Toimistoromanssi (Office Romance - 2026) - elokuva-arvostelu

TOIMISTOROMANSSI

OFFICE ROMANCE

Ohjaus: Ol Parker

Näyttelijät: Brett Goldstein, Jennifer Lopez, Betty Gilpin, Jodie Whittaker, Mary Wiseman, Tony Hale, Bradley Whitford, Roger Bart, Edward James Olmos, Amy Sedaris, Rick Hoffman ja Jackie Sandler

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Office Romance, eli suomalaisittain Toimistoromanssi on Jennifer Lopezin ja Brett Goldsteinin tähdittämä romanttinen komedia. Goldstein kirjoitti elokuvan yhdessä Joe Kellyn kanssa, alun perinkin tarkoituksenaan tähdittää sitä Lopezin kanssa. Aluksi Lopez torjui käsikirjoituksen, kaksikon lähetettyä sen hänelle, mutta Goldstein kokeili onneaan uudelleen ja lopulta Lopez tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Toimistoromanssi on julkaistu Netflixissä. Itseäni elokuva ei juuri etukäteen kiinnostanut muuten kuin Goldsteinin takia. Minulta kestikin pari viikkoa, ennen kuin sain vihdoin aikaiseksi katsoa elokuvan.

Lentoyhtiön johtajan Jackie Cruzin ja hänen uuden lakimiehensä Daniel Blanchflowerin välille kehkeytyy salasuhde, jonka paljastuminen pistäisi koko yhtiön tulevaisuuden vaakalaudalle.

Brett Goldstein näyttelee Daniel Blanchfloweria, Yhdysvalloissa asuvaa brittiläistä lakimiestä, joka pestataan lentoyhtiö AirCruzin uudeksi juristiksi, juuri kun yhtiö on ongelmissa väitetyn salasuhteen ja sitä myöten myös korruption takia. Jennifer Lopez taas esittää Jackie Cruzia, AirCruzin perustajan (Edward James Olmos) tytärtä ja yhtiön nykyistä toimitusjohtajaa. Jackie on alaistensa silmissä aikamoinen tiukkis, jota kaikki enemmän tai vähemmän pelkäävät. Daniel näkee kuitenkin nopeasti naisen läpi, mikä saakin Jackien laskemaan muurinsa miehen läsnäollessa. Eikä aikaakaan, kun tunteet kuumenevat ja he huomaavat rikkoneensa AirCruzin ehdotonta sääntöä, että työkaverit eivät saa seurustella. Goldstein ja Lopez molemmat ajavat asiansa rooleissaan, mutta heidän väliltä ei mielestäni löydy juuri kemiaa. Hauska fakta muuten, että Toimistoromanssi on jo toinen elokuva, jossa Olmos ja Lopez näyttelevät isää ja tytärtä, ensimmäisen ollessa Selena (1997).

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Betty Gilpin Jackien uskottuna assistenttina Sydneynä, Mary Wiseman Danielin assistenttina Clairina, Bradley Whitford AirCruzin entisenä lakitiimin johtajana Vancena, Tony Hale AirCruzin HR-edustajana Georgena, Roger Bart kilpailevan Falcon Airlines -lentoyhtiön johtajana Buttenina, sekä Jodie Whittaker Danielin vankilassa viruvana siskona Lizzynä. Sivunäyttelijöistä parhaiten tonttinsa hoitaa Gilpin Sydneynä, joka inhoaa Danielia heti ensinäkemältä, eikä suostu millään myöntämään, että hänen kannattaisi jäädä jo kotiin, ihan viimeisillään olevan raskautensa takia.

Minun pieni toivonkipinäni Toimistoromanssin suhteen oli se, että Brett Goldstein on näyttänyt taitojaan sarjoissa Ted Lasso (2020-) ja Shrinking (2023-) niin näyttelijänä kuin myös käsikirjoittajana. Toivoin, että hän onnistuisi kehittelemään jotenkin poikkeuksellisen hyvän romanttisen komedian, joka ei taantuisi genren kaikista puhki kulutetuimpiin kliseisiin, vaan keksisi jotain raikasta sekaan. Harmillisesti Toimistoromanssi nimenomaan laski luottoani Goldsteiniin jatkossa. Kyseessä on nimittäin valitettavan lattea ja kaavamainen romanttinen komedia, jossa katselukokemusta ei helpota päätähtien uupuva kemia.

Elokuvassa on pienet hetkensä, oli kyse sitten parista hauskasta jutusta tai menettelevistä keskusteluista hahmojen välillä, mutta ne eivät riitä nostamaan ponnetonta menoa. Tarinan kulku on turhankin helppo arvata heti kättelyssä, eikä leffa jaksa tarjota mitään yllätyksiä sekoittamaan pakkaa. Jos nyt ei lasketa synnytyskohtausta, joka näyttää yllättävän paljon muuten aika pliisussa leffassa. Kesto on tarpeettomasti venytetty liki kahteen tuntiin ja erityisesti toisella puoliskollaan Toimistoromanssin pisteet valuivat entisestään sen pakollisen draamailun ja lopun tuskastuttavankin kliseisen ja imelän julkisen rakkaudentunnustuksen myötä. Jos tällaiset leffat ovat juttusi tai jos olet kova JLo-fani, eiköhän Toimistoromanssi vähintään aja asiansa, mutta muuten suosittelisin jättämään tämän väliin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ol Parker, joka teki aiemmin oikein toimivan romanttisen komedian Ticket to Paradisen (2022). Toimistoromanssissa Parkerkaan ei juuri vakuuta, eikä hän saa aikaiseksi järin hauskoja juttuja. Sentään elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja lentokohtausten tehosteet toimivat. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, joskin Michael Andrewsin säveltämät musiikit vain tehostavat leffan siirappisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Office Romance, Yhdysvallat, 2026, Ryder Picture Company, Netflix Studios, Nuyorican Productions

Arvostelu: The Green Hornet (2011)

THE GREEN HORNET

Ohjaus: Michel Gondry
Pääosissa: Seth Rogen, Jay Chou, Christoph Waltz, Cameron Diaz, David Harbour, Tom Wilkinson, Edward James Olmos, Edward Furlong ja James Franco
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 12

The Green Hornet perustuu George W. Trendlen ja Fran Strikerin luomaan Green Hornet -sankarihahmoon, joka teki ensiesiintymisensä radiokuunnelmassa vuonna 1936. Vuosien varrella hahmo on esiintynyt niin kolmetoistaosaisessa sarjaelokuvassa The Green Hornet (1940), sarjakuvissa kuin televisiosarjassa The Green Hornet (1966-1967), minkä kautta kung fu -tähti Bruce Lee esiteltiin amerikkalaiselle yleisölle. 1990-luvun alussa Universal Pictures aloitti neuvottelun hahmon elokuvaoikeuksista ja vuonna 1993 Chuck Pfarrer työsti ensimmäisen käsikirjoitusversion. George Clooney palkattiin pääosaan, mutta hän jätti projektin, kun pääsi näyttelemään Batmania elokuvassa Batman & Robin (1997). Mark Wahlbergia kaavailtiin hänen tilalleen ja Michel Gondry valittiin ohjaajaksi, mutta vuonna 1997 projekti ajautui tuotantohelvettiin, eikä se edennyt mihinkään ja tekijät jättivät elokuvan. Vuonna 2000 Universal yritti saada elokuvan teon takaisin käyntiin. Christopher McQuarrie kirjoitti uuden tarinan ja Jet Li palkattiin sivurooliin. Projekti ei silti meinannut edetä ja Universal alkoikin kaupata hahmon elokuvaoikeuksia. Miramax nappasi oikeudet ja vuonna 2004 Kevin Smith palkattiin uudeksi ohjaajaksi. Jake Gyllenhaalia kaavailtiin pääosaan, mutta elokuva tuntui jälleen päätyvän umpikujaan. Vuonna 2007 tuottaja Neal H. Moritz hankki hahmon oikeudet ja sai Columbia Picturesin kiinnostumaan. Seth Rogen palkattiin pääosaan ja kirjoittamaan käsikirjoitusta, kun taas Stephen Chow valittiin sivurooliin ja ohjaajaksi. Chowkin jätti lopulta elokuvan, jolloin hänen roolinsa korvasi Jay Chou ja ohjaajaksi kiinnitettiin lopullisesti Michel Gondry. Kuvaukset alkoivat vihdoin syyskuussa 2009 ja elokuvan oli tarkoitus ilmestyä jo kesällä 2010, mutta sen tuotanto venyi odotettua pidemmäksi. Lopulta The Green Hornet saatiin kuin saatiinkin valmiiksi ja elokuva sai maailmanensi-iltansa 10. tammikuuta 2011 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu menestys, eivätkä kriitikotkaan lämmenneet sille. Itse kävin katsomassa The Green Hornetin isäni kanssa, kun leffa saapui Suomen teattereihin. Muistan pitäneeni filmistä, mutten muista, olenko koskaan katsonut sitä uudelleen. Nyt kun elokuva täyttää kymmenen vuotta, päätin katsoa elokuvan vihdoin uudestaan ja arvostella sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Suositun Daily Sentinel -lehden johtajan kuoltua, tämän hulttiopoika Britt Reid joutuu ottamaan vastuun mediabisneksestä. Britt on kuitenkin ollut lapsesta asti kiinnostunut enemmän naamiokostajista ja päättääkin rahan ja avustajansa Katon kanssa luoda itsestään Los Angelesin sankarin, Green Hornetin.

Pössyttelykomedioista ja hörönaurustaan tunnettu Seth Rogen voi tuntua kummalliselta valinnalta naamiokostajan rooliin, mutta heti kun täsmentää, että hänen hahmonsa Britt Reid on bilettäjä, joka uskoo itsestään liikoja ja töpeksii jatkuvasti, on Rogen oikein sopiva valinta. Rogen tekee pääasiassa kelpo työtä sankaruudesta intoilevana Brittinä, mutta hänen hahmonsa jättää toivomisen varaa. Britt on nimittäin suurimman osan ajasta narsistinen urpo, jolla ei edes ole kunnon kehitystä parempaan suuntaan leffan aikana. Hahmosta onkin hieman vaikea pitää, eikä katsoja siksi erityisemmin innostu Brittin alter egon, Green Hornetin seikkailuista.
     Huomattavasti pidettävämpi hahmo onkin Brittin apuri Kato (Jay Chou), joka on mestari niin tekniikan jutuissa, kyhäten kaksikolle kaiken maailman laitteita ja aseita sisältävän auton, mistä Batman ja James Bondkin olisivat kateellisia, sekä halliten useat taistelulajit. Katoa käy sääliksi läpi leffan, sillä tämä tekee suurimmaksi osaksi urotyöt ja Britt lähinnä omii kunnian kaikesta. Chou on hieman puiseva puhekohtauksissa, mutta täysin luonteva toiminnassa.
     Vastaansa Green Hornet ja Kato saavat Christoph Waltzin näyttelemän rikollispomo Chudnofskyn. Puolitoista vuotta ennen The Green Hornetin ilmestymistä Waltz oli häikäissyt kaikki julman natsikomentaja Hans Landan roolissa Kunniattomat paskiaiset -elokuvassa (Inglourious Basterds - 2009), mistä hän voitti Oscar-, BAFTA-, ja Golden Globe -palkinnot. Sen jälkeen häneltä voi odottaa jotain todella hienoa, mutta Waltz tarjoaakin ison pettymyksen täysin mitäänsanomattomana Chudnofskyna. Waltzin ongelmaksi koituu toki tylsästi kirjoitettu hahmo, mutta hänen suorituksensa on niin innoton ja väkisin väännetty, että ihan harmittaa hänen puolestaan.
     Elokuvassa nähdään myös Cameron Diaz Brittin sihteerinä Lenorena, David Harbour syyttäjä Scanlonina ja Tom Wilkinson Brittin isänä. Diaz turhautuu täysin tyhjänpäiväisenä hahmona, jonka ainoa tarkoitus on rikkoa pääkaksikon välejä, kun nämä molemmat ihastuvat Lenoreen. Harbour on ihan pätevä syyttäjänä, vaikka tämäkään hahmo ei ole kummoisesti kirjoitettu. Terminator 2 - Tuomion päivästä (Terminator 2: Judgment Day - 1991) tuttu Edward "John Connor" Furlong ja Seth Rogenin hyvä ystävä James Franco tekevät pienet roolit rikollisina.

The Green Hornetin tökerösti käyttäytyvän päähenkilön ja Katoa lukuunottamatta aika laimeiden sivuhahmojen vuoksi elokuva menettää paljon potentiaalistaan. Parhaimmillaan filmi voisi olla erittäin mainio toimintakomedia, mutta nyt se jää vain ihan viihdyttäväksi, mutta välittömästi unohdettavaksi, eikä edes kovin hauskaksi leffaksi. Käsikirjoitus on aika hutiloiden kynäilty kasaan. Rogen itse on kirjoittanut elokuvan Evan Goldbergin kanssa, joka on käsikirjoittanut myös muita filmejä, joissa Rogen on näytellyt, kuten aidosti hyvän komedialeffa Superbadin (2007), sekä kelpo pössyttelyhömpän Pineapple Express - ohutta yläpilveä (Pineapple Express - 2008). Jonkin sortin supersankarielokuva ei kuitenkaan suju kaksikolta luonnostaan. Britt ja Kato kirjoitetaan hätäisesti kavereiksi ja heidän matkansa naamiokostajiksi kiirehditään. Pahisten juonikuviot eivät nappaa mukaansa, vaan lopputuloksena on aika yhdentekevää rymistelyä noin kahden tunnin ajan.

Sentään elokuva onnistuu viihdyttämään passelisti, kun sen toimintakohtaukset alkavat. Jännitystä niistä ei löydy, mutta Katon turpaanvetoja on hauska seurata, minkä lisäksi pääkaksikon auto, josta pursuaa jatkuvasti esiin uusia vempaimia, nostaa hymyn huulille älyttömyyden ja siisteyden sekoituksella. Siihen The Green Hornetin hauskat puolet oikeastaan jäävät. Vitsit ovat harmillisen latteita, eikä elokuva koskaan oikeasti naurata. Monien asioiden summana elokuva käy paikoitellen pitkäveteiseksi kahden tunnin kestossaan. Loppupäässä se onneksi lähtee edes jonkinlaiseen nousuun lisäten pöhköä rymistelyä niin, että kyynisemmänkin katsojan on vaikea sanoa, etteikö olisi edes hetkittäin viihtynyt. Elokuvassa on tarpeeksi hyviä puolia ja hetkiä, jotta sen katsoo ihan mielellään uudestaankin (ainakin omalla kohdallani noin vuosikymmenen tauon jälkeen), mutta eipä siitä paljoa jää käteen keskinkertaisuuden lisäksi. Supersankarifanina on kuitenkin hauska huomata, kuinka nykypäivänä huomattavasti tunnetumpi naamiokostaja Batman on selvästi saanut vaikutteita Green Hornetista.

Tahrattoman mielen (Eternal Sunshine of the Spotless Mind - 2004) ohjaaja Michel Gondry otti The Green Hornetin ilomielin vastuulleen, sillä oli ollut lapsesta asti hahmon fani. Harmi vain, ettei tämä into riitä hyväksi elokuvaksi. Gondry ei saa näyttelijöistä paljoa irti, eikä rakenna tunnelmaa kaksisesti. Hänelle vaikeuksia toki tuottaa Rogenin ja Goldbergin kömpelö käsikirjoitus. Toimintakohtauksista Gondry on sentään saanut tyylikkäitä. Teknisesti elokuva on taidokkaasti toteutettu, vaikka muutamat digitehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä. Kuvaus on sulavaa ja etenkin yökohtaukset on valaistu ja väritetty näyttävästi. Leikkauksessa leffaa olisi voinut tiivistää, mutta jo tällaisenaan se on tarpeeksi kelvollista. Lavasteet ovat onnistuneet ja pääkaksikon asut hienot. Ääniefektit ovat tehokkaat ja James Newton Howardin säveltämät musiikit jumputtavat mukavasti taustalla, jäämättä millään lailla mieleen.

Yhteenveto: The Green Hornet ei harmillisesti nouse potentiaaliinsa, vaan pitkän tuotantohelvetin lopputuloksena on keskinkertainen toimintakomedia. Jännityksen puutteesta huolimatta toimintakohtaukset ovat sentään viihdyttäviä, Katon turpaanvedon ja täysin älyttömien juttujen ansiosta. Komediapuoli jättää kuitenkin paljon toivomisen varaan ja monet vitseistä epäonnistuvat. Seth Rogen osaa kyllä olla hauska, mutta tässä hän jää lähinnä ärsyttävän itsekeskeiseksi mulkvistiksi. Christoph Waltz on valitettavan laimea roistona, eikä Cameron Diazia jaksa kiinnostaa olla mieshahmojen tappelun syynä. Vain Katoa näyttelevä Jay Chou tekee oikeasti passelia työtä. Koska hahmot eivät ole kaksisia, eikä leffa liiemmin naurata, käy se kahden tunnin kestossaan paikoitellen raskassoutuiseksi. Loppuhuipennuksessaan se onneksi tsemppaa hieman ja tarjoaa veikeän finaalin. Siitä huolimatta The Green Hornet on vain ihan kiva elokuva ja on harmi, että monien vuosien tekoprosessin jälkeen lopputulemasta ei saatu tämän parempaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Green Hornet, 2011, Columbia Pictures, Original Film, K/O Camera Toys

Arvostelu: Tie El Doradoon (The Road to El Dorado - 2000)

TIE EL DORADOON

THE ROAD TO EL DORADO

Ohjaus: Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul
Pääosissa: Kevin Kline, Kenneth Branagh, Rosie Perez, Armand Assante, Edward James Olmos, Jim Cummings ja Tobin Bell
Genre: animaatio, seikkailu, komedia
Kesto: 1 tunti 29 minuuttia
Ikäraja: 7

The Road to El Dorado, eli suomalaisittain Tie El Doradoon lähti liikkeelle entisen Disney-pomo Jeffrey Katzenbergin ideasta tehdä seikkailuelokuva, mikä sijoittuisi löytöretkien aikaan. Katzenberg ehdotti ideaansa käsikirjoittajakaksikko Ted Elliottille ja Terry Rossiolle, jotka kiinnostuivat ja alkoivat työstämään tekstiä. Kertomukseen otettiin vaikutteita mm. Rudyard Kiplingin kirjasta "The Man Who Would Be King" vuodelta 1888. Alunperin filmin oli tarkoitus olla paljon vakavampi ja synkempi, eli enemmän aikuiseen makuun. Kuitenkin pikkuhiljaa Katzenberg alkoi nähdä leffan enemmän kevyempänä seikkailuna ja tekstiä muokattiin. Aluksi ohjaajiksi oltiin valittu Will Finn ja David Silverman, mutta kirjoitusprosessin venyessä he jättivät projektin ja uusiksi ohjaajiksi palkattiin Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul. Animointiprosessi käynnistyi, mutta siinäkin syntyi ongelmia, sillä DreamWorks työsti samaan aikaan animaatioleffa Egyptin prinssiä (The Prince of Egypt - 1998) ja koki, että se vaati isomman työryhmän, jolloin tämän elokuvan työstäminen venyi jälleen. Lopulta se kuitenkin saatiin valmiiksi ja Tie El Doradoon sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2000 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, eikä edes tuottanut budjettiaan takaisin. Kriitikotkaan eivät erityisemmin lämmenneet leffalle. Itse olen kuitenkin pitänyt filmistä lapsesta lähtien, eikä sen teho ole kadonnut vuosien varrella. Kun huomasin, että Tie El Doradoon täyttää nyt 20 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla leffan uudestaan ties kuinka monetta kertaa ja arvostelemalla sen.

1500-luvun alussa kaksi huijaria, Miguel ja Tulio saavat käsiinsä kartan, mikä johdattaa El Doradon kultaiseen kaupunkiin. Siellä kaksikkoa pidetään jumalina ihmisten muodossa, mutta pystyvätkö Miguel ja Tulio huijaamaan kaupunkilaisia ja livahtamaan karkuun kultakasan kera?

Kenneth Branagh ja Kevin Kline ääninäyttelevät Miguelia ja Tuliota, kahta vekkulimaista huijaria, jotka ovat vähän väliä ongelmissa. Läpi leffan onkin veikeää seurata, kuinka he yrittävät livahtaa pois vaikeuksista ja puhua itseään ulos konflikteista. Hahmot ovat myös oivallisen erilaiset toisistaan, Tulion järkeillessä tarkemmin ja ottaessa asiat vakavammin kuin Miguel, joka haluaa pitää hauskaa ja joka on huomattavasti hyväsydämisempi. Kaksikosta välittää nopeasti ja heidän seikkailuunsa lähtee erittäin mielellään mukaan. Molemmille on myös kirjoitettu toimivat kehityskaaret.

El Doradossa Miguel ja Tulio tapaavat mm. kaupungin lempeän päällikkö Tannabokin (Edward James Olmos), varas Chelin (Rosie Perez) ja häijyn ylipappi Tzekel-Kanin (Armand Assante), joka lastenleffan hahmoksi puhuu yllättävän paljon ihmisten uhraamisesta. Pidänkin kovasti siitä, että Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä näinkin julma tapaus, joka tarjoaa jännitystä aikuisellekin. Hahmot ovat kaikin puolin mainioita - jopa vähälle ruutuajalle jäävä, Miguelin ja Tulion perässä El Doradoa etsivä Hernán Cortés (Jim "Nalle Puh" Cummings) onnistuu välittämään suurta uhkaavuutta.

En vieläkään hoksaa, miksi Tie El Doradoon sai ilmestyessään niin laimean vastaanoton sekä arvosteluissa että lippuluukuilla. Kyseessä on mielestäni todella hyvä seikkailuleffa, mikä nappaa mukaansa niin lapsen kuin aikuisenkin ja viihdyttää täysillä läpi kestonsa. Ihailtavaa elokuvassa on, kuinka hyvin ja omalla painollaan se onnistuu kertomaan tarinansa, vaikka kestoa on vain alle puolitoista tuntia. Filmillä ei tunnu olevan mikään kiire, eikä se hypi kertomuksessaan, vaan ehtii kertoa kaiken rauhassa, syventäen myös hahmojaan hyvin. Miguelin ja Tulion kehityskaaret kulkevat eteenpäin sulavasti, eikä leffa edes sinänsä tarvitsisi lisäpituutta.

Toisaalta elokuva voisi kyllä olla pidempikin, sillä hahmojen matkaan uppoutuu niin hyvin. El Doradon etsiminen voisi kestää hieman kauemmin, vaikka jo tällaisenaan se esitetään hupaisasti, Elton Johnin ja Tim Ricen "The Trail We Blaze" -kappaleen säestämänä. Lisäksi itse El Dorado vaikuttaisi niin kiehtovalta paikalta, että sitä tutkisi mielellään lisääkin. Eli vaikka tarina itsessään kerrotaan kiirehtimättä ja hahmoihin syvennytään oivallisesti, itse maailmasta näytetään lopulta vain pintaraapaisu mahdollisesta potentiaalista. Tämä voikin olla iso syy sille, miksi olen lapsesta asti halunnut nähdä jatko-osan tälle leffalle.

Tunnelmakin on mainiosti rakennettu. Seikkailuhenki on vahvasti läsnä ja kuten jo kerroin, Tzekel-Kanin myötä elokuva saa paikoitellen hyvinkin synkkiä ja jännittäviä piirteitä koko perheen animaatioteokseksi. Loppuhuipennuksesta on tehty passelin tiivistunnelmainen ja siinä on jopa pieniä kauhupiirteitä - lapsiystävällisesti tietenkin! Huumoriakin löytyy paljon; niin hauskoja vitsejä kuin hupaisaa fyysistä komediaa. Huumoripuoli on hyvin tasapainotettu kaikenikäisille ja itse pidän etenkin muutamista selkeistä silmäniskuista aikuiskatsojia kohtaan.

Visuaalisesti Tie El Doradoon on erittäin tyylikäs tapaus. Vaikka tietyt tietokonelisäykset, kuten vesi ja kulta pistävät hieman silmään, sillä ne eivät ole ikääntyneet kaksisesti, on käsin piirretty animaatiojälki yhä vaikuttavaa. Hahmot liikkuvat sulavasti ja maisemat ovat näyttävät. Ohjaajakaksikko Eric "Bibo" Bergeron ja Don Paul rakentavat tunnelmaa oivallisesti ja Ted Elliottin ja Terry Rossion työstämä käsikirjoitus pitää mukanaan toimivan tarinan ja hyvien hahmojen ansiosta. Äänimaailmakin on osaavasti rakennettu ja mukana on useita hauskoja yksityiskohtia ääniefekteissä. Hans Zimmerin ja John Powellin säveltämät musiikit, sekä Elton Johnin laulut säestävät tapahtumia hyvin, vaikka nykyään huvittaakin, kuinka selvästi Zimmer on lainaillut tiettyä melodiaa tästä sävellyksiinsä Pirates of the Caribbean -leffasarjassa (2003-2017).

Yhteenveto: Tie El Doradoon on erittäin mainio, mukaansatempaava ja viihdyttävä seikkailuelokuva koko perheen yhteiseen elokuvahetkeen. Elokuvan tunnelma on iskevästi luotu, jolloin itsekin haluaa lähteä tutkimusmatkalle kultaiseen kaupunkiin. Leffa sisältää oivallista huumoria kaikenikäisille ja luvassa on useammatkin makeat naurut. Jännitystäkin löytyy ja on hienoa, kuinka synkkä hahmo pahis Tzekel-Kanista on uskallettu tehdä. Vaikka filmi kestää vain puolitoista tuntia, se ehtii hyvin kertoa tarinansa kiirehtimättä. Hahmot rakennetaan hyvin ja Miguelista ja Tuliosta huomaa oikeasti välittävänsä. Monenlaisia tunteitakin mahtuu mukaan. Visuaalisesti elokuva on taidokkaasti tehty ja tiettyjä aikansa nähneitä digilisäyksiä lukuunottamatta animaatiojälki on yhä upeaa. Musiikit luovat mukavan lisänsä tunnelmaan. Itse El Doradosta näytetään kuitenkin lopulta pelkkä pintaraapaisu ja elokuva voisikin hyötyä muutamista lisäminuuteista, joissa hahmot tutkivat kultaista kaupunkia enemmän. Jo tällaisenaan Tie El Doradoon on kuitenkin todella hyvä elokuva ja minua harmittaa, ettei se ilmestyessään saanut ansaitsemaansa huomiota. Jos leffa on siis jäänyt näkemättä ja pidät animaatioista ja seikkailuista tai sinulla on lapsia, kannattaa elokuva ottaa joku päivä katseluun. Tai jos elokuvan katselusta on vierähtänyt pidempi aika, suosittelen vilkaisemaan sen uudestaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.2.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Road to El Dorado, 2000, DreamWorks, DreamWorks Animation, Stardust Pictures

Arvostelu: Blade Runner 2049 (2017)

BLADE RUNNER 2049 (2017)

Ohjaus: Denis Villeneuve
Pääosissa: Ryan Gosling, Ana de Armas, Sylvia Hoeks, Harrison Ford, Robin Wright, Mackenzie Davis, Jared Leto, Carla Juri, Dave Bautista, Krista Kosonen ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia
Ikäraja: 16

Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) perustuva scifielokuva Blade Runner (1982) herätti aikoinaan paljon kiistelyä laadustaan, eikä se menestynyt kummoisesti. Vuosien varrella leffa on kuitenkin kerännyt huiman määrän arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa mestariteoksena. Suunnitelmat jatko-osaa varten ovat siis heränneet vasta kauan elokuvan ilmestymisen jälkeen. Vuonna 1999 leffalle suunniteltiin jatkoa nimeltä "Blade Runner Down", mutta sitä ei toteutettu. Vuonna 2007 alkuperäisen filmin ohjaaja Ridley Scott kertoi olevansa kiinnostunut jatko-osan teosta, mutta suunnitelmat muuttuivat ja pari vuotta myöhemmin Scott pohti tekevänsä esiosalyhäreitä. Sitäkään ei kuitenkaan tapahtunut, mutta vuonna 2011 Scott alkoi vihdoin työstämään jatko-osaa, jonka juonta pyöritettiin yhä uudestaan. 2015 elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle ja ohjaajaksi valittiin Prisonersista (2013) tuttu Denis Villeneuve. Monet Blade Runnerin fanit ilahtuivat uutisesta, mutta jotkut olivat myös erittäin skeptisiä, sillä he eivät uskoneet hyvän jatkon olevan mahdollista. Kuvaukset alkoivat loppuvuodesta 2016 ja nyt kolme vuosikymmentä odotettu Blade Runner 2049 saa ensi-iltansa. Itse en kuitenkaan odottanut elokuvaa lähes lainkaan. Näin alkuperäisen filmin ensimmäisen kerran ala-asteella, eikä se herättänyt minussa tunteita. Katsoin elokuvan uudestaan valmistautumisena tähän uuteen teokseen, mutta vieläkään se ei ollut minusta kovin ihmeellinen. Ristiriitaisin tunnelmin kävin siis katsomassa Blade Runner 2049:n. Toivoin, että filmi tekisi minuun paremman vaikutuksen kuin alkuperäinen teos, mutta samalla pelkäsin, että lähes kolmen tunnin kestollaan elokuva vain vaivuttaisi minut uneen, varsinkin jos sen rytmitys olisi sama kuin alkuperäisessä.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Blade Runner!

Vuonna 2049 blade runner nimeltä K alkaa tutkimaan mysteeriä, jota on yritetty salailla vuosia.

Blade runner K:n roolissa nähdään Ryan Gosling, joka on vuodesta toiseen osoittanut olevansa erittäin mainio näyttelijä ja tekee sen myös tässä. Gosling välittää tunteensa hienosti jatkuvasti katsojille, ilman että hänen tarvitsee edes sanoa mitään. K on mielenkiintoinen hahmo ja hänen tarinaansa on kiinnostavaa seurata. Sanoisinpa jopa, että K on parempi hahmo kuin alkuperäisen elokuvan päähenkilö Rick Deckard, sillä K on selvästi lähestyttävämpi, eikä Goslingin esiintyminen ole yhtä tönkköä kuin Deckardin näyttelijän, Harrison Fordin.
     Fordin näyttelemä Rick Deckard nähdään tietty elokuvassa, kuten yllä olevasta julisteesta voikin päätellä, mutta hänen roolinsa ei yllättävää kyllä ole kovin massiivinen. Ford on Deckardina sama vanha yrmyilijä, joka hän tuppaa nykyään olemaan aina, oli kyseessä sitten elokuvarooli tai tähden haastattelu. Isoille Blade Runner -faneille on varmasti hienoa nähdä Ford jälleen Deckardina, mutta omasta mielestäni Ford ei saanut hahmoa tuntumaan samalta tyypiltä, kuten hän sai paluunsa Han Solon rooliin tuntumaan samalta vanhalta Sololta Star Wars: The Force Awakensissa (2015).
     Koneihmisiä, eli replikantteja luonut Eldon Tyrell tapettiin edellisessä elokuvassa, mutta koska replikantteja täytyy jollain tapaa luoda lisää, Tyrellin hommaa hoitaa tässä Jared Leton näyttelemä Niander Wallace. Leto on mielestäni hyvä näyttelijä - jos ei lasketa hänen surkeaa roolityötään Jokerina Suicide Squadissa (2016) - ja häneltä löytyy hyviä hetkiä myös tässä elokuvassa, mutta mukana on myös muutamia kohtia, jolloin hänessä on hieman liikaa uskoa siihen, että hän olisi muiden yläpuolella oleva jumalhahmo, koska osaa luoda elämää. Hauskana faktana kerron, että olen nähnyt Jared Leton kerran livenä, sillä hän toimii näyttelijäuran lisäksi myös laulajana Thirty Seconds to Mars -yhtyeessä, jonka konsertissa olin vuonna 2014. Wallacen tärkeintä avustajaa, Luvia näyttelee Sylvia Hoeks.
     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Joina, Robin Wright K:n pomona, Carla Juri tohtori Ana Stellinena, Mackenzie Davis ilotyttö Mariettena ja Dave Bautista viljelijä Mortonina. Mukana on heidän lisäkseen pari tuttua näyttelijää alkuperäisestä Blade Runnerista, sekä suomalainen Krista Kosonen äärimmäisen pienessä roolissa, mitä etukäteen hehkutettiin paljon. Suomalaiset voivat silti olla tyytyväisiä, sillä Suomi on hauskasti edustettuna.

Kuten kysyin jo edellisen elokuvan arvostelussani: onko Blade Runner 2049 tarpeellinen jatko-osa? No ei, sillä alkuperäinen elokuva kertoi jo tarinansa ja pärjäsi kelvosti yksinään. Se elokuva mullisti elokuvakulttuuria suuresti, minkä takia se onkin jäänyt merkkiteokseksi, mutta tämä filmi ei luultavasti aiheuta samaa. Blade Runner 2049 on kuitenkin tarpeellinen elokuva, sillä se on todella hyvä ja sellaisia filmejä maailma tarvitsee. Leffa nappaa heti mukaansa ja pitää otteessaan kiehtovan mysteerinsä ansiosta. Elokuva on myös kaunista katseltavaa, jolloin se kulkee yllättävän nopeasti eteenpäin, kun sitä jää ihailemaan. Filmin kesto on lähes kolme tuntia, mutta se ei onneksi tunnu siltä. Jopa jotkut puolentoista tunnin leffat tuntuvat tätä pidemmiltä, mistä olin suuresti yllättynyt. Muutamat hetket ovat kyllä jokseenkin laahaavia, mutta suurimmaksi osaksi tarina tuntuu kulkevan nopeammin kuin tunnin lyhyemmässä edellisessä osassa. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Blade Runner 2049 olisi kovin nopeatempoinen elokuva, ehei. Teos kulkee rauhallisesti eteenpäin, mutta siihen on saatu niin oivallinen jännite ja mielenkiintoinen tarina, etteivät erittäin pitkät kohtaukset haittaa. Toimintaa on kyllä mukana hieman ja vieläpä aika tylyä sellaista. Valitettavasti elokuvan toiminnallinen huipennus ei kuitenkaan ole kaikkein parhaimmasta päästä. Ne, jotka etukäteen pelkäsivät, että elokuva olisi vain toimintapainotteista efektihömppää, voivat huojentua, sillä sitä tämä ei tarjoa, vaan filmi kunnioittaa suuresti alkuperäistä teosta.

Harmillisesti kunnioitus on toteutettu välillä hieman kömpelösti. Alkupäässä elokuva vaikuttaa kertovan ihan omaa, täysin uutta tarinaansa, mutta mitä pidemmälle filmi kulkee, sitä enemmän on mukaan otettu yhteyksiä edelliseen elokuvaan. Yhteydet ovat pariin otteeseen aika väkinäiset, jolloin toivoisi, että leffa unohtaisi aiempia tapahtumia ja keskittyisi täysillä uuteen kertomukseensa. Vanhojen teemojen hyödyntäminen on kuitenkin oikein ja leffassa pohdiskellaankin edellisen tavoin ihmisyyttä, muttei ihan yhtä vahvasti, jotta katsoja jäisi isommin pohtimaan asioita. Yllätyksiä on onneksi luvassa, mutta mukana on myös asioita, jotka arvaa helposti ennalta. Välillä osaa arvata, mitä seuraavaksi tai jossain kohtaa myöhemmin tulee tapahtumaan, mutta paikoitellen elokuva onnistuu yllättämään tekemällä jotain muuta. Vaikka edelliseen osaan onkin isoja viittauksia, toimii kokonaisuus kuitenkin omana elokuvanaan (jota ennen kannattaa Blade Runner silti katsoa), eikä se onneksi pohjusta mitään tulevaa leffauniversumia aiheesta. Selkeän idean jatkumolle filmi kuitenkin tarjoaa...

Vaikka en ole samaa mieltä monien muiden kanssa siitä, että ohjaaja Denis Villeneuve tekisi kaiken aikaa pelkkiä mestariteoksia, en silti sano, etteikö hän osaisi ohjata. Villeneuve on ottanut paljon vaikutteita Ridley Scottin tyylistä alkuperäisessä Blade Runnerissa, mutta hän on muokannut siitä omanlaisensa. Filmin maailma on huikeasti luotu tähänkin osaan. Sateinen megakaupunki on yhä karu paikka, vaikka katuja valaisevatkin hologrammimainokset (kuten Sonyn ja Coca Colan selvät tuotesijoittelut). Niander Wallacen palatsi on vanha tuttu Tyrellin pyramidia muistuttava rakennus. Leffassa käydään muissakin paikoissa ja varsinkin oranssi autiomaa on näyttävää katseltavaa. Visuaalisesti elokuva on todella upea. Sen lisäksi, että tietokonetehosteet ovat hienot, on kuvaus äärimmäisen huikeaa ja olen samaa mieltä monien kanssa siitä, että elokuvan pitää olla Oscar-ehdokkaana ainakin kuvauksestaan. Alkuperäisen teoksen vanhahtavaa henkeä ja maalauksellisuutta ei löydy kovin paljoa, mutta sen voi katsoa sormien läpi, koska leffaa on niin miellyttävää katsoa ja filmin kuuluukin olla hieman edeltäjäänsä futuristisempi. Valaisu on myös tyylikästä, ja lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat onnistuneesti toteutetut. Äänimaailma on kertakaikkiaan loistava. Näytöksemme oli Tennispalatsin isossa Scape-salissa ja siellä äänet todella toivat mukaan vahvan lisäyksensä. Hans Zimmer ja Benjamin Wallfisch ovat tehneet mahtavaa työtä musiikkien parissa, jotka saavat penkit usein tärisemään.

Yhteenveto: Blade Runner 2049 ei välttämättä ole tarpeellinen jatko-osa, mutta se on silti todella hyvä elokuva. Lähes kolmen tunnin kestossaan leffa ei yllättävää kyllä tunnu erityisen pitkältä, vaan se hyödyntää rauhallisuuttaan hienosti. Vain muutamat kohdat tuntuvat laahaavan. Tarina on kiehtova, vaikka heikkeneekin hieman, kun filmi viittaa liikaa alkuperäiseen leffaan, eikä ole täysin oma tarinansa. Finaali ei ole kummoinen, mutta tarpeeksi toimiva. Ryan Gosling on loistovalinta päärooliin K:ksi. Muutkin näyttelijät ovat hyviä rooleissaan, vaikka Harrison Ford yrmyileekin hieman liikaa ja Jared Leton "jumalallisuus" tuntuu välillä turhan koomiselta. Ohjaaja Denis Villeneuve on saanut aikaan erittäin mainion teoksen, jossa hän pääsee jälleen näyttämään osaamisensa. Visuaalisesti filmi on upeaa silmäkarkkia, sillä kuvaus ja tehosteet ovat erittäin loistavasti toteutetut. Äänet ja musiikit ovat myös erinomaiset, jolloin tekniseltä puoleltaan filmi on mestariteos. Alkuperäisen Blade Runnerin fanien täytyy ehdottomasti käydä katsomassa tämä. Joillekin leffa on pettymys, mutta monet selvästi rakastavat sitä suuresti. Ne, jotka odottavat näkevänsä scifitoimintapätkän, tulevat varmasti pettymään, sillä elokuva on niin rauhallinen. Blade Runner 2049 kannattaa kuitenkin käydä vilkaisemassa ja suosittelen katsomaan sen isoimmalta mahdolliselta valkokankaalta, jolloin huikea visuaalisuus ja mahtava äänimaailma pääsevät parhaiten esille. Vaikea sanoa, tuleeko joskus kolmas Blade Runner -elokuva, mutta ennen sitä on varmaan odotettavissa, että tästäkin alkaa vuosien varrella ilmestymään erilaisia versioita, kunnes kahdenkymmenenviiden vuoden päästä nähdään vihdoin ja viimein lopullinen leikkaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 5.10.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.reddit.com
Blade Runner 2049, 2017, Warner Bros. Pictures, 16:14 Entertainment, Alcon Entertainment, Columbia Pictures, Scott Free Productions, Thunderbird Entertainment, Torridon Films

Arvostelu: Blade Runner (1982)

BLADE RUNNER (1982)

Ohjaus: Ridley Scott
Pääosissa: Harrison Ford, Rutger Hauer, Sean Young, Daryl Hannah, M. Emmet Walsh, William Sanderson, Joe Turkel, Brion James ja Edward James Olmos
Genre: scifi, trilleri
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 16

Blade Runner perustuu Philip K. Dickin kirjaan "Do Androids Dream of Electric Sheep?" (1968) ja monet pitävät sitä yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista elokuvista. Näin ei kuitenkaan ollut silloin, kun se ilmestyi. Leffan teko lähti liikkeelle hyvin nopeasti, kun kirja oli ilmestynyt. Aluksi Martin Scorsese oli kiinnostunut filmin teosta, muttei kuitenkaan päätynyt tekemään sitä. Tuottaja Herb Jaffe yritti saada leffan tuotannon liikkeelle, mutta kirjailija haukkui hänen esittelemänsä käsikirjoituksen lyttyyn. Lopulta Hampton Fancher sai tekstinsä läpi ja Ridley Scott päätti ohjata elokuvan. Scott ei kuitenkaan ollut tyytyväinen Fancherin käsittelemiin teemoihin ja tarina kirjoitettiin jälleen uusiksi. Elokuvan työstäminen lähti kunnolla liikkeelle vuonna 1980 ja Blade Runner sai ensi-iltansa kesällä 1982 (Suomessa vasta syksyllä). Leffa ei kuitenkaan tuottanut kovin hyvin rahaa, jolloin sitä pidettiin floppina. Kriitikoiden arviot olivat ristiriitaisia; jotkut rakastivat leffaa ja jotkut eivät pitäneet siitä lainkaan. Vuosien varrella teos on kuitenkin saanut paljon arvostusta ja useat sanovat, ettei sitä parempaa leffaa ole. Itse näin Blade Runnerin vuosia sitten, kun olin vielä ala-asteella. Olin saanut elokuvan isältäni lainaan, sillä Star Warsin (1977-) ja Indiana Jonesin (1981-) takia olin innoissani elokuvaa tähdittävästä Harrison Fordista. En kuitenkaan ymmärtänyt leffaa silloin, enkä ole katsonut sitä uudestaan. Kuitenkin nyt kun elokuva on monen vuoden jälkeen saamassa jatkoa filmillä Blade Runner 2049 (2017), oli aika katsoa alkuperäinen teos uudestaan ja arvostella se. Jännityksellä aloitin filmin, miettien, ymmärtäisinkö sen nyt paremmin? Valitettavasti minun on pakko sanoa, että vaikka uskon ymmärtäneeni teoksen, ei se silti ole mielestäni kovin ihmeellinen kokonaisuus.

Vuonna 2019 Los Angelesissa blade runner -etsivä Rick Deckard lähtee etsimään ihmisiltä näyttävien robottien, eli replikanttien ryhmää, jotka ovat vastuussa usean ihmisen murhasta.

Elokuvan pääosassa blade runner Rick Deckardina nähdään tosiaan Harrison Ford. Vaikka Fordilta löytyy karismaa päärooliin, on hänen esiintymisensä silti hieman tönkköä. Paikoitellen vähäeleisyys on erittäin toimivaa, mutta välillä hänen roolityönsä on vain aika tylsää. Tönkköyteen on kuitenkin ymmärrettävä tarkoituksensa, jolloin sen voi katsoa sormien läpi. Deckardiin on myös luotu oiva lisäys, mikä tekee hänestä lopuksi aika kiinnostavan.
     Replikanttiryhmään kuuluvat johtaja Roy (Rutger Hauer), sekopäältä vaikuttava Pris (Daryl Hannah), käärmeiden kanssa työskentelevä Zhora (Joanna Cassidy) ja väkivaltainen Leon (Brion James). Kaksi ensimmäistä ovat todella kiinnostavia hahmoja, kun taas kaksi jälkimmäistä jäävät selvästi taka-alalle, eivätkä he ole kovin muistettavia. Hauer on suurimmaksi osaksi erinomainen Royn roolissa. Hänestä löytyy uhkaavuutta ja johtajahenkeä. Vain loppuhuipennuksessa häneltä löytyy heikompia, tahattoman koomisia hetkiä. Myös Hannah on oivallinen roolissaan Prisinä ja hän on uskottava pimahtaneena naisena. Replikanttien näyttelijät ovat energisempiä kuin Ford, jolloin katsoja kiinnostuu heistä helpommin.
     Muita hahmoja leffassa ovat Deckardin pomo Bryant (M. Emmet Walsh), origameja tekevä Gaff (Edward James Olmos), replikantit luonut tohtori Eldon Tyrell (Joe Turkel), mukava lelutekijä J. F. Sebastian (William Sanderson), sekä replikantti Rachael (Sean Young), joka ei tiedä olevansa kone, sillä hänelle on luotu muistot lapsuuteen asti. Näyttelijät tekevät suurimmaksi osaksi hyvää työtä, vaikkei yksikään ole kovin kummoinen.

Blade Runnerin maailma on mielestäni elokuvan parasta antia. Kyberpunk-henkinen tulevaisuuden Los Angeles (joka ei tosin enää parin vuoden päästä ole tulevaisuutta) yhdistelee kiehtovasti karua roskaväkeä lentäviin autoihin ja futuristisiin rakennuksiin. Katutasolla elävillä menee huonosti ja kaikki paikat näyttävät enemmän tai vähemmän saastaisilta. Ihmisten puheesta käy selville lisätietoa siitä, että varakkaammat ihmiset ovat lähteneet kauas Maapallolta parempiin oloihin, mutta sellaisia paikkoja ei koskaan näe. Los Angeles on jatkuvasti sateinen ja ankea, mutta silti jotenkin kaunis paikka.

Muuten elokuva ei erityisemmin iske minuun. Ja se ei johdu siitä, etten ymmärtäisi asioita leffasta, sillä uskoisin ymmärtäneeni paljonkin. Blade Runner ei todellakaan ole toimintaelokuva, kuten juliste ja juonikuvaus antavat ymmärtää, vaan se on tulevaisuuden salapoliisikertomus, jossa pääteemat ovat ihmisyys ja elämä. Mitä on ihmisyys ja mikä tekee ihmisen? Voivatko replikantitkin olla ihmisiä? Mikä antaa ihmiselle vallan luoda elämää? Onko oikein, että replikanteille on annettu vain muutama vuosi elinaikaa ja että heille on luotu menneisyys, jolloin he eivät välttämättä edes tiedä olevansa replikantteja? Ja jos ihmisten täytyi sellaisia luoda, mikä antaa heille oikeuden myös tappaa kaikki replikantit tai orjuuttaa heidät? Ymmärrän hyvin, miksi leffassa on tehty sellainen ratkaisu, että ihmisten näyttelijät ovat paljon tönkömpiä ja robottimaisempia kuin hyvinkin eloa täynnä olevat replikanttinäyttelijät. Harrison Fordin kuuluukin olla aika vähäeleinen ja hieman puinen osassaan Rick Deckardina, sillä tarina kertoo tavallaan enemmän replikanteista ja siitä mitä he haluavat, kuin hänestä. Ja se mitä he haluavat, on todella inhimmillinen asia. Replikanttien ja ihmisten eroa sekä samanlaisuutta korostetaan pistämällä heidät jatkuvasti vastakkain, jolloin heidät ja katsojat pistetään näkemään inhimmillisyyden asioita. Näkemistä korostetaan silmillä, jotka ovat tärkeä osa leffaa. Replikantit tunnistaa helposti, sillä heidän silmänsä kiiluvat kuin kissoilla. Sama tapahtuu myös yhdelle ihmishahmolle, jonka ihmisyydestä katsojat väittelevät vielä nykyäänkin. Se on myös tärkeä osa elokuvaa.

Minulle suurin ongelma Blade Runnerissa on se, ettei se vain nappaa mukaansa. Muutamaa hetkeä lukuunottamatta leffasta ei löydy koukkua, joka sieppaisi katsojan kuin kalan ja vetäisi vedestä ylös elokuvan maailmaan. Pidän siitä, että juoni on vanhanaikainen salapoliisitarina, joka on yhdistetty futuristiseen ympäristöön. Harmi vain, ettei maailmaa pääse tutkimaan kunnolla. Leffan filosofisuudet ovat onnistuneesti tuotu mukaan, mutta kun niiden ympärillä oleva kokonaisuus ei saa millään lailla innostumaan elokuvasta, en voi kutsua Blade Runneria onnistuneeksi elokuvaksi. Mukana ei myöskään ole minkäänlaista jännitettä, joka saisi tapahtumat tuntumaan tärkeiltä. Monet rakastavat filmiä, koska se on saanut heidät miettimään sitä päiväkausia, mutta ainoa asia, mitä jäin pohtimaan oli se, miksi ihmeessä Blade Runneria ylistetään niin suuresti. Ilman syvällisyyksiä kyseessä olisi vain pitkäveteinen salapoliisikertomus, joka jäisi helposti unholaan. Hienoa, että jotkut tätä rakastavat, mutta minun maailmaani se ei kykene järisyttämään.

Blade Runner on ohjaaja Ridley Scottin kolmas elokuva. Vaikka Scott onkin tehnyt pari oikeasti hyvää elokuvaa (Alien, 1979 ja Gladiator, 2000), on hän tehnyt useita huteja, kuten Legendin (1985), Robin Hoodin (2010) ja Exodus: Gods and Kingsin (2014). Myös Blade Runner on minulle huti, vaikka onkin noita kolmea selkeästi parempi elokuva. Scott osaa kuitenkin luoda filmille tyylin ja tässä tapauksessa hän on ujuttanut scifiteokseensa mukaan film noir -henkeä ja kuvastoa. Visuaalisesti Blade Runner on todella maalauksellinen ja pääasiassa sen kuvaus onkin aika kaunista. Lavasteet ovat tyylikkäitä ja tulevaisuuden Los Angelesin visuaaliseen ilmeeseen on otettu selviä vaikutteita vuoden 1927 Metropolisista. Värejä on hyödynnetty taidokkaasti läpi leffan. Elokuvan musiikit on säveltänyt Evangelos Odysseas Papathanassiou, eli Vangelis, jonka työ on liian unista minun makuuni ja saa leffan tuntumaan pitkäveteisemmältä.

Elokuvasta on vuosien varrella julkaistu erilaisia versioita, joissa on muuteltu pieniä asioita sieltä täältä. Alkuperäinen teatteriversio sisältää esimerkiksi erilaisen lopun kertojaäänen kera, sillä yhtiö ei ollut tyytyväinen Scottin loppuun, joka jättää tarinan auki. "Criterion Edition" sen sijaan sisältää väkivaltaisempia kohtauksia, kun taas vuonna 1986 näytetystä televisioversiosta olivat verisyydet ja alastomuudet leikattu pois. Niitä versioita on kuitenkin nykyään vaikea löytää, sillä myynnissä ovat tällä hetkellä vain ohjaajan versio (johon ohjaaja itse ei kuitenkaan ollut täysin tyytyväinen), sekä Final Cut, jonka itse olen katsonut kahdesti. Niistä puuttuvat selittävä kertojaääni ja yhtiön loppukohtaus, mistä ratkaisusta monet pitävät. Olen kuullut, että elokuvasta pitäisi nähdä useampi versio tai se pitäisi nähdä monta kertaa, jotta sitä voisi todella arvostaa, mutta se kuulostaa vain typerältä.

Yhteenveto: Blade Runner sisältää todella mainioita teemoja, mutta tarina, jossa ne ovat mukana, on pitkäveteinen, eikä saa napattua mukaansa. On hauskaa, että perinteinen salapoliisikertomus on yhdistetty futuristiseen maailmaan, mutta tämä innostaa vain aluksi. Leffa pistää hieman pohdiskelemaan, jos sellainen kiinnostaa enää uneliaan katselukokemuksen jälkeen. Mukana ei ole lainkaan jännitettä ja loppuhuipennuksessa on jopa tahatonta komiikkaa. Ihmisten näyttelijät ovat aika tönkköjä, kun taas replikanttien esittäjät ovat energisiä, mikä on kiinnostava ratkaisu, mutta sen takia päähenkilö Rick Deckard ei ole kovin mielenkiintoinen. Visuaalinen tyyli leffassa on hienon maalauksellinen. Vaikka Blade Runner ei ole mielestäni kovin ihmeellinen teos, ei se tarkoita sitä, etteikö se voisi olla teidän mielestänne. Suosittelen sen katsomista kaikille elokuvaharrastelijoille, sillä se on merkittävä teos leffakulttuurissa. Ei varmaan tule yllätyksenä, etten odota Blade Runner 2049 -leffaa, enkä myöskään näe syytä sille. Vaikka monet elokuvan fanit ovat innoissaan jatko-osasta ja siitä, että sen ohjaa arvostettu Denis Villeneuve, niin miettikää tekin, onko jatko edes tarpeellinen? Yksi asia, mikä tässä filmissä ihmisiä viehättää, on se, että sen loppu jää auki. Jatko-osan myötähän lopun mystisyys katoaa!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.9.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.hollywoodreporter.com
Blade Runner, 1982, Warner Bros. Pictures, Blade Runner Partnership, The Ladd Company, Shaw Brothers