Arvostelu: Croodit (The Croods - 2013)

CROODIT

THE CROODS

Ohjaus: Kirk DeMicco ja Chris Sanders
Pääosissa: Nicolas Cage, Emma Stone, Ryan Reynolds, Catherine Keener, Clark Duke, Cloris Leachman, Randy Thom ja Chris Sanders
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 7

The Croods, eli suomalaisittain Croodit on DreamWorksin animaatioelokuva ja se pohjautuu John Cleesen ja Kirk DeMiccon ideoimaan tarinaan. Elokuvan suunnittelu lähti liikkeelle jo 2000-luvun alussa ja vuonna 2005 sen teosta ilmoitettiin julkisesti, jolloin se kulki nimellä "Crood Awakening". Silloin kyseessä tosin piti olla Aardman-yhtiön ja DreamWorksin yhteistyönä tekemä nukkeanimaatio, mutta yhtiöiden diilin päättyessä vuonna 2007, DreamWorks otti elokuvalleen uuden suunnan. Myös Aardman jatkoi oman versionsa kehittelyä, mistä muodostui lopulta vuonna 2018 ilmestynyt elokuva Luolamies (Early Man). Chris Sanders palkattiin "Crood Awakeningin" ohjaajaksi, joka piti tarinasta, mutta halusi tehdä siihen isoja muutoksia. Elokuva pistettiin kuitenkin hetkeksi jäihin, kun Sanders tekikin DreamWorksin valtavaksi hitiksi nousseen animaatioseikkailun Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010). Kun leffa oli valmistunut, Sanders palasi takaisin aiempaan projektiin, mikä nimettiin uudelleen yksinkertaisesti Croodeiksi. Elokuvan oli tarkoitus ilmestyä keväällä 2012, mutta sen teko venyi niin, että lopulta leffa sai ensi-iltansa vasta maaliskuussa 2013. Se oli iso menestys, mille kriitikotkin antoivat positiivisia arvioita. Itse näin elokuvan vasta, kun se ilmestyi vuokralle ja pidin sitä kelpo seikkailuna. En ole katsonut elokuvaa toistamiseen, vaikka hankinkin sen Blu-rayna. Kuitenkin nyt kun leffa saa jatkoa elokuvalla Croodit: Uusi aika (The Croods: A New Age - 2020), päätin katsoa ensimmäisen osan uudestaan ja arvostella sen valmistautumiseksi jatkoon.

Muiden luolamiesperheiden kuoltua sukupuuttoon, vain Croodin perhe on selviytynyt ylisuojelevan isän sääntöjen ansiosta. Croodien täytyy kuitenkin jättää luolansa ja lähteä hurjaan seikkailuun, kun maailma vaikuttaisi kohtaavan loppunsa.

Croodin luolaperheeseen kuuluvat isä Ugi (äänenä Nicolas Cage, joka pääsee parissa kohtaa hulluttelemaan tuttuun tyyliinsä), äiti Gugga (Catherine Keener), tytär Eep (Emma Stone), poika Thunk (Clark Duke), perheen pienin Sandy (Randy Thom) ja Guggan äiti, eli lasten mummo (Cloris Leachman). Paikoitellen elokuvan vaikuttaisi olevan vaikea päättää, onko sen päähenkilö ylisuojeleva isä Ugi, vai seikkailunhaluinen tytär Eep. Välillä toinen on huomattavasti isommin esillä ja sitten taas toinen. Aluksi Eep vaikuttaisi leffan päähahmolta, mutta loppupäässä hän jää yhä vain enemmän sivuun. Isä Ugille on kuitenkin kirjoitettu vahvempi kehityskaari, mikä on onni, sillä suuren osan leffasta hän on aika ärsyttävä sääntöjensä kanssa. Muut perheenjäsenet eivät ole kovin kummoisia - etenkään äiti Gugga, joka on täysin mitäänsanomaton, vailla mitään erityisiä piirteitä. Mummon hahmossa hauskinta on isä Ugin suhtautuminen häneen, mihin monet anoppiansa inhoavat voivat varmasti samaistua.
     Matkallaan Croodit tapaavat kehittyneemmän ihmisen, Kundin (Ryan Reynolds) ja tämän vyönä toimivan Remmi-otuksen. Katsojan tavoin Kundikin kummastelee Croodien erikoisia tapoja. Lisäksi hänen kautta tuodaan elokuvan vahva teema siitä, kuinka Kundin edustama älyn voima voi voittaa isä Ugin edustaman fyysisen voiman.

Kuten muistelin ensimmäiseltä katselukerralta, Croodit on kelpo seikkailuleffa, mikä tarjoaa riemua lapselle ja tarpeeksi hilpeitä juttuja myös aikuiselle. Luolaihmisten aikaan sijoittuva kertomus on jokseenkin poikkeavaa animaatioelokuvien joukossa, mikä erottaa tämän edukseen. Samalla filmi kuitenkin vajoaa unholaan nopeasti, kun se on nähty. Itse muistin leffasta lähinnä, että siinä on luolamiesperhe nimeltä Croodit... ja siinäpä se. Usein, jos katsoo elokuvan pitkästä aikaa uudestaan, sen aikana herää muistikuvia siitä, mitä kaikkea onkaan luvassa, mutta tätä ei käynyt minulle tämän elokuvan aikana. Aivan kuin olisin katsonut leffan ensimmäistä kertaa.

Croodit onnistuu tarpeeksi hyvin nappaamaan mukaansa vauhdikkaalla aloituksella. Tärkeimmät hahmot pohjustetaan sujuvasti ja itse seikkailu lähtee nopeasti käyntiin. Matkan varrella perhe kohtaa kaikenlaisia vaaroja, jotka tarjoavat perheen pienimmille sopivasti jännitystä ja erilaisia olentoja, jotka ovat hupaisia yhdistelmiä eri eläimistä, kuten kirahvin ja elefantin tai karhun ja pöllön sekoitus. Jossain kohtaa nämä vaaratilanteet tuntuvat hieman toistavan itseään ja osa kohtauksista tuntuu täytteeltä keston pidentämiseksi. Siitä huolimatta ne vievät hahmoja toimivasti kohti määränpäätään ja Ugia kohti kehityskaarensa huippua. Huipennuksessaan leffa ottaa onnistuneen loppukirin ja nostaa tasoaan vielä viime metreillä.

Elokuvan animaatiojälki on erittäin näyttävä, vaikka alkupäässä kalliot ja luolat saavatkin elokuvan näyttämään hieman tylsältä. Mitä pidemmälle hahmot pääsevät, sitä värikkäämmäksi ja hienommaksi visuaalisuudet muuttuvat. Luontomaisemat ja siellä asustavat oliot ovat erittäin hyvin toteutetut. Ohjaaja-käsikirjoittajakaksikko Chris Sanders ja Kirk DeMicco rakentaa sujuvasti viihdyttävää seikkailuhenkeä ja he saavat loppuun pienesti liikuttavuuttakin. Hauskoja hetkiä he ovat keksineet useita ja etenkin nuorempaa yleisöä filmi naurattaa varmasti. Äänimaailmakin on onnistuneesti rakennettu ja säveltäjä Alan Silvestri tekee tuttuun tyyliinsä hyvää työtä musiikkien kanssa, tuoden mukaan tiettyä luonnon ja esihistoriallisuuden tuntua.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on poistettuja kohtauksia, trailereita, yhdistelmäeläinten esittelyjä, sekä lyhyet musiikkivideot DreamWorksin elokuvista Shrek (2001), Madagascar (2005), Näin koulutat lohikäärmeesi ja Kung Fu Panda (2008). Parasta lisämateriaaleissa ovat hyvät opetusvideot, kuinka piirtää muutamat elokuvan olennoista. Yhteensä lisäkatsottavaa on hieman yli tunniksi.

Yhteenveto: Croodit on kelpo animaatioseikkailu, mikä viihdyttää passelisti läpi vähän yli puolentoista tunnin kestonsa. Elokuvan varrella riittää hilpeyksiä ja vaaratilanteita, mitkä tarjoavat paljon riemua lapsikatsojille. Aikuinenkin voi sujuvasti hekotella, mutta erityisen isoa vaikutusta leffa ei välttämättä vanhempaan katsojaan tee. Nicolas Cage ja Emma Stone ovat mainiot päärooleissa isänä ja tyttärenä, mutta leffalla kestää oma aikansa, ennen kuin se osaa päättää, kummasta se haluaa oikeasti kertoa. Isä Ugille on kirjoitettu toimiva kehityskaari. Ryan Reynoldskin on veikeä omassa osassaan ja hänen hahmonsa kautta elokuvaan tuodaan oiva teema siitä, kuinka älyllinen voima voi päihittää fyysisen voiman. Konfliktien ratkominen sanoilla nyrkkien sijaan on tärkeä opetus lapsille (ja joillekin vanhemmille myös). Visuaalisesti elokuva on todella näyttävä, värikkäiden lokaatioidensa ja hassun näköisten eläintensä kera. Croodit sopii erittäin mainiosti koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Vaikka se olisi jo nähty, nyt on hyvä syy katsoa se uudestaan, virkistämään muistia ennen Croodit: Uusi aika -jatko-osan näkemistä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Croods, 2013, DreamWorks Animation

Arvostelu: Megamind (2010)

MEGAMIND

Ohjaus: Tom McGrath
Pääosissa: Will Ferrell, Tina Fey, Jonah Hill, David Cross, J. K. Simmons, Ben Stiller ja Brad Pitt
Genre: animaatio, toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 7

Supersankarifanit Alan J. Schoolcraft ja Brent Simons saivat idean tarinasta, missä vihollinen voittaakin sankarin. Kaksikko alkoi kirjoittamaan kunnon kertomusta ja ehdottivat sitä eteenpäin, ajatuksenaan tehdä näytelty elokuva. DreamWorks kiinnostui ideasta ja sai kaksikon työstämään tarinaa heille animaatioleffan muodossa. Aluksi filmiä kutsuttiin "Master Mindiksi", mutta koska nimi oli jo varattu, se vaihdettiin aluksi "Oobermindiin" ja sitten Megamindiin. Näyttelijät valittiin ja animointi alkoi. Viimeisten viikkojen aikana produktioon tuotiin mukaan ohjaaja Guillermo del Toro valvomaan elokuvan leikkausta, sillä studio oli sitä mieltä, että elokuvan rytmissä oli jotain vikaa. Lopulta Megamind saatiin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 28. lokakuuta 2010 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva sai positiivisia arvioita kriitikoilta ja se menestyi hyvin lippuluukuilla. Itse kävin katsomassa Megamindin isäni kanssa, kun se saapui Suomen teattereihin pari kuukautta myöhemmin ja pidin leffasta silloin paljon. Olen vuosien varrella nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut jo ainakin viisi vuotta. Nyt kun filmi täyttää 10 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla Megamindin pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Vieraalta planeetalta lapsina Maahan saapuneet supersankari Metromies ja superpahis Megamind ovat taistelleet toisiaan vastaan vuosikausia. Erään taiston aikana Megamind onnistuu yllättäen tappamaan Metromiehen ja valloittamaan Metro Cityn itselleen. Mutta mitä superpahis enää tekee elämällään, kun on saavuttanut unelmansa?

Megamindin supersankari Metromies (äänenä Brad Pitt) on selvä kopio DC:n Supermanista, kun taas nimikkohahmo, eli superpahis Megamind (Will Ferrell) on yhdistelmä kahdesta Supermanin vastustajasta, Lex Luthorista ja Brainiacista. Hahmoista löytyy paljon samankaltaisuuksia ja supersankarifaneja hahmot ilahduttavatkin heti esittelyllään lapsuudestaan. Metromies on ylväs, urhoollinen ja komea sankari, joka osaa lentää, ampua lasersäteitä silmistään ja joka on supervahva. Megamind taas on äärimmäisen älykäs ja osaa rakentaa ties minkälaisia tuhoaseita Metromiehen pään vaivaksi. Aluksi hahmot saattavat vaikuttaa vain karikatyyreilta esikuvistaan, mutta varsinkin Megamindista onnistutaan luomaan täysin oma henkilönsä elokuvan aikana. Hahmosta löytyy oivallista syvyyttä ja hänen matkansa pitkin tarinaa rakennetaan mainiosti. Ferrellin ääni sopii hyvin ylidramaattisen roiston osaan, kun taas Pitt huokuu karismaa supersankarina.

Muita hahmoja elokuvassa ovat Megamindin outo avaruuskalakätyri Minion (David Cross), uutistoimittaja Lois Lane... tarkoitan siis Roxanne Ritchie (Tina Fey) ja tämän kuvaaja Hal (Jonah Hill), Metro Cityn vankilanjohtaja (J. K. Simmons), sekä Metromiehen museon virkailija Bernard (Ben Stiller). Roxannekin osoittaa onneksi, ettei ole pelkkä Supermanin mielitietyn Lois Lanen kopio. Muutkin sivuhahmot toimivat hyvin ja on veikeä huomata, kuinka paljon isoja nimiä lukeutuu elokuvan ääninäyttelijäkaartiin.

Mielestäni on usein hauskaa, jos joku pohtii jotain asiaa jossain elokuvassa, kirjassa, sarjakuvassa tai pelissä ja päättää kääntää sen päälaelleen ja kokeilee, mitä siitä tulee. Monille on täysin tuttua, että supersankari ja pahis mätkivät toisiaan turpaan, mutta etenkin sarjakuvien maailmassa kumpikaan ei koskaan kuole (ainakaan lopullisesti), vaan he palaavat aina taistelemaan uudestaan. Ja jos toinen menettää henkensä, on se tarinan pahis. Onkin siis kiehtova idea, että mitä jos pahis onnistuukin tappamaan sankarin? Megamindissa pohdiskellaan tätä ja kyseinen pohdinta kiehtoo minua joka katselukerralla. Sarjakuvissa, leffoissa jne. vihollinen haaveilee ja suunnittelee aina voittavansa ja valloittavansa jotain, oli kyse sitten kaupungista tai koko maailmasta. Mutta mitä jos hän onnistuisikin siinä? Mitä saavutettavaa hänellä on enää elämässään? Mistä jännityksen keskellä kasvanut henkilö saa enää adrenaliinia, kun ei ole mitään, mitä päihittää? Megamind leikittelee näillä kysymyksillä ja tekee sen pääasiassa taidokkaasti. Tarina on erittäin mainio, mutta moni asia leffassa tarvitsisi viilausta, jotta se olisi kokonaisuudessaan yhtä mainio kuin loistava ideansa.

Vaikka Megamindista löytyy kypsempää pohdiskelua elämän merkityksestä, kun kaikki on jo saavutettu, on se lähinnä lapsille tehty elokuva. Ei se tietenkään automaattisesti tee leffasta huonoa. Itse vain pidän enemmän aivan kaikenikäisille tehdyistä animaatioista, kuten Pixarin samana vuonna tekemästä Toy Story 3:sta (2010), joka oli niin vakuuttava, että se oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Lapsellisuuden Megamindissa huomaa lähinnä huumorin tasosta. Sekoilu voi tarjota riemua lapsille, mutta aikuisille ne taas latistavat muuten hyvää filmiä. Osa vitseistä tuntuu irtosketseiltä ja on liiankin selvää, kuinka paljon itsestään liikoja luuleva Will Ferrell on päässyt keksimään omista vitseistään. Välillä katsoja voi huomata pyörittelevänsä silmiään (etenkin lopun hirveässä tanssinumerossa), minkä lisäksi välillä elokuva muuttuu niin ylivauhdikkaaksi, että studio on selvästi pelännyt, ettei elokuva viihdyttäisi katsojiaan. Toimintakohtauksissa pistetään kaupunkia yllättävänkin isosti maan tasalle ja saattaa olla, että jopa Man of Steel (2013) jää tuhoissa Megamindin varjoon. Toimintakohtausten tavoin leffa kyllä viihdyttää, mutta siinä olisi potentiaalia olla enemmänkin ja paikoitellen aikuiskatsojaa saattaa turhauttaa, ettei elokuva tavoittele todellista potentiaaliaan, vaan päättää vain jäädä helpoksi viihteeksi.

Megamindin animaatiojälki on paikoitellen nähnyt parhaat päivänsä, vaikka mukana on yhä todella hienosti toteutettuja kuvia. Kuvista löytyy paljon yksityiskohtia, mutta myös todella pelkistettyjäkin juttuja. Muutamassa kohtauksessa näyttää siltä, että taustat olisivat hätäisesti toteutetut, eivätkä täysin viimeistellyt. Tähän kuitenkin tottuu leffan kulkiessa eteenpäin. Käsikirjoittajakaksikko Schoolcraft ja Simons leikittelevät veikeästi ja kiehtovasti ideallaan, mutta olisivat voineet jättää tiettyjä nolompia puolia pois. Ohjauksesta vastaa Tom McGrath, joka oli aiemmin tehnyt DreamWorksille menestyksekkään animaatioseikkailu Madagascarin (2005), sekä myöhemmin sen jatko-osat. McGrathkin selvästi tietää, kuinka pitää hauskaa supersankarigenren kustannuksella, mutta olisi voinut panostaa enemmän siihen, että vanhemmatkin nauttisivat elokuvasta kunnolla lastensa seurassa. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Hans Zimmerin ja Lorne Balfen säveltämät musiikit ovat erittäin mainiot. Niistä löytyy tunnistettavaa sankarillisuutta ja pahuutta, ja ne istuvat tapahtumiin todella passelisti. Sen sijaan leffan käyttämät jo olemassa olevat kappaleet, kuten AC/DC:n Back in Black tai Guns N' Rosesin Welcome to the Jungle ovat hieman oudosti asemoituja. Kai niillä yritetään kalastella aikuiskatsojaa puolelleen.

Yhteenveto: Megamind on oiva supersankari... tai siis superpahiselokuva, mikä leikittelee veikeästi sillä ajatuksella, mitä rikolliset tekisivät sitten, kun ovat saavuttaneet tavoitteensa, eikä sankariakaan enää ole pelastamassa päivää? Elokuvan oikeasti syvä pohdiskelu on kuitenkin jämähtänyt aika lapselliseen filmiin. Lapsikatsojille tämä varmasti toimii erittäin hyvin, mutta vanhemmat katsojat jäävät luultavasti toivomaan enemmän potentiaalisesti alkavalta elokuvalta. Huumori on selvästi kirjoitettu lapsikatsojat mielessä, eikä Will Ferrellinkään sooloiluvitsit erityisemmin toimi. Muuten Ferrell kuitenkin tekee mainiota työtä pääroolissa Megamindina, josta on onnistuttu kirjoittamaan enemmän kuin pelkkä parodia esikuvistaan. Animaatiojälki ei näytä enää tänä päivänä yhtä hulppealta kuin kymmenen vuotta sitten, mutta ajaa silti asiansa oikein hyvin. Megamindissa on erinomainen idea, mutta toteutus on vain osittain onnistunut. Elokuva jää kuitenkin kevyesti plussan puolelle ja vaikkei se olekaan täysin kaikenikäisten leffa, voi siitä nauttia niin lapsi kuin aikuinenkin supersankarifilmien fani.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.1.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Megamind, 2010, DreamWorks Animation, Pacific Data Images, Red Hour Films

Arvostelu: Trolls: Maailmankiertue (Trolls World Tour - 2020)

TROLLS: MAAILMANKIERTUE

TROLLS WORLD TOUR

Ohjaus: Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Rachel Bloom, James Corden, Ron Funches, Sam Rockwell, Ozzy Osbourne, Karan Soni, Anderson Paak, George Clinton, Mary J. Blige, Kelly Clarkson, Kunal Nayyar, Jamie Dornan, J Balvin, Kenan Thompson, Walt Dohrn, Aino Jawo, Caroline Hjelt, Zooey Deschanel ja Christopher Mintz-Plasse
Genre: animaatio, musikaali, komedia, seikkailu
Kesto: 1 tunti 30 minuuttia
Ikäraja: 7

Tanskalaisen Thomas Damin vuonna 1959 luomiin trolli-peikkonukkeihin perustuva DreamWorksin animaatioelokuva Trolls (2016) oli suuri hitti, joten sille päätettiin tietenkin tehdä jatkoa. Näyttelijät palasivat äänittämään repliikkinsä ja animointi alkoi. Trolls: Maailmankiertueen oli tarkoitus saada ensi-iltansa tänä keväänä, mutta koronaviruksen takia elokuvateatterit suljettiin, eikä teatterilevitys ollut mahdollista. Yhdysvalloissa ja muutamissa muissa maissa filmi julkaistiinkin suoraan vuokrattavaksi internetistä, mutta Suomessa olemme joutuneet odottamaan lähes puoli vuotta, sillä vasta nyt Trolls: Maailmankiertue saa meillä ensi-iltansa. Suomessa olemme tosin onnekkaita, sillä elokuvateatterimme ovat auki ja filmin pääsee näkemään valkokankaalta muun yleisön kanssa, eikä kotisohvalla televisiosta. Omat odotukseni elokuvaa kohtaan eivät todellakaan olleet korkeat, sillä en pitänyt ensimmäisestä Trolls-rainasta lähes lainkaan. Olen kuitenkin ihmetellyt kesäkuusta asti, kun leffateatterit taas aukesivat, että miksei filmiä päätetty heti julkaista teattereissa - olihan se pyörinyt monissa maissa jo pari kuukautta netissä. Kun Trolls: Maailmankiertue nyt vihdoin saapui Suomen teattereihin, päätin heti käydä katsomassa sen ensi-illassa.

Poptrollit Poppy ja Risu saavat selville, että on olemassa muitakin trolleja, jotka kaikki kuuntelevat eri musiikkia. Hevitrollien kuningatar Roxy on päättänyt tuhota muun musiikin ja yhdistää kaikki trollit rockin alle. Poppy ja Risu yrittävät saada muut trolliheimot yhdistymään hevitrolleja vastaan.

Tutut trollihahmot ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun ja he ovat yhtä iloisia, säihkyviä ja energisiä kuin viimeksikin - niin hyvässä kuin pahassa. Poppysta (äänenä Anna Kendrick) on tullut poptrollien kuningatar ja hänen isänsä Pepe (ääni vaihtunut ohjaaja Walt Dohrniin) seuraa ylpeänä sivusta. Poppy on heti valmis seikkailuun, eikä vieläkään anna minkään tulla hänen eteensä - ei edes viisaiden neuvojen. Risusta (Justin Timberlake) muovautui viime leffan lopussa rennompi ja iloisempi tyyppi, mutta tässä hän palaa aika samaksi araksi synkistelijäksi, mistä hänen hahmonsa lähti alunperin liikkeelle. Mukana ovat myös hieman ärsyttävä Biggie (James Corden) ja tämän herra Tinkle, omaa heimoaan etsivä Cooper (Ron Funches), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä glitterinen Kai Timantti (autotunetettu Kunal Nayyar) ja tämän uusi poika, yllättävän lystikäs Mini Timantti (Kenan Thompson).

     Elokuvassa esitellään poptrollien lisäksi uusia trolliheimoja, joiden piirteet tietty määräytyvät heidän fanittamansa musiikkilajityypin perusteella. On funktrolleja, klassisen musiikin trolleja, kantritrolleja, jazztrolleja, teknotrolleja, sekä hevitrolleja, joiden johtaja Thanos... ei kun siis Roxy (Rachel Bloom) yrittää kerätä kuusi värikästä ikuisuuskiveä... ei kun siis musiikkikieltä, jotta voi yhdistää ne ikuisuushanskaansa... ei kun siis kitaraansa ja muokata maailmaa tahtonsa mukaan. Roxy on paikoitellen hieman ärsyttävä tapaus, mutta siitä huolimatta pystyin samaistumaan hänen synkistelyynsä enemmän kuin poptrollien glitterhuumaan. Roxyn isän äänenä muuten kuullaan itse Ozzy Osbourne.

Kuten jo alussa totesin, odotukseni Trolls: Maailmankiertuetta kohtaan eivät olleet korkeat. Kenties juuri siksi poistuin teatterista positiivisesti yllättyneenä. Elokuva ei ollutkaan huono, vaan jopa parannus ensimmäiseen osaan verrattuna. Ei tämäkään filmi kovin kummoinen ole ja siitä löytyy paljon ongelmia, joille pudistelin päätäni pitkin filmiä, mutta minua ei ärsyttänyt elokuvan päätyttyä, kuten ensimmäisen Trollsin kohdalla kävi. Kyseessä on harmitonta viihdettä, mistä lapset voivat innostua ja minkä kappaleita vanhemmat joutuvat luultavasti kuuntelemaan vielä pitkään. Elokuvassa on kivaa ja tärkeää sanomaa lapsille siitä, että ei pitäisi olla ennakkoluuloinen, että erilaisuus on hieno juttu ja että maailma olisi mukavampi paikka, jos kaikki olisivat kivoja toisilleen. Periaatteessa sanoma on sama kuin viimeksi, mutta tällä kertaa toteutus on parempi. Ensimmäinen Trolls-leffa tuntui sanomansa kanssa liian naiivilta ja sinisilmäiseltä, mutta Trolls: Maailmankiertue osaa mennä vähän syvemmälle - etenkin kun painotetaan, etteivät poptrollit ole välttämättä olleet sen kivempia kuin hevitrollit. Viime vuosina isosti esillä ollut kulttuurillinen omiminenkin on pohdiskelussa.

Paria aikuisille suunnattua silmäniskua lukuunottamatta elokuva ei paljoa onnistunut itseäni naurattamaan. Ensimmäisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on pääasiassa perheen pienimmille katsojille suunnattu. Lapsia filmin pöhköt hahmot takuulla ilahduttavat ja värikäs, tapahtumarikas seikkailu pitää innon korkealla. Itselleni elokuva tuntui paikoitellen pitkäveteiseltä, eikä tarina koskaan napannut minua mukaansa. Tämä johtuu luultavasti siitä, kuinka turvallisia latuja elokuva hiihtelee, mennen jatkuvasti aidan matalimmasta kohdasta. Alusta alkaen on selvää, miten homma ratkeaa, eikä yllätyksiä edes tarjoa se, miten lopputulokseen päädytään. Isoin harmi on, kuinka helposti asiat lopulta saadaankaan selvitettyä. Elokuva päättyy tietenkin yhteislauluun, missä kaikki musiikkigenret ovat esillä.

Edellisen osan tavoin Trolls: Maailmankiertuekin on musikaali. Toisin kuin edellisessä osassa, tästä ei kuitenkaan löydy samanlaista uutta megahittikappaletta, mitä soitettaisiin radiossa kyllästymiseen asti ja vielä satoja kertoja senkin jälkeen kuin Can't Stop the Feeling. Leffa luottaakin lähinnä jo olemassa oleviin biiseihin, luomatta oikein mitään uutta siihen sekaan. Elokuvassa kuullaan mm. Rock You Like a Hurricane, Wannabe, Party Rock Anthem, Crazy Train, Gangnam Style, Who Let the Dogs Out, sekä Girl Just Want to Have Fun - tosin muotoiltuna elokuvassa Trolls Just Want to Have Fun. Mukaan mahtuu myös useita lyhyitä pätkiä joistain biiseistä. Alussa peräkkäin kuultavat musikaalinumerot saivat kiusaantuneena ajattelemaan, että tätäkö tämä koko filmi nyt on? Onneksi elokuvasta löytyy lopulta oikeaakin sisältöä... edes jonkin verran.

Jos jostain elokuvassa ei löyty erityisemmin kritisoitavaa, niin sen animaatiolaadusta. Trolls: Maailmankiertue on visuaalisesti aikamoinen väripläjäys, täynnä upeita yksityiskohtia. En tiedä, huomasinko edes ensimmäistä elokuvaa katsoessani, että lähes kaikki trollien maailmassa on valmistettu villasta ja huovasta. Maa on täynnä täytettä kuin pehmolelut. Hahmot ovat veikeän näköiset ja heidän liikkeensä sulavat, vaikka mukana on myös muutama, stop motion -tyyliin tönkösti liikkuva hahmo. Tämänkertainen ohjaaja Walt Dohrn tekee parempaa työtä kuin edeltäjänsä ja käsikirjoittajakaksikko Jonathan Aibel ja Glenn Berger parantavat tasoaan. Silti on vielä matkaa, jotta he saisivat näistä trolleista oikeasti hyvää filmiä aikaiseksi.

Yhteenveto: Trolls: Maailmankiertue on keskinkertainen animaatioraina, mutta silti ensimmäistä osaa laadukkaampi teos. Sanoma erilaisuuden hyväksymisestä on aika pitkälti sama kuin viime leffassa, mutta nyt paremmin ja hieman syvällisemmin toteutettuna. Aikuiset voivat hoksata elokuvan kertomuksesta selviä viittauksia eri kulttuurien kohteluun vuosisatojen varrella ja kuinka historiaa kirjoitellaan uusiksi kertojan eduksi. Lapset varmasti viihtyvät filmin parissa, eikä seikkailusta vauhtia ja hölmöä huumoria puutu. Aikuiskatsojat meno voi silti jättää kylmäksi. Jokin leffan energisessä kimalleloistossa ja väripommituksessa, sekä isoissa musikaalinumeroissa on kamalan väsyttävää. Tarina on turhankin tuttu ja se kulkee helpoimpia reittejä maaliinsa. Animointi on kyllä erinomaista ja visuaalisesti filmi on näyttävä. Hahmot eivät tee kummoista vaikutusta, vaikka Marvel-fanille onkin hilpeää huomata yhtäläisyyksiä Roxyn ja Thanoksen välillä. Trolls: Maailmankiertuetta voikin suositella lähinnä vain lapsille, sekä niille aikuisille, jotka pitivät ensimmäisestä Trollsista. Itse pidin tätä siedettävänä parannuksena ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, mutta enpä silti ala innoissani odottamaan mahdollista kolmososaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.9.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Trolls World Tour, 2020, DreamWorks Animation

Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures

Arvostelu: Jeti (Abominable - 2019)

JETI

ABOMINABLE

Ohjaus: Jill Culton
Pääosissa: Chloe Bennet, Albert Tsai, Tenzing Norgay Trainor, Eddie Izzard, Sarah Paulson, Tsai Chin, Michelle Wong, Rich Dietl ja Rupert Gregson-Williams
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Abominable, eli suomeksi Jeti on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Yhtiö aloitti leffan suunnittelun jo noin kymmenen vuotta sitten ja se lähti liikkeelle työnimellä "Everest". Matkan varrella nimi kuitenkin vaihtui - kenties, jottei sitä sekoitettaisi vuoden 2015 Everest-elokuvaan. Jill Culton oli aluksi valittu ohjaajaksi, mutta kun projekti ei edennyt, hän hylkäsi sen ja hänet korvattiin Tim Johnsonilla. Viime vuonna Culton kuitenkin palasi leffan pariin, korvaten oman korvaajansa. Animointiprosessi alkoi ja nyt Jeti saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä, vaikka jeti-kertomus vaikutti kivalta idealta. Rakastan animaatioelokuvia ja olinkin lähinnä kiinnostunut näkemään, millainen filmi olisi visuaalisesti. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, mutta toivoin tietty yllättyväni positiivisesti.

Nuori tyttö Yi löytää talonsa katolta ihka oikean jetin ja päättää auttaa tätä pääsemään takaisin kotiinsa Mount Everestille. Heidän täytyy kuitenkin liikkua varovaisesti, sillä jetin perässä on myös järjestö, jolla ei ole hyvät mielessään.

Chloe Bennetin ääninäyttelemä Yi on reipas nuorukainen, joka on ottanut tulevaisuudelleen selkeän tavoitteen, mitä lumihirviön löytäminen kuitenkin sekoittaa. Yi on ihan toimiva päähenkilö ja hänelle on kirjoitettu selvä sisäinen konflikti, mitä leffan aikana yritetään selvittää. Hän onkin hahmoista paras, vaikka show'n usein varastaakin itse jeti, jonka Yi nimeää Everestiksi. Koska kyseessä on lastenleffa, ei Everestistä ole tehty hurjaa ilmestystä, vaan jeti on tietty suloinen ja hassu veikkonen. Toki se osaa tarpeen tullen olla uhkaava, mutta pääasiassa lapset tulevat haluamaan itselleen oman halittavan jättiläisen.
     Mukaan seikkailuun lähtevät myös koripallosta intoileva poika Peng (Albert Tsai) ja tämän serkku Jin (Tenzing Norgay Trainor), joka on kiinnostunut tytöistä, omasta ulkonäöstään ja puhelimestaan. Jinillekin on kirjoitettu oma juonikuvionsa, minkä on tarkoitus viestiä, että nuorten pitäisi käyttää vähemmän ruutuja ja nähdä maailmaa enemmän, mutta Peng on vain muka-hauska sivuhahmo, joka saattaa naurattaa lapsia, mutta lähinnä ärsyttää aikuisia pöhköilyllään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Yin äiti (Michelle Wong), sekä veikeä isoäiti (Tsai Chin), jetin nappaamisesta haaveileva herra Burnish (Eddie Izzard) ja tätä auttava eläintieteilijä Zara (Sarah Paulson). Pahishahmot ovat tylsiä tapauksia ja herra Burnish tuntuu lähinnä Up - kohti korkeuksia -leffan (Up - 2009) Charles Muntzin laimealta kopiolta. Äitihahmo jää täysin sivuun, mutta huvittava (ja tietty fiksu) isoäiti nostetaan parissa kohtaa hyvin esille.

Valitettavasti Jeti ei ollut se positiivinen yllätys, mitä hieman toivoin sen olevan. Odotukseni eivät tosiaan olleet korkeat, mutta minusta tuntuu siltä, ettei leffa yltänyt edes niihin vähiinkään odotuksiin. Kyseessä on todella keskinkertainen elokuva. Lapset saavat tästä varmasti paljon enemmän riemua irti, mutta itse en voinut olla miettimättä, että tämä on vain laiska kopio monista tätä paremmista teoksista - nyt vain lumihirviön kera. Leffalla kestää kauan lähteä käyntiin ja vaikka Yin hahmo esitellään ihan sujuvasti, ei hänkään ole lopulta tarpeeksi kantamaan koko filmiä. Itse seikkailu on nimittäin oudon pitkäveteinen ja puolentoista tunnin elokuvaksi Jeti tuntuu kummasti ainakin puoli tuntia pidemmältä. Se ei koskaan nappaa mukaansa, eivätkä edes vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Lapsille kohtaukset voivat olla vangitsevia, mutta aikuiselle ne eivät luultavasti tarjoa minkäänlaista jännitettä. Etenkin kun kaikki tilanteet ratkaistaan aivan liian helposti.

Elokuva ei ole edes hauska. Siinä on pari juttua, mitkä saavat hymähtämään positiivisesti, mutta pääasiassa leffan huumori ei toimi - ei ainakaan minulle. Jeti on selvästi tehty lähinnä lapsikatsojia ajatellen ja siksi komediapuoli on aika lapsellista. Aikuiset voivat yrittää saada irti jotain Yin draamapuolesta. Seikkailuun mahtuu mukaan pari aidosti hyvääkin hetkeä. Yi on viulunsoittaja ja etenkin yhdessä kohtaa hänen viulunsoittonsa johtaa hienoon ja jopa kauniiseen hetkeen. Yin ja Everest-jetin välille muodostuva ystävyys on myös aika sympaattinen, mutta siinäpä se. Leffa tarvitsisi paljon enemmän, jotta sitä voisi kutsua kokonaisuudessaan hyväksi.

Parasta Jetissä on lopulta sen visuaalinen puoli. Tietokoneanimaatio on hämmästyttävän upean näköistä. Maisemakuvat ovat vaikuttavia - oli kyse sitten kaupunkinäkymästä tai luonnosta. Yksityiskohtia on paljon ja Everest-jetin turkki on upeasti toteutettu. Leffa on myös ihanan värikäs ja sen vahvat visuaalisuudet pitivät kiinnostustani yllä, kun laiskahko tarinankerronta ei siihen pystynyt. Tuntuukin siltä, että animaattorit ovat ahertaneet enemmän kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Jill Culton. Vaikka filmiä on työstetty jo kymmenen vuoden ajan, muistuttaa lopputulos paikoitellen hätäisesti rahan perässä väännettyä välityötä. Ääniefektit tukevat visuaalisuuksia ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit säestävät hahmojen matkaa hyvin, vaikka musiikeista ei mitään jääkään mieleen.

Yhteenveto: Jeti on harmillisen keskinkertainen seikkailuelokuva. Se ei onnistu nappaamaan mukaansa, eikä se saa jännittämään päähenkilöiden puolesta, vaikka ns. vaaratilanteita löytyykin. Kaikki ratkeaa liian helposti, eivätkä muka-isot takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Huumori on pääasiassa lapsellista ja aikuiskatsojaa Pengin urpoilu luultavasti vain ärsyttää. Yin kautta tuodaan pienesti toimivaa draamapuolta mukaan, mutta sekin jää hieman etäiseksi. Mukaan mahtuu onneksi muutama hyvä hetki (etenkin eräs maaginen viulunsoitto) ja Yin ja Everest-jetin ystävyys on ihan sympaattinen, mutta muuten leffa on aika pitkäveteinen ja unohtuu nopeasti. Visuaalisesti se on sentään tyylikäs teos. Lapset saavat Jetistä varmasti paljon enemmän irti ja kyseessä onkin enemmän lastenelokuva kuin koko perheen animaatioseikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Abominable, 2019, DreamWorks Animation, Pearl Studio

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI 3

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON: THE HIDDEN WORLD

Ohjaus: Dean DeBlois
Pääosissa: Jay Baruchel, America Ferrera, F. Murray Abraham, Cate Blanchett, Craig Ferguson, Jonah Hill, Justin Ripple, Kristen Wiig, Christopher Mintz-Plasse ja Kit Harington
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 44 minuuttia
Ikäraja: 7

Cressida Cowellin "Näin koulutat lohikäärmeesi" -kirjasarjaan ("How to Train Your Dragon" - 2003-) löyhästi pohjautuvat elokuvat Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010) ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2 (How to Train Your Dragon 2 - 2014) olivat kriitikoiden ylistämiä jättihittejä, joten kolmas osa oli tietty tekeillä. Tekijät alkoivat suunnitella kolmatta osaa jo toisen leffan ollessa tuotannossa ja he tähtäsivät alunperin julkaisemaan kolmannen elokuvan kesällä 2016. Tekijät kuitenkin tajusivat julkaisuajankohdan aiheuttavan liian suurta kiirettä, jolloin ensi-iltaa piti siirtää vuodella eteenpäin. Elokuvan tekevällä DreamWorks-yhtiöllä tapahtui kuitenkin paljon sisäisiä muutoksia 2015, jolloin ensi-iltaa siirrettiin jälleen vuodella eteenpäin ja 2016 leffan julkaisu siirrettiin vuoteen 2019. Itse ihastuin aivan täysillä kahteen ensimmäiseen Näin koulutat lohikäärmeesi -elokuvaan ja aloin innolla odottamaan kolmatta osaa. Kuitenkin kun tuotanto vain viivästyi ja ensi-iltaa siirrettiin aina myöhemmäksi, aloin menettämään toivon leffan näkemisestä ja intonikin katosi. Onneksi viime vuonna ensi-ilta todella varmistui tammikuuksi 2019 ja leffasta alkoi ilmestyä julisteita ja trailereita, mitkä nostivat jälleen innostustani. Odotukseni kasvoivat entisestään, kun katsoin edelliset leffat pitkästä aikaa uudestaan ja meninkin todella positiivisin mielin katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi 3:n sen ensi-iltapäivänä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Näin koulutat lohikäärmeesi ja Näin koulutat lohikäärmeesi 2!

Kun Öystilää uhkaa vaarallinen ja häijy lohikäärmemetsästäjä Grimmel Garmea, Hikotuksen täytyy johtaa kansansa ja lohikäärmeensä uuteen turvapaikkaan.

Hikotuksen (Jay Baruchel) kasvua on ollut erittäin kiinnostavaa seurata läpi elokuvasarjan. Hahmo on kasvanut pienestä hintelästä ja pelokkaasta pojasta Öystilän uudeksi päälliköksi isänsä Aimo Mahtimurikan traagisen kuoleman jälkeen. Tämä ei onneksi tarkoita, että hahmo olisi muuttunut tylsäksi ollessaan huipulla uljaana sankarina, vaan hänestä löytyy ensimmäisestä osasta tuttuja piirteitä, kuten voimakasta epävarmuutta, mitä hän yrittää paikata päättäväisyydellä. Hikotus joutuu jälleen tekemään vaikeita päätöksiä ja elokuva onnistuu näyttämään hienosti hänen tunteensa.
     Hikotuksen lohikäärme Hampaaton varastaa jälleen kerran show'n mahtavuutensa ja suloisuutensa kanssa. Enemmänkin leikkisää kissaa tai koiraa muistuttava Hampaaton tarjoaa useat naurut leffan aikana hassuilla tempauksillaan. Samalla lohikäärme osoittaa myös sankarillisuutta tiukan paikan tullen. Hampaattomalle on onnistuttu kirjoittamaan oma juonikuvionsa, eikä hän ole pelkkä hölmöilevä sivuhahmo.
     Muutkin tutut hahmot tekevät paluun. Astrid (America Ferrera) pyrkii olemaan poikaystävänsä Hikotuksen tukena kaikin tavoin ja yrittää saada Hikotuksen ymmärtämään, ettei tämän tarvitsisi tehdä kaikkea yksin. Raivo-seppä (Craig Ferguson) hauskuuttaa pöhköillä jutuillaan, mutta Hikotuksen äiti Valka (Cate Blanchett) jää harmillisen mitättömään rooliin. Lohikäärmetietäjä Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse) ei tällä kertaa erityisemmin naurata, mutta edellisissä osissa hieman ärsyttävästä Karskista (ääninäyttelijä vaihtunut T. J. Milleristä Justin Ruppleen) on saatu aikaiseksi todella hauska tapaus. Sen sijaan hänen kaksossiskonsa Ronski (Kristen Wiig) on hieman rasittava. Limalotjalla (Jonah Hill) on ihan hauskat omat juttunsa, kun hän yrittää olla parempi kuin entinen lohikäärmepyydystäjä Eret (Kit Harington). Valitettavasti Eretille ei ole keksitty tekemistä lähes lainkaan. Voi tietty olla, että tämä on johtunut Haringtonin kiireistä Game of Thrones -sarjan (2011-2019) parissa.
     Tällä kertaa Hikotus ja kumppanit saavat vastaansa Grimmel Garmean (F. Murray Abraham), joka on vannonut tappavansa kaikki Yön raivo -lohikäärmeet. Vaikka hahmosta on yritetty luoda uhkaavaa hänen älykkyytensä ja karmivien lohikäärmekätyreidensä kautta, on Grimmel silti aika tylsä tapaus ja ehdottomasti elokuvan heikoin lenkki. Paikoitellen tuntuu jopa siltä kuin hän olisi vain laimeampi versio sarjan edellisen osan pahiksesta, Drago Veriaurasta.

Näin koulutat lohikäärmeesi 3 ei valitettavasti ole yhtä fantastinen teos kuin sarjan kaksi edellistä osaa, mutta se on silti erittäin mainio päätös lohikäärmetrilogialle. Ja kyseessä siis todella on selkeä päätös sarjalle, joten trilogian fanien kannattaa varautua kyyneliin jo ihan vain sen vuoksi, että joutuu jättämään hyvästit näille hahmoille. Sarjan edellisen osan ilmestymisestä on kulunut jo lähes viisi vuotta, mutta onneksi hyvää kannatti odottaa, sillä tekijät tarjoavat vielä viimeisen kerran kiinnostavan tarinan mainioilla hahmoilla ja vauhdikkaalla seikkailulla höystettynä. Elokuva alkaa ja päättyy jännittäviin (vaikkakin paikoitellen myös hauskoihin) toimintakohtauksiin ja niiden väliin mahtuu useita vaaratilanteita, hassuttelua ja yllättävänkin paljon myös romantiikkaa. Romanttisuudestakin löydetään paljon huumoria ja etenkin lohikäärmeiden soidintanssit ovat hulvatonta katseltavaa. Aikuiskatsojat saattavat jopa löytää niistä enemmän riemua kuin lapset, tietäessään tanssien todellisen syyn.

Kaiken vauhdikkuuden ja pöhköilyn taustalla elokuvan keskiössä on yhä pojan ja lohikäärmeen ystävyys, mitä on ollut valloittavan ihanaa seurata trilogian edetessä. Tässä ystävyys johtaa useisiin koskettaviin hetkiin ja etenkin elokuvan lopussa tajuaa, kuinka paljon katsojana oli oikeasti alkanut välittämään näistä hahmoista. Tarina ystävyydestä viedään ansaitsemaansa päätökseen, vaikka itse leffasta myös ongelmiakin löytyy. Grimmel on tosiaan aika tylsä tapaus, minkä lisäksi hänen jonkinsortin yhteistyökumppanit jäävät niin sivuun, ettei voi muuta kuin miettiä, miksi heidät edes otettiin mukaan koko filmiin. Leffasta löytyy myös hieman pitkäveteisemmät hetkensä, mitkä tuntuvat junnaavan tarinaa paikoillaan, mutta niitä on onneksi vain pari. Elokuva ei myöskään tarjonnut yhtä syvällisiä teemoja ja vau-elämyksiä kuin edelliset osat, ja olisinkin kaivannut loppuryminään jotain kunnon lisäkoukkua. Näistä asioista huolimatta Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on todella hyvä seikkailu koko perheelle ja ihan viimeisissä hetkissään mitä erinomaisin päätös sarjalle.

Elokuvan animaatiojälki on tietty aivan fantastista. Leffa on visuaalisesti todella näyttävä upeiden maisemiensa ja tarkasti tehtyjen yksityiskohtiensa myötä. Laajoihin kuviin on saatu paljon ihailemisen aihetta ja lähikuvissa voi lähestulkoon laskea Hikotuksen partasängen pienet karvat. Värien käyttö on erinomaista läpi leffan ja etenkin muutamassa kohtaa väreillä leikitään huikein tavoin. Äänimaailma elokuvassa on mahtavasti rakennettu ja lohikäärmeiden erilaiset äännähdykset ovat taidokkaasti luotuja. John Powell palaa kolmatta kertaa säveltäjäksi ja hän on taas kerran saanut aikaiseksi mitä oivallisimpia musiikkeja, jotka luovat hyvin lisätunnelmaa kohtauksiin. Ohjauksesta vastaa edellisetkin Näin koulutat lohikäärmeesi -leffat ohjannut Dean DeBlois, jolle sarjan huipentaminen on selvästi ollut tärkeä urakka ja hän tekee erittäin mainiota työtä. DeBlois olisi vain voinut kirjoittaa paremman roiston Grimmelistä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi 3 on erittäin hyvä päätös seikkailutrilogialle, vaikka siitä ongelmiakin löytyy. Tarinan roisto Grimmel Garmea olisi kaivannut vielä paljon viilausta, minkä lisäksi tarina junnaa parissa kohtaa paikoillaan. Itse jäin myös kaipaamaan isompia vau-elämyksiä, joita edelliset osat tarjosivat ilahduttavan usein. Elokuva kuitenkin tarjoaa paljon vauhdikasta seikkailua, paikoitellen hulvatonta huumoria ja jännittävää toimintaa. Lohikäärmeiden soidintanssit ovat hysteerisen hauskaa seurattavaa ja Hampaaton-lohikäärme osoittaa mahtavuutensa monen monta kertaa elokuvan aikana. Trilogian tarina pojasta ja hänen lohikäärmeestään viedään koskettavasti päätökseensä ja herkimpien kannattaa varautua kyynelvirtaan. Animaatiojälki on tietysti huippuluokkaa. Jos pidit sarjan edellisistä osista, kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa myös Näin koulutat lohikäärmeesi 3.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
How to Train Your Dragon: The Hidden World, 2019, DreamWorks Animation, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Näin koulutat lohikäärmeesi (How to Train Your Dragon - 2010)

NÄIN KOULUTAT LOHIKÄÄRMEESI

HOW TO TRAIN YOUR DRAGON

Ohjaus: Dean DeBlois ja Chris Sanders
Pääosissa: Jay Baruchel, Gerard Butler, America Ferrera, Craig Ferguson, Christopher Mintz-Plasse, Jonah Hill, Kristen Wiig, T. J. Miller ja David Tennant
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 38 minuuttia
Ikäraja: 12

How to Train Your Dragon, eli suomalaisittain Näin koulutat lohikäärmeesi perustuu Cressida Cowellin samannimiseen kirjasarjaan (2003-). Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun DreamWorks-animaatioyhtiön tuottaja Bonnie Arnold oli saanut edellisen filminsä, Yli aidan (Over the Hedge - 2006) valmiiksi ja halusi heti syöksyä uuden projektin kimppuun. Arnold kiinnostui Cowellin kirjoista ja alkoi työstämään niiden pohjalta animaatioelokuvaa. Lopulta Näin koulutat lohikäärmeesi sai ensi-iltansa maaliskuussa 2010 ja se oli valtava menestys. Kriitikot jopa ylistivät elokuvaa ja se oli ehdolla mm. kahdesta Oscar-palkinnosta (paras animaatioelokuva ja paras musiikki). Itse en kuitenkaan nähnyt leffaa, kun se ilmestyi. Katsoin elokuvan vasta pari vuotta myöhemmin vuokralta ja pidin siitä todella paljon. Olen vuosien varrella katsonut leffan pariin otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on jo aikaa. Kun ilmoitettiin, että elokuvasarja saisi vihdoin ja viimein jatkoa elokuvalla Näin koulutat lohikäärmeesi 3 (How to Train Your Dragon: The Hidden World - 2019), tiesin, että olisi jälleen aika katsoa edelliset osat uudestaan ja arvostella ne viimein.

Muiden Öystilässä asuvien viikinkien tapaan myös nuori Hikotus on opetettu vihaamaan lohikäärmeitä. Eräänä päivänä hän vihdoin onnistuu nappaamaan lohikäärmeen, mutta sen sijaan, että hän tappaisi hirviön kuten kunnon viikingin kuuluisi tehdä, kohtaaminen johtaakin lujaan ystävyyteen ja Hikotus oppii, etteivät lohikäärmeet olekaan sellaisia petoja kuin kerrotaan.

Elokuvan päähenkilö Hikotus (äänenä Jay Baruchel) ei ole yhtään niin kuin muut Öystilä-kylän asukkaat. Yleisesti viikingit ovat isokokoisia, vahvoja ja karskeja, mutta Hikotus on arka ja hintelä nuorukainen, joka sepän oppipoikana rakentelee mieluummin kaikenlaisia keksintöjä kuin taistelee lohikäärmeitä vastaan. Hikotus on siinä mielessä hyvin perinteinen fantasiaseikkailun päähenkilö, että hän aloittaa aika lailla pohjalta ja elokuvan aikana hänen täytyy nousta sankariksi ja todistaa itsensä muille. Tätä ei kuitenkaan tehdä kaikkein perinteisimmällä tavalla, mikä luo Hikotukseen oman kiinnostavuutensa. Hahmolla on selvästi enemmän älliä päässä kuin muilla viikingeillä, mistä syystä hän on pidettävämpi tapaus kuin kirvestä heiluttavat toverinsa.
     Hikotuksen isä Aimo Mahtimurikka (Gerard Butler) on Öystilän päällikkö ja kylän suurin viikinki. Aimo vihaa lohikäärmeitä ja on hyvin pettynyt poikaansa, joka ei edes yritä jatkaa isänsä jalanjäljissä. Toisin kuin poikansa, Aimo käyttää siis mieluummin raakaa voimaa, ja päätänsä hän hyödyntää lähinnä kypäränsä pidikkeenä. Kyseessä ei kuitenkaan ole tyhmä hahmo ja vaikka Aimo vaikuttaa usein julmalta, on hänessä pidettävyyttä ja sydämellisyyttä. Hauskinta Aimossa (kuten parissa muussakin leffan hahmossa) on, että vaikka viikingit elivät oikeasti Norjassa ja Tanskassa, rooliin on valittu skottilainen Butler, joka ei edes pyri peittämään vahvaa korostustaan. Olen varma, että tekijät halusivat tarkoituksella tehdä viikingeistään brittejä.
     Muita Öystilän asukkeja ovat mm. kätensä ja jalkansa taistelussa menettänyt seppä Raivo (Craig Ferguson), joka on rakentanut erilaisia hauskoja proteeseja itselleen; nuori Astrid-tyttö (America Ferrera), joka haaveilee olevansa kaikkien aikojen paras lohikäärmeenmetsästäjä; Suomusintti (Christopher Mintz-Plasse), joka tietää kaiken lohikäärmeistä; Limalotja (Jonah Hill), joka kuvittelee itsestään liikoja; sekä hölmöt kaksoset Karski (T. J. Miller) ja Ronski (Kristen Wiig), jotka käyvät hieman ärsyttäviksi välillä.
     Ja tietysti täytyy mainita myös Hikotuksen kohtaama lohikäärme, kaikkien viikinkien pelkäämä ja salamannopea Hampaaton, joka on yksi suosikkilohikäärmeistäni ikinä! Hampaaton osaa olla vaarallinen ja hurja, jos sille päälle sattuu, mutta pääasiassa hän on suloinen ja leikkisä kuin koira. Hampaattomalle on mahtavasti luotu omaa persoonallisuutta, ja hänen ja Hikotuksen ystävyys tuodaan esille fantastisesti.

Vaikka muistan pitäneeni tästä elokuvasta todella paljon, en silti muistanut, kuinka mielettömän hyvä Näin koulutat lohikäärmeesi todellisuudessa onkaan. Kyseessähän on aivan huikea teos, eikä mikään ihme, että elokuva sai niin paljon ylistystä ilmestyessään! Mielestäni kyseessä on ylivoimaisesti DreamWorks-yhtiön hienoin elokuva - edes alkuperäinen Shrek (2001) ei pääse lähelle tämän filmin tasoa. Yksi suurimmista syistä sille, miksi elokuva on niin mahtava, on etteivät sen tekijät ole ajatelleet tekevänsä vain koko perheen viihdeseikkailua. Leffa ei itse asiassa edes ole koko perheelle, sillä mukana on niin jännittäviä ja hurjia kohtauksia, että perheen pienimmät saattavat jopa nähdä painajaisia. Kuten jo sanoin, taistot saattavat johtaa raajojen irtoamiseen ja parissa kohtaa lohikäärme haukkaisee ihmisen kokonaisena suuhunsa. Tekijät ovat selkeästi puskeneet pois ajatuksen siitä, että he tekevät animaatiota ja käsittelevät teostaan kuin se olisi näytelty ja oikeissa lokaatioissa kuvattu elokuva. Animaattorit jopa pyysivät yhtä kaikkien aikojen parhaista kuvaajista, Roger Deakinsia neuvomaan heitä, miten he saisivat elokuvan näyttämään mahdollisimman upealta. Enkä tarkoita vain animaatiojälkeä, vaan kuvakulmia, sommittelua ja valaisua, jotta filmi tuntuisi mahdollisimman todelliselta. Ja tämä urakka todella palkitaan: mieletön visuaalisuus sai minut usein unohtamaan, että kyseessä edes on animaatio!

Huikea visuaalisuus ja yllättävä brutaalius eivät kuitenkaan vielä yksinään tee elokuvasta upeaa. Näyttävään maailmaan tarvitaan myös erinomainen kertomus ja se leffasta kyllä löytyy. Filmin tarina ennakkoluuloista ja niiden ylittämisestä on hyvin tärkeä, ja mikä parasta, tämä on saatu piilotettua viikinkien ja lohikäärmeiden väliseen ikiaikaiseen sotaan. Hikotuksen tehtävä onkin yrittää saada muut öystiläiset ymmärtämään, etteivät lohikäärmeet ole pahoja. Filmissä käydään hyvä keskustelu siitä, ettei toisen osapuolen totaalinen tuhoaminen hyödytä mitään, vaan näiden olentojen kanssa voi ystävystyä, jos oikeasti yrittää. Hikotuksen ja Hampaattoman ystävyys on elokuvan kantava voima ja se kerrotaan uskomattoman hyvin. Luvassa on hassuja tilanteita, pysäyttäviä hetkiä, lumoavia kohtia ja hyvää jännitettä, kun filmi kulkee kohti huipennustaan. Elokuvalla on kestoa vain vähän yli puolitoista tuntia, joten se etenee vauhdilla, eikä aikaakaan kun lopputekstit jo pyörivät. Tarina ei kertaakaan käy tylsäksi, vaan se pitää tiukasti mukanaan alusta loppuun. Loppuun on saatu tiivistunnelmaista henkeä ja jopa koskettavuutta, sekä lapsille tärkeitä teemoja oman erehtyväisyyden hyväksymisestä, anteeksiantamisesta ja omien tekojen vastuunottamisesta. Kyseessä on siis aika pitkälti virheetön paketti, minkä lähes ainoa ongelma on, että se loppuu niin nopeasti. Hikotuksen ja Hampaattoman seikkailua kun voisi katsoa vielä paljon kauemminkin.

Vielä on pakko palata kehumaan elokuvan visuaalista ilmettä, sillä Näin koulutat lohikäärmeesi näyttää aivan tajuttoman hyvältä. Toki leffasta välillä näkyy, että aika on alkanut tekemään tepposia ja esimerkiksi hiukset näyttävät paikoitellen luonnottomilta ja jotkut kuvat kaipaisivat vielä viimeiset viilauksensa. Tämä ei kuitenkaan haittaa, kun kuvien sommittelu, valaisu sun muut ovat näin hienosti toteutetut. Etenkin lentokohtaukset ovat päätähuimaavan näyttäviä ja visuaalisesti jopa todella kauniita. Hahmot ovat tottakai karikatyyrimäiset ja ihan hauskan näköiset, mutta paljon veikeämpiä ovat kaikenlaiset eri lohikäärmeet, mitä tekijät ovat päässeet suunnittelemaan. Visuaalisuuksien lisäksi äänimaailmakin on loistava aina lohikäärmeiden karjaisuista John Powellin säveltämään musiikkiin asti. Ei ole ihme, että Powell sai ehdokkuuden sävellyksistään - niin mahtavia sävelmiä on mukana! Ohjaajakaksikko Chris Sanders ja Dean DeBlois on onnistunut häikäisevän hyvin elokuvansa kanssa - jopa paremmin kuin erittäin mainion esikoistyönsä, Lilo & Stitchin (2002) kanssa. Sanders ja DeBlois käsittelevät leffaansa kuin mitä tahansa vakavasti otettavaa fantasiaseikkailua, kuten Taru sormusten herrasta -trilogiaa (The Lord of the Rings - 2001-2003), mutta osaavat myös tarjota pientä huumoriakin mukaan. Erityisen hauskasta leffasta ei kuitenkaan ole kyse, mikä on toisaalta ihan hyvä. Liiallinen pöhköily veisi pois filmin varttuneemmasta ja kypsemmästä hengestä.

Yhteenveto: Näin koulutat lohikäärmeesi on huikean mahtava fantasiaseikkailu, mikä nousee genrensä parhaimmistoon! On huikeaa, etteivät tekijät ole lähteneet tekemään perinteistä koko perheen animaatiota, vaan käsittelevät teostaan kuin suuren luokan näyteltyä elokuvaa. Leffan animointi on poikkeuksellista kuvasommittelun, -kulmien ja valaisun ansiosta, mikä saa antamaan anteeksi muutamat pienet visuaalisuudet, joita ajan hammas on alkanut nakertamaan. Mestarillisen animoinnin lisäksi elokuvasta löytyy myös kiehtova tarina ja loistavia teemoja. Kerronta on erinomaista ja niin ovat myös tarinan hahmot. Hikotus on erittäin pidettävä päähenkilö ja hänen ystävyytensä Hampaaton-lohikäärmeen kanssa koskettaa syvästi. Hampaaton on ihana tyyppi! Elokuvasta löytyy myös hurjia tilanteita, jotka saattavat olla liian jännittäviä perheen pienimmille, mutta nauraakin saa. Filmin jälkeen ainoa asia, mikä jää harmittamaan, on, että se loppuu niin lyhyeen. Vähän yli puolentoistatunnin kesto ei ole tarpeeksi pitkä aika viettää tässä ihastuttavassa maailmassa. Suosittelenkin kaikkia animaatioiden ja fantasiaseikkailujen ystäviä katsomaan Näin koulutat lohikäärmeesi. Teemojen takia se voi sopia myös niille, jotka eivät lohikäärmesaduille yleensä lämpene. Kyseessä on mielettömän upea teos, enkä malta odottaa tulevaa kolmatta osaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
How to Train Your Dragon, 2010, DreamWorks Animation, Vertigo Entertainment, Mad Hatter Entertainment

Arvostelu: Captain Underpants: The First Epic Movie / Kapteeni Kalsari -elokuva (2017)

CAPTAIN UNDERPANTS: THE FIRST EPIC MOVIE (2017)

KAPTEENI KALSARI -ELOKUVA

Ohjaus: David Soren
Pääosissa: Kevin Hart, Thomas Middleditch, Ed Helms, Nick Kroll, Jordan Peele ja Kristen Schaal
Genre: animaatio, seikkailu, supersankarielokuva
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

Captain Underpants: The First Epic Movie, eli suomeksi Kapteeni Kalsari -elokuva perustuu Dav Pilkeyn lastenkirjasarjaan "Captain Underpants" (1997-2015), eli "Kapteeni Kalsari". DreamWorks yritti jo 1990-luvun lopulla saada kirjojen elokuvaoikeudet, mutta Pilkey ei suostunut siihen. Yhtiö jatkoi silti suostuttelua ja vihdoin vuonna 2011 sai luvan elokuvaversion tekoon, jolloin sen työstäminen lähti liikkeelle. Filmin oli tarkoitus ilmestyä jo alkuvuodesta 2017, mutta The Boss Babyn (2017) ilmestymisen takia sen uudeksi ilmestymisajankohdaksi päätettiin saman vuoden kesä. Kapteeni Kalsari -elokuva oli iso hitti ja se oli kriitikoidenkin mieleen, mutta jostain syystä se ei saanut ensi-iltaa Suomessa. Minä luin ala-asteella "Kapteeni Kalsari" -kirjoja, kuten monet muutkin ikäiseni. Ne eivät olleet kovin hyviä, mutta ne olivat niin viihdyttävää pöhköilyä, että niistä tuli jollain tapaa tärkeitä ja koko hommaan liittyy nostalgia-arvoa. Olinkin jokseenkin jopa innoissani, kun kuulin, että kirjojen pohjalta oli vihdoin tulossa animaatioelokuva! Innostukseni muuttui pieneksi suruksi, kun leffa ei ilmestynytkään Suomessa. Kuukausien kuluessa ehdin unohtaa koko filmin, kunnes eräänä päivänä näin sen Blu-rayna Stockmannilla. Huomasin että se on saapunut myös vuokralle, joten päätin pistäytyä Makuunissa vuokraamassa sen. Samalla päätin myös arvostella sen, sillä tiedän "Kapteeni Kalsarin" kuuluvan monien muidenkin lapsuuteen.

Sarjakuvia piirtävät kaverukset Erno Parta ja Huuko Hollins hypnotisoivat ilkeän rehtorinsa kuvittelemaan, että hän on kaksikon luoma supersankari Kapteeni Kalsari. Ernon ja Huukon hassuttelulle löytyy järkevääkin käyttöä, kun paha professori Poksupöksy aikoo poistaa naurun maailmasta ja sankaria tarvitaan oikeasti.

Erno Parta (Kevin Hart) ja Huuko Hollins (Thomas Middleditch) ovat keppostelevia ala-asteikäisiä lapsia, jotka ovat perustaneet oman sarjakuvafirmansa "Puumaja-sarjat Oy". Vaikka ystävykset tykkäävät tehdä jäyniä, ovat he kuitenkin oikeasti mukavia heppuja. Heistä löytyy paljon energiaa, mutta he eivät ole koskaan ärsyttäviä. Ernon ja Huukon ystävyys tuodaan täydellisesti esille läpi leffan, etenkin kohtauksissa joissa he työstävät uutta Kapteeni Kalsari -sarjakuvaa, sillä silloin heidän luovuutensakin pääsee hienosti näkyviin. Kaksikko toimii erittäin hyvin ja heidän tarinaansa on mukava katsoa. Aluksi Hartin todella tunnistettava ääni ei oikein sopinut Ernolle, mutta Hart ei kuitenkaan puhunut liian korkealta, jolloin hänen roolityöhönsä tottui filmin aikana.
     Rehtori Kruppi (Ed Helms) todella on kammottava äijä. Rehtori Kruppi on todella tiukka ja käyttää valtaansa erittäin kauheasti. Häntä oppii inhoamaan heti alussa, kun näkee miten oppilaat pelkäävät häntä. Katsojana kannustaakin Ernoa ja Huukoa toteuttamaan erilaisia kepposiaan. Kapteeni Kalsarina hahmo taas on täysin toisenlainen. Sankari ei ole kenellekään ilkeä, vaan todella hyväsydäminen. Kapteeni Kalsari ei kuitenkaan ole kovin fiksu, joten hän joutuu jatkuvasti ongelmiin, joista Ernon ja Huukon täytyy hänet pelastaa. Vaikka rehtori Kruppi onkin inhottava, on hän silti loistohahmo ja ihan tarpeeksi oiva pahis leffaan...
     ...mutta harmillisesti filmiin on pitänyt tunkea ilkeä professori Poksupöksy (Nick Kroll), jonka nimi naurattaa perheen pienimpiä, mutta aiheuttaa vain myötähäpeää aikuiskatsojissa. Onneksi professori Poksypöksyn pahasta suunnitelmasta ei ole tehty mitään liian karmivaa, vaan naurun poistaminen sopii leffan yleiseen henkeen ja hahmolle on annettu oiva syy suunnitelman keksimiseen. Tavallaan hahmo toimii, mutta tavallaan hän myös heikentää elokuvan tasoa.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat Ernon ja Huukon luokan nörtti Melvin (tämän vuoden kehutuimman kauhuleffan, Get Outin - 2017 - ohjaaja Jordan Peele) ja koulun keittäjätäti Eevi (Kristen Schaal). Melvin on hauska, vaikkakin aika ärsyttävä lisäys.

Kapteeni Kalsari -elokuvassa kaikkein parasta on se, miten siihen on saatu siirrettyä aika lailla täydellisesti kirjojen henki. En nimittäin usko, että niistä kirjoista saisi aikaiseksi kovin paljon parempaa filmiä kuin tämä. Mukaan on otettu yksittäisiä sarjakuvan lukuhetkiä, samanlaista tunnelmaa ja jopa "Flip-O-Rama" -osio, jossa toimintakohtaus kerrotaan heiluttamalla kirjan sivua niin, että sivuille piirretyt kuvat näyttäisivät liikkuvan. Ne olivat aivan parhaita kirjoissa ja on upeaa, että ne on päätetty lisätä mukaan elokuvaankin. Mukana on myös useita viittauksia eri kirjoihin, joita oli hauska bongailla. Jos kirjoja ei ole lukenut, tällaiset hetket saattavat tuntua oudoilta. Onneksi elokuva ei kuitenkaan luota siihen, että kirjat ovat tuttuja, vaan alussa käytetään oivasti aikaa hahmojen ja tarinan lähtökohtien esittelyyn. Leffa saa helposti imaistua katsojan mukaansa, sillä kyseessä on oikein viihdyttävä teos. Filmissä on hauskoja hetkiä kaikenikäisille ja siinä on hyvää seikkailuhenkeä. Lapset kokevat siitä varmasti enemmän riemua ja useat vitsit ovat varmasti todella typeriä aikuisille, mutta myös vanhemmille on keksitty ihan hassuja juttuja.

Harmillisesti elokuvan loppuhuipennus rikkoo noin tunnin ajan rakennetun mainion tunnelman. Huipennukseen asti filmi on kevyttä kaverusten hassuttelua, kun he pistävät luomansa "supersankarin" tekemään erilaisia toilailuja, mutta loppuun on päätetty lisätä iso taistelu, joka ei tunnu paikoitellen enää samalta elokuvalta. Silloin kevyt viihde muuttuu ihan älyvapaaksi sekoiluksi, mikä käy nopeasti tylsäksi. On harmi, että elokuva, joka lähinnä tekee pilaa supersankarileffoista, muuttuu lopussa sellaiseksi mistä se tekee pilkkaa. Lapsille lopputaistelu on varmasti hauskaa viihdettä, mutta itse en pitänyt siitä. En myöskään oikein pitänyt neljännen seinän rikkomisesta, kun Erno ja Huuko alkoivat välillä puhumaan katsojille ja katsoivat "kameraan" (mitä ei tietenkään ole, kun kyseessä on animaatio). Muuten Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan hauskaa viihdettä, joka toimii parhaiten lapsille. Itselleni se oli sopiva nostalgiapaukku, kuten se on varmasti monille muillekin, jotka lukivat "Kapteeni Kalsari" -kirjoja lapsena. Silti minusta tuntuu hieman, että elokuva tuli noin kymmenen vuotta myöhässä. Nykyään en nimittäin näe lapsia samalla lailla lukemassa "Kapteeni Kalsareita" kuten aikoinaan, eikä niitä ole korostettu kaupoissa kuten ennen. Voi siis olla, että monille nykypäivän lapsille koko juttu tulee aivan uutena leffan myötä. Toisaalta se voi myös onnistuneesti saada lapset lukemaan niitä kirjoja.

Visuaalisesti Kapteeni Kalsari -elokuva on taidokkaasti animoitu. Se ei ole yhtä yksityiskohtainen ja huikean mahtavan näköinen kuin Walt Disneyn ja Pixarin animaatiot, mutta se näyttää täysin kirjoilta, mikä on tietty tärkein juttu. Elokuvassa on kirkkaat värit, mistä pidän todella paljon animaatioissa ja sitä on visuaalisuutensa puolesta oikein kiva katsella. Elokuvan on ohjannut David Soren, joka on aiemmin tehnyt vain DreamWorksin animaation Turbo (2013), joka oli myös ihan hauskaa viihdettä. Soren osaa selvästi tehdä kelpo lastenleffoja ja toivon, että hän jatkaa yhtiöllä ja vain parantaa tasoaan. Käsikirjoituksesta vastaa komediaohjaaja Nicholas Stoller, joka on saanut mukaan hauskoja hetkiä niin lapsille kuin aikuisillekin. Loppuhuipennusta Stoller olisi voinut miettiä uudestaan, mutta muuten tarina on mukaansatempaava. Musiikeista vastaa Theodore Shapiro, jonka työ ei harmillisesti pääse kovin hyvin esille. Mukaan on myös tungettu pari lauluosiota, jotka eivät sovi kokonaisuuteen.

Yhteenveto: Kapteeni Kalsari -elokuva on ihan kivaa viihdettä koko perheelle. Elokuva on tyylikkäästi samanlainen kuin kirjat joihin se perustuu, joten niille, joille "Kapteeni Kalsari" -kirjat ovat tuttuja, myös leffa luultavasti toimii edes jotenkin. Filmi on pääasiassa lapsille tehty, mutta siitä löytyy myös hauskoja hetkiä aikuisillekin. Koheltamista filmissä riittää, mutta kaikki on silti sopivaa, hyvin kevyttä ja toimivaa. Ja sitten tulee loppuhuipennus, joka muuttuu liian massiiviseksi ja erikoisen tylsäksi. Se ja paha professori Poksupöksy rikkovat filmin menevää henkeä, ja pudottavat kokonaisuudelta pisteen. Erno ja Huuko ovat kuitenkin oikein mainiot päähenkilöt, minkä lisäksi rehtori Kruppi on oiva yhdistelmä Kapteeni Kalsariksi. Visuaalisesti kyseessä on tyylikäs ja ihanan värikäs elokuva, jota on oikein mukava seurata. Mitään ihmeellistä ei ole kyseessä, mutta silti Kapteeni Kalsari -elokuva onnistui tarjoamaan sopivan nostalgiapommin itselleni ja varmasti monille muille. Se saattoi kuitenkin ilmestyä liian myöhään, enkä osaa sanoa, tietävätkö nykylapset hahmoa ollenkaan. Toivon silti, että leffa nostaisi hahmon takaisin suosioon ala-asteikäisten keskuudessa. Itse voisin nimittäin ihan mielelläni katsoa tälle jatkoa, vaikken usko että minun tarvitsisi tätä nähdä enää uudestaan. Lopputekstien aikana nähdään vielä ihan hassu lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Captain Underpants: The First Epic Movie, 2017, DreamWorks Animation, Treehouse Comix

Arvostelu: Trolls (2016)

TROLLS (2016)

Ohjaus: Mike Mitchell ja Walt Dohrn
Pääosissa: Anna Kendrick, Justin Timberlake, Zooey Deschanel, Christopher Mintz-Plasse, Christine Baranski, Russell Brand, James Corden, Ron Funches, Kunal Nayyar, Jeffrey Tambor ja John Cleese
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia, musikaali
Kesto: 1 tunti 32 minuuttia
Ikäraja: 7

Trolls perustuu tanskalaisen Thomas Damin luomiin peikkonukkeihin, joilla on pienet vartalot, isot päät ja korvat, ja pystyssä sojottavat hiukset. Ne olivat suuri villitys 1960-luvulla ja aina välillä sen jälkeen. Nukeista tehtiin paljon kopioita ja niitä käytettiin peleissä ja televisiossa, kunnes vihdoin vuonna 2003 Dam-yhtiö loi nukeille kunnon tekijänoikeuden, lopettaen kopioinnin. Vuonna 2010 DreamWorks Animation osoitti suurta kiinnostusta tehdä nukeista elokuva ja muutamaa vuotta myöhemmin yhtiö sai oikeudet trolls-nukkeihin Damilta. Leffan oli tarkoitus ilmestyä jo vuonna 2015, mutta kun koko tarina päätettiin kirjoittaa uusiksi ja useat työryhmän henkilöt vaihdettiin, ensi-iltaa siirrettiin vuodella eteenpäin. Trolls ilmestyikin syksyllä 2016 ja sitä pidettiin ihan kelpo lastenleffana. Elokuva oli ehdolla tämän vuoden Oscar-gaalassa parhaasta alkuperäiskappaleesta, muttei voittanut sitä. Itse olin todella ihmeissäni, kun kuulin, että elokuva oli tulossa, sillä trolls-nuket eivät olleet enää millään lailla muodissa. Mietinkin, että niihin perustuvan leffan olisi pitänyt ilmestyä jo vuosia sitten ja pidin leffaa varmana epäonnistumisena. En siis käynyt katsomassa elokuvaa, mihin vaikutti myös se, että lehdistönäytökset olivat vain suomeksi dubatut. Ajattelin kuitenkin antaa leffalle mahdollisuuden, sillä se oli DreamWorksin teos ja se oli saanut joistain paikoista paljon kehuja. Päätin odottaa siihen asti, että se tulisi televisiosta tai vaikka Netflixiin, mutta sainkin sen syyskuun alussa lainaan yhdessä Ouija: Origin of Evilin (2016) kanssa ja katsoin sen heti samana päivänä.

Trolliprinsessa Poppyn ja synkkämielisen Risun täytyy lähteä pelastamaan trolliystävänsä Bergen-kylästä, jossa iljettävän ankeat bergeniläiset aikovat syödä trollit ollakseen onnellisia.

Prinsessa Poppy (Anna Kendrick) on ärsyttävän energinen ilopilleri, joka rakastaa tanssimista, halimista ja laulamista - kuten aika lailla kaikki muutkin trollit. Hän on koko ajan positiivinen kaikesta ja uskoo, että asiat muuttuvat aina hyviksi. Kun hänen trolliystävänsä siepataan, hän lähtee pelastusretkelle ilman epäilystäkään siitä, että hän voisi epäonnistua. Lasten mielestä Poppy on varmasti ihana hahmo, joka tuo hymyn huulille vähän väliä, mutta itse pidin häntä pääasiassa aika rasittavana. Onneksi Poppysta löydetään muitakin puolia elokuvan aikana.
     Risu (Justin Timberlake) on sen sijaan aika lailla kuin minä katsomassa tätä elokuvaa: epäuskoinen kokemastaan, joka synkistellen uskoo, että kaikki menee päin mäntyä. Risu olikin mielestäni paljon kiinnostavampi ja samaistuttavampi hahmo, vaikka heti leffan alussa voi arvata, millaiseksi hän muuttuu tarinan kulkiessa eteenpäin.
     Muita trolleja elokuvassa ovat mm. Poppyn isä, eli vanha kuningas Pepe (Jeffrey Tambor), meditoiva Creek (Russell Brand), glitterillä peitetty Kai Timantti (Kunal Nayyar, joka menee täysin hukkaan, sillä hänen ääntänsä on muutettu voimakkaasti autotunella), kummallista herra Tinkle -matoaan rakastava Biggie (James Corden), kaksoset Satin ja Chenille (ruotsalaisduo Icona Pop), sekä leivoksia kakkiva Cooper (Ron Funches), joka on ulkonäöllisesti todella erilainen muihin verrattuna. Muutkin trollit ovat melkein yhtä innokkaita kuin prinsessa Poppy, mikä voi helposti ärsyttää.
     Ilkeitä bergeniläisiä ovat nuori kuningas Runko (Christopher Mintz-Plasse), kyökkipiika Bridget (Zooey Deschanel), inhottava Kokki (Christine Baranski) ja alussa esiintyvä Rungon isä (John Cleese). Bergeniläiset ovat paljon isompia kuin trollit. Ne eivät ole värikkäitä, vaan ankean harmaita ja todella rumia. Bergeniläiset ovat muutenkin ankeita, eivätkä voi olla onnellisia syömättä iloisia trolleja. Bergeniläishahmot ovat kiinnostavampia kuin itse trollit ja minun on pakko tunnustaa, että pariin otteeseen jopa kannustin heitä syömään trollit...

Elokuvan alussa selitetään tarinan lähtökohdat ja esitellään sekä trollit että bergeniläiset. Kun Poppy kertoo trollilapsille, että heidän elämänsä tarkoituksena on vain juhlia, halailla, laulaa ja pitää hauskaa, niin vanhempana katsojana alkaa vakavasti harkitsemaan katselun lopettamista kesken, etenkin kun kohtaus muuttuu musikaalihetkeksi. Ei musikaaleissa ole mitään väärää, mutta kun kappaleet ovat lähestulkoon pelkkiä tekopirteitä radiohittejä, kuten Junior Seniorin "Move Your Feet" tai Justicen "D.A.N.C.E." niin laulukohtausten katsominen voi tuottaa vaikeuksia. Sehän tietty riippuu omasta musiikkimausta, mutta valitettavasti elokuvan kappaleet eivät ole mielestäni kovin hyviä. Arvostin tosin, että mukaan oli otettu lyhyt pätkä Simon & Garfunkelin "The Sound of Silencestä". Onneksi mukaan on myös tehty uusia biisejä, eikä leffa luota täysillä vanhojen hittien voimaan. Uusista kappaleista eniten huomiota herätti Justin Timberlaken laulama "Can't Stop the Feeling!", joka päätyi jotenkin Oscar-ehdokkaaksi. Mielestäni sitä parempi kipale on Anna Kendrickin hoilaama "Get Back Up Again", joka on kuin ylikierroksilla käyvä Frozenin (2013) laulu.

Trolls on täysin selvästi lapsille tarkoitettu leffa, eikä koko perheen elokuva, kuten samana vuonna ilmestynyt Zootopia (2016), josta vanhemmatkin voisivat nauttia. Aikuiskatsojia ei ole huomioitu kuin parilla piilovitsillä. On se tosin pakko myöntää, että nauroin ihan kunnolla, kun Risu kysyy muilta trolleilta, eivätkö ne tiedä, mitä on sarkasmi ja yksi trolleista huudahtaa: "Minä sain kerran sarkasmin!" Perheen pienimmille tämä voi kuitenkin olla ihan sika hyvä, koska leffa tarjoaa paljon kirkkaita värejä (mistä itse kyllä tykkäsin), hassun näköisiä hahmoja, ylikorostetun hilpeää tunnelmaa, lauluja ja vauhdikkaita tilanteita. Joku voisi sanoa, etten voisi hirveästi haukkua leffaa, jos olen kasvanut sen kohdeiän ohi, mutta itse olen eri mieltä. Kun niin monet Walt Disneyn, Pixarin ja jopa DreamWorksin animaatiot ovat koko perheelle tarkoitettuja, niin miksei tämä voi olla? Jos elokuvaa tehdessä olisi oikeasti yritetty, siitä olisi voitu saada jotain muutakin kuin trollinukkemainos. Muutaman vuoden takainen The LEGO Movie (2014) oli myös täynnä tuotesijoittelua, mutta todella kekseliäät tekijät löysivätkin siitä huumoria ja elokuva tiedosti kaiken aikaa, mikä se on. Se oli todella nokkela leffa, joka tarjosi sekä kirkkaita värejä ja ylikorostettua hilpeyttä, mutta myös syvällisempiä teemoja. Tässä on hieman yritetty syvällisyyttä, mutta se jää vain siihen, että trollien on opittava, ettei elämä ole pelkkää hauskanpitoa ja bergeniläisten pitää ymmärtää, ettei onnellisuus synny vain trollien hotkimisesta. Lopputulos on kehno, vaikka siitä löytyykin hetkensä.

Leffa on kuitenkin animoitu tyylikkäästi ja kuten jo sanoin, pidän elokuvan värikkyydestä. Kun katsoo tarkkaan, niin voi huomata, miten monet taustat koostuvat hiuksista ja siten ovat todella yksityiskohtaisia. Varsinkin bergeniläiset ovat todella karikatyyrimaisia, mutta se ei haittaa yhtään ja niiden ulkonäkö onkin hauska. Ongelmat löytyvät muusta toteutuksesta. Mike Mitchell on aiemmin ohjannut DreamWorksille Shrek Forever Afterin (2010), eli sarjan heikoimman osan. Tämä on sitäkin heikompi. Hieman pelottaa, mitä hän saa aikaan The Lego Movie Sequelista (2019) ja katoaako ensimmäisen osan hienous kokonaan? Mitchelliä on avustanut Walt Dohrn, joka ei ole aiemmin ohjannut yhtä ainoaa filmiä. Jonathan Aibelin ja Glenn Bergerin käsikirjoitus ei ole erityisen hyvä, eikä kekseliäs.

Yhteenveto: Trolls on kehno ja ärsyttävä väripommi, joka räjäytetään vähän väliä päin näköä jumputtavan tanssimusiikin ja glitterin kera. Risua ja paria bergeniläistä lukuunottamatta hahmotkin ovat ylienergisyydessään todella rasittavia. Leffaa tehdessä ei ole mietitty aikuisia lähes lainkaan, vaan se on paria "kypsempää" vitsiä lukuunottamatta täysin lastenelokuva. Perheen pienimmille tämä onkin varmasti oivallinen teos, kun mukana on niin paljon hassua menoa ja meininkiä, mutta mitään kovin syvällistä ei mukaan ole ujutettu. Visuaalinen ilme on kuitenkin tyylikäs, mutta muuten leffa on käsikirjoitustaan myöten huono, enkä koe mitään tarvetta nähdä sitä enää uudestaan. Ala-asteikäisille tai itse asiassa jopa sitä pienemmille lapsille tämä kannattaa näyttää, mutten usko, että vanhempi kokee siinä samalla riemua. Toisaalta vanhemmat tietävät lapsiaan paremmin, mitä trollit ovat, mutta jos pitää katsoa vanhoista, rakkaista leluista kertova leffa, niin vilkaiskaa mieluummin The LEGO Movie. Elokuvan lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus, joten ei kannata pistää leffaa pois vielä, kun tekijöiden nimet ilmestyvät ruutuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Trolls, 2016, DreamWorks Animation, Hurwitz Creative