Arvostelu: Abigail (2024)

ABIGAIL

Ohjaus: Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett

Pääosissa: Melissa Barrera, Dan Stevens, Alisha Weir, Kathryn Newton, Kevin Durand, Will Catlett, Angus Cloud, Giancarlo Esposito ja Matthew Goode

Genre: kauhu, komedia

Kesto: 1 tunti 49 minuuttia

Ikäraja: 16

Abigail on Radio Silence -duon uusi kauhukomedia, joka pohjautuu löyhästi elokuvaan Dracula's Daughter vuodelta 1936. Tehtyään Screamin (2022) ja Scream VI:n (2023), ohjaajat Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett ilmoittivat työstävänsä Universalille nykypäivään sijoittuvaa sovitusta yhdestä yhtiön kauhuklassikoista. Aluksi elokuva kulki alkuperäisen leffan nimellä, mutta se päätettiin vaihtaa Abigailiksi. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2023 ja nyt Abigail on saapunut elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin Radio Silencen työstävän uutta kauhukomediaa. Minulta kesti kuitenkin lähes viikko ensi-illasta, ennen kuin kävin katsomassa Abigailin.

Joukko rikollisia kidnappaa rikkaan miehen tyttären, vaatiakseen tästä miljoonien dollareiden lunnaita. Pian sieppaajille kuitenkin selviää, ettei kyseessä olekaan mikään tuiki tavallinen ballerinatyttö...

Netflixin Matilda: Musikaali -elokuvasta (Matilda the Musical - 2022) tuttu Alisha Weir näyttelee elokuvan nimikkohahmoa, Abigailia, joka joutuu kidnapatuksi. Kidnappaajina taas nähdään uusista Scream-leffoista tuttu Melissa Barrera, vastikään Godzilla x Kong: The New Empiressa (2024) esiintynyt Dan Stevens ja Lisa Frankensteinissa (2024) nähty Kathryn Newton, tulevassa Kingdom of the Planet of the Apesissa (2024) pahisroolia esittävä Kevin Durand, Apple TV+:n uudessa scifisarjassa Constellation (2024-) esiintyvä Will Catlett, sekä Euphoria-sarjasta (2019-) tuttu ja viime kesänä menehtynyt Angus Cloud viimeisessä roolissaan. Myös Breaking Badista (2008-2013) tuttu Giancarlo Esposito tekee pikaisen roolin kidnappaajat palkkaavana Lambertina. Kidnappaajista lähinnä vain Barrerasta ja Stevensistä saadaan enemmän irti, kun taas muut hahmot jäävät aika yksiulotteisiksi, yhden piirteen tyypeiksi. Itse Abigail onkin hahmogallerian monipuolisin ja tytöstä löytyy uusia piirteitä sieppausyön edetessä. Vasta neljätoistavuotias Weir suoriutuu vaativasta roolistaan ihailtavalla antaumuksella ja toivon, että tytölle aukeaa uusia rooleja tämän leffan myötä. Muutkin näyttelijät suoriutuvat pääasiassa vähintään kelvollisesti rooleistaan. Kidnappaajapoppoosta Barrera tekee väkevintä työtä (mitä toki auttaa, että käsikirjoitus antaa hänelle eniten ammennettavaa), kun taas Newton jää heikoimmaksi, joskin myös häneltä löytyy oivat ja hauskat hetkensä. Katsojan on helppo arvata lähes jokaisen hahmon kohtalot, eikä loppujen lopuksi juuri kenestäkään välitä ihan kauheasti.

Abigail osoittautui mainioksi kauhukomediaksi, jossa olisi ainesta vieläkin parempaan. Siitä löytyy vahvuutensa ja heikkoutensa, joista jälkimmäiseen kuuluu pieni tunnelmallinen kömpelyys, liian pitkäksi venytetty kesto (tunnin ja kolmen vartin leffassa on yhteensä ainakin kymmenisen minuuttia turhaa tyhjäkäyntiä), sekä harmillinen markkinointi. Kidnappauskeikka saa nimittäin yön aikana varsin mojovan käänteen, joka kääntää koko status quon ylösalaisin ja tekee hommasta entistä kiinnostavampaa. Markkinointitiimi on kuitenkin päättänyt rakentaa markkinoinnin täysin tämän käänteen ympärille. Toisaalta ilman tätä paljastusta moni tuskin kävisi katsomassa elokuvaa, mutta samalla on hieman tylsää seurata leffan ensimmäistä neljääkymmentäviittä minuuttia, kun vain odotat, milloin myös hahmot saavat selville ennakkoon tietämäsi totuuden sieppauksesta.

Kun tämän sysää mielestä syrjään, on Abigail varsin viihdyttävä tapaus. Jos leffan onnistuu näkemään tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, on luvassa takuulla yllättävä tarina, joka tiukentaa otettaan kaiken aikaa edetessään. Leffan ensimmäinen puolisko keskittyy lähinnä mysteerin ja jännityksen rakenteluun ja homma pääseekin tosissaan vauhtiin vasta puolenvälin tietämillä. Ja sitten kun elokuva pääsee vauhtiin, niin se myös todella pääsee vauhtiin. Verellä ruvetaan läträämään litratolkulla ja samalla toisaalta jopa vaadittava komedia-aspekti nostaa enemmän päätään. Loppuhuipennus jätti minut hieman kylmäksi ratkaisuillaan, etenkin erään hahmon tuulesta temmatulla "kehityskaarella", mutta silti pidin Abigailia kokonaisuutena toimivana.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Radio Silencenä tunnettu kaksikko Matt Bettinelli-Olpin ja Tyler Gillett, jotka tekivät minuun vaikutuksen kauhukomediallaan Ready or Not (2019). Abigailissa duo tekee pääasiassa oivaa työtä, joskin välillä leffan komediajutut eivät täysin istu sekaan. Stephen Shieldsin ja Guy Busickin työstämä käsikirjoitus on pitkään onnistunut, etenkin kun he saavat katsojan vaihtamaan puolta vastakkainasettelussa pitkin elokuvaa. He eivät vain täysin onnistu viemään hyvää ideaansa hyvään päätökseen. Abigail on taitavasti kuvattu ja valaistu. Lavasteet ovat hienot ja maskeeraukset muuttuvat kaiken aikaa villimmiksi ja verisemmiksi. Äänimaailma luottaa paikoin liikaa kovaäänisiin säikyttelypamauksiin. Brian Tylerin musiikit lisäävät jännitettä taustalla, mutta pääasiassa mieleen jää leffassa useasti kuultava ote Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-baletista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.4.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Abigail, 2024, Radio Silence Productions, Project X Entertainment, Wild Atlantic Pictures, Québec Production Services Tax Credit

Arvostelu: Lisa Frankenstein (2024)

LISA FRANKENSTEIN

Ohjaus: Zelda Williams

Pääosissa: Kathryn Newton, Cole Sprouse, Liza Soberano, Henry Eikenberry, Joe Chrest, Carla Gugino, Bryce Romero, Jennifer Pierce Mathus ja Luke Sexton

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 41 minuuttia

Ikäraja: 16

Lisa Frankenstein on Robin Williamsin tyttären Zelda Williamsin esikoisohjaus. Diablo Cody kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen ja sai ideansa läpi MXN Entertainmentilla. Williams pestattiin ohjaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Lisa Frankenstein on saapunut elokuvateattereihin ja itse odotin elokuvan näkemistä innolla. Traileri näytti todella veikeältä ja kävinkin innokkain mielin katsomassa Lisa Frankensteinin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Yksinäinen Lisa Swallows haaveilee rakkaudesta ja ihastelee hautausmaalla vuosikymmeniä sitten kuolleen nuoren miehen hautakiveä koristavaa näköispatsasta. Eräänä yönä salamanisku herättää nuorukaisen takaisin henkiin, mullistaen Lisan elämän.

Pääroolissa Lisa Swallowsina nähdään Kathryn Newton, josta on viime vuosina noussut isompi tähti muun muassa Pokémon Detective Pikachun (2019) ja Ant-Man and the Wasp: Quantumanian (2023) kautta. Kauhukomedioiden puolella Newton näyttikin jo kyntensä muutaman vuoden takaisessa Freakyssä (2020). Lisa Swallowsina Netwon suoriutuu ailahtelevasti. Hän on ajoittain erittäin mainio, heittäytyen yhä enemmän hieman goottisen naisenalun vietäväksi, tämän muuttuessa kohtaus kohtaukselta vinksahtaneemmaksi. Ajoittain Newton ampuu kiusallisesti yli, mutta pääasiassa hän toimii oivallisesti osassaan.

     Ja mitä olisikaan Frankenstein, tai no, tässä tapauksessa Swallows ilman hirviötään? Tässä Frankenstein-tarinassa hirviö on Riverdale-sarjasta (2017-2023) tutun Cole Sprousen esittämä nuorukainen, joka on kuollut vuosia sitten ja joka herää henkiin Lisan takia. Sprouse näyttelee onnistuneesti kömpelöä ja aluksi hieman hurjaa, mutta nopeasti herkäksi ja rakastavaksi paljastuvaa monsteria, joka muuttaa Lisan elämän totaalisesti.

     Elokuvassa nähdään myös Joe Chrest Lisan isänä, Carla Gugino tämän uutena vaimona Janetina ja Liza Soberano tämän tyttärenä, eli Lisan siskopuolena Taffyna, sekä Henry Eikenberry Lisan toisena ihastuksenkohteena, Michael Trentinä. Chrest istuu hyvin vässykän isän rooliin, kun taas Gugino on leffan parasta antia inhottavana, mutta itseään rakastettavana pidettävänä äitipuolena. Soberano irrottelee hyvin siskon osassa, mutta Eikenberry ei toimi Michaelina. Lisa puhuu Michaelista tämän älykkyyden takia ja ylistää tätä erilaiseksi kuin koulun urheilijapojat, mutta kun Eikenberry saapuu ruutuun, tämä näyttää ja tuntuu mitä geneerisimmältä jenkkifutisjätkältä, joka ei juuri älyllään häikäise.

Lisa Frankenstein osoittautui valitettavasti pettymykseksi ja harmillisen pliisuksi romanttiseksi kauhukomediaksi. Ei elokuva huono ole, mutta se jää kauas potentiaalistaan. Leffasta tulee hieman mieleen viimevuotinen vampyyrikomedia Renfield (2023), joka oli myös paperilla aivan mahtava idea, mutta jonka toteutus jäi turhauttavan keskinkertaiseksi. Renfieldin tavoin myös Lisa Frankenstein sisältää tähtihetkensä ja kun elokuva toimii, niin se myös toimii. Kokonaisuus jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan, oli kyse sitten tasoltaan todella vaihtelevasta komediasta tai uskaltamattomuudesta olla edes hetkellisesti oikeasti pelottava. Tim Burtonin leffat ovat selvästi toimineet inspiraationa, mutta ensikertalaisohjaaja Zelda Williams ei ole uskaltanut tuoda mukaan samanlaista särmää, karmivuutta ja riemastuttavuutta, joilla Burton leikkii parhaimmillaan erinomaisesti.

Itse tarina jää myös hieman puolitiehen. Omasta mielestäni Michael Trent on hahmona lähinnä vain tiellä ja leffan olisi kannattanut keskittyä nimenomaan Lisan ja hirviön väliseen pöhköön ja ajoittain kivan kieroon suhteeseen. Newtonin ja Sprousen väliltä löytyy kummaa kemiaa, mutta elokuva ei ihan osaa hyödyntää sitä kuin vain parissa kohtauksessa ja nekin löytyvät lähinnä ihan loppupäästä. Jotkut puolet Jennifer's Bodynkin (2009) kirjoittaneen Diablo Codyn käsikirjoituksesta ovat vekkuleita, mutta toiset taas tuntuvat raakileilta. Lisa Frankensteinia katsoessa herää vähän väliä ärsyttävä tunne, että homman pitäisi lähteä villimmin lentoon, mutta jokin pidättelee menoa koko ajan. Ristiriitainen paketti yltää juuri ja juuri plussan puolelle.

Zelda Williamsin ohjaus tarvitsisi hieman lisää potkua. Elokuvasta näkyy, että työryhmällä on ollut hauskaa kuvauksissa, mutta Williams ei aina ihan onnistu siirtämään sitä hauskuutta katsomoon saakka. Häneltä kuitenkin löytyy silmää oivalliselle visuaaliselle ilmeelle. Kasariestetiikkaa matkiva Lisa Frankenstein on tyylikkäästi kuvattu, paikoin voimakkaasti valaistu ja värimaailmalla kikkaillaan toimivasti. Lavasteet ovat hienot, puvustus mainio ja hirviön maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Erikoistehosteet ovat sopivan vekkulit ja alkutekstien aikana nähtävä animaatio-osuus on kekseliäs. Äänimaisema on pätevästi rakennettu ja Isabella Summersin säveltämät musiikit tunnelmoivat kelvollisesti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Lisa Frankenstein, 2024, MXN Entertainment

Arvostelu: Ant-Man and the Wasp: Quantumania (2023)

ANT-MAN AND THE WASP: QUANTUMANIA

Ohjaus: Peyton Reed

Pääosissa: Paul Rudd, Evangeline Lilly, Kathryn Newton, Michael Douglas, Michelle Pfeiffer, Jonathan Majors, Corey Stoll, Katy O'Brian, David Dastmalchian, William Jackson Harper ja Bill Murray

Genre: scifi, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia

Ikäraja: 12

Ant-Man and the Wasp: Quantumania on Marvelin elokuvauniversumin 31. elokuva ja se perustuu Marvelin samannimisiin sarjakuvahahmoihin. Elokuvien puolella hahmot tekivät ensiesiintymisensä vuoden 2015 leffassa Ant-Man ja ovat sen jälkeen olleet mukana jatko-osassa Ant-Man and the Wasp (2018), sekä muiden supersankarien kanssa elokuvissa Captain America: Civil War (2016) ja Avengers: Endgame (2019). Heti Ant-Man and the Waspin ilmestymisen jälkeen alkoi kolmannen elokuvan suunnittelu. Tuotanto kuitenkin viivästyi alkuvuodesta 2020 levinneen koronaviruspandemian takia ja kuvaukset käynnistyivät vasta helmikuussa 2021. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2022, mutta sen ensi-iltaa siirrettiin ensin helmikuulle 2023 ja sitten heinäkuulle 2023. Ensi-ilta kuitenkin aikaistettiin lopulta takaisin helmikuulle, sillä elokuva oli valmiimpi julkaisuun kuin Marvelin toinen elokuva, The Marvels (2023), joka siirtyi tämän tieltä helmikuulta heinäkuulle. Nyt Ant-Man and the Wasp: Quantumania saapuu elokuvateattereihin ja itse olen odottanut filmiä optimistisena. Pidin aiemmista Ant-Man -leffoista ja kolmososan trailerit näyttivät lupaavilta. Kävinkin katsomassa Ant-Man and the Wasp: Quantumanian heti sen ensi-iltanapäivänä Finnkinon IMAX-salissa.

Scott Lang, Hope Van Dyne, Scottin tytär Cassie ja Hopen vanhemmat Hank ja Janet päätyvät uuteen seikkailuun kvanttimaailmassa, missä he kohtaavat Kang Valloittajan.

Paul Rudd ja Evangeline Lilly palaavat rooleihinsa Scott Langiksi ja Hope Van Dyneksi, eli supersankariduo Ant-Maniksi ja Waspiksi. Avengers: Endgame -elokuvan tapahtumien jälkeen Scottista on tullut menestyskirjailija, avattuaan maailmalle, millaista on olla Kostaja ja pelastaa maailma, kun taas Hope johtaa uutta Pym-yritystä. Rudd pääsee jälleen olemaan hupaisa pienen luokan sankari, joka kuitenkin joutuu suurimman haasteensa eteen kvanttimaailmassa ja pian hymy hyytyy. Näyttelijä pärjääkin yllättävän pätevästi, kun Scott muuttuu dramaattisemmaksi. Lillykin istuu edelleen mainiosti Waspin rooliin.

     Paluun tekevät myös Michael Douglas ja Michelle Pfeiffer Hopen vanhempien, Hank Pymin ja Janet Van Dynen rooleihin. Hahmoista esille nousee erityisesti Pfeifferin näyttelemä Janet, joka esiteltiin kunnolla edellisosassa Ant-Man and the Wasp, hahmon oltua vuosikymmeniä jumissa kvanttimaailmassa. Myös Scottin tytär Cassie pääsee tällä kertaa seikkailuun mukaan. Kyseessä ei kuitenkaan ole aiemmista Ant-Man -elokuvista tuttu pikkutyttö, vaan aikuisuuden kynnyksellä oleva nuori nainen, Avengers: Endgamessa tapahtuneen viiden vuoden aikahypyn takia. Jostain syystä Endgamessa hahmoa esittänyt Emma Fuhrmann on korvattu Kathryn Newtonilla. Douglas ja Pfeiffer ovat osissaan toki oivalliset ja Newton hyppää tarpeeksi sujuvasti menoon mukaan, vaikka takelteleekin roolissaan toisinaan.

Kvanttimaailmassa hahmot kohtaavat Jonathan Majorsin näyttelemän Kangin, ajassa ja multiversumissa hyppimään pystyvän valloittajan, joka hallitsee kvanttimaailmaa tyrannisella otteellaan. Majors nähtiin jo Loki-sarjan (2021-) ensimmäisellä tuotantokaudella yhtenä Kangin lukuisista varianteista ja hän tulee olemaan mukana pidempäänkin, sillä kyseessä on Avengers-joukon uusi iso vastus Thanosin jälkeen. Kyseessä on mielenkiintoinen uusi pahis, sillä Kangia ei ole vain yksi, vaan rinnakkaistodellisuuksista löytyy useita Kangeja, jotka taitavat olla kaikki halukkaita valtaamaan koko aikajatkumon. Majors on nappivalinta rooliin, luoden aidosti uhkaavan antagonistin, joka saa heti jännittämään Avengerien puolesta. Hänen rauhallinen olemuksensa viestii vallasta ja voimasta, ja kun Kang päästelee vihanpurkauksiaan, ei hänen tielle kannata todellakaan astua.

     Elokuvassa nähdään myös Katy O'Brian, William Jackson Harper ja aiemmissa Ant-Maneissa eri roolia näytellyt David Dastmalchian kvanttimaailman vastarintaliikkeen jäseninä, jotka taistelevat Kangin hirmuvaltaa vastaan ja jotka jäävät hahmoina todella alikehitetyiksi pahveiksi, Bill Murray kuvernööri Krylarina, sekä ensimmäisestä Ant-Man -elokuvasta tuttu Corey Stoll Kangin oikeana kätenä, häijynä M.O.D.O.K. -robottina. Leijuvalla tuolilla kulkeva, jättipäinen ja pieniraajainen M.O.D.O.K. on koominen näky, mutta kummallisen hahmon ulkonäköön tottuu yllättävänkin nopeasti ja kyseessä on varsin vekkuli tyyppi. Jos ette muuten ole katsoneet Disney+ -palvelusta löytyvää M.O.D.O.K. -animaatiosarjaa (2021), niin suosittelen sitä erittäin lämpimästi, etenkin jos Robot Chicken (2005-) uppoaa.

Harmillisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania tuotti minulle pettymyksen ja koin elokuvan pieneksi hukatuksi mahdollisuudeksi. Hieman sinne tänne rönsyilevän ja suuntaansa etsivän Marvelin elokuvauniversumin neljännen vaiheen jälkeen viidennen vaiheen käynnistävä Quantumania tuo vihdoin valkokankaille sankaripoppoon uuden suuren vastustajan, mutta eipä leffa lopulta paljoa muuta tarjoa - lähinnä se on esittelyvideo Kangille. Lisäksi elokuvassa avataan aiemmin lähinnä vain vihjailtua kvanttimaailmaa entisestään - itse asiassa lähes koko leffa vietetään siellä. Hyvä, että katsoja ehtii edes hetkeksi tutustua uudelleen hahmoihin, kun heidät viskataan jo uuteen seikkailuun.

Yksi elokuvan isoista ongelmista onkin sen kiire. Eikä kyse ole niinkään siitä, että hahmoilla olisi kiire pysäyttää Kang, vaan käsikirjoittaja Jeff Lovenessin kiireestä pistää kvanttimatka käyntiin. Lovenessin teksti oikoo mutkia suoriksi turhankin heppoisin tavoin. Heti alussa hahmot kertovat, että "hei, me ollaan muuten rakennettu tämmöinen vempain, millä voi lähettää signaalin kvanttimaailmaan, testataanko?" ja saman tien kone imaisee hahmot miniatyyriuniversumiinsa. Loveness myös kirjoittaa konflikteja ja mysteeriä kömpelön pakotetusti, lähinnä hahmojen turhauttavien kommunikaatio-ongelmien kautta. Elokuvan yleinen hoppu laantuu onneksi leffan edetessä ja loppupäässä kerronta saa hengittää paremmin, kun taas hahmoille syntyy kiire pysäyttää katalan Kangin aikomukset. Leffa tarjoaa tasaisin väliajoin mukaansatempaavaa ja hieman jopa jännittävääkin toimintaa, hauskoja vitsejä, hutiloitua käsikirjoittamista ja myötähäpeällisen kökköjä vitsejä. Hahmokehitystä on turha odottaa. Kokonaisuudesta minulle jäi ristiriitainen fiilis. Ant-Man and the Wasp: Quantumania pohjustaa hyvin, mitä on luvassa tulevaisuudessa, mutta samalla se unohtelee keskittyä nykyhetkeen ja niinpä omana elokuvanaan Quantumania jää hieman raakileeksi. Erinomainen pahis ja ajoittain erittäin viihdyttävä supersankarimeininki auttavat kuitenkin nostamaan leffan plussan puolelle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmatkin Ant-Manit ohjannut Peyton Reed, joka suoriutui paremmin pienemmistä ja veijarimaisemmista leffoista tällaisen ison luokan tehostespektaakkelin sijaan. Tehosteista puheen ollen, visuaalisesti Ant-Man and the Wasp: Quantumania on aika ailahteleva paketti. Paikoitellen se on vaikuttava, toisinaan taas on selvää, että näyttelijät juoksevat taustakankaiden edessä, sillä niin videopelimäisiltä paikat näyttävät. Elokuva on kuitenkin kuvattu pätevästi ja niin lavastajat kuin maskeeraajat tekevät oivaa työtä. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja säveltäjänä jälleen toimiva Christophe Beck säestää vauhdikasta scifiseikkailua toimivasti musiikeillaan.

Yhteenveto: Ant-Man and the Wasp: Quantumania on ihan kelvollinen scifiseikkailu, joka vihjailee Marvelin elokuvauniversumin hurjasta tulevaisuudesta, mutta jää omana leffanaan hieman raakileeksi. Elokuvalla on etenkin alussa kamala kiire viskata hahmot ja katsojat uuteen seikkailuun ja käsikirjoittaja Jeff Lovenessin teksti oikoo paljon mutkia suoriksi. Lovenessin yritykset kehitellä konflikteja ja mysteeriä rakentuvat lähinnä hahmojen yhtäkkisiin vaikeuksiin kommunikoida keskenään. Hahmokehitystä ei ole mukaan rakennettu, eikä leffan tapahtumilla tunnu loppupeleissä olevan edes kauheasti merkitystä. Vioistaan huolimatta elokuva tarjoaa ajoittain erittäin viihdyttävää scifiseikkailua ja toimintaspektaakkelia, josta ei huumoriakaan puutu. Elokuva paranee edetessään ja sen huipennus on onnistuneen jännittävä, lähinnä erinomaisen pahishahmo Kangin takia. Jonathan Majors on nappivalinta Marvel-universumin uudeksi pääviholliseksi, joka tulee varmasti nostamaan hikipisarat ohimoille ja sydämet hakkaamaan jännityksestä niin Avengerien riveissä kuin teattereissa vielä useammankin leffan ajan. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Paul Ruddin viedessä Ant-Man -hahmoaan dramaattisempaan suuntaan. Visuaalisten efektien taso vaihtelee läpi leffan ja katsojasta riippuen M.O.D.O.K. joko häiritsee loppuun asti tai ilahduttaa huvittavalla ulkonäöllään. Hieman suuntaa vailla olleen nelosvaiheen jälkeen Ant-Man and the Wasp: Quantumania näyttää selvän uuden suunnan Marvelin vitosvaiheelle, mutta toivon, että elokuvien taso lähtee tästä nousuun. Marvel-faneille filmi on toki pakkokatseltavaa, muiden on oikeastaan turha enää vaivautua yrittämään hypätä leffasarjaan mukaan.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.2.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ant-Man and the Wasp: Quantumania, 2023, Marvel Studios, Walt Disney Pictures, Truenorth Productions

Arvostelu: Freaky (2020)

FREAKY

Ohjaus: Christopher Landon
Pääosissa: Vince Vaughn, Kathryn Newton, Celeste O'Connor, Misha Osherovich, Uriah Shelton, Katie Finneran, Melissa Collazo ja Alan Ruck
Genre: komedia, kauhu
Kesto: 1 tunti 41 minuuttia
Ikäraja: 16

Freaky on Happy Death Dayn (2017) ohjaajan, Christopher Landonin uusi kauhukomedia. Landon otti vaikutteita Mary Rodgersin Freaky Friday -lastenkirjasta (1972) ja aluksi työnimellä "Freaky Friday the 13th" kulkeneen filmin kuvaukset alkoivat lokakuussa 2019. Nyt Freaky on saanut ensi-iltansa, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Pidin paljon Landonin Happy Death Daysta ja tämä uusi elokuva vaikutti trailerin perusteella hilpeältä. Minua ihmetytti ja harmitti, ettei elokuvasta järjestetty lainkaan lehdistönäytöstä, joten päätimme Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa mennä katsomaan Freakyn heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen. Kyseessä oli perjantai 13. päivä ja meillä kävikin epäonni, sillä näytöksessä oli mukana myös iso teinijengi, jotka puhuivat läpi leffan, selasivat puhelimiaan, vaihtelivat paikkoja, vähät välittivät turvaväleistä, heittelivät toisiaan roskilla ja herkuilla, sekä ravasivat jatkuvasti ulkona salista.

Nuori Millie Kessler joutuu vaarallisen murhaajan, Blissfieldin Teurastajan uhriksi. Puukotus ei kuitenkaan tapa Millietä, vaan vaihtaa Millien ja Teurastajan mielet toistensa kehoihin. Teurastajan kehossa olevalla Milliellä on keskiyöhön aikaa palauttaa itsensä ennalleen tai muuten vaihto jää pysyväksi.

Kathryn Newton näyttelee high school -tyttö Millie Kessleriä, kun taas Blissfieldin Teurastajana nähdään Vince Vaughn. Ja kun hahmojen mielet vaihtavat paikkaa, Newtonin täytyy esittää Teurastajaa, joka kulkee Millien kehossa ja Vaughn pääsee hauskuuttamaan Millienä, joka yrittää totutella Teurastajan kehoon. Onkin hilpeää seurata, kuinka Newton ja Vaughn esittävät niin omia hahmojaan kuin toisiaan ja on selvää, että molemmilla on ollut hauskaa kuvauksissa silloin, kun he ovat päässeet esittämään toistensa roolihahmoja. Vaughn varastaa show'n, kanavoidessaan sisäistä teinityttöään. Lisäksi hän osaa olla yllättävänkin hyytävä ilmestys murhaajana ennen mielten vaihtumista. Newton on mainio epävarmana Millienä, mutta oikeasti erittäin hyvä kun hän pääsee tulkitsemaan häijyä psykopaattitappajaa.

Elokuvassa nähdään myös Katie Finneran Millien äitinä, Celeste O'Connor ja Misha Osherovich Millien kavereina, Uriah Shelton Millien ihastuksena, sekä Melissa Collazo Millien kiusaajana. Sivuhahmoista etenkin Osherovichin esittämä Josh-kaveri on hauska tapaus. Aluksi hän vaikutti liiankin stereotyyppiseltä homobestikseltä, joita high schooliin sijoittuvissa elokuvissa usein nähdään, mutta Osherovich onnistui nopeasti voittamaan puolelleen.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla vaikuttaisi olevan tapana ottaa jokin tunnettu tarinakonsepti ja muovata siitä kauhukomedia. Edellisessä elokuvassaan Happy Death Dayssa Landon hyödynsi Päiväni murmelina -elokuvan (Groudhog Day - 1993) aikasilmukkaa, pistäen päähenkilön elämään kuolinpäivänsä yhä uudestaan ja uudestaan. Uuden Freaky-elokuvankaan konsepti, missä kahden hahmon mielet vaihtavat paikkaa ja päähenkilön täytyy yrittää korjata asia, ei ole mitenkään omaperäinen. Tätä on nähty monessa leffassa - tunnetuimpana tietty Rodgersin kirjaan perustuva Barbara Harrisin ja Jodie Fosterin tähdittämä Freaky Friday (1976) ja sen uudelleenfilmatisointi vuodelta 2003. Landonilla on kuitenkin homma hyvin hallussa ja toistamiseen hän muovailee tutusta ideasta jotain, minkä hän saa vekkulimaisella otteellaan tuntumaan erittäin tuoreelta.

Vaikka läsnäollut infernaalinen yleisö yrittikin kovasti pilata elokuvakokemuksen muilta, Freaky oli onneksi niin mainio teos, että pystyin suurimmaksi osaksi ajasta viihtymään sen parissa. Landon leikittelee hilpeästi kauhuelokuvien kustannuksella ja tarjoaa paljon herkkua lajityypin faneille. Kauhu ja komedia kulkevat lystikkäästi käsi kädessä. Elokuva osaa olla jännittävä, kun tarve vaatii, eikä Landon yhtään lähde tekemään murhista lapsiystävällisiä. Tapot ovat todella brutaaleja ja verisiä, mutta silti yliampuvasti kieli poskessa toteutettuja. Synkemmän huumorin ystäville löytyykin useita hauskoja hetkiä pitkin leffaa. On veikeää nähdä, kuinka Millie ja Teurastaja löytävät uusista kehoistaan niin hyviä että huonoja puolia. Suurikokoisen Teurastajan kehossa Millie on huomattavasti vahvempi, mutta samalla hänen täytyy keksiä jatkuvasti jokin valeasu, sillä kaupungilla kiertelevät poliisit tietävät, miltä murhaaja näyttää. Millien kehossa Teurastaja voikin kulkea vapaasti kaikkialla, mutta hänen täytyy olla luovempi murhiensa kanssa, sillä pienikokoisen Millien kehossa Teurastaja ei voi käyttää samalla tavalla raakaa voimaa.

Elokuvasta löytyy kyllä heikkoutensa, eikä Freaky täysin yllä tavoittelemaansa potentiaaliin. Millien hahmoa yritetään syventää sillä, että hänen isänsä on vastikään menehtynyt ja hänen äitinsä on alkoholisti, mitkä molemmat luovat vaikeuksia perhe-elämään. Tämä on kuitenkin aika kömpelösti toteutettu, eikä herätä katsojassa sellaisia tunteita kuin tekijät ovat luultavasti toivoneet. Tästä ja tietyistä pikkuvioistaan huolimatta Freaky on oikein mainio ja piristävä kauhukomedia, minkä katsomista suosittelen oikein lämpimästi, jos Happy Death Day upposi. Toivon vain, että te ette joudu kokemaan filmiä samanlaisen yleisön kanssa kuin minä...

Vaikka Landon tekeekin pääasiassa hyvää työtä ohjaajana tunnelman parissa ja käsikirjoittajana ideaa pyöritellessään, löytyy häneltä myös kompasteluja. Osa dialogista on hieman pökkelöä - etenkin Millien perheen väliset keskustelut. Teknisesti Freaky on taidokkaasti toteutettu. Kuvaus on erittäin tyylikästä ja valaisua hyödynnetään tehokkaasti. Lavasteet ovat oivalliset, maskeerauksissa käytetään mahtavasti tekoverta ja leikkaus on sujuvaa. Äänimaailmakin toimii ja Landon käyttää tarkoituksellisen yliampuvasti kauhugenreä vaivaavia äkkisäikäytysääniä. Musiikeista vastaava Bear McCreary auttaa Landonia tunnelmoinnissa.

Yhteenveto: Freaky on erittäin viihdyttävä kauhukomedia, mikä esittelee tutun konseptin uudella ja hauskalla käänteellä. Leffa tarjoaa paljon hilpeitä hetkiä ja kauhufanit voivat myhäillä erilaisten viittausten, sekä yllättävänkin raa'an menon vuoksi. Elokuva onnistuu myös rakentamaan toimivaa jännitettä, kun tarve sitä vaatii. Ohjaaja-käsikirjoittaja Christopher Landonilla on selvästi pääasiassa homma hallussa ja hän yhdistelee kauhua ja komediaa toisiinsa nokkelasti. Landon kuitenkin kompastelee, kun yrittää tuoda mukaan perhedraamaa. Kathryn Newton ja etenkin Vince Vaughn loistavat päärooleissa ja on erittäin hauskaa nähdä heidät esittämässä toistensa roolihahmoja. Tietyistä vioistaan huolimatta Freaky on todella mainio elokuva ja näyttää, ettei Landon ollut pelkkä yhden leffan ihme Happy Death Daynsa kanssa. Tutun konseptin vääntäminen kauhukomediaksi on selvästi Landonin taitolaji ja odotankin jo nyt innolla, mitä hän seuraavaksi keksii. Toivottavasti jotain muuta kuin "Freaky 2:n", sillä Happy Death Day 2U (2019) osoitti, etteivät Landonin ideat välttämättä kanna jatko-osaan asti. Jos kaipaatte jännitystä, mutta silti kevyttä viihdettä elämäänne, suosittelen katsomaan Freakyn. Jos käytte kaveriporukalla leffateatterissa katsomassa elokuvan, niin muistattehan huomioida muut katsojat ja antaa kaikille rauhan nauttia leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.11.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Freaky, 2020, Blumhouse Productions, Divide/Conquer

Arvostelu: Pokémon Detective Pikachu (2019)

POKÉMON DETECTIVE PIKACHU

Ohjaus: Rob Letterman
Pääosissa: Justice Smith, Ryan Reynolds, Kathryn Newton, Bill Nighy, Ken Watanabe, Chris Geere, Rita Ora, Suki Waterhouse, Omar Chaparro ja Karan Soni
Genre: seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 12

Pokémon Detective Pikachu perustuu "Detective Pikachu" -videopeliin (名探偵ピカチュウ) vuodelta 2016, mikä taas on osa isompaa, huippusuosittujen "Pokémon"-pelien sarjaa. Pelisarja alkoi vuonna 1996 ja vuosien varrella Pokémonin suosio on vain kasvanut kasvamistaan pelien, keräiltävien pelikorttien ja muiden oheistuotteiden, kuten anime-televisiosarjojen (1997-) kautta. Vuonna 1998 ilmestyi anime-elokuva Pokémon - Mewtwon vastaisku (劇場版ポケットモンスター ミュウツーの逆襲), mitä seurasivat useat filmit. Pokémonin suosio levisi myös muihin maihin ja viime vuosien aikana franchise nousi jälleen isoksi hitiksi puhelinpeli "Pokémon Go'n" (2016) myötä. Samana vuonna julkaistiin myös vähemmälle huomiolle jäänyt "Detective Pikachu" -peli. Hollywoodissa tämä peli herätti kuitenkin mielenkiintoa ja Warner Bros.- ja Legendary-yhtiöt lähtivät työstämään sen pohjalta elokuvaa. Kuvaukset alkoivat tammikuussa 2018 ja nyt Pokémon Detective Pikachu on saanut ensi-iltansa. Itse katsoin lapsena innoissani alkuperäistä Pokémon-animea ja ostin jopa pelikortteja, vaikken niillä koskaan mitään tehnyt. Varttuessani into sarjaa kohtaan katosi, enkä edes lähtenyt "Pokémon Go" -villitykseen mukaan, mutta toivoin silti, että Hollywoodissa tehtäisiin joskus ison luokan näytelty Pokémon-filmatisointi. Mielenkiintoni heräsi, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, mutta kiinnostus lopahti, kun kuulin, millaisesta leffasta on kyse. Trailerit eivät tehneet minuun vaikutusta ja pohdinkin jopa elokuvan jättämistä väliin sen teatterikierroksella. Lopulta päätin kuitenkin antaa filmille reilun mahdollisuuden ja kävin katsomassa sen, toivoen yllättyväni positiivisesti.

Nuori Tim Goodman saa kuulla, että hänen salapoliisi-isänsä on menehtynyt. Hänen isänsä pokémon, sähköä kehostaan tuottava Pikachu on kuitenkin selvinnyt hengissä, ja yhdessä Tim ja Pikachu päättävät selvittää, mitä Timin isälle oikein tapahtui?

Leffoissa, kuten Paper Towns (2015) ja Jurassic World: Kaatunut valtakunta (Jurassic World: Fallen Kingdom - 2018) sivurooleja tehnyt Justice Smith on ensimmäistä kertaa urallaan asetettu pääosaan. Smith näyttelee nuorta miehenalkua, Tim Goodmania, joka on yrittänyt aloittaa elämän, mihin ei liity pokémoneja, mutta joka tietty päätyy seikkailuun täynnä näitä "taskuhirviöitä". Leffa pyrkii saamaan katsojan heti välittämään Timistä ja kokemaan empatiaa tämän kuolleen isän vuoksi, mutta harmillisesti tämä ei onnistu ja katsojan on vaikea hypätä hahmon mukaan - pääasiassa Smithin roolityön vuoksi. Ei Smith huono ole, mutta häneltä puuttuu vaadittavaa karismaa ja leffa toimisikin paremmin, jos Timin rooliin olisi keksitty joku muu.

Mukaansa matkalleen Tim saa sähkö-pokémon Pikachun ja yllättäen Tim ja Pikachu pystyvät ymmärtämään toisiaan. Siinä missä muut kuulevat Pikachun vain suloisesti hokevan "Pika pika!", Tim kuuleekin Ryan Reynoldsin äänen, mikä on aluksi hämmentävää niin päähenkilölle kuin katsojallekin. Kun alunperin kuulin, että Reynolds oli roolitettu Pikachuksi, olin täysin ihmeissäni ja vielä elokuvan alkupäässä pohdin, oliko tämä kovin hyvä ratkaisu. Deadpoolin (2016) nähtyäni Reynoldsia on ollut vaikea kuvitella muissa rooleissa ja nyt kun Pikachu kuulostaa Deadpoolilta, on siinä jotain... väärää. Paikoitellen minusta tuntui kuin Reynoldsille tuottaisi suuria vaikeuksia pitää roolityönsä lapsiystävällisenä, mutta huojennuin, kun noin puolen tunnin jälkeen huomasinkin tottuneeni Reynoldsiin Pikachuna. Kun Smith ei vakuuta pääroolissa, on leffan onnistuminen aika pitkälti Reynoldsin harteilla ja hänen ansiostaan mielenkiintoni säilyi suurimman osan elokuvan kestosta. Etukäteen pelkäsin Reynoldsin pilaavan koko homman, mutta loppujen lopuksi ilman häntä leffa olisi tuhoon tuomittu.
     Pikachun lisäksi elokuvasta löytyy paljon muitakin tuttuja pokémoneja, kuten luuta heiluttava Cubone, migreeninen Psyduck, nuoleskeleva Lickitung, tulta hönkivä Charizard, suloinen Squirtle ja monien suosikki Bulbasaur. Pelien ja animen faneille riittää paljon bongailtavaa. Samassa näytöksessä kanssani oli joku kovempi Pokémon-intoilija, jonka näytti olevan vaikea pysyä penkissään, kun uusi digiversio tutusta pokémonista ilmestyi valkokankaalle. Itse en tosiaan ole ollut innoissani Pokémonista yli kymmeneen vuoteen, mutta pidin silti hauskana nähdä vanhoja tuttuja päivitettynä digimuotoon. Jo tässä kohtaa täytyy sanoa, että paria olentoa lukuunottamatta pokémonit olivat upeasti luotu elämään oikeiden näyttelijöiden rinnalle.
     Harmi vain, että Pikachua lukuunottamatta muut pokémonit tekevät lähinnä lyhyitä visiittejä filmissä ja elokuva keskittyy enemmän ihmishahmoihin, jotka ovat todella unohdettavia ja mitäänsanomattomia tapauksia. Mukana on mm. Kathryn Newtonin esittämä nuori reportteri Lucy, Bill Nighyn näyttelemä bisnesmies Howard Clifford, Omar Chaparron näyttelemä pokémonien taisteluareenan johtaja, sekä Ken Watanaben näyttelemä etsivä Yoshida, jolle Timin isä työskenteli. Näyttelijät tekevät kohtalaista työtä, mutta Watanaben ja Nighyn kohdalla huomaa jatkuvasti, kuinka hekin taitavat tiedostaa pystyvänsä parempaan ja ettei käsikirjoituksen tarjoama materiaali ole tarpeeksi.

Odotukseni Pokémon Detective Pikachua kohtaan eivät olleet korkeat. Odotin filmin olevan ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä varmaan unohtaisin hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen ja juuri sen myös sain. Ainoa positiivinen yllätys, minkä elokuva tarjosi, oli, että Ryan Reynolds olikin kelpo valinta Pikachun rooliin. Muuten kyseessä on juurikin kertakäyttöinen paketti, mitä katsoo jokseenkin mielellään, mutta minkä näkemistä ei muista enää parin päivän jälkeen (paitsi jos on kovemman luokan Pokémon-fani, kuten se eräs näytöksessäni ollut). Elokuva ei ole erityisen kiinnostava, eikä se onnistunut tarjoamaan minkäänlaista "hei vau" -hetkeä. Tarinan käänteet ovat todella ennalta-arvattavia ja tiesin, kuka on filmin salaperäinen pahis heti, kun hän ilmestyi ruutuun ensimmäisen kerran. Parissa kohtaa elokuva käy jopa hieman pitkäveteiseksi, eikä se koskaan nappaa mukaansa siten kuin voisi toivoa. Leffan jälkeen en voinut olla pohtimatta samaa kuin ennen sitä, eli miksi tekijät valitsivat juuri tämän tarinan? Ash Ketchumin ja Pikachun seikkailut olisi varmasti parempi elokuva. Tai jos ei parempi, niin ainakin mielenkiintoisempi.

Itse olen aina nähnyt Pokémonin hilpeänä seikkailuna, missä napataan pokémoneja ja niillä sitten taistellaan areenoilla muita pokémon-kouluttajia vastaan. Animesarja, mitä lapsena katsoin, oli juurikin tätä ja se sisälsi veikeitä hahmoja ja otuksia, joiden pariin halusi aina palata takaisin. Niinpä minulle tuli suurena yllätyksenä (eikä tällä kertaa positiivisena), että Pokémon Detective Pikachu painottuu usein enemmän draaman puolelle. Ymmärrän, että leffan pitää yrittää saada katsoja välittämään Timistä ja että vanhemman menettäminen on surullinen asia, mutta alkupäässä tuntui siltä kuin olisin päätynyt katsomaan väärää elokuvaa, kun sen hilpeän seikkailun sijaan katsoinkin ankeaa ja masentavaa tarinan alkua. Kuka haluaa masentua Pokémonia katsoessaan?! Mukana on onneksi myös huumoria, lähinnä Pikachun puolelta, mutta suuri osa vitseistä meni mielestäni enemmän tai vähemmän huti. Mukaan mahtuu hieman toivottua pokémon-taistoakin, mutta valitettavasti toimintapuolikin jättää keskinkertaisen maun suuhun. Eikä se draamapuolikaan niin haittaisi, jos siitä olisi osattu tehdä oikeasti katsojan tunteisiin iskevä ja koskettava osuus.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Rob Letterman, jonka pari edellistäkään filmiä, Gulliverin matkat (Gulliver's Travels - 2010) ja Goosebumps (2015) eivät olleet lähdemateriaaleistaan huolimatta kovin kummoisia. Letterman kuuluu selvästi niihin ohjaajiin, jotka tekevät mielellään sen, mitä studio sanoo ja veikkaan, että Pokémon Detective Pikachu olisi parempi filmi pätevämmän ohjaajan kanssa. Ainakin leffa vaatisi huomattavasti paremman käsikirjoituksen. Lettermanin, Dan Hernandezin, Benji Samitin ja Derek Connollyn työstämä teksti aliarvioi katsojaansa todella pahasti. Olin välillä erittäin hämmentynyt, kuinka tyhminä tekijät taitavat pitää katsojiaan, kun hahmojen täytyy selittää kaikista simppeleimmätkin tapahtumat, teot ja juonenkäänteet ääneen. Mukaan on jopa lisätty tutkijahahmo, jonka ainoa tarkoitus on selittää asioita, jottei katsoja varmasti putoa pois kärryiltä. Sentään Pokémon Detective Pikachu on kuvattu tyylikkäästi ja leffa sisältää hienoja lavasteita ja asuja. Kuten jo sanoin, suurimmaksi osaksi pokémonit ovat vaikuttavasti toteutetut, mutta mukaan mahtuu myös paljon kehnompiakin efektejä, etenkin loppuhuipennuksessa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ääniefekteistä Henry Jackmanin säveltämiin musiikkeihin asti. Vanha kunnon Pokémon-tunnuslaulu kuullaan tietty elokuvassa... ainakin jossain muodossa.

Yhteenveto: Pokémon Detective Pikachu on ihan kiva, kerran katsottava leffa, minkä unohtaa hyvin nopeasti sen näkemisen jälkeen. Valitettavasti mukana ei ole lainkaan animesarjasta tuttua riemua, lystikkyyttä ja mukaansatempaavaa tarinaa mainioilla hahmoilla höystettynä, vaan leffa painottuu oudonkin paljon masentavaan draamaan ja tylsiin, yksiulotteisiin ihmisiin. Päähenkilö Tim Goodman on lattea tapaus, mitä ei helpota Justice Smithin keskinkertainen roolisuoritus. Toisin kuin etukäteen pelkäsin, Ryan Reynolds on Pikachuna elokuvan selkeä tähti ja vaikka monet hänen vitseistään ovatkin aika kehnoja, onnistuu hän pitämään mielenkiinnon yllä muuten hieman pitkäveteisessä filmissä. Pikachu ja muut pokémonit ovat näyttävästi toteutetut, enkä voisi kuvitella parempia digiversioita tutuista möröistä. Onkin vain suuri sääli, että tekijät valitsivat tämän tarinan, eikä huomattavasti tunnetumpaa Ash Ketchumin kertomusta, mitä fanit ovat toivoneet vuosia. Käsikirjoittajia voi myös moittia todella pahasti katsojia aliarvioivasta tekstistä, mikä menee usein jopa typeryyden puolelle. Leffa on täysin ennalta-arvattava, mutta silti se kokee suurta tarvetta selittää mahdollisimman selkeästi aivan kaiken, vaikka selitykset eivät millään sopisi dialogiin mukaan. Pokémon Detective Pikachu voi olla toimiva pätkä kaikista kovimmille Pokémon-faneille, mutta muille leffalla on harmillisen vähän tarjottavanaan. Kenties me vielä jonain päivänä saamme sen kunnon Pokémon-filmin...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.5.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pokémon Detective Pikachu, 2019, Warner Bros., Legendary Entertainment, The Pokémon Company, Toho Company

Arvostelu: Blockers (2018)

BLOCKERS

Ohjaus: Kay Cannon
Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.

Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat.
     Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin.
     Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.

Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.

Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.

Yhteenveto: Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions

Arvostelu: Paranormal Activity 4 (2012)

PARANORMAL ACTIVITY 4 (2012)

Ohjaus: Henry Joost ja Ariel Schulman
Pääosissa: Kathryn Newton, Matt Shively, Aiden Lovekamp, Brady Allen, Stephen Dunham, Alexondra Lee ja Katie Featherston
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia / Unrated: 1 tunti 36 minuuttia
Ikäraja: 16

Paranormal Activity (2007-2015) on yksi suosituimmista kauhuelokuvasarjoista 2000-luvulla. Koko juttua markkinoitiin aikoinaan pelottavimpana elokuvana ikinä ja vaikka se ei olekaan kaikkien mielestä totta, niin useat voivat varmasti myöntää, että jotain karmivaa niistä leffoista löytyy. Itse katsoin vuonna 2015 ensimmäistä kertaa muutaman sarjan ensimmäisen osan. Vuonna 2012 tehty neljäs osa ei kuitenkaan koskaan tullut televisiosta, joten sen katsominen alkoi jäädä minulta väliin. Joskus viime keväänä törmäsin kuitenkin Paranormal Activity 4:ään Makuunissa ja pitihän se vuokrata, kun halvalla lähti. Loppuvuodesta 2016 aloimme tyttöystäväni kanssa katsomaan sarjaa alusta alkaen. Kolme ensimmäistä löytyivät Netflixista, mutta neljännen kohdalla täytyi jälleen turvautua Makuunin apuun. Ensimmäisellä kerralla katsottuna kyseessä oli ehkä jopa sarjan jännittävin osa ja toivoin, että se olisi sitä myös toisella katselukerralla.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Paranormal Activity (2007), Paranormal Activity 2 (2010) ja Paranormal Activity 3 (2011)!

Viisi vuotta Katien ja Hunter-lapsen katoamisen jälkeen erään perheen naapuriin muuttaa äiti ja hänen kummallinen Robbie-poikansa. Kun Robbie alkaa viettämään aikaa perheen nuoren Wyatt-pojan kanssa, teinityttö Alex huomaa, että heidän talossaan alkaa tapahtua kummia.

Viisitoistavuotiasta Alex-tyttöä näyttelee Kathryn Newton, joka toimii pääosassa hyvin. Hän on erilainen päähenkilö kuin aiemmat ja on hienoa, että vaihteeksi naishahmo on se, joka haluaa kuvata ja tutkia outoja asioita. Jo Paranormal Activity 2:ssa esiintynyt Ali oli hieman tällainen, mutta tässä hahmo toimii oikeasti. Alex on paikoitellen säikky tapaus, mutta häntä silti kiinnostaa tietää, mistä on kyse.
     Alexin Ben-ystävää (joka toivoisi olevansa enemmän kuin ystävä) esittää Matt Shively. Beniakin kiinnostaa talon tapahtumat, vaikka hän heittääkin niistä myös hieman vitsiä. Hän ehdottelee usein Alexille, eikä oikein tiedä haluaisiko hän olla Alexin poikaystävä, vai pelkästään päästä Alexin pöksyihin. Shively on hyvä roolissaan ja hän olisi voinut olla enemmän elokuvassa.
     Alexin pikkuveli Wyattina nähdään Aiden Lovekamp ja outona Robbie-poikana Braddy Allen. Wyatt haluaa olla Robbien kaveri ja leikkiä tämän kanssa, mutta Robbie ei tunnu kiinnostuvan mistään. Robbie ei näytä minkäänlaisia tunteita kasvoillaan ja edelliset elokuvat nähneenä voi tehdä johtopäätöksiä, kuka Robbie oikeasti on. Viimeistään nopeasti mainittu nimi "Toby" antaa selkeän vihjeen. Allen on erinomainen onton Robbien roolissa ja jälleen voi nähdä, kuinka lapset voivat olla karmivia, jos niin haluavat.
     Alexin ja Wyattin vanhempia näyttelevät Stephen Dunham ja Alexondra Lee, jotka eivät tee kovin paljoa elokuvassa, eivätkä he tietenkään usko mihinkään kummituksiin, vaan luulevat Alexin pilailevan. Katie Featherston palaa tuttuun Katien rooliinsa ja katsojalle syntyy nopeasti jännitys, kun Katie tulee mukaan tarinaan.

Paranormal Activity 4 on ensimmäinen JATKO-osa alkuperäiselle Paranormal Activitylle, kahden välissä ilmestyneen leffan ollessa esiosia. Nyt kun katsojilla on käsitys, mistä kaikki lähti liikkeelle, on entistä mielenkiintoisempaa nähdä, kuinka tarina jatkuu. Elokuva alkaa Paranormal Activity 2:n loppukohtauksella, jossa Katie tappaa Danielin ja Kristin, ja vie Hunter-vauvan. Siitä mennään viisi vuotta eteenpäin ja esitellään kokonaan uusi perhe, jota ei olla aiemmin nähty ollenkaan. Kun Robbien äiti joutuu sairaalaan, Robbie muuttaa tilapäisesti Alexin perheen luo. Aluksi perhe pitää kummallista Robbieta ihan mahtavana, mutta mysteeriset tapahtumat, joita hänen saapumisestaan seuraa, eivät varmasti ole kenenkään mielestä mahtavia.

Jälleen ovet avautuvat ja sulkeutuvat itsestään, eli sitä perus Paranormal Activitya, mitä on totuttu näkemään. Tällaisten lisäksi esineitä katoaa, kattokruunut heiluvat itsekseen ja kirjat putoilevat hyllystä. Elokuvassa tapahtuu outoja asioita päiväsaikaan enemmän kuin aiemmin, mutta se ei vähennä karmivuustasoa. Tämä saattaa nimittäin olla karmivin Paranormal Activity -elokuva tähän mennessä. Outouksia nimittäin tapahtuu useammin ja ne ovat alusta alkaen todella kummallisia. Tässä myös nähdään outoja, liikkuvia muotoja, jotka syntyvät mitä luultavimmin itse demonista, joka on piinannut ihmisiä jo neljän elokuvan verran. Jännitys kasvaa jälleen loppua kohti ja homma jätetään taas auki, jolloin demoni voi jatkaa mellastustaan tulevissakin osissa.

Elokuvan ovat ohjanneet Paranormal Activity 3:n tavoin Henry Joost ja Ariel Schulman. He selvästi tietävät, mihin suuntaan haluavat tarinaa viedä ja he keksivätkin toimivia uusia juttuja sarjaan mukaan. Tämäkin osa on toteutettu "found footage" -tyylillä, jossa hahmot itse kuvaavat kaiken. Uutena keksintönä ovat videochattia hyödyntävät kuvat, joita elokuvassa nähdään useita. Erityisesti ei selitetä, miksi Alex kantaa kameraa kaiken aikaa mukanaan, mutta mikäs siinä. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikka jotkut kohtaukset alkavat tönkösti ja jotkut loppuvat tönkösti. Visuaaliset tehosteet ovat ihan kivoja, mutta äänitehosteet ovat erittäin mainioita. Musiikkia ei ole tähänkään osaan sävelletty.

Tästäkin Paranormal Activity -elokuvasta on olemassa kaksi versiota: alkuperäinen teatteriversio ja pidempi Unrated-versio, joka sisältää uusia kohtauksia, jotka nostavat jännitystasoa. Päähahmojen esittely on myös erilainen pidemmässä versiossa. Itse olen nähnyt vain Unrated-version elokuvasta.

Yhteenveto: Paranormal Activity 4 vie karmivuutta jälleen pidemmälle ja tällä kertaa asioita tapahtuu paljon enemmän päivisin, mikä on toimiva muutos. Hyvänä lisäyksenä ovat tietokoneiden nauhoittamat videochatit, jotka tuovat erilaisen syyn "found footage" -tekniikkaan. Jännitystä luodaan mainiosti ja karmivia asioita on enemmän kuin aiemmin. Kathryn Newton on toimiva pääosassa ja Brady Allen on loistava valinta oudoksi Robbie-pojaksi. Loppu jätetään jälleen auki, enkä ole tämän jälkeen tehtyjä osia nähnyt, joten mielenkiinnolla odotan, mitä Paranormal Activity: The Marked Onesilla (2014) ja Paranormal Activity: The Ghost Dimensionilla (2015) on tarjottavanaan. Jos pidit aiemmista osista, niin uskoisin, että tämäkin toimii. Siinä on toimivia viittauksia aiempiin osiin ja se saattaa olla sarjan paras osa.

Kirjoittanut: Joonatan, 4.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.heyuguys.com
Paranormal Activity 4, 2012, Paramount Pictures, Blumhouse Productions, Solana Films, Room 101