Toimistoromanssi (Office Romance - 2026) - elokuva-arvostelu

TOIMISTOROMANSSI

OFFICE ROMANCE

Ohjaus: Ol Parker

Näyttelijät: Brett Goldstein, Jennifer Lopez, Betty Gilpin, Jodie Whittaker, Mary Wiseman, Tony Hale, Bradley Whitford, Roger Bart, Edward James Olmos, Amy Sedaris, Rick Hoffman ja Jackie Sandler

Genre: romantiikka, komedia

Kesto: 1 tunti 54 minuuttia

Ikäraja: 13

Office Romance, eli suomalaisittain Toimistoromanssi on Jennifer Lopezin ja Brett Goldsteinin tähdittämä romanttinen komedia. Goldstein kirjoitti elokuvan yhdessä Joe Kellyn kanssa, alun perinkin tarkoituksenaan tähdittää sitä Lopezin kanssa. Aluksi Lopez torjui käsikirjoituksen, kaksikon lähetettyä sen hänelle, mutta Goldstein kokeili onneaan uudelleen ja lopulta Lopez tarttui projektiin. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Toimistoromanssi on julkaistu Netflixissä. Itseäni elokuva ei juuri etukäteen kiinnostanut muuten kuin Goldsteinin takia. Minulta kestikin pari viikkoa, ennen kuin sain vihdoin aikaiseksi katsoa elokuvan.

Lentoyhtiön johtajan Jackie Cruzin ja hänen uuden lakimiehensä Daniel Blanchflowerin välille kehkeytyy salasuhde, jonka paljastuminen pistäisi koko yhtiön tulevaisuuden vaakalaudalle.

Brett Goldstein näyttelee Daniel Blanchfloweria, Yhdysvalloissa asuvaa brittiläistä lakimiestä, joka pestataan lentoyhtiö AirCruzin uudeksi juristiksi, juuri kun yhtiö on ongelmissa väitetyn salasuhteen ja sitä myöten myös korruption takia. Jennifer Lopez taas esittää Jackie Cruzia, AirCruzin perustajan (Edward James Olmos) tytärtä ja yhtiön nykyistä toimitusjohtajaa. Jackie on alaistensa silmissä aikamoinen tiukkis, jota kaikki enemmän tai vähemmän pelkäävät. Daniel näkee kuitenkin nopeasti naisen läpi, mikä saakin Jackien laskemaan muurinsa miehen läsnäollessa. Eikä aikaakaan, kun tunteet kuumenevat ja he huomaavat rikkoneensa AirCruzin ehdotonta sääntöä, että työkaverit eivät saa seurustella. Goldstein ja Lopez molemmat ajavat asiansa rooleissaan, mutta heidän väliltä ei mielestäni löydy juuri kemiaa. Hauska fakta muuten, että Toimistoromanssi on jo toinen elokuva, jossa Olmos ja Lopez näyttelevät isää ja tytärtä, ensimmäisen ollessa Selena (1997).

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Betty Gilpin Jackien uskottuna assistenttina Sydneynä, Mary Wiseman Danielin assistenttina Clairina, Bradley Whitford AirCruzin entisenä lakitiimin johtajana Vancena, Tony Hale AirCruzin HR-edustajana Georgena, Roger Bart kilpailevan Falcon Airlines -lentoyhtiön johtajana Buttenina, sekä Jodie Whittaker Danielin vankilassa viruvana siskona Lizzynä. Sivunäyttelijöistä parhaiten tonttinsa hoitaa Gilpin Sydneynä, joka inhoaa Danielia heti ensinäkemältä, eikä suostu millään myöntämään, että hänen kannattaisi jäädä jo kotiin, ihan viimeisillään olevan raskautensa takia.

Minun pieni toivonkipinäni Toimistoromanssin suhteen oli se, että Brett Goldstein on näyttänyt taitojaan sarjoissa Ted Lasso (2020-) ja Shrinking (2023-) niin näyttelijänä kuin myös käsikirjoittajana. Toivoin, että hän onnistuisi kehittelemään jotenkin poikkeuksellisen hyvän romanttisen komedian, joka ei taantuisi genren kaikista puhki kulutetuimpiin kliseisiin, vaan keksisi jotain raikasta sekaan. Harmillisesti Toimistoromanssi nimenomaan laski luottoani Goldsteiniin jatkossa. Kyseessä on nimittäin valitettavan lattea ja kaavamainen romanttinen komedia, jossa katselukokemusta ei helpota päätähtien uupuva kemia.

Elokuvassa on pienet hetkensä, oli kyse sitten parista hauskasta jutusta tai menettelevistä keskusteluista hahmojen välillä, mutta ne eivät riitä nostamaan ponnetonta menoa. Tarinan kulku on turhankin helppo arvata heti kättelyssä, eikä leffa jaksa tarjota mitään yllätyksiä sekoittamaan pakkaa. Jos nyt ei lasketa synnytyskohtausta, joka näyttää yllättävän paljon muuten aika pliisussa leffassa. Kesto on tarpeettomasti venytetty liki kahteen tuntiin ja erityisesti toisella puoliskollaan Toimistoromanssin pisteet valuivat entisestään sen pakollisen draamailun ja lopun tuskastuttavankin kliseisen ja imelän julkisen rakkaudentunnustuksen myötä. Jos tällaiset leffat ovat juttusi tai jos olet kova JLo-fani, eiköhän Toimistoromanssi vähintään aja asiansa, mutta muuten suosittelisin jättämään tämän väliin.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Ol Parker, joka teki aiemmin oikein toimivan romanttisen komedian Ticket to Paradisen (2022). Toimistoromanssissa Parkerkaan ei juuri vakuuta, eikä hän saa aikaiseksi järin hauskoja juttuja. Sentään elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat mainiot, puvustus on tyylikästä ja lentokohtausten tehosteet toimivat. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu, joskin Michael Andrewsin säveltämät musiikit vain tehostavat leffan siirappisuutta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.6.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Office Romance, Yhdysvallat, 2026, Ryder Picture Company, Netflix Studios, Nuyorican Productions

Hämähäkkinaisen suudelma (Kiss of the Spider Woman - 2025) - elokuva-arvostelu

HÄMÄHÄKKINAISEN SUUDELMA

KISS OF THE SPIDER WOMAN

Ohjaus: Bill Condon

Näyttelijät: Tonatiuh, Diego Luna, Jennifer Lopez, Bruno Bichir, Josefina Scaglione, Tony Dovolani ja Aline Mayagoitia

Genre: musikaali, draama

Kesto: 2 tuntia 9 minuuttia

Ikäraja: 12

Kiss of the Spider Woman, eli suomalaisittain Hämähäkkinaisen suudelma perustuu samannimiseen musikaaliesitykseen vuodelta 1992, joka puolestaan pohjautuu Manuel Puigin kirjaan Hämähäkkinaisen suudelma (El beso de la mujer araña) vuodelta 1976. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty filmatisointi, joka oli ehdolla parhaan elokuvan Oscar-palkinnosta. Vuonna 2023 ilmoitettiin, että musikaaliesityksen pohjalta on tekeillä elokuvasovitus, jota tähdittää Jennifer Lopez. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Hämähäkkinaisen suudelma sai jo tammikuussa 2025 Sundancen elokuvajuhlilla. Leffaa on esitetty eri festivaaleilla, kunnes se on hiljalleen saanut teatterilevityksen ympäri maailman ja nyt elokuva on saapunut myös Suomeen. Itse en ole lukenut Puigin kirjaa tai nähnyt aiempaa elokuvasovitusta, mutta kiinnostuin silti uudesta elokuvasta. Tietämättä juuri mitään sen sisällöstä, kävin katsomassa Hämähäkkinaisen suudelman heti sen ensi-iltaviikonloppuna.

1980-luvun alun Argentiina on julman hallituksen vallassa. Vastarintaan kuuluva Valentin ja homoseksuaali Luis päätyvät samaan selliin. Helpottaakseen kurjuutta Luis ryhtyy kertomaan Valentinille suosikkielokuvastaan, Hämähäkkinaisen suudelmasta. Samalla kun miehet löytävät yllättävän yhteyden, todellisuuden ja mielikuvituksen raja alkaa häilyä.

Diego Luna näyttelee Valentin Arreguita, joka viruu vankilassa vastarintayhteyksiensä takia, kun taas lähes tuntematon Tonatiuh esittää Luis Molinaa, joka passitetaan samaan selliin hänen homoutensa vuoksi. Valentin ja Luis ovat persoonina täysin erilaiset. Valentin on kyyninen ja realistinen, kun taas Luis optimistinen ja romantiikasta unelmoiva. Aluksi he eivät tule yhtään juttuun, mutta kun Luis ryhtyy kertomaan suosikkielokuvastaan, fiktiivisestä Hämähäkkinaisen suudelmasta, hän saa Valentinistä irti jotain muutakin - jotain minkä Valentin itse luuli jo olevan kaiken kurjuuden tukahduttamaa. Andor-sarjasta (2022-2025) parhaiten tunnettu Luna on vähemmän yllättäen mainio synkistelevänä vastarinnan jäsenenä. Leffan todellinen yllättäjä on Tonatiuh, joka heittäytyy vakuuttavasti Luisiksi. Tonatiuh todella elää hahmonsa tunteita ja hän taitaa myös niin tanssi- ja laulunumerot, joissa Luna taas ei vaikuta olevan elementissään.

     Elokuvassa nähdään myös Bruno Bichir vankilanjohtajana, sekä Jennifer Lopez Luisin rakastaman elokuvan tähtenä, Ingrid Lunana. Kun Luis kertoo Valentinille Hämähäkkinaisen suudelman tarinaa, Lopezin esittämä Ingrid näyttelee roolihahmoaan Auroraa, kun taas Tonatiuh ja Luna esittävät Auroran elämän miehiä, valokuvaaja Armandoa ja assistentti Kendallia. Sivunäyttelijätkin ovat oivallisia osissaan. Lopez vakuuttaa parhaiten itse leffan nimen mukaisena Hämähäkkinaisena. Hänestä löytyy oikeanlaista salaperäisyyttä, karmivuutta ja lumoavuutta, mitä rooli vaatii.

En tosiaan tiennyt Hämähäkkinaisen suudelman sisällöstä etukäteen juuri mitään. Aluksi kummastelin elokuvan voimakkaasti rakennettua kontrastia ankean harmaan ja kolkon vankilamenon ja Luisin kertoman tarinan värikkyyden ja energisten musikaalinumeroiden välillä, mutta hissuksiin leffa alkoi voittamaan minut puolelleen. Koin tämän kontrastin lopulta jopa vahvaksi tehokeinoksi ja pidin siitä, ettei kumpikaan puoli leffasta syönyt toista. Alkuperäisessä lavamusikaalissa myös vankilakohtauksissa nähdään musikaalinumeroita, mutta mielestäni oli hyvä ratkaisu elokuvantekijöiltä jättää laulaminen lähes täysin Luisin tarinaan, korostamaan tätä tunnelmien vastakkainasettelua.

Elokuvan ensimmäisen puoliskon ajan en ollut järin kiinnostunut Luisin kertomasta leffasadusta, vaan olin huomattavasti kiinnostuneempi vankilan tapahtumista, etenkin kun Luisin todellinen syy tiilenpäiden lukemiseen käy selväksi. Tämä myös mullistaa kaksikon sellin dynamiikan ja asettaa hyvän jännitteen hahmojen välille. Kuitenkin elokuvan edetessä nämä kaksi puolta, vankilan tapahtumat ja Luisin tarinan juonikuvio alkavat sulavasti heijastella toisiaan. Hämähäkkinaisen suudelman alkaessa pohdin, että onkohan tämä nyt yhtään minun juttuni, mutta elokuvan lopputekstien rullatessa ruutuun, ajattelin, että olipa tämä mainio, syvällinen, kiehtova ja jopa liikuttava teos. Elokuva herätti heti kiinnostuksen katsoa vanhemman filmatisoinnin, minkä lisäksi se oli hyvä muistutus siitä, kuinka tärkeää on löytää iloa ja naurua silloinkin, kun elämä ja maailma näyttävät erittäin synkiltä.

Elokuvan on ohjannut ja kirjoittanut Bill Condon, jolle musikaalit eivät ole uusi juttu, olihan hän jo aiemmin käsikirjoittanut Chicagon (2002) ja The Greatest Showmanin (2017), sekä ohjannut näytellyn Kaunottaren ja hirviön (Beauty and the Beast - 2017). Hämähäkkinaisen suudelmassa Condon hoitaa tonttinsa mallikkaasti, sulauttaen tietyn historiallisen ankeuden ja satumaisen lumon. Leffa on myös osaavasti kuvattu ja vaikuttavasti värimääritelty. Lavasteet ovat hienot ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja laulut toimivat elokuvan aikana mainiosti, vaikka niistä ei yksikään jäänyt juuri päähän pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Kiss of the Spider Woman, Yhdysvallat, 2025, Artists Equity, Mohari Media, Josephson Entertainment, Tom Kirdahy Productions, Nuyorican Productions, 1000 Eyes

Anaconda (2025) - elokuva-arvostelu

ANACONDA

Ohjaus: Tom Gormican

Näyttelijät: Paul Rudd, Jack Black, Steve Zahn, Thandiwe Newton, Daniela Melchior, Selton Mello ja Ione Skye

Genre: seikkailu, komedia, jännitys

Kesto: 1 tunti 39 minuuttia

Ikäraja: 12

Jennifer Lopezin ja Ice Cuben tähdittämä kauhuelokuva Anakonda (Anaconda - 1997) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tehdä useampi jatko-osa. Vuonna 2020 Columbia Pictures ilmoitti tuovansa elokuvasarjan takaisin, yli vuosikymmen edellisen elokuvan, Lake Placid vs. Anacondan (2015) jälkeen. Tekijät keksivät hauskan erilaisen lähestymistavan aiheeseen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2025. Lopulta uusi Anaconda sai ensi-iltansa saman vuoden jouluna. Itse pidän alkuperäistä Anakondaa kelpo seikkailujännärinä ja olen ollut utelias uuden elokuvan näkemisestä sen omaperäisen lähestymistavan takia. Kävinkin katsomassa Anacondan muutamaa päivää sen ilmestymisen jälkeen.

Neljä kaverusta päättävät toteuttaa elinaikaisen unelmansa ja matkustaa Amazonille kuvaamaan uutta versiota Anakonda-elokuvasta. Reissu muuttuu kuitenkin selviytymistaisteluksi, kun he kohtaavat aidon ja erittäin nälkäisen jättikäärmeen.

Elokuvan keskiössä on neljä hahmoa, jotka ovat olleet ystäviä lapsesta asti ja joita yhdistää intohimo elokuvia ja niiden tekemistä kohtaan, sekä rakkaus ysärin kulttiklassikko Anakondaa kohtaan. On ohjaajaksi pyrkivä Doug (Jack Black), joka tekee kauhuteemaisia häävideoita. On näyttelijä Griff (Paul Rudd), jonka ura ei ole lähtenyt käyntiin. On Griffiin pitkään ihastunut Claire (Thandiwe Newton) ja on kuvaaja Kenny (Steve Zahn), jolla on runsaasti käsittelemättömiä lapsuudentraumoja. Hahmokattaus on oivallinen ja nelikon haluaa nähdä tavoittelevan tukahdutettuja unelmiaan. Näyttelijöiden suoritukset kuitenkin ailahtelevat. Rudd ja Newton ovat kelvolliset osissaan, kun taas Zahn on hupaisa Kennynä, joka tuo lähes joka repliikillään esiin jonkin hänen elämänsä ikävistä asioista, joita hän ei ole pystynyt käsittelemään. Jack Black taas on... noh, Jack Black. Jos miehen tutut maneerit viihdyttävät, ne viihdyttävät myös tässä, mutta heille, jotka toivovat Blackin esittävän joskus jotain muuta kuin samaa ylienergistä versiota itsestään, roolityö voi saada pyörittelemään silmiä. 

     Elokuvassa nähdään myös Daniela Melchior jokilaivaa kipparoivana Anana ja Selton Mello käärmekouluttaja Santiagona, jotka nelikko palkkaa auttamaan elokuvaprojektinsa kanssa. Mello on ihan hauska, mutta Melchior joutuu tyytymään aika tylsään osaan leffan lähes ainoana vakavana hahmona.

Kuten kenties pystyikin jo päätellä, uusi Anaconda ei ole mikään suora uudelleenfilmatisointi vuoden 1997 Anakondasta, vaan pikemminkin aikamoisilla metatasoilla liikkuva rakkauskirje kyseistä, yleisesti aika unohdettua, mutta tiiviin fanijoukon syleilemää hirviörainaa kohtaan. Tässäkin lähdetään Amazon-joelle kuvaamaan elokuvaa, mutta siinä missä alkuperäisleffassa hahmot aikoivat tehdä dokumentin paikallisesta heimosta, uudessa elokuvassa hahmot lähtevät tekemään omaa versiotaan alkuperäisestä Anakondasta. Idea on ihan hauska, erottaen uuden Anacondan heti nykypäivän uudelleenfilmatisointien, elokuvasarjojen uudelleenkäynnistysten ja muiden vanhojen ideoiden kierrätysten tulvasta. Alleviivatakseen erilaisuuttaan, leffassa kommentoidaan useampaankin otteeseen, kuinka pöljää on tehdä uusi versio Anakondasta ja että Hollywoodissa on ideat loppu. 

Ja kuten kenties pystyi myös päätellä, uusi Anaconda ei ole kauhuelokuva, vaan seikkailukomedia. Ja vieläpä ihan viihdyttävä sellainen. Alkupään käärmekohtauksiin on saatu sopivasti jännitettä, mutta muuten leffa kulkee eteenpäin itsetietoisen kieli poskessa. Lopputulos on hieman epätasainen, mutta silti tarpeeksi menevä. Osa vitseistä saa pyörittelemään silmiä, mutta mahtuu mukaan muutamat hyvät naurut. Kesto on myös sopivan napakka vain vähän päälle puolitoistatuntisena. Onkin kiinnostavaa nähdä, kuinka tämä uusi Anaconda otetaan vastaan. Tulevatko alkuperäisleffan fanit tykkäämään tästä villin erilaisesta lähestymistavasta sarjaan ja onko elokuvassa ainesta omanlaisekseen kulttiklassikoksi?

Elokuvan on ohjannut Tom Gormican, jonka edellinen leffa oli loistava Suurenmoisen lahjakkuuden sietämätön taakka (The Unbearable Weight of Massive Talent - 2022). Anacondan parissa Gormican ei onnistu yhtä vahvasti, mutta saa aikaiseksi sentään ihan viihdyttävää hömppää. Hänen ja Kevin Ettenin työstämä käsikirjoitus on menevän itsetietoinen, joskin studion vaikutukset näkyvät ajoittain lopputuloksesta. Teknisesti Anaconda on pätevä. Se on hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavasteet ovat mainiot, puvustus oivaa ja näyttääpä digikäärme pääasiassa toimivalta. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja David Flemingin säveltämät musiikit taitavat jopa olla leffan parasta antia.

Lopputekstien aikana nähdään vielä kohtauksia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.12.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, Yhdysvallat, 2025, Columbia Pictures, Fully Formed Entertainment, TSG Entertainment

Arvostelu: Anakonda (Anaconda - 1997)

ANAKONDA

ANACONDA

Ohjaus: Luis Llosa

Pääosissa: Jennifer Lopez, Ice Cube, Jon Voight, Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer, Owen Wilson, Vincent Castellanos ja Danny Trejo

Genre: kauhu, seikkailu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Anakonda on Jennifer Lopezin, Ice Cuben ja Jon Voightin tähdittämä kauhupainotteinen seikkailuelokuva. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1996 ja niissä koettiin lukuisia ongelmia, kun iso osa kuvausryhmästä pelkäsi käärmeitä ja kun tehosteryhmän rakentama mekaaninen jättikäärme reistaili vähän väliä, aiheuttaen lukuisia läheltä piti -tilanteita. Lopulta elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja Anakonda sai ensi-iltansa huhtikuussa 1997. Elokuva oli taloudellinen hitti, mutta se sai kriitikoilta ailahtelevaa palautetta ja huonoimman elokuvan, ohjauksen, käsikirjoituksen, miespääosan, näyttelijäkaksikon ja uuden tähden Razzie-ehdokkuudet. Vuosien varrella leffasta on muodostunut kulttiklassikko ja se on saanut lukuisia jatko-osia. Itse katsoin Anakondan ensi kertaa useita vuosia sitten televisiosta, mutten pahemmin piitannut siitä. Kuitenkin nyt kun on tulossa uusi Anaconda-elokuva (2025), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen leffan uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kuvausryhmä saapuu Amazon-joelle tekemään dokumenttia shirishama-heimosta, kun ryhmä kohtaa valtavan anakondakäärmeen, joka ryhtyy jahtaamaan heitä.

Anakondan näyttelijäkaartissa ei ole paperilla juuri hurraamista. Keskeisinä tähtinä nähdään laulaja Jennifer Lopez ja rap-artisti Ice Cube, jotka näyttelevät dokumentin ohjaajaa Terri Floresia ja kuvaaja Dannya. Muita ryhmään kuuluvia henkilöitä, shirishama-heimoa tutkivaa tohtori Calea, kertojaääni Warren Westridgeä, tuottaja Deniseä ja äänimies Garya näyttelevät Eric Stoltz, Jonathan Hyde, Kari Wuhrer ja Owen Wilson yhdessä ensimmäisistä elokuvarooleistaan. Näyttelijät kuitenkin ajavat asiansa vähintään kelvollisesti. Lopez toimii ohjaajana ja Ice Cube tarjoaa hyvää huumoria kuvaajana, joka on heti Amazon-joen nähdessään valmis pakkaamaan kamansa ja palaamaan kotiinsa Los Angelesiin - eikä siinä kohtaa ole vielä edes tiedossa, että heitä lähtee jahtaamaan monta metriä pitkä, ihmislihaa himoitseva käärme. Hahmot ovat sopivan erilaisia persooniltaan, reagoiden eri tavoin tilanteeseen, kun homma alkaa eskaloitua ikävällä tavalla ja dokumentin teko unohtuu, kun reissu muuttuu taisteluksi selviytymisestä. Jonathan Hyde on erityisen hupaisa kultalussikka pehvassa syntyneenä kertojana, joka valittaa lähes kaiken aikaa jostain. Hyden kanssa ei muuten kannattanut lähteä vuonna 1997 vesille - mies nimittäin näytteli myös samana vuonna ilmestyneessä Titanicissa.

     Elokuvassa nähdään myös Vincent Castellanos kuvausryhmää kuljettavan veneen kapteenina Mateona, Jon Voight ei-yhtään-epäilyttävänä Paul Seronena, jonka vene on hyytynyt ja jonka kuvausryhmä ottaa mukaansa, sekä Danny Trejo pikaisesti leffan prologissa pakenemassa anakondaa. Voight sai roolistaan parikin huonoimman näyttelijän palkintoa tai vähintään ehdokkuutta. Omasta mielestäni hän on juuri sopivan sarjakuvamainen ketale, jonka kieroa katsetta tuijotellessa on hämmentävää, ettei kukaan veneellä tunnu tajuavan miehellä olevan pahat mielessään.

Joskus uusintakatselut - sekä elokuvaa seuranneet toinen toistaan surkeammat jatko-osat ja muut samaa yrittäneet rainat - tekevät hyvää. Nimittäin nyt katsottuna minä jopa pidin Anakondasta. Siis oikeasti pidin, enkä edes millään "niin huono, että se tekee siitä hyvän" -tavalla. Eihän tämä nyt oikeasti mikään erityisen hyvä elokuva ole, mutta kun miettii, millaisia yleensä jättikäärmeistä kertovat kauhuleffat ovat, tämähän on suunnilleen Oscarin arvoinen suoritus. Leffasta löytyy tahattoman koomiset hetkensä, joista moni syntyy kiusallisen heikosti vanhentuneista tietokone-efekteistä, mutta toisaalta nämä tuovat mukaan oman viihdearvonsa.

Tietyistä huvittavuuksistaan huolimatta mielsin Anakondan jopa varsin jännittäväksi elokuvaksi. Pari vuosikymmentä aiemmin ilmestynyt Tappajahai (Jaws - 1975) on päivänselvästi toiminut tekijöiden inspiraation lähteenä, mutta hei, jos meinaat matkia, niin matki toki parhaalta. Elokuvan tarina on toki täysin eri ja hain sijaan hahmoja vastassa on jättikäärme, mutta Tappajahain tapaan Anakonda luottaa kauhussa siihen tunteeseen, että jokin vaanii näitä hahmoja koko ajan. Tällä saadaan heti epämukava tunne katsojille, kun kuvausryhmä nähdään usein kauempaa ja veden rajasta kuvattuna, aivan kuin jokin tarkkailisi heitä. Sitten sitä vain odottaa, milloin ja kenen kimppuun käärme iskee...

Loppua kohti meno äityy turhan hektiseksi ja menettää ison osan jännitteestään, etenkin kun aika kököltä näyttävää digikäärmettä esitellään liikaa. Heikkouksineenkin minun on pakko todeta, että viihdyin Anakondan parissa oikein mukavasti. Se on paljon parempi kuin muistin ja paljon parempi kuin kaiken maailman "Jättikäärme vastaan Megakrokotiili" -leffat, jotka tehtiin sen vanavedessä, puhumattakaan niistä kököistä jatko-osista. Nyt jäänkin mielenkiinnolla odottamaan, millainen tuleva, aikamoisilla metatasoilla liikkuva uusi Anaconda-elokuvaa tulee olemaan.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Luis Llosa, joka ei ole mikään Steven Spielberg, mutta joka onnistuu rakentamaan passelilla tavalla jännitettä, erityisesti vaanimisen ja vainoharhaisuuden kautta. Hans Bauerin, Jim Cashin ja Jack Epps Jr.:n työstämä käsikirjoitus lähinnä ajaa asiansa. Anakonda on hyvin kuvattu, lavasteet ovat hienot ja puvustus oivallista. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Randy Edelmanin säveltämät musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla. Leffan efektit kuitenkin vaihtelevat kelvollisista suorastaan naurettaviin. Käytännön tehostein toteutettu nukkekäärme toimii vielä, vaikka onkin selvästi kumia, mutta 1990-luvun tietokoneilla loihdittu digikäärme saa nykypäivänä lähinnä aikaiseksi huvittuneisuutta katsojassa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Anaconda, 1997, Columbia Pictures, Cinema Line Film Corporation, Iguana Producciones, Middle Fork Productions, Skylight Cinema Foto Art, St. Tropez Films

Arvostelu: Atlas (2024)

ATLAS

Ohjaus: Brad Peyton

Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla

Genre: scifi, toiminta

Kesto: 1 tunti 58 minuuttia

Ikäraja: 13

Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.

Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.

Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.

     Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.

Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.

Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman (Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Atlas, 2024, Netflix Studios, ASAP Entertainment, Berlanti Productions, Moving Picture Company, Nuyorican Productions, Safehouse Pictures, Schecter Films

Arvostelu: Ice Age 5: Collision Course / Törmäyskurssilla (2016)

ICE AGE 5: COLLISION COURSE (2016)

ICE AGE 5: TÖRMÄYSKURSSILLA

Ohjaus: Mike Thurmeier ja Galen T. Chu
Pääosissa: Ray Romano, John Leguizamo, Denis Leary, Queen Latifah, Keke Palmer, Simon Pegg, Adam DeVine, Chris Wedge, Wanda Sykes, Seann William Scott, Josh Peck, Jessie J, Jennifer Lopez, Neil deGrasse Tyson ja Jesse Tyler Ferguson
Genre: animaatio, seikkailu
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 7

Ice Age -arvosteluviikkoni huipentuu sarjan viidenteen osaan, Ice Age 5: Collision Course, eli suomalaisittain Ice Age 5: Törmäyskurssilla, jonka ensi-ilta on tänään. Näin elokuvan eilen ennakkonäytöksessä, mikä tuli minulle yllätyksenä, sillä yleensä animaatioiden ennakkonäytökset ovat suomidubbauksia, mutta tämä olikin alkuperäisillä äänillä. Sehän sopi minulle mainiosti, sillä kyseessähän oli yksi tämän kesän eniten odottamistani elokuvista Star Trek Beyondin (2016) ja Suicide Squadin (2016) lisäksi ja pääsin katsomaan sen ennen ensi-iltaa. Jos olette lukeneet aikaisempia Ice Age -arvostelujani, niin tiedätte, että tämä elokuvasarja kuului suosikkeihini lapsena. En oikeastaan tiennyt, mitä odottaa, kun menin katsomaan tämän elokuvan. Toivoin vain, että taso pysyisi yhä samana.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ice Age (2002), Ice Age 2: The Meltdown (2006), Ice Age 3: Dawn of the Dinosaurs (2009) ja Ice Age 4: Continental Drift (2012)!

Jyrsiksen sekoilujen takia jättimäinen asteroidi syöksyy kohti Maata, jolloin Mannyn, Diegon, Sidin ja kumppaneiden täytyy Buckin johtamana löytää tapa pelastaa kaikki maailmanlopulta.

Tässä elokuvassa Ray Romanon mammutti-Mannylla ja Queen Latifahin Elliellä ovat yhdet heidän parhaista hetkistään sarjassa. Elliellä on hauskoja juttuja, eikä hän ole enää vain antamassa äidillisiä neuvojaan, kun niitä tarvitaan. Etenkin Manny pääsee loistamaan vihdoin kunnolla ja moni isä pystyy samaistumaan siihen pelkoon, kun oma lapsi on lähdössä pois kotoa ja menossa naimisiin.
     Kirsikka (Keke Palmer) on nimittäin löytänyt itselleen mammuttimiehen nimeltä Julian (Adam DeVine), jonka kanssa hän on menossa naimisiin ja seikkailemaan maailmalla. Tästä päätellen Kirsikka on nyt aikuinen ja hän on unohtanut teini-ihastuksensa, hottismammutti Ethanin, jonka perään hän kuolasi edellisessä elokuvassa - sekä näköjään parhaan ystävänsä, Louis-myyräsian. Ihan oikeasti, Louisia ei edes mainita koko elokuvassa. Julian on toimiva lisäys sarjaan. Hän yrittää kaiken aikaa tehdä vaikutusta Mannyyn ja Ellieen, saadakseen näiden suostumuksen naida Kirsikka.
     John Leguizamon esittämällä Sidillä ei mene yhtä hyvin rakkauden maailmassa. Heti elokuvan alussa laiskiaistyttö Francine (Melissa Rauch) jättää hänet ja alkupuolella hän sureekin paljon, ettei löydä rakkautta. Sidiä käy jopa sääliksi. Voikohan Jessie J:n esittämä Brooke olla Sidin tuleva lemmitty..?
     Sidin Mummi (Wanda Sykes) on tietysti mukana ja hän on yhä aivan loistava. Mummi on jälleen yksi hauskimmista hahmoista ja varastaa shown muutamassa kohtauksessa.
     Denis Learyn sapelihammastiikeri Diego ei pääse erityisemmin esille elokuvassa. Vielä vähemmän esille pääsee hänen tyttöystävänsä Shira, jonka äänenä kuullaan laulaja Jennifer Lopez. Välillä jopa unohdin, että hän oli mukana elokuvassa. Heillä on kuitenkin yksi todella hauska kohtaus elokuvan alkupuolella, kun he ihmettelevät, miksi lapset pelkäävät heitä.
     Simon Peggin ääninäyttelemä Buck-näätä on palannut (ilman dinosaurus Rudya). Hänellä on todella toimiva aloitus, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä rasittavammaksi hahmo muuttuu. Rasittavia ovat jälleen myös opossumiveljekset Crash (Seann William Scott) ja Eddie (Josh Peck).
     Jyrsis on taas aivan ihana! Chris Wedgen ääninäyttelemä Jyrsis-orava päätyy seikkailulle avaruuteen UFO:n sisällä ja on jälleen syy tapahtumille, jotka meinaavat tappaa päähenkilömme. Jyrsiksen kaikki liikkeet ovat todella tarkkaan mietittyjä ja hänen kohtauksensa ovat aina aivan parhaita. Harmi, että elokuvan loppupuolella hänen osuutensa pienenee.
     Elokuvassa nähdään pahiksina dinolintuja, jotka yrittävät tappaa Buckin. Pahikset ovat todella unohdettavia ja tylsiä hahmoja, ja mielestäni elokuva olisi toiminut paremmin ilman niitä. Mukana on myös Jesse Tyler Ferguson ääninäyttelemä Shangri-Laama, joka ei tehnyt oikeastaan minkäänlaista vaikutusta minuun.

Kuten edelliset osat, myös tämä alkaa Jyrsiksestä, joka etsii paikkaa tammenterholleen. Hän päätyy UFO:on, joka ampaisee avaruuteen ja tökkii planeetat oikeille paikoilleen. Mittasuhteilla ei tässä kohtauksessa ole oikeastaan väliä. Alku on todella vauhdikas ja hauska, mikä saa välittömästi katsojan loistavaan tunnelmaan. Kun siirrytään muihin hahmoihin, vauhti hidastuu hieman, mutta hauskuus säilyy. Jälleen on mukana vitsejä, joita lapset eivät ymmärrä, mutta jotka uppoavat aikuisiin. Esimerkiksi Mummin mielipide avioliitosta on, että rakastutaan, unohdetaan ja viedään puolet omaisuudesta. Alkupuolella tällaisia vitsejä on useita, mutta mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän vitsit muuttuvat lapsellisiksi. Yhtäkkiä vitsirepliikit ovatkin tasoa "Hehee kakkaa!" jolloin valkokangasta tuijottaa hieman epäuskoisena. Jyrsiksen toilailut naurattavat aina, mutta Buckin, Crashin ja Eddien jutut eivät naurata lähes yhtään. Elokuva heikkenee nimittäin hieman, kun Buck tulee mukaan. Alkupuoli on onneksi todella hyvä, eikä loppu siis todellakaan huono ole, mutta alun "todella hyvä" -taso laskee pelkkään "hyvään".

Ice Age 5 on selkeä selviytymistarina. Mutta niin oli myös Ice Age 2, joten mikä tässä on erilaista? Tässä yritetäänkin päihittää uhka, joka voisi tuhota kaiken. Elokuvassa puhutaan maailmanlopusta ja pariin otteeseen sanotaankin, että kaikki kuolisivat, joten tavallaan aika synkkä teema on meneillään läpi elokuvan. Ehkä juuri sen takia kakkahuumoria on tungettu mukaan, jotta lapsikatsojien huomio synkkyyteen häiriintyisi. Seikkailua ja jännitystä löytyy myös ja vaikka kyseessä on lastenelokuva - jolloin tietää varmaksi, että lopulta käy hyvin - niin silti jännittää, että miten päästään siihen, että kaikki on jälleen hyvin. Lapselliset vitsit vievät hieman makua elokuvasta, joka olisi muuten erinomainen, mikä tietysti tuottaa pienen pettymyksen.

Animoinnista ei ole mitään pahaa sanottavaa. Elokuva näyttää aivan upealta kaikin puolin. Todella laajat kuvat eri paikoista, sekä avaruusmaisemat ovat tehty täydellisesti. Äänimaailma on aika samanlainen kuin edellisissä ja toimii yhä. Leikkaus on sujuvaa, mutta musiikki ei jää mitenkään mieleen. Selkeää teemaa ei ole, vaan musiikki vain soi taustalla ilman, että se saisi koskaan erityistä huomiota itseensä, kuten vaikkapa ensimmäisen osan soundtrack. Tämän elokuvan musiikin sävellyksestä vastaa John Debney.

Ice Age -sarjasta kokonaisuutena on pakko sanoa, että taso on pysynyt aikalailla hyvänä läpi elokuvasarjan. Se on siinä mielessä siis erittäin onnistunut, sillä vaikka osia on jo viisi, niin konsepti toimii yhä ja katsoisin mielelläni vielä yhden, joka toimisi sarjan huipennuksena. Kovin monia animaatioelokuvasarjoja ei ole viety loppuun asti, joten olisi hienoa, jos Ice Age näyttäisi mallia ja päättäisi sarjan kuudenteen osaan. Blue Sky Studios voi sitten työstää muita projekteja - ei kuitenkaan "Rio 3":sta... Ice Age -sarjan heikoin osa on mielestäni tämä, Ice Age 5: Collision Course. Lapsellinen huumori vie makua elokuvasta, joka muuten olisi parempi kuin listani seuraava osa, eli Ice Age 2: The Meltdown. Se on hyvä, muttei pääse ihan samalle tasolle ja sitä jaksan nykyään katsoa vähemmän kuin ennen. Kolmanneksi heikoin on Ice Age 4: Continental Drift. Se on mainio seikkailuelokuva, mutta se ei ole "tosi hyvä", niin kuin kaksi suosikkiani. Hopeasijalle jää sarjan aloittaja, eli Ice Age, jossa huumori menee aivan nappiin, mutta jonka animaatiojälki näyttää aivan kauhealta nykypäivänä. Suosikkini on yhä Ice Age 3: Dawn of the Dinosaurs, joka on jännittävä seikkailuelokuva, jossa huumori on hyvässä tasapainossa, jolloin sekä lapset, että aikuiset voivat siitä nauttia. Ja siinä on dinosauruksia!

Blu-rayn kuvanlaatu on huikea. Lisämateriaalina Blu-raylla on trailerin ja gallerian lisäksi "Ice Age: The Story So Far", jossa käydään läpi edelliset elokuvat, "Scratasia: Scrat's Solo Adventures", jossa käydään läpi Jyrsiksen sekoiluja, "Mysteries of the Scratazons", jossa kerrotaan hieman lisää tuhoennustuksesta, "The Science of it All: deGrasse Tyson deBunks", jossa käydään läpi elokuvan tieteellisiä puolia, "Star Signs of the Animal Kingdom", jossa elokuvan hahmot esitetään tähtikuvioina, "Figaro" -kappaleen laula-mukana -versio ja "Scrat: Scaped Out", joka sisältää kaikki elokuvan Jyrsis-kohtaukset ja jatkaa hahmon tarinaa vielä hieman eteenpäin.

Yhteenveto: Ice Age 5: Collision Course on ihan hyvä elokuva, muttei valitettavasti niin hyvä kuin toivoin. Se alkaa loistavasti, mutta kun Buck tulee mukaan ja lapselliset jutut alkavat, taso laskee hieman. Hyvä seikkailukertomus on kyseessä ja se tuo jännitystä enemmän tai vähemmän kaikille. Mannyn hahmo toimii vihdoin aivan täydellisesti ja Sidiä käy jopa sääliksi, kun tämä ei vain löydä tosirakkautta, kuten muut sarjan päähahmot. Kirsikan ja Julianin suhde on hyvä lisäys, mutta pahikset tuntuvat turhilta. Jyrsis ja Mummi varastavat shown useasti, mutta Diegolle ja Shiralle ei tunnu riittävän tekemistä. Animointijälki on huikeaa. Jos pidit aiemmista osista, niin katso myös tämä! Viekää lapsenne elokuviin katsomaan tätä ja tekin voitte nauttia siitä - jopa vähän enemmän kuin minä, jos kakkahuumorikin toimii. Toivon tosiaan, että tälle tehtäisiin vielä kuudes osa, joka tietää päättävänsä sarjan ja tekisi sen kunnioittavasti sekä hahmoja, että sarjan faneja kohtaan. Oma ehdotukseni on, että kaikki kuolevat ja ihmisten aikakausi alkaa... mutta veikkaan, että se ei menisi läpi. Edelleen ihmettelen, minne Louis katosi? Muistakaa jäädä saliin, kun lopputekstit alkavat, sillä niiden aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.7.2016 - Blu-ray -kappale 8.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.moviesmug.com
Ice Age 5: Collision Course, 2016, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios

Arvostelu: Ice Age 4: Continental Drift / Mannerten mullistus (2012)

ICE AGE 4: CONTINENTAL DRIFT (2012)

ICE AGE 4: MANNERTEN MULLISTUS

Ohjaus: Steve Martino ja Mike Thurmeier
Pääosissa: Ray Romano, John Leguizamo, Denis Leary, Queen Latifah, Peter Dinklage, Seann William Scott, Josh Peck, Jennifer Lopez, Keke Palmer, Josh Gad, Chris Wedge, Nick Frost, Aziz Ansari, Kunal Nayyar, Nicki Minaj ja Patrick Stewart
Genre: animaatio, seikkailu, lastenelokuva
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 7

Ice Age 5: Collision Course (2016) on ihan pian nähtävissä, mutta sitä ennen täytyi palata katsomaan Ice Age -sarjan (2002) aiemmat osat. Ice Aget olivat yksiä suosikeistani, kun olin lapsi ja olen innoissani tulevasta lisäyksestä sarjaan.Vielä on yksi osa arvosteltavana ennen uusinta: vuoden 2012 Ice Age 4: Continental Drift, jonka kävin katsomassa elokuvateatterissa, kun se ilmestyi.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ice Age (2002), Ice Age 2: The Meltdown (2006) ja Ice Age 3: Dawn of the Dinosaurs (2009)!

Jyrsiksen hölmöilyn takia mantereet alkavat liikkua, jolloin Mannyn, Sidin, Diegon ja muiden tuttujen hahmojen koti alkaa tuhoutua. Pääkolmikko joutuu erilleen laumastaan ja tekemisiin ryöstelevien merirosvojen kanssa.

Ray Romanon Manny-mammutti on muuttunut takaisin yrmyileväksi, kun hänestä on tullut isä. Itse seikkailun alkaessa hahmosta kuitenkin näkee, että hän tekisi kaikkensa suojellakseen perhettään ja hän onkin lähinnä vain huolissaan, että hänen tyttärensä muuttuisi erilaiseksi kuin hän on tämän kasvattanut.
     John Leguizamon ääninäyttelemä Sid-laiskiainen pysyy samana hölmönä itsenään. Sidin menneisyyttä avataan hieman, kun hänen perheensä nähdään vihdoin. Muu perhe kuitenkin lähtee heti, kun Sidin silmä välttää ja jättää Mummin tämän luokse. Mummi on elokuvan paras lisäys sarjaan. Hänen äänenä kuullaan Wanda Sykes, jonka ääni on saatu täydelliseksi hahmolle. Toivottavasti Mummia nähdään jatkossakin, sillä hän on elokuvan hauskin hahmo.
     Denis Learyn esittämällä sapelihammastiikeri Diegolla menee pasmat sekaisin, kun hän tapaa Jennifer Lopezin ääninäyttelemän Shiran, joka on myös sapelihammastiikeri. Diegon ja Shiran tunteet toisiaan kohtaan vaihtelevat elokuvan aikana. Shira on myös toimiva lisä ja Lopezin ääni sopii hahmolle.
     Queen Latifahin esittämä Ellie on jakamassa äidillisiä neuvojaan hänen ja Mannyn tyttärelle, Kirsikalle (Keke Palmer). Muuten Ellie ei pääse erityisemmin tekemään mitään elokuvassa. Kirsikka on teinityttömammutti, joka on ihastunut hottis-Ethaniin, jota ääninäyttelee laulaja Drake. Kirsikkaan on ihastunut hänen ystävänsä Louis-myyräsika (Josh Gad), mikä tuo toimivaa kolmiodraamaa mukaan, jota ei ole kuitenkaan vedetty liian perinteiseksi. Kirsikan hahmo on aika tyypillinen teini, joka ei oikein tiedä paikkaansa maailmassa tai mikä on oikeasti tärkeää. Elokuvassa nähdään myös pissisteinimammutteja, joista yhtä esittää laulaja Nicki Minaj.
     Crash (Seann William Scott) ja Eddie (Josh Peck) ovat yhä mukana, mutta eivät niin paljoa kuin aiemmin. Hahmot ärsyttävät edelleen, joten on vain hyvä, ettei heitä tarvitse katsoa yhtä kauan kuin edellisissä osissa.
     Pahiksena nähdään Peter Dinklagen ääninäyttelemä kapteeni Koura. Koura on häijy merirosvokapteeni ja saattaa olla jopa Ice Age -sarjan paras pahis. Dinklage on oiva näyttelijä ja hänen äänensä sopii täydellisesti hahmolle. Hänen miehistössään kuullaan paljon tuttuja ääniä, kuten Nick Frost, joka esittää herra Pönö -nimistä hyljettä; Aziz Ansari, joka esittää ylivilkasta Sintti-jänistä; Rebel Wilson, joka esittää Raz-kengurua ja The Big Bang Theorysta (2007-) tuttu Kunal Nayyar, joka esittää Kutkaa, merirosvolaivan lippuna toimivaa mäyrää.
     Chris Wedgen ääninäyttelemä Jyrsis-orava pääsee aarrejahtiin, kun hän löytää merenpohjasta kartan, joka johtaisi suurelle tammenterhoesiintymälle. Jyrsis on Mummin lisäksi elokuvassa hauskinta. Hieman viisaampana oravayksilönä, Ariscratlena, kuullaan Patrick Stewart.

On selkeästi kulunut vuosia edellisen elokuvan tapahtumista, sillä Ice Age 3:ssa vastasyntynyt Kirsikka on jo teini-iässä. Elokuva alkaa jälleen Jyrsiksestä, joka on hieman oppinut, ettei tammenterhoa kannata kaikkialle tökätä. Valitettavasti hänen toimintansa aiheuttaa ketjureaktion, joka alkaa liikuttaa mantereita niihin asemiin, joissa ne ovat nykypäivänä. Alkupätkä on erittäin hauska, ehkä jopa Jyrsiksen paras aloitus. Laattojen liikkuminen vaikuttaa tietenkin muihin päähahmoihin. Manny, Diego ja Sid joutuvat veden varaan suurella jääpalalla, kun taas Ellie, Kirsikka, Crash, Eddie ja muut jäävät maalle. Maalla olevien täytyy lähteä pakoon, sillä toinen mannerlaatta liikkuu hitaasti kohti heitä, litistäen kaiken alleen. Ei kestä kauaa, kun pääkolmikko jo törmää ulapalla merirosvoihin.

Elokuva on samalla sekä selviytymistarina, että pelastamistarina. Manny, Sid ja Diego yrittävät päästä laumansa luokse, joka on pulassa. He onnistuvat kuitenkin suututtamaan kapteeni Kouran niin pahasti, että Koura alkaa jahdata heitä viedäkseen Mannylta pois kaiken tärkeän. Tämä on tarinaltaan ehkä synkin osa Ice Age -sarjassa. Vaikka joitain jännittäviä kohtia löytyy, niin elokuvassa saa silti onneksi myös nauraa paljon. Jyrsiksen ja Mummin outoukset naurattavat, kuten myös vitsit, joita lapset eivät ymmärrä. Mannylla on hauska repliikki, kun hän pelkää, että jonain päivänä hänen tyttärensä hankkisi kärsälävistyksen ja addiktoituisi marjoihin. Vähän erilaisia, mutta silti hyvin samankaltaisia pelkoja on kaikilla vanhemmilla. Mannysta tulee todella vahvasti esille hämmennys siitä, miten hänen pieni vauvelinsa on jo melkein aikuinen. Lapsia naurattavat varmasti marsujen näköiset pienet olennot, joita Koura käyttää orjinaan, rakentaessaan laivaa. Ihan söpöt pienokaiset saattavat kuitenkin helposti ärsyttää ja vanhemmista voi olla myötähäpeällistä katsoa niiden ja Sidin kommunikointia. Lapsille se toimii paremmin.

Ice Age 4 on animoitu todella hienosti. Vesi näyttää usein aidolta, vaikka muuten elokuvassa on edellisten osien tapaan selkeästi tietynlainen tyyli, mitä oikeassa maailmassa ei näkisi. Elokuvan ovat ohjanneet Steve Martino ja Mike Thurmeier, ja he ovat saaneet luotua muun työtiimin kanssa koko perheelle toimivan seikkailuelokuvan. Elokuva on leikattu hyvin ja sen musiikin on säveltänyt John Powell, joka sävelsi myös kahden edellisen elokuvan musiikit. Tässä on kuitenkin valitettavasti sarjan heikoin soundtrack, sillä musiikki ei erityisemmin pääse esille, vaan jää jumputtamaan taustalla. Elokuvassa kuullaan myös mm. The Wantedin kappale "Chasing the Sun" ja näyttelijöiden laulama "We Are". Merirosvoilla on myös ihan hauska musikaalinumero.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen. Lisämateriaalina Blu-raylla on kymmenen minuutin kertausvideo siitä, mitä edellisissä osissa on tapahtunut, poistettuja kohtauksia, "Through a Pirate's Spyglass", jossa tutustutaan merirosvoihin ja heidän näyttelijöihin, "Granny and the Stink of Sloths", jossa kerrotaan Mummi-hahmosta, mykkäfilmin kaltainen mainos elokuvalle nimeltä "The Scratist", mainoksia, musiikkia ja "Scrat Got Your Tongue?", jossa kerrotaan Jyrsiksestä. Lisämateriaali sisältää suomenkielisen tekstityksen.

Yhteenveto: Ice Age 4: Continental Drift on oikein mainio lasten seikkailuelokuva. Mummi on loistava lisäys sarjaan ja teini-Kirsikan hahmo toimii. Elokuvassa on hyvät pahikset, ja Diegon ja Shiran juttu on toimiva. Nähdäänköhän seuraavassa osassa vihdoin Sidillä joku mielitietty? Huumori naurattaa ja Jyrsiksellä on oma mielenkiintoinen seikkailunsa. Nyt olen valmis näkemään Ice Age 5: Collision Coursen ja toivon, että taso pysyy yhä samana. En nimittäin halua, että tämä sarja huononisi tai loppuisi vielä.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.7.2016
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.aceshowbiz.com
Ice Age 4: Continental Drift, 2012, Twentieth Century Fox Animation, Blue Sky Studios