mukana olisi myös Wolverinen roolista tuttu Hugh Jackman. Trailerit vaikuttivat ihan hauskoilta, mutta päätin silti jättää elokuvateatterikäynnin väliin ja katsoa Eddie the Eaglen joskus vuokralta. Aloittaessani C Moren kokeilujakson, huomasin Eddie the Eaglen olevan tarjonnassa mukana ja päätin katsoa sen vihdoin, odottaen mainiota teosta.
Eddie Edwards on lapsesta asti haaveillut pääsevänsä talviolympialaisiin mäkihyppääjänä. Tämän toteutumista vaikeuttaa kuitenkin moni asia, esimerkiksi se ettei Isolla-Britannialla ole mäkihyppääjätiimiä, eikä Eddie osaa edes hypätä. Hän on kuitenkin päättänyt toteuttaa unelmansa ja tekee kaikkensa onnistuakseen. Taron Egerton on aivan täydellinen valinta Eddie Edwardsin rooliin! Hän vetää aivan tolkuttoman hyvän roolisuorituksen, joka vahvistaa sitä, mitä olen jo sanonut: jos Egerton vain päättää jatkaa näyttelemistä, hänellä on huikea ura edessään. Eddie on erittäin innostunut nuori mies, joka on päättänyt ryhtyä mäkihyppääjäksi. Hän ei tosiaan ole aiemmin hypännyt, mutta se ei tunnu häntä haittaavan, koska hän kokee olevansa nopea oppija. Häntä eivät haittaa myöskään naarmut ja mustelmat, joita hän saa yrittäessään onnistua kerralla jossain, mikä muilta yrittäjiltä on vienyt vuosia opetella. Eddie vähät välittää siitä, mitä muut sanovat hänestä, hän vain haluaa olla mukana olympialaisissa. Hän on hieman kömpelö tapaus, joka välillä vahingossa kaataa jonkin tai jonkun kumoon, mutta hänellä ei ole aikaa pyytää anteeksi, sillä hänellä on kiire oppimaan mäkihyppyä. Eddie on erittäin sympaattinen tapaus ja katsojana alkaa välittämään hänestä heti, kun hän ilmestyy ruutuun leffan alussa. Hahmossa ei ole mitään, mistä ei pitäisi. Hän on täynnä sydäntä ja iloa, minkä Egerton vangitsee mielettömän hienosti. Hugh Jackman näyttelee Bronson Pearya, joka on elokuvaa varten keksitty hahmo, johon on yhdistetty Eddien useat valmentajat. Bronson oli aikoinaan itsekin mäkihyppääjä, mutta hän on päätynyt juomaan ja kunnostamaan mäkiä. Aluksi Eddie tuntuu hänestä idiootilta, jonka ei kuuluisi edes yrittää, mutta mitä kauemmin Bronson jää seuraamaan Eddien tekemisiä, hän huomaa, että nuorukaisessa onkin potentiaalia. Lopulta Bronson alkaa hieman vastahakoisesti kouluttamaan Eddieä ja huomaa, että tämä todella on nopea oppimaan. Jackman on erittäin hyvä roolissaan, mutta jää lähes kaiken aikaa Egertonin varjoon. Eddien vanhemmat eivät ole täysin poikansa innostuksessa mukana. Janette-äiti (Jo Hartley) kannustaa poikaansa, muttei kuitenkaan täysin usko, että Eddie voisi saavuttaa unelmiaan. Terry-isä (Keith Allen) taas pitää koko mäkihyppäämistä typeränä huuhaana, eikä kannusta poikaansa yhtään. Elokuvan aikana on hienoa seurata, kuinka vanhempien tuki kehittyy... jos kehittyy. Terry ei tunnu lainkaan uskovan Eddien lahjoihin, mutta muutamassa kohtaa voi selvästi nähdä, että isä kuitenkin haluaa nähdä poikansa onnistuvan. Muita isohkoja hahmoja elokuvassa ovat mm. Iris Berbenin esittämä Petra-niminen nainen, joka pitää kuppilaa, jossa Eddie saa nukkua, Tim McInnernyn näyttelemä Dustin Target, joka toimii Ison-Britannian olympiakomiteassa ja yrittää kaikkensa, ettei Eddie pääsisi kisoihin mukaan, sekä Rune Temten esittämä norjalaisvalmentaja Bjørn, joka pitää Eddieä pyhäinhäväistyksenä koko lajille. Näistä hahmoista Dustin Target nousi selkeästi esille ja hänestä on tehty onnistuneen epämiellyttävä, jolloin katsojana haluaa nähdä, kuinka Eddie osoittaa taitonsa hänelle. Elokuvassa nähdään myös Jim Broadbent pienessä roolissa olympialaisten juontajana ja Christopher Walken todella pienessä roolissa Bronsonin vanhana valmentajana. Suomalaiset katsojat voivat olla tyytyväisiä, sillä leffassa on myös mukana Suomen mäkkihyppääjälegenda Matti Nykänen, jota Eddie ihailee ja joka näyttää useasti olevansa alan huippu. Valitettavasti Nykästä ei esitä suomalainen, vaan ruotsalainen Edvin Endre, mikä ei tietenkään ole oikein. Erimaalaisen näyttelijän huomaa selkeästi aina, kun Matti avaa suunsa, sillä kukaan muu ei osaa suomienglantia kuin suomalainen. Eddie the Eagle on erittäin inspiroiva elokuva. Eddien hahmon innostus ja haaveilu välittyy niin hienosti katsojalle, että itsekin alkaa uskoa, että minkä tahansa asian voisi toteuttaa. Elokuva on myös täynnä riemua ja sydäntä jo ensimmäisistä kuvista alkaen, jolloin leffa nappaa katsojan samantien mukaansa hyppäämään mäkeä. Alussa pääsee naureskelemaan Eddien kömpelyydelle, mutta samalla ihailee, kuinka päättäväinen henkilö on kyseessä. Eddie ei tosiaan anna minkään asian tulla eteensä ja hän uskoo itseensä täysillä. Vähän liiankin täysillä, sillä heti kun hän on kerralla onnistunut laskeutumaan viidentoista metrin mäestä, hän päättää kokeilla neljänkymmenen metrin mäkeä, joka vaatisi paljon harjoittelua. Hän ei myöskään tunnu oppivan virheistään, jolloin katsojana kykenee usein näkemään tilanteen muiden hyppääjien näkökulmasta, jotka ovat pysähtyneet tuijottamaan, että mitä ihmettä tuo yksi älykääpiö puuhailee? Kuitenkin joka kerta, kun jonkun hahmon kuulee epäilevän jotain, katsojana pysyy Eddien puolella ja tietää, että Eddie tulee näyttämään muille olleensa oikeassa... ainakin jollain tapaa. Ihmiset uskovat Eddien epäonnistuvan, mutta Eddiepä ei tee niin, vaan onnistuu juuri ja juuri, tullen kisoissa viimeiseksi. Heikoimmatkin hypyt ovat silti Eddielle kuin lottovoittoja, jolloin ei voi vastustaa hymyn leviämistä kasvoille, kun katselee riemastunutta, onnellista Eddieä.
Elokuvasta löytyy onneksi myös koskettavampaakin puolta. Välillä käy sääliksi Eddieä, kun muut yrittävät tahallaan sabotoida hänen onnistumistaan. Parissa kohtaa Eddie itsekin pysähtyy miettimään, että miten hän ikinä voisi voittaa muita kilpailijoita ja onko koko juttu sittenkin typerää ajanhukkaa, kuten hänen isänsä on aina sanonut? Tunteikkaat kohdat välittyvät kotikatsomoon erinomaisesti. Kannattaa siis varata nenäliinat mukaan kyyneleiden varalta - oli sitten kyseessä surun tai onnen kyyneleet. Leffassa on nimittäin mukana paljon onnellisia hetkiä, jotka koskettavat myös voimakkaasti. Eddie the Eagle todella on hieno elokuva, jonka aikana voi iloita, nauraa, nyyhkyttää, jännittää ja uskoa täysillä itseensä. Eddien ja Bronsonin ystävyyden kehittymistä on yhtä hienoa seurata kuin Eddien taitojen paranemista. On myös upeaa nähdä, kuinka epäilijät alkavat pikkuhiljaa ottaa Eddieä riemuiten vastaan. Elokuva naurattaa todella usein, eikä mukana ole huonoa huumoria tai kehnoja vitsejä. Eddie the Eagle on monin puolin onnistunut teos, joka nousee vuoden 2016 elokuvien parhaimmistoon! Ohjauksesta vastaa Dexter Fletcher, joka todella osaa asiansa. Hänellä on ollut hieno visio, jonka hän on saanut vangittua lopputulokseen asti. Eddie the Eagle on Fletcherin kolmas ohjaustyö ja aiemmin hänet on nähty pääasiassa näyttelijänä. Käsikirjoituksesta vastaavat Sean Macaulay ja Simon Kelton ovat myös tehneet upeaa työtä. Elokuva on kuvattu todella hyvin, kuten myös leikattu. Lavasteet ovat hienoja ja puvustuksella on tuotu 1980-luvun ajan henkeä mukaan. Visuaaliset tehosteet eivät ole parhaimmasta päästä. Useassa mäkihyppykohdassa voi nähdä, että näyttelijä on seissyt vihreän taustakankaan edessä ja tausta on luotu jälkikäteen. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun muu elokuva on niin huikea. Äänitehosteilla on tuotu hienosti lisätunnelmaa vauhtiin. Musiikista vastaa Matthew Margeson, jonka sävellykset toimivat elokuvassa mainiosti. Todella monet sävellykset tuovat mieleen Van Halenin kappaleen "Jump", joka myös kuullaan elokuvassa.
Yhteenveto:Eddie the Eagle on erinomainen elokuva unelmista ja niiden toteuttamisesta. Se on erittäin inspiroiva teos, jolloin alkaa itsekin uskoa, että mikä tahansa on saavutettavissa. Elokuva on erittäin hauska, mutta myös koskettava. Se tuottaa riemun ja onnen tunteen, joka syntyy erittäin upeasti luodusta tunnelmasta, sekä hienoista roolisuorituksista. Eddie Edwardsia näyttelevä Taron Egerton on aivan tajuttoman huikea roolissaan! Hänestä tullaan kuulemaan vielä useita kertoja, jos taso vain pysyy samana, eikä mikään nouse näyttelijän päähän. Myös Hugh Jackman on todella mainio, mutta jää usein Egertonin varjoon. Suomalaista katsojaa jää harmittamaan, ettei Matti Nykästä esitä suomalainen, vaan ruotsalainen, joka ei ikinä osaisi suomienglantia niin kuin suomalainen. Visuaaliset efektit eivät ole parhaasta päästä, mutta se ei haittaa, kun leffa on muuten niin upea. Elokuvassa on myös erittäin hyvät musiikit. Ei todellakaan tarvitse olla urheilun ystävä, jotta voi pitää tästä. Suosittelenkin katsomaan Eddie the Eaglen, jos pidätte inspiroivista tai tositapahtumiin perustuvista tai hauskoista tai koskettavista leffoista, joissa on erittäin hyvää näyttelemistä. Kyseessä on ehdottomasti yksi vuoden 2016 parhaista elokuvista!
Kirjoittanut: Joonatan, 5.4.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.wearemoviegeeks.com
Eddie the Eagle, 2016, Marv Films, Saville Productions, Studio Babelsberg
