Näyttelijät: Tallulah Evans, Delphi Evans, Alfie Allen, Jill Halfpenny, Vikash Bhai, Levi Brown, Niamh Walsh, Victoria Ekanoye ja Kiran Krishnakumar
Genre: trilleri
Jaksomäärä: 6
Jakson kesto: 46 minuuttia - 53 minuuttia - Yhteiskesto: noin 5 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
Girl Taken, eli suomalaisittain Siepattu tyttö perustuu Hollie Overtonin kirjaan Baby Doll vuodelta 2016. Clapperboard Studios hankki kirjan filmatisointioikeudet ja teki diilin Paramount+:n kanssa levityksestä. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2025 Espanjassa ja Isossa-Britanniassa Siepattu tyttö julkaistiin jo tammikuussa 2026. Suomeen sarja saapui kaksi kuukautta myöhemmin SkyShowtimen kautta. Itse kiinnostuin, kun huomasin Game of Thronesista (2011-2019) tutun Alfie Allenin tähdittävän uutta trilleriminisarjaa ja katsoinkin Siepatun tytön pian sen ilmestymisen jälkeen.
Riserin perheen elämä muuttuu painajaiseksi, kun paikallisen koulun opettaja sieppaa toisen perheen kaksossiskoista.
Tosielämänkin siskot Tallulah ja Delphi Evans näyttelevät Riserin siskoksia Lilyä ja Abbya. Lily on kapinaluonteinen, viettäen iltansa mieluummin kavereiden kanssa hengailemalla ja päihteitä kokeilemalla. Abby sen sijaan on kirjojensa pariin vetäytyvä hissukka. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Lilyn sieppaa heidän opettajansa, Abbyn ihastuksenkohde Rick Hansen, jota näyttelee Alfie Allen. Evansit ovat kummatkin mainioita osissaan, tulkiten hienosti hahmojensa muuttumista hirveän tilanteen alkaessa. Hyvä on myös Allen, vaikka aluksi en ollut täysin vakuuttunut, että hän olisi mikään hurmuri, jollaisena osa oppilaista häntä pitää. Allen osaa kuitenkin onnistuneesti vaihdella skarpin ja mukavan opettajan ja karmivan ihmislieron välillä. Kun Rick paljastaa, mihin onkaan todellisuudessa kykeneväinen ja valmis, Allen osaa olla aidosti pelottava.
Sarjassa nähdään myös Jill Halfpenny Lilyn ja Abbyn alkoholismiin taipuvana äitinä Evenä, Levi Brown Lilyn poikaystävänä Wesinä, Vikash Bhai katoamista tutkimaan ryhtyvänä rikosylikonstaapeli Tommynä, sekä Niamh Walsh Rickin vaimona Zoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan. Halfpenny suoriutuu mainiosti vaativasta roolistaan yhtä tytärtä surevana ja samalla toista tytärtään laiminlyövänä äitinä ja Bhai on oiva valinta poliisiksi. Walsh taas esittää pätevästi Rickin sinisilmäistä vaimoa, joka jaksojen edetessä on selvästi myös omanlaisensa manipuloinnin uhri.
Siepattu tyttö nappasi minut heti koukkuunsa, enkä yhtään ihmettele, vaikka minisarjan kaikki kuusi noin tunnin mittaista jaksoa päätyisi tuijottamaan yhtä kyytiä saman illan aikana. Sarja esittelee hyvin hahmonsa, eikä aikaakaan, kun Rickin todelliset aikomukset käyvät selväksi ja jännitysnäytelmä käynnistyy. Kohtaukset Rickin salamajan kellarissa eivät suinkaan ole sieltä helpoimmasta päästä, vaan epämukava, suorastaan ahdistava ilmapiiri puskee teatterin ruudusta ulos ja ympäröi katsojan. On myös erittäin kiinnostavaa seurata muiden hahmojen reaktioita tilanteeseen ja yhä vain epätoivoisemmaksi muuttuvaa etsintäyritystä, kun päivät muuttuvat viikoiksi... sitten kuukausiksi... ja lopulta jopa vuosiksi.
Kuusi jaksoa on lopulta kenties turhan lyhyt mitta sarjalle, sillä etenkin ensimmäiset pari jaksoa saisi helposti venytettyä useammaksi, aikamoisen aikahyppelyn takia. Sarjan toinen puolisko on eri tavalla kiinnostava ja menemättä sen enempää spoilereihin, totean vain, että jälleen hahmojen reaktiot tilanteeseen ja poliisien tutkimukset pitävät mielenkiintoa tehokkaasti yllä. Muuten vahvan trillerin ainoa kömmähdys mielestäni on kuitenkin sen finaalijakso tiettyine ratkaisuneen. Sen lisäksi, että jaksosta löytyy kummallisia ja epäuskottavia vetoja, tuntuu siltä kuin jaksot olisivat yhä vain voimakkaammin johdatelleet katsojia tiettyyn paljastukseen, mutta lopulta ratkaisu onkin huomattavasti laiskempi. Heikohkostakin päätöksestä huolimatta mielsin Siepatun tytön erittäin hyväksi jännityssarjaksi vangitsevan tarinan, hyvien näyttelijöiden ja väkevästi rakennetun ilmapiirin ansiosta.
Sarjan ohjauksesta vastaavat Laura Way ja Bindu De Stoppani, jotka tekevät oivaa työtä näyttelijöiden ja tunnelman parissa, samalla kun David Turpinin johtama käsikirjoitustiimi kuljettaa kertomusta kiinnostavasti eteenpäin, vaikka alkupäätä olisikin voinut hieman laajentaa ja loppusuoraa miettiä uusiksi. Teknisesti Siepattu tyttö on pääasiassa toimiva, vaikka osaa katsojista voi häiritä, että Ison-Britannian sijaan sarja on kuvattu Espanjassa, minkä huomaa toisinaan arkkitehtuurista. Kameratyöskentely itsessään on kuitenkin oivallista, lavasteet mainiot, puvustus pätevää ja maskeeraajat tekevät Lilystä onnistuneesti koko ajan riutuneemman näköisen. Äänimaailmakin on osaavasti työstetty Andrew Simon McAllisterin säveltämiä musiikkeja myöten.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2026
Lähteet: televisiosarjan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja televisiosarjan juliste www.imdb.com
Ohjaus: Taika Waititi Pääosissa: Roman Griffin Davis, Thomasin McKenzie, Taika Waititi, Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen, Archie Yates ja Stephen Merchant Genre: komedia, draama Kesto: 1 tunti 48 minuuttia Ikäraja: 12
Jojo Rabbit on uusiseelantilaisen Taika Waititin uusi komediaelokuva ja se pohjautuu Christine Leunensin kirjaan "Caging Skies" vuodelta 2004.Waititi oli jo pidemmän aikaa suunnitellut filmiä ja ilmoitti sen teosta maaliskuussa 2018. Kuvaukset alkoivat samaisena kesänä ja lopulta Jojo Rabbit sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2019. Sen jälkeen leffaa on esitetty eri filmifestivaaleilla ja nyt se saapuu myös Suomeen. Itse kiinnostuin elokuvasta heti, kun kuulin siitä. Leffan juoni vaikutti täysin pähkähullulta ja sen traileri sai minut tosissaan innostumaan sen näkemisestä. Innostusta vain lisäsivät kaikenlaiset kehut, mitä luin ja meninkin erittäin positiivisin mielin katsomaan leffaa sen lehdistönäytökseen viime marraskuussa.
Natsi-Saksassa fanaatikkopoika Jojon paras ystävä on hänen mielikuvitusversionsa Adolf Hitleristä. Jojo unelmoi taistelevansa toisessa maailmansodassa natsien puolella ja että hän pääsisi todistamaan kykynsä todelliselle führerille, mutta miten käy, kun Jojo saa selville, että hänen äitinsä piilottelee juutalaistyttöä heidän kodissaan?
Pääroolissa Jojona nähdään nuori Roman Griffin Davis, joka tekee tässä ensimmäisen elokuvaroolinsa. Tätä ei onneksi huomaa lainkaan, vaan Davis on huikean hyvä valinta! Jojo on heti alusta alkaen kiinnostava henkilö. Aluksi Davisin sympaattisuus ja yllättävä lahjakkuus vetoaa katsojaan ja sen jälkeen hahmon kirjoitus ällistyttää. Jojo on kasvanut koko ikänsä natsipropagandan keskellä, tietäen maailmasta vain sen, mitä sensuurin ja sananvapaudettomuuden vallassa oleva maa kertoo hänelle. Jojo on aivopesty uskomaan, että hän on sankarien puolella ja tämä tekee hänestä usein surullisenkin tapauksen. Kun hänellä ei liiemmin ole kavereita, ei ole ihme, että hänen bestiksensä onkin mielikuvitus-Hitler. Elokuvan ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi itse näyttelee Adolf Hitleriä ja tekeekin hahmosta oikein tosissaan pilkkaa. Etukäteen leffa herätti paljon kritiikkiä siitä, kuinka Hitler esitetään hilpeänä veikkosena, mutta tässä täytyy muistaa, ettei kyseessä siis ole todellinen Hitler. Jojo ei ole koskaan tavannutkaan Hitleriä, vaan tämä mielikuvitusversio perustuu täysin natsipropagandan sepityksiin suuresta sankarista. Waititi on aikamoinen vekkuli roolissaan ja hulluttelee suurella antaumuksella.
Elokuvassa nähdään myös mm. Scarlett Johansson Jojon äitinä, Sam Rockwell nuoria saksalaisia kouluttavana kapteeni Klenzendorfina, Alfie Allen ja Rebel Wilson tämän avustajina, Stephen Merchant Gestapon salaisena poliisina, sekä Thomasin McKenzie Jojon kotona piilottelevana juutalaistyttö Elsana. Davisin tavoin nuori McKenziekin on nappivalinta rooliinsa, eikä leffa todellakaan heikkene, kun kuvaan jäävät vain nämä kaksi lapsinäyttelijää, sillä molemmat ovat erinomaisia. Muutkin näyttelijät tekevät erittäin hyvää työtä. Johansson tekee yhden uransa parhaista suorituksista Jojon äitinä, kun taas Rockwell, Allen, Wilson ja Merchant pitävät hauskaa pilkatessaan natseja hömelöillä hahmoillaan. Merchantista löytyy sopivaa kierouden ja huvittavuuden yhdistelmää Gestapon poliisina, kun taas Rockwell voisi näytellä alkoholisoitunutta äijää vaikka unissaan.
Ai että, Jojo Rabbit oli mahtava elokuva! Kun valitetaan, ettei kukaan enää keksi mitään uutta ja ettei mistään vaikeasta aiheesta saa enää tehdä pilkkaa, paikalle saapuu Taika Waititi, joka tarjoaa loistavan filmin, millä voi hyvästellä 2010-luvun ja aloittaa 2020-luvun. Leffa nappaa välittömästi mukaansa, vaikka ensimmäisen vartin ajan katsoja saattaakin jännittää, voiko Waititi tehdä onnistunutta vitsiä natsien sairaasta toiminnasta ja juutalaisten kaameasta elämästä toisen maailmansodan aikaan. Onneksi Waititi osaa asiansa mestarillisesti. Hän pystyy heittämään julmaakin läppää, mutta tietää myös, mihin asioihin ei kannata koskea huumorin voimin. Keskitysleirit jätetään esimerkiksi vitseistä pois ja hyvä niin. Juutalaisvitsit syntyvät lähinnä siitä, kuinka naurettavan typeriä väitteitä natsit esittävät heistä lapsille. Jojolle on uskoteltu juutalaisten olevan torahampaisia ja verenhimoisia raakalaisia, ja onkin ymmärrettävää, että kohtaus, jossa tämä löytää Elsa-tytön, on kuin kauhuelokuvasta. Elokuva onnistuu viemään katsojan päähenkilön natseja ihailevaan päähän, saa ymmärtämään, miksi Jojo toimii tietyllä tavalla, samalla painottaen, kuinka kipeää touhu oli tuohon aikaan Saksassa.
Jojo Rabbit on pullollaan mahtavaa keskisormen näyttämistä ja satiiria. Jatkuvasti leffassa viitataan natsien täysin älyttömiin ideoihin ja siihen, kuinka aivopestyjä urpoja suuri osa saksalaisista oli. Samalla se osaa myös vakavoitua ja näyttää, kuinka hirvittävää meno oli. Kuinka saksalaisten oli pakko totella natsien hirmuvaltaa, sillä pakoon on lähes mahdotonta päästä ja jos sinut saadaan kiinni, sinulta lähti henki. Ja sitten taas palataan niihin älyttömyyksiin. Mielikuvitus-Hitler harmittelee, jos Jojo ei "heilittelekään" hänen kanssaan, natsilasten leirillä poltetaan kirjoja iltanuotiolla ja Jojo pohtii, millaisella juutalaistaialla Elsa on onnistunut lumoamaan Jojon äidin auttamaan Elsaa. Väärissä käsissä filmi olisi kauheaa katsottavaa ja siinä on jatkuva riski epäonnistua merkittävässä kohtaa, jolloin koko teos romahtaisi kasaan kuin väärin aseteltu korttitalo. Waititi on kuitenkin paras tekijä tähän hommaan.
Sen lisäksi, että leffa osaa vakavoitua tietyissä natseihin koskevissa asioissa, osaa se vakavoitua myös Jojon elämään liittyvän draaman suhteen. Joillekin voi tulla pettymyksenä, kun leffa siirtyy jossain kohtaa komediasta enemmän draaman puolelle, mutta kun draama on yhtä vahvaa kuin huumori (ja huumoria ripotellaan mukaan kyllä myöhemminkin), ei tämä haitannut itseäni. Jojon ja hänen äitinsä suhde on aidon sydämellinen - jopa koskettava. Myös Jojon ja Elsan kohtaaminen on todella iskevästi rakennettu ja hahmoista huomaa tosissaan välittävänsä. Kun Gestapon miehet saapuvat Jojon taloon tutkimuskäynnille, katsoja oikeasti jännittää, miten tässä nyt käy?
Erinomaisen ohjauksen lisäksi Waititi tekee myös hienoa työtä käsikirjoituksen kanssa. Hän onnistuu rakentamaan hahmot ja heidän väliset suhteensa iskevästi ja kertoo tarinaansa mukaansatempaavalla tavalla. Elokuva on myös teknisesti taidokkaasti tehty. Kuvaus on onnistunutta ja sujuvaa, mitä tukee hyvä leikkaus. Natsi-Saksan ajan takaisin herättävät lavasteet ja asut ovat vaikuttavat ja efektitiimikin tekee pääasiassa hyvää työtä. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Michael Giacchino tuo musiikeillaan oman lisänsä tunnelmaan.
Yhteenveto:Jojo Rabbit on mahtava satiirielokuva, mikä hassuttelee oikein kunnolla, mutta sisältää paljon painavaa asiaa ja todellisia tunteita. Natsien toiminnalle heilutellaan keskisormea jatkuvasti, samalla pilkaten heidän aivopestyjä nuoria ja sotilaita, sekä osoittaen, kuinka sairasta natsien toiminta oli. Ohjaaja-käsikirjoittaja Taika Waititi tietää, mistä voi repiä paljon huumoria irti ja mitkä asiat kannattaa jättää rauhaan tai kertoa draaman kautta. Elokuva todella on hulvaton ja sen aikana saa nauraa makeasti. Myös draamapuoli on yllättävänkin tehokas ja esimerkiksi Jojon ja tämän äidin suhde on aidosti liikuttava. Filmistä löytyy paljon sydäntä ja kaiken kaikkiaan se on hienosti rakennettu paketti. Kun näyttelijät vielä hoitavat tonttinsa erinomaisesti, viihdyttää leffa täysillä alusta loppuun. Nuori Roman Griffin Davis on huikea pääroolissa Jojona ja myös nuori Thomasin McKenzie on erittäin mainio. Scarlett Johansson, Sam Rockwell, Rebel Wilson, Alfie Allen ja Stephen Merchant ovat kaikki nappivalintoja rooleihinsa ja Waititi itse naurattaa pöljällä propaganda-mielikuvitusversiollaan Adolf Hitleristä. Suosittelen Jojo Rabbitia todella lämpimästi kaikille, vaikka tiedän, että jotkut voivat myös pahoittaa mielensä leffan tarinasta ja tavoista heittää vitsiä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.11.2019 - Muokattu 27.12.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Jojo Rabbit, 2019, Czech Anglo Productions, Piki Films, Defender Films
Ohjaus: Shane Black Pääosissa: Boyd Holbrook, Olivia Munn, Jacob Tremblay, Trevante Rhodes, Sterling K. Brown, Keegan-Michael Key, Thomas Jane, Alfie Allen, Augusto Aguilera ja Yvonne Strahovski Genre: toiminta, jännitys, scifi Kesto: 1 tunti 47 minuuttia Ikäraja: 16
Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja(Predator - 1987) oli suuri menestys, joten jatkoa päätettiin tietenkin tehdä.Predator 2 - Saalistaja(Predator 2 - 1990) ei kuitenkaan tuottanut läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten sarja jäi siltä erää siihen. 2000-luvun alussa predator-olennon suosiota yritettiin nostaa yhdistämällä se Alien-elokuvista (1978-) tuttuun avaruushirviöön leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nekin saivat kehnon vastaanoton. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt Predators(2010) otettiin tarpeeksi lämpimästi vastaan, jotta voitiin sanoa, että olennolla olisi vielä tulevaisuus. Hahmon oikeudet omistava 20th Century Fox -yhtiö alkoikin välittömästi suunnittelemaan uutta leffaa ja vuonna 2014 ilmoitettiin, että alkuperäisessä Predatorissa näytellyt Shane Black ohjaisi uuden elokuvan. Kuvaukset lähtivät viimein käyntiin helmikuussa 2017 ja nyt The Predator on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse tutustuin predator-olentoon jo lapsena, kun näin ensimmäisen Alien vs. Predator -leffan. Innostuin olennosta välittömästi ja olen odottanut vuosia näkeväni predatorin omin silmin valkokankaalla. Kun kuulin The Predatorista, innostuin suuresti, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Filmin trailerit alkoivat kuitenkin laskea odotuksiani, sillä ne eivät näyttäneet kovin kummoisilta, mutta toivoin silti itse elokuvan tekevän vaikutuksen. Meninkin katsomaan The Predatorin mahdollisimman avoimin mielin sen lehdistönäytökseen. Valitettavasti ensimmäistä näytöstä ei saatu toimimaan, joten näin elokuvan vasta päivää ennen ensi-iltaa, mutta toisaalta lisäodotus sai minut innostumaan filmin näkemistä hieman enemmän.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien sarjan ensimmäistä osaa Predator - saalistaja!
Hömelöt sotilaat ja biologi joutuvat taistelemaan avaruuden muukalaisia vastaan, jotka ovat ihmisten harmiksi päivittäneet aseistustaan.
Elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi kuuden kummallisen ja hölmön, mutta tehokkaan sotilaan porukkaan. Tarinan keskiössä on tarkka-ampuja Quinn McKenna, jota näyttelee yllättävän hyvin osaansa sopiva Boyd Holbrook. Holbrook on aiemmin jättänyt minut kylmäksi roolitöidensä kanssa, mutta tässä leffassa hän on nappivalinta vaaralliseksi ampujaksi, sekä vitsiniekaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän tekee Quinnista pidettävän hahmon heti alussa ja vie katsojan mukaansa seikkailulle. Holbrook ei ole kuitenkaan ainoa yllättävän osuva valinta, mitä roolittajat ovat tehneet. Trevante Rhodes on erittäin cool ja pidettävä Nebraska-nimisenä sotilaana, joka katsoo muiden ryhmäläisten perään. Moonlightissa(2016) hieman puisevan roolityön tehnyt Rhodes vakuutti minut vihdoin lahjoillaan ja toivon näkeväni häntä tulevaisuudessa. Jokseenkin unohdettu Thomas Jane on hulvaton stressihäiriöstä kärsivänä ja rivouksia puhuvana Baxleyna ja vielä hauskempi on Keegan-Michael Key hassuttelevana Coylena. Pääasiassa komedioista tunnetun Keyn roolitusta kritisoitiin paljon etukäteen, mutta hän suoriutuukin osastaan hienosti, eikä outoa kyllä käy kertaakaan ärsyttäväksi. Hieman pienempään osaan sotilaista jäävät uskovainen Nettles (Augusto Aguilera) ja lippispäinen Lynch (Alfie Allen). Tovereidensa rinnalla kaksikko jää aika unohdettavaksi, vaikka tarjoaakin muutamat hyvät naurut. Sotilaiden mukaan lähtee Olivia Munnin näyttelemä biologi Casey Bracket, joka on odottanut koko elämänsä tapaavansa avaruusolion. Vaikka Casey jää hahmona hieman tylsäksi, on hienoa, että hän lähtee jatkuvasti taistoon mukaan, eikä suostu jäämään sotilaiden varjoon. Munn on oiva valinta rooliinsa ja on suuri sääli, mitä hänelle on tapahtunut tämän elokuvan teon seurauksena. Munn nimittäin sai selville, että yksi sivuosanäyttelijöistä on tuomittu seksirikollinen ja ilmoitettuaan tästä Foxille, yhtiö pakotti ohjaaja Blackin poistamaan näyttelijän leffasta. Jostain syystä tämä johti siihen, että työryhmä alkoi syrjimään Munnia, joka on sanonut harkitsevansa näyttelemisen lopettamista, jos meininki Hollywoodissa jatkuu tällaisena. Elokuvassa nähdään myös mm. Sterling K. Brown predatoreja jahtaavana agentti Traegerina, Jacob Tremblay Quinnin poikana Roryna ja Yvonne Strahovski tämän äitinä. Strahovskin osuus jää pieneksi, mutta Tremblay osoittaa jälleen kerran olevansa mitä mainioin lapsinäyttelijä, jolla on kirkas tulevaisuus edessään, kunhan hän ei vain pilaa uraansa päihteillä tai antamalla pissan nousta päähänsä. Brown taas jättää aika ristiriitaiset tunteet, sillä tavallaan hän sopii erittäin hyvin osaansa, eikä hänen suorituksessaan ole sinänsä mitään vikaa, mutta hänen hahmonsa jättää paljon toivomisen varaa.
The Predator jättää muutenkin toivomisen varaa, jos elokuvaa katsoo toivoen jotain erityislaatuista tarinaa. Kyseessä on hyvinkin simppeli leffa, missä pohjustetaan hahmot alussa tarpeeksi hyvin, jotta loppufilmi voidaan lähinnä rymistellä erilaisten toimintakohtausten parissa. Elokuvasta löytyy selkeää epäloogisuutta tarinassa, jos sitä alkaa tosissaan pohtimaan. Kerronta on myös paikoitellen hieman kummallista, sillä muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä kuin niistä olisi leikattu pois kuvia, joiden pitäisi olla tietyissä väleissä, jotta kohtaukset olisivat kokonaisia. Tämä johtuu varmasti studion pakottamista uusintakuvauksista kehnon testiyleisöreaktion jälkeen. Voi nimittäin olla, ettei kuvia leikattu pois, vaan niitä ei koskaan kuvattukaan ja lisätyt kohdat eivät vain yhdisty muuhun leffaan erityisen hyvin. Mukana on selkeitä pöhköyksiä ja hölmöyksiä, mistä jotkut katsojat eivät varmasti pidä. Hahmoja kehitetään vain juuri ja juuri, eikä erityistä syvällisyyttä leffasta löydy. Mutta toisaalta kun miettii, niin alkuperäistä Predator - saalistajaahan kritisoitiin aikoinaan siitä, että se on vain urpo toimintaelokuva ja nykyään sitä pidetään kasariklassikkona. En todellakaan sano, että The Predator jäisi elämään yhtä ikimuistoisena, mutta sen sanon, ettei sotilaiden ja avaruushirviön taistelusta kannattakaan odottaa mitään spesiaalia tarinapuolella. Filmi ei onneksi tuhlaa aikaansa luodakseen uudestaan alkuperäisen osan mystisyyttä, vaan tietää, että on turhaa piilotella predatoria, sillä toisin kuin vuonna 1987, tänä päivänä kaikki katsojat tietävät, mikä sotilailla on vastassa.
Tarinapuoleltaan kyseessä ei siis ole mikään mullistava teos, mutta puhtaana viihteenä The Predator tarjoaa aivan mieletöntä hupia! Tällaista vuoristoratakyytiä olen odottanut aika lailla koko kesän. Shane Black on täysin tietoinen siitä, kuinka pöhkö leffan idea on ja pistää vain täysillä haisemaan. Elokuva sisältää aivan hulvatonta ja (mikä parasta) todella törkeää huumoria, useita toimintakohtauksia, missä ei todellakaan pihtailla raakuuksien kanssa, sekä erinomaista tunnelmaa, mikä syntyy sotilasjengin upeasti luodusta ryhmähengestä. Menin katsomaan The Predatoria predatorien takia, mutta uppouduinkin siihen mahtavasti kirjoitetun porukan takia. Sotilaat ovat kuin humalaisia parhaita kavereita viettämässä kesäistä mökki-iltaa ja heidän puuhiaan on suuri ilo seurata. Hahmot ovat ihanan törkyturpaisia ja heittävät todella epäkorrektia läppää. Tähän vielä päälle avaruuden vaarallisimpia saalistajia, niin ei voi muuta kuin nauttia! Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että liiallinen huumori pilaisi elokuvan, mutta se yhdistyykin täydellisesti ääriväkivaltaiseen toimintaan. Veri roiskuu, ihmisiä revitään palasiksi, suolet valuvat ulos ja jotkut jopa räjähtävät niin, että heidän sisälmyksensä lentelevät ympäriinsä. Elokuva tarjoaa hengähdystaukoja vain sen verran kuin välttämättömästi tarvitsee ja muuten se painelee kunnolla menemään. Ennen kuin huomaakaan, leffa on jo päättynyt, enkä itse ainakaan malta odottaa, että pääsen kokemaan The Predatorin uudestaan. Näin hauskaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan! Pystyin jollain tapaa antamaan anteeksi juonen hölmöydet ja uusintakuvausten aiheuttamat kummallisuudet, sillä ryhmädynamiikka, tunnelma, raakuus ja huumori toimivat niin käsittämättömän hyvin. Ainoastaan ihan viimeisen kohtauksen ennen lopputekstejä olisin itse poistanut, sillä siinä mennään sellaisen typeryyden puolelle, etten ole varma, haluanko nähdä kohtauksen lupailemaa jatkoa.
Vaikka kyseessä on ison studion kassamagneettileffa, on hienoa, kuinka paljon omaa tyyliään ohjaaja Shane Black on saanut tuoda mukaan leffaan. Black on selvästi lähtenyt tekemään omannäköistä elokuvaansa, eikä onneksi kopioi edellisten filmien juonikuvioita. Hän laajentaa sarjan maailmaa hienosti, mutta on myös upeaa, että hän jättää tietyt asiat kertomatta ja antaa katsojan tehdä omia tulkintojaan, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Black on selvästi koetellut rajojaan huumorin kanssa, mikä on mahtavaa nykypäivän maailmassa, missä pieninkin vitsi koetaan hirveänä. Black olisi toki voinut käsikirjoitusvaiheessa oikoa tiettyä aukkoa tarinassaan, mutta korjailee sitä onneksi taidokkaalla ohjauksellaan. Hän on myös kirjoittanut mukaan useita viittauksia aiempiin Predator-leffoihin, sekä yllättäen myös Alien vs. Predatoriin. Leikkaus filmissä tosiaan kärsii paikoitellen, mutta kuvauspuoli on kuitenkin kunnossa. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, jotka on valaistu mestarillisesti. On hienoa, että vaikka elokuva tapahtuu pääasiassa yöaikaan, leffa ei ole Aliens vs. Predator 2:n tavoin täysin pimeä, vaan tapahtumat näkee selkeästi. Puvustuksella ja maskeerauksella toteutettu predator näyttää aivan täydelliseltä, ja onkin sääli, että filmin muut olennot ovat tietokoneella toteutettuja, sillä ne eivät näytä läheskään yhtä hyvältä. Ääniefektit ovat kuitenkin loistavat ja on mahtavaa päästä kuuntelemaan tuttuja predator-ääniä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole valitettavasti onnistunut tekemään mitään uutta ja mielenkiintoista musiikkien puolella, mutta kierrättää juuri oikeissa kohtauksissa alkuperäisen Predatorin melodioita.
Yhteenveto:The Predator on tarinaongelmistaan huolimatta niin mukaansatempaavan viihdyttävä, hulvattoman hauska ja ihanan raaka pläjäys, että siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia täysillä. Elokuva on onneksi täysin itsetietoinen hölmöydestään, eikä koskaan ota itseään liian vakavasti. Ohjaaja Shane Black yhdistelee taidokkaasti törkyhuumoria verisiin toimintakohtauksiin, minkä lisäksi hän on saanut luotua erinomaista henkeä sotilasporukan välille. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä rooleissaan ja saavat urpot hahmonsa niin pidettäviksi, ettei elokuva edes tarvitsisi avaruushirviöitä, jotta se saa katsojan viihtymään. Onneksi avaruusmöröt ovat kuitenkin mukana ja klassinen predator näyttää yhä tänäkin päivänä tajuttoman siistiltä. Harmi vain, että muiden hirviöiden digitaalisuus suorastaan paistaa läpi. Leikkauksessa leffasta huomaa, että siitä puuttuu joitain oleellisia kuvia, jotta kohtaukset tuntuisivat kokonaisilta, minkä lisäksi tarinassa on selkeä aukko, mitä Black olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Ohjaajan luoma tunnelma on kuitenkin niin mainio, että tietyt virheet voi katsoa sormien läpi. Loistava ryhmädynamiikka, hysteerisen hauskat läpät ja veriset toimintakohtaukset olivat tarpeeksi minulle, jotta voin kutsua The Predatoria erittäin oivalliseksi viihteeksi. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka tiedostavat alkuperäisen Predator - saalistajan hölmöyden ja fanittavat Shane Blackin leffoja. Merkityksellistä tarinaa kaipaaville elokuva tuottaa pettymyksen, minkä lisäksi olen varma, että epäkorrekti huumori tulee tänä päivänä raivostuttamaan monet katsojat.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Predator, 2018, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, TSG Entertainment, Canada Film Capital, Dark Castle Entertainment
Ohjaus: Chad Stahelski Pääosissa: Keanu Reeves, Michael Nyqvist, Alfie Allen, Willem Dafoe, Dean Winters, Adrianne Palicki, Ian McShane ja John Leguizamo Genre: toiminta Kesto: 1 tunti 41 minuuttia Ikäraja: 16
Ensimmäiset puheet, mitä kuulin John Wickista vuoden 2014 lopussa, olivat lähinnä pelkkää kehua. Jotkut sanoivat, että kyseessä on paras toimintaelokuva vuosiin. Tällainenhan tietenkin herättää kiinnostuksen, jos toimintapätkistä pitää. Itselleni ne ainakin suurimmaksi osaksi kolahtavat. Niinpä katsoinkin John Wickin ja kehumisten takia olin pettynyt. En ymmärtänyt, mikä koko leffassa oli niin ihmeellistä ja se jäi arvotasolle: "no joo..." Nyt kun elokuva on saamassa jatko-osan John Wick: Chapter 2 (2017), päätin antaa ensimmäiselle osalle uuden mahdollisuuden, jos se vaikka toimisi paremmin. Ja jotta ymmärtäisin jatko-osan paremmin, sillä en muistanut ensimmäisestä elokuvasta muuta kuin että koira kuolee ja sitten pam! pam! pam!
Kuollutta vaimoaan sureva ex-palkkatappaja John Wick menettää elämänsä viimeisetkin ilot, kun mafioson idiootti poika tappaa hänen koiransa ja varastaa hänen autonsa. Tämä ei Johnille käy, vaan hän lähtee kostoretkelle, eikä anna minkään tulla hänen ja kohteensa väliin.
Pääosassa John Wickina nähdään The Matrix -trilogian (1999-2003) tähti Keanu Reeves, joka pystyy kantamaan roolia omalla tavallaan hyvin, mutta toisaalta taas heikosti. Reeves ei ole kovin kummoinen draamanäyttelijä, mutta ainakin toimintakohtaukset sujuvat häneltä hienosti. Varmaan sen takia, ettei hänen tarvitse puhua tai erityisemmin näytellä niiden aikana. Silloin kun Reeves näyttelee esimerkiksi surullista, uskottavuus alkaa katoailla. John Wick on kylmäverinen tappaja, jota eivät vastukset paljoa liikuta ja hän listiikin porukkaa nopeasti ja taidokkaasti. Se puoli Reevesin näyttelijätaidoista onneksi tuntuu löytyvän. Syy John Wickin kostoreissuun onGame of Thrones -sarjasta (2011-2019) tutun Alfie Allenin näyttelemä Iosef Tarasov, joka mafioson poikana kokee voivansa tehdä mitä huvittaa. Wickille ei kuitenkaan olisi kannattanut ryttyillä, sillä Iosefin elämä muuttuu helvetilliseksi. Hahmo on selkeä pelkuri, joka tarvitsee muita tukemaan itseään, sillä ei pysty yksin tekemään asioita. Allen on toimiva roolissaan ja vaikka hahmo inhottaakin, häntä käy vähän sääliksikin, sillä hänestä on tullut niin ylimielinen ääliö. Iosefin isää, Viggo Tarasovia esittää Stieg Larssonin "Millenium"-trilogian (2006-2007) elokuvaversioissa esiintynyt Michael Nyqvist. Jostain kumman syystä ruotsalainen Nyqvist on jälleen valittu esittämään venäläistä pahista, vähän niin kuin Mission: Impossible - Ghost Protocolissa (2011). Pakko kuitenkin sanoa, että ratkaisu toimii kummassakin leffassa ja Nyqvist on erinomainen roisto. Viggo on pettynyt poikaansa, mutta yrittää silti isänä suojella häntä Wickilta. Viggon oikeaa kättä, Avia - joka ei ymmärrä venäjää - esittää Dean Winters. Elokuvassa nähdään myös Willem Dafoe Wickin entisenä työkumppani Marcuksena, Adrianne Palicki palkkatappaja neiti Perkinsina, Ian McShane Continental Hotelin omistaja Winstonina ja Ice Age -animaatioista(2002-) tuttu John "Sid-laiskiainen" Leguizamo autokorjaamon omistaja Aureliona.
Kostotarina ei ole toimintaelokuvissa millään tavalla uusi juttu. Se on itse asiassa yksi yleisimmistä kertomuksista lajityypissä. Mad Maxissa (1979) kostetaan, kuten myös esimerkiksi Conan - barbaarissa (Conan the Barbarian - 1982), Commandossa (1985), Kill Bill: Vol. 1:ssa (2003), Tuomarissa (The Punisher - 2004), Takenissa (2008) ja The Expendables 2:ssa (2012). Ei sillä, että kostamistarina olisi väärin, mutta pitää elokuvasta jotain muutakin löytyä kuin kostaminen, jos se voi saada näin ison maineen. Kostoreissun syy on tosin poikkeuksellinen, mutta tarinallisesti elokuva noudattaa hyvin pitkälti samanlaista kaavaa kuin monet 2000-luvun tusinatoiminnat. Tämän elokuvan hyvä puoli ei tulekaan käytetystä tarinasta, vaan toiminnasta. Mutta sitähän nuo aiemmin mainitut kostotarinatkin ovat täynnä, joten miten tämä muka eroaa niistä? No siten, että John Wickin toimintakohtaukset ovat aivan tajuttoman hienosti toteutettuja! Näyttelijöille ja stunt-henkilöille täytyy nostaa hattua, sillä he ovat opetelleet nopeat ja vaikeat taistelukoreografiat ja vetävät ne täydellisesti. Toiminnan nopeatempoisuus ei tule tässä leffassa siitä, että leikkaaja on päättänyt vaihtaa kuvaa kaksi kertaa sekunnin sisällä, vaan siitä, miten henkilöt kameran edessä liikkuvat. Kameratyöskentelykään ei ole rauhatonta, mikä on joissain toimintaelokuvissa - kuten Medusan iskussa (The Bourne Supremacy- 2004) - ongelmana. Kamera liikkuu rauhallisesti ja joskus pysyy täysin jalustalla. Ja sellaisesta minä pidän erittäin paljon.
Toimintakohtauksia on myös useasti elokuvassa ja vaikka taistelut ovat pääasiassa todella onnistuneesti toteutettuja, loppupuolen mätkimiset käyvät hieman tylsiksi. Etenkin kun lopussa päävastus on pakko kohdata paljain käsin, sillä pelkkä ampuminen olisi kerronnan kannalta antikliimaksi. Muitakin kliseitä löytyy, mutta toisaalta ne kuuluvatkin toimintaelokuviin. Pakko se on silti vain ihmetellä, sataako Yhdysvalloissa oikeasti aina, kun on jonkun hautajaiset? Yksi parhaista toimintapätkistä tulee elokuvan alkupäässä, kun joukko Viggon miehiä tunkeutuu Wickin taloon, tappaakseen Wickin, ennen kuin hän ehtii tappamaan Iosefin. Siinä koreografiat, kameratyöskentely ja leikkaus kulkevat upeasti käsi kädessä ja hienolla rytmillä. Sen lisäksi myös esimerkiksi kylpyläklubilla käytävä ammuskelu on äärimmäisen näyttävän näköinen. Verta roiskuu useasti ja lyönnit näyttävät sattuvan, joten kovin nuorille tätä toimintarymistelyä ei ole suunnattu. Huumoria on mukana vain hieman ja sekin syntyy oudoista asioista, kuten kummallisista tapoista. Yksi hauskimmista asioista on tiimi, joka tulee tappojen jälkeen siivoamaan paikat. Valitettavasti vaikka toimintakohtaukset ovatkin pääosin toimivia, draamahetket vievät jutusta pois tunnelmaa, sillä Keanu Reevesin näyttelijänlahjojen uskottavuus ei ihan riitä murheessa eläväksi mieheksi. Draamahetkillä jää myös miettimään tarkemmin, kuinka tuttu ja turvallinen elokuvan tarina onkaan. John Wickin toimintakohtauksiin on panostettu huomattavasti enemmän kuin itse kertomukseen, jolloin leffa ei saavuta täyttä potentiaaliaan.
Ohjauksesta vastaa Chad Stahelski, jolle tämä on hänen esikoisohjauksensa. Aiemmin hän on toiminut useissa elokuvissa stunt-puolella. Hän on ollut tekemässä mm. elokuvia 300 (2006) ja Rambo (2008), minkä lisäksi The Matrixissa (1999) hän oli Keanu Reevesin stunt-double! Tästä urasta on ollut erittäin paljon hyötyä John Wickia tehdessä ja Stahelski on tuonut toimintakohtauksiin visionsa hurmaavasti. Toivottavasti Stahelskin visio säilyy myös jatko-osassa. Elokuva on tosiaan kuvattu tyylikkäästi ja leikkauksen rytmitys on hyvä. Ainoa muutos, jonka tekisin leikkauksen osalta, niin ottaisin alkukohtauksen pois, joka tapahtuu selkeästi vasta elokuvan lopussa. Siitä vain huokuu liikaa hömelö "Mietitte varmaan, kuinka päädyin tähän tilanteeseen..." -tapa aloittaa tarina. Äänitehosteet ovat hienoja, etenkin tietty taisteluissa. Tyler Batesin ja Joel J. Richardin musiikit toimivat välillä, mutta joskus ne ärsyttävät yksitoikkoisella jumputuksellaan.
Yhteenveto: John Wickin kostotarina on jo nähty moneen otteeseen, mutta elokuvan tavallista näyttävämmät toimintakohtaukset tuovat leffalle lisäarvoa niinkin paljon, että juonella ei itsessään ole enää oikein väliä. Taisteluissa on jokseenkin realistinen tunne ja niiden koreografiat ovat häikäisevän upeita. On hienoa, ettei niitä olla pilattu heiluvalla kameratyöskentelyllä ja hätäisellä leikkaamisella. Keanu Reeves on toimintakohtauksissa hyvä tylynä John Wickina, mutta hän ei saa tuotua hahmon herkkiä hetkiä kovin toimivasti esille. Toivottavasti seuraavassa osassa Wick mätkii ja räiskii enemmän kuin keskustelee. Michael Nyqvist on mainio pahis, mutta ehkä hän voisi olla seuraavassa jenkkileffassa ruotsalainen gangsteri, eikä aina venäläinen? Jos toimintapätkät ovat juttunne, kannattaa vilkaista John Wick. Sen tarina on kliseitä täynnä, mutta huikea toiminta korvaa sen. Onneksi John Wick: Chapter 2 ilmestyy, sillä muuten en olisi varmaan katsonut tätä elokuvaa uudestaan. Nyt minulla on jopa jonkinlaiset odotukset jatko-osaa kohtaan. Kuoleekohan siinä sitten John Wickin kissa...
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.1.2017 - Muokattu 30.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.impawards.com
John Wick, 2014, Thunder Road Pictures, 87Eleven, MJW Films, DefyNite Films, Company Films, Huayi Brothers Media, Poquito Productions, Unbelievable Entertainment
