Arvostelu: Pokémon Detective Pikachu (2019)

POKÉMON DETECTIVE PIKACHU

Ohjaus: Rob Letterman
Pääosissa: Justice Smith, Ryan Reynolds, Kathryn Newton, Bill Nighy, Ken Watanabe, Chris Geere, Rita Ora, Suki Waterhouse, Omar Chaparro ja Karan Soni
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Pokémon Detective Pikachu perustuu "Detective Pikachu" -videopeliin (名探偵ピカチュウ) vuodelta 2016, mikä taas on osa isompaa, huippusuosittujen "Pokémon"-pelien sarjaa. Pelisarja alkoi vuonna 1996 ja vuosien varrella Pokémonin suosio on vain kasvanut kasvamistaan pelien, keräiltävien pelikorttien ja muiden oheistuotteiden, kuten anime-televisiosarjojen (1997-) kautta. Vuonna 1998 ilmestyi anime-elokuva Pokémon - Mewtwon vastaisku (劇場版ポケットモンスター ミュウツーの逆襲), mitä seurasivat useat filmit. Pokémonin suosio levisi myös muihin maihin ja viime vuosien aikana franchise nousi jälleen isoksi hitiksi puhelinpeli "Pokémon Go'n" (2016) myötä. Samana vuonna julkaistiin myös vähemmälle huomiolle jäänyt "Detective Pikachu" -peli. Hollywoodissa tämä peli herätti kuitenkin mielenkiintoa ja Warner Bros.- ja Legendary-yhtiöt lähtivät työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt Pokémon Detective Pikachu on saanut ensi-iltansa. Itse katsoin lapsena innoissani alkuperäistä Pokémon-animea ja ostin jopa pelikortteja, vaikken niillä koskaan mitään tehnyt. Varttuessani into sarjaa kohtaan katosi, enkä edes lähtenyt "Pokémon Go" -villitykseen mukaan, mutta toivoin silti, että Hollywoodissa tehtäisiin joskus ison luokan näytelty Pokémon-filmatisointi. Mielenkiintoni heräsi, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, mutta kiinnostus lopahti, kun kuulin, millaisesta leffasta on kyse. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja pohdinkin jopa elokuvan jättämistä väliin sen teatterikierroksella. Lopulta päätin kuitenkin antaa filmille reilun mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen, toivoen yllättyväni positiivisesti.

Nuori Tim Goodman saa kuulla, että hänen salapoliisi-isänsä on menehtynyt. Hänen isänsä pokémon, sähköä kehostaan tuottava Pikachu on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja yhdessä Tim ja Pikachu päättävät selvittää, mitä Timin isälle oikein tapahtui?

Leffoissa, kuten Paper Towns (2015) ja Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) sivurooleja tehnyt Justice Smith on ensimmäistä kertaa urallaan asetettu pääosaan. Smith näyttelee nuorta miehenalkua, Tim Goodmania, joka on yrittänyt aloittaa elämän, mihin ei liity pokémoneja, mutta joka tietty päätyy seikkailuun täynnä näitä "taskuhirviöitä". Leffa pyrkii saamaan katsojan heti välittämään Timistä ja kokemaan empatiaa tämän kuolleen isän vuoksi, mutta harmillisesti tämä ei onnistu ja katsojan on vaikea hypätä hahmon mukaan - pääasiassa Smithin roolityön vuoksi. Ei Smith huono ole, mutta häneltä puuttuu vaadittavaa karismaa ja leffa toimisikin paremmin, jos Timin rooliin olisi keksitty joku muu.

Mukaansa matkalleen Tim saa sähkö-pokémon Pikachun ja yllättäen Tim ja Pikachu pystyvät ymmärtämään toisiaan. Siinä missä muut kuulevat Pikachun vain suloisesti hokevan "Pika pika!", Tim kuuleekin Ryan Reynoldsin äänen, mikä on aluksi hämmentävää niin päähenkilölle kuin katsojallekin. Kun alunperin kuulin, että Reynolds oli roolitettu Pikachuksi, olin täysin ihmeissäni ja vielä elokuvan alkupäässä pohdin, oliko tämä kovin hyvä ratkaisu. Deadpoolin (2016) nähtyäni Reynoldsia on ollut vaikea kuvitella muissa rooleissa ja nyt kun Pikachu kuulostaa Deadpoolilta, on siinä jotain... väärää. Paikoitellen minusta tuntui kuin Reynoldsille tuottaisi suuria vaikeuksia pitää roolityönsä lapsiystävällisenä, mutta huojennuin, kun noin puolen tunnin jälkeen huomasinkin tottuneeni Reynoldsiin Pikachuna. Kun Smith ei vakuuta pääroolissa, on leffan onnistuminen aika pitkälti Reynoldsin harteilla ja hänen ansiostaan mielenkiintoni säilyi suurimman osan elokuvan kestosta. Etukäteen pelkäsin Reynoldsin pilaavan koko homman, mutta loppujen lopuksi ilman häntä leffa olisi tuhoon tuomittu.
     Pikachun lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin tuttuja pokémoneja, kuten luuta heiluttava Cubone, migreeninen Psyduck, nuoleskeleva Lickitung, tulta hönkivä Charizard, suloinen Squirtle ja monien suosikki Bulbasaur. Pelien ja animen faneille riittää paljon bongailtavaa. Samassa näytöksessä kanssani oli joku kovempi Pokémon-intoilija, jonka näytti olevan vaikea pysyä penkissään, kun uusi digiversio tutusta pokémonista ilmestyi valkokankaalle. Itse en tosiaan ole ollut innoissani Pokémonista yli kymmeneen vuoteen, mutta pidin silti hauskana nähdä vanhoja tuttuja päivitettynä digimuotoon. Jo tässä kohtaa täytyy sanoa, että paria olentoa lukuunottamatta pokémonit olivat upeasti luotu elämään oikeiden näyttelijöiden rinnalle.
     Harmi vain, että Pikachua lukuunottamatta muut pokémonit tekevät lähinnä lyhyitä visiittejä filmissä ja elokuva keskittyy enemmän ihmishahmoihin, jotka ovat todella unohdettavia ja mitäänsanomattomia tapauksia. Mukana on mm. Kathryn Newtonin esittämä nuori reportteri Lucy, Bill Nighyn näyttelemä bisnesmies Howard Clifford, Omar Chaparron näyttelemä pokémonien taisteluareenan johtaja, sekä Ken Watanaben näyttelemä etsivä Yoshida, jolle Timin isä työskenteli. Näyttelijät tekevät kohtalaista työtä, mutta Watanaben ja Nighyn kohdalla huomaa jatkuvasti, kuinka hekin taitavat tiedostaa pystyvänsä parempaan ja ettei käsikirjoituksen tarjoama materiaali ole tarpeeksi.

Odotukseni Pokémon Detective Pikachua kohtaan eivät olleet korkeat. Odotin filmin olevan ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä varmaan unohtaisin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen ja juuri sen myös sain. Ainoa positiivinen yllätys, minkä elokuva tarjosi, oli, että Ryan Reynolds olikin kelpo valinta Pikachun rooliin. Muuten kyseessä on juurikin kertakäyttöinen paketti, mitä katsoo jokseenkin mielellään, mutta minkä näkemistä ei muista enää parin päivän jälkeen (paitsi jos on kovemman luokan Pokémon-fani, kuten se eräs näytöksessäni ollut). Elokuva ei ole erityisen kiinnostava, eikä se onnistunut tarjoamaan minkäänlaista "hei vau" -hetkeä. Tarinan käänteet ovat todella ennalta-arvattavia ja tiesin, kuka on filmin salaperäinen pahis heti, kun hän ilmestyi ruutuun ensimmäisen kerran. Parissa kohtaa elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi, eikä se koskaan nappaa mukaansa siten kuin voisi toivoa. Leffan jälkeen en voinut olla pohtimatta samaa kuin ennen sitä, eli miksi tekijät valitsivat juuri tämän tarinan? Ash Ketchumin ja Pikachun seikkailut olisi varmasti parempi elokuva. Tai jos ei parempi, niin ainakin mielenkiintoisempi.

Itse olen aina nähnyt Pokémonin hilpeänä seikkailuna, missä napataan pokémoneja ja niillä sitten taistellaan areenoilla muita pokémon-kouluttajia vastaan. Animesarja, mitä lapsena katsoin, oli juurikin tätä ja se sisälsi veikeitä hahmoja ja otuksia, joiden pariin halusi aina palata takaisin. Niinpä minulle tuli suurena yllätyksenä (eikä tällä kertaa positiivisena), että Pokémon Detective Pikachu painottuu usein enemmän draaman puolelle. Ymmärrän, että leffan pitää yrittää saada katsoja välittämään Timistä ja että vanhemman menettäminen on surullinen asia, mutta alkupäässä tuntui siltä kuin olisin päätynyt katsomaan väärää elokuvaa, kun sen hilpeän seikkailun sijaan katsoinkin ankeaa ja masentavaa tarinan alkua. Kuka haluaa masentua Pokémonia katsoessaan?! Mukana on onneksi myös huumoria, lähinnä Pikachun puolelta, mutta suuri osa vitseistä meni mielestäni enemmän tai vähemmän huti. Mukaan mahtuu hieman toivottua pokémon-taistoakin, mutta valitettavasti toimintapuolikin jättää keskinkertaisen maun suuhun. Eikä se draamapuolikaan niin haittaisi, jos siitä olisi osattu tehdä oikeasti katsojan tunteisiin iskevä ja koskettava osuus.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, jonka pari edellistäkään filmiä, Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010) ja Goosebumps (2015) eivät olleet lähdemateriaaleistaan huolimatta kovin kummoisia. Letterman kuuluu selvästi niihin ohjaajiin, jotka tekevät mielellään sen, mitä studio sanoo ja veikkaan, että Pokémon Detective Pikachu olisi parempi filmi pätevämmän ohjaajan kanssa. Ainakin leffa vaatisi huomattavasti paremman käsikirjoituksen. Lettermanin, Dan Hernandezin, Benji Samitin ja Derek Connollyn työstämä teksti aliarvioi katsojaansa todella pahasti. Olin välillä erittäin hämmentynyt, kuinka tyhminä tekijät taitavat pitää katsojiaan, kun hahmojen täytyy selittää kaikista simppeleimmätkin tapahtumat, teot ja juonenkäänteet ääneen. Mukaan on jopa lisätty tutkijahahmo, jonka ainoa tarkoitus on selittää asioita, jottei katsoja varmasti putoa pois kärryiltä. Sentään Pokémon Detective Pikachu on kuvattu tyylikkäästi ja leffa sisältää hienoja lavasteita ja asuja. Kuten jo sanoin, suurimmaksi osaksi pokémonit ovat vaikuttavasti toteutetut, mutta mukaan mahtuu myös paljon kehnompiakin efektejä, etenkin loppuhuipennuksessa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ääniefekteistä Henry Jackmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Vanha kunnon Pokémon-tunnuslaulu kuullaan tietty elokuvassa... ainakin jossain muodossa.

Yhteenveto: Pokémon Detective Pikachu on ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä unohtaa hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Valitettavasti mukana ei ole lainkaan animesarjasta tuttua riemua, lystikkyyttä ja mukaansatempaavaa tarinaa mainioilla hahmoilla höystettynä, vaan leffa painottuu oudonkin paljon masentavaan draamaan ja tylsiin, yksiulotteisiin ihmisiin. Päähenkilö Tim Goodman on lattea tapaus, mitä ei helpota Justice Smithin keskinkertainen roolisuoritus. Toisin kuin etukäteen pelkäsin, Ryan Reynolds on Pikachuna elokuvan selkeä tähti ja vaikka monet hänen vitseistään ovatkin aika kehnoja, onnistuu hän pitämään mielenkiinnon yllä muuten hieman pitkäveteisessä filmissä. Pikachu ja muut pokémonit ovat näyttävästi toteutetut, enkä voisi kuvitella parempia digiversioita tutuista möröistä. Onkin vain suuri sääli, että tekijät valitsivat tämän tarinan, eikä huomattavasti tunnetumpaa Ash Ketchumin kertomusta, mitä fanit ovat toivoneet vuosia. Käsikirjoittajia voi myös moittia todella pahasti katsojia aliarvioivasta tekstistä, mikä menee usein jopa typeryyden puolelle. Leffa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti se kokee suurta tarvetta selittää mahdollisimman selkeästi aivan kaiken, vaikka selitykset eivät millään sopisi dialogiin mukaan. Pokémon Detective Pikachu voi olla toimiva pätkä kaikista kovimmille Pokémon-faneille, mutta muille leffalla on harmillisen vähän tarjottavanaan. Kenties me vielä jonain päivänä saamme sen kunnon Pokémon-filmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pokémon Detective Pikachu, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, The Pokémon Company, Toho Company

Arvostelu: Fifty Shades Freed (2018)

FIFTY SHADES FREED

Ohjaus: James Foley
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Max Martini, Brant Daugherty, Eloise Mumford, Luke Grimes, Rita Ora, Victor Rasuk, Arielle Kebbel ja Ashleigh LaThrop
Genre: erotiikka, romantiikka, draama, jännitys
Kesto: 1 tunti 45 minuuttia
Ikäraja: 16

E. L. Jamesin "Fifty Shades" -kirjat (2011-2012), sekä niistä työstetyt elokuvat Fifty Shades of Grey (2015) ja Fifty Shades Darker (2017) ovat jakaneet mielipiteet voimakkaasti kahtia. Monet oikein rakastavat niitä, kun taas toiset suorastaan vihaavat niitä. Kriitikot ovat lytänneet ne täysin, mutta ne ovat olleet suuria menestyksiä. Niinpä nyt ilmestynyt leffatrilogian päätösosa Fifty Shades Freed on siis joillekin vuoden odotetuin elokuvatapaus, kun taas jotkut ovat jo valmiiksi listanneet sen vuoden huonoimpien tekeleiden joukkoon. Itse kuulun aika vahvasti jälkimmäisiin. En inhonnut trilogian aloitusosaa Fifty Shades of Greytä sitä katsoessani, mutta kun aloin pohtia sitä tarkemmin, se on muuttunut mielessäni vain huonommaksi ja huonommaksi. Sen jatko-osa Fifty Shades Darker oli selkeä parannus, vaikkei sekään millään lailla hyvä ollut. Odotukseni eivät siis olleet korkealla, kun menin katsomaan Fifty Shades Freediä tyttöystäväni kanssa ensi-iltaan. Kehnoja odotuksia ei erityisemmin helpottanut se, ettei leffalle edes järjestetty lehdistönäytöstä, sillä yhtiö tietää filmin saavan pelkkää negatiivista palautetta. Leffan alkua odotellessa lähinnä vain mietin, että "Jes, tämä on vihdoin sarjan päätösosa! Tämän jälkeen ei näitä tarvitse enää katsoa!"

Anastasia Steele ja Christian Grey menevät naimisiin. Avio ei ole kuitenkaan pelkkää onnea, sillä Jack Hyde yrittää edelleen rikkoa heidän suhteensa.

Anastasia Steelenä - tai siis tässä leffassa Anastasia Greynä - nähdään yhä Dakota Johnson, joka yllättäen osoittaa, ettei ole oikeasti niin surkea näyttelijä kuin edellisissä leffoissa antoi ymmärtää. Johnson on itse asiassa paikoitellen jopa hyvä tässä leffassa! Muutos on siinä mielessä entistäkin hämmästyttävämpi, että elokuva kuvattiin samaan aikaan Fifty Shades Darkerin kanssa, joten hän on varmaan vain herännyt jonain kuvausaamuna lahjakkaampana kuin ennen. Johnson tuo Anastasian epävarmuuden taidokkaammin esille kuin aiemmin, minkä lisäksi hän löytää hahmosta uusia puolia, jotka uskaltavat pistää itsekeskeiselle Christianille vastaan. Etenkin niissä kohtauksissa, joissa Johnson esiintyy yksin, hänen salaiset lahjansa pääsevät esille. Harmi vain, että ne tuntuvat katoilevan lähes aina, kun hän jakaa kohtauksensa Christiania esittävän Jamie Dornanin kanssa.
     Dornan ei nimittäin vieläkään vakuuta ärsyttävän Christianin roolissa. Christian ei onneksi ole hahmona enää niin inhottava kuin edellisissä osissa, mutta hänestä on silti vaikea pitää. Hahmo on yhä todella itsekäs ja kuvittelee voivansa tehdä mitä tahansa, koska on rikas. Paikoitellen hän yrittää komennella Anastasiaa, jolloin on hienoa, että Anastasia sanoo vihdoin, ettei aio totella. Ja kun Christian yrittää sulatella Anastasian kieltäytymistä, ovat Dornanin urpot ilmeet erittäin huvittavia. Selkeästi parasta Dornanin roolisuorituksessa on kohtaus, jossa Christian on humalassa. Silloin hänen tarvitsee lähinnä pöhköillä, jolloin hän on hetken aikaa jokseenkin tykättävä tapaus.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat edellisistä osista tutut Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford) ja tämän poikaystävä/Christianin veli Elliot Grey (Luke Grimes), Anastasian valokuvaajakaveri José (Victor Rasuk), Christianin sisko Mia (Rita Ora), Christianin henkivartija Taylor (Max Martini), Anastasian kanssa työskentelevä Hannah (Ashleigh LaThrop), sekä ongelmia aiheuttava Jack Hyde (Eric Johnson). Uusina hahmoina taas esitellään Christianista kiinnostunut arkkitehti Gia Matteo (Arielle Kebbel) ja Anastasian henkivartija Sawyer (Brant Daugherty). Jack Hyden kummallisia kohtauksia, ja Katen ja Elliotin suhdeongelmia lukuunottamatta muut hahmot eivät oikeastaan tee mitään. Esimerkiksi José näkyy muutamissa kohtauksissa taustalla, mutten muista hänen edes sanoneen mitään.

Yllättävää kyllä, Fifty Shades Freed ei ole niin kauhea kuin etukäteen pelkäsin. Kyseessä on itse asiassa sarjan paras osa! ...mikä ei toisaalta kerro vielä kovin paljoa, ottaen huomioon edellisten osien laatutason. Tämä filmi ei ole mitenkään erityisen kamala, vaan lähinnä aika mitäänsanomaton ja tyhjentävä kokemus. Kovin mielenkiintoista tarinaa ei tästäkään osasta löydy, vaan erilaisia juonikuvioita on vain tungettu mukaan tarpeeksi monta, jotta elokuva kestäisi noin kahden tunnin ajan. Juonikuvioista ei kuitenkaan muista lähes mitään, kun leffa on päättynyt. En totta puhuen muistanut niitä elokuvan aikanakaan. Fifty Shades Freed vaihtelee muutaman kohtauksen välein sitä, millaista tarinaa se yrittää kertoa. Välillä Jack Hyde tekee jossain jotain ilkeää ja hahmot kauhistelevat, mitä hän voisi tehdä parin suhteelle. Ja sitten Jack unohdetaan kokonaan ja leffa kertookin siitä, että pettääkö Elliot Katea jonkun kanssa? Ja heti kun se juonikuvio on saatu käsiteltyä, hahmot katoavat elokuvasta. Sitten Jackista puhutaan jälleen ja muistin, että "ai niin, tällainenkin heppu on tässä mukana".

Kuitenkin kaikkein erikoisinta on, että se juttu, miksi ihmiset alunperin kiinnostuivat sarjasta, on jäänyt lähes täysin unholaan: seksi. Fifty Shades of Greytä mainostettiin aikoinaan sillä, että kyseessä on jotain todella häröä ja tuhmaa, jolloin monet halusivat mennä katsomaan leffan nähdäkseen sitomisleikkejä ja rajua seksiä. Tavallaan niitä löytyy tästä elokuvasta, mutta todella laiskasti ja väkisin väännetysti. Elokuva kulkeekin todella kauan eteenpäin siten, että joko Anastasia tai Christian suuttuu ja he riitelevät, sitten he harrastavat seksiä ja kaikki on hyvin. Sitten toinen taas suuttuu ja he riitelevät, harrastavat seksiä ja kaikki on hetken aikaa hyvin. Ja niiden hetkien aikana, jolloin parilla oli kaikki hyvin, ehdin jo unohtaa kokonaan, että elokuva sisältäisi mitään rajumpia panemisia. Kun kaksikko päättää taas sopia riitansa sängyn puolella, muistin jälleen, että "ai niin, tämä oli sellainen elokuva..." Seksikohtaukset ovat niin surkeita ja innottomia, että katsojana toivoisi, ettei niitä olisi mukana ollenkaan. Etenkin myötähäpeällisen jäätelön nuolemiskohtauksen olisi voinut poistaa kokonaan. Vaikka takapuolia ja rintoja näkyykin, en silti tiedä, kenen mielestä tämä olisi oikeasti niin tuhmaa kuin elokuvasarja alunperin lupaili.

Syyt sille, miksi Fifty Shades Freed on kömpelöstä tarinankerronnastaan, kehnosta näyttelijätyöstään ja tylsistä seksikohtauksistaan huolimatta trilogian paras osa, ovat jonkin sortin viihdyttävyys ja huumori. Nimittäin sen lisäksi, että leffan kökköydelle voi nauraa, mukaan on saatu myös muutamia ihan oikeasti hauskoja juttuja. Elokuva ei todellakaan ollut mielestäni niin hauska kuin näytöksen muut katsojat antoivat ymmärtää jatkuvalla kikatuksellaan, mutta huomasin itsekin nauravani parissa kohtaa ääneen vitseille. Viihdyttävyys taas syntyy todella erikoisista kohtauksista, jotka leffaan on lisätty. En olisi nimittäin koskaan arvannut, että näkisin Fifty Shades -elokuvassa autotakaa-ajon. Vaikka samalla pohdin, kuinka Anastasiasta on yhtäkkiä tullut joku Vin Diesel autojen kanssa, niin täytyy myöntää, että takaa-ajokohtaus piti kiinnostukseni sujuvasti yllä ja onnistui viihdyttämään. Sen lisäksi loppuun on päätetty lisätä trillerimäinen huipennus, joka yllätti minut jokseenkin positiivisesti. Vaikka se ratkeaa naurettavan helposti, tarjosi se jotain enemmän kuin ajattelin leffan pystyvän tarjoamaan.

Elokuvan ohjaajana toimii Fifty Shades Darkerin tavoin James Foley, jota ei vain voi syyttää leffan kehnoudesta. En usko, että E. L. Jamesin kirjojen pohjalta voisi mitenkään kirjoittaa mitään hyvää. Se kertoo myös todella paljon, että leffan käsikirjoittajana toimii Jamesin mies Niall Leonard. Kukaan itseään kunnioittava käsikirjoittaja ei varmaan suostuisikaan tällaiseen roskatrilogiaan. Edellisten osien tapaan Leonardin teksti on täynnä kehnoa dialogia, jolloin näyttelijöidenkin työ on muuttunut vaikeammaksi. Sentään Fifty Shades Freed on kuvattu hyvin. Leikkauksessa olisi kuitenkin pitänyt miettiä, kuinka paljon ylimääräisiä kohtauksia tarvitsee jättää mukaan. Äänimaailma ei erityisemmin korostu, mitä ei tee myöskään Danny Elfmanin säveltämät musiikit. Paikoitellen jopa ihmettelin, että miten ihmeessä Elfman on edes saanut nimensä alku- ja lopputeksteihin, kun ainoat musiikit filmissä tuntuvat olevan geneerisiä poppijumputuksia. Ihan sama, millaisesta kohtauksesta on kyse, musiikki kuulostaa kaiken aikaa samalta. Lopputekstien aikana kuullaan tietty Fifty Shades of Greystä tuttu Ellie Gouldingin kappale "Love Me Like You Do", joka jää muutamaksi päiväksi soimaan päässä.

Yhteenveto: Fifty Shades Freed on yllättäen trilogiansa paras osa... vai pitäisikö vain sanoa, ettei se ole yhtä surkea kuin edeltäjänsä? Elokuvaan on onnistuttu saamaan mukaan pientä viihdearvoa oudon irrallisella takaa-ajokohtauksella ja lopun muka-trillerimäisellä huipennuksella, sekä huumoria esimerkiksi humalaisen Christianin kautta. Vaikka mikään noista ei ole kovin kummoista, ovat ne silti leffan parempaa antia, kun niitä vertaa edellisistä osista tuttuihin asioihin, kuten kömpelöön dialogiin, lähes olemattomaan tarinankerrontaan, kehnoon näyttelemiseen (vaikkakin Dakota Johnson tekee parannuksen Anastasiana), pariinkymmeneen lähes identtiseen radiojumputukseen, sekä seksikohtauksiin, jotka tuntuvat todella pakotetuilta - aivan kuin tekijät eivät olisi tienneet, haluavatko katsojat nähdä niitä, vai eivät. Pääasiassa kyseessä on vain laimea ja mitäänsanomaton teos täynnä typeriä ja todella unohdettavia juttuja. Jos en muistanut erilaisia juonikuvioita elokuvaa katsoessani, niin en usko muistavani niitä tulevaisuudessakaan. Suosittelen Fifty Shades Freediä vain ja ainoastaan kirjojen ja edellisten elokuvien faneille. Kaikkia muita kehotan pysymään kaukana tästä filmistä - jo ihan siitä syystä, ettei tällaisia leffoja tehtäisi enää lisää. Sillä vaikka trilogia on päättynyt, on edelleen se riski, että yhtiö päättäisi rahastaa kunnolla ja tekisi turhia lisäosaelokuvia. Tai sitten yhtiö päätyisi samaan laiskaan ratkaisuun kuin kirjailija E. L. James ja tekisi leffat uudestaan, mutta kerrottuna Christianin näkökulmasta. Toivotaan, ettei niin käy... Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt epilogikohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.2.2017 - Muokattu 30.11.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.movies.universalpictures.com
Fifty Shades Freed, 2018, Universal Pictures

Arvostelu: Fifty Shades Darker (2017)

FIFTY SHADES DARKER (2017)

Ohjaus: James Foley
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eric Johnson, Bella Heathcote, Max Martini, Rita Ora, Marcia Gay Harden, Andrew Airlie, Kim Basinger, Victor Rasuk, Eloise Mumford ja Luke Grimes
Genre: erotiikka, draama
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia / Unmasked Edition: 2 tuntia 11 minuuttia
Ikäraja: 16

Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjasta innostunut E. L. James kirjoitti internetiin fanitekstejä tarinasta, kunnes keksi eräänä päivänä tavan tienata hirveästi rahaa. Hän vaihtoi tekstistään hahmojen nimet ja muutti muutaman jutun sieltä täältä ja julkaisi tekstinsä kirjana "Fifty Shades of Grey" (2011). Kirja nousi suureen suosioon, joten James työsti sille kaksi jatko-osaa, minkä lisäksi vuonna 2015 ilmestyi kirjaan perustuva elokuva Fifty Shades of Grey. Useat kriitikot ja katsojat vihasivat elokuvaa, mutta koska sekin oli menestys, jatkoa tietysti seurasi. Toisen osan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2016, mutta koska Jamesilla ja ohjaaja Sam Taylor-Johnsonilla tuli suurta riitaa keskenään, ohjaaja lähti ja täytyi löytää korvaaja, jolloin ensi-ilta viivästyi. Uudeksi ohjaajaksi valittiin James Foley ja tuotanto lähti liikkeelle. Fifty Shades Darker sai ensi-iltansa tämän vuoden helmikuussa ja vaikka sekin sai murska-arviot, oli se silti suuri hitti. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa elokuvaa, vaikka olisinkin nähnyt sen ilmaiseksi lehdistönäytöksessä, sillä en ollut nähnyt ensimmäistä osaa. Aluksi ajattelin, että olisin katsonut ja arvostellut Fifty Shades of Greyn, ja käynyt sitten näytöksessä, mutten vain pystynyt tekemään niin, sillä en ollut kuullut filmistä oikeastaan mitään hyvää. Mietin, että katson Fifty Shades -leffat vasta, kun kolmas osa, Fifty Shades Freed (2018), on ilmestynyt vuokrattavaksi, jolloin voin katsoa koko homman kerralla. Kuitenkin kun huomasin, että sarjan aloitusosa tulee televisiosta, päätin vilkaista sen. Vaikka leffaa katsoessa en erityisemmin inhonnut näkemääni, muuttui se mielessäni yhä vain huonommaksi, kun mietin sitä ja lopulta tunteeni teosta kohtaan oli inho. En siis erityisemmin odottanut sarjan toisen osan näkemistä, mutta kävin kuitenkin vuokraamassa sen eräänä perjantaina ja katsoin sen samana iltana. En tiedä, mistä se johtui - ehkä siitä että vihasin ensimmäistä osaa ja uskoin toisenkin olevan yhtä hirveä tai ehkä jostain muusta - mutta mielestäni Fifty Shades Darker ei ollutkaan yhtä surkea kuin edeltäjänsä... se oli vain huono.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Fifty Shades of Grey!

Anastasia Steele päättää palata yhteen miljonääri Christian Greyn kanssa, joka yrittää lopettaa sadistiset seksimieltymyksensä. Samalla kun pariskunta yrittää saada suhdettaan toimimaan, on eräitä, jotka yrittävät pitää kaksikon erossa toisistaan.

Anastasiana nähdään jälleen Dakota Johnson, joka ei ole ihan niin huono roolissaan kuin edellisessä osassa. Tönkkö hän on silti, eikä hänen hahmonsa ole muuttunut yhtään mielenkiintoisemmaksi. Anastasia ei ole mitään ilman Christiania, minkä huomaa alusta alkaen. Edellisen leffan lopussa Anastasia jätti Christianin, koska hän säikähti tämän seksitottumuksia, mutta nyt hän on heti valmis palaamaan miehen luokse, koska... noh, eipä tarinalla ole mitään muutakaan kerrottavaa. Hahmo ei kykene koskaan tekemään niin kuin haluaa, vaan hän tottelee kiltisti Christiania ja osoittaa jälleen, että elokuvasarjan sanoma on pitää naiset alistettuina.
     Christian Greytä esittävä Jamie Dornankin parantaa hieman suoritustaan. Hänen ja Johnsonin välille on jopa muodostunut ihan pientä kemiaa, sillä he olivat ehtineet tehdä yhden filmin yhdessä. Christian ei kuitenkaan ole muuttunut yhtään parempaan suuntaan. Itse asiassa hän on mielestäni aivan kauhea henkilö! Edellisessä osassa hän vakuutteli Anastasialle, että tämä voisi koska tahansa lähteä ja hän jättäisi tämän rauhaan, mutta kun Anastasia sitten lähti, Christian vain lähettelee hänelle kukkia ja seurailee tätä eri paikkoihin. Hän ei kuuntele "ihastustaan" lähes ollenkaan, eikä mieti, miten Anastasia haluaisi elää elämäänsä, vaan ostelee tälle jatkuvasti puhelimia ja tietokoneita, sekä antaa hänelle noin vain tuhansia dollareita, koska ajattelee, että rakkaus on niin pinnallista. Christian komentaa Anastasiaa ihan kaiken aikaa ja pistää tämän tekemään kaiken, minkä haluaa. Ja sen kerran, kun Anastasia yrittää hieman sanoa vastaan, Christian huutaa, eikö hän osaa koskaan tehdä, kuten hänelle sanotaan. Tai kun Anastasia lähettää hänelle viestin, että hänen täytyy lähteä työmatkalle, jotta hänen uransa lähtisi paremmin käyntiin, Christian lähettää takaisin: "Vastaus on EI!" Hän ei siedä sitä, että Anastasia salailee asioita, muttei voi itse kertoa totuuksia. Siihen vielä päälle se, että häntä kiihottaa tuottaa muille kipua, ei Christiania voi millään pitää hyvänä tyyppinä. On todella vaikea ymmärtää, mitä Anastasia edes näkee sellaisessa kusipäässä? Ai niin, Christian on rikas.
     Elokuvassa nähdään myös edellisestä osasta tutut Christianin adoptiovanhemmat (Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie), hänen siskonsa Mia (Rita Ora) ja veljensä Elliot (Luke Grimes), Anastasian entinen kämppis Kate (Eloise Mumford), hänen valokuvaajaystävänsä José (Victor Rasuk), sekä Christianin henkivartija Taylor (Max Martini). Uusina hahmoina esitellään Batmanista (1989) tutun Kim Basingerin kehnosti esittämä Elena Lincoln, joka hyväksikäytti Christiania lapsena; Eric Johnsonin näyttelemä Anastasian uusi pomo Jack Hyde; sekä Bella Heathcoten esittämä Leila, joka on aika karmiva tapaus ja tuo pientä jännitettä mukaan. Sivuhahmoja ei tässäkään filmissä erityisemmin syvennetä, mutta heillä on silti isompi merkitys tarinassa kuin ennen.

Sen lisäksi, että Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat hieman roolisuoritustaan, ja heiltä löytyy hieman kemiaa paikoitellen, on elokuva muutenkin toteutettu kaikin puolin hieman paremmin kuin edeltäjänsä. Fifty Shades Darker ei ole vain tuhmaa pehmopornoa, jonka ympärille on keksitty tyhjänpäiväinen "rakkaustarina" kuten Fifty Shades of Greyssä, vaan siinä keskitytään Anastasian ja Christianin suhteeseen kiinnostavammin. Seksiä on kyllä mukana, mutta oudon pakotetun tuntuisesti. Koska sarjalla on tietty maine, on päähenkilöiden pakko käydä sängyn puolella tasaisin väliajoin, jotta yleisö pysyisi tyytyväisenä. Ihan oikeasti, kuka aloittaa tämän leffan katsomisen, sillä häntä kiinnostaa jokin muu kuin päähenkilöiden seksileikit? Tai siis minähän katsoin tätä ihan vain ammatillisessa mielessä kriitikkona...

Fifty Shades Darker ei kerro siitä, että Anastasiaa kiehtoisi Christianin sänkytaidot, vaan tällä kertaa hahmon täytyy todella pohtia, onko Christianin kanssa eläminen sitä, mitä hän oikeasti haluaa? Aiemmin Anastasian täytyi elää Christianin urpon sopimuksen mukaan, mutta nyt Christianin pitäisi oppia normaalimpaa suhdetta. Siihen kun lisää vielä suhdetta vaikeuttavia asioita, kuten Anastasiasta kiinnostunut pomo ja Christianin menneisyydestä ilmaantuvat piinaavat henkilöt, voisi kyseessä oli kiinnostava tarina. Yllättävää kyllä, paikoitellen elokuva jopa sai minut kiinnostumaan tarinastaan, etenkin silloin kun mukana oli joko Jack Hyde, Elena Lincoln tai Leila, joka todella tuo mukaan jonkinlaista jännitystä. Harmi vain, että näitä kolmea henkilöä ei kuitenkaan hyödynnetä kovin kummoisesti ja jokainen lähinnä katoaa jonnekin. Heitä pohjustetaan aiheuttamaan ongelmia tulevaisuudessa, joten ehkä he tuovat jotain mielenkiintoa sarjan päätösosaan. Onneksi mukana on myös pari kohtausta, joissa päähenkilöt ovat kahdestaan ja joihin on saatu kiinnostavuutta - enkä tarkoita väkinäisiä seksihetkiä. Lopetuskohtaus on selvä parannus edelliseen osaan verrattuna ja se tuntuu todella päättävän filmin, sen lisäksi että se pohjustaa trilogian päätösosaa.

Harmillisesti siihen hyvät puolet elokuvasta jäävätkin. Muutama kiinnostava hahmo ja pari onnistunutta hetkeä eivät pelasta kokonaisuutta, kun mukaan on lipsahtanut sellaisia hetkiä kuin naamiaisjuhlat, jotka Anastasia joutuu viettämään geishakuulat alapäässään. Kohtaus on naurettavan kamala, varsinkin kun huomaa, ettei siinä ole oikeastaan mitään logiikkaa. Jos kuulat tuottavat Anastasialle mielihyvää, kun hän istuu pöydän ääreen syömään, mikseivät ne vaikuttaneet, kun hän istui autossa matkalla juhliin? Kohtaus on muutenkin niin kömpelösti toteutettu, että sen toivoisi kuuluvan poistettuihin hetkiin. Kaikkein huonointa on kuitenkin loppupään helikopteriosuus, joka on leikattu ihan päin mäntyä. Ymmärrän sen tarkoituksen tarinassa, mutta siihen ei ole nähty yhtään vaivaa, jolloin se on vain todella laimea. Leffaan on muutenkin mahdutettu paljon laimeita ja tylsiä kohtia, sekä tahattoman koomisia hetkiä, jotka olisi voinut poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa. Vaikka päähenkilöiden suhteeseen on saatu parempaa sisältöä kuin edellisessä osassa, hahmot ovat silti heikkoja (Christianin tapauksessa hirveitä), jolloin parisuhteen seuraaminen ei ole kovin mukavaa. Paikoitellen myös tuntuu täysin siltä, että tämä on pelkkä väliosa, sillä tarpeettomia kohtauksia on niin paljon, ettei leffalla oikeastaan ole tarpeeksi tarinaa kerrottavana täyttääkseen kahden tunnin kestonsa. Fifty Shades Darkerin katsominen on miellyttävämpi tapa viettää kaksituntinen kuin Fifty Shades of Greyn katselu, mutta kyllä sitä aikansa käyttäisi mieluummin johonkin muuhun. Noh, paras puoli on, että olemme sarjassa voiton puolella: kaksi katsottu, yksi enää jäljellä ja sitten se on ohi!

Sarjan ohjaus on tosiaan vaihtunut ja tällä kertaa hommaa hoitaa David Foley, joka osaa työnsä selvästi edeltäjäänsä paremmin. Foleyta ei voi syyttää filmin epäonnistumisesta, sillä onhan se vaikea saada hyvää aikaiseksi kirjasta, joka on aika varmasti roskaa. Käsikirjoituksesta vastaa E. L. Jamesin aviomies Niall Leonard, mikä ei ole kovin hyvä ratkaisu, sillä onhan se hieman kummallista, että mies muuttaa vaimonsa kirjan leffaksi. Repliikit ovat usein kökköjä ja naurettavia, minkä lisäksi tarinan kiinnostavat asiat tuntuvat jäävän täysin sivuun loppujen lopuksi. Kuvaus on tässäkin filmissä onnistunutta, mutta leikkaus on paikoitellen kömpelöä. Visuaaliset efektit eivät ole mitä parhaimmat, etenkään helikopterikohtauksessa. Musiikeista vastaa yhä Danny Elfman -parka, joka ei ole tähänkään saanut aikaan mitään muistettavaa. Toivottavasti hän löytää tutun tyylinsä Tim Burtonin Dumbossa (2019). Kaikki seksikohtaukset ovat tässäkin filmissä saatu muistuttamaan musiikkivideoita, sillä jokaisen päälle on pistetty jumputtamaan jokin pop-kappale.

Elokuvasta on olemassa lähes vartin pidempi Unmasked Edition, joka sisältää kokonaan uusia ja pidennettyjä kohtauksia. Pidempi versio sisältää Anastasian äidin (Jennifer Ehle), jota ei teatteriversiosta löydy, minkä lisäksi karmivan Leilan osuutta on kasvatettu. Versioon on myös lisätty täysin turha biljardikohtaus, joka aluksi vaikuttaa näyttävän, että Anastasia olisikin jossain parempi kuin Christian, mutta joka johtaakin vain alistavaan seksiin ja menettää näin merkityksensä. Itse näin Unmasked Editionin ja vaikka sen takia kärsimykseni oli pidempi, oli se hyvä ratkaisu, sillä Leila herätti kiinnostusta outoudellaan.

Yhteenveto: Fifty Shades Darker on joka tasolla selkeä parannus edelliseen osaan verrattuna, mutta se on silti huono elokuva. Filmi ei onneksi yritä olla pelkkää pikkutuhmaa pehmopornoa, vaan siihen on yritetty löytää muutakin sisältöä, missä ei kuitenkaan ole hirveän hyvin onnistuttu. Itse seksikohtaukset ovat tällä kertaa jopa oudon väkinäisiä. Mukaan on saatu pienesti kiinnostavia asioita, mutta niitä ei valitettavasti hyödynnetä kunnolla. Dakota Johnson ja Jamie Dornan parantavat pienesti roolisuorituksiaan, mutta ovat silti kehnoja, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat kamalia. Minä suorastaan inhoan Christian Greytä! Filmillä on paljon parempi lopetus kuin edeltäjällään, mutta loppupään helikopteriosio on todella surkea. Käsikirjoitus on kehno ja mukaan mahtuu paljon kamalia repliikkejä. Vaikka mukana on enemmän hyviä puolia kuin edeltäjässä, on Fifty Shades Darker huono filmi, jonka katselua en suosittele kenellekään. Se on sopiva vain teinitytöille ja heidän äideilleen, sillä nuorempia seksielämä on alkanut kiinnostaa ja vanhemmat taas saattavat löytää siitä jotain uutta petipuuhiinsa. Yhdessä tyttären ja äidin ei tosin kannata tätä nähdä, sillä se olisi aivan varmasti todella epämiellyttävää ja outoa. Lopputekstien aikana nähdään todella lyhyt mainos sarjan kolmannesta osasta, Fifty Shades Freedistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.joblo.com
Fifty Shades Darker, 2017, Universal Pictures, Perfect World Pictures

Arvostelu: Fifty Shades of Grey (2015)

FIFTY SHADES OF GREY

Ohjaus: Sam Taylor-Johnson
Pääosissa: Dakota Johnson, Jamie Dornan, Eloise Mumford, Jennifer Ehle, Victor Rasuk, Marcia Gay Harden, Luke Grimes, Rita Ora, Max Martini ja Callum Keith Rennie
Genre: erotiikka, draama, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia / Unseen Edition: 2 tuntia 9 minuuttia
Ikäraja: 16

Fifty Shades of Grey perustuu E. L. Jamesin samannimiseen hittikirjaan vuodelta 2011. "Fifty Shades of Grey" -kirja taas perustuu Stephenie Meyerin "Twilight"-kirjasarjaan (2005-2008). E. L. James luki Meyerin kirjat ja innostui niistä niin paljon, että päätti kirjoittaa niistä omaa seksipainotteista fanitekstiä, eli "fan fictionia". Eräänä päivänä hän päätti kirjoittaa tekstinsä uudestaan, vaihtoi nimet ja julkaisi "Twilight"-kopionsa kirjana. Miljoonat ihmiset (pääasiassa naiset) hullaantuivat kirjasta, joten oli vääjäämätöntä, että sen pohjalta tehtäisiin myös elokuva. Vuonna 2013 useat yhtiöt kilpailivat leffaoikeuksien saamisesta, kunnes Universal Pictures ja Focus Features voittivat. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta ja Fifty Shades of Grey sai ensi-iltansa helmikuussa 2015, juuri sopivasti ystävänpäivän aikoihin. Elokuva oli iso menestys ja monet kirjan fanit olivat innoissaan siitä, mutta kriitikot haukkuivat sen lyttyyn. Se oli yksi ilmestymisvuotensa inhotuimmista elokuvista ja se jopa voitti viisi Golden Raspberry-, eli Razzie-palkintoa (huonoin elokuva, huonoin miespääosa, huonoin naispääosa, huonoin parivaljakko ja huonoin käsikirjoitus) kuudesta ehdokkuudestaan (vain huonointa ohjausta se ei voittanut). Jostain syystä leffaan tehdyt kappaleet "Earned It" ja "Love Me Like You Do" saivat Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, mutteivät voittaneet niitä. Itse en käynyt katsomassa elokuvaa, kun se ilmestyi teattereihin. Muistan kuitenkin, kun se pyöri leffateattereissa ja Finnkinon täytyi alkaa tarkistaa ikä kaikilta nuorilta K16-leffoissa, sillä niin monet yläasteikäiset huijasivat ikänsä päästäkseen katsomaan Fifty Shades of Greyta. Arvioiden takia ajattelin, etten koskaan katsoisi leffaa. Kuitenkin kun aloin kirjoittamaan omia arvosteluja, mietin, että jossain kohtaa katsoisin koko Fifty Shades -sarjan (2015-2018) läpi ja arvostelisin sen osat. Ajattelin kuitenkin tehdä sen vasta, kun sarjan kolmas osa Fifty Shades Freed (2018) olisi ilmestynyt vuokrattavaksi, mutta huomatessani eräänä syyskuun iltana, että Fifty Shades of Grey tulee televisiosta, päätin hyödyntää ilmaisen tilaisuuden ja katsoin sen. Ja noh... hirveähän se oli.

Anastasia Steele -niminen opiskelija haastattelee nuorta miljardööri Christian Greyta yliopistonsa lehteen. Tapaamisen jälkeen kaksikolle syttyy nopeasti todella erikoinen suhde. Christian ei nimittäin välitä romantiikasta, vaan rajusta seksistä.

Pääosassa Anastasiana nähdään Dakota Johnson, jonka roolisuorituksesta on jostain syystä pidetty. Omasta mielestäni hän on elokuvan surkein näyttelijä. Hänessä ei ole nimittäin lainkaan sydäntä, sielua, energiaa tai mitään koko leffan aikana. Hänen esiintymisensä on niin onttoa, tylsää ja puuduttavaa, että on vaikea kuvitella jonkun ökyrikkaan miehen innostuvan hänestä. Vain seksikohtauksissa Johnson näyttää merkkejä siitä, että onkin elossa, eikä olekaan väkinäisesti näyttelevä zombie. Eipä siinä, onhan se vaikea näytellä onnistuneesti, jos hahmokin on surkea. Anastasia Steele on nimittäin yksi huonoimmista naishahmoista, jonka tiedän. Hän ei kykene mihinkään ilman Christiania ja vaikka miehen seksimieltymykset karmivatkin Anastasiaa, on hänen pakko palata takaisin Christianin luokse, sillä Anastasian on tarkoitus viestiä, että naisten asema ei ole mitään muuta kuin olla aina miehen pompoteltavana, mikä on vain väärin.

Jamie Dornan ei ole kovin paljoa parempi Christian Greynä. Dornanilta löytyy pari ilmettä enemmän, eikä hänen roolityönsä ole välillä yhtä elotonta, mutta hän ei ole lainkaan uskottava miljardöörinä, eikä hän ole sellainen hurmuri, mikä Christianin pitäisi olla. Sen lisäksi on todella outoa ajatella, että naiset noin vain ihastuisivat häneen, sillä vaikka hän osteleekin heille kalliita lahjoja sun muuta, on hän aika kauhea, itsekäs ja tunteeton persoona. Christiankin on todella surkea hahmo, sillä hänen tarkoituksensa on viestiä, että miehet voivat tehdä naisilleen ihan mitä tahansa, vaikka naiset eivät siitä pitäisi. Hänellä on tarkat säännöt siitä, mitä "hempeää" hän suostuu tekemään naisten kanssa. Hän ei esimerkiksi suostu nukkumaan heidän vieressään, eikä käy treffeillä. Christian ei suostu joustamaan säännöistään, mutta vaatii sitä muilta. Hän on kauhea myös sen takia, että vaikka hän väittää Anastasialle, että tämä voi koska tahansa sanoa "ei" ja lähteä, Christian tunkeilee silti hänen kotiinsa ja yrittää pitää tätä väkisin luonaan. Sitomisleikeissä sun muussa ei ole vikaa, mutta se miten Christian nauttii asioista, on aika sairasta.
     Elokuvassa nähdään myös pienissä rooleissa Eloise Mumford Anastasian kämppiksenä Katena, Jennifer Ehle Anastasian äitinä ja Callum Keith Rennie hänen isäpuolenaan, Marcia Gay Harden ja Andrew Airlie Christianin vanhempina, Luke Grimes hänen isoveli Elliotina, Rita Ora hänen pikkusisko Miana, sekä Victor Rasuk Anastasian valokuvaajaystävä Joséna. Muut näyttelijät eivät ole yhtä surkeita kuin leffan päätähdet, mutta heidän osuutensa ovat niin pienet, että heidän taidoistaan on muutenkin vaikea sanoa mitään.

Fifty Shades of Grey ei ole heti alkuun kammottavan huono. Ensimmäistä kunnon kohtausta edeltävät kuvat alkutekstien aikana ovat ihan tyylikkäitä ja niitä on mukava katsoa. Niiden jälkeen tuleva kohtauskaan ei ole järkyttävän kauhea. Se on vain tylsä. Ensimmäisen puolen tunnin ajan en ajatellut, että elokuva olisi täyttä kuraa, vaan pidin sitä vain todella tylsänä. Elokuva kertoo tietysti pelkästään Anastasian ja Christianin erikoisesta suhteesta, en muuta odottanutkaan, mutta kun hahmot ovat surkeita ja heidän näyttelijänsä ihan yhtä kehnoja, on heidän yhteisiä kohtauksiaan todella puuduttavaa seurata - varsinkin kun Dakota Johnsonin ja Jamie Dornanin väliltä ei löydy kemiaa. Ei yhtään. Ja kun elokuvan tärkein asia, eli heidän suhteensa ei ole lähtökohdiltaankaan uskottava, eikä se tunnu miltään, on leffaa vain erittäin ikävää katsoa. Jossain kohtaa filmi alkaa muuttua inhottavan siirappiseksi, vaikka siinä yritetäänkin kiven kovaa väittää, että kaksikon välillä ei ole rakkautta, vaan heidän suhteensa koostuu pelkästä seksistä. Ja ensimmäisen seksikohtauksen jälkeen koko leffassa ei olekaan muusta kyse. Hassua kyllä, minun on pakko myöntää, että tuhmat hetket olivat leffan parasta antia, sillä näyttelijät eivät puhuneet mitään ja heidän tarvitsi vain esittää nauttivansa, jolloin heistä löytyi edes hieman energiaa. Vähän niin kuin pornossa. Paitsi että tässä ei näytetä kovin paljoa ja taustalle on aina tungettu jokin pop-jumputus, jolloin seksisessiot tuntuvat enemmänkin musiikkivideoilta.

Seksikohtaukset ovat parhaita kohtia myös sen takia, että aina kun Anastasia ja Christian eivät ole sängyssä, on elokuva vain todella puuduttava, eikä siitä löydy oikeastaan mitään sisältöä. Hahmojen muuta elämää ei näytetä kuin lyhyesti, jotta tekijät voisivat sanoa, että mukana on tarina, mutta pääasiassa loppupuolisko on sitä, että Anastasia ei tiedä ollako vai eikö olla Christianin jutuissa mukana. Yksi hauskimmista jutuista koko leffassa on, että Christian jopa tekee Anastasialle monisivuisen sopimuksen, jossa Anastasia voi vaikuttaa siihen, kuinka rajua heidän seksinsä on. Anastasia ei tietenkään ole varma, miten suhtautua asiaan, mutta jottei elokuva vain tylsistyttäisi, niin he kokeilevat panohommia kuitenkin. Muuten leffa ei oikeastaan ole hauska, jos tahatonta koomisuutta ei lasketa mukaan. Itse naurahdin parissa kohtaa, kun elokuvasta huomasi, että se todella oli tehty "Twilightin" pohjalta. Mukana on samanlaisia hetkiä ja suunnilleen yhtä surkea rakkaustarina. Paitsi ai niin, Christianhan ei omien sanojensa mukaan tee mitään rakkausjuttuja, vaan hän "panee... lujaa". Elokuva on täynnä todella surkeita hetkiä, jolloin haluaisi vain lopettaa katsomisen kokonaan. Mutta erikoista kyllä, kun leffa vihdoin päättyy, voi ensireaktio olla: "Tähänkö tämä nyt loppui?!" Leffa loppuu nimittäin niin seinään, ettei siinä tunnu olevan loppua lainkaan. Elokuvan lopetuskohtaus on yksi surkeimmista, mitä olen koskaan nähnyt. Se on äärimmäisen antiklimaattinen ja todella typerä. Kun ruutu menee pimeäksi, katsojana odottaa vielä ainakin yhtä kohtausta (tai koska katsoin televisiosta, niin odotin mainoskatkoa), mutta yhtäkkiä lopputekstit jo alkavat. Toisaalta eikö se ole vain osuvaa, että törkeän huonolla elokuvalla on törkeän huono loppu? Fifty Shades of Grey on todella ontto ja sieluton, sekä ärsyttävän pinnallinen elokuva. Sen tarkoitus on näyttää, että miehet ovat kusipäisiä seksihulluja, eivätkä naiset voi mitään muuta kuin alistua heidän tahtoonsa. Toisaalta jotkut ihmiset ovat oikeasti niin pinnallisia, että he luultavasti tekisivät mitä tahansa, jos kyseessä on rikas mies, joka voi ostella heille autoja.

Elokuvan on ohjannut Sam Taylor-Johnson, joka ei ole tehnyt kovin kummoista työtä leffan parissa. Näyttelijöistä hän ei ole saanut irti oikeastaan mitään hyvää, mutta visuaalisen puolen hän on kehittänyt ihan taitavasti. En kuitenkaan syytä Taylor-Johnsonia elokuvan huonoudesta, vaan kirjailija E. L. Jamesia, jonka työstämä lähdemateriaali on varmaan ihan yhtä kauheaa roskaa. Kirjan pohjalta tehty käsikirjoitus on leffan huonoin asia. Sen lisäksi, että tarina on äärimmäisen pitkästyttävä, repliikit ovat kammottavan surkeita. Läpi leffan Anastasian ja Christianin välinen dialogi on todella hirveää, jonka takia heidän roolisuorituksensa tuntuvat vielä huonommilta. Jotkut repliikit ovat jopa naurettavan kehnoja. Fifty Shades of Grey on sentään kuvattu hyvin. Kuvat ovat tasaisia ja niissä häiritsee vain ankea värimaailma. Leikkaus on paikoitellen sujuvaa, mutta välillä se on liian hidasta ja välillä taas liian nopeaa. Selkeitä tehosteita ei oikeastaan ole, jos ruudulle ilmestyviä tekstiviestejä ei laske mukaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Danny Elfman -parka. En tiedä, miksi Elfman on päätynyt mukaan projektiin, luultavasti rahan takia, mutta kovin kiinnostavia musiikkeja hän ei ole saanut aikaan.

Elokuvasta on olemassa muutaman minuutin pidempi Unseen Edition, jossa on pidempiä kohtauksia, sekä pari uutta kohtausta, joista yksi on erilainen lopetus. Katsoin pidennetyn version lopetuksen Youtubesta, eikä se ole oikeastaan yhtään sen parempi kuin teatteriversion loppu.

Yhteenveto: Fifty Shades of Greyn kutsuminen hyväksi elokuvaksi on kuin söisi koirankakkaa ja väittäisi sitä suklaaksi. Ajattelin aluksi antaa sille jopa kaksi pistettä kymmenestä, sillä en täysin inhonnut leffaa katsoessani sitä ja mietin, että mitä jos jatko-osat olisivat vielä huonompia, enkä voisikaan antaa niille pienempää arvosanaa? Mutta kun mietin leffaa tarkemmin, en löytänyt siitä mitään muuta hyvää kuin tyylikkään kuvauksen. Päänäyttelijät ovat todella surkeita rooleissaan, etenkin Dakota Johnson, minkä lisäksi heidän hahmonsa ovat erittäin kauheita. Käsikirjoitus on roskaa, jolloin typerät repliikit saavat näyttelijöiden esiintymisen tuntumaan vielä huonommalta. Aluksi leffa on vain todella tylsä, mutta sen jälkeen se vain huononee ja huononee, muuttuu ärsyttävän siirappiseksi ja tahattoman typeräksi. Niin hölmöltä kuin se kuulostaakin, niin seksikohtaukset ovat parasta elokuvassa, sillä niihin oli edes hieman panostettu, eikä leffa ollut silloin äärimmäisen puuduttava. Leffa esittää miehet kontrolloivina seksihulluina ja naiset heikkoina ja alistuvina, jolloin sen sanoma tuntuu aika järkyttävältä. Fifty Shades of Grey on yksi kaikkien aikojen paskimmista elokuvista, enkä suosittele sitä kenellekään. Tämä on tehty kiimaisille teinitytöille ja vanhemmille naisille, joiden oma mies ei enää kykene asioihin kuten nuorena, jolloin tämä filmi voi tuottaa riemua. Muut pysykää tästä kaukana. Katsokaa mieluummin pornoa, sillä siinä on vain leffan parasta osuutta. Jopa Twilight - Houkutus (Twilight - 2008) on tätä parempi, sillä siinä on sentään vampyyreita ja ihmissusia. Ehkä Fifty Shades of Grey olisikin parempi, jos Christian paljastuisi lopussa Edward Cullenin kauan kadoksissa olleeksi vampyyriveljeksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.fatmovieguy.com
Fifty Shades of Grey, 2015, Focus Features, Michael De Luca Productions, Trigger Street Productions