Näyttelijät: Sterling K. Brown, Julianne Nicholson, Sarah Shahi, Nicole Brydon Bloom, Aliyah Mastin, Percy Daggs IV, Krys Marshall, Enuka Okuma, Charlie Evans, Matt Malloy, Shailene Woodley, Thomas Doherty, Cameron Britton, Michael McGrady, Patrick Fischler, Jon Beavers, Kate Godfrey ja James Marsden
Genre: scifi, jännitys
Jaksomäärä: 8
Jakson kesto: 46 minuuttia - 1 tunti 1 minuutti - Yhteiskesto: noin 7 tuntia 13 minuuttia
Ikäraja: 16
Dan Fogelmanin luoma televisiosarja Paradisenousi suosituksi, kun sen ensimmäinen tuotantokausi alkoi pyöriä tammikuussa 2025, joten jatkoa oli luvassa. Kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2025 ja nyt Paradisen toinen kausi on pyörinyt loppuun (Suomessa Disney+ -palvelussa). Itse pidin sarjan mielenkiintoisesta avauskaudesta ja olenkin optimistisena odottanut jatkoa. Katsoin Paradisen uudet jaksot pian niiden ilmestymisen jälkeen.
Samaan aikaan kun Xavier Collins matkaa ulkomaailmaan etsimään vaimoaan Teriä, Coloradon maanalaisessa bunkkerissa alkaa taistelu vallasta.
Sterling K. Brown palaa rooliinsa Xavier Collinsiksi, salamurhatun presidentti Bradfordin (James Marsden) entiseksi turvamieheksi, joka lavastettiin rikolliseksi ja on nyt niin karkumatkalla Coloradon jättibunkkerista kuin etsintäretkellä löytääkseen vaimonsa Terin (Enuka Okama), jonka paljastettiin olevan yhä elossa. Brown suoriutuu toistamiseen hyvin roolistaan, tulkiten mainiosti hahmonsa päämääräisyyttä yhdistää jälleen perheensä. Xavier on yhä oiva hahmo ja on myös kiinnostavaa päästä näkemään enemmän Teriä, kun kakkoskausi paljastaa, mitä hän on puuhannut viimeiset vuodet maailmanlopun jälkeen.
Vanhoista tutuista paluun tekevät myös Aliyah Mastin ja Percy Daggs IV Xavierin ja Terin lapsina Presleynä ja Jamesina, Julianne Nicholson katalana Sinatrana, Sarah Shahi terapeutti Gabrielana, Nicole Brydon Bloom ja Krys Marshall erityisagentteina Janena ja Nicolena, sekä Matt Malloy uutena presidenttinä Henry Bainesina, kun taas uusina tuttavuuksina kausi esittelee ulkomaailman selviytyjiä, lääketiedettä opiskelleen Annien (Shailene Woodley), varusteita itselleen haalivaan ryhmään kuuluvan Linkin (Thomas Doherty), sekä postimies Garyn (Cameron Britton). Vanhoista tutuista hahmoista saadaan mukavasti lisää irti ja uudet hahmot sekoittavat sopivasti pakkaa, sekä tuovat uutta perspektiiviä maailmanloppuun, sillä he joutuivat oman onnensa nojaan, toisin kuin bunkkerissa turvassa elelleet.
Paradisen ensimmäinen tuotantokausi käynnistyi aikamoisena murhamysteerinä, kun itse Yhdysvaltojen presidentti löytyi kuolleena ja ensimmäiseksi epäilyt kohdistuivat hänen turvamieheensä. Matto kuitenkin nykäistiin tehokkaasti katsojan jalkojen alta jo avausjaksossa, kun kävi ilmi, että sarja tapahtuu itse asiassa maailmanlopun jälkeen valtavassa bunkkerissa. Kakkoskausi vie hahmot bunkkerin ulkopuolelle ja näyttää, mitä ulkomaailmassa todellisuudessa on meneillään. Onkin kiinnostavaa lähteä Xavierin kanssa tälle seikkailulle, minkä lisäksi on myös mielenkiintoista seurata bunkkerin sisäistä valtataistelua.
Ykköskauden tapaan en kuitenkaan mieltänyt kakkoskauttakaan miksikään napakympiksi, vaan taso ailahtelee tälläkin kertaa hieman, riippuen paljon seurattavista hahmoista ja heidän tarinoistaan. Lähes jokainen jaksoista keskittyy eri hahmoihin eri tilanteissa ja ajassakin hypitään jälleen varsin paljon. Kuten avauskaudella, myös nyt pidin eniten maailmanlopun ja sen tuoman kaaoksen alkuun keskittyvään jaksoon, joka tällä kertaa kertoo Terin puolen. Loppusuoralla nämä eri juonikuviot yhdistyvät pääasiassa sulavasti tehokkaan jännittävään finaaliin. Sen enempää paljastamatta totean kuitenkin, etten ihan lämmennyt päätösjakson uusille suurille paljastuksille, joiden myötä sarja siirtyy vielä villimmin scifin puolelle. Kolmatta kautta työstetään parhaillaan, mutta tämän kauden viimeiset minuutit eivät valitettavasti saaneet minua juuri innostumaan siitä, mitä on seuraavaksi luvassa.
Tuotantokauden ohjaajat pitävät jännitettä sopivasti yllä ja saavat näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti. Dan Fogelmanin johtaman käsikirjoitustiimin työ on kuitenkin hitusen ailahtelevaa ja kulkee lopulta turhan villeille vesille. Teknisesti Paradise kuitenkin pysyy laadukkaana. Kakkoskausi on taitavasti kuvattu, lavasteet ovat hienot, puvustus oivallista ja tietokonetehosteetkin ovat pääasiassa kelvolliset. Äänityöskentely on osaavaa ja Siddhartha Khosla tunnelmoi jälleen mainiosti musiikeillaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja tuotantokauden juliste www.impawards.com
Paradise, Yhdysvallat, 2025-, 20th Television, Hulu Originals, Hulu, Indian Meadows Productions, Rhode Island Ave. Productions, Zaftig Films
Pääosissa: Jennifer Lopez, Gregory James Cohan, Sterling K. Brown, Simu Liu, Mark Strong, Abraham Poopola ja Lana Parrilla
Genre: scifi, toiminta
Kesto: 1 tunti 58 minuuttia
Ikäraja: 13
Atlas on Jennifer Lopezin tähdittämä scifielokuva. Leo Sardarian kehitteli elokuvan idean ja työsti sen pohjalta käsikirjoituksen, jonka hän sai läpi Netflixillä. Aron Eli Coleite työsti tekstiä uusiksi, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022. Nyt Atlas on julkaistu Netflixin suoratoistopalvelussa ja itse olin hieman utelias, kun palvelu alkoi ensimmäistä kertaa mainostaa elokuvaa. Katsoinkin Atlasin heti sen julkaisupäivänä.
Agentti Atlas Shepherd matkaa vieraalle planeetalle jahtaamaan tekoälyterroristia, joka on syyllinen puolen miljoonan ihmisen kuolemaan. Kun operaatio tyssää heti alussa yllätyshyökkäykseen, Atlasin täytyy turvautua tekoälyllä varustettuun robottihaarniskaan pysäyttääkseen terroristin ja selviytyäkseen elävänä kotiin.
Elokuvan pääroolissa agentti Atlas Shepherdinä nähdään tosiaan Jennifer Lopez ja täytyy heti sanoa, että kyseessä olisi luultavasti parempi elokuva jo eri näyttelijällä. En ole pahemmin Lopezin musiikkia kuunnellut, jotta osaisin siitä sanoa juuta tai jaata, mutta näyttelijänä nainen ei ole koskaan vakuuttanut minua. Sitä ei tapahdu vieläkään. Lopez kyllä yrittää kovasti, usein jopa liiankin kovasti, mutta hänen esiintymisensä kameran edessä on jatkuvasti teennäistä. Pitkään hän myös tekee alati valittavasta Atlas-hahmostaan epäpidettävän, jolloin kun tämä joutuu oman onnensa nojaan sotilasoperaation mennessä pieleen, ei katsojana juuri jaksaisi seurata tämän edesottamuksia.
Elokuvassa nähdään myös Mark Strong kenraali Boothena, Sterling K. Brown jahtioperaatiota johtavana eversti Banksina ja Simu Liu tekoälyrobotti Harlanina, joka 28 vuotta sitten syyllistyi puolen miljoonan ihmisen kuolemaan ja pakeni sitten Maapallolta valmistelemaan uutta iskua, tavoitteenaan tuhota ihmiskunta. Lisäksi Gregory James Cohan kuullaan Smith-tekoälynä, joka kuuluu robottihaarniskaan, jota Atlasin täytyy käyttää vieraalla planeetalla, mikäli nainen mielii selviytyä elävänä. Strong ja Brown ovat kelvolliset rooleissaan, mutta harmillisesti Marvelin Shang-Chi and the Legend of the Ten Rings -elokuvasta (2021) parhaiten tunnettu Liu ei vakuuta yhtään pahiksen osassa. Harlan tuntuu tylsältä kopiolta monista muista vastaavista tekoälypahiksista, jotka on alun perin suunniteltu suojelemaan ihmiskuntaa, mutta jotka pian hoksaavat, että ihmiskunnan suurin uhka on ihmiskunta itse ja siksi ihmisten täytyisi kuolla. Smith-tekoäly tuntuu myös varsin tutulta, mutta pelkkänä äänenäkin kyseessä on leffan tykättävin hahmo, joka pelastaa paljon.
Odotukseni Atlas-elokuvaa kohtaan olivat aika alhaiset. Netflixin omat genre-elokuvat ovat olleet hyvin pitkälti yhdentekevää höttöä, joka ei kelpaa elokuvateattereihin asti, eikä päärooliin kiinnitetty Lopez innostanut minua yhtään. Ehkä juuri siksi Atlas osoittautui positiiviseksi yllätykseksi. Tällä tosin tarkoitan siis sitä, että odotin huonoa leffaa ja sainkin aika keskinkertaisen kertakäyttörainan. Lopez ei tosiaan vakuuta sankarina, eikä Liu vakuuta pahiksena, mikä on jo mojova ongelma leffalle. Vaikka toisaalta kyseessä onkin uusi elokuvaidea, joka ei perustu suoraan vaikkapa kirjaan tai videopeliin, ole uudelleenfilmatisointi tai jatko-osa tai lisäosa, leffa tuntuu kuitenkin lainailevan laiskasti liikaa muista, huomattavasti paremmista elokuvista. Mitään uutta tai omaa elokuvasta on turha yrittää kaivaa esiin. Yllätyksiäkään ei juuri ole luvassa ja Atlasin mieltä läpi elokuvan kalvava ikävyys on helppo arvata leffan alkuvaiheilla.
Selvistä vioistaan huolimatta elokuva oli silti ajoittain ihan menevää scifiviihdettä ja kuten jo sanoin, Smith-tekoäly pelastaa paljon. Harlanin takia Atlasille on kehkeytynyt suoranainen inho tekoälyä kohtaan ja leffan parasta antia onkin seurata, kuinka hahmon täytyy vähitellen uskaltaa luottaa Smithiin selviytyäkseen. Tekoälydilemma on tosielämässä nykyään jatkuvasti pinnalla ja aihe on palannut tieteisleffoihin oikein antaumuksella. Atlas jää dilemmapohdiskelussaan kahden vaiheille. Se periaatteessa maalailee samanlaisia uhkakuvia kuin moni scifielokuva aiemminkin, mutta samalla se myös esittelee tekoälyn kätevänä apulaisena ihmisille.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Brad Peyton, jonka aiempiin töihin kuuluvat Dwayne Johnsonin tähdittämät katastrofileffat San Andreas (2015) ja Rampage: Iso kohtaa isomman(Rampage - 2018). Atlas ei ole edes niiden veroinen viihdepläjäys, mutta ajoittain Peyton näyttää taitavansa kevyen popcornhömpän. Leo Sardarianin ja Aron Eli Coleiten käsikirjoitus jää monin paikoin puolitiehen, mutta ajaa asiansa. Sen sijaan tekninen puoli on vaivaannuttavan epätasaista jälkeä. Elokuva on kuvattu kelvollisesti ja lavasteet näyttävät pääasiassa hyviltä. Sen sijaan tietokonetehosteet näyttävät aika halvoilta. Kaikki toimintakohtaukset menettävät tehonsa, kun kaikki ruudulla tapahtuva näyttää niin keinotekoiselta ja viimeistelemättömältä taustoja ja räjähdyksiä myöten. Leffa luottaa aivan liikaa efekteihinsä, mutta lopputulos muistuttaa enemmän vanhaa videopeliä. Äänimaailma sen sijaan rymistelee ihan mukavasti ja Andrew Lockingtonin musiikit tunnelmoivat kivasti taustalla.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 25.5.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Pääosissa: Jeffrey Wright, Erika Alexander, John Ortiz, Sterling K. Brown, Tracee Ellis Ross, Issa Rae, Leslie Uggams, Mary Lucretia Taylor, Adam Brody, Okieriete Onaodowan ja Keith David
Genre: komedia, draama
Kesto: 1 tunti 57 minuuttia
Ikäraja: 18
American Fiction perustuu Percival Everettin kirjaan Erasure vuodelta 2001. Televisiosarjoissa The Good Place (2016-2020) ja Watchmen(2019) käsikirjoittajana työskennellyt Cord Jefferson halusi kääntää kirjan elokuvaksi ja päätti tehdä siitä esikoisohjauksensa. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2022 ja lopulta American Fiction sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2023, missä se voitti yleisöpalkinnon. Siitä huolimatta, että elokuva sai parhaan komedia- tai musikaalielokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet ja parhaan elokuvan, miespääosan, miessivuosan, sovitetun käsikirjoituksen ja musiikin Oscar-ehdokkuudet, sitä ei päätetty tuoda Suomen teattereihin. Odotellessani Oscar-gaalaa, minua alkoi harmittaa, että kävisikö tänäkin vuonna niin, että yksi parhaan elokuvan ehdokkaista saapuisi Suomeen liian myöhään ja ilahduinkin, kun huomasin American Fictionin ilmestyneen kaikessa hiljaisuudessa Amazon Prime Videon valikoimaan. Katsoinkin elokuvan aika lailla heti.
Kirjailija ja kirjallisuuden professori Thelonious "Monk" Ellison on turhautunut siitä, kuinka tummaihoisten elämää kuvataan kirjoissa. Hän päättääkin kirjoittaa satiirin tällaisista kirjoista, mutta tuleekin tehneeksi jättimenestyksen, jota ylistetään Monkin mielestä täysin vääristä syistä.
Elokuvan pääroolissa Thelonious Ellisonina, eli siis Monkina nähdään Jeffrey Wright, joka on jo vuosien ajan tehnyt minuun useasti vaikutuksen sivurooleissa, erityisesti Westworld-sarjassa (2016-2022). American Fictionissa Wright pääsee irrottelemaan isommin ja paremmin kuin olen aiemmin häneltä nähnyt. Wright tulkitsee erinomaisesti monisävyistä hahmoaan, joka on tuskastunut siitä, kuinka tummaihoiset esitetään kirjallisuudessa - ja usein vieläpä tummaihoisten itsensä toimesta. Monk näkee tämän kaiken valkoisille mielistelynä, eikä asiaa auta, kun hänen omat kirjansa, jotka eivät liity stereotyyppiseen tummien elämään, eivät mene kaupaksi. Monk päättää eräänä päivänä kirjoittaa satiirin, yliampuvan stereotyyppisen kuvauksen tummaihoisten elämän rankkuudesta, vain huomatakseen, ettei opusta nähdä minkäänlaisena parodiana, vaan traagisena kuvauksena, josta tulee valtava hitti. On todella kiinnostavaa seurata, kuinka Monk suhtautuu uuden kirjansa tuottamaan maineeseen. Pystyykö hän pysymään moraaliensa mittaisena miehenä, vai olisiko tässä kokemuksessa jotain opittavaa?
Elokuvassa nähdään myös muun muassa Tracee Ellis Ross ja Sterling K. Brown Monkin Lisa-siskona ja Cliff-veljenä, Leslie Uggams heidän äitinään Agnesina ja Myra Lucretia Taylor tämän avustajana Lorrainena, John Ortiz Monkin agenttina Arthurina, Erika Alexander naapurissa asuvana asianajaja Coralinena, sekä Issa Rae kirjailija Sintara Goldenina, jonka valtavan suosion saavuttanut uutuuskirja herättää Monkissa idean uudelle teokselleen. Sivunäyttelijät suoriutuvat myös mainiosti osistaan.
American Fiction osoittautui erittäin mehukkaaksi ja oivaltavaksi yhteiskuntakritiikiksi. Heti avauskohtauksestaan lähtien leffa ottaa varsin reilulla otteella kantaa tummaihoisten esittämiseen kirjoissa ja mediassa, sekä valkoihoisten hyvesignalointiin. Monk on turhautunut siitä, kuinka hän kokee, että tummaihoiset näytetään tarinoissa vain kärsijöinä, joiden elämät pyörivät rap-musiikin, poliisiväkivallan, jengisotien, perheensä jättäneiden isien ja huonon kielitaidon ympärillä. Häntä turhauttaa Sintara Goldenin kaltaiset kirjailijat, jotka hänen mukaansa mielistelevät tragedioita rakastavia valkoisia, kirjoittamalla kirjoja juuri näiden stereotyyppisten aihepiirien ympärillä. Hän ei jaksa valkoisia puolestaloukkaantujia, jotka toimivat "liittolaisina" lähinnä pönkittämässä omaa hyvyyttään muiden silmissä. Häntä ärsyttävät pakotetut monimuotoisuudet ja että huomio hänessä keskittyy aina hänen ihonväriinsä, eikä hänen saavutuksiinsa.
Todellinen yhteiskuntakritiikki vasta alkaakin, kun Monk saa päähänsä kirjoittaa "Minun pafologiani" -kirjan valeminän alla. Sen sijaan, että ihmiset hoksaisivat kyseen olevan satiirista, Monk alkaa saada valtavien summien diilitarjouksia kustantamoilta ja elokuvaoikeuksien perässä olevilta tuottajilta, jotka ovat muka syvästi liikuttuneita tästä "raadollisesta ja osuvasta kuvauksesta". Kohtaukset, jotka liittyvät tähän kirjahässäkkään ovat parhaimmillaan hulvatonta seurattavaa kaikkine silmienpyörittelyineen. Leffasta löytyy runsaasti napakkaa sanottavaa, joka pistää takuulla itse kunkin miettimään - myös Monkin. Yksi elokuvan huippuhetkistä onkin, kun Monk ja Sintara juttelevat toistensa kirjoista ja näkevät enemmän toistensa pointteja. Vastapainona tässä ovat Monkin muu elämä ja perhedraama. Toisaalta tämä puoli on kaikessa arkisuudessaan varsin tavanomaista ja sanoisinko jopa että hieman pitkäveteistä. Se kuitenkin sopii täydellisesti leffaan, kun pointti onkin siinä, ettei tummaihoisten elämä ole sitä yliampuvan mässäilevää kurjuuskuvausta, mitä Monk niin kritisoi. American Fictionin saamat lukuisat palkintoehdokkuudet taas pistävät pohtimaan, katsoivatko eri akatemiat leffaa oikeasti lainkaan, hoksasivatko he mitä leffalla oli sanottavanaan ja todistavatko palkintoehdokkuudet vain elokuvan pointin mediakulttuurimme menosta?
Ensikertalaiseksi Cord Jefferson tekee loistotyötä ohjaajana. Hän saa näyttelijöistä paljon irti ja rakentaa tunnelmaa taidokkaasti, tasapainotellen hyvin komedian ja draaman välillä. Hänen käsikirjoituksensa on sitäkin parempi. Se on täynnä nerokasta dialogia, joka tarjoaa useita nauruja ja pistää tosissaan ajattelemaan. Erityisen hyvä on kohtaus, jossa tuomaristo äänestää, mille kirjalle he antaisivat merkittävän palkinnon ja valkoihoinen enemmistö valitsee tietty Monkin kirjan, sillä he kokevat, että ihmisten pitäisi kuunnella enemmän, mitä tummaihoisilla on sanottavanaan - siitä huolimatta, että tuomariston tummaihoiset jäsenet ovat äänestäneet kirjaa vastaan. Käsikirjoitus on täynnä syvällisyyksiä, joissa riittäisi aihioita ja teemoja monisivuisiin esseisiin asti. Kaiken tämän päälle American Fictionin tekniset aspektit ovat myös kohdillaan kuvausta, leikkausta, lavasteita ja äänityöskentelyä myöten. Laura Karpmanin tunnelmoivat musiikit ovat ansaitusti ehdolla Oscar-palkinnosta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 28.2.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
American Fiction, 2023, Metro-Goldwyn-Mayer, Orion Pictures, 3 Arts Entertainment, MRC Film, Media Rights Capital, T-Street
Ohjaus: Chris Buck ja Jennifer Lee Pääosissa: Idina Menzel, Kristen Bell, Josh Gad, Jonathan Groff, Sterling K. Brown, Evan Rachel Wood, Alfred Molina, Martha Plimpton, Jason Ritter, Rachel Matthews ja Ciarán Hinds Genre: animaatio, seikkailu, musikaali Kesto: 1 tunti 43 minuuttia Ikäraja: 7
H. C. Andersenin "Lumikuningatar"-satuun ("Snedronningen" - 1845) perustuva Walt Disneyn animaatioelokuva Frozen - huurteinen seikkailu (Frozen - 2013) oli valtava menestys, mikä taisi yllättää jopa Disneyn suosiollaan. Yhtäkkiä kaupat olivat täynnä elokuvan kaikenlaista oheistavaraa ja pienet tytöt pukeutuivat elokuvan hahmoiksi Elsaksi ja Annaksi. Oli siis varmaa, että jatkoa oli tiedossa. Aluksi ensimmäisen osan ohjaajat Chris Buck ja Jennifer Lee eivät olleet erityisen kiinnostuneita tekemään jatko-osaa, mutta kun he työstivät muutaman minuutin lyhytanimaatiota Frozen Fever, he alkoivat saamaan ideoita kunnon elokuvaankin. Filmiä suunnitellessaan tekijät matkustivat Suomeen, Ruotsiin ja Norjaan, saadakseen tietoa saamelaisten kulttuurista. Elokuvasta tulikin saamelaisille merkittävä tapaus, sillä kyseessä on Disneyn ensimmäinen elokuva, mille tehtiin pohjoissaamenkielinen dubbaus. Edellisen osan näyttelijät palasivat takaisin rooleihinsa, animointi alkoi ja Frozen 2 sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa jo noin kuukausi sitten. Onkin huvittavaa, että elokuva on ehtinyt tienata maailmanlaajuisesti jo miljardi dollaria, ennen kuin se edes saapuu kunnon teatterikierrokselleen Suomessa. Itse näin leffan viikko sitten Finnkinon Lasten sunnuntaissa, mutta odotukseni eivät olleet korkeat. Pidin todella paljon ensimmäisestä Frozenista, mutta sen tarina vietiin mielestäni niin hyvin kerralla päätökseen, etten nähnyt syytä jatkolle. Olin silti kiinnostunut, mitä tekijät saivat tällä kertaa aikaan...
Kuningatar Elsa, Anna, Kristoff, Sven-poro ja Olaf-lumiukko lähtevät uuteen seikkailuun etsimään syytä Elsan jäävoimille. Matkansa aikana heille selviää suuria paljastuksia Arendellin historiasta.
Tutut hahmot ensimmäisestä osasta tekevät tietty paluun - paitsi Hans, mutta kuka sitä urpoa kaipaakaan? Elsa (uskomattoman lauluäänen omaava Idina Menzel) ja Anna (Kristen Bell) ovat vihdoin puheväleissä, vaikka Elsalla on yhä vaikeuksia avautua asioista siskolleen, vaikka Anna kuinka yrittäisi väkisin saada tietoa. Siinä mielessä heidän hahmokaarensa ovatkin hieman samanlaiset kuin edellisessä leffassa. Elsalla on yhä suuri tarve hoitaa kaikki itse, eikä hän ole oppinut ottamaan tukea vastaan ystäviltään.
Anna on nyt parisuhteessa Kristoffin (Jonathan Groff) kanssa, jolle on kirjoitettu oma, todella ennalta-arvattava juonikuvionsa. Kristoff jää kuitenkin hieman tylsäksi sivuhahmoksi, joka jää jopa poronsa Svenin varjoon, joka tarjoaa huvittavia tilanteita. Riippuen katsojasta, huumoria (tai ärsytystä) tarjoaa myös lumiukko Olaf (Josh Gad). Hahmo tuntuu jakavan katsojat täysin kahtia, joidenkin rakastaessa ja joidenkin vihatessa Olafia. Omasta mielestäni häneltä löytyy paljon hauskoja ja oivaltaviakin hetkiä, mutta pakko tunnustaa, että kyllä hän minunkin hermoilleni onnistuu välillä käymään. Paikoitellen hahmo on turhankin pakotetusti äänessä ja joihinkin kohtauksiin hän ei sovi lainkaan. Lapsille pöhkö lumiukko tarjoaa varmasti paljon iloa.
Lapsille muutenkin elokuva tarjoaa varmasti iloa, mutta valitettavasti minut se jätti kylmäksi (heh heh). Joku voisi sanoa, etten kuulu kohdeyleisöön, mihin minä taas vastaisin, että miksi sitten pidin ensimmäisestä Frozenista erittäin paljon? Siinä oli erinomainen tarina, mahtavia lauluja, koukuttavan jännittävää tunnelmaa, paljon hauskoja juttuja ja se oli visuaalisesti vaikuttava teos. Frozen 2 tuntuikin minusta harmillisen vahvasti rahan takia väsätyltä jatko-osalta, jotta Disney voisi myydä yhä vain enemmän oheistavaraa. Tästä puuttui paljon siitä, miksi pidin ensimmäisestä elokuvasta ja miksi siitä tuli niin valtavan iso hitti. Seikkailu lähtee takellellen käyntiin, eikä se oikein koskaan nappaa mukaansa. Mukaan mahtuu kyllä hauskoja vitsejä ja kommelluksia, mutta monet niistä ovat joko irrallisen oloisia sketsejä, jotka aiheuttavat ongelmia rytmitykseen tai tunnelmaan. Frozen 2 on nimittäin oudon synkkä elokuva, ottaen huomioon, että se on pääasiassa tehty alle 10-vuotiaille tytöille. Filmistä löytyy erikoista masentavuutta ja ahdistavuutta. Toisaalta on hyvä juttu, että elokuvasta löytyy aikuisille katsojille hieman kypsempää menoa, mutta tällaiset asiat saavat tunnelman heittelemään todella epätasaisesti pitkin leffaa.
Iso ongelmani Frozen 2:n kanssa on se, ettei siinä tunnu olevan paljoa pelissä, mikä tarjoaisi jännitystä - lähinnä se vain vastailee ensimmäisen elokuvan aiheuttamiin kysymyksiin ja niihinkin välillä vain löyhästi. Ensimmäisessä Frozenissa vaakalaudalla oli tosissaan Arendellin kohtalo, kuten myös Elsan kohtalo. Hans paljasti lopussa ilkikuriset suunnitelmansa ja tökki kapuloita rattaisiin. Tässäkin Arendell on uhattuna... mutta ei kuitenkaan. Tässä on tavallaan pahis... mutta ei kuitenkaan. Leffa tuntuu toistavan tiettyä kaavaa siinä, että se aloittaa jotain, mutta epäröi, eikä uskallakaan. Loppupäässä on useampikin juttu, mistä aloin innostumaan, että olisiko tekijöillä pokkaa oikeasti tehdä näin. Eipä tietenkään. Etenkin yksi näistä äkkikäännöksistä ärsyttää minua suuresti.
Ensimmäisen leffan tavoin Frozen 2:kin on tietysti musikaali. Valitettavasti laulut eivät kuitenkaan ole läheskään yhtä hyviä tai päähän jumittamaan jääviä kuin viimeksi. Palkintoehdokkuuksia kahminut "Into the Unknown" on kyllä erinomainen Idina Menzelin vahvan ja ihon kananlihalle nostattavan äänen ansiosta, mutta muuten biisit katosivat mielestäni heti, kun ne päättyivät. Alkulaulu "All Is Found" ja hahmojen uudelleenesittelykipale "Some Things Never Change" ovat ihan kivoja ja meneviä, mutta Olafin laulu "When I Am Older" ja Kristoffin hoilotus "Lost in the Woods" olivat tylsiä ja lähinnä odotin, milloin biisit päättyvät. Lauluissa onnistunut puoli on se, että ne ovat edellisen elokuvan biisien tekijöiltä, Robert Lopezilta ja Kristen Anderson-Lopezilta. Kaksikko onnistui luomaan jokaiselle hahmolle selvän tyylin lauluilleen ja he jatkavat niitä tässä. Säveltäjä Christophe Beck kierrättää paljon musiikkeja viime leffasta, muttei tuo paljoa uutta ja mielenkiintoista mukaan.
Visuaalisesti Frozen 2 on totta kai upeaa Disney-laatua. Animaatiojälki on häikäisevää ja tekijät saivat minut usein hämmästymään, mitä kaikkea nykyään saakaan aikaan - mikä hämmentää entisestään, kun miettii, kuinka paljon olenkaan näitä animaatioita katsonut. On oletuksenakin, että nämä teokset ovat visuaalisesti mestarillisia, mutta jaksan silti ihmetellä niitä. Kuvat ovat täynnä pienenpieniä yksityiskohtia, niin suurissa laajakuvissa kuin tiukoissa lähikuvissakin. Taustoille on myös lisäilty veikeitä visuaalisia vitsejä. Leffan ongelmat ovatkin Jennifer Leen kömpelössä käsikirjoituksessa, sekä hänen ja Chris Buckin lähes yhtä kömpelössä ohjauksessa. Leffa laahaa usein, kun se ei onnistu imaisemaan mukaansa. Tunnelma heittelee, eikä Leeltä löydy uskallusta viedä rohkeasti pohjustettuja asioita minnekään.
Yhteenveto: Frozen 2 on harmillisen vaisu jatko-osa mahtavalle animaatioseikkailulle. Tarina lähtee kompuroiden käyntiin, eikä se koskaan oikein nappaa mukaansa, mikä tekee siitä paikoitellen pitkäveteisen. Mikään ei tunnu tosissaan olevan vaakalaudalla, eikä leffasta löydy jännitettä. Pahistakaan ei oikeastaan ole tällä kertaa. Pari kertaa leffa aloittaa jotain rohkeaa, muttei uskallakaan ja hieman häpeillen peruu tekojaan. Elokuva yrittää olla synkkä - paikoitellen jopa oudon synkkä - mutta samalla sitä rikotaan suurella määrällä huumoria. Osa vitseistä on lähinnä rytmitystä haittaavia irtosketsejä, mutta mukaan mahtuu kyllä useita hauskojakin juttuja. Riippuen katsojasta lumiukko Olaf joko naurattaa tai ärsyttää. Synkkyys ja huumori eivät ole tasapainossa, vaan tunnelma heittelee voimakkaasti. Erittäin mainiota "Into the Unknown" -kappaletta lukuunottamatta elokuvan laulut ovat unohdettavia. Visuaalisesti Frozen 2 on tietty todella näyttävä ja sen upeaa animointia on mukavaa katsoa. Silti läpi leffan minusta tuntui kuin katsoisin rahan vuoksi väkisin väännettyä jatko-osaa. Se jääkin nähtäväksi, osaako Disney tämän menestyksen jälkeen "let it go", vai onko kolmas Frozen jo suunnitteilla...
Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Frozen II, 2019, Walt Disney Pictures, Walt Disney Animation Studios
Ohjaus: Thurop Van Orman Pääosissa: Jason Sudeikis, Josh Gad, Danny McBride, Rachel Bloom, Leslie Jones, Bill Hader, Awkwafina, Sterling K. Brown, Eugenio Derbez, Peter Dinklage, Dove Cameron, Brooklyn Prince ja Nicki Minaj Genre: animaatio, seikkailu, komedia Kesto: 1 tunti 36 minuuttia Ikäraja: 7
Suomalaisen Rovio-yhtiön Angry Birds -megahittipeliin perustuva animaatioAngry Birds -elokuva(The Angry Birds Movie - 2016) oli iso menestys, joten jatkoa päätettiin tehdä. Käsikirjoituksen työstö alkoi ja tekijät halusivat tarjota jotain, mitä ensimmäisessä osassa ei nähty. Animointiprosessi lähti käyntiin ja nyt Angry Birds -elokuva 2 saa ensi-iltansa. Itse en odottanut leffan näkemistä lähes lainkaan, sillä ensimmäinen osa oli mielestäni aika keskinkertaista hömppää. En ole koskaan ollut innoissani Angry Birdsistä, vaikka olen tyytyväisesti viime aikoina pelannut muutaman kerran pelin VR-versiota, mikä on huomattavasti hauskempi kuin puhelinversio. Tämä ei kuitenkaan saanut minua innostumaan elokuvan näkemisestä ja olenkin läpi vuoden jatkuvasti unohtanut leffan ilmestymisen. Kävin kuitenkin mahdollisimman positiivisin mielin katsomassa elokuvan sen lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa.
Lintujen ja possujen täytyy lyöttäytyä yhteen, kun molempien saaria uhkaavat jäisen saaren kotkat, joiden johtaja Zeta on kyllästynyt kylmyyteen.
Tutut hahmot peleistä ja ensimmäisestä elokuvasta tekevät paluun. Punaista lintu Rediä (Jason Sudeikis) juhlitaan sankarina, mutta samalla hän kokee olonsa yksinäiseksi ja merkityksettömäksi. Keltainen ja vauhdikas Sakke (Josh Gad) taas ärsyttää koko leffan ajan ja suuri osa hänen vitseistään vain raivostuttaa. Räjähtävä Pommi (Danny McBride) on pidettävä hömelö, jonka tyhmyys menee välillä turhankin pitkälle. Pääkolmikko toimii osittain ihan kivasti ja Redin tympeys hölmöjen ystäviensä vierellä on samaistuttavaa. Myös ensimmäisestä leffasta tuttu Mahti Kotka (Peter Dinklage) nähdään toistamiseen, mutta hahmoa hyödynnetään aika kömpelösti. Uutena lintuna esitellään Saken älykkösisko Silver (Rachel Bloom), jonka täytyy usein keksiä keino pelastaakseen pääkolmikon pulasta. Possuja johtava Leonardkin (Bill Hader) tekee paluun ja hän saa rinnalleen häntä auttavan Oonan (Awkwafina) ja Rediäkin tympeämmän neron Karin (Sterling K. Brown). Siinä, missä ensimmäinen leffa sai hieman kritiikkiä siitä, että sen sanoma tuntuu vahingossa olevan, että erilaiset ja ulkomaalta tulevat ovat vihollisia ja heidät täytyy karkottaa, tässä yritetään korjailla tätä pistämällä linnut ja possut toimimaan yhdessä. Tämä onkin mukava idea, ottaen huomioon, kuinka Angry Birds -peleissä lajit ovat olleet koko ajan toisiaan vastaan, mutta valitettavasti homma jää lähinnä idean tasolle. Possut jäävät lopulta todella pienelle huomiolle ja loppujen lopuksi elokuva seuraa jälleen lähinnä lintuja. Vastaansa linnut ja possut saavat kotkat ja heitä johtavan Zetan (Leslie Jones). Kotkien saari on jään peitossa ja heidän olonsa siellä ovat kauheat. Ei olekaan ihme, että he haluavat sieltä mukavampiin olosuhteisiin. Zetan juoni sotia lintuja ja possuja vastaan on kuitenkin aika urpo, minkä lisäksi Zeta itse on todella rasittava hahmo. Tekijät ovat selvästi yrittäneet luoda ymmärrettävää motiivia hahmon taustalle, jotta katsojana ymmärtäisi hänen puolensa, mutta tässäkin kompastellaan, eikä päästä maaliin asti.
Itse asiassa koko Angry Birds -elokuva 2 on iso hutilaukaus. Jo ensimmäinen leffa oli keskinkertainen, mutta on käsittämätöntä, kuinka paljon huonompi tämä jatko-osa onnistuu olemaan. Saken tavoin leffa on liiankin vauhdikas, mutta samalla se on puuduttavan tylsä. Filmi tuntuu kulkevan turbovauhtia eteenpäin, mutta samalla se matelee kuin etana. Ohut juoni on täytynyt venyttää äärimmilleen vitseillä, mitkä olisi pitänyt poistaa jo käsikirjoitusvaiheessa ja jatkuvilla tanssinumeroilla, mitkä ainakin omalla kohdalla nostivat ärsyytymiskäyrää huomattavasti. Leffaan on ängetty mahdollisimman paljon isoja hittikappaleita viime vuosikymmenten varrelta ja elokuvassa kuullaankin niin David Bowien "Space Odditya" ja Survivorin "Eye of the Tigeria" kuin DJ Snaken ja Lil Jonin "Turn Down For Whatia" ja Right Said Fredin "I'm Too Sexyä" - puhumattakaan Eric Carmenin "All By Myselfistä" ja Europen "The Final Countdownista". Aivan kuin leffa yrittäisi saada katsojan pitämään leffasta pitämällä sisällään paljon kappaleita, jotka katsoja tietää ja joista pitää. Itseäni jatkuvat tutut ja liiankin usein elokuvissa käytetyt kappaleet häiritsivät, etenkin kun niitäkin hyödynnetään kehnosti.
Lisäksi Angry Birds -elokuva 2 on tuskallisen epähauska. Naurahdin leffan aikana pari kertaa ja lähinnä sille, kuinka huonoja kyseiset vitsit ovat. Elokuvan kestoa on venytetty lisäämällä irtonaisilta sketseiltä tuntuvia pätkiä mukaan. Ne keskeyttävät tarinan kulun välillä turhankin pitkäksi aikaa, mikä vain lisää pitkästyttävyyttä. Toisaalta yllättäen parasta koko leffassa on juurikin tällainen päälleliimatulta tuntuva sketsi, missä kolme pientä lintua kadottavat munat ja yrittävät löytää ne. Aivan kuin Roviolla olisi ollut tällainen lyhytleffa ja se on päätetty tunkea mukaan itse elokuvaan. Irrallisena lyhärinä se voisikin olla hauska ja aivan varmasti paljon parempi kuin tämä elokuva. Pienet lapset löytävät luultavasti riemua lintujen ja possujen toilailuista, mutta itselle ne toilailutkin olivat liian laiskasti toteutettuja, jotta ne olisivat naurattaneet. Lapsille tämä siis mitä luultavimmin toimii, mutta teineille ja aikuisille tämä saattaa olla erittäin turhauttava, ärsyttävä ja pitkäveteinen katselukokemus... ja kestoahan on siis vain puolitoista tuntia.
Jos leffaa voi jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Elokuvan animaatiojälki on todella taidokasta ja tyylikästä. Lähikuvissa voi erottaa lintujen yksittäiset sulat ja laajoissa kuvissa on mahtavaa ihastella vaikuttavia maisemia. Animaattorit ovat tehneet todella pikkutarkkaa työtä. Eritoten pidän siitä, kuinka värikäs elokuva Angry Birds -elokuva 2 on. Läpi leffan nähdään kirkkaita värejä ja vaikka katselukokemus ei muuten ollut mieluinen, auttoi erittäin mainio animaatiojälki kestämään loppuun asti. Ääniefektitkin ovat hyvin toteutettuja. Musiikkien sävellyksestä vastaa Heitor Pereira, mutta hänen työnsä ei koskaan pääse esille jatkuvien hittijumputuksien vuoksi. Yllättävää kyllä, Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuulla lähes lainkaan leffan aikana.
Yhteenveto:Angry Birds -elokuva 2 on käsittämätön rimanalitus ja yksi huonoimmista animaatioelokuvista vuosiin. Elokuva on visuaalisesti tyylikäs ja animaattorit ovat tehneet taidokasta työtä, mutta se ei auta, kun leffa epäonnistuu muuten aika lailla kaikessa. Juoni on todella ohut ja jotta elokuva on saatu edes puolentoista tunnin mittaan, on sitä pitänyt venyttää hullun lailla irtosketsien ja typerien tanssinumeroiden kautta, mikä tekee katselukokemusta pitkästyttävän. Itse Angry Birdsin tunnusmusiikkia ei kuitenkaan kuulla, vaan leffa on täynnä hittikappaleita, joista muutamien käyttäminen elokuvissa pitäisi tässä kohtaa olla jo laitonta. Leffan vitsit eivät naurata (ja jos ne naurattavat, niin nauru syntyy vitsien surkeudesta) ja monet jutut ovat todella ärsyttäviä. Itse pääpahis Zeta on erittäin rasittava, kuten on myös vauhdikas Sakke. Loppujen lopuksi parasta leffassa on irralliselta lyhytelokuvalta tuntuva juonikuvio munia etsivistä lintulapsista. Se oli huomattavasti parempi kuin kaikki muu elokuvassa ja olisinkin mieluummin katsonut ihan vain sen lyhärinä. Lapsille tämän sekoilu varmaan toimii (vaikka filmi aliarvioi lapsikatsojia todella paljon), mutta aikuisille tämä voi olla todella vaikea kokemus. Suosittelenkin jättämään Angry Birds -elokuva 2:n väliin ja odottamaan, että erinomainen Toy Story 4 (2019) saapuu teattereihin syyskuun alussa. Tämän elokuvan näkemistä ei auttanut yhtään, että näin Toy Story 4:n juuri ennen tätä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Angry Birds Movie 2, 2019, Rovio Animation, Sony Pictures Animation
Ohjaus: Shane Black Pääosissa: Boyd Holbrook, Olivia Munn, Jacob Tremblay, Trevante Rhodes, Sterling K. Brown, Keegan-Michael Key, Thomas Jane, Alfie Allen, Augusto Aguilera ja Yvonne Strahovski Genre: toiminta, jännitys, scifi Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 16
Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja(Predator - 1987) oli suuri menestys, joten jatkoa päätettiin tietenkin tehdä.Predator 2 - Saalistaja(Predator 2 - 1990) ei kuitenkaan tuottanut läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten sarja jäi siltä erää siihen. 2000-luvun alussa predator-olennon suosiota yritettiin nostaa yhdistämällä se Alien-elokuvista (1978-) tuttuun avaruushirviöön leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nekin saivat kehnon vastaanoton. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt Predators(2010) otettiin tarpeeksi lämpimästi vastaan, jotta voitiin sanoa, että olennolla olisi vielä tulevaisuus. Hahmon oikeudet omistava 20th Century Fox -yhtiö alkoikin välittömästi suunnittelemaan uutta leffaa ja vuonna 2014 ilmoitettiin, että alkuperäisessä Predatorissa näytellyt Shane Black ohjaisi uuden elokuvan. Kuvaukset lähtivät viimein käyntiin helmikuussa 2017 ja nyt The Predator on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse tutustuin predator-olentoon jo lapsena, kun näin ensimmäisen Alien vs. Predator -leffan. Innostuin olennosta välittömästi ja olen odottanut vuosia näkeväni predatorin omin silmin valkokankaalla. Kun kuulin The Predatorista, innostuin suuresti, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Filmin trailerit alkoivat kuitenkin laskea odotuksiani, sillä ne eivät näyttäneet kovin kummoisilta, mutta toivoin silti itse elokuvan tekevän vaikutuksen. Meninkin katsomaan The Predatorin mahdollisimman avoimin mielin sen lehdistönäytökseen. Valitettavasti ensimmäistä näytöstä ei saatu toimimaan, joten näin elokuvan vasta päivää ennen ensi-iltaa, mutta toisaalta lisäodotus sai minut innostumaan filmin näkemistä hieman enemmän.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien sarjan ensimmäistä osaa Predator - saalistaja!
Hömelöt sotilaat ja biologi joutuvat taistelemaan avaruuden muukalaisia vastaan, jotka ovat ihmisten harmiksi päivittäneet aseistustaan.
Elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi kuuden kummallisen ja hölmön, mutta tehokkaan sotilaan porukkaan. Tarinan keskiössä on tarkka-ampuja Quinn McKenna, jota näyttelee yllättävän hyvin osaansa sopiva Boyd Holbrook. Holbrook on aiemmin jättänyt minut kylmäksi roolitöidensä kanssa, mutta tässä leffassa hän on nappivalinta vaaralliseksi ampujaksi, sekä vitsiniekaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän tekee Quinnista pidettävän hahmon heti alussa ja vie katsojan mukaansa seikkailulle. Holbrook ei ole kuitenkaan ainoa yllättävän osuva valinta, mitä roolittajat ovat tehneet. Trevante Rhodes on erittäin cool ja pidettävä Nebraska-nimisenä sotilaana, joka katsoo muiden ryhmäläisten perään. Moonlightissa(2016) hieman puisevan roolityön tehnyt Rhodes vakuutti minut vihdoin lahjoillaan ja toivon näkeväni häntä tulevaisuudessa. Jokseenkin unohdettu Thomas Jane on hulvaton stressihäiriöstä kärsivänä ja rivouksia puhuvana Baxleyna ja vielä hauskempi on Keegan-Michael Key hassuttelevana Coylena. Pääasiassa komedioista tunnetun Keyn roolitusta kritisoitiin paljon etukäteen, mutta hän suoriutuukin osastaan hienosti, eikä outoa kyllä käy kertaakaan ärsyttäväksi. Hieman pienempään osaan sotilaista jäävät uskovainen Nettles (Augusto Aguilera) ja lippispäinen Lynch (Alfie Allen). Tovereidensa rinnalla kaksikko jää aika unohdettavaksi, vaikka tarjoaakin muutamat hyvät naurut. Sotilaiden mukaan lähtee Olivia Munnin näyttelemä biologi Casey Bracket, joka on odottanut koko elämänsä tapaavansa avaruusolion. Vaikka Casey jää hahmona hieman tylsäksi, on hienoa, että hän lähtee jatkuvasti taistoon mukaan, eikä suostu jäämään sotilaiden varjoon. Munn on oiva valinta rooliinsa ja on suuri sääli, mitä hänelle on tapahtunut tämän elokuvan teon seurauksena. Munn nimittäin sai selville, että yksi sivuosanäyttelijöistä on tuomittu seksirikollinen ja ilmoitettuaan tästä Foxille, yhtiö pakotti ohjaaja Blackin poistamaan näyttelijän leffasta. Jostain syystä tämä johti siihen, että työryhmä alkoi syrjimään Munnia, joka on sanonut harkitsevansa näyttelemisen lopettamista, jos meininki Hollywoodissa jatkuu tällaisena. Elokuvassa nähdään myös mm. Sterling K. Brown predatoreja jahtaavana agentti Traegerina, Jacob Tremblay Quinnin poikana Roryna ja Yvonne Strahovski tämän äitinä. Strahovskin osuus jää pieneksi, mutta Tremblay osoittaa jälleen kerran olevansa mitä mainioin lapsinäyttelijä, jolla on kirkas tulevaisuus edessään, kunhan hän ei vain pilaa uraansa päihteillä tai antamalla pissan nousta päähänsä. Brown taas jättää aika ristiriitaiset tunteet, sillä tavallaan hän sopii erittäin hyvin osaansa, eikä hänen suorituksessaan ole sinänsä mitään vikaa, mutta hänen hahmonsa jättää paljon toivomisen varaa.
The Predator jättää muutenkin toivomisen varaa, jos elokuvaa katsoo toivoen jotain erityislaatuista tarinaa. Kyseessä on hyvinkin simppeli leffa, missä pohjustetaan hahmot alussa tarpeeksi hyvin, jotta loppufilmi voidaan lähinnä rymistellä erilaisten toimintakohtausten parissa. Elokuvasta löytyy selkeää epäloogisuutta tarinassa, jos sitä alkaa tosissaan pohtimaan. Kerronta on myös paikoitellen hieman kummallista, sillä muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä kuin niistä olisi leikattu pois kuvia, joiden pitäisi olla tietyissä väleissä, jotta kohtaukset olisivat kokonaisia. Tämä johtuu varmasti studion pakottamista uusintakuvauksista kehnon testiyleisöreaktion jälkeen. Voi nimittäin olla, ettei kuvia leikattu pois, vaan niitä ei koskaan kuvattukaan ja lisätyt kohdat eivät vain yhdisty muuhun leffaan erityisen hyvin. Mukana on selkeitä pöhköyksiä ja hölmöyksiä, mistä jotkut katsojat eivät varmasti pidä. Hahmoja kehitetään vain juuri ja juuri, eikä erityistä syvällisyyttä leffasta löydy. Mutta toisaalta kun miettii, niin alkuperäistä Predator - saalistajaahan kritisoitiin aikoinaan siitä, että se on vain urpo toimintaelokuva ja nykyään sitä pidetään kasariklassikkona. En todellakaan sano, että The Predator jäisi elämään yhtä ikimuistoisena, mutta sen sanon, ettei sotilaiden ja avaruushirviön taistelusta kannattakaan odottaa mitään spesiaalia tarinapuolella. Filmi ei onneksi tuhlaa aikaansa luodakseen uudestaan alkuperäisen osan mystisyyttä, vaan tietää, että on turhaa piilotella predatoria, sillä toisin kuin vuonna 1987, tänä päivänä kaikki katsojat tietävät, mikä sotilailla on vastassa.
Tarinapuoleltaan kyseessä ei siis ole mikään mullistava teos, mutta puhtaana viihteenä The Predator tarjoaa aivan mieletöntä hupia! Tällaista vuoristoratakyytiä olen odottanut aika lailla koko kesän. Shane Black on täysin tietoinen siitä, kuinka pöhkö leffan idea on ja pistää vain täysillä haisemaan. Elokuva sisältää aivan hulvatonta ja (mikä parasta) todella törkeää huumoria, useita toimintakohtauksia, missä ei todellakaan pihtailla raakuuksien kanssa, sekä erinomaista tunnelmaa, mikä syntyy sotilasjengin upeasti luodusta ryhmähengestä. Menin katsomaan The Predatoria predatorien takia, mutta uppouduinkin siihen mahtavasti kirjoitetun porukan takia. Sotilaat ovat kuin humalaisia parhaita kavereita viettämässä kesäistä mökki-iltaa ja heidän puuhiaan on suuri ilo seurata. Hahmot ovat ihanan törkyturpaisia ja heittävät todella epäkorrektia läppää. Tähän vielä päälle avaruuden vaarallisimpia saalistajia, niin ei voi muuta kuin nauttia! Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että liiallinen huumori pilaisi elokuvan, mutta se yhdistyykin täydellisesti ääriväkivaltaiseen toimintaan. Veri roiskuu, ihmisiä revitään palasiksi, suolet valuvat ulos ja jotkut jopa räjähtävät niin, että heidän sisälmyksensä lentelevät ympäriinsä. Elokuva tarjoaa hengähdystaukoja vain sen verran kuin välttämättömästi tarvitsee ja muuten se painelee kunnolla menemään. Ennen kuin huomaakaan, leffa on jo päättynyt, enkä itse ainakaan malta odottaa, että pääsen kokemaan The Predatorin uudestaan. Näin hauskaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan! Pystyin jollain tapaa antamaan anteeksi juonen hölmöydet ja uusintakuvausten aiheuttamat kummallisuudet, sillä ryhmädynamiikka, tunnelma, raakuus ja huumori toimivat niin käsittämättömän hyvin. Ainoastaan ihan viimeisen kohtauksen ennen lopputekstejä olisin itse poistanut, sillä siinä mennään sellaisen typeryyden puolelle, etten ole varma, haluanko nähdä kohtauksen lupailemaa jatkoa.
Vaikka kyseessä on ison studion kassamagneettileffa, on hienoa, kuinka paljon omaa tyyliään ohjaaja Shane Black on saanut tuoda mukaan leffaan. Black on selvästi lähtenyt tekemään omannäköistä elokuvaansa, eikä onneksi kopioi edellisten filmien juonikuvioita. Hän laajentaa sarjan maailmaa hienosti, mutta on myös upeaa, että hän jättää tietyt asiat kertomatta ja antaa katsojan tehdä omia tulkintojaan, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Black on selvästi koetellut rajojaan huumorin kanssa, mikä on mahtavaa nykypäivän maailmassa, missä pieninkin vitsi koetaan hirveänä. Black olisi toki voinut käsikirjoitusvaiheessa oikoa tiettyä aukkoa tarinassaan, mutta korjailee sitä onneksi taidokkaalla ohjauksellaan. Hän on myös kirjoittanut mukaan useita viittauksia aiempiin Predator-leffoihin, sekä yllättäen myös Alien vs. Predatoriin. Leikkaus filmissä tosiaan kärsii paikoitellen, mutta kuvauspuoli on kuitenkin kunnossa. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, jotka on valaistu mestarillisesti. On hienoa, että vaikka elokuva tapahtuu pääasiassa yöaikaan, leffa ei ole Aliens vs. Predator 2:n tavoin täysin pimeä, vaan tapahtumat näkee selkeästi. Puvustuksella ja maskeerauksella toteutettu predator näyttää aivan täydelliseltä, ja onkin sääli, että filmin muut olennot ovat tietokoneella toteutettuja, sillä ne eivät näytä läheskään yhtä hyvältä. Ääniefektit ovat kuitenkin loistavat ja on mahtavaa päästä kuuntelemaan tuttuja predator-ääniä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole valitettavasti onnistunut tekemään mitään uutta ja mielenkiintoista musiikkien puolella, mutta kierrättää juuri oikeissa kohtauksissa alkuperäisen Predatorin melodioita.
Yhteenveto:The Predator on tarinaongelmistaan huolimatta niin mukaansatempaavan viihdyttävä, hulvattoman hauska ja ihanan raaka pläjäys, että siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia täysillä. Elokuva on onneksi täysin itsetietoinen hölmöydestään, eikä koskaan ota itseään liian vakavasti. Ohjaaja Shane Black yhdistelee taidokkaasti törkyhuumoria verisiin toimintakohtauksiin, minkä lisäksi hän on saanut luotua erinomaista henkeä sotilasporukan välille. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä rooleissaan ja saavat urpot hahmonsa niin pidettäviksi, ettei elokuva edes tarvitsisi avaruushirviöitä, jotta se saa katsojan viihtymään. Onneksi avaruusmöröt ovat kuitenkin mukana ja klassinen predator näyttää yhä tänäkin päivänä tajuttoman siistiltä. Harmi vain, että muiden hirviöiden digitaalisuus suorastaan paistaa läpi. Leikkauksessa leffasta huomaa, että siitä puuttuu joitain oleellisia kuvia, jotta kohtaukset tuntuisivat kokonaisilta, minkä lisäksi tarinassa on selkeä aukko, mitä Black olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Ohjaajan luoma tunnelma on kuitenkin niin mainio, että tietyt virheet voi katsoa sormien läpi. Loistava ryhmädynamiikka, hysteerisen hauskat läpät ja veriset toimintakohtaukset olivat tarpeeksi minulle, jotta voin kutsua The Predatoria erittäin oivalliseksi viihteeksi. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka tiedostavat alkuperäisen Predator - saalistajan hölmöyden ja fanittavat Shane Blackin leffoja. Merkityksellistä tarinaa kaipaaville elokuva tuottaa pettymyksen, minkä lisäksi olen varma, että epäkorrekti huumori tulee tänä päivänä raivostuttamaan monet katsojat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Predator, 2018, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, TSG Entertainment, Canada Film Capital, Dark Castle Entertainment
Ohjaus: Drew Pearce Pääosissa: Jodie Foster, Sterling K. Brown, Sofia Boutella, Dave Bautista, Charlie Day, Brian Tyree Henry, Zachary Quinto, Jenny Slate ja Jeff Goldblum Genre: toiminta, jännitys Kesto: 1 tunti 34 minuuttia Ikäraja: 16
Hotel Artemis on käsikirjoittaja-ohjaaja Drew Pearcen esikoiselokuva. Saatuaan idean leffaan Pearce kauppasi sitä eri yhtiöille, kunnes Lionsgate innostui siitä ja elokuvan teko lähti kunnolla liikkeelle. Kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja lopulta Hotel Artemis sai ensi-iltansa useissa maissa jo kesäkuun alussa 2018. Nyt elokuva saapuu myös Suomeen. En erityisemmin tiennyt, mitä ajatella, kun menin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen. Elokuva sisälsi vaikuttavan näyttelijäkaartin, mutta en ollut kuullut lainkaan kehuja, vaan lähinnä vain hyvin keskinkertaista palautetta. Toivoin leffan yllättävän positiivisesti, mutta olin silti varautunut, istuessani elokuvateatterin salissa odottamassa Hotel Artemiksen alkamista.
Vuonna 2028 hotelli Artemis on rikollisten turvapaikka vesipulan aiheuttamien mellakoiden täyttämässä Los Angelesissa. Mellakoiden pahentuessa hotellia johtava hoitaja Thomas joutuu kokemaan tavallista rankemman päivän...
Hotelli Artemista pyörittävän hoitaja Thomasin roolissa nähdään Jodie Foster, joka tekee ensimmäisen elokuvaroolinsa sitten vuoden 2013 Elysiumin. Ja onpas erittäin mukava nähdä Foster pitkästä aikaa näyttelemässä ja osoittamassa lahjakkuuttaan! Foster varastaa show'n hienolla roolityöllään, eikä häneltä heikkoa hetkeä löydy. Näyttelijä puhuu nopeasti, mutta selkeästi ja tekee paljon ilmeillään ja eleillään. Hoitaja Thomas on kiireinen hahmo, joka on nähnyt paljon elämänsä aikana, minkä takia hotellin pyörittäminen sujuu häneltä helposti. Leffan aikana hahmolle luodaan kiinnostavaa taustaa, mikä avaa paremmin katsojille, miksi hän on päätynyt tällaiseen bisnekseen. Elokuvan aikana hotelli Artemiksessa käy erilaisia rikollisia, joilla on omat syynsä vierailulleen. Sterling K. Brown näyttelee Shermania, joka veljensä Honolulun (Brian Tyree Henry) kanssa pakenee poliiseja pieleen menneen ryöstökeikan jälkeen. Sofia Boutella taas on salamurhaaja Nizza ja Charlie Day on jostain syystä roolitettu aseita kauppaavaksi Acapulcoksi. Vaikka Day sopiikin paremmin rikollisesti rahaa tekeväksi kuin puhtaaksi tappajaksi, ei hänen roolityönsä ole kaksinen. Day lähinnä puhuu ärsyttävän kovaan ääneen läpi leffan ja valittaa ties mistä. Boutella sen sijaan on jo useasti aiemmin osoittanut uskottavuutensa toimintarooleissa ja siksi hän sopiikin täydellisesti salamurhaajaksi. Onkin vain sääli, että Boutella tuntuu jatkuvasti jäävän joka leffassa vastanäyttelijöidensä varjoon. Brown on oikein mainio hahmona, joka on tehnyt pahoja asioita, mutta joka ei selkeästi ole oikeasti paha ihminen. Näin katsojan on helpompi samaistua häneen. Honolulu-veli ei valitettavasti pääse paljoa esille, mutta Henry on kelpo kohtauksissaan. Filmissä nähdään myös Marvelin Guardians of the Galaxy -elokuvista (2014-) tuttu Dave "Drax" Bautista hoitaja Thomasia auttavana Everestinä, joka on samalla sekä toinen hoitaja että paikan turvamies ison kokonsa takia; sekä erinomainen Jeff Goldblum alamaailman pelätyimpänä mafiapomona, Susikinginä (kyllä, häntä ihan tosissaan kutsutaan Susikingiksi) ja uusista Star Trek -leffoista (2009-2016) tuttu Zachary "Spock" Quinto hänen yli-innokkaana rikollispoikanaan. Bautista näyttää jälleen, ettei hän ole pelkkää muskelia, vaan myös varteenotettava näyttelijä, mutta Quinton roolityö jättää kylmäksi. On myös harmi, kuinka alikäytetty Goldblum lopulta on.
Hotel Artemiksen ehdottomasti parasta antia on sen maailma. Dystopinen tulevaisuuskuva ei tietenkään ole mitään uutta, mutta elokuva todella panostaa saadakseen maailmansa tuntumaan mahdollisimman todelliselta. Eräs megayhtiö pihtailee vesivarantojensa kanssa, mikä ajaa kansan riehuvaan mielenosoitukseen, mikä aiheuttaa vakavia vahinkoja monille ihmisille sekä rakennuksille. Hotelli Artemiksen katolla tapahtuvien kohtausten aikana nähtävät taustat ovat vaikuttavia, kun kaukana voi nähdä riehuvia tulipaloja ja satunnaisia ohjuksia osumassa helikoptereihin, jotka lentävät päin pilvenpiirtäjiä. Vaikka filmi näyttää usein olevan tätä päivää, tulee vuosi 2028 hienosti esille pienillä jutuilla, kuten hologrammeilla sekä poliisien robottimaisilla asusteilla. Myös itse hotelli on erinomaisesti luotu paikka. Tämäkään ei ole kovin uusi idea ja samanlainen rikollisten turvapaikka on nähty lähivuosina esimerkiksi John Wickissä (2014), mutta se, että lähes koko filmi tapahtuu hotellin sisällä, tuo mukaan tarpeeksi raikkautta ja kiehtovuutta. Mielenkiintoisia ovat tosiaan hotellin väkikin, vaikka heistä päästään myös elokuvan heikompaan puoleen.
Filmin jokaiselle hahmolle on nimittäin pyritty luomaan mutkikas juonikuvio, jolloin elokuva kertoo useita tarinoita samaan aikaan, jotka lopulta joko nivoutuvat yhteen tai jäävät johonkin puolitiehen. Hotel Artemiksella on kestoa vain puolitoista tuntia, mikä on hyvin lyhyt aika kertoa näin monta juonikuviota päällekäin. Siksi ei olekaan ihme, että kaikkia niitä ei voida käsitellä kunnolla. Leffa olisi selkeästi kokonaisempi teos, jos siitä olisi karsittu edes pari juonikuviota pois. Eri kuvioiden seuraamista onneksi helpottaa se, että leffa tapahtuu yhden päivän ja yön aikana, jolloin se kulkee hyvin suoraviivaisesti eteenpäin, eikä muutamaa kohtaa lukuunottamatta hypi ajassa taaksepäin. Yksi ainoa vuorokausi on hyvä ratkaisu myös siksi, että näin se tarjoaa katsojalle lyhyen katsauksen ohjaajakäsikirjoittaja Pearcen pelottavaan tulevaisuuden kuvaan. Filmi luo oivallisesti jännitettä, kun ei voi olla täysin varma, mistä syistä eri rikolliset ovat vierailulla ja kun suuri mellakka lähestyy hitaasti kohti hotellia soihdut ja tuliaseet koholla. Mellakat tuovat jännitettä myös sillä, että niiden takia sähköt katkeilevat vähän väliä, mikä aiheuttaa ongelmia hotellissa. Jatkuvasta taustalla kuuluvasta tykityksestä huolimatta leffa sisältää valitettavan vähän toimintaa. Mukana on pari hassua tyylikästä toimintakohtausta, mutta haahuilevan puolen välin paikkeilla se olisi kaivannut hieman lisäpuhtia vaikkapa nyrkkitappelun muodossa.
Elokuvan on tosiaan ohjannut ja käsikirjoittanut Drew Pearce, joka tekee esikoiselokuvassaan oikein kelpoa työtä. Pearce on onnistunut luomaan kiehtovan maailman ja mielenkiintoisen tarinan. Harmi vain, että tuntuu siltä kuin hän olisi kiirehtinyt läpi käsikirjoitusvaiheen, jotta pääsisi vihdoin toimimaan ohjaajana kuvaustilanteessa, jolloin mukaan on päätynyt outoja aukkoja, jotka olisi voinut paikata todella helposti keskittymällä. Pearcen kirjoittamat repliikit ovat kuitenkin mainioita, etenkin Jodie Fosterin höpöttäminä. Hotel Artemis on tekniseltä toteutukseltaan erittäin tyylikkään näköinen. Itse hotellin lavasteet ovat upean näyttävät ja hotelliin - kuten muuhunkin maailmaan - on saatu todentuntua tekemällä paikoista kuluneita, mikä jo automaattisesti herättää ajatuksen katsojan päässä, että näissä paikoissa olisi asuttu vuosikymmeniä. Maailmaa esittelee taiturimainen kuvaus ja on hienoa, ettei leikkauksessa ole pätkitty toimintakohtauksia sekaviksi. Maskeeraukset ovat oivallisia, kuten on myös puvustus. Visuaaliset tehosteet ovat yllättävänkin näyttävät vaivaiset 15 miljoonaa dollaria maksaneeksi teokseksi. Äänimaailma on hienosti rakennettu hotellin sisällä kuuluvista äänistä aina ulkona kaikuviin mellakan synnyttämiin ääniin asti. Musiikit säveltäneen Cliff Martinezin työ pääsee usein hyvin esille ja hän on onnistunut luomaan mukavaa tunnelmointia.
Yhteenveto:Hotel Artemis on kelpo esikoisohjaus Drew Pearcelta, mutta jos Pearce olisi panostanut kunnolla myös käsikirjoitukseen, olisi elokuva vielä parempi. Suuri määrä erilaisia juonikuvioita tekee leffasta paikoitellen turhan raskasta seurattavaa, eikä vaivaiset puolitoista tuntia kestävä filmi tietenkään pysty viemään kaikkia kuvioita loppuun saakka. Käsikirjoituksensa ongelmia Pearce kuitenkin korjailee kiehtovalla maailmallaan. Hotelli Artemis on todella mielenkiintoinen ja yllättävän todentuntuinen paikka. Ulkona riehuvat mellakat lisäävät tarinaan jännitystä ja katsoja odottaa kiinnostuneena, miten käy, kun mellakat pääsevät hotellille asti. Valitettavasti filmi säästelee liikaa toiminnassa yrittäessään epätoivoisesti punoa juonen lankoja yhteen. Etenkin puoliväli kaipaisi pientä mäiskettä. Visuaalisesti filmi on kuitenkin erittäin tyylikäs aina hienoista lavasteista mainioon kuvaukseen. Näyttelijät tekevät paria poikkeusta lukuunottamatta oivallista työtä. Bautista ja Boutella osoittavat jälleen kuuluvansa toimintarooleihin, mutta filmin todellinen tähti on loistava Jodie Foster, joka voisi tehdä leffoja useammin kuin viiden vuoden välein. Jos olet kiinnostunut ankeista tulevaisuudenkuvista ja haluat pitkästä aikaa nähdä elokuvan rikollisten näkökulmasta, voi Hotel Artemis sopia sinulle. Jo näyttelijäkaartinsa takia se kannattaa vilkaista, muttei elokuvan takia välttämättä kannata ihan leffateattereihin asti raahautua. Lopputekstien aikana nähdään vielä todella lyhyt kohtaus.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.7.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.traileraddict.com
Hotel Artemis, 2018, The Ink Factory, Marc Platt Productions, Point of No Return
