Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures

Arvostelu: Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) (2020)

BIRDS OF PREY

(AND THE FANTABULOUS EMANCIPATION OF ONE HARLEY QUINN)

Ohjaus: Cathy Yan
Pääosissa: Margot Robbie, Jurnee Smollett-Bell, Ella Jay Basco, Rosie Perez, Mary Elizabeth Winstead, Ewan McGregor ja Chris Messina
Genre: toiminta
Kesto: 1 tunti 49 minuuttia
Ikäraja: 16

Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) perustuu DC Comicsin sarjakuviin ja on uusin teos DC:n elokuvauniversumissa, minkä aloitti Man of Steel vuonna 2013, ja mitä ovat jatkaneet leffat Batman v Superman: Dawn of Justice (2016), Suicide Squad (2016), Wonder Woman (2017), Justice League (2017), Aquaman (2018) ja Shazam! (2019). Vaikka yleisesti superpahiksista kertova elokuva Suicide Squad sai kehnon vastaanoton niin faneilta kuin kriitikoilta, siinä nähtyä Margot Robbien näyttelemää Harley Quinn -hahmoa kehuttiin. Jo ennen leffan ilmestymistä Warner Bros. -yhtiö alkoi suunnittelemaan Harleyn omaa elokuvaa ja Robbie itse työsti sitä useammankin vuoden intohimoisesti. Lopulta kuvaukset alkoivat tammikuussa 2019 ja nyt Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) saa ensi-iltansa. Itse pidin Robbien Harley Quinn -tulkinnasta, mutta en pitänyt Suicide Squadista ja jostain syystä linkitin päässäni nämä kaksi elokuvaa vahvasti toisiinsa ja minua pelotti, että Birds of Prey olisi samaa kehnoa tasoa kuin Suicide Squad. Trailerikaan ei oikein vakuuttanut minua ja menin jännittynein tuntein katsomaan elokuvaa sen lehdistönäytökseen.

Jokerin jätettyä Harley Quinnin, tästä tulee vapaata riistaa kaikille, joille Harley on elämänsä aikana tehnyt pahaa. Samalla kun Harley yrittää selvitä eri tahoista, jotka haluavat tappaa hänet, hän päätyy auttamaan nuorta tyttöä, joka on joutunut ongelmiin rikollispomo Roman Sioniksen kanssa.

Margot Robbiesta kyllä huomaa, että hän rakastaa Harley Quinnin hahmoa. Robbie hyppää rooliin samalla energialla ja hulluudella kuin Suicide Squadissa, revitellen vielä enemmän, kun kyseessä on hahmon oma teos. Tämän kautta hahmolla on myös selkeämpi kehityskaari kuin viimeksi ja on veikeää seurata, kuinka tämä reagoi eroonsa Jokerin kanssa. Itse Jared Leton näyttelemää Jokeria ei leffassa nähdä ja katsojasta riippuen se on joko hyvä tai huono asia. Minä lähes inhosin Leton versiota Gothamin klovnirikollisesta, enkä pistänyt lainkaan pahakseni, että hän loistaa poissaolollaan.

Harmi vain, että Harley Quinnia lukuunottamatta muut hahmot eivät tee vaikutusta. Ewan McGregor on oivan vekkulimainen pääpahis Roman Sioniksena, mutta kun hahmo tuo julmemman alter egonsa, Black Maskin esiin, muuttuu hahmo niin radikaalisti, että voisi luulla katsovansa kahden eri henkilön epämääräistä yhdistelmää. Romanin klubilla laulava Black Canary (Jurnee Smollett-Bell) vetää mojovasti porukkaa turpaan, mutta hahmona hän jää aika ontoksi. Smollett-Bell tekee kuitenkin parhaansa ja osoittaa laululahjansa. Yleensä mainio Mary Elizabeth Winstead tuntuu usein pysähtyvän kummastelemaan tekemisen puutetta varsijousella ampuvana Huntressina. Rosie Perez sopii passelisti poliisi Renee Montoyan rooliin, mutta hänen hahmonsa on kömpelösti kirjoitettu. Nuori Ella Jay Basco on oiva valinta taskuvaras Cassandra Cainiksi, jota Roman jahtaa ja jota Harley Quinn päätyy auttamaan, mutta eipä tämäkään hahmo kummoinen ole. On sääli, että hahmot jäävät lopulta näin alikehitetyiksi, sillä heistä saisi varmasti paljon enemmän irti.

Huojennuksena voin sanoa, että Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) on selvästi parempi elokuva kuin Suicide Squad. Harmi vain täytyy myös sanoa, että ei leffa silti kovin hyvä ole. Filmi lähtee kyllä hauskasti ja tarpeeksi mukaansatempaavasti käyntiin. Harley Quinnin kertojaääni ja uusi taipumus kääntyä kohti kameraa selittämään asioita ja iskemään silmää katsojille tuntuu paikoitellen liikaa yritykseltä toistaa Deadpoolin (2016) suosiota, mutta kyllä sillä saadaan huvittavia hetkiä aikaiseksi. Ne, jotka pettyivät, ettei Suicide Squad ollutkaan lapsilta kielletty K16-elokuva, kuten pitkään puhuttiin, voivat olla iloisia, sillä Birds of Prey on saanut korkean ikärajan ja ihan syystäkin. Toimintakohtauksissa ei selvitä vain mustelmilla, vaan verikin roiskahtelee ja jalkoja katkotaan todella ikävän näköisesti. Yhdysvalloissa korkean ikärajan on myös taannut jatkuva kiroilu, mikä tuntuu hieman hassulta, kun DC:n elokuvauniversumi on muuten lähtenyt lapsiystävällisempään suuntaan ja jättänyt kritisoitua synkistelyä pois.

Elokuvan ensimmäiset kolme varttia ovat pääasiassa viihdyttävää katseltavaa ja alkupäässä elokuvalla tuntuu olevan vahva oma äänensä. Tekijät ovat selvästi pyrkineet kertomaan tarinaa niin kuin Harley Quinn kertoisi. Vaikka neljännen seinän rikkominen tuokin turhan vahvasti mieleen Deadpoolin, täytyy myöntää, että pidin kovasti siitä, että Harley unohtelee asioita ja joutuu kelaamaan leffaa taaksepäin selittääkseen jonkin epäloogisuuden selkeäksi. Kuitenkin mitä pidemmälle elokuva etenee ja mitä vahvemmin sen pääjuoni ottaa valtaa, sitä keskinkertaisemmaksi elokuva muuttuu. Juoni pyörii vahvasti ns. "MacGuffinin" ympärillä, eli objektin, mikä on hahmoille äärimmäisen tärkeä ja minkä saamisesta vastapuolet taistelevat, mutta mistä katsoja ei voisi välittää pätkääkään. Ja kun erilainen tarinankerronnallinen kikkailu hiipuu ja päätarina on näin mitäänsanomaton, alkaa leffa muuttua pitkäveteiseksi.

Suuri harmi on myös se, että vaikka onkin mahtava idea, että filmin naishahmot lyöttäytyvät yhteen päihittääkseen mulkvistimiehen, joka yrittää hallita näiden elämää, on tämä yhteen lyöttäytyminen kehnosti hoidettu. Kun Harley Quinnia lukuunottamatta muut naishahmot saavat näin vähän tilaa ja aikaa kehittyä, eikä heitä oikeastaan edes näe yhdessä ennen loppuhuipennusta, on katsojan todella vaikea uskoa, että he puhaltaisivat yhteen hiileen. Jopa Suicide Squadissa nimikkoryhmän yhteistyö oli uskottavampaa kuin Birds of Preyn tiimin. Leffasta löytyy paljon hyviä puolia, mutta myös paljon parantamisen varaa ja helposti korjattavia hutilyöntejä. Tietyissä kohdissa elokuva voisi vielä rohkeammin vääntää nupit kaakkoon ja hullutella reippaammin. Lopputaistelu itsessään on todella antikliimaksinen ja tylsä mäiske.

Elokuvan ohjauksesta vastaa aiemmin vain hyvin pienelle huomiolle jääneitä leffoja tehnyt Cathy Yan. Yan rakentaa usein veikeää tunnelmaa ja on hienoa, ettei hän pelkää tuoda mukaan roisimpaakin menoa, mutta loppupäässä leffaa tuntuu siltä kuin hän kadottaisi alkupään meiningin. Christina Hodsonin käsikirjoitus on myös todella epätasainen ja vaikka Hodson huvittelee Harleyn hahmolla ja tämän tyylillä kertoa tarinaansa, hänkin tuntuu menevän usein sieltä, mistä aita on matalin. Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) on taidokkaasti kuvattu. Mukana on paljon tyylikästä kameratyöskentelyä - etenkin taistelujen aikana, mitkä eivät onneksi ole kökösti heiluvalla käsivarakuvalla ja silppuleikkauksella toteutettuja. Leffassa leikitellään kivasti värikkyyden ja synkkyyden välillä, mutta tietyissä hetkissä olisi voinut tykittää värejä vielä isommin ruutuun - kyseessä kun on kuitenkin "Harley Freaking Quinn"! Lavasteet ja asut ovat suurimmaksi osaksi onnistuneet ja äänimaailmakin toimii äänitehosteista menevästi jumputtaviin musiikkeihin. Visuaaliset efektit ovat kuitenkin yllättävän halvan näköiset. Taustakankaan käyttö paistaa monissa kohtauksissa läpi ja on vaikea uskoa hahmojen olevan tietyissä lokaatioissa, kun kuva on niin keinotekoisen näköinen.

Yhteenveto: Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) lähtee käyntiin erittäin mainiosti ja reippaasti, leikitellen tarinankerronnallaan, mutta muuttuu yhä vain keskinkertaisemmaksi, mitä pidemmälle elokuva kulkee. Loppupäässä tuntuu siltä kuin kaikki se veijarimaisuus, mitä filmin alkupuolisko puskee esiin, on pitänyt unohtaa ja elokuva on täytynyt pistää kiirehtien pakettiin. Itse pääjuoni hahmojen jahtaamasta objektista on todella tylsä ja mitä enemmän se nousee esille, sitä heikompi filmikin on. Margot Robbie on toistamiseen mahtava Harley Quinnina ja hulluttelee roolissa suurella antaumuksella. Onkin harmi, että muut hahmot jäävät alikehitetyiksi ja laimeiksi. Kun hahmojen on aika yhdistää voimansa, ei tälle ole tehty lainkaan tarvittavaa pohjustusta, jolloin tiimin luominen ei tunnu lainkaan uskottavalta. Vaikka alkupää tuo liiankin vahvasti mieleen Deadpoolin, on sillä tarpeeksi omanlaisensa ja hauska äänensä sekä tyylinsä, miksi onkin harmi, kuinka se hiipuu elokuvan aikana niin voimakkaasti. Loppuhuipennus varsinkin on todella mitäänsanomaton. Birds of Prey (And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn) sisältää potentiaalia olla paljon enemmän, mutta se myös vaatisi hurjasti lisätyötä hahmojen, tarinan ja jopa efektien kohdalla. On tämä parempi teos kuin Suicide Squad, mutta eipä se nyt paljoa vaatinutkaan. Toivottavasti seuraavaksi Robbie saisi niin hyvän elokuvan ympärilleen kuin hänen Harley Quinninsa ansaitsee.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä... noh, jotain...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Birds of Prey: And the Fantabulous Emancipation of One Harley Quinn, 2020, DC Entertainment, Clubhouse Pictures, Kroll & Co. Entertainment, LuckyChap Entertainment