Arvostelu: The Boss Baby: Perhebisnes (The Boss Baby: Family Business - 2021)

THE BOSS BABY: PERHEBISNES

THE BOSS BABY: FAMILY BUSINESS

Ohjaus: Tom McGrath

Pääosissa: James Marsden, Alec Baldwin, Amy Sedaris, Ariana Greenblatt, Jeff Goldblum, Eva Longoria, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow ja James McGrath

Genre: animaatio, komedia

Kesto: 1 tunti 47 minuuttia

Ikäraja: 7

DreamWorksin animaatioelokuva The Boss Baby (2017) oli iso taloudellinen hitti, joka sai jopa Oscar-ehdokkuuden parhaana animaationa, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Tuotanto kuitenkin jämähti paikoilleen vuonna 2020 alkaneen koronaviruspandemian takia, mutta lopulta elokuva saatiin valmiiksi ja nyt The Boss Baby: Perhebisnes on saapunut elokuvateattereihin. Itse koin ensimmäisen leffan todella keskinkertaisena lastenelokuvana, enkä kaivannut sille jatkoa. En olekaan ollut lainkaan kiinnostunut jatko-osasta, mutta päätin silti käydä kurkkaamassa sen ensi-iltaviikonloppuna, jos vaikka ennakkoepäilykseni osoittautuisivatkin turhiksi.

Tim Templeton on kasvanut aikuiseksi ja hänellä on nyt oma perhe. Kun paljastuu, että hänen vauvansa Tina työskentelee BabyCorpille, Tim ja pikkuveli Ted päätyvät uuteen seikkailuun, jossa heidän pitää soluttautua tohtori Armstrongin kouluun, jossa lapset opetetaan syrjäyttämään vanhempansa.

Tutut hahmot ensimmäisestä The Boss Baby -elokuvasta tekevät paluun, mutta leffojen välillä on kulunut rutkasti aikaa ja aiemmin pienenä poikana nähty Tim (James Marsden) on nyt kasvanut aikuiseksi. Hänellä on vaimo Carol (Eva Longoria), jonka kanssa hänellä on kaksi lasta, kouluikäinen Tabitha (Ariana Greenblatt) ja vauva Tina (Amy Sedaris). Silti tietty leikkimielisyys ja suuri mielikuvituksellisuus ovat pysyneet läsnä Timin elämässä. Tim toimii kelpo hahmona ja vielä paremmin toimii hänen isäsuhteensa tyttäriinsä Tabithaan, joka on alkanut osoittaa itsenäistymisen merkkejä ja Tinaan, joka paljastuu BabyCorpin työntekijäksi. Carol-vaimo sen sijaan jää aika tylsäksi.

     Timin pikkuveli, eli itse boss baby Ted (Alec Baldwin) on menossa myös mukana, mutta eipä hänkään ole enää lapsi. Ted jää tällä kertaa selvästi tylsemmäksi tapaukseksi veljeksistä, aivan kuin tekijät eivät olisi keksineet hahmoille mitään iskua enää. Koin elokuvan selvästi kiinnostavammaksi, kun se keskittyi Timiin ja hänen tyttäriinsä, eikä veljeksiin.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat veljesten vanhemmat Ted Sr. ja Janice (Jimmy Kimmel ja Lisa Kudrow), Timin velhokello (James McGrath), sekä salamyhkäistä koulua pyörittävä tohtori Erwin Armstrong (Jeff Goldblum). Velhokello tuntuu tälläkin kertaa varsin kummalliselta ja turhan satumaiselta lisäykseltä tarinaan. Vaikkei tohtori Armstrong ole hahmona kaksinen, tavanomaisen hupsu Goldblum on kuitenkin varsin ilahduttava valinta rooliin.

Vaikka koinkin aluksi, että tekijöiltä oli yllättävä ja jopa hieman rohkea veto kertoa jatko-osan tarina parisenkymmentä vuotta ensimmäisen elokuvan tapahtumien jälkeen, koin The Boss Baby: Perhebisneksen lopulta aika heikkona ja väkinäisenä leffana. Uusi tarina ei saa napattua mukaansa ja elokuva äityy turhankin usein vain villiksi koheltamiseksi, jotta perheen pienimmät saataisiin helposti viihdytettyä. Enpä tosin tiedä, kuinka hyvin tässä onnistuttiin. Kävin katsomassa elokuvan täysin tavallisessa yleisönäytöksessä lehdistönäytöksen sijaan ja paikalla oli tietty useita lapsiperheitä. Katsomosta kuului hädin tuskin naurua, eli kenties ongelma ei ole vain siinä, että olen liian vanha tälle filmille. Itse olin tylsistynyt pitkin leffaa ja koin yhä vain vauhdikkaammaksi mekastukseksi äityvän tapahtumaketjun ärsyttävämmäksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee.

Ilman kelvollista isä-tytär-draamaa elokuva olisi jopa aika kehno lastenraina. Tällaisenaan se vain vajoaa samanlaiseen tyhjänpäiväisyyden kastiin, mitä DreamWorksin viimeisimmät animaatiot, Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020), Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020) ja Spirit - Kesyttämätön (Spirit Untamed - 2021) ovat edustaneet. Samalla nämä kaikki ovat olleet jatko-osia yhtiön elokuville, jotka eivät olisi jatkoa kaivanneet. Studion toimintatapa tuntuu leffa leffalta laiskemmalta ja The Boss Baby: Perhebisnes on selvästi pelkkä yritys kaapia helpot rahat. Todellinen yritys tehdä laadukkaita animaatioelokuvia koko perheelle kuitenkin uupuu ja toivon kovasti studion muuttavan pian asennettaan.

Sentään elokuva on animoitu menevästi. Animaattorit ovat panostaneet tarpeeksi yksityiskohtiin ja tehneet filmistä visuaalisesti ihan miellyttävää seurattavaa, vaikka välillä ruudulla tapahtuukin turhan hektisesti kaikenlaista. Elokuva on värikäs ja hahmot veikeän näköisiä. Myös äänimaailma on sujuvasti rakennettu - joskin yllätyin, kun lopputeksteissä luki itse Hans Zimmerin nimi musiikkien säveltäjänä, sillä melodiat eivät ole mitenkään ihmeellisiä. Silti ongelmat syntyvät enemmän Tom McGrathin laiskasta ohjauksesta ja hänen ja Michael McCullersin tylsästä käsikirjoituksesta.

Yhteenveto: The Boss Baby: Perhebisnes on heikko jatko-osa keskinkertaiselle lastenrainalle, jatkaen DreamWorksin tylsää uutta putkea. Elokuvasta löytyy kelpo yritystä rakentaa isä-tytär-draamaa, minkä lisäksi leffa on oivallisesti animoitu, mutta muuten kokemus jää hyvin latteaksi. Huumoripuoli on aika kehnoa, eikä se kanssayleisöstäni päätellen tehoa kummoisesti edes lapsille. Tarina ei saa napattua mukaansa ja sitä yritetään korvata yhä vain isommaksi äityvällä sekoilulla, joka alkaa turhauttaa suunnilleen puolen välin tienoilla. Tim on hahmona toimiva, mutta pikkuveli Ted jää tällä kertaa hieman tylsäksi. Jeff Goldblum pitää lystiä tohtori Armstrongina, mutta hänen hahmonsa jää vaisuksi. Kaiken kaikkiaan The Boss Baby: Perhebisnes on laiska rahastustyö. DreamWorksin suunta alkaa tosissaan näyttää huonolta ja todella toivon studion tekevän pian muutoksia, ennen kuin se ryhtyy hakkaamaan nauloja omaan arkkuunsa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.10.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Boss Baby: Family Business, 2021, DreamWorks Animation

Arvostelu: Easy A (2010)

EASY A

Ohjaus: Will Gluck
Pääosissa: Emma Stone, Amanda Bynes, Aly Michalka, Penn Badgley, Dan Byrd, Patricia Clarkson, Stanley Tucci, Thomas Haden Church, Lisa Kudrow, Cam Gigandet, Bryce Clyde Jenkins, Fred Armisen ja Malcolm McDowell
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Easy A pohjautuu löyhästi Nathaniel Hawthornen klassikkokirjaan Tulipunainen kirjain (The Scarlet Letter) vuodelta 1850. Käsikirjoittaja Bert V. Royal sai idean kirjoittaa uudenlaisen kertomuksen kirjan pohjalta, mikä sijoittuisi nykyaikaan. Royal työsti suurimman osan tekstistä vain muutamassa päivässä, mutta hänelle tuotti vaikeuksia viedä kertomus päätökseen. Alunperin filmistä oli tarkoitus tulla huomattavasti rosoisempi kiroilun sun muun kera, mutta kun elokuva pistettiin tuotantoon, siitä päätettiin tehdä kiltimpi esimerkiksi kielenkäytöltään. Kuvaukset alkoivat ja Easy A sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 11. syyskuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pieneen budjettiinsa nähden suuri menestys ja kriitikotkin kehuivat leffaa. Itse näin Easy A:n vasta myöhemmin, kun se oli julkaistu vuokrattavaksi. Pidin elokuvasta ja olen nähnyt sen pariin otteeseen uudestaan. Nyt kun leffa täyttää kymmenen vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan jälleen kerran ja arvostelemalla sen.

High school -tyttö Olive valehtelee ystävälleen, että olisi menettänyt neitsyytensä. Uutinen leviää nopeasti läpi koulun ja Olivelle asetetaan lutkan maine. Oliven täytyykin keksiä, kuinka hoitaa tilanne tästä eteenpäin.

Nykyään Emma Stone tunnetaan mm. Gwen Stacyn roolista The Amazing Spider-Man -elokuvissa (2012-2014) ja Miana La La Landista (2016), mistä hän voitti parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Kuitenkin vielä vuonna 2010 Stone tiedettiin lähinnä Superbadin (2007) sivuosasta ja kauhukomedia Zombielandista (2009), eikä hän ollut erityisemmin todistanut lahjojaan. Easy A auttoi Stonen nousua tähteyteen, sillä tämä roolisuoritus toi Stonelle hänen ensimmäisen Golden Globe -ehdokkuutensa. Stone näyttelee elokuvassa tietysti Olive Panderghastia, high school -tyttöä, joka kertoo pienoisen valheen, mikä kääntää hänen elämänsä täysin mullinmallin. Tuttuun tyyliinsä Stone hoitaa kaiken niin täysillä kuin vain pystyy. Hän eläytyy yhä vain riehakkaammaksi muuttuvan Oliven osaan upeasti ja leikittelee jatkuvasti. Hahmo on hauskasti kirjoitettu ja katsojana on kaiken aikaa hänen puolellaan, vaikka välillä toivookin, että voisi vain puhua Olivelle järkeä, sillä hänen toimintansa vain aiheuttaa enemmän ja enemmän ongelmia hänelle itselleen.

Elokuvassa nähdään myös mm. Patricia Clarkson ja Stanley Tucci Oliven hulvattomina vanhempina ja Bryce Clyde Jenkins Oliven pikkuveljenä, Aly Michalka Oliven ystävänä Rhiana, Thomas Haden Church opettaja Griffithinä, Lisa Kudrow opinto-ohjaajana, Malcolm McDowell rehtorina, Amanda Bynes uskovaisena Mariannena, sekä Penn Badgley koulun maskottia esittävänä Toddina ja Dan Byrd Brandonina, joka on leimattu ja hyljeksitty koulussa homoutensa vuoksi. Näyttelijät ovat läpikotaisin hyviä, mutta vain mahtavat Clarkson ja Tucci onnistuvat ottamaan kohtaukset haltuunsa säkenöivän Stonen loistolta.

Easy A on tehty hyvin perinteikkäässä teinileffahengessä, mutta onneksi sen kliseisen ulkokuoren alta löytyy poikkeavuuksia ja painavaa asiaa, mitkä tekevät siitä edes jollain tavalla toimivan paketin lähes kaikenikäisille. Teineille filmi on erityisen tärkeä sen aiheensa vuoksi, eli seksin. Tai enemmänkin siihen suhtautumisen. Seksi aiheuttaa nuorissa monenlaisia paineita ja siihen suhtaudutaan koulussa todella erilaisin tavoin, mihin vaikuttaa mm. kasvatus kotona. Tätä leffassa pohdiskellaankin, kun hätäisen valheen seurauksena koko koulu alkaa pitämään Olivea lutkana, joka antaa itseään kaikille. Elokuva pyrkii näyttämään keskisormea kaikenlaisille typeryyksille, mitä seksiasioihin tuntuu edelleen kuuluvan nuorisopiireissä. On paljon olettamuksia, luuloja ja normeja, joista monet ovat täysin vanhahtaneita ja joita ei pitäisi enää noudattaa. Iso huomautus on tietty se, kuinka erilailla suhtaudutaan poikien neitsyyden menetykseen kuin tyttöjen. Kuinka poikien kohdalla se tekee miehen ja tyttöjen kohdalla huoran. Ja kuinka idioottimaista tällainen on.

Elokuva ei kuitenkaan saarnaa sanomiensa kanssa, vaan se kuljettaa niitä sujuvasti mukanaan sen perinteikkään teinihömppäkuoren alla. Katsoja huomaakin jossain kohtaa, että elokuva on salakavalasti saanut ihan ajattelemaan ja riippuen katsojasta se joko nostaa tai laskee leffan tasoa. Puhdasta komediaa on mukana paljon ja jotkut jutut saavat nauramaan oikein kunnolla. En tiedä miksi, mutta Oliven pikkuveljeen liittyvät adoptiovitsit tarjoavat minulle parhaat naurut. Kliseinen alamäkikin on luvassa, jolloin leffa yrittää vakavoitua. Draamapuoli ei kuitenkaan toimi läheskään yhtä hyvin kuin komedia. Elokuva kulkee reippaasti ja suurella energialla eteenpäin. Kestoa on vain puolitoista tuntia ja siinä ajassa kaikki ehditään kertoa ilman kiirehdintää. Pakollinen romanssi hieman tylsistyttää loppupäässä, mutta menee muun ohessa.

Easy A:n on ohjannut Will Gluck, joka sortuu kierrättämään samaa tyyliä lähes kaikista teinikomedioista. Jos hänen apunaan ei toimisi Bert V. Royalin nokkela käsikirjoitus hyvän pohdiskelun ja nasevan dialogin kera, ei elokuva erottuisi edukseen millään. Etenkin Olivelle kirjoitetut repliikit ovat erinomaisia ja Stone tarjoaa ne täysin sulavasti. Leffa on hyvin kuvattu ja leikkauskin on oivallista. Etenkin kohtauksissa, joissa sana lähtee kiertämään ympäri koulua, kuvaus ja leikkaus tukevat toisiaan hienosti. Lavastuksesta hauskan tekee se, etteivät tekijät oikeastaan lavastaneet lokaatioita, vaan hyödynsivät koulua ja asuntoja hyvin pitkälti sellaisinaan. Musiikkien sävellyksestä vastaa Brad Segal, mutta hänen työnsä ei koskaan nouse esiin, sillä elokuva painottuu niin vahvasti olemassa oleviin kappaleisiin, joista parhaiten mieleen jää useasti kuultava Natasha Bedingfieldin Pocketful of Sunshine.

Yhteenveto: Easy A on hauska, mainio ja jopa aika oivaltava teinikomedia. Samalla se on myös veikeä modernisointi Tulipunaisesta kirjaimesta. Elokuvalla on paljon sanottavanaan seksistä, sen tuomista paineista, ennakkoluuloista ja -odotuksista, sen käsittelemisestä ja siihen suhtautumisesta. Kouluissa nuorten tapa toimia ja puhua seksiin liittyen on yhä todella idioottimaista ja leffa näyttääkin, kuinka hölmöä käytös siihen elämänaikaan on. Elokuva on täynnä hilpeitä hetkiä ja nauraa saa usein. Pakollinen draamailukin on mukana ja vaikka se laskee leffan tasoa pakollisen romanssin tavoin, toimivat ne tarpeeksi hyvin osana kokonaisuutta. Tietyt teinikliseet ovat mukana ja osittain ne pystyy katsomaan läpi sormien. Bert V. Royalin käsikirjoitus on hilpeä tapahtumista dialogiin. Emma Stone loistaa pääroolissa, mutta mahtavia ovat myös Oliven vanhempia näyttelevät Patricia Clarkson ja Stanley Tucci. Easy A sopiikin hyvin esimerkiksi kaveriporukalla vietettävään leffailtaan. Vanhempien on ihan hyvä katsoa leffa muistutuksena siitä, kuinka kiusallista seksiin liittyvät jutut teininä ovatkaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Easy A, 2010, Screen Gems, Olive Bridge Entertainment

Arvostelu: Long Shot - Mahdoton yhtälö (Long Shot - 2019)

LONG SHOT - MAHDOTON YHTÄLÖ

LONG SHOT

Ohjaus: Jonathan Levine
Pääosissa: Seth Rogen, Charlize Theron, O'Shea Jackson Jr., June Diane Raphael, Ravi Patel, Bob Odenkirk, Tristan D. Lalla, Andy Serkis, Alexander Skarsgård, Lisa Kudrow ja Randall Park
Genre: draama, komedia, romantiikka
Kesto: 2 tuntia 5 minuuttia
Ikäraja: 12

Long Shot - Mahdoton yhtälö on Seth Rogenin ja Charlize Theronin tähdittämä uusi romanttinen draamakomedia. Elokuva lähti liikkeelle muutama vuosi sitten työnimellä "Flarsky" ja sen tarinan oli keksinyt Dan Sterling. Mukaan saapui kuitenkin uusi kirjoittaja Liz Hannah, joka pisti Sterlingin käsikirjoituksen uusiksi ennen kuvauksia, jotka alkoivat alkuvuodesta 2018. Nimi vaihdettiin ja nyt Long Shot - Mahdoton yhtälö on saanut ensi-iltansa. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, ketkä sitä tähdittävät ja mielenkiintoni heräsi entisestään, kun näin filmin trailerin. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa leffan yhdessä tätini ja serkkuni kanssa ensi-iltaviikonloppuna.

Toimittaja Fred Flarsky on juuri saanut potkut, kun hän saa uuden, paljon mielenkiintoisemman työtarjouksen. Frediä lapsena vahtineesta Charlotte Fieldistä on tullut Yhdysvaltain ulkoministeri, joka aikoo pyrkiä maan ensimmäiseksi naispresidentiksi. Charlotten puheet eivät kuitenkaan ole parhaimmasta päästä ja siksi hän tarvitsee Fredin taitoja kirjoittajana.

Fred Flarskyna nähdään komediatähti Seth Rogen, joka tekee yllättävän maltillisen roolityön tässä leffassa. Pössyttelykomedioistaan ja tunnistettavasta hörönaurustaan tuttu Rogen tuo tähänkin rooliin mukaan tuttuja piirteitään, mutta hillitsee niitä kaikkia. Parissa kohtaa Rogen päästää sekoiluaan hieman valloilleen, mutta suurimmaksi osaksi hän ymmärtää, ettei yliampuvuus sovi tällaiseen filmiin. Hänen mukanaolonsa jakaa hyvin luultavasti katsojat kahtia ja ne, jotka yleensä inhoavat Rogenia, ajattelevat varmaan hänen pilaavan muuten hyvän leffan. Itse taas pidin hänen roolittamistaan yllättävänkin toimivana ratkaisuna. Rogen on tuttuun tapaansa pidettävä ja rento heppu, ja joka kerta, kun hän on ruudulla, leviää tunne siitä kuin viettäisi aikaa hieman hönön ystävän kanssa.
     Ulkoministeri Charlotte Fieldinä taas nähdään Charlize Theron, joka on erittäin hyvä valinta arvokkaan naisen rooliin. Theron huokuu oikeanlaista johtajahenkeä, mutta hän tuo mukaan myös tiettyä rentoutta, kun Fred saapuu kuvioihin. Rogen ja Theron eivät ensisilmäyksellä vaikuta loogiselta parilta, mutta todella positiivisena yllätyksenä heidän kemiansa iskevät täysillä yhteen. Fred ja Charlotte tulevat täysin erilaisista maailmoista ja juuri sen takia he tukevat toisiaan niin hyvin. Elokuvan aikana molemmat oppivat uutta toistensa kautta ja leffan parasta antia ovatkin Rogenin ja Theronin kahdenkeskeiset kohtaukset.
     Elokuvassa nähdään myös O'Shea Jackson Jr. Fredin parhaana ystävänä Lancena, June Diane Raphael ja Ravi Patel Charlotten tärkeinä avustajina, Bob Odenkirk Yhdysvaltain presidenttinä, Alexander Skarsgård Kanadan pääministerinä, sekä lähes tunnistamattomaksi maskeerattu Andy Serkis lierona bisnesmiehenä Parker Wembleynä. Kaikki näyttelijät suoriutuvat osistaan mainiosti, vaikkei Skarsgård pääsekään pökkelyydestään eroon ja suuni todella loksahti auki, kun tajusin Wembleyn olevan Serkis.

Riippuen siitä, pidätkö Seth Rogenin komedioista vai et, Long Shot - Mahdoton yhtälö tulee olemaan joko pettymys tai positiivinen yllätys. Rogenin tyyliä inhoavat saattavat tykästyä tähän, kun taas Rogenin ronskimmasta tuotannosta innostuneille tämä voi tuntua liian kiltiltä kokonaisuudelta. Itse tosiaan pidin siitä, että Rogen hoitaa hommansa maltillisemmin, mutta itse elokuvasta jäi silti hieman ristiriitainen tunne. Elokuvasta löytyy Rogenin filmeille tuttuja piirteitä, mutta vain muutamassa kohtaa. Sekaan on heitetty oudon härkejä vitsejä, jotka eivät pääasiassa sovi mukaan, sillä leffa ei muuten ole sellainen. Long Shot - Mahdoton yhtälö yrittää olla romanttinen komedia, mikä miellyttäisi sekä naisia että miehiä, minkä lisäksi leffa kallistuu usein draaman puolelle ja monessa kohtaa se pyrkii puskemaan vahvaa poliittista näkemystään esille. Elokuvan viittaukset Yhdysvaltojen nykyiseen hallitukseen eivät voi mennä ohi ja leffa onkin selvä sanoma siitä, kuinka asioiden pitäisi olla toisin. Bob Odenkirkin näyttelemä presidentti välittää enemmän julkisesta asemastaan kuin maan johtamisesta, kansan hyvinvoinnista tai vaikkapa ilmastonmuutoksesta. Tuleeko ketään mieleen...?

Paikoitellen leffan poliittinen puoli muuttuu jopa päällekäyväksi, jolloin se tekee muuten kevyehköstä romanttisesta draamakomediasta raskasta seurattavaa. Suurimmaksi osaksi draamapuoli on kunnossa, mutta liikuttavissa kohtauksissa leffa ei onnistu menemään tunteisiin asti, vaan katsoja jää etäiseksi emotionaalisella tasolla. Romantiikkapuoli elokuvalla on parhaiten hoidossa ja kuten jo totesin, Theronin ja Rogenin kemiat toimivat yllättävänkin hyvin. Komediaosastolla leffa kompastelee eniten ja vaikka siinä onkin paljon hauskoja juttuja (kuten hulvaton alkukohtaus), löytyy elokuvasta paljon vitsejä, jotka eivät osu maaliinsa - jotkut jopa lentävät täysin eri suuntaan maalilta. Leffa nimittäin pysähtyy paikoitellen näyttämään keskusteluohjelmaa, missä puhutaan Charlottesta ja siitä, voiko nainen johtaa Yhdysvaltoja, eivätkä nämä hetket toimi yhtään. Ne ovat todella seksistisiä vitsejä, mitkä eivät istu muuten aika feministiseen elokuvaan ja niitä pahentaa vielä se, kuinka elokuva kokee pakottavaa tarvetta pyydellä jokaista ilkeää vitsiä anteeksi. Jos sitä karkeaa huumoria on pakko istuttaa muuten kiltihköön elokuvaan, niin pistäkää se mukaan rohkeasti, eikä niin että täytyy pyytää aina anteeksi, ettei kukaan vain pahoita mieltään. Nämä kohtaukset voisi poistaa kokonaan leffasta. Ja poistamisesta puheenollen leffasta löytyy muutenkin tiivistämisen varaa. Long Shotilla on kestoa yli kaksi tuntia ja se pärjäisi todella hyvin vartin lyhyempänäkin. Kyseessä on siis aika epätasainen paketti, joka pysyy kuitenkin plussan puolella sen erittäin mainion pääparin ansiosta.

Elokuvan on ohjannut Jonathan Levine, mutta sen epätasaisuus tunnelmissa viestii siitä, että mukana olisi ollut useampikin tekijä, eikä kyseessä ole vain yhden ihmisen visio. Levine saa Theronin ja Rogenin pistämään paikoitellen parastaan, muttei onnistu pitämään pakettia kunnolla kasassa. Dan Sterlingin kirjoittama ja Liz Hannahin muokkaama käsikirjoitus vaatii tiivistämistä, mitä olisi pitänyt tehdä viimeistään leikkausvaiheessa. Elokuvasta kuitenkin löytyy paljon sujuvaa editointia ja paikoitellen kekseliäitä siirtymiä. Kuvauskin on oivallista ja leffa näyttää kaikin puolin oikein hyvältä. Marco Beltramin ja Miles Hankinsin säveltämät musiikit toimivat taustalla, mutteivät erotu koskaan tai jää millään tavalla mieleen.

Yhteenveto: Long Shot - Mahdoton yhtälö on kelpo romanttinen draamakomedia, mikä kuitenkin kompastelee erikoiseen epätasaisuuteensa. Seth Rogenille tutummat ronskit vitsit eivät sovi leffaan lainkaan ja paikoitellen ne ovat tökeröitä lähinnä sen takia, että elokuva itse alkaa pyytelemään niitä anteeksi. Välillä filmin poliittinen agenda puskee hieman liiankin kovaa ja tekee joistakin hetkistä turhan raskasta katsottavaa. Katsoja ymmärtää vähemmälläkin, mitä leffalla on sanottavanaan. Lisäksi elokuva kaipaa tiivistämistä, sillä yli kahden tunnin pituudessa mukaan mahtuu paljon ylimääräistä, mitä ilman elokuva tuntuisi napakammalta paketilta. Tarina on kuitenkin mielenkiintoinen ja romanttinen puoli hoituu yllättävänkin hyvin Seth Rogenilta ja Charlize Theronilta, jotka ovat pääsyy siihen, että elokuvan katsoo sujuvasti loppuun saakka. Long Shot - Mahdottoman yhtälön katsoo kerran ihan mielellään, muttei siitä paljoa jää mieleen ja tuskinpa sitä tarvitsee enää toistamiseen nähdä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Long Shot, 2019, Denver and Delilah Productions, Good Universe, Point Grey Pictures

Arvostelu: Booksmart (2019)

BOOKSMART

Ohjaus: Olivia Wilde
Pääosissa: Beanie Feldstein, Kaitlyn Dever, Billie Lourd, Skyler Gisondo, Diana Silvers, Jason Sudeikis, Mason Gooding, Noah Galvin, Molly Gordon, Eduardo Franco, Austin Crute, Nico Hiraga, Victoria Ruesga, Jessica Williams, Lisa Kudrow, Will Forte ja Mike O'Brien
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 42 minuuttia
Ikäraja: 12

Booksmart on näyttelijä Olivia Wilden esikoisohjauselokuva. Idea leffaan syntyi jo kymmenisen vuotta sitten, kun Emily Halpern ja Sarah Haskins työstivät ensimmäisen version sen käsikirjoituksesta. 2014 Susanna Fogel nappasi tekstin ja työsti sitä uuteen suuntaan, mistä Annapurna Pictures -yhtiö kiinnostui ja hankki tekstin itselleen. Wildelle tarjottiin mahdollisuutta ohjata elokuva ja hän suostui siihen heti. Käsikirjoitusta muokattiin vielä hieman modernimpaan suuntaan ja kuvaukset alkoivat keväällä 2018. Booksmart sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla maaliskuussa ja nyt se on saapunut myös Suomeen. Itse kuulin leffasta vasta muutamia viikkoja sitten, kun kaikkialla alettiin kehumaan sitä. Olin yllättynyt, että filmi saapui Suomessa teattereihin, mutten ollut täysin varma, menisinkö katsomaan sen, vai odotanko, että se saapuu vuokralle. Kuitenkin kun olen huomannut tämän vuoden isojen filmin tuottaneen minulle pettymyksiä, ajattelin, että kenties minun pitäisi panostaa enemmän pienen luokan leffojen katseluun ja päätin antaa Booksmartille reilun mahdollisuuden. Kävin katsomassa leffan elokuvateatteri Cinamonissa ja hyvä niin, sillä kyseessä on yksi vuoden parhaista elokuvista!

Koko high schoolin ajan pänttäämiselle omistautuneet Molly ja Amy saavat tietää, että myös koulun välinpitämättömiltä vaikuttavat juhlijaopiskelijat ovat päässeet huippu-collegeihin. Ystävykset kokevat tehneensä kaiken rankan puurtamisen turhaan ja päättävät viimeisenä kouluiltanaan juhlia ensimmäistä kertaa elämässään.

Elokuvan päähenkilöitä, Mollya ja Amya näyttelevät Beanie Feldstein ja Kaitlyn Dever, jotka ovat nappivalinnat rooleihinsa ja heidän kemiansa pelaavat täysillä yhteen. Feldstein ja Dever tuntuvat oikeasti ystäviltä lapsuudesta saakka, mikä on ehdottomasti yksi filmin vahvimmista puolista. Jos pääpari ei toimisi yhdessä, ei leffakaan toimisi. Uskottava ystävyys nostaa leveän hymyn huulille, mikä vain pysyy yllä läpi elokuvan. Heidän hahmonsakin ovat mitä mainioimmat ja Mollyn ja Amyn bileiltaan lähtee erittäin mielellään mukaan. Hahmoista löytyy mielenkiintoisia puolia, joita käsitellään erinomaisin tavoin. Esimerkiksi Amy on homoseksuaali, mutta siitä ei nosteta mitään haloota, vaan se esitetään täysin arkipäiväisenä asiana, mikä oli mielestäni aivan mahtavaa!
     Mollyn ja Amyn luokka on täynnä mitä persoonallisimpia ja kiinnostavimpia tapauksia, joita haluaisi nähdä jopa enemmän kuin he lopulta saavat ruutuaikaa. Seasta löytyy pelleileviä poikia (Mason Gooding, Eduardo Franco ja Nico Hiraga), kundista toiseen hyppivä "Tiepalvelu" (Molly Gordon), töykeä Hope (Diana Silvers), todella erikoinen ja täysin omassa maailmassaan elävä Gigi (Billie Lourd), yliampuvat ja taiteelliset homopojat George (Noah Galvin) ja Alan (Austin Crute), Amyn ihastus, skeittarityttö Ryan (Victoria Ruesga), sekä oma suosikkini, varakkaasta perheestä tuleva ja epätoivoisesti suosiota hakeva Jared (Skyler Gisondo). Gisondo on mm. Loma-komediassa (Vacation - 2015) ja Netflixin Santa Clarita Diet -sarjassa (2017-2019) osoittanut olevansa täydellinen noloissa rooleissa ja tekee saman myös tässä hulvattomin seurauksin. Yleisestikin ottaen hahmot ovat kaikki jollain tavalla hauskoja ja nuoret näyttelijät hoitavat hommansa todella hyvin.
     Aikuishahmoja leffassa taas ovat Amyn vanhemmat (Lisa Kudrow ja Will Forte), luokan opettaja Fine (Jessica Williams), rehtori Brown (Jason Sudeikis), sekä pizzakuski Pat (Mike O'Brien). Aikuiset eivät saa yhtä paljon ruutuaikaa kuin nuoret, mutta jokainen saa ainakin yhden kohtauksen aikaa loistaa ja jokainen todella käyttää kohtauksensa hyödyksi.

Olin hyvin varma ennen leffan näkemistä, että tulisin pitämään siitä, mutten arvannut, että pitäisin siitä näinkin paljon. Booksmart ei ole vain yksi vuoden parhaimmista elokuvista, se on tähän mennessä vuoden hauskin. En edes muista, milloin olisin viimeksi nauranut näin paljon leffan aikana! Elokuvan ensimmäinen tunti on aivan mahtavaa vitsiä toisensa perään, mutta huumori ei tunnu koskaan halvalta ja typerältä, vaan pääasiassa nokkelalta ja fiksulta. Vitsiä revitään ties mistä ja monet hetket yllättivät minut siitä, kuinka pitkälle tekijät ovat valmiita menemään. Etenkin yhdessä kohtaa leffa todella kiskaisee maton jalkojen alta, enkä voinut muuta kuin tuijottaa suu auki, että olipas tekijöillä pokkaa. Mollyn ja Amyn matka elämiensä ensimmäiseen juhlaan ei tietenkään suju ilman mutkia matkassa ja juuri nämä mutkat, sekä niiden selvittely on usein hulvatonta seurattavaa. Paikoitellen homma käy epäuskottavuuden rajoilla, mutta itseäni tuo ei haitannut. Elokuvassa riittää huumoria moneen makuun ja kun katsojana omaa laajan huumorintajun, on Booksmart yhtä lystiä. Loppupäässä elokuvaa meno muuttuu kuitenkin enemmän draaman puolelle, mikä on usein vaikea paikka komedioille. Tässä draama tuodaan onneksi täydellisesti mukaan ja silloin huomaa, kuinka tärkeiksi nämä hahmot ovat ehtineet muodostua katsojalle.

Booksmart on myös oikeasti hyvin älykäs filmi ja siinä on tärkeitä aiheita, joita se käsittelee esimerkillisesti. Yksi tärkeimmistä teemoista on, ettei ihmistä todellakaan pitäisi tuomita kannen perusteella, sillä ahkerasti opiskelevat eivät ole vain muita tuomitsevia lukutoukkia tai tylsimyksiä, eivätkä bilettäjät ole vain surkeita arvosanoja saavia urpoja, joiden tulevaisuus näyttää heikolta. Elokuvasta löytyy stereotyyppiseltä vaikuttavia hahmoja, jotka kuitenkin osoittavat olevansa paljon enemmän. Leffa pyrkii rikkomaan ennakkoluuloja ja siksi se tuntuu usein hyvin merkittävältä teokselta. Monille nuorille tämä tulee olemaan todella samaistuttava elokuva ja siksi suosittelenkin jo nyt nuoria menemään katsomaan tämän - etenkin nuoria naisia, joille tämä on pääasiassa tarkoitettu, vaikkei kyseessä olekaan selvästi vain tyttöjen leffa. 12 vuotta sitten saimme Superbadin (2007) ja Booksmart tuntuu, että se voisi olla tytöille sama kuin Superbad oli ja on pojille. Minun on vaikea löytää mitään erityistä kritisoitavaa leffasta, sillä se on kaikin puolin aivan mahtava. Rehellisesti sanottuna minulla on ollut omassa elämässäni jo pidempään vaikea ajanjakso ja Booksmart oli juurikin sitä, mitä nyt tarvitsin. Hieman yli puolentoista tunnin ajaksi pääsin eroon murheistani ja vain nauroin, iloitsin ja viihdyin, sekä loppupäässä hieman liikutuin. Kokemukseni täydellisti se, ettei salissa ollut muita katsojia ja pystyin täysillä nauttimaan kokemuksesta ilman häiriötekijöitä.

Elokuvan on tosiaan ohjannut näyttelijä Olivia Wilde, joka osoittaa olevansa kenties jopa parempi ohjaajana kuin näyttelijänä. Wildella on mielenkiintoinen tyyli ja hän sähköistää filmin täyteen energiaan, mikä lupaa sen, ettei tylsää hetkeä löydy. Elokuva on muutenkin rytmitetty käsikirjoituksessa ja leikkauksessa niin taiturimaisesti, ettei aika voi käydä pitkäksi. Käsikirjoitus on läpikotaisin fantastinen niin mainion tarinansa kuin kiinnostavien hahmojensa ja heidän käymien keskustelujensa puolesta. Booksmart on lisäksi taidokkaasti kuvattu, sekä paikoitellen veikeästi valaistu. Yhden kohdan efektit ovat hauskat ja äänimaailma on oivallisesti rakennettu. Dan the Automatorin musiikit jumputtavat taustalla ja pitävät tunnelman katossa läpi filmin.

Yhteenveto: Booksmart on tähän mennessä vuoden hauskin komedia ja yksi vuoden parhaimmista elokuvista! Leffa tarjoaa useita hulvattomia hetkiä ja vitsejä, ja ensimmäisen tunnin aikana pääseekin nauramaan todella makeasti. Välillä vitsit ovat ronskeja, mutteivät muutu typeräksi urpoiluksi, ja paikoitellen ne ovat taas käsittämättömän absurdeja. Vaikka loppupäässä meininki alkaa painottua enemmän draaman puolelle, ei tämä haittaa, sillä elokuva on salakavalasti saanut katsojan todella välittämään päähenkilöistään, jolloin koskettavat hetket iskevät kunnolla. Molly ja Amy ovat mahtavat hahmot, joiden bileseikkailua on hauska seurata. He todella tuntuvat ystäviltä, mihin vaikuttaa Beanie Feldsteinin ja Kaitlyn Deverin huikea kemia. Kaikin puolin näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan ja aika pitkälti jokainen hahmoista saa oman tähtihetkensä. Lisäksi leffa uppoutuu tärkeisiin sanomiin ja teemoihin, ja käsittelee niitä taidokkaasti. Käsikirjoitus on monin tavoin erinomainen ja Olivia Wilde osoittaa olevansa lahjakas ohjaaja, enkä malta odottaa, mitä hän seuraavaksi tekee. Suosittelen Booksmartia aivan kaikille nuorille, sillä leffa on äärimmäisen samaistuttava ja pidettävä. Aikuiskatsojillekin leviää varmasti hymy huulille sen aikana. Itselläni oli todella hyvä mieli, kun poistuin leffateatterista ja haluaisin nähdä Booksmartin jo nyt uudestaan!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.6.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Booksmart, 2019, Annapurna Pictures, Gloria Sanchez Productions

Arvostelu: The Boss Baby (2017)

THE BOSS BABY (2017)

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Miles Christopher Bakshi, Alec Baldwin, Jimmy Kimmel, Lisa Kudrow, Steve Buscemi, Vivi AnnYee, Eric Bell Jr., David Soren, Conrad Vernon ja Tobey Maguire
Genre: animaatio, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Kun kuulin ensimmäisen kerran The Boss Babysta, niin mietin, että mikä ihmeen "Pomo vauva"? Näin julisteen, joka näkyy tuossa ylempänä ja ajattelin, että voikohan tuo edes olla hyvä leffa? Kuitenkin huomasin, että elokuvan oli tehnyt DreamWorks-animaatioyhtiö, jolta on aiemmin tullut mainioita leffoja, kuten Shrek (2001), Madagascar (2005), Kung Fu Panda (2008) ja How to Train Your Dragon (Näin koulutat lohikäärmeesi - 2010), joten ehkä tämäkin voisi olla ihan kelpo pätkä. Muistelin, kuinka aikoinaan mietin, että Mr. Peabody & Sherman (2014) olisi varmaan kehno, mutta se osoittautuikin viihdyttäväksi seikkailuksi, joten päätin antaa The Boss Babylle mahdollisuuden. Ennen The LEGO Batman Movieta (2017) näin elokuvan trailerin, mikä ei vakuuttanut paria hassua juttua lukuunottamatta, mutta yritin yhä pysyä positiivisena, jos trailerin kohalla kyse olisikin vain huonosta suomidubbauksesta. Toiveitani ei parantanut se, etteivät elokuvan ensimmäiset arviot olleet kovin kummoisia, joten aloin hieman jännittää, mitä tuleman pitää. Kävin kuitenkin katsomassa elokuvan ja toivoin, että se tarjoaisi edes viihdyttäviä kohtia ja toimivia vitsejä koko kestonsa ajan, jos ei muuta. Lähinnä ennen leffan alkua yritin keksiä hyviä vaihtoehtoja suomenkieliselle nimelle, sillä jostain syystä The Boss Babyn nimi on jätetty suomentamatta. Yksikään noin kymmenestä vaihtoehdostani ei ollut hyvä, joten päädyin tulokseen, että siihen on syy, miksi teos kulkee täälläkin englanninkielisellä nimellä.

Seitsemänvuotiaan Tim Templetonin pahin pelko käy toteen, kun hänen vanhempansa saavat perheenlisäyksen. Tämä yksilö ei kuitenkaan ole mikään tavallinen vauveli, vaan kovan luokan bisnesmies, joka alkaa pyörittämään Templetonin perhettä mielensä mukaan. Tim aikoo ottaa selville, mitä uusi vauva suunnittelee...

Timin äänenä kuullaan Miles Christopher Bakshi, joka on aiemmin tehnyt vain muutamia pieniä äänirooleja DreamWorksin animaatioissa, mutta nyt on noussut toiseksi pääosaksi ja hoitaa homman hienosti. Tim on leikkisä poika, joka näkee melkein minkä tahansa tilanteen mahdollisuutena seikkailuun, jossa hän voi kuvitella itsensä suureksi soturiksi, urheaksi astronautiksi tai vaaroja uhmaavaksi piraatiksi. Pomovauvan saapuessa taloon, Timin elämä menee ihan sekaisin ja hän yrittää keksiä eri tapoja, jotta vauvan saisi pois pilaamasta asioita. Timistä alkaa pitämään jo elokuvan alussa ja katsojana kannustaa häntä onnistumaan tehtävässään. Kohdat, joissa Tim kuvittelee olevansa mahtavissa seikkailuissa, ovat mainioita ja kekseliäitä.
     Itse elokuvan nimikkohahmona, eli ns. pomovauvana (muuta nimeä ei anneta) kuullaan Liam Neesonia muistuttava Alec Baldwin, jonka karhea ääni sopii hahmolle yllättävän hyvin. Vain muutamassa kohtauksessa vauvan puhumistapa ei toimi, mutta pääasiassa on hauskaa, että pieni taapero puhuu kuin aikuinen. Leffan alkupäässä ei pomovauvasta voi kovin paljoa pitää, sillä hänet näkee tarinan pahiksena ja katsojana on Timin puolella, mutta onneksi pomovauvan suunnitelman selvitessä katsoja voi alkaa tykätä myös hänestä. Pomovauva on ihan hupaisa tapaus, näyttäessään liikemieheltä puku päällään ja salkku kädessään. Välillä hän kaivaa tuttipullon esiin, jolloin vauvatunnelma on yhä hahmossa mukana. Pomovauvan "kätyreitä" ovat viisi muuta vauvaa: muka-fiksu Staci (ViviAnn Yee), eläinasuihin puetut kolmoset (Eric Bell Jr.) ja hieman hömelö Jimbo (David Soren). Valitettavasti hahmot eivät ole kovin kummoisia, eivätkä edes hauskoja, mihin on selkeästi pyritty. Onneksi he eivät esiinny kovin paljoa leffassa.
     Timin vanhempien ääninä kuullaan Friends-sarjasta (Frendit - 1994-2004) tuttu Lisa Kudrow (Janice-äiti) ja jostain syystä Jimmy Kimmel (Ted-isä), joka on tunnettu omasta talk show'staan Jimmy Kimmel Live! (2003-) ja viime Oscar-gaalan juontajana. Vaikea sanoa, miksi Kimmel on otettu elokuvaan ääneksi, sillä hän ei ole näyttelijä, mutta eipä häntä tunnistaisi, jos hänen mukanaoloaan ei tietäisi. Yllättävää kyllä, Timin vanhemmat ovat oikeasti sellaisia, jotka leikkivät Timin kanssa, eivätkä vain käske häntä pois jaloista... siis siihen asti, että pomovauva saapuu, joka saa tietty kaiken huomion. Vanhemmat eivät ole kovin suuressa roolissa, mutta toimivat silti tärkeässä osassa tarinaa. He eivät tietenkään huomaa, että pomovauva on jotain muuta kuin tavallinen vauva.
     Muita hahmoja ovat ärsyttävän Steve Buscemin ääninäyttelemä Francis Francis, joka johtaa Pentu Oy -firmaa, jossa Timin vanhemmat työskentelevät, sekä Franciksen apuri Eugene (Conrad Vernon), joka ei ole mikään järjen jättiläinen. Elokuvassa kuullaan myös entinen Spider-Man -tähti (2002-2007) Tobey Maguire kertojaäänenä, eli aikuisena Timinä.

Pidän todella paljon siitä, kuinka nykyajan animaatiot todella ovat koko perheen elokuvia. Niissä on tasaisesti asioita, joita sekä perheen pienimmät että vanhemmat voivat rakastaa, jolloin katselukokemus on kaikille mieluinen. Hyvällä tuurilla nykyajan animaatiot voivat olla upeita teoksia, kuten Inside Out (2015) ja Zootopia (2016), jotka ovat täynnä hienoutta. Valitettavasti The Boss Baby ei kuulu tähän sarjaan. Se on pääasiassa lapsille tehty elokuva, joka lähinnä vain vaivaannuttaa aikuiskatsojaa. Ja siis lapsilla tarkoitan oikeasti lapsia - en usko, että ala-asteenkaan puolen välin ylittäneet tästä suurta riemua kokevat. Tarinassa voisi olla mahdollisuus lopputulokseen, joka miellyttää koko perhettä, sillä idea jutulle on mainio, mutta tekijät ovat päättäneet miellyttää lähinnä vain lapsia. Vitsit syntyvät pääasiassa pelkästä kohelluksesta ja repliikeistä syntyvät läpät eivät erityisemmin naurata. Monet juonen kohdat ovat myös niin lapselliset, että niistä on vaikea pitää aikuisena. Lapsillehan tämä varmasti toimii ja heitä tämä viihdyttää läpi kestonsa, eli siinä mielessä The Boss Babyhan on oikein onnistunut teos. Mielestäni sen kuitenkin kuuluisi myös toimia aikuisille, jotka menevät lapsiensa kanssa katsomaan tämän leffan. Vielä elokuvan alku on ihan lupaava, mutta sen jälkeen homma alkaa mennä vähän minne sattuu.

Mukana on kyllä aikuisille suunnattuja vitsejä, mutta toisin kuin koko perheen elokuvissa, tässä niitä ei ole saatu mukaan kovin hienovaraisesti. Kun elokuva ei muuten tunnu miellyttävän aikuisia, on juttuun lisätty aika tökerösti viittauksia, joita painotetaan katsojille, jotta hekin voisivat löytää tästä jotain riemua. Esimerkiksi Timin herätyskellona on mekaaninen velho, joka huutaa hänelle, kun pitää herätä. Jos velhon vaatetuksesta ja sauvasta ei voi vielä tehdä johtopäätöksiä, niin yhdessä kohtaa velho huudahtaa useamman kerran "you shall not pass", jotta katsoja varmasti yhdistää hänet The Lord of the Rings -trilogian (2001-2003) Gandalfiin. Hahmo sanoo yhdessä kohtaa myös Gandalfin repliikin "fly you fools". Tämän lisäksi yhdessä kohtauksessa nähdään ensimmäisen Indiana Jones -seikkailun, Raiders of the Lost Arkin (1981) alkua muistuttava kohtaus. Jotkut voivat näille nauraa, mutta monet voivat kokea ne liian pakotetuilta. Välillä The Boss Baby yrittää olla muka jollain tapaa nerokas, muttei kuitenkaan löydä oikeaa tapaa siihen, jolloin katsojana lähinnä miettii, että mitä tässä on nyt yritetty? Onneksi mukana on aivan loistava kohtaus Elvis-imitaattoreiden kanssa, joka todella nauratti koko lehdistöyleisöä. Aikuiset naurahtavat myös sille, kun pomovauva selittää, mistä vauvat tulevat, mihin Tim reagoi kuiskaamalla, että luuli vauvojen tulevan, kun supisupisupi... mikä saa pomovauvan järkyttymään. Näiden lisäksi nauroin muutamalle muullekin jutulle, kuten sille että perheen isä on ihan selvästi tossun alla, mikä on yleistä perheissä. Isä yrittää tylysti antaa rangaistuksen Timille, mutta hänen kova kuorensa murenee, joka kerta kun hän joutuu varmistamaan vaimoltaan, millainen olisi hyvä rangaistus. Vaikka aikuisille suunnatut vitsit ovat jokseenkin väkinäisiä, niin on pakko myöntää, että kun ne onnistuvat naurattamaan, niin silloin kyllä nauraa.

Onneksi elokuvan viimeinen kolmannes parantaa tasoa ja leffa muuttuu ihan viihdyttäväksi, vaikka edelleen jotkut juonen kohdat tuntuvat liian lapsellisilta. Jotkut jutut myös ratkeavat liian helposti, mutta sen voi katsoa sormien läpi, kun leffa on muutenkin lähinnä lapsille tehty. Ihan viimeiset kohtaukset ovat odotettavissa, mutta on hienoa, että elokuva onnistuu aiemmin yllättämään hieman, eikä viekään tarinaa täysin sinne, mihin on arvellut. Heti The Boss Babyn näkemisen jälkeen tiesin, etten ollut todellakaan nähnyt hyvää elokuvaa, mutten osannut päättää, oliko se mielestäni ihan kiva vai heikko. Loistavien juttujen takia se on parempi kuin huono, minkä lisäksi se oli tarpeeksi viihdyttävä, jotta sen voisi katsoa joskus uudestaankin! Loppujen lopuksi tulinkin siihen tulokseen, että hyvä voittaa pahan, eli elokuva pääsee tasolle ihan kiva. Yksi suurimmista syistä tähän on, että vaikka monet elokuvan yritykset olla nerokas eivät toimineet, löytyy leffasta silti syvällisempi puoli, joka jättää katsojan pohtimaan: Heti alussa tiedetään, että Timillä on vilkas mielikuvitus ja että hän näkee kaikessa jotain suurempaa kuin mikä onkaan totuus. Tästä voi tehdä oman mielipiteen, ovatko The Boss Babyn tapahtumat totta, vai pelkkää Timin mielikuvitusta? Tällainen hieno ajatus, joka voi mullistaa koko elokuvan tarinan, saa leffan ansaitsemaan korkeamman arvosanan kuin "heikko".

Hienoa on myös elokuvan animointi. Hahmot eivät tietenkään ole kovin realistisia, eivätkä myöskään taustat, mikä on DreamWorksin teoksille tyypillistä. Tyyli on kuitenkin hieno ja rakastan sitä, kuinka väririkas ja kirkas The Boss Baby on. Vaikkei animaatio olekaan mullistavaa, jos sitä vertaa yksityiskohtaisiin Walt Disneyn ja Pixarin tuotoksiin, on se kuitenkin sellaista silmäkarkkia, että ei voi muuta kuin ihailla. Timin leikkikohtiin on tuotu erilaisia animaatiotyylejä, jotka poikkeavat mainiosti elokuvan yleisestä tyylistä ja ovat omalla tavallaan hienosti toteutettuja. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka ohjasi aiemmin DreamWorksin Megamindin (2010), sekä toimi toisena ohjaajana Madagascar-trilogiassa (2005-2012), joten hänellä on kokemusta animaatioiden teosta. Hän on myös toiminut useissa DreamWorks-elokuvissa pienissä äänirooleissa. McGrath tuntuukin hoitavansa homman hyvin, mutta käsikirjoittaja Michael McCullersilla on mennyt jossain kohtaa vikaan, jolloin McGrathin on täynyt työskennellä hieman kehnomman tekeleen parissa. Elokuva perustuu löyhästi Marla Frazeen kirjoittamaan kuvakirjaan "The Boss Baby" (2010), eikä siinä ole selkeästi ollut tarpeeksi tarinaa, jolloin McCullersin on täytynyt keksiä paljon lisäyksiä, jotka eivät oikein toimi. Kuten olen jo sanonut: leffan idea on mainio, lopputulos ei.

Yhteenveto: The Boss Baby on keskinkertainen teos, joka ei tiedä, mistä koko perheen elokuvat löytävät hienoutensa - jos muutamia kohtauksia ei oteta huomioon. Lapset kokevat elokuvasta varmasti riemua ja he nauravat hassuille jutuille ja hahmojen kohellukselle, mutta vanhemmat eivät tästä paljoa saa irti. Mukana on väkisin mukaan tungettuja viittauksia leffoihin, joiden näkemiseen muksuilla ei ole vielä ikää, mutta se ei riitä aikuisille. Onneksi silloin kun elokuva onnistuu naurattamaan, niin se myös naurattaa, mutta valitettavasti sitä tapahtuu aivan liian harvoin, ottaen huomioon, kuinka paljon leffassa on mukana vitsejä. Viimeinen kolmannes toimii, mutta se ei riitä pelastamaan lopputulosta, kun aiemmin nähty tunti on ollut enemmän tai vähemmän heikkoa. Hienointa koko elokuvassa on, että siitä voi tehdä jälkikäteen oman päätelmän, oliko kaikki totta, vai keksikö Tim koko jutun, jolloin siitä löytyy jotain syvällistä. Animaatiojälki on upeaa ja leffa on ihanan värikäs. The Boss Baby ei todellakaan ole hyvä, mutta ei se huonokaan ole ja on siinä tarpeeksi hyviä juttuja, jotta sen voisi katsoa toisenkin kerran. DreamWorksin parhaimmistoon en sitä luokittelisi. Lapsille tämä mitä luultavimmin toimii ja kannattaa viedä heidät katsomaan tätä - sillä varoituksella, että ette itse välttämättä viihdy erityisen hyvin. Parhaiten elokuva sopii siihen, että kun muksuja ei jaksa vahtia, laittaa The Boss Babyn televisiosta pyörimään (kun sellainen on muutamien kuukausien päästä mahdollista), jolloin lapset keskittyvät johonkin ja voi parhaimmassa tapauksessa ottaa itse rennosti jopa puolentoista tunnin ajan.

Kirjoittanut: Joonatan, 30.3.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.subscene.com
The Boss Baby, 2017, DreamWorks Animation

Arvostelu: The Girl on the Train / Nainen junassa (2016)

THE GIRL ON THE TRAIN (2016)

NAINEN JUNASSA

Ohjaus: Tate Taylor
Pääosissa: Emily Blunt, Haley Bennett, Rebecca Ferguson, Justin Theroux, Luke Evans, Allison Janney ja Edgar Ramírez
Genre: trilleri
Kesto: 1 tunti 52 minuuttia
Ikäraja: 16

En tiennyt The Girl on the Trainista paljoa, kun menin katsomaan sen. Lyhyen juonikuvauksen olin lukenut ja tiesin, että pääosassa nähtäisiin Emily Blunt. Tiesin myös, että elokuva perustuu Paula Hawkinsin samannimiseen kirjaan vuodelta 2015. Hyvä, etten tiennyt enempää, sillä monet asiat tulivat yllätyksinä minulle, kuten se mistä elokuvassa on oikeasti kyse. Tämä on jälleen niitä "pitäisi vain käydä katsomassa kaikki, mitä ilmestyy" -elokuvia.

Rachel Watson näkee joka aamu ja ilta pariskunnan, kulkiessaan junalla heidän talonsa ohitse ja kuvittelee, millainen heidän elämänsä on. Eräänä päivänä hän näkee jotain, mikä saa Rachelin suunniltaan.

Emily Blunt vetää pääosassa aivan mielettömän hyvän roolisuorituksen. Blunt esittää Rachelia, eli elokuvan nimen mukaisesti "naista junassa", joka kulkee saman matkan joka päivä edestakaisin ja joka kerta jää katselemaan tiettyä asuntoa ja siinä asuvaa pariskuntaa. Ihan aluksi Rachel Watson vaikuttaa aika tavalliselta, ehkä hieman haaveilevalta persoonalta, mutta kun hän paljastuu alkoholistiksi ja hänen menneisyyttään avataan, tulee hahmosta yhä vain moniulotteisempi. Ja Blunt on todella loistava! Katsoja ymmärtää, miksi Rachel on sellainen kuin on, vaikka välillä kokee, että hän on ihan itse itsensä saanut siihen jamaan. Useasti katsojana kokee myös paljon sääliä hahmoa kohtaan.
     Megan ja Scott Hipwell ovat pariskunta, jota Rachel seurailee junasta. Megan Hipwelliä näyttelee Haley Bennett, joka muistuttaa useaan otteeseen häiritsevänkin paljon Jennifer Lawrencea. Eikä pelkästään nopeasti nähtynä, vaan hän myös tavallaan näytteleekin samalla tyylillä. Voisiko olla, että Lawrence on jonkinlainen idoli Bennettille? Aluksi Megan tuntuu todella ontolta, eikä osaa oikein sanoa, johtuuko se näyttelijästä vai mistä, mutta kun elokuva kulkee eteenpäin, alkaa hänenkin kohdallaan ymmärtää, miksi hän on sellainen kuin on. Scott Hipwellinä nähdään The Hobbit -trilogiasta (2012-2014) tuttu Luke Evans, joka ei ole ihan sellainen kuin aluksi vaikuttaa (mikä tuntuu olevan lähes kaikkien hahmojen juttu tässä). Evansin suoritus on myös hyvä, vaikkei jääkään samalla lailla mieleen kuin Bennettin tai Bluntin.
     Rachelin ex-mies Tom Watson (Justin Theroux) ja tämän uusi vaimo Anna (Rebecca Ferguson) asuvat Hipwellien naapurissa. Nämäkään hahmot eivät ole sitä, miltä aluksi vaikuttavat. Tom tuntuu olevan hyvin rauhallinen mies, joka käy paljon töissä ja Anna on hieman turhautunut kotiäiti. Ferguson ärsyttää alkupuolella paljon, mutta hahmoa alkaa ymmärtää, mitä pidemmälle tarina kulkee ja Fergusonin roolisuoritus tuntuu paranevan kaiken aikaa. Theroux vetää lähes koko elokuvan aika lailla yhdellä ilmeellä, mutta osaa myös yllättää.
     Elokuvassa nähdään myös Allison Janney poliisikomisario Rileyna ja minusta alkoi tuntua, etten ole nähnyt häntä erilaisissa rooleissa kuin juuri tämäntyyppisessä. Edgar Ramìrez esittää terapeutti Abdic Kamalia ja Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään parissa kohtauksessa Tomin pomon vaimona.

Elokuvan alussa Rachelin kertojaääni kertoo hieman itsestään ja siitä, miksi katselee kyseistä pariskuntaa. Esitellään Hipwellin pariskunta, sekä Tom ja Anna. Käy ilmi, että nämä viisi henkilöä tietävät toisensa tavalla tai toisella ja he ovat sotkeneet toistensa elämiä. Kerrotaan, miksi Rachel on ajautunut juomaan niin paljon ja miten hän muuttui niin luhistuneeksi henkisesti. Koska hän on menettänyt oman rakkautensa, hän on päätynyt kuvittelemaan, kuinka täydellistä hänen katselemansa pariskunnan elämä olisi. Eräänä päivänä kulkiessaan junalla Hipwellin talon ohi, hän näkee Meganin suutelemassa toisen miehen kanssa. Tämä järkyttää Rachelin, sillä hän ei voi hyväksyä, että hänen täydelliseksi kuvittelemansa parisuhde olisikin pettämistä ja valhetta. Hieman myöhemmin Megan katoaa, jolloin Rachel päättää ottaa itseään niskasta kiinni ja auttaa Scottia etsimään tämän, yrittäessään samalla saada omaa elämäänsä takaisin kuntoon.

Minun olisi kai pitänyt arvata elokuvan olevan trilleri, kun näin sen ankean julisteen, mutta jotenkin kuvittelin elokuvan olevan erilainen. The Girl on the Train on myös erittäin ahdistava pätkä. Jo pelkästään Rachelin alkoholismi saa katsojan tuntemaan pahoin, mutta kun siihen lisää muut asiat elokuvassa, kuten piinaavan "murhamysteerin", niin samaan aikaan katsoja haluaisi päästä pois salista, jottei tarvitsisi tuntea sellaista synkkyyttä, mutta samaan aikaan kokee massiivista tarvetta tietää, miten juttu päättyy. Pettäminen on vahva teema elokuvassa, etenkin henkiset arvet siitä, mitä sellainen toiminta aiheuttaa ihmisille. Myös fyysisiä arpia syntyy hahmoille, sillä elokuvassa nähdään väkivaltaa, etenkin perheen sisäistä. Lyönnit tuntuvat pahalta katsomoon saakka. Läpi elokuvan nähdään lyhyitä kohtauksia menneisyydestä, jotka avaavat hahmojen taustoja ja kertovat katsojille, että heidän synkimmilleenkin teoille voi olla edes jokseenkin ymmärrettävät syyt. Se että ovatko syyt hyväksyttäviä, onkin sitten toinen asia. Siitä pidin paljon elokuvassa, että kukaan viidestä isoimmasta hahmosta ei ole "puhdas", vaan kaikilla on jotain pimeää, jota he yrittävät salata. Vaikka Rachel tuntuu välillä olevan epämiellyttävä, niin silti tajuaa, että hän on sellainen, koska muut henkilöt ovat tehneet hänestä sellaisen. Rachel ei ole oikeasti paha ihminen... vai onko sittenkin?

Elokuvan on ohjannut Tate Taylor, joka on ohjannut ennen tätä esimerkiksi The Helpin (2011), joka on mielestäni todella hyvä elokuva. The Girl on the Train on toinen osoitus siitä, että Taylor on selkeästi oikealla alalla. Hän on myös toiminut näyttelijänä, mutta tässä hän ei tee edes cameota. Elokuva on kuvattu suurimmaksi osaksi hyvin, mutta välillä kuva on hieman epätarkka ja välillä heiluvaa käsivarakuvaa on käytetty ihan turhaan. Yllättävää kyllä, suttuiset hidastuskuvat eivät erityisemmin häirinneet minua. Useasti kamera menee erittäin lähelle hahmon kasvoja, jolloin tunteet näkyvät todella selkeästi. Leikkaus on sujuvaa ja ajassa hyppiminen toimii. Musiikin sävellyksestä vastaa Danny Elfman ja musiikki tuokin hyvin piinaavuutta mukaan, jolloin ahdistava tunnelma korostuu upeasti katsojalle. Maskeerauksesta pakko antaa pisteet sille, joka teki Emily Bluntista niin luhistuneen näköisen.

Yhteenveto: The Girl on the Train on yllättävän mainio ja ahdistava pätkä. Herkille en sitä suosittele, sillä itsekin koin oloni useasti todella epämukavaksi sen aikana. Mutta se on siinä mielestäni hienoa. Pidän paljon siitä, ettei suurissa rooleissa olevista hahmoista yksikään ole puhtaasti hyvä, vaan jokaisella on jotain pimeämpää piilossa. Emily Blunt on aivan törkeän hyvä ja toivon, että hänet huomioidaan loppuvuoden ja ensi vuoden alun palkintojen jaoissa. Muut näyttelijät vetävät myös tasokkaat suoritukset. Se on pakko myöntää, että paikoitellen elokuva kulki hieman liian hitaalla temmolla eteenpäin, mutta muuten kokonaisuus toimii. Toivottavasti ohjaaja Tate Taylorilta tulisi lisää tämän tai The Helpin kaltaisia elokuvia. Jos et kestä ahdistavia trillereitä, jotka voivat piinata vielä elokuvan päättymisenkin jälkeen, niin en tätä suosittele, mutta jos uskot, että kestät ja jos pidät tällaisista pätkistä, niin The Girl on the Train voi olla juuri oikea elokuva sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan, 3.10.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
The Girl on the Train, 2016, Amblin Entertainment, DreamWorks SKG, Marc Platt Productions, Reliance Entertainment, Storyteller Distributor

Arvostelu: Neighbors 2: Sorority Rising / Bad Neighbours 2 - Naapurit 2 (2016)

NEIGHBORS 2: SORORITY RISING (2016)

BAD NEIGHBOURS 2 - NAAPURIT 2

Ohjaus: Nicholas Stoller
Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Chloë Grace Moretz, Ike Barinholtz, Carla Gallo, Dave Franco, Selena Gomez, Kelsey Grammer ja Lisa Kudrow
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 16

Näin Neighborsin (2014) ensimmäisen kerran vasta tämän vuoden helmikuussa. Se osoittautui toimivaksi komediaksi - vaikkei tosin toisella näkemiskerralla paljoa naurattanut. Minulla ei siis ollut mitään sitä vastaan, että elokuvalle oli tulossa jatko-osa. Aluksi mietin, että katson Neighbors 2: Sorority Risingin (eli Bad Neighbours 2 tai suomeksi Naapurit 2) vasta, kun se tulee vuokrattavaksi, mutta viime viikonloppuna päätin, että käyn katsomassa sen sittenkin jo heti ensi-illassa. Tämä oli toinen kerta elämässäni, kun käyn elokuvateatterissa yksin - siis katsomassa elokuvaa, olen minä teatterissa käynyt itsekseni... noh, mutta asiaan:

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien aiempaa osaa Neighbors!

Mac ja Kelly Radner ovat saamassa toisen lapsen ja he ovat hieman epätoivoisina myymässä talonsa. Teddyn paras ystävä Pete on menossa naimisiin ja Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Kolme tyttöä päättää perustaa oman sisarkunnan, Kappa Nun ja muuttavat Delta Psin vanhoihin tiloihin, Radnerin perheen naapuriin. Mac ja Kelly huomaavat olevansa taas taistossa bilettäviä nuoria vastaan, joiden mukaan liittyy myös Teddy.

Seth Rogen jatkaa aivan samanlaisena kuin edellisessä osassa. Hän on myös lähes samanlainen kuin muissakin hänen elokuvissaan, eikä hänestä jää päähenkilönä paljoa sanottavaa. Rose Byrnekään ei tunnu olevan pahemmin muuttunut edellisestä osasta, eikä hahmoa paljoa syvennetä. Ainoa, mitä hahmojen välillä on uutta, niin he pohtivat paljon, ovatko he oikeasti huonot vanhemmat? He esittävät siis Mac ja Kelly Radneria.
     Zac Efronin hahmoon tuodaan onnistuneesti syvyyttä, kun Teddy kokee olevansa ulkopuolinen. Lähes koko elokuvan ajan Teddy miettii paikkaansa maailmassa ja Efron vetää roolinsa yllättävän hyvin. Jotkut katsojat saavat taas olla innoissaan, kun Efron esiintyy vähissä vaatteissa. Ainakin elokuvateatterin salissa lähelläni istunut tyttökaksikko tuntui olevan tohkeissaan lähes aina, kun Efron oli ruudulla.
     Kick-Assissa (2010) huomioni herättänyt Chloë Grace Moretz ei ole kertaakaan jättänyt kylmäksi, eikä hän jätä nytkään. On ollut hienoa nähdä Moretzin kasvu elokuvien kautta sekä ihmisenä, että näyttelijänä. Moretz esittää sisarkunnan johtajahahmoa, Shelbyä ja vetää osansa onnistuneesti, vaikka hahmo muuttuu ärsyttäväksi elokuvan loppupuolella.
     Ike Barinholtz ja Carla Gallo jatkavat Jimmynä ja Paulana, vaikka heitä ei tosin kaipaa elokuvaan. Jimmy on ärsyttävä, vaikka aluksi hänen pellejuttunsa toimii, mutta Paula vain ärsyttää.
     Dave Franco ja Christopher Mintz-Plasse esiintyvät elokuvassa, mutta heillä on todella pienet roolit - etenkin Mintz-Plassella. Franco jatkaa Petenä, joka on tosiaan löytänyt miehen, jonka kanssa on menossa naimisiin. Mintz-Plassen urpon näköinen Scoonie käväisee yhdessä kohtauksessa.
     Mukana ovat myös Selena Gomez toisen sisarkunnan jäsenenä, Kelsey Grammer Shelbyn isänä ja Lisa Kudrow ensimmäisen elokuvan tapaan dekaani Gladstonena.

Neighbors 2: Sorority Rising on aika samanlainen pätkä kuin Neighbors. Jo pelkästään juoni on lähes sama. Veljeskunta on vain vaihdettu sisarkunnaksi. Toisaalta, jos se toimi kerran, niin miksei se toimisi toiste. Elokuva myös alkaa lähes samalla lailla kuin ensimmäinen, eli Macin ja Kellyn jollain tapaa epäonnistuneella seksillä ja lopussa on taas bileet, jotka pitää lopettaa. Toisaalta sisarkunnan mukanaolo tuo hieman erilaisuutta elokuvaan. Elokuvan naiset eivät ole enää vain Rose Byrne ja muutama bikinitytsy, vaan mukana on isossa roolissa muitakin naisia. Alun jälkeen, kun siirrytään Shelbyn ja tämän kahden uuden ystävän, Bethin (Kiersey Clemons) ja Noran (Beanie Feldstein), tarinaan, niin heissä pysytään niin kauan, että ehtii jopa unohtaa Rogenin, Byrnen ja Efronin mukanaolon. Etenkin alussa Rogen ja Byrne tuntuvat jäävän todella taka-alalle, kun taas lopussa sisarkunta jää elokuvan pahiksiksi, joita katsojana pitäisi inhota. Omalla tavallaan sisarkunnan hahmojen motiivit ovat selkeät, joten alkupuolella kykenee olemaan kummankin joukon puolella. Lopussa tavallaan "pakotetaan" ottamaan Radnerien ja Teddyn puoli. Myös aika pitkälti samat vitsit ovat käytössä kuin ensimmäisessä, mutta ne toimivat silti.

Elokuvan keskiössä ovat huumeet ja feminismi. Shelbyn, Bethin ja Noran girl power -jutut menevät paikoitellen jo ärsyttävyyteen asti. Feminismiteema on todella alleviivattuna tässä elokuvassa ja todella monessa kohtaa tehdään vitsiä seksismistä - että mitä voi sanoa ja mitä ei? Feminismi ei aiheena ja teemana ole tietenkään huono juttu elokuvassa, mutta ei sitä tarvitse alleviivata lähes aina, kun sisarkunnan hahmot ovat näkyvillä. Tyttöhahmot ovat kuitenkin kirjoitettu todella teinityttöhahmoiksi, joten eivätköhän nekin ole jo sinänsä hieman seksistisiä. Huumeet ovat myös suuressa roolissa elokuvan tarinassa ja yksi elokuvan epäkohdista pyöriikin juuri päihteiden ympärillä...

Tämä kappale sisältää pienoisen SPOILERIN äsken mainitsemastani epäkohdasta elokuvan puolessa välissä, joten jos et halua tietää sitä, niin hyppää suoraan seuraavaan kappaleeseen! Eli: Sisarkunnalla on rahapula ja he päättävät tienata rahaa myymällä huumeita lähistöllä olevilla festivaaleilla. Teddy sanoo, että se on huono idea, sillä siellä on paljon muitakin tekemässä samaa, jolloin sisarkunta päättää ilmiantaa kaikki muut huumekauppiaat, jotta he saisivat kaiken rahan. Radnerit miettivät epätoivoisesti, mitä voisivat tehdä ja päättävät varastaa sisarkunnan huumeet. Se johtaa hauskaan pätkään, mutta kysymys onkin, että mikseivät Radnerit vain ilmiantaneet sisarkuntaa? Ei ollut mitään syytä, mikseivät he olisi voineet vain soittaa poliiseille ja sanoa, että naapurin tytöt myy ruohoa.

Elokuva on kuvattu hyvin, vaikka kamera välillä tahattomasti heiluukin rauhallisissa kohdissa ja kuva oli parissa kohtaa hieman epätarkka. Leikkaus on myös onnistunut. Ainoana ongelmana on hieman liian nopeatempoiseksi leikattu takaa-ajo festivaaleilla. Tehosteita ei ole käytetty erityisemmin, paitsi ensimmäisestä osasta tuttu turvatyynyn aiheuttama äkillinen ilmalento on tietty mukana (joka ei onneksi näytä yhtä huonolta kuin ensimmäisessä osassa). Ensimmäisen osan tapaan myös musiikki on pääosin bilejumputusta. Tämän jälkeen minulla soi varmaan taas puoli viikkoa päässä "All by Myself"... Yksi hauska kikka elokuvassa on, kun sisarkunnan välinen chat tulee näkyviin ruudulle "puhekuplina".

Yhteenveto: Neighbors 2: Sorority Rising on yhtä toimiva kuin edeltäjänsä. Se ei ole mikään huippu elokuva, mutta homma toimii vielä toisessakin osassa. En silti näe enää järkeä tehdä kolmatta osaa. Neighbors 2: Sorority Rising vie hahmojen tarinan jonkinlaiseen toimivaan päätökseen, joten turha enää väkisin vääntää lisää. Rogen ja Efron ovat hyvä combo, joten heiltä olisi mielenkiintoista nähdä lisää komedioita. Jos pidit ensimmäisestä osasta, niin tämä toimii varmasti. Jos ensimmäinen oli mielestäsi täyttä kuraa, niin jätä tämä väliin, sillä ihan samoilla linjoilla tässä ollaan. Vaikka elokuva oli K16, niin ei siinä ollut yhtään sen enempää kiroilua, paljasta pintaa ja seksiä kuin ensimmäisessä osassa, joka oli K12 (huumeita oli tässä enemmän, sillä kuten sanoin, ne olivat aika keskiössä elokuvassa). Perheen pienimmille tätä elokuvaa ei ole tehty, mutta nuorille tämä toimii parhaiten.

Kirjoittanut: Joonatan, 6.5.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.comingsoon.net
Neighbors 2: Sorority Rising, 2016, Universal Pictures

Arvostelu: Neighbors / Bad Neighbours - Naapurit (2014)

NEIGHBORS (2014)

BAD NEIGHBOURS - NAAPURIT

Ohjaus: Nicholas Stoller

Pääosissa: Seth Rogen, Zac Efron, Rose Byrne, Dave Franco, Christopher Mintz-Plasse, Ike Barinholtz, Carla Gallo ja Lisa Kudrow

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 37 minuuttia

Ikäraja: 12

Naapurit on yksi niistä elokuvista, joilla on USA:ssa ja Briteissä eri nimet. Koska sana "naapuri" kirjoitetaan hieman eri tavalla brittienglannilla kuin jenkkienglannilla, niin myös elokuvan nimessä näkyy tämä muutos. Alkuperäinen nimi elokuvalle on "Neighbors", mutta suurimmassa osassa Eurooppaa (mm. Suomessa) se kulkee nimellä "Bad Neighbours". Muistan, kun tämä elokuva oli teattereissa jenkkinimen alla, mutta kun se julkaistiin myyntiin, niin logoon oli vaihdettu brittinimi, mikä aiheutti hieman hämmennystä. Vaikka Neighbors ilmestyi 2014, niin näin sen vasta tänä vuonna, kun etsin itselleni Makuunista katseltavaa. Tänä perjantaina (6.5.2016) ilmestyy elokuvan jatko-osa, eli Neighbors 2: Sorority Rising (tai Bad Neighbors 2, eli suomalaisittain Naapurit 2), minkä päätin viime viikonloppuna meneväni katsomaan, enkä odotakaan sitä, että se on jonain päivänä vuokrattavissa. Vaikka viime kerrasta, kun näin ensimmäisen osan, ei ole kauaa, niin muistin virkistykseksi (ja tämän arvostelun pohjustukseksi) vuokrasin elokuvan uudestaan ja katsoin sen.

Naapurustoon muuttaa veljeskunta Delta Psi. Perheenlisäyksen juuri saaneet Mac ja Kelly Radner pelkäävät, että veljeskunta aiheuttaa juhlimisellaan liikaa metelöintiä ja yrittää tehdä tuttavuutta nuorten kanssa, jotta olisi luontevampaa sanoa heille, jos metelitaso öisin nousee liian korkealle. Tämä menee kuitenkin pieleen ja Radnerin perhe huomaa joutuneensa taisteluun veljeskunnan kanssa naapuruston herruudesta.

Perheen isänä, Mac Radnerina, nähdään Seth Rogen. Rogen ei todellakaan ole kummoinen näyttelijä, mutta hänet on tottunut näkemään komedioissa, eikä hänen äänensä/puhetapansa enää ärsytä samalla lailla. Tietenkin Rogen nähdään tässäkin elokuvassa polttamassa ruohoa, kuten lähes kaikissa hänen elokuvissaan.
     Kelly Radneria esittävän Rose Byrnen aksentti häiritsee jopa oudon paljon. Muuten Byrne vetää tuttuun tapaansa hyvin, vaikka onkin hieman erikoinen valinta tähän elokuvaan. Parina Rogen ja Byrne toimii yllättävän hyvin.
     Zac Efron on onneksi kasvanut High School Musicalin (2006) aiheuttamasta Disneytähti-imagosta, eikä väärällä tavalla, kuten Miley Cyrus. Silti tuntuu, että hän on yhä mukana elokuvissa lähinnä ulkonäkönsä takia, sillä näyttelijänä hän ei ole kaksinen. Toivottavasti hän pääsee vielä vakavammin otettaviin rooleihin ja hänestä tulisi jotain oikeasti isoa ja saisi todellista kunnioitusta.
     Seth Rogen ei saanut bestistään James Francoa mukaan elokuvaan, joten hän joutui tyytymään tämän veljeen, Dave Francoon. Dave Franco esittää Teddyn parasta ystävää Peteä, joka on myös Delta Psin jäsen. Valitettavasti Dave on se vähemmän lahjakas Franco ja toivoisi, että tilalla olisi James. Toisaalta James Franco olisi hieman liian vanha esittääkseen veljeskunnan jäsentä.
     Kick-Assista (2010) minulle tutuksi tullut Christopher Mintz-Plasse ei ole kovin yllättävä naama tällaisessa leffassa. Tässä elokuvassa hän on yksi Delta Psin jäsenistä, Scoonie. Hän ei pääse erityisemmin esille, mutta pääsee näyttämään urpolta viiksiensä kanssa ja pipo päässään.
     Ike Barinholtz ja Carla Gallo näyttelevät Radnerin perheen tuttuja, Jimmyä ja Paulaa, joilla on myös omat parisuhdeongelmansa, mutta niitä ei kuitenkaan erityisemmin syvennetä ja hahmot - etenkin Paula - jäävät erittäin taka-alalle ja heidän mukanaolonsa unohtaa helposti jo elokuvan aikana.
     Friends -sarjasta (1994-2004) tuttu Lisa Kudrow nähdään tässä dekaani Gladstonena. Hänen roolinsa on selkeästi ollut, että hän on tuttu naamana se, jonka kohdalla katsoja olisi yllättyneenä, että: "Oho! Tämäkin on tässä!" Dekaanin rooli on todella pieni, joten eipä Kudrow'n suorituksestakaan jää paljoa sanottavaa.

Muistan nauraneeni ensimmäisellä katsomiskerralla useaan otteeseen (taisin olla aika väsynyt, kun näin tämän, sillä katsoin tätä joskus keskiyön jälkeen, jos oikein muistan), mutta nyt elokuva ei paljoa naurattanut. Siinä oli muutamia kohtia, joissa oli selkeitä ADHD-komediaelementtejä, mutta tällä katsomiskerralla ne eivät naurattaneet. Joko en ollut oikeissa tunnelmissa katsoessani elokuvaa tai sitten se ei toiminut enää yhtä hyvin uudelleen katsottuna, mikä on monien komedioiden ongelma, sillä vitsit tietää jo. Se ei tarkoita sitä, etteikö elokuva olisi viihdyttävä, sillä sitä se on. En vain sattunut pahemmin nauramaan toisella katselukerralla. Kyseessä on kuitenkin selkeä Rogen-leffa, sillä Rogen on aivan samanlainen tyyppi, joka hän on aina. Plus mukana on pilvenpössyttelyä ja Franco, sekä viittauksia moniin elokuviin, mitkä ovat tuttuja asioita Rogenin muista elokuvista.

Jos inhoat teinibiletyselokuvia, jätä tämä väliin. Neighbors ei varmasti toimi sinulle ja mietit, että kyseessä on varmaan turhin ja kököin elokuva, mitä olet koskaan nähnyt. Jo elokuvan ihan alku kertoo, millaista pätkää olet katsomassa. Jos taas pidät bilehilepätkistä ja Seth Rogenin komedioista tai jos tykkäät katsella paidatonta Zac Efronia ja kuuntelet konemusiikkia, poppia tai muuta vastaavaa, niin tämä on oikea elokuva sinulle! Harmittomana hömppänä tämän katsoo oikein mielellään, mutta ei se silti kovin huikea elokuva ole. Ei kaikkien elokuvien tarvitsekaan olla. Itse en ole bailaajatyyppiä, mutta ihmisten känniurpoilua on oikein lystikästä katsoa elokuvissa.

Elokuva on kuvattu hyvin, kuten myös leikattu. Leikkauksen osalta parasta ovat varsinkin juhlimiskohdat, montaasi - jossa on käytetty hölmöjä siirtymäleikkauksia onnistuneesti - ja kohtaukset, joissa Teddy selittää veljeskunnan saavutuksista. Hauskana lisäyksenä on FaceTime-videopuhelu, jossa puhelimen ruutu on lisätty kuvaan mukaan johonkin reunaan. Tehosteita ei ole kummoisesti käytetty, mutta esimerkiksi Seth Rogen, joka lentää ilmaan istuessaan turvatyynylle, näyttää todella huonolta tietokonehahmolta. Musiikkina on tosiaan pääosin vain ns. nuorisomusaa, eikä elokuvaan tehty musiikki pistänyt kertaakaan omaan korvaani.

Yhteenveto: Neighbors on viihdyttävä elokuva, muttei toisella katsomiskerralla kovinkaan hauska. Voihan se olla, että vitsit olivatkin liian hyvin muistissa, eivätkä ne jaksaneet naurattaa samalla tavalla (tosin olen nähnyt The Simpsons Movien, 2007, noin satatuhatta kertaa ja se jaksaa yhä naurattaa). Lapsille tätä elokuvaa ei ole tehty. Kiroilua, paljasta pintaa, seksiä, huumeita ja alkoholin käyttöä esitellään siinä määrin, ettei se ole ollenkaan soveliasta perheen pienimmille. Kaikkein parhaiten tämä toimii teineille ja nuorille aikuisille, joille tämä on selkeästi suunnattukin. Nyt kun olen vuokrannut Neighborsin jo kaksi kertaa, niin päätin, että seuraavan kerran katson elokuvan vain, jos se tulee televisiosta tai jos se ilmestyy Netflixiin tai jos sen saa Blu-rayna jostain halvalla. Seuraavaksi sitten Neighbors 2: Sorority Rising/Bad Neighbours 2/Naapurit 2 riippuen siitä, millä nimellä sitä haluaa kutsua.

Kirjoittanut: Joonatan, 5.5.2016

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.joblo.com

Neighbors, 2014, Universal Pictures