Elle, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

ELLE - KAUSI 1

Luoja: Laura Kittrell

Näyttelijät: Lexi Minetree, June Diane Raphael, Chandler Kinney, Zac Looker, Jacob Moskovitz, Gabrielle Policano, Tom Everett Scott, Amy Pietz, Matt Oberg, Jessica Belkin, Danielle Chand, Logan Shroyer ja James Van Der Beek

Genre: komedia, draama

Jaksomäärä: 8

Jakson kesto: 44 minuuttia - 56 minuuttia - Yhteiskesto: noin 6 tuntia 33 minuuttia

Ikäraja: 13

Amanda Brownin kirjaan perustuva elokuva Blondin kosto (Legally Blonde - 2001) oli iso hitti, joka sai kriitikoilta hyvää palautetta, sekä parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Blondin kosto 2 (Legally Blonde 2: Red, White & Blonde - 2003) sai kuitenkin negatiivisemman vastaanoton, joten kolmas elokuva Blondien kosto (Legally Blondes - 2009) julkaistiin suoraan DVD:llä ja tehtiin ilman päätähti Reese Witherspoonia. Vuosien varrella Witherspoon on useasti yrittänyt tehdä varsinaisen kolmososan, mutta projekti on törmännyt seinään kerta toisensa perään. Vuonna 2023 Amazon ilmoitti työstävänsä televisiosarjaa elokuvien pohjalta ja vuotta myöhemmin yhtiö paljasti kyseessä olevan esiosatarina, johon idea syntyi Witherspoonilta. Witherspoon oli katsonut Wednesday-sarjaa (2022-) ja halusi sen inspiroimana tehdä sarjan nuoresta Elle Woodsista high schoolissa. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2025 ja nyt Ellen ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu Amazon Prime Videossa. Itse pidän todella paljon alkuperäisestä Blondin kosto -elokuvasta, mutta sen jatko-osat olivat mielestäni selvästi heikompia. Odotukseni uutta sarjaa kohtaan olivat matalat, mutta katsoin Ellen avauskauden silti läpi muutamassa päivässä sen ilmestyttyä.

Vuonna 1995 nuori Elle Woods joutuu jättämään hyväosaisen elämänsä Kaliforniassa ja muuttamaan Seattleen, missä paikalliset ikätoverit katsovat häntä nenänvarttaan pitkin.

Päärooliin nuoreksi Elle Woodsiksi palkattiin lähes tuntematon Lexi Minetree, joka vakuutti roolittajat tekemällään videolla, missä hän esitti alkuperäisessä elokuvassa nähdyn Ellen kuvaaman pääsykoevideon Harvardia varten. Minetree on sarjan selvä ja kirkas valopilkku. Hän on täydellinen valinta teini-Elleksi, matkien häikäisevän hyvin Reese Witherspoonin tyyliä esittää hahmoa. Välillä meinaa jopa unohtaa, että ei katso nuorta Witherspoonia, vaan täysin eri näyttelijää. Tutut ellemäiset jutut ovat totta kai mukana, oli kyse sitten tietynlaisesta pinnallisuudesta, pakkomielteestä vaaleanpunaiseen väriin, muotitietoisuudesta, juorujen suhteen ajan tasalla pysymisestä ja nokkeluudesta, joka yllättää usein Ellen itsensä. Hahmon kanssa on kuitenkin tehty hölmöjä ratkaisuja, mutta palataan siihen ihan kohta...

     Sarjassa nähdään myös June Diane Raphael ja Tom Everett Scott Ellen vanhempina Evana ja Wyattina, Jessica Belkin Ellen parhaana ystävänä Madisonina, sekä Chandler Kinney, Zac Looker, Danielle Chand, Jacob Moskovitz ja Gabrielle Policano Kimberlynä, Dustinina, Shannonina, Milesina ja Lizinä, Ellen uusina koulutovereina, jotka hahmo kohtaa Seattlessa. Raphael istuu oivallisesti Ellen äidiksi ja onkin helppo nähdä, mistä tyttö on kopioinut suuren osan persoonastaan. Kinney, Looker, Chand, Moskovitz ja Policano istuvat rooleihinsa, mutta heidän hahmonsa tuntuvat toisinaan turhan moderneilta, enemmänkin vuoden 2025 kuin vuoden 1995 nuorilta.

Elle ei periaatteessa ole huono sarja, mutta se on valitettavasti kehno esiosa. Täysin irrallisena omana juttunaan se ajaa asiansa, mutta esiosana ikoniselle komediaklassikolle sarja ei yksinkertaisesti toimi. Alkuperäisen Blondin koston alussa meille esiteltiin aikuisuuden kynnyksellä oleva Elle Woods, jonka elämä pyöri hienostoelämän, pinkin, muodin ja poikaystävän ympärillä, unohtamatta tietenkään chihuahua Bruiseria. Elokuvassa Elle päätti näpäyttää epäilijöitään ja hakea itsekin lakikouluun, missä hän joutui ensimmäistä kertaa huomaamaan, että kaikki eivät automaattisesti pidä hänestä ja hänen piti oikeasti tehdä töitä saavutustensa eteen, kun aiemmin kaikki tarjottiin hänelle tarjottimella. Elle yllätti jopa itsensä taidoillaan ja hahmolle oli saatu oiva kehityskaari läpi leffan.

Tämä uutuussarja ei jaksa kunnioittaa alkuperäiselokuvaa sen vertaa, että se toimisi johdonmukaisena katsauksena Ellen menneisyyteen. Sarjassa Elle joutuu vaihtamaan aurinkoisen Kalifornian sateiseen Seattleen ja uudet luokkatoverit ovat täysin eri maata kuin nuoret, joiden kanssa Elle on viettänyt koko lapsuutensa. Sarjan mukaan Elle joutui siis hyvin samanlaisten vastoinkäymisten eteen jo ennen elokuvan tapahtumia, vaikka elokuva antoi ymmärtää, että sen tapahtumat olivat täysin poikkeuksellinen ja mullistava juttu tytön elämässä. Sen lisäksi, että isomman jatkumon kannalta sarja ei käy millään tapaa järkeen, se on myös usein aika tylsä toisinto elokuvan tapahtumista - ilman tosin lakiopintoja.

Elle onkin yksi kuluneen vuoden turhauttavimmista katselukokemuksista ja erityisesti minua harmittaa sen takia, että Lexi Minetree on tosiaan huikea pääroolissa. Hänen ympärille oltaisiin voitu rakentaa paljon parempi sarja, joka ei rikkoisi mitään kaanonia. Sarja olisi voinut olla vaikkapa Kardashianin perheelle piikittelevä satiiri, joka olisi näyttänyt Ellen pinnallisen elämäntyylin eri vaiheita. Sarja olisi voinut näyttää, miten Ellestä tuli sisarkuntansa puheenjohtaja ja miten hän tapasi poikaystävänsä Warner Huntington III:n. Tätä sarjan Elleä katsoessa on vaikea kuvitella, että tyttö muovautuisi takaisin aiemmaksi itsekseen ennen leffan tapahtumia. En ihmettelisi yhtään, jos käsikirjoittajien ratkaisu johtui pelosta, ettei vuonna 2026 ketään kiinnostaisi seurata varakkaita valkoisia ihmisiä elämässä leveää elämäänsä. Mutta jos vuonna 2026 Elle Woodsista ei voi tehdä hahmon historialle uskollista sarjaa, herää kysymys: kannattiko sarjaa sitten tehdä ollenkaan?

Jos jotain, niin teknisesti Ellen ensimmäinen tuotantokausi on pätevä paketti. Kausi on osaavasti kuvattu ja Kalifornian aurinkoisuus ja Seattlen ankea sateisuus ovat veikeässä kontrastissa keskenään. Lisäksi mukana on yksi vahva visuaalinen ilmaus, kun Elle keskustelee erään hahmon kanssa. Ellen avoimuutta kuvataan näyttämällä Elle sellaisenaan kameran edessä, kun taas vastapuoli kuvataan Ellen tuolin kalterimaisen selkänojan takaa, kuvastaen hahmon vankimaista mielenmaisemaa. Vasta kun hahmo alkaa purkaa mieltään painavia asioita rehellisesti kamera siirtyy tuolin takaa pois. Lavastajat ja puvustajat pääsevät toki vauhtiin Ellen parissa, loihtiessaan erilaisia pinkkejä asuja ja rekvisiittoja hahmolle. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu, joskin Tom Howen säveltämistä musiikeista ei jää juuri mitään mieleen. Garbage-yhtyeen Only Happy When It Rains on kuitenkin kelpo tunnuslaulu sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.7.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste ja kuvat / poster and still images of Elle season 1 www.press.amazonmgmstudios.com

Copyright material used under fair use for review and educational purposes.

Elle, Yhdysvallat, 2026-, Amazon MGM Studios, Hello Sunshine, Marc Platt Productions, Reunion Pacific Entertainment

Mating Season, kausi 1 (2026) - sarja-arvostelu

MATING SEASON - KAUSI 1

Luojat: Jennifer Flackett, Andrew Goldberg, Nick Kroll ja Mark Levin

Näyttelijät: Zach Woods, Nick Kroll, June Diane Raphael, Sabrina Jalees, Ana Gasteyer, Clancy Brown, Abbi Jacobson, Timothy Olyphant, Jack McBrayer, Annaleigh Ashford, Jason Mantzoukas ja Sarah Silverman

Genre: animaatio, komedia

Jaksomäärä: 10

Jakson kesto: noin 26 minuuttia - Yhteiskesto: noin 4 tuntia 22 minuuttia

Ikäraja: 16

Mating Season on Jennifer Flackettin, Andrew Goldbergin, Nick Krollin ja Mark Levinin luoma animoitu komediasarja. Kun nelikon luoma animaatiosarja Big Mouth (2017-2025) tuli päätökseensä, he esittelivät uuden ideansa Netflixille ja saivat sen läpi. Ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä, animaattorit kävivät töihin ja nyt Mating Seasonin ensimmäinen tuotantokausi on julkaistu. Itse pidin Big Mouthista aluksi, mutta mielestäni sarjan taso laski roimasti sen edetessä, enkä juuri innostunut, kun luin samojen tyyppien tekevän uutta häröä animaatiosarjaa. Katsoin Mating Seasonin silti läpi sen julkaisuviikonloppuna.

Karhu Josh herää talviuniltaan, vain huomatakseen että hänen tyttöystävänsä on ottanut itselleen uuden poikaystävän. Kesän alkaessa Josh ja hänen ystävänsä yrittävät löytää uudet parittelukumppanit.

Mating Seasonin keskiössä on neljän eläimen kaveriporukka. On karhu nimeltä Josh (äänenä Zach Woods), peura nimeltä Fawn (June Diane Raphael), pesukarhu nimeltä Ray (Nick Kroll) ja kettu nimeltä Penelope (Sabrina Jalees). Josh on juuri jäänyt sinkuksi, herättyään liian myöhään talviunilta. Fawn suree äitinsä kuolemaa metsästäjän käsissä, lesbo Penelope yrittää löytää rakkauden, kun taas naistenmies Ray on valmis ottamaan kaiken ilon irti alkaneesta kutusesongista. Hahmot ovat sopivan erilaiset toisistaan. Josh, Fawn ja Penelope ovat mainiot tapaukset, mutta Ray jäi mielestäni loppuun saakka aika ärsyttäväksi tyypiksi, eikä asiaa auta Krollin rasittava ääni. 

     Muita hahmoja sarjassa ovat muun muassa Joshin vanhemmat Robert (Clancy Brown) ja Ellen (Ana Gasteyer), susi Dylan (Timothy Olyphant), joutsen Addy (Annaleigh Ashford), haisunäätä Samantha (Sarah Silverman), vuohi Arnold (Beck Bennett), hirvi Zeke (Drew Tarver), pöllö Geoffrey (Jack McBrayer) ja ajokoira Summer (Abby Jacobson). Heiltäkin löytyy omat voimakkaat persoonansa, erilaisine oikkuineen.

Jos Mating Seasoniin lisäisi sekaan hormonihirviöt, sarja menisi helposti läpi Big Mouthin eläimiin keskittyvänä lisäosana. Niin paljon samaa sarjojen välillä on. Mutta siinä, missä Big Mouth oli aluksi aidosti fiksu ja samaistuttava sarja murrosiästä sen monien villienkin puolten kera, Mating Season on enemmän häröilyä häröilyn vuoksi. Jos se sellaisenaan riittää ja mielestäsi jo ajatuksen tasolla on hauska tuumia, millainen olisi Big Mouth eläimillä ihmisten sijaan, Mating Season todennäköisesti iskee. Omasta mielestäni sarjan vitsi vanhenee vaivaannuttavan nopeasti ja näiden härskien eläimien kiima-ajan erilaisia sattumuksia ei juuri jaksaisi seurata. 

Ihan täysin onneton pohjanoteeraus sarja ei ole. Kun se vaivautuu kaivaa hahmoista hieman syvemmältä, meno jopa menettelee. Ja vaikka muuten en mieltänytkään sarjan pääasiassa seksin ympärille rakennettua komediaa erityisen hauskana, ovat eri eläinten omituisiin tapoihin liittyvät tietoiskut ihan huvittavia. Ne ovat turhan itsetietoisia, yrittäessään esittää kuin sarjalla olisi oikeasti jotain fiksuakin sanottavaa, mutta täytyy silti myöntää, että ne saivat minut toisinaan hymähtelemään. Silti mielsin Mating Seasonin jo avauskautensa puolesta väsähtäneeksi komediaksi, enkä edes ihmettelisi, vaikka Netflix ei suostuisi jatkamaan sarjaa tätä pidemmälle.

Visuaalisesti Mating Season toimii hyvin ja jo eläinhahmojen ulkonäöistä huomaa, että taustalla häärää Big Mouth -poppoo. Hahmot ovat tunnistettavan erilaiset toisistaan ja varsin vekkulin näköiset. Parasta animaatiojäljessä ovat kuitenkin paikoitellen jopa nätit metsämaisemat. Lisäksi sarja on ilahduttavan värikäs. Äänimaailmakin on kelvollisesti rakennettu Mark Riversin säveltämiä musiikkeja myöten ja Elvin Bishopin esittämä Fooled Around And Fell In Love on mainio tunnuskappale sarjalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2026

Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com

Mating Season, Yhdysvallat, 2026-, Brutus Pink, Good At Business, Titmouse

Arvostelu: The High Note (2020)

THE HIGH NOTE

Ohjaus: Nisha Ganatra
Pääosissa: Dakota Johnson, Tracee Ellis Ross, Kelvin Harrison Jr., Ice Cube, Zoë Chao, June Diane Raphael, Bill Pullman, Diplo ja Eddie Izzard
Genre: draama, musiikki, romantiikka
Kesto: 1 tunti 53 minuuttia
Ikäraja: S

The High Note on Dakota Johnsonin tähdittämä musiikkielokuva. Leffa lähti liikkeelle Flora Greesonin työstämästä käsikirjoituksesta "Covers", mikä pyöri vuonna 2018 suosituimpien käsikirjoitusten listalla, joita ei oltu vielä tehty elokuviksi. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että Working Title Films alkoi työstämään tekstin pohjalta filmiä ja kuvaukset starttasivat toukokuussa 2019. The High Noten oli tarkoitus saada kunnon teatterilevitys jo aiemmin, mutta koronaviruksen takia teatterit suljettiin ympäri maailman. Esimerkiksi Yhdysvalloissa elokuva julkaistiin suoraan internetlevitykseen, mutta täällä Suomessa teatterit ovat onneksi avanneet ovensa ja elokuva julkaistaan ihan valkokankailla. Itse kävin katsomassa The High Noten sen lehdistönäytöksessä noin viikkoa ennen ensi-iltaa.

Maggie työskentelee huippumenestyneen artistin, Grace Davisin assistenttina, mutta haaveilee musiikkituottajan urasta. Hänen tilaisuutensa koittaa, kun hän tapaa lupaavan laulajan, David Cliffin.

Fifty Shades -pehmopornorainoista (2015-2018) tuttu Dakota Johnson näyttelee Maggie Sherwoodea, joka on lapsesta asti kasvanut musiikin parissa edesmenneen laulajaäitinsä ja radiojuontajaisänsä (Bill Pullman) ansiosta. Niinpä hän on myös pyrkinyt alalle. Sen lisäksi, että hän avustaa yhtä isointa tähteä, hän haaveilee itse ottavansa ohjat tuottajan hommissa. Johnson on parina viime vuonna osoittanut, että hänestä on sittenkin aitoa ainesta näyttelijäksi ja tekee sen jälleen, vaikka jääkin lopulta jatkuvasti vastanäyttelijöidensä varjoon.

Supersuosittua laulaja Grace Davisia näyttelee laulaja Diana Rossin tytär Tracee Ellis Ross, joka sopii täydellisesti diivailevan artistin osaan. Ross oikein herkuttelee sillä, kuinka ylimielisesti ja välinpitämättömästi hän voi kohdella muita ja silti muiden täytyy mielistellä häntä. Hänen hahmonsa ei kuitenkaan onneksi ole pelkkä karikatyyri diivasta, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Grace ei ole vuosiin tehnyt uutta levyä, sillä edellisen flopatessa hänet on pakotettu vain kiertämään vanhojen hittiensä kanssa. Nyt hänelle tarjotaan mahdollisuutta viettää loppu-uransa esiintyen Las Vegasin Caesars Palacessa, sama setti samassa paikassa joka ilta, mikä on selvä viittaus samaa tekevään Celine Dioniin. Tällä on selvät vaikutuksensa Graceen, mitkä Ross tuo hyvin esiin.
     Elokuvassa nähdään myös Kelvin Harrison Jr. Maggien tapaamana laulajanalku David Cliffinä, Ice Cube Gracen managerina Jack Robertsonina, sekä Zoë Chao Maggien stereotyyppisenä muka-hauskana kämppiksenä Katiena. Harrison Jr. on oiva näyttelijänä, mutta vielä parempi laulajana ja Maggien tavoin katsojakin uskoo nopeasti Davidin kykyihin nousta tähdeksi. Ice Cube taas on aivan mahtava tyypillisessä törkyturparoolissaan, joka tylyttää etenkin Maggielle kaiken, mikä vähänkin on hänen mielestään väärin.

Parista pienestä yllätyksestään huolimatta The High Note on hyvin ennalta-arvattava hömppäleffa, mikä kulkee erittäin tuttuja reittejä kohti maaliaan. Vaikka katsoja osaakin pian leffan alussa päätellä, kuinka tarina tulee menemään, sen parissa silti viihtyy oikein mainiosti. Siitä huolimatta, että Dakota Johnson jää jatkuvasti Tracee Ellis Rossin ja Kelvin Harrison Jr:n varjoon, eikä hänen hahmonsakaan ole yhtä kiinnostava, on silti mielenkiintoinen ratkaisu kertoa tarina avustajasta, joka pyrkii musiikkialalla johonkin muuhun hommaan kuin laulajaksi. Tämä puoli, sekä yllättävänkin onnistuneesti kirjoitettu Grace Davisin hahmo nostavat filmin kliseisyyden keskeltä korkeampaan arvoon. Ei tämä nyt mikään erityisen ihmeellinen teos ole, mutta oivaa viihdettä joka tapauksessa.

Elokuvassa onkin kovasti panostettu siihen, että katsoja viihtyy sitä katsoessaan. Jos ei lasketa mukaan loppupään pakollista ja pitkitettyä surussa vellomista, kun jokin menee pahasti pieleen ennen suurta nousua, elokuva onnistuikin viihdyttämään ja pitämään hyvin mukanaan läpi lähes kahden tunnin kestonsa. Sekaan mahtuu niin yllättävänkin meneviä kappaleita kuin hilpeää huumoria, varsinkin Ice Cuben kautta. Romanttinen puoli ei äidy liian siirappiseksi. Leffa tuntuu jatkuvasti olevan reunalla, mistä se voisi helposti pudota ja muuttua fiaskoksi. Se pysyy kuitenkin ihailtavasti tasapainossa ja onnistuu kuin onnistuukin tavoitteissaan - vaikka ne eivät tähtäisikään kovin korkealle.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Nisha Ganatra, jonka edellinenkin elokuva, Late Night (2019) kertoi diivamaisen tähden assistentista, jolla oli isompia unelmia. Ganatra tekee toistamiseen hyvää työtä samanlaisen kertomuksen kanssa, mutta tällä kertaa hänellä ei ole yhtä riemastuttavaa käsikirjoitusta pohjana. Flora Greesonilla on selvästi sanottavansa musiikkialasta ja kuinka naisten on tehtävä vielä enemmän töitä, jotta levy-yhtiöiden isot kihot ottaisivat heidät tosissaan, eivätkä vain tulonlähteinä, mutta hän voisi vielä enemmän panostaa tähän puoleen. Greesonin juoni on hieman liiankin tavanomaisella pohjalla työstetty ja siitä puuttuu todelliset koukkunsa ja käänteensä, jotta siitä saisi aikaiseksi enemmänkin kuin pelkkää viihdettä. The High Note on myös kelvollisesti kuvattu, jos ei lasketa erästä vessakohtausta, jossa kameramiehen käden voi bongata peilistä. Reippaalla tahdituksella lähes kahden tunnin kesto tuntuu lyhyemmältä. Lavasteet ja konserttien aikana etenkin valaistus ovat tyylikkäät. Ääniefektit toimivat, mutta Amie Dohertyn säveltämät tyhjänpäiväiset musiikit peittävät välillä liiankin paljon muuta äänimaailmaa.

Yhteenveto: The High Note on kelpo musiikkikomedia, minkä parissa viihtyy mukavasti ennalta-arvattavuuksista huolimatta. On kiinnostavaa seurata tarinaa kerrankin assistentin näkökulmasta, joka ei kuitenkaan pyri laulajaksi. Dakota Johnson on oiva roolissaan, mutta jää lopulta vastanäyttelijöidensä varjoon. Ice Cube herkuttelee tylyllä managerin roolillaan ja Kelvin Harrison Jr. osoittaa laulajanlahjansa. Parasta työtä tekee kuitenkin Tracee Ellis Ross laulajatähti Grace Davisina. Hienointa on, ettei hahmo jää vain stereotyyppiseksi diivaksi, vaan hänestä löytyy syvempiäkin puolia. Elokuva tarjoaa useita hauskoja hetkiä, yllättävänkin toimivia kappaleita, sekä tietty pakotetun ja tylsän surussa vellomisen ennen loppuhuipennusta. Vain siinä kohtaa elokuva alkaa junnaamaan paikoillaan, mutta muuten liki kahden tunnin kesto on nopeasti ohi. The High Note pyrkii lähinnä viihdyttämään katsojaansa, vaikka siitä löytyy myös kritiikkiä musiikkialaa kohtaan. Juurikin kivana viihdeleffana sen katsojaa täydellisen sujuvasti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The High Note, 2020, Perfect World Pictures, Working Title Films

Arvostelu: Long Shot - Mahdoton yhtälö (Long Shot - 2019)

LONG SHOT - MAHDOTON YHTÄLÖ

LONG SHOT

Ohjaus: Jonathan Levine
Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.

Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.

Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa.
     Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset.
     Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.

Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?

Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.

Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.

Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: Blockers (2018)

BLOCKERS

Ohjaus: Kay Cannon
Pääosissa: Leslie Mann, Ike Barinholtz, John Cena, Kathryn Newton, Geraldine Viswanathan, Gideon Adlon, Graham Phillips, Miles Robbins, Jimmy Bellinger, Sarayu Blue, June Diane Raphael, Hannibal Buress ja Colton Dunn
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Blockers on Kay Cannonin ensimmäinen täyspitkän elokuvan ohjaustyö. Filmi lähti liikkeelle käsikirjoittajaveljesten Brian ja Jim Kehoen ideasta, mistä Universal-yhtiö kiinnostui. Elokuvan tuotanto lähti liikkeelle ja kuvaukset alkoivat keväällä 2017. Lopulta Blockers ilmestyi keväällä 2018 ja se oli ihan menevä hitti, minkä lisäksi se sai useat kriitikot puolelleen. Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Minun oli tarkoitus mennä katsomaan elokuva sen lehdistönäytökseen, mutta lähdinkin päivää aiemmin yllätysmatkalle Wieniin ja Prahaan katsomaan Thirty Seconds to Marsia, jolloin filmi jäi minulta väliin. Välillä ajattelin mennä katsomaan Blockersin teattereihin, mutta jostain syystä päätin lopulta odottaa vuokrausmahdollisuutta. Kun elokuva vihdoin ilmestyi vuokrattavaksi, katsoin sen yhdessä tyttöystäväni kanssa.

Kolme vanhempaa saavat tietää, että heidän tyttärensä aikovat menettää neitsyytensä tanssiaisiltana ja yrittävät pysäyttää heidät.

Seksisopimuksen solmivat teinitytöt ovat Julie (Kathryn Newton), Sam (Gideon Adlon) ja Kayla (Geraldine Viswanathan), joista jokainen on oivalla tavalla erilainen. Julie on aika perinteinen teinikomedian naispäähahmo, joka tykkää pitää hauskaa kavereidensa kanssa ja unelmoi täydellisestä elämästä poikaystävänsä Austinin (Graham Phillips) kanssa, mikä saa hänet aluksi tuntumaan kaveriporukan tylsimmältä hahmolta. Samilla taas on suuri salaisuus, mitä hän ei halua kenenkään tuttavistaan tietävän ja hän on siksi hyvin epävarma tapaus. Kayla testaa omia vapauksiaan ja on erittäin kokeilunhaluinen persoona. Kolmikon kaverikemia toimii hyvin ja vaikkeivät Newton, Adlon ja Viswanathan tarjoa kovin erityisiä roolisuorituksia, sopivat he oikein mainiosti rooleihinsa. Samin ja Kaylan tanssipareja esittävät Miles Robbins ja Jimmy Bellinger, joiden hahmot ovat myös aikamoiset persoonat.
     Tyttäriensä puuhia estämään lähtevät Julien äiti Lisa (Leslie Mann), Samin isä Hunter (Ike Barinholtz) ja Kaylan isä Mitchell (John Cena), ja he vasta voimakkaita persoonia ovatkin. Lisa elää elämäänsä täysin tyttärensä kautta, eikä ole valmis päästämään Julieta elämään omillaan. Hunter on todella etäinen tyttärestään, eikä nopealta vilkaisulta sopisi lainkaan isäksi hölmön käytöksensä takia. Mitchell taas on todella määräilevä ja yrittää väkisin pitää herkäksi prinsessaksi kuvittelemansa tyttärensä "turvassa". Vanhempia seuratessa on hauska huomata, kuinka heidän käytöksensä heijastuu voimakkaasti heidän lapsiinsa - Mitchell kieltää Kaylalta asioita, jolloin Kayla haluaa tietty kokeilla entistä enemmän kaikkea, ja niin edelleen. Leslie Mann on ihan hyvä takertuvana äitinä, vaikka ylinäytteleekin välillä. John Cena ei vieläkään saa vakuuttuneeksi siitä, että hänen kuuluisi näytellä, mutta on hän kuitenkin aika hauska roolissaan. Yllättäen Barinholtz suoriutuu roolistaan parhaiten. Aluksi hän vaikuttaa tuttuun tapaansa ärsyttävältä, mutta tarinan edetessä ja hahmon kehittyessä hän sopii osaansa yhä vain paremmin.
     Elokuvassa nähdään myös iso liuta muitakin hahmoja. On Samin äiti eli Hunterin ex-vaimo Brenda (June Diane Raphael) ja tämän uusi mies Frank (Hannibal Buress), Kaylan äiti eli Mitchellin vaimo Marcie (Sarayu Blue), Julien poikaystävän seksihulluvanhemmat (Gary Cole ja Gina Gershon), sekä limusiininkuljettaja Rudy (Colton Dunn). Filmin alkupää tekee aika kömpelöä työtä esitellessään hahmoja, minkä vuoksi olin itse ainakin lähes täysin pihalla siitä, kuka on kuka.

Aluksi Blockers saattaa tuntua siltä kuin sen olisi nähnyt jo aiemmin. Nuori kaveriporukka päättää menettää neitsyytensä jonain tiettynä ajankohtana... kuulostaa vahvasti American Pien (1999) naisversiolta. Onneksi leffa ei kuitenkaan lähde tälle linjalle, vaan päättää ottaa eri suunnan lisäämällä vanhemmat, jotka yrittävät estää nuorten seksisuunnitelmat. Filmistä kyllä löytyy hetkiä, jotka voisivat löytyä American Piesta, mutta suurimmaksi osaksi kyseessä on todella erilainen teos. Harmi vain, että Blockersilla kestää aika kauan lähteä käyntiin. Ensimmäisen puolen tunnin aikana leffa hakee itseään, samalla kun katsoja yrittää päässään yhdistää nimiä kasvoihin. Vasta noin puolen tunnin kohdalla elokuva tuntuu löytävän itsensä ja päättää startata oikein kunnolla. Leffa alkaa tarjoilemaan yllättävänkin häröjä ja absurdeja vitsikohtauksia, joista muutama huojuu hyvän maun rajalla. Elokuva sai minut useassa kohtaa nauramaan ääneen ja pidin todella paljon siitä, kuinka rohkeita juttuja tekijät ovat ottaneet mukaan. Loppua kohti leffa vain paranee ja takeltelevasta alusta huolimatta huomasin pitäneeni elokuvasta huomattavasti enemmän kuin aluksi oletin. Tämä ei kuitenkaan johtunut vain siitä, että Blockers sisältää hyviä vitsejä. Ei, syy tähän on yllättävän syvällinen.

Elokuvan pääaihe, eli seksi, on Yhdysvalloissa edelleen aikamoinen tabu. Siitä ei haluta puhua, siitä ei kerrota tarpeeksi kouluissa, eivätkä vanhemmatkaan uskalla keskustella siitä lastensa kanssa. Nuoret oppivat kaiken elokuvista ja internetistä, mikä tietty johtaa kummallisiin tilanteisiin, kun ensimmäistä kertaa itse harrastaa seksiä. Amerikkalaisten vaikean suhtautumisen seksiin ja kaikkeen siihen liittyvään, kuten alastomuuteen, huomaa jo siitä, että Yhdysvalloissa Blockers on kielletty alle 17-vuotiailta, kun taas Suomessa leffa on K-12. Elokuva kyseenalaistaakin vahvasti sen, miksi elämän perustarpeen täytyy olla monille niin vaikea asia. Leffa pyrkii rikkomaan ahdasmielisiä stereotypioita ja kysyy, miksi pojat voivat kehuskella panomäärillään, mutta tyttö ei voi harrastaa seksiä kahden ihmisen kanssa ilman, että hänet tuomitaan lutkaksi tai huoraksi. Vanhemmat eivät usko, että heidän tyttärensä voisivat itse päättää, milloin he ovat valmiita seksiin, mikä johtaa siihen, että moni nuori nainen kokee jatkuvaa huonoa omatuntoa nautinnon vuoksi. Elokuva käsittelee taidokkaasti myös homoseksuaalisuutta ja monia ennakkoasenteita. Kuten jo sanoin, nuorten käyttäytyminen heijastuu vahvasti heidän vanhempiinsa ja tämä pätee myös seksiasioissa. Olin paikoitellen aivan häkeltynyt, kuinka Blockers uskaltaa sukeltaa näin vahvasti pintaa syvemmälle. On mahtavaa, että nämä tärkeät asiat on piilotettu muuten aika perinteiseen ja kliseiseen komedialeffaan. Aluksi amerikkalaiskatsojat houkutellaan katsomaan jotain tuttua ja turvallista, ja sitten heidät repäistäänkin pois mukavuusalueeltaan ja toivon mukaan edes joku yleisöstä lähtee ulos teatterista oikeasti pohdiskellen, mikä amerikkalaisessa seksikulttuurissa on pielessä.

Elokuvan ohjauksesta vastaa ensikertalainen Kay Cannon, joka on aiemmin käsikirjoittanut musiikkikomediatrilogia Pitch Perfectin (2012-2017). Cannon tekee oivaa työtä ja leffasta voi huomata, kuinka tärkeitä käsitellyt teemat hänelle ovat. Kehoen veljekset suoriutuvat käsikirjoituspuolesta mainiosti ja ovat saaneet kliseet toimimaan syvällisyyksien kautta. Blockers on myös hyvin kuvattu ja leikattu, vaikkei kummastakaan löydy mitään erityisempiä kikkailuja. Lavasteet ja asut ovat onnistuneesti toteutetut, minkä lisäksi ääniefektit kuulostavat hyviltä. Mateo Messinan säveltämät musiikit ovat paikoitellen turhankin juustoiset, mutta Hailee Steinfeldin kappale "Love Myself" sopii oikein hyvin leffan teemoihin.

Yhteenveto: Blockers on yllättävän hyvä ja syvällinen kritiikki perinteiseksi pöhkökomediaksi naamioituna. Filmi käsittelee rohkeasti Yhdysvaltojen typerää suhtautumista seksiin ja siihen liittyviin asioihin. Elokuva herättää loistavia kysymyksiä ja ajatuksia, mikä nostaa sen älykkyystasoltaan monien muiden amerikkalaiskomedioiden yläpuolelle. Itse tarinalla kestää harmillisen pitkä aika lähteä käyntiin, mutta kun hahmot on saatu edes jollain tapaa esiteltyä, leffa ponkaisee vauhtiin ja tarjoaa aikamoisen määrän hulvattoman myötähäpeällisiä kohtauksia. Nauraa saa usein ja vieläpä ääneen, kun pääsee seuraamaan törttöilevien vanhempien kohellusta. Leslie Mann, John Cena ja Ike Barinholtz sopivat oikein hyvin rooleihinsa, kuten sopivat myös heidän hahmojensa lapsia näyttelevä kolmikko, vaikkei Barinholtzin lisäksi yksikään tarjoa kovin ihmeellistä näyttelijänsuoritusta. Kliseitä on luvassa paljon, mutta elokuvan syvällisempi puoli saa kokonaisuuden tuntumaan hyvin raikkaalta ja mielestäni jokaisen amerikkalaisen kuuluisi nähdä tämä leffa. Blockers sopii sekä nuorille että heidän vanhemmilleen, mutta yhdessä sitä ei välttämättä kannata katsoa. Parempi vain, että lapsi ja vanhempi katsovat sen omina aikoinaan, todella pohdiskelevat sitä ja vasta kun ovat siihen valmiita, käyvät kunnon keskustelun. Lopputekstien alussa nähdään muuten vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.10.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Blockers, 2018, Point Grey Pictures, DMG Entertainment, Good Universe, Hurwitz & Schlossberg Productions