Ohjaus: Stephen Surjik Pääosissa: Mike Myers, Dana Carvey, Tia Carrere, Christopher Walken, Kevin Pollak, Ralph Brown, James Hong, Kim Basinger, Chris Farley, Ed O'Neill, Michael A. Nickles, Larry Sellers, Harry Shearer, Drew Barrymore, Bob Odenkirk, Steven Tyler, Joe Perry, Brad Whitford, Tom Hamilton ja Joey Kramer Genre: komedia Kesto: 1 tunti 35 minuuttia Ikäraja: 7
Mike Myersin ja Dana Carveyn sketsiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-) perustuva komediaelokuva Wayne's World (1992) oli suuri hitti, joten leffalle päätettiin tietty tehdä jatkoa. Ensimmäisen elokuvan ohjaaja Penelope Spheeris oli kuitenkin niin pahasti riitaantunut Myersin kanssa, että hänet korvattiin Stephen Surjikilla jatko-osassa. Myers kirjoitti jatkotarinan Passi Pimlicoon -elokuvan (Passport to Pimlico - 1949) innoittamana ja filmi oli jo pitkällä esituotannossa, kun työryhmälle selvisi, ettei kyseessä ollut Myersin oma idea. Lakisyistä tuotanto jouduttiin pysäyttämään ja Myersin oli pakko kirjoittaa vauhdilla uusi käsikirjoitus. Kun teksti oli valmis, homma kiirehdittiin kuvauksiin ja lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja Wayne's World 2 sai ensi-iltansa joulukuussa 1993. Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, vaan se tienasi vain noin neljänneksen ensimmäisen osan lipputuloista ja sai hädin tuskin kerättyä budjettinsa takaisin. Lisäksi kriitikot antoivat huomattavasti heikommat arviot leffalle. Itse en ollut aiemmin nähnyt Wayne's World 2:a, ainoastaan ensimmäisen elokuvan. Kun huomasin ensimmäisen Wayne's Worldin täyttävän 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja arvostella sen. Samalla päätin myös vihdoin katsoa jatko-osan.
Kaverinsa Garthin kanssa hupiohjelma Wayne's Worldia juontava Wayne saa unessaan kuulla laulaja Jim Morrisonilta, että hänen kohtalonaan on perustaa suuri rock-festivaali, Waynestock.
Mike Myers ja Dana Carvey tekevät paluun ikonisen kaveriduo Waynen ja Garthin rooleihin. Ensimmäisen elokuvan tapahtumien kautta kaksikko on saanut vietyä ohjelmansa vanhempiensa kellarista kunnon studiolle, mutta homma pysyy ihan yhtä pöljänä kuin ennenkin. Wayne ja Garth eivät kuitenkaan koe saavuttaneensa toivomaansa suosiota ja että heidän todellinen tarkoituksensa on vielä saavuttamatta. Niinpä Waynen saadessa näyn Jim Morrisonista (Michael A. Nickles), joka sanoo hänen kohtalonsa olevan supersuosittujen festareiden järjestäminen, Wayne ryhtyy innolla tuumasta toimeen. Myers ja Carvey ovat yhä hilpeitä rooleissaan ja täysillä mukana kaikenlaisessa kommelluksessa.
Tia Carrere jatkaa Waynen tyttöystävän, laulaja Cassandran roolissa, joka on saamassa levytyssopimusta Christopher Walkenin esittämän Bobbyn kautta. James Hong taas nähdään Cassandran isänä ja Kim Basinger Garthista kiinnostuvana Honey Hornéena. Drew Barrymore, näyttelijälegenda Charlton Heston, Simpsonit-sarjan (The Simpsons - 1989-) ääninäyttelijä Harry Shearer ja Better Call Saul -sarjan (2015-) tähti Bob Odenkirk tekevät pienet roolit ja Aerosmith-bändin jäsenet esiintyvät omana itsenään. Sivunäyttelijät toimivat tarpeeksi kivasti, mutta yleensä mainio Walkenkin tuntuu hoitavan hommansa jotenkin väsähtäneesti ja siihen suuntaan.
Wayne's World 2 jatkaa ensimmäisen elokuvan asettamalla hyväntuulisen hölmöllä linjalla, muttei onnistu saavuttamaan samaa todellista hilpeyttä. Pientä väsähtäneisyyttä on ilmassa yleisellä tasolla, eikä viime leffan mainiota tasoa saavuteta. Itse tarina festivaalin järjestämisestä ei ole erityisen kiinnostava, mutta se pitää tarpeeksi kivasti mukanaan läpi puolentoista tunnin keston. Osa juonikuvioista, kuten Garthin ja Honey Hornéen välille muodostuva lemmen leiskuaminen, tuntuu lähinnä täytteeltä ja irrallisilta sketseiltä, joista ei välttämättä edes irtoa hymähdyksentapaista, saatikka sitten kunnon nauruja.
Hauskoja hetkiä on kuitenkin luvassa ja parhaimmillaan elokuvan aikana pääsee nauramaan ääneen. Ensimmäisen leffan hengessä mukana on paljon silmäniskuja suoraan kameralla ja hupaisaa neljännen seinän rikkomista. Yhdessä kohtaa tehdään esimerkiksi vitsiä leffan budjetista ja kuinka kuvassa on selvästi sijaisnäyttelijät, sillä Myersin ja Carveyn saaminen kohtauksiin olisi koitunut liian kalliiksi. Hauskoja sanaleikittelyjäkin löytyy, yleensä liittyen hilpeisiin väärinkäsityksiin. Myös elokuvien kustannuksella tehdään parodiaa - osittain onnistuneesti ja toisinaan taas hieman kömpelömmin. Samana vuonna Wayne's World 2:n kanssa ilmestyneeseen Jurassic Parkiin (1993) liittyvä kohtaus on hieman kummallinen lisäys.
Penelope Spheerisin saatua kenkää leffasarjasta riitojen takia Myersin kanssa, ohjaajana toimii tällä kertaa Stephen Surjik, joka oli tätä ennen tehnyt vain televisiosarjoja, joihin hän myös palasi esikoiselokuvansa jälkeen. Surjikin työ ei ole yhtä iskevää kuin Spheerisin, eikä hän saa tunnelmaa yhtä korkealle. Myersin ja Turnerin pariskunnan Bonnien ja Terryn työstämä käsikirjoitus ei ole myöskään yhtä vahva. Tekniseltä puoleltaan elokuva on kelvollisesti toteutettu. Kuvaus ja leikkaus sujuvat tarpeeksi hyvin, lavasteet ja asut ovat oivalliset ja valaisukin toimii. Äänimaisema on hyvin rakennettu, vaikkei Carter Burwellin säveltämät musiikit jääkään mieleen.
Yhteenveto:Wayne's World 2 ei ole edeltäjänsä veroinen komediahitti, mutta tarjoaa tarpeeksi hyväntuulista hömppähuumoria, että sen parissa viihtyy passelisti. Mike Myers ja Dana Carvey ovat edelleen mainiot parivaljakko Waynena ja Garthina, joiden hupsuilua seuraa yhä hymyssä suin. Tämänkertainen päätarina on vielä ihan menevä, mutta mukaan on ympätty paljon turhaa täytettä ja irtosketsejä, joista harmillisesti osa ei toimi lainkaan. Hyviä hetkiä mahtuu mukaan kyllä ja komediaa revitään irti eri keinoin. Stephen Surjikin ohjaus ei ole yhtä lystikästä kuin Penelope Spheerisin, mutta hänen työnsä ajaa asiansa. Lopputuloksena on ihan kiva hassuttelu, jonka katsoo sujuvasti, mutta josta ei kuitenkaan jää oikein mitään mieleen, toisin kuin ensimmäisestä leffasta.
Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.12.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Wayne's World 2, 1993, Paramount Pictures
Pääosissa: Sean Connery, Klaus Maria Brandauer, Kim Basinger, Barbara Carrera, Edward Fox, Pamela Salem, Alec McCowen, Rowan Atkinson, Bernie Casey, Gavan O'Herlihy ja Max von Sydow
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12
Never Say Never Again, eli suomalaisittain Älä kieltäydy kahdesti perustuu Ian Flemingin James Bond -kirjaan Pallosalama (Thunderball - 1961), jonka pohjalta oli jo vuonna 1965 tehty elokuva Pallosalama(Thunderball). Alunperin Fleming oli lähtenyt työstämään kirjaa elokuvakäsikirjoituksena ja kirjoittikin sen tarinaa yhdessä tuottaja Kevin McCloryn ja käsikirjoittaja Jack Whittinghamin kanssa. Kaksikko ei kuitenkaan saanut minkäänlaista ansiomerkintää tai kiitosta kirjassa, jolloin McClory haastoi Flemingin oikeuteen. Kun Eon Productions ryhtyi tekemään James Bond-elokuvia Flemingin kirjojen pohjalta, yhtiö teki diilin McCloryn kanssa Pallosalama-kirjan käytöstä. Diiliin kuului, ettei McClory saisi itse tehdä seuraavaan kymmeneen vuoteen elokuvaa kirjan pohjalta. Kun diili raukesi vuonna 1975, McClory ryhtyi tekemään omaa elokuvaversiotaan kirjasta ensimmäisen Bond-näyttelijän, Pallosalamaa tähdittäneen Sean Conneryn kanssa. Eon Productions kuitenkin koki, että McClory oli ylittämässä oikeutensa elokuvan teon suhteen ja projekti pistettiin jäihin. McClory sai puolelleen tuottaja Jack Schwartzmanin, joka auttoi ratkomaan oikeusasiat ja Lorenzo Semple Jr. palkattiin kirjoittamaan filmin käsikirjoitus. Connery ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin, joten mukaan otettiin Dick Clement ja Ian La Frenais. Elokuvalle mietittiin pitkään nimeä ja sitä kutsuttiin mm. nimillä "Warhead" ja "James Bond of the Secret Service", kunnes tekijät päätyivät Never Say Never Againiin, mikä oli tullut Conneryn vaimon Michelinen sanomasta, kun Connery oliTimantit ovat ikuisia-leffan (Diamonds Are Forever - 1971) jälkeen todennut, ettei enää koskaan näyttelisi James Bondia. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 1982 ja lopulta Älä kieltäydy kahdesti sai ensi-iltansa lokakuussa 1983. Elokuva oli hitti - joskin ei yhtä iso kuin samana vuonna ilmestynyt virallinen James Bond -elokuva, Roger Mooren tähdittämä Octopussy - mustekala(Octopussy - 1983). Ilmestyessään kriitikot kehuivat filmiä, mutta vuosien varrella elokuvan arvostus on vähentynyt ja nykyään filmiä pidetään lähinnä "sinä epävirallisena Bond-rainana". Itse en ollut ennen nähnyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvaa, vaikka olin vuoden 1967 Casino Royale -parodiaa lukuunottamatta katsonut kaikki julkaistut James Bond -elokuvat. Olin jopa useita vuosia varautunut filmin suhteen, eikä minulla ollut mielenkiintoa katsoa tätä epävirallista 007-elokuvaa. Kuitenkin nyt kun uuden Bond-filmin No Time to Dien (2021) ensi-iltaa on jälleen siirretty koronapandemian takia, päätin sitä odotellessa vihdoin ja viimein vilkaista Sean Conneryn paluun James Bondin rooliin.
Kun paha SPECTRE-järjestö sieppaa kaksi ydinasetta, MI6 avaa uudestaan lakkautetun 00-osastonsa ja salainen agentti James Bond kutsutaan löytämään ydinaseet, sekä tutkimaan salaperäistä Maximillian Largoa.
Edesmenneellä Sean Connerylla on selvästi ristiriitainen suhde James Bondiin. Hän varmasti piti hahmon esittämisestä, näyttelihän Connery hahmoa jopa seitsemän kertaa, mutta hän myös lopetti hahmon esittämisen kahdesti. Ensin hän ei suostunut palaamaan Hänen majesteettinsa salaisessa palveluksessa -elokuvaan (On Her Majesty's Secret Service - 1969). Sitten hän päätti tehdä vielä Timantit ovat ikuisia, minkä hän aikoi jättävän viimeiseksi Bondikseen, mutta kuten hänen vaimonsa hänelle sanoi "never say never again" ja 1983 hänet nähtiin jälleen agentti 007:nä. Parissa viimeisessä virallisessa Bond-leffassaan Connery näyttää selviä kyllästymisen merkkejä ja etenkin Timantit ovat ikuisia -filmissä häntä ei välillä näyttänyt kiinnostavan lainkaan. Tämä oli yksi syy, miksi olin vältellyt Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan katsomista, sillä pelkäsin, että sama kyllästyminen olisi nähtävissä tässäkin. Yllättävää kyllä, ikääntynyt Connery on paremmassa terässä kuin pari filmiään aiemmin ja hän jopa näyttäisi viihtyvän salaisen agentin roolissa pitkästä aikaa. Kun kammosin, että hänen mahdollinen turhautumisensa saattaisi pilata filmin, Connery onkin kirkkaasti elokuvan parasta antia.
Vastaansa James Bond saa SPECTRE-järjestön agentin Maximillian Largon, jota näyttelee Klaus Maria Brandauer. Hahmo on toisaalta kiinnostavasti hyvin erilainen kuin Pallosalama-elokuvan Emilio Largo (Adolfo Celi), mutta samalla todella tylsä ja mitäänsanomaton roisto. Brandauer ei ole kummoinen osassaan, eikä hahmo tunnu koskaan minkäänlaiselta uhkalta Bondille. Emilio Largossa oli särmää, sekä tyylikkyyttä silmälappunsa kera.
Lisäksi elokuvassa nähdään myös Edward Fox MI6-tiedustelupalvelua johtavana M:nä, Pamela Salem tämän sihteeri Moneypennynä, Alec McCowen agenttien erikoisvimpaimet rakentavana Q:na, Bernie Casey CIA-agentti Felix Leiterinä, sekä Kim Basinger Domino Petachina, johon Bond tietty iskee silmänsä, Gavan O'Herlihy Dominon veljenä Jack Petachina, Barbara Carrera Fatima Blushina eli SPECTRE-agentti 12:na ja yllättäen Mr. Bean itse, Rowan Atkinson Bondia auttavana Nigel Small-Fawcettina, sekä mahtava Max von Sydow SPECTRE-johtaja Blofeldina. Fox, Salem, McCowen ja Casey tekevät kelvollista työtä Bond-saagan tuttuina hahmoina, vaikka aluksi kestää jonkin aikaa nähdä eri naamat tietyissä rooleissa Conneryn ympärillä. Basinger sopii hyvin Bond-tytöksi ja Carrera toimii mainiosti viettelevänä pahiksena. Atkinson on oiva lisä näyttelijäkaartiin, vaikka näin jälkikäteen huvittaakin, kun tietää hänen tähdittäneen myöhemmin James Bond -parodialeffasarja Johnny Englishiä (2003-2018).
Vaikka olikin mukavaa nähdä Sean Conneryn palaavan James Bondin rooliin ja vielä niin, että hän oikeasti halusi palata, elokuvana Älä kieltäydy kahdesti ei onnistunut tekemään vaikutusta. Ymmärrän kyllä, että tietyt tutut Bond-jutut piti lakisyistä jättää pois tästä filmatisoinnista, mutta silti filmi on jopa liian erilainen tuntuakseen James Bondilta. Välillä jopa tuntuu siltä kuin katsoisi ison budjetin faniteosta, johon on saatu keploteltua oikea Bond-näyttelijä päärooliin. Sentään elokuva ei ole täysi kopio Pallosalamasta, vaikka se sisältääkin tuttuja juttuja, mutta silti tuntui siltä, että tämä leffa on jo nähty aiemmin ja paljon paremmin tehtynä. Kahden tunnin ja vartin kestossaan elokuva on myös aavistuksen liian pitkä, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa.
Elokuvan sekaan mahtuu omat tähtihetkensä, kuten ihan tiivistunnelmainen kohtaus, jossa Bondin pitää pakoilla nälkäistä haita, mutta mukana on myös aika kiusallisiakin hetkiä, kuten Largon luoma jonkinsortin videopeli, jossa Bond ja Largo kohtaavat ensi kertaa toisensa. Kohtaus on lähinnä koominen eikä painostava, kuten oli selvästi tarkoitettu. Tönkön toteutuksensa kanssa kohtaus kuuluu koko 007-saagan heikoimpiin hetkiin. Toimintakohtauksista uupuu oikea väkevyys ja alkupäässä nähtävä käsirysy kestää liian kauan. Jännitettä ei löydy ja loppupää tuntuu lattealta finaalilta. Loppujen lopuksi Älä kieltäydy kahdesti on lähinnä vain erikoisuudeltaan mielenkiintoinen epävirallinen lisä Bond-sarjaan. Ymmärrän toisaalta, miksi McClory halusi saada filmin tehtyä, mutta samalla koen elokuvan täysin tarpeettomaksi uudelleenfilmatisoinniksi.
Leffan ohjaajana toimii Irvin Kershner, joka oli juuri muutama vuosi aiemmin tehnyt kenties koko Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) parhaan elokuvan, Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskun (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980). Harmi, ettei Kershner osoita tässä samaa lahjakkuutta ja lopputuloksena onkin aika keskinkertainen vakoojajännäri. Älä kieltäydy kahdesti on kyllä oivallisesti kuvattu, lavastettu ja valaistu, mutta leikkauksessa sitä olisi pitänyt tiivistää. Äänimaailma toimii passelisti, vaikka musiikeiltaan Michel Legrandin työ ei kuulosta ollenkaan Bondilta. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä lakisyistä elokuvassa ei saanut käyttää oikeiden 007-elokuvien sävellyksiä. Silti tunnistettavien musiikkien uupuminen vahvistaa häiritsevää tunnetta siitä, että jokin ei nyt ole kohdallaan. Lani Hallin laulama tunnuslaulu Never Say Never Again on välittömästi unohdettava rallatus, mikä sinänsä siis sopii elokuvan henkeen erinomaisesti.
Yhteenveto: Älä kieltäydy kahdesti on aika keskinkertainen ja erikoinen elokuva James Bondin virallisen kaanonin ulkopuolella. On erittäin mukavaa nähdä, että salaiseksi agentiksi palaava Sean Connery selvästi viihtyy monen vuoden jälkeen roolissaan, mutta leffa hänen ympärillään ei tarjoa samaa iloa. Vaikka filmi on onneksi tarpeeksi erilainen Pallosalamasta, silti sitä katsoessa herää aina välillä tunne siitä, että tämä on jo tehty aiemmin ja vieläpä paremmin. Erityinen pettymys on tämänkertainen Largo-roisto, jonka roolissa Klaus Maria Brandauer ei jaksa vakuuttaa. Bondin ja Largon ensikohtaaminen surkuhupaisan videopelin äärellä on kohtauksena yksi Bond-saagan huonoimmista. Mukana on useita hyviäkin hetkiä, mutta ne tuntuvat loppupeleissä jäävän kokonaisuuden turhuuden varjoon. On ymmärrettävää, että Kevin McClory halusi korjata jotain, minkä koki vääryydeksi elämässään, mutta hänen työstämänsä filmi ei ole kaksinen. Kun vielä tutut Bond-jutut loistavat poissaolollaan, katsojaa koettelee lähinnä turhauttavan hämmentävä henki. Älä kieltäydy kahdesti -elokuvan voi sujuvasti katsoa kerran, jos muut 007-filmit on nähnyt, sillä kyseessä on mielenkiintoinen pala elokuvasarjan historiaa. Itse elokuvana se ei kuitenkaan ole erityisen kiinnostava tai hyvä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.3.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Never Say Never Again, 1983, TaliaFilm II Productions, Woodcote, Producers Sales Organization
Ohjaus: Tim Burton Pääosissa: Michael Keaton, Kim Basinger, Jack Nicholson, Robert Wuhl, Michael Gough, Pat Hingle, Billy Dee Williams, Jack Palance ja Tracey Walter Genre: supersankarielokuva, jännitys, toiminta Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia Ikäraja: 16
Bob Kanen ja Bill Fingerin luoma DC Comics -hahmo Batman, eli suomeksi Lepakkomies on yksi kaikkien aikojen suosituimmista sankareista. Hahmo on esiintynyt useissa sarjakuvissa, kirjoissa, videopeleissä, animaatioissa, televisiosarjoissa, sekä tietenkin elokuvissa. Ensimmäisen kerran hahmoa valkokankailla esitti Adam West elokuvassa Batman - Lepakkomies (Batman: The Movie - 1966), joka esitti hahmoa myös yhdessä Batman-televisiosarjassa (1966-1968). Sekä elokuva että sarja olivat suosittuja, vaikka olivatkin todella typeriä ja yliampuvia camp-hengessään. Kesti kuitenkin vuosia, kunnes hahmo palautettiin valkokankaille. 1970-luvulla hahmon suosio oli hiipumassa, joten hänestä päätettiin tehdä uusi, selvästi vakavampi filmatisointi. Monet studiot eivät kuitenkaan innostuneet projektista, kunnes Warner Bros. päätti tulla mukaan. Työstämisen aloittaminen oli kuitenkin vaikeaa, kun tekijöitä ei tuntunut löytyvän, eikä myöskään oikeaa käsikirjoitusta. Tim Burton valittiin ohjaajaksi, mutta leffan tekeminen alkoi kunnolla vasta, kun Burtonin Beetlejuice (1988) huomattiin hitiksi. Tämä aiheutti närkästystä fanien keskuudessa, sillä he eivät olleet tyytyväisiä Burtonin valintaan, eivätkä varsinkaan Michael Keatonin valintaan leffan nimikkohahmoksi, sillä monet kokivat Keatonin pelkkänä komedianäyttelijänä. Monet jopa lähettivät kirjeitä studiolle ja vaativat roolituksen muuttamista. Näin ei kuitenkaan käynyt ja kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 1988. Batman sai ensi-iltansa kesällä 1989 ja yllätti monet sillä, että Burton ja Keaton olivatkin mainiot valinnat. Jotkut kriitikot sanoivat leffan olevan liian synkkä, mutta pääasiassa teosta kehuttiin, minkä lisäksi se oli yksi ilmestymisvuotensa menestyneimmistä elokuvista. Leffa on noussut suureen suosioon ja se on yhä monien mielestä kaikista paras supersankarielokuva. Itse näin Batmanin kymmenvuotiaana, kun sain sen isältäni DVD:nä, yhdessä sen kolmen jatko-osan kanssa. Kuitenkin ennen leffan näkemistä minulle oli luettu leffan pohjalta tehty kirja, jonka sain lahjaksi tädiltäni. Itse elokuva oli mielestäni hyvä ja olen katsonut sen muutamaan otteeseen uudestaan, viimeksi kesällä 2015. Kun mietin, mitä leffoja arvostelisin vuodelle 2019, vanhat Batmanit tulivat mieleeni. Katsoinkin Tim Burtonin Batmanin kuukausi Adam Westin tähdittämän hölmöilyn jälkeen ja arvostelin sen. Päätin myöhäistää Batman-arvostelujen julkaisua kesälle, sillä huomasin, että 19. kesäkuuta tulee 30 vuotta täyteen siitä, kun tämä elokuva sai maailmanensi-iltansa Yhdysvalloissa! Hyvää syntymäpäivää siis Batman!
Gotham Cityn rikollisuutta taltuttava viittasankari Batman saa vastaansa rikollisnero Jokerin, jolla on ilkeät suunnitelmat Gothamin kansalaisten pään menoksi. Samaan aikaan valokuvaaja Vicki Vale ja toimittaja Alexander Knox yrittävät selvittää, kuka Batman oikein on.
Pääosassa miljonääri Bruce Waynena, eli Batmanina nähdään tosiaan Michael Keaton, joka on oiva valinta rooliin. Brucena Keaton näyttää lähes kaiken aikaa pohdiskelevalta, mutta hahmo ei kovin usein tunnu rikkaalta, kuten hän on. Mutta kun Bruce pukee lepakkoasun päälleen, Keatonin suoritus toimii täydellisesti. Välillä kadulla juokseva Batman ja tarpeettomat viitanheiluttelut näyttävät koomisilta, mutta muuten hahmossa on oikeaa synkkyyttä. Leffan alussa Batman on Gothamin urbaanilegenda, jonka jotkut väittävät nähneensä, mutta jota kovin moni ei usko olevan edes olemassa. Mitä enemmän havaintoja naamiomiehestä tapahtuu, sitä enemmän ihmiset alkavat miettiä, onko kyseessä ystävä vai uhka? Batmanin täytyykin osoittaa sankaruutensa kaupungille ja tekee sitä tyylikkäästi. Leffan pahista, Jokeria näyttelee Jack Nicholson, joka pääsee selvästi pitämään hauskaa esiintyessään. Elokuvassa annetaan hieman taustatarinaa Jokerille, mikä on todella harvinaista. Leffan mukaan hahmo oli alunperin gangsteri nimeltä Jack Napier, jolle käy vakava onnettomuus, hänen pudotessa happoon, mikä muokkaa hänestä yhden popkulttuurin ikonisimmista pahiksista. Sen lisäksi, että hapon takia hänen ihonsa muuttuu valkoiseksi ja hiukset vihreäksi, Napierin psykoottisuus kasvaa huimasti ja hänestä tulee todella arvaamaton, sekä vaarallinen pahis, joka omaa äärimmäisen häijyn huumorintajun. Nicholson on erittäin hyvä Jokerina ja tuo hulluuden hienosti esille. Valokuvaaja Vicki Valea esittää Kim Basinger. Vickiä kiehtoo tarina Gothamin naamiosankarista ja hän haluaakin tietää, kuka on naamion takana. Samalla hän kiinnostuu kaupungin rikkaimmasta miehestä, eli Waynesta ja alkaa tutkia, mikä aiheuttaa hänen salaperäisyytensä. Vicki on mainio hahmo, etenkin vaaratilanteissa kun hän yrittää edes jollain tapaa selvitä itse, eikä vain odota Batmania apuun. Basinger on hyvä roolissaan. Robert Wuhlin näyttelemä toimittaja Alexander Knox on yksi ainoista kaupunkilaisista, jotka uskovat Batmaniin. Häntä pilkataan jatkuvasti sen takia, mikä antaakin hänelle lisävoimaa totuuden selvittämiseen. Knox on kaiken aikaa tarkoitettu keventämään elokuvan synkkää tunnelmaa ja usein hän myös onnistuu siinä. Paikoitellen hölösuu-Knox on kuitenkin hieman ärsyttävä, mutta pääasiassa Wuhl onnistuu osassaan. Muita hahmoja elokuvassa ovat Bruce Waynen uskollinen hovimestari Alfred (Michael Gough), joka on kuin isä vanhempansa menettäneelle Brucelle, poliisikomisario Gordon (Pat Hingle), joka ei erityisemmin usko mihinkään lepakkohömpötyksiin, piirisyyttäjä Harvey Dent (Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaiskusta, Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, tuttu Billy "Lando" Dee Williams), rikollispomo Carl Grissom (Jack Palance) ja Jokerin oikea käsi Bob (Tracey Walter).
Heti elokuvan alussa nähdään hienosti, millainen maailma on kyseessä. Gotham City vaikuttaa inhottavan likaiselta, ahdistavalta ja oikeasti vaaralliselta paikalta, eikä olekaan siis ihme, että joku päättää puhdistaa kaupunkia rikollisista sankariasussa. Jo ensimmäisessä kohtauksessa päästään näkemään Batman toiminnassa ja katsojana tajuaa hyvin, ettei kyseessä ole todellakaan sama idiootti-Lepakkomies, jota West näytteli. Elokuvassa on tehty mainio ratkaisu, ettei tarina ala Batmanin alkutarinalla, eli Brucen vanhempien kuolemisella jne. vaan heti leffan alussa hahmo taistelee pahiksia vastaan. Leffan ensimmäinen tunti ei kuitenkaan erityisemmin näytä Batmania tai Brucea, vaan siinä keskitytään lähinnä Jokerin luomiseen ja pääsankarista enemmänkin vain puhutaan ja huhuillaan. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän Batmania nähdään, minkä lisäksi Brucen taustoja aletaan availemaan takaumilla. Ratkaisu on yllättävän toimiva ja siten päähenkilöön luodaan entistäkin mystisempää tunnelmaa.
Alusta lähtien elokuva osoittaa olevansa enemmän aikuisille suunnattu vakava teos kuin lapsille tehty sankaritarina. Leffa on suurimmaksi osaksi todella synkkä, minkä lisäksi siinä tapahtuu raakoja asioita. Rikollisuus esitetään koko kaupunkia piinaavana sairautena, jolle poliisit eivät voi mitään. Erilaiset gangsterit ja likaiset kytät esitetään hieman realistisemmin, eivätkä rikolliset ole vain joitain näpistelijöitä tai maailmanvalloittajia, joita Batman pysäyttelee helposti. Elokuvassa on muutenkin lähtökohtaisesti realistisempi tunnelma, vaikka monin paikoin koko juttu on tyylitelty mahdollisimman fiktiiviseksi. Kuitenkin monet juonikuviot ovat kuin lasten sarjakuvista repäistyt, mikä vie pois realistisesta suunnasta, kuten myös Batmanin erilaiset laitteet, joita hän käyttää rosvojen päihittämiseen. Jokerin ilkikurinen suunnitelma on kaikkein sarjakuvamaisin, kun hän yrittää tappaa ihmisiä tuotteilla, jotka saavat uhrit nauramaan itsensä kuoliaiksi. Väärissä käsissä realistisen, synkän ja vakavan hengen yhdistäminen sarjakuvamaisiin seikkailuihin ja lapsiystävällisempiin juonikuvioihin voisi mennä pahasti pieleen, mutta ohjaaja Tim Burton onnistuu siinä mestarillisesti.
Batman ei kuitenkaan ole vain todella synkkä elokuva, joka kulkee vakavana alusta loppuun, vaan se sisältää myös paljon huumoria, joka syntyy lähinnä Knoxista ja Jokerista. Knoxin vitsit ovat enemmän tavallisia koomisen sivuhahmon heittoja, mutta Jokerin läpät ovat monessa kohtaa kieroja. Yhdessä kohtaa hän esimerkiksi käristää erään hahmon sähköisellä kädenpuristuksella, minkä seurauksena hahmo muuttuu lähestulkoon hiiltyneeksi luurangoksi. Tämän jälkeen Jokeri käy yksipuolista keskustelua tämän kuolleen kanssa ja nauraa päälle. Katsojana joko tuijottaa järkyttyneenä, että mitä tässä oikein tapahtuu tai nauraa mukana. Itselleni musta huumori toimii, joten koin oudon paljon iloa Jokerin vitsailuista. Batman sen sijaan ei vitsaile, vaan tuo todellista sankarillisuutta mukaan teokseen. Mitä pidemmälle teos kulkee ja mitä enemmän Batman on mukana, sitä sankarillisemmaksi itse elokuva muuttuu. Kaikkein hienointa on kuitenkin nähdä Batman ja Jokeri samaan aikaan ruudulla, sillä kyseessä on niin ikoninen kaksikko. Toinen on tummiin pukeutuva viittasankari, jonka maskia koristavat piikikkäät korvat ja toinen on räikeästi pukeutuva vitsiniekka, joka hymyilee kaiken aikaa. Näiden kahden hahmon, eli synkkyyden ja värikkyyden kohtaaminen on kuin elokuvan realististen ja sarjakuvamaisten tunnelmien kohtaaminen. Yhdistelmä on kummallinen, mutta se on jotenkin todella oikein. Ohjaaja Burtonin kädenjälki on todella selkeä läpi elokuvan. Pimeyden ja värikkyyden yhdisteleminen on selvästi Burtonin juttu ja sitä hän on päässyt tekemään tässäkin. Taustat ovat usein maalaukselliset ja hieman kummalliset, mutta mahdollisimman suureelliset, mikä on myös ohjaajan töissä tuttua. Tähän vielä päälle Burtonin vakiosäveltäjä Danny Elfmanin loistokkaat musiikit, niin kyllä voi helposti arvata, kuka teki elokuvan. Elfmanin säveltämä tunnusmusiikki on aivan mahtava ja se saisi soida useamminkin leffan aikana - vähintäänkin yhtä usein, kun sitä alkaa hyräilemään leffan näkemisen jälkeen. Elfmanin sävellysten lisäksi leffassa kuullaan myös muutama Princen kappale, kuten "Partyman" ja "Trust". Batman on hyvin kuvattu, kuten myös leikattu. Valaistus on oivasti mietitty, jolloin synkistäkin kohdista näkee, mitä tapahtuu. Lavasteet ovat tyylikkäät, Jokerin maskeeraus on todella hyvin toteutettu ja Batmanin puku on hienon näköinen. Ainoa, mikä asussa häiritsee, on naamio, joka saa Keatonin naaman näyttämään jokseenkin turvonneelta joissain kuvissa. Batmanin auto on erittäin tyylikäs ja sitäkin haluaisi mukaan enemmän. Efektit ovat eläneet oman aikansa, mutta toimivat silti tarpeeksi hyvin ja sopivat Burtonin tyyliin. Taustakankaan käytön huomaa useasti, mutta se tuo omaa viehätystään mukaan. Sam Hammin ja Warren Skaarenin käsikirjoitus on mahtava, vaikka mukana on hieman kömpelöitäkin repliikkejä.
Blu-rayn kuvanlaatu on hyvä. Lisämateriaalina Blu-raylla on Batmanin historiasta kertova "Legends of the Dark Knight: The History of Batman", leffan suunnittelusta kertova "Shadows of the Bat: The Cinematic Saga of the Dark Knight Part 1: The Road to Gotham City", sekä sen teosta ja julkaisusta kertovat "Part 2: The Gathering Storm" ja "Part 3: The Legend Reborn", kuusiosainen "Beyond Batman", joka kertoo päähenkilön asun, laitteiden ja auton toteutuksesta, Jokerista, Gothamista ja musiikeista, sekä eri hahmoista kertovia pätkiä, leffan trailer ja kolme Princen musiikkivideota. Mukana on myös lyhyt pätkä, jossa Bob Kane puhuu leffasta ja kuvakäsikirjoitus suunnitellulle Robin-kohtaukselle. Katsottavaa on yhteensä kolmeksi ja puoleksi tunniksi.
Yhteenveto:Batman on täydellinen supersankarielokuva, missä ohjaaja Tim Burtonin kädenjälki on vahvasti läsnä. Elokuvan tunnelma on hienosti luotu ja visuaalisesti elokuva on todella tyylikäs. Leffa on monin tavoin realistinen ja vakava, mutta tavallaan myös kevyehkö ja sarjakuvamainen. Nämä erilaiset teemat toimivat yhdessä erittäin hyvin, kuten toimivat synkkä Batman ja värikäs Jokeri. Michael Keaton on oiva valinta pääosaan, vaikka hänen Bruce Waynensa onkin usein vain pohdiskeleva. Jack Nicholson on päässyt pitämään hauskaa Jokerina, jolloin myös katsojat voivat pitää hauskaa katsoessaan leffaa. Muut näyttelijät suoriutuvat myös hyvin osistaan. Tarinassa on hienoa, että aluksi esitellään pahikset ja itse Batmania pidetään piilossa, jotta hänen loppupään esiintymisensä olisi vieläkin huikeampi. Leffan tunnusmusiikki on aivan mieletön ja se jää soimaan päässä loppupäiväksi. Elokuva aloittaa hienosti Batmanin leffamaailman ja tuo lukuisia mahdollisuuksia uusille seikkailuille. Jos supersankarielokuvat ovat juttunne tai pidätte Batmanista, niin katsokaa ehdottomasti tämä leffa - etenkin myös sen takia, että ilman tätä ei olisi monia nykypäivän supersankaripätkiä, kuten Christopher Nolanin mestariteosta Yön ritari (The Dark Knight - 2008). Lapsille Batman on liian hurja, joten kannattaa odottaa ainakin ala-asteen loppupäähän, ennen kuin näyttää tämän heille.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.5.2017 - Muokattu 6.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.amazon.com
Batman, 1989, Warner Bros. Pictures, The Guber-Peters Company, PolyGram Filmed Entertainment, CBS Entertainment Production, Carolco, Pepsi, RCA, Sand OVAL Productions, TriStar Pictures
Ohjaus: James Foley Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Bella Heathcote, Max Martini, Rita Ora, Marcia Gay Harden, Andrew Airlie, Kim Basinger, Victor Rasuk, Eloise Mumford ja Luke Grimes Genre: erotiikka, draama Kesto: 1 tunti 58 minuuttia / Unmasked Edition: 2 tuntia 11 minuuttia Ikäraja: 16
Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjasta innostunut E. L. James kirjoitti internetiin fanitekstejä tarinasta, kunnes keksi eräänä päivänä tavan tienata hirveästi rahaa. Hän vaihtoi tekstistään hahmojen nimet ja muutti muutaman jutun sieltä täältä ja julkaisi tekstinsä kirjana "Fifty Shades of Grey" (2011). Kirja nousi suureen suosioon, joten James työsti sille kaksi jatko-osaa, minkä lisäksi vuonna 2015 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva Fifty Shades of Grey. Useat kriitikot ja katsojat vihasivat elokuvaa, mutta koska sekin oli menestys, jatkoa tietysti seurasi. Toisen osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2016, mutta koska Jamesilla ja ohjaaja Sam Taylor-Johnsonilla tuli suurta riitaa keskenään, ohjaaja lähti ja täytyi löytää korvaaja, jolloin ensi-ilta viivästyi. Uudeksi ohjaajaksi valittiin James Foley ja tuotanto lähti liikkeelle. Fifty Shades Darker sai ensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa ja vaikka sekin sai murska-arviot, oli se silti suuri hitti. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa, vaikka olisinkin nähnyt sen ilmaiseksi lehdistönäytöksessä, sillä en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Aluksi ajattelin, että olisin katsonut ja arvostellut Fifty Shades of Greyn, ja käynyt sitten näytöksessä, mutten vain pystynyt tekemään niin, sillä en ollut kuullut filmistä oikeastaan mitään hyvää. Mietin, että katson Fifty Shades -leffat vasta, kun kolmas osa, Fifty Shades Freed (2018), on ilmestynyt vuokrattavaksi, jolloin voin katsoa koko homman kerralla. Kuitenkin kun huomasin, että sarjan aloitusosa tulee televisiosta, päätin vilkaista sen. Vaikka leffaa katsoessa en erityisemmin inhonnut näkemääni, muuttui se mielessäni yhä vain huonommaksi, kun mietin sitä ja lopulta tunteeni teosta kohtaan oli inho. En siis erityisemmin odottanut sarjan toisen osan näkemistä, mutta kävin kuitenkin vuokraamassa sen eräänä perjantaina ja katsoin sen samana iltana. En tiedä, mistä se johtui - ehkä siitä että vihasin ensimmäistä osaa ja uskoin toisenkin olevan yhtä hirveä tai ehkä jostain muusta - mutta mielestäni Fifty Shades Darker ei ollutkaan yhtä surkea kuin edeltäjänsä... se oli vain huono.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Fifty Shades of Grey!
Anastasia Steele päättää palata yhteen miljonääri Christian Greyn kanssa, joka yrittää lopettaa sadistiset seksimieltymyksensä. Samalla kun pariskunta yrittää saada suhdettaan toimimaan, on eräitä, jotka yrittävät pitää kaksikon erossa toisistaan.
Anastasiana nähdään jälleen Dakota Johnson, joka ei ole ihan niin huono roolissaan kuin edellisessä osassa. Tönkkö hän on silti, eikä hänen hahmonsa ole muuttunut yhtään mielenkiintoisemmaksi. Anastasia ei ole mitään ilman Christiania, minkä huomaa alusta alkaen. Edellisen leffan lopussa Anastasia jätti Christianin, koska hän säikähti tämän seksitottumuksia, mutta nyt hän on heti valmis palaamaan miehen luokse, koska... noh, eipä tarinalla ole mitään muutakaan kerrottavaa. Hahmo ei kykene koskaan tekemään niin kuin haluaa, vaan hän tottelee kiltisti Christiania ja osoittaa jälleen, että elokuvasarjan sanoma on pitää naiset alistettuina. Christian Greytä esittävä Jamie Dornankin parantaa hieman suoritustaan. Hänen ja Johnsonin välille on jopa muodostunut ihan pientä kemiaa, sillä he olivat ehtineet tehdä yhden filmin yhdessä. Christian ei kuitenkaan ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Itse asiassa hän on mielestäni aivan kauhea henkilö! Edellisessä osassa hän vakuutteli Anastasialle, että tämä voisi koska tahansa lähteä ja hän jättäisi tämän rauhaan, mutta kun Anastasia sitten lähti, Christian vain lähettelee hänelle kukkia ja seurailee tätä eri paikkoihin. Hän ei kuuntele "ihastustaan" lähes ollenkaan, eikä mieti, miten Anastasia haluaisi elää elämäänsä, vaan ostelee tälle jatkuvasti puhelimia ja tietokoneita, sekä antaa hänelle noin vain tuhansia dollareita, koska ajattelee, että rakkaus on niin pinnallista. Christian komentaa Anastasiaa ihan kaiken aikaa ja pistää tämän tekemään kaiken, minkä haluaa. Ja sen kerran, kun Anastasia yrittää hieman sanoa vastaan, Christian huutaa, eikö hän osaa koskaan tehdä, kuten hänelle sanotaan. Tai kun Anastasia lähettää hänelle viestin, että hänen täytyy lähteä työmatkalle, jotta hänen uransa lähtisi paremmin käyntiin, Christian lähettää takaisin: "Vastaus on EI!" Hän ei siedä sitä, että Anastasia salailee asioita, muttei voi itse kertoa totuuksia. Siihen vielä päälle se, että häntä kiihottaa tuottaa muille kipua, ei Christiania voi millään pitää hyvänä tyyppinä. On todella vaikea ymmärtää, mitä Anastasia edes näkee sellaisessa kusipäässä? Ai niin, Christian on rikas. Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Christianin adoptiovanhemmat (Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie), hänen siskonsa Mia (Rita Ora) ja veljensä Elliot (Luke Grimes), Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford), hänen valokuvaajaystävänsä José (Victor Rasuk), sekä Christianin henkivartija Taylor (Max Martini). Uusina hahmoina esitellään Batmanista (1989) tutun Kim Basingerin kehnosti esittämä Elena Lincoln, joka hyväksikäytti Christiania lapsena; Eric Johnsonin näyttelemä Anastasian uusi pomo Jack Hyde; sekä Bella Heathcoten esittämä Leila, joka on aika karmiva tapaus ja tuo pientä jännitettä mukaan. Sivuhahmoja ei tässäkään filmissä erityisemmin syvennetä, mutta heillä on silti isompi merkitys tarinassa kuin ennen.
Sen lisäksi, että Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat hieman roolisuoritustaan, ja heiltä löytyy hieman kemiaa paikoitellen, on elokuva muutenkin toteutettu kaikin puolin hieman paremmin kuin edeltäjänsä. Fifty Shades Darker ei ole vain tuhmaa pehmopornoa, jonka ympärille on keksitty tyhjänpäiväinen "rakkaustarina" kuten Fifty Shades of Greyssä, vaan siinä keskitytään Anastasian ja Christianin suhteeseen kiinnostavammin. Seksiä on kyllä mukana, mutta oudon pakotetun tuntuisesti. Koska sarjalla on tietty maine, on päähenkilöiden pakko käydä sängyn puolella tasaisin väliajoin, jotta yleisö pysyisi tyytyväisenä. Ihan oikeasti, kuka aloittaa tämän leffan katsomisen, sillä häntä kiinnostaa jokin muu kuin päähenkilöiden seksileikit? Tai siis minähän katsoin tätä ihan vain ammatillisessa mielessä kriitikkona...
Fifty Shades Darker ei kerro siitä, että Anastasiaa kiehtoisi Christianin sänkytaidot, vaan tällä kertaa hahmon täytyy todella pohtia, onko Christianin kanssa eläminen sitä, mitä hän oikeasti haluaa? Aiemmin Anastasian täytyi elää Christianin urpon sopimuksen mukaan, mutta nyt Christianin pitäisi oppia normaalimpaa suhdetta. Siihen kun lisää vielä suhdetta vaikeuttavia asioita, kuten Anastasiasta kiinnostunut pomo ja Christianin menneisyydestä ilmaantuvat piinaavat henkilöt, voisi kyseessä oli kiinnostava tarina. Yllättävää kyllä, paikoitellen elokuva jopa sai minut kiinnostumaan tarinastaan, etenkin silloin kun mukana oli joko Jack Hyde, Elena Lincoln tai Leila, joka todella tuo mukaan jonkinlaista jännitystä. Harmi vain, että näitä kolmea henkilöä ei kuitenkaan hyödynnetä kovin kummoisesti ja jokainen lähinnä katoaa jonnekin. Heitä pohjustetaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, joten ehkä he tuovat jotain mielenkiintoa sarjan päätösosaan. Onneksi mukana on myös pari kohtausta, joissa päähenkilöt ovat kahdestaan ja joihin on saatu kiinnostavuutta - enkä tarkoita väkinäisiä seksihetkiä. Lopetuskohtaus on selvä parannus edelliseen osaan verrattuna ja se tuntuu todella päättävän filmin, sen lisäksi että se pohjustaa trilogian päätösosaa.
Harmillisesti siihen hyvät puolet elokuvasta jäävätkin. Muutama kiinnostava hahmo ja pari onnistunutta hetkeä eivät pelasta kokonaisuutta, kun mukaan on lipsahtanut sellaisia hetkiä kuin naamiaisjuhlat, jotka Anastasia joutuu viettämään geishakuulat alapäässään. Kohtaus on naurettavan kamala, varsinkin kun huomaa, ettei siinä ole oikeastaan mitään logiikkaa. Jos kuulat tuottavat Anastasialle mielihyvää, kun hän istuu pöydän ääreen syömään, mikseivät ne vaikuttaneet, kun hän istui autossa matkalla juhliin? Kohtaus on muutenkin niin kömpelösti toteutettu, että sen toivoisi kuuluvan poistettuihin hetkiin. Kaikkein huonointa on kuitenkin loppupään helikopteriosuus, joka on leikattu ihan päin mäntyä. Ymmärrän sen tarkoituksen tarinassa, mutta siihen ei ole nähty yhtään vaivaa, jolloin se on vain todella laimea. Leffaan on muutenkin mahdutettu paljon laimeita ja tylsiä kohtia, sekä tahattoman koomisia hetkiä, jotka olisi voinut poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa. Vaikka päähenkilöiden suhteeseen on saatu parempaa sisältöä kuin edellisessä osassa, hahmot ovat silti heikkoja (Christianin tapauksessa hirveitä), jolloin parisuhteen seuraaminen ei ole kovin mukavaa. Paikoitellen myös tuntuu täysin siltä, että tämä on pelkkä väliosa, sillä tarpeettomia kohtauksia on niin paljon, ettei leffalla oikeastaan ole tarpeeksi tarinaa kerrottavana täyttääkseen kahden tunnin kestonsa. Fifty Shades Darkerin katsominen on miellyttävämpi tapa viettää kaksituntinen kuin Fifty Shades of Greyn katselu, mutta kyllä sitä aikansa käyttäisi mieluummin johonkin muuhun. Noh, paras puoli on, että olemme sarjassa voiton puolella: kaksi katsottu, yksi enää jäljellä ja sitten se on ohi!
Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa David Foley, joka osaa työnsä selvästi edeltäjäänsä paremmin. Foleyta ei voi syyttää filmin epäonnistumisesta, sillä onhan se vaikea saada hyvää aikaiseksi kirjasta, joka on aika varmasti roskaa. Käsikirjoituksesta vastaa E. L. Jamesin aviomies Niall Leonard, mikä ei ole kovin hyvä ratkaisu, sillä onhan se hieman kummallista, että mies muuttaa vaimonsa kirjan leffaksi. Repliikit ovat usein kökköjä ja naurettavia, minkä lisäksi tarinan kiinnostavat asiat tuntuvat jäävän täysin sivuun loppujen lopuksi. Kuvaus on tässäkin filmissä onnistunutta, mutta leikkaus on paikoitellen kömpelöä. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, etenkään helikopterikohtauksessa. Musiikeista vastaa yhä Danny Elfman -parka, joka ei ole tähänkään saanut aikaan mitään muistettavaa. Toivottavasti hän löytää tutun tyylinsä Tim Burtonin Dumbossa (2019). Kaikki seksikohtaukset ovat tässäkin filmissä saatu muistuttamaan musiikkivideoita, sillä jokaisen päälle on pistetty jumputtamaan jokin pop-kappale. Elokuvasta on olemassa lähes vartin pidempi Unmasked Edition, joka sisältää kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Pidempi versio sisältää Anastasian äidin (Jennifer Ehle), jota ei teatteriversiosta löydy, minkä lisäksi karmivan Leilan osuutta on kasvatettu. Versioon on myös lisätty täysin turha biljardikohtaus, joka aluksi vaikuttaa näyttävän, että Anastasia olisikin jossain parempi kuin Christian, mutta joka johtaakin vain alistavaan seksiin ja menettää näin merkityksensä. Itse näin Unmasked Editionin ja vaikka sen takia kärsimykseni oli pidempi, oli se hyvä ratkaisu, sillä Leila herätti kiinnostusta outoudellaan.
Yhteenveto:Fifty Shades Darker on joka tasolla selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna, mutta se on silti huono elokuva. Filmi ei onneksi yritä olla pelkkää pikkutuhmaa pehmopornoa, vaan siihen on yritetty löytää muutakin sisältöä, missä ei kuitenkaan ole hirveän hyvin onnistuttu. Itse seksikohtaukset ovat tällä kertaa jopa oudon väkinäisiä. Mukaan on saatu pienesti kiinnostavia asioita, mutta niitä ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat pienesti roolisuorituksiaan, mutta ovat silti kehnoja, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kamalia. Minä suorastaan inhoan Christian Greytä! Filmillä on paljon parempi lopetus kuin edeltäjällään, mutta loppupään helikopteriosio on todella surkea. Käsikirjoitus on kehno ja mukaan mahtuu paljon kamalia repliikkejä. Vaikka mukana on enemmän hyviä puolia kuin edeltäjässä, on Fifty Shades Darker huono filmi, jonka katselua en suosittele kenellekään. Se on sopiva vain teinitytöille ja heidän äideilleen, sillä nuorempia seksielämä on alkanut kiinnostaa ja vanhemmat taas saattavat löytää siitä jotain uutta petipuuhiinsa. Yhdessä tyttären ja äidin ei tosin kannata tätä nähdä, sillä se olisi aivan varmasti todella epämiellyttävää ja outoa. Lopputekstien aikana nähdään todella lyhyt mainos sarjan kolmannesta osasta, Fifty Shades Freedistä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fifty Shades Darker, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures
Ohjaus: Shane Black Pääosissa: Russell Crowe, Ryan Gosling, Angourie Rice, Keith David, Beau Knapp, Margaret Qualley, Matt Bomer, Ty Simpkins ja Kim Basinger Genre: toiminta, komedia Kesto: 1 tunti 56 minuuttia Ikäraja: 16 The Nice Guys ei ollut elokuva, jota olisin kovin erityisemmin odottanut. Juliste näytti ihan tyylikkäältä ja mietin, että voiko Russell Crowe ja Ryan Gosling mennä parivaljakkona vikaan. Jos en olisi mennyt lehdistönäytökseen, niin en tiedä olisinko katsonut sitä ainakaan lähiaikoina. En ollut nähnyt yhtäkään mainosta - ainoastaan tuossa ylempänä näkyvän oranssitaustaisen julisteen. Ehkä niin oli vain parempi, jolloin kaikki tuli yllätyksenä.
Jackson Healy hakkaa rahasta teinityttöjen ahdistelijoita. Holland March etsii kadonneita ihmisiä rahaa vastaan. Yhdessä he päätyvät etsimään Ameliaa, joka liittyy jollain tapaa pornoelokuvaan, jonka tekijöitä löydetään kuolleina.
Russell Crowe on oikein hyvä (tuttuun tapaansa) Jackson Healynä. Etenkin alussa, kun hahmo esitellään ja näytetään, millaisesta tyypistä on kyse, niin Crowe saa välittömästi pisteitä ja hänen suorituksensa pysyy moitteettomana loppuun asti. Shown varastaa kuitenkin Ryan Gosling, joka vetää mielestäni uransa parhaan suorituksen (ja kyllä, olen nähnyt Driven, 2011). Hän esittää alkoholiin liiankin takertuvaa yksityisetsivää Holland Marchia, jolle käy kaiken aikaa huonosti. Goslingin hahmoa jaksaisi katsoa vieläkin enemmän ja hän vetää aivan hulvattoman suorituksen. Kumpikin peukalo pystyyn Goslingille! Angourie Rice esittää Hollyä, Hollandin tytärtä. Rice suoriutuu ihan hyvin, mutta hän on loppujen lopuksi aika ärsyttävä muka-nokkelana pikkutyttönä. Sinänsä ihan toimivaksi saatu ratkaisu, että Holly on aikuisempi kuin toilaileva isänsä. Etsittyä Ameliaa näyttelee Margaret Qualley. Hahmo ei paljoa esiinny elokuvassa, mutta Qualley suoriutuu ihan toimivasti. Kim Basinger tuli minulle tutuksi Tim Burtonin Batman -elokuvasta (1989). Tässä elokuvassa hänet nähdään Judith Kutnerina. Hahmo on ennalta-arvattava ja jää hieman unohdettavaksi. Matt Bomer näyttelee palkkatappaja John Boyta. John Boyn mainetta kasvatetaan hahmojen puheissa niin paljon, että kun Bomer tulee vihdoin ruudulle, niin mietin: "Tuossako se nyt sitten on?" Ei siis kovin vakuuttavaa. Muina pahiksina ovat Keith David ja Beau Knapp, joiden hahmoille en kuullut nimeä koko elokuvan aikana. He ovat aiheuttamassa etenkin Healylle päänvaivaa.
The Nice Guys on hauska elokuva. Siis todella hauska elokuva. Parasta osassa vitseistä on, että ne ovat tavallaan niin "väärin". Esimerkiksi se, että pornotähti näyttää Hollylle omaa videotaan ja he keskustelevat anaaliseksistä ihan tuosta vaan ja katsojana tajuaa, että Hollyhän on pikkutyttö. Hauskinta elokuvassa on tosiaan Ryan Goslingin hahmo, jolle sattuu ja tapahtuu läpi elokuvan. Osa komediasta on juurikin sitä, että väkivalta tehdään hauskaksi. Monet hauskoista asioista tulevat ihan puskista, kuten elokuvassa esiintyvät Nixon ja jättiampiainen. Vaikka elokuva on hauska, niin se on silti rankka. Väkivalta ei ole kaunisteltua ja verta tulee. Elokuvassa kiroillaan paljon, eikä sitä ole selkeästi suunnattu lapsille. Mustaa huumoria on mukana paljon. Elokuva tapahtuu vuonna 1977 Los Angelesissa. Mielestäni ajankuva on tehty onnistuneesti. Ainoa mitä olisin muuttanut, niin olisin vaihtanut elokuvassa nähdyn Jaws 2:n (1978) julisteen Star Wars: Episode IV - A New Hopen (1977) julisteeksi. Pelkästään elokuvan alkutekstit muistuttavat vanhemmista elokuvista tuttuja tyylejä. Alkupuolella kuullaan Hollandin ja Jacksonin kertojaäänet, joissa he kertovat itsestään. Alussa on hieman vaikea saada jutusta täysin kiinni, mutta elokuva imaisee katsojan heti mukaansa loistavalla alulla, jossa esiintyy mm. Shane Blackin yhdestä elokuvasta, Iron Man 3:stä (2013) ja viime vuoden Jurassic Worldista (2015) tuttu Ty Simpkins.
Elokuvan ohjaaja Shane Black on selkeästi tiennyt, mitä tekee. Vaikka mielestäni Crowen ja Goslingin lisäksi muut näyttelijät eivät tee kovin kummoista suoritusta, niin pelkästään pääkaksikko pystyy helposti pitämään mielenkiintoa yllä. Loistavasti kirjoitettu dialogi ja huumori on saatu aivan nappiin. Elokuva osaa yllättää ja siitä voi aistia Blackin kädenjäljen, vaikken ole montaa hänen elokuvaansa nähnyt. Elokuva on myös kuvattu ja leikattu oikein mainiosti. Musiikki ei jää erityisemmin mieleen, eikä tehosteita ole käytetty kovin paljoa. Tyylikkään näköinen elokuva on silti.
Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalia Blu-ray ei valitettavasti sisällä ollenkaan.
Yhteenveto: The Nice Guys on yksi vuoden 2016 yllättävimmistä elokuvista tähän mennessä. Suosittelen sitä todella paljon! Se on törkeän hauska, kirjoitettu upeasti ja jaksaa yllättää loppuun asti. Russell Crowe ja Ryan Gosling toimivat todella hyvin pääkaksikkona ja kuten jo sanoin, niin Gosling tekee mielestäni parhaimman suorituksensa. Jos samana päivänä The Nice Guysin kanssa ilmestyvä X-Men: Apocalypse (2016) ei nappaa, niin tämä on erittäin oiva vaihtoehto sille. Aion todellakin katsoa elokuvan uudestaan ja luultavasti jopa ostaa sen. Vaikka sille voisi toimia jatko-osa, niin toivon, ettei sellaista väännettäisi turhaan. TV-sarja ehkä..?
Kirjoittanut: Joonatan, 14.5.2016 - muokattu 14.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Nice Guys, 2016, Misty Mountains, Silver Pictures, Waypoint Entertainment
