Avatar Aang: The Last Airbender (2026) - elokuva-arvostelu

AVATAR AANG: THE LAST AIRBENDER

Ohjaus: Lauren Montgomery

Näyttelijät: Eric Nam, Jessica Matten, Román Zaragoza, Dionne Quan, Steven Yeun, Dave Bautista, Geraldine Viswanathan, Ronny Chieng, Ken Jeong, Peta Sergeant, Dee Bradley Baker, Freida Pinto, Ke Huy Quan ja Taika Waititi

Genre: animaatio, fantasia, seikkailu, toiminta

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 6

Vesi. Maa. Tuli. Ilma.

Michael Dante DiMartinon ja Bryan Konietzkon luoma animaatiosarja Avatar (Avatar: The Last Airbender - 2005-2008) nousi suureen suosioon ja sen maailmaa on laajennettu niin jatkosarjalla The Legend of Korra (2012-2014), näytellyllä elokuvalla The Last Airbender (2010), näytellyllä Netflix-sarjalla Avatar: The Last Airbender (2024-), sekä kirjoilla, sarjakuvilla ja peleillä. Kun alkuperäissarja julkaistiin Netflixissä, sen suosio ampaisi uusiin korkeuksiin ja Nickelodeon ottikin yhteyttä DiMartinoon ja Konietzkoon, toiveenaan, että he voisivat kertoa uuden tarinan tutuista hahmoista. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja alun perin työnimellä "The Legend of Aang: The Last Airbender" kulkeneen animaatioelokuvan oli tarkoitus ilmestyä teattereissa lokakuussa 2025, mutta sitten julkaisusuunnitelmat muuttuivat. Leffa päätettiin siirtää suoratoistoon ja sen ilmoitettiin ilmestyvän lokakuussa 2026. Huhtikuussa 2026 koko elokuva kuitenkin vuoti internetiin ja paniikkiratkaisuna Nickelodeon päätti aikaistaa virallista julkaisua. Yhdysvalloissa Avatar Aang: The Last Airbender julkaistiin Paramount+ -palvelussa heinäkuussa ja nyt leffa on saapunut Suomeen SkyShowtimen kautta. Alkuperäinen Avatar on yksi suosikkisarjoistani edelleen, mutten ole nähnyt juuri tarvetta sen erilaisille lisäosille ja adaptaatioille. The Legend of Korra -sarja oli kelvollista jatkoa, joka kuitenkin kalpeni alkuperäisen rinnalla. The Last Airbender -elokuva oli täysi pohjanoteeraus ja vaikka Netflixin näytelty sarja ajoi asiansa, ei sekään tavoittanut ripaustakaan alkuperäisestä magiasta. Odotukseni uutta elokuvaa kohtaan olivat matalat, koska se tuntui lähinnä Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää tunnetulla brändillään. Katsoin silti Avatar Aang: The Last Airbenderin heti, kun se saapui viimein Suomeen.

Kolmetoista vuotta sodan loppumisen jälkeen avatar Aang on ystäviensä kanssa perustanut Tasavalta Cityn, kaupungin, jossa kaikkien elementtien taitajat voivat asua harmoniassa. Mutta kun uudet uhkat vaarantavat heidän rakentamansa tulevaisuuden, on Aangin ja kumppaneiden tehtävä jälleen yhteistyötä maailman pelastamiseksi.

Suuri osa Avatar-animaatiosarjan tutuista hahmoista tekevät paluun, lähtien tietysti itse nimikkohahmo avatar Aangista (äänenä Eric Nam), joka onnistui kolmetoista vuotta aiemmin pysäyttämään julman Tulen valtias Ozain ja lopettamaan satavuotisen sodan. Nyt Aang ja hänen rakas vedentaitajansa Katara (Jessica Matten) ovat perustaneet uuden kaupungin eri elementtien taitajille, Tasavalta Cityn - joka on tuttu paikka The Legend of Korran nähneille. Zuko (Steven Yeun) on ottanut paikan uutena Tulen valtiaana, aikomuksenaan hallita täysin eri tavalla kuin katala isänsä. Kataran vitsiniekkaveli Sokka (Román Zaragoza) keksii erilaisia härveleitä, kun taas Toph (Dionne Quan) opettaa muita maantaitajia käyttämään metallia. Hahmot ovat mainioita ja on kiinnostavaa nähdä, mitä heille kuuluu nyt aikuisiällä. On myös hienoa nähdä tuttu tiimi pitkästä aikaa tekemässä tiimityötä. Eikä toki missään nimessä saa unohtaa uskollisia eläintovereita, ratsuna toimivaa lentobiisoni Appaa ja lentolemuri Momoa.

     Uusina hahmoina elokuva esittelee Estetyt, joukon tavallisia ihmisiä, jotka ovat suuttuneet elementtien taitajille ja joihin kuuluvat muun muassa johtaja Jie (Peta Sergeant) ja uskollisuuttaan pohtiva Kallik (Geraldine Viswanathan), sekä tuulentaitaja Tagahin (Dave Bautista), jonka Aang ja kumppanit löytävät samanlaisesta jääpallosta, mistä Katara ja Sokka löysivät aikoinaan Aangin alkuperäissarjan avausjaksossa. Tagah on kiinnostava hahmo, mutta Estetyt muistuttavat turhan paljon The Legend of Korra -sarjan Ekvalisteja, olematta kuitenkaan yhtä mielenkiintoisia vihollisia.

Avatar Aang: The Last Airbender osoittautui aika lailla juuri sellaiseksi elokuvaksi kuin mitä siltä etukäteen odotin. Kyseessä on kelvollinen paluu tähän fantasiamaailmaan ja sen tuttujen hahmojen pariin, mutta leffa tuntuu kuitenkin enemmän Nickelodeonin yritykseltä rahastaa lisää ikoniseksi muodostuneella brändillä kuin aidosta halusta ja palosta kertoa uusi tarina näistä tyypeistä. Alkuperäissarjan luojat DiMartino ja Konietzko ovat kyllä kynäilleet kertomuksen rakenteen, mutta jättäneet toteutusvastuun sitten käsikirjoittajakaksikko Tim Hedrickille ja Christopher Yostille, sekä ohjaaja Lauren Montgomerylle, joka työskenteli Avatarissa aikoinaan kuvakäsikirjoittajana.

Lopputuloksena on asiansa ajava fantasiaseikkailu, joka tarjoaa viihdyttäviä osioita, hauskoja hetkiä, sekä perheen pienemmille katsojille myös hyvää jännitettä, mutta jonka veikkaisin unohtuvan nopeasti mielestä. Tähän vaikuttavat niin aiemmista sarjoista kierrätetyt ideat, turhankin ennalta-arvattavat käänteet joiden vain odottaa paljastuvan myös hahmoille, sekä hieman pintapuoleiseksi jäävä tematiikka. Ei toki voi olettaa, että puolitoistatuntinen elokuva voi tarjota yhtä syvää ja rikasta menoa kuin kuudestakymmenestä jaksosta koostuva alkuperäissarja, mutta jotain huomattavasti enemmän leffa jäi mielestäni kaipaamaan. Ei elokuva missään nimessä huono ole, mutta se jäi lähinnä kelvolliseksi rahastukseksi kuin uudeksi huimaksi kertomukseksi. Avatarin uusi suosio ei tosiaan ole jäänyt Nickelodeonilta huomaamatta ja tämä leffa oli vasta alkusoittoa studion suunnitelmille brändin suhteen. Seuraavaksi on luvassa uusi animaatiosarja Avatar: Seven Havens (2026-), joka kertoo Korran seuraajasta ja joka ainakin Yhdysvalloissa alkaa myöhemmin syksyllä.

Jos jostain minulla ei kuitenkaan ole moitittavaa, niin elokuvan upeasta animaatiojäljestä. Kuluneet vuodet, kertynyt kokemus, pidempi tuotantoprosessi ja eri tavalla hyödynnettävä budjetti varmistavat sen, että Avatar Aang: The Last Airbender on visuaalisesti erittäin komea. Hahmot näyttävät hyviltä ja liikkuvat sulavasti etenkin taisteluiden aikana ja taustat ovat täynnä yksityiskohtia, oli kyse sitten Tasavalta Cityn kaupunkimiljööstä tai erilaisista luontomaisemista, jotka vaihtelevat vehreistä metsistä lumisiin vuoriin. Värien, varjojen ja valojen käyttö on myös tyylikästä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja alkuperäissarjankin musiikeista vastannut Jeremy Zuckerman tunnelmoi oivallisesti sävellyksillään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.8.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Avatar Aang: The Last Airbender, Yhdysvallat, 2026, Paramount+, Paramount Pictures, Nickelodeon Movies, Avatar Studios, Ginormous Madman, Nickelodeon Animation Studios

Arvostelu: Thunderbolts* (2025)

THUNDERBOLTS*

Ohjaus: Jake Schreier

Pääosissa: Florence Pugh, Sebastian Stan, Wyatt Russell, David Harbour, Hannah John-Kamen, Lewis Pullman, Julia Louis-Dreyfus, Geraldine Viswanathan, Wendell Pierce ja Olga Kurylenko

Genre: toiminta

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 12

Thunderbolts* on Marvelin elokuvauniversumin 36. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvahahmoihin. Tehdessään Guardians of the Galaxy -elokuvaa (2014), James Gunn ilmaisi halukkuuttaan ohjata elokuvan Thunderbolts-tiimistä, mutta tehtyään The Suicide Squad: Suicide Mission -elokuvan (The Suicide Squad - 2021) DC:lle, Gunn luopui suunnitelmastaan. Marvelilla kuitenkin innostuttiin ideasta ja studio käynnisti pohjustuksen tiimileffaan vuoden 2021 minisarjassa The Falcon and the Winter Soldier ja elokuvassa Black Widow. Vuonna 2022 Eric Pearson esitteli käsikirjoituksen Marvel-pomo Kevin Feigelle, joka tarttui tekstiin ja pestasi Jack Schreierin ohjaajaksi. Kuvausten oli tarkoitus alkaa keväällä 2023, mutta Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakko viivästytti tuotantoa. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2024 ja nyt Thunderbolts* on saapunut elokuvateattereihin. Itse odotin leffaa ihan positiivisin mielin, sillä se vaikutti hieman erilaiselta tapaukselta Marvelilta. Kävinkin katsomassa Thunderbolts*-leffan heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Kuusi hylkiötä lyöttäytyvät yhteen pysäyttääkseen uuden pahan voiman, joka meinaa syöstä koko maailman pimeyden valtaan.

Thunderbolts* lyöttää yhteen useista aiemmista Marvel-elokuvista ja -sarjoista tuttuja sivuhahmoja. On Black Widow -elokuvassa esitelty ja Hawkeye-sarjassakin (2021) nähty Yelena Belova (Florence Pugh), samassa leffassa esitellyt Yelenan isä Alexei Shostakov, eli Red Guardian (David Harbour) ja Antonia Dreykov, eli Taskmaster (Olga Kurylenko), The Falcon and the Winter Soldier -sarjassa tavattu John Walker (Wyatt Russell), Ant-Man and the Waspissa (2018) pahiksen virkaa toimittanut Ava Starr, eli Ghost (Hannah John-Kamen), sekä vanha kunnon Bucky Barnes, eli Winter Soldier (Sebastian Stan). Vaikka Bucky on nähty taistelemassa Avengerien riveissä, ei yksikään hahmoista ole mikään puhdasverinen sankarityyppi ja niinpä heidän yhteentörmäyksensä onkin sitä antoisampaa... jos nyt ei lasketa Taskmasteria, jonka käyttö leffassa saa monet fanit taatusti jälleen vihaisiksi. Yelena, Alexei, Walker, Ghost ja Bucky toimivat kuitenkin mainiosti ja osaan hahmoista syvennytään onnistuneesti lisää. Pugh, Harbour, Russell, John-Kamen ja Stan ovat oivallisia rooleissaan, etenkin Pugh ja Harbour, joiden kemiat vaikean isä-tytär-suhteen keskellä rypevinä tappajina on väkevää.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat muun muassa Julia Louis-Dreyfusin näyttelemä Valentina Allegra de Fontaine, joka on nähty pikaisesti aiemmin esimerkiksi Black Widow'ssa, The Falcon and the Winter Soldierissa ja Black Panther: Wakanda Foreverissa (2022), mutta joka pääsee nyt paremmin vauhtiin manipuloinnin mestarina, sekä Lewis Pullmanin esittämä Bob. Louis-Dreyfus herkuttelee mukavasti lipevänä de Fontainena, mutta parhaiten vakuuttaa Pullman, jonka hahmosta on moneksi ja mies hoitaa joka osa-alueen roolistaan kunnialla kotiin.

Muutaman ailahtelevamman produktion jälkeen vastikään Disney+ -palvelussa väliaikaisesti päättynyt Daredevil: Born Again -sarja (2025-) ja nyt elokuvien puolella Thunderbolts* ovat mukavat paluut ruotuun Marvelilta. Vaikka leffa sisältää tuttuja Marvel-juttuja, missä erilaisiin asuihin pukeutuvat ja supervoimaiset tyypit liittoutuvat pysäyttääkseen pahan voiman, joka uhkaa tuhota maailman, elokuvalla tuntuu olevan raikkaan omanlainen lähestymistapansa aiheeseen. Tai no, raikkaan ja raikkaan. Pikemminkin pitäisi puhua masentavasta. Sillä siitä elokuvassa on perimmiltään kyse: masennuksesta. Jopa tämä paha voima, mikä hahmojen pitäisi yrittää päihittää, on periaatteessa masennuksen ruumiillistuma. Pimeys ja tyhjyys, joka voi niin pahoin, että se haluaa vangita kaikki muutkin ympärillään siihen samaan loppumattomalta tuntuvaan kipuun ja yksinäisyyteen. Nämä sankarintapaiset ovat jo valmiiksi aika rikkinäisiä tyyppejä, jotka kamppailevat jo valmiiksi erilaisten menneisyyden traumojen kanssa (Yelenaa kummittelevat teot Black Widow'na ja Walkeria epäonnistuminen Captain Americana), joten tällainen vastus on kuin luotu heille.

Thunderbolts*-elokuvasta löytyy tuttuun tapaan toimintaa, oli kyse sitten käsirysyistä, ammuskeluista tai takaa-ajoista, sekä kosolti huumoria, mikä on tasoltaan ailahtelevaa, mutta tulee kyllä tarpeeseen, kun elokuva painii ajoittain niin synkkien aiheiden puolesta. Joillekin katsojille leffan loppuratkaisu voi olla aikamoinen antikliimaksi, mutta itse tykkäsin erilaisesta ja osittain kypsemmästä ratkaisusta. Lisäksi loppu sai kerrankin innolla odottamaan Marvelin tulevaisuutta. Okei, Disney+:n puolella tulevat sarjat eivät etukäteen aiheuta riemunkiljahduksia, mutta kesällä ilmestyvää The Fantastic Four: First Stepsiä (2025), sekä ensi vuoden Spider-Man: Brand New Dayta (2026) odotan malttamattomana - puhumattakaan toki Avengers: Doomsdaysta (2026) ja Avengers: Secret Warsista (2027). Näitä odottavien kannattaakin jäädä katsomaan lopputekstit Thunderbolts*-leffasta. Samalla käy myös selväksi, miksi elokuvan nimessä on asteriski...

Elokuvan ohjauksesta vastaa Jake Schreier, joka työskenteli aiemmin Netflixin mahtavan Beef-sarjan (2023-) parissa, kun taas käsikirjoituksen laativat Eric Pearson ja Joanna Calo. Kolmikon työ tuntuu selvältä ja päämäärälliseltä, eikä miltään kompromissiratkaisulta ja useiden uudelleentyöstöjen summalta, kuten esimerkiksi parin kuukauden takainen Captain America: Brave New World (2025). Juoni kulkee sujuvasti eteenpäin ja hahmojen aluksi vastahakoinen yhteistyö rakentuu luontevasti. Teknisiltä ansioiltaan Thunderbolts* on pääasiassa mainio, joskin sekaan mahtuu joitain heikompia digiefektejä. Elokuva on pätevästi kuvattu ja hyvin leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat oivat, ja äänimaailma väkevästi rakennettu Son Lux -yhtyeen säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.4.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Thunderbolts*, 2025, Marvel Studios

Arvostelu: Drive-Away Dolls (2024)

DRIVE-AWAY DOLLS

Ohjaus: Ethan Coen

Pääosissa: Margaret Qualley, Geraldine Viswanathan, Beanie Feldstein, Colman Domingo, Joey Slotnick, C. J. Wilson, Bill Camp, Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 24 minuuttia

Ikäraja: 16

Drive-Away Dolls on Ethan Coenin uusi elokuva. Coen ja hänen vaimonsa Tricia Cooke keksivät leffan idean jo 2000-luvun alussa ja ryhtyivät työstämään sitä työnimellä "Drive-Away Dykes". Alun perin ohjaajana oli tarkoitus toimia Allison Anders ja vuosien varrella päärooleihin kiinnitettiin muun muassa Selma Blair, Holly Hunter, Christina Applegate ja Chloë Sevigny, mutta tuotannon venyessä he yksi kerrallaan jättivät projektin. Anderskin lopulta jätti ohjaajan homman ja Coen päätti itse ohjata elokuvan. Uusien näyttelijöiden kanssa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt Drive-Away Dolls on saapunut elokuvateattereihin, julkaisun viivästyttyä puolella vuodella viime kesän Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakon takia. Itselleni Drive-Away Dolls oli yksi alkuvuoden eniten odottamistani leffoista sen ohjaajan ja näyttelijäkaartin takia. Odotukseni laskivat, kun elokuvan saama vastaanotto maailmalla osoittautui nuivaksi, mutta kävin silti katsomassa Drive-Away Dollsin heti sen ensi-iltapäivänä.

Kaksi lesbonaista matkaavat kohti Tallahasseeta vuokra-autolla, tietämättä auton sisältävän rikollisten havitteleman salkun.

Andie MacDowellin tytär Margaret Qualley ja Miracle Workers -komediasarjasta (2019-2023) tuttu Geraldine Viswanathan nähdään elokuvan päärooleissa Jamiena ja Marianina, lesboystävinä, jotka päätyvät automatkalle Tallahasseehen, tapaamaan Marianin tätiä, sen jälkeen kun Jamien tyttöystävä Sukie (Beanie Feldstein) jätti Jamien pettämisen takia. Jamie on varsinainen vapaa sielu, joka on jatkuvasti etsimässä uutta sänkykumppania, kun taas Marian on huomattavasti tiukempi tapaus, joka ei uskalla irrotella juuri lainkaan. Qualley istuu täydellisesti revitteleväksi Jamieksi, mutta Viswanathan jää hieman tylsäksi omassa osassaan, eikä hän saa tehtyä jäykästä Marianista juuri missään kohtaa hauskaa. Paperilla idea rennosta ja jäykkiksestä kaverista toimii ja vastaavaa on nähty vuosien varrella useasti, mutta Qualleyn ja Viswanathanin väliltä ei juuri kemiaa löydy.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Colman Domingo rikollispomona ja Joey Slotnick ja C. J. Wilson tämän kätyreinä, jotka jahtaavat Jamieta ja Mariania heidän vuokra-autostaan löytyvän salkun takia, Bill Camp drive-away-autopalvelua pyörittävänä Curliena, sekä pikkurooleissa myös Pedro Pascal, Matt Damon ja Miley Cyrus laukun sisältöön liittyvinä tyyppeinä. Yleensä mainio Domingo jää harmillisen vaisuksi pahiksena, eivätkä Slotnick ja Wilson ole läheskään yhtä hupaisia kuin vaikkapa Coenin veljesten Fargo-elokuvan (1996) roistoduo. Muut sivunäyttelijät ajavat asiansa, mutta leffaa ei todellakaan kannata lähteä katsomaan vaikka nimenomaan Pascalin takia.

Drive-Away Dollsista ei kannata ylipäätään odottaa yhtä vahvaa teosta kuin vaikkapa Fargosta. Tai melkeinpä mistään muustakaan Coenin veljeksiin liittyvistä elokuvista. Leffa jää Coen-mittarilla valitettavasti häntäpäähän ja lopputuloksena on ainakin itselleni yksi tämän vuoden isoimmista pettymyksistä tähän mennessä. Lähtökohdat elokuvassa ovat mainiot, mutta niistä on saatu aikaiseksi todella epätasainen paketti, joka tuntuu kestoaan huomattavasti pidemmältä. Leffalla ei ole kestoa edes puoltatoista tuntia, mutta epätasaisuus pitää huolen siitä, että kokemus tuntuu ainakin parituntiselta.

Ottaen huomioon, että ohjaaja Ethan Coen ja leikkaajanakin toimiva vaimo Tricia Cooke aloittivat Drive-Away Dollsin kehittelyn jo parikymmentä vuotta sitten, on hämmentävää, kuinka alikehitetyksi ja kädenlämpöiseksi leffa jää. Se ei ole erityisen hauska, vaikka yritystä löytyy - välillä jopa liiaksikin asti. Monet hetket ovat enemmän kiusallisia kuin koomisia ja vitsit tarjoavat korkeintaan hymähdyksiä. Huumori painottuu lähinnä seksin ympärille, joka toimiikin Jamien motiivina aika lailla kaikelle. Vaikka dialogi onkin ajoittain aika hävytöntä ja ruudulle pistetään silloin tällöin alastomia vartaloita, leffa ei tunnu lopulta aidosti ronskilta, lähinnä vain yliyritteliäältä. Varsinainen pettymys on kuitenkin havitellun salkun sisältö. Sisällöllä yritetään hieman sanoa jotain, mutta tämäkin tuntuu lopulta keskeneräiseltä satiirilta ja pikemminkin shokkiarvon kalastelulta. Väsähtänyt meno tarttuu pikkuhiljaa katsojaan ja huomasin lopulta haukottelevani useammin kuin nauravani.

Teknisiltä aspekteiltaankin Drive-Away Dolls on epätasainen elokuva. Se on kelvollisesti kuvattu, mutta hieman kömpelösti leikattu kasaan. Hupsut siirtymät kohtausten välillä herättävät mielikuvia PowerPoint-esityksestä ja elokuva tuntuu ajoittain enemmän yhteen nivotuilta pätkiltä eheän kokonaisuuden sijaan. Värikkäät huumetrippimäiset pätkät päivien välillä ovat myös kumma tehokeino. Lavasteet ja asut ovat oivat ja äänimaailmakin pääasiassa hyvin rakennettu, vaikka välillä äänityksestä voikin kuulla taustakohinan. Carter Burwellin säveltämät musiikit eivät juuri erotu edukseen tai jää mitenkään mieleen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.3.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Drive-Away Dolls, 2024, Working Title Films, Focus Features

Arvostelu: Bad Education (2019)

BAD EDUCATION

Ohjaus: Cory Finley
Pääosissa: Hugh Jackman, Allison Janney, Geraldine Viswanathan, Ray Romano, Alex Wolff, Annaleigh Ashford, Jimmy Tatro, Stefen Spinella ja Rafael Casal
Genre: draama, rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 48 minuuttia
Ikäraja: 16

Bad Education pohjautuu New York -lehden artikkeliin The Bad Superintendent, mikä kertoo Yhdysvaltojen historian suurimmasta kouluhuijauksesta 2000-luvun alussa. Käsikirjoittaja Mike Makowsky oli itse ollut kyseisen koulun oppilas tapahtuman aikoihin ja hän olikin vuosia miettinyt tositarinan kääntämistä elokuvan muotoon. Makowsky ostikin artikkelin elokuvaoikeudet ja sai useat tuottajat kiinnostumaan ideastaan. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2018 ja Bad Education sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla viime syyskuussa. Siellä HBO Films hankki elokuvan levitysoikeudet ja nyt leffa on saapunut Suomeen katseltavaksi HBO-suoratoistopalvelun kautta. Itse kiinnostuin elokuvasta sen päätähtien vuoksi, ilman että tiesin yhtään, mistä leffa edes kertoi. Katsoinkin Bad Educationin pari viikkoa sen jälkeen, kun se oli julkaistu HBO:hon.

Vuonna 2002 Roslynin high schoolissa Long Islandilla on menossa yksi parhaista vuosista aikoihin. Tälle on kuitenkin tulossa ikävä muutos, kun paljastuu, että joku on huijannut koulun budjetista itselleen rahaa satoja tuhansia dollareita jo monta vuotta.

Hugh Jackman näyttelee Roslynin tarkastajaa, tohtori Frank Tassonea, joka on koko high schoolin pidetyin henkilö. Frank muistaa kaikkien oppilaiden nimet, tavoitteet ja vahvuudet (jopa vanhojen oppilaiden, jotka ovat valmistuneet vuosia aiemmin), kannustaa jokaista suurella energialla ja häneltä löytyy aina aikaa auttaa oppilaita näiden pulmissa. Jackman suorastaan loistaa jatkuvasti hymyilevänä ja tsemppaavana tarkastajana, ja hoitaa homman yhä vain paremmin, mitä pidemmälle elokuva kulkee ja kun ikäviä asioita alkaa paljastumaan koulussa.

Allison Janney taas esittää Frankin avustajaa, Pamela Gluckinia, joka on todella erilainen kuin Frank. Pamela puhuu töksäytellen oppilaille, eikä ihan hirveästi edes vaikuta välittävän heistä. Kaikessa tympeydessään Janney onnistuu kuitenkin jälleen kerran tarjoamaan erittäin hyvän roolisuorituksen ja hän toimii mainiona vastakohtana Frankin persoonalle.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Ray Romano rehtori Spicerina, Geraldine Viswanathan koulun lehteen kirjoittavana Rachelina, sekä Alex Wolff lehteä pyörittävänä Nickinä. Romano on aina täydellinen valinta mukavan hepun rooliin ja häntä toivoisi näkevän elokuvissa enemmänkin. Viswanathan sopii hyvin koulussa tapahtuvien hämärähommien tutkijaksi, joka on yhdistelmä muutamasta todellisesta oppilaasta.

Bad Educationilla kestää jonkin aikaa lähteä kunnolla käyntiin. Elokuva käyttää oman aikansa esitelläkseen hahmojaan ja saa katsojan näkemään heidät tietyssä valossa. Kun huijaus paljastuu ensimmäisen kerran, leffa nappaa samantien tiukemmin mukaansa. On erittäin mielenkiintoista seurata, mistä huijauksessa onkaan kyse, ketkä siihen liittyvät ja mihin kaikki johtaa. Kun alkupäässä koulun henkilökunta saa tietää, että koulun rahoja on kadonnut suuria määriä, onnistuu tekijä puhumaan asian niin, että asian paljastuksessa koko koulu joutuisi ongelmiin. Henkilökunnan päättäessä pysyä hiljaa, on useammankin hahmon moraali koetuksella kuin vain alkuperäisen huijarin. Huijausta onnistutaankin kiemurtamaan yhä vain syvemmälle filmin aikana ja samalla katsoja koukuttuu entisestään.

Mielenkiintoisen tarinan ja hyvien näyttelijäsuoritusten lisäksi yksi elokuvan vahvuuksista on ohjaaja Cory Finley. Hän ottaa hyvin veijarimaisen asenteen tarinan kertomiseen. Hän tuo tiettyä jännitettä oikeisiin kohtiin ja osaa näyttää, kuinka vakava ja raskas juttu on kyseessä, mutta silti hän pyörittää pakettia tietyllä pilkkeellä silmäkulmassa. Mukaan on saatu monia huvittavia juttuja esimerkiksi tapauksen absurdien osuuksien vuoksi. Tunnelma on kaikin puolin todella oivallisesti rakennettu. Ohjauksen lisäksi tunnelmaa määrittää taidokkaasti Michael Abelsin erittäin napakka ja luova musiikkien käyttö. Elokuva myös viestii osuvasti siitä, kuinka helppoa voi olla luoda itselleen tietty imago ja olla todellisuudessa täysin muuta. Sitä tekevät kaikenikäiset ja tässä high schoolissa imagoaan etsivät niin oppilaat kuin henkilökunnan jäsenet.

Bad Education on myös teknisesti onnistunut elokuva. Kuvaus on taidokasta ja erityisesti pidin leffan hieman vanhanaikaisesta ulkonäöstä pienesti rätisevän ja poksuvan filmikuvan kanssa. Vielä parempaa on elokuvan leikkaus hieman hitaasta alusta huolimatta. Musiikin tahtiin kohtaukset kulkevat sulavasti ja yhdistyvät hienosti toisiinsa. Koulun lavasteet ovat onnistuneet ja Jackmanin maskeeraukset veikeät. Mike Makowskyn työstämä käsikirjoitus pitää hyvin otteessaan ja on kiehtovaa, että elokuvan käsikirjoittaja on itse ollut paikalla, kun siinä kuvatut asiat ovat tapahtuneet.

Yhteenveto: Bad Education on erittäin mainio ja veikeä kuvaus aikamoisesta huijauksesta. Elokuva lähtee hitaasti käyntiin, mutta kun huijaus ensimmäisen kerran käy ilmi, leffa nappaa heti mukaansa ja pitää oivallisesti otteessaan loppuun saakka. Tapaus muuttuu yhä vain mielenkiintoisemmaksi, mitä pidemmälle siinä päästään ja mitä enemmän koko homma kiemurtelee monimutkikkaammaksi. Koko jutun absurdiuden vuoksi elokuva sisältää paljon hyvää huumoria. Leffassa on jotain todella veijarimaista ja se nostaakin usein virneen katsojan kasvoille. Ohjaaja Cory Finley tekeekin hyvää työtä rakentaessaan leffan henkeä. Näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Allison Janney on loistava tympeänä Pamelana ja Hugh Jackman tekee yhden uransa parhaista suorituksista tarkastaja Frank Tassonena. Teknisestikin elokuva on onnistunut. Jos huushollistanne löytyy HBO, suosittelen erittäin lämpimästi Bad Educationin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.5.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Bad Education, 2019, HBO Films, Automatik Entertainment, Sight Unseen Pictures, Slater Hall Pictures

Arvostelu: Blockers (2018)

BLOCKERS

Ohjaus: Kay Cannon
Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.

Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat.
     Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin.
     Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.

Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.

Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.

Yhteenveto: Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions