Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions

Arvostelu: The Predator (2018)

THE PREDATOR

Ohjaus: Shane Black
Pääosissa: Boyd Holbrook, Olivia Munn, Jacob Tremblay, Trevante Rhodes, Sterling K. Brown, Keegan-Michael Key, Thomas Jane, Alfie Allen, Augusto Aguilera ja Yvonne Strahovski
Genre: toiminta, jännitys, scifi
Kesto: 1 tunti 47 minuuttia
Ikäraja: 16

Arnold Schwarzeneggerin tähdittämä scifitoimintaelokuva Predator - saalistaja (Predator - 1987) oli suuri menestys, joten jatkoa päätettiin tietenkin tehdä. Predator 2 - Saalistaja (Predator 2 - 1990) ei kuitenkaan tuottanut läheskään yhtä paljon kuin edeltäjänsä, joten sarja jäi siltä erää siihen. 2000-luvun alussa predator-olennon suosiota yritettiin nostaa yhdistämällä se Alien-elokuvista (1978-) tuttuun avaruushirviöön leffoissa AVP: Alien vs. Predator (2004) ja Aliens vs. Predator 2 (Aliens vs. Predator: Requiem - 2007), mutta nekin saivat kehnon vastaanoton. Vasta vuonna 2010 ilmestynyt Predators (2010) otettiin tarpeeksi lämpimästi vastaan, jotta voitiin sanoa, että olennolla olisi vielä tulevaisuus. Hahmon oikeudet omistava 20th Century Fox -yhtiö alkoikin välittömästi suunnittelemaan uutta leffaa ja vuonna 2014 ilmoitettiin, että alkuperäisessä Predatorissa näytellyt Shane Black ohjaisi uuden elokuvan. Kuvaukset lähtivät viimein käyntiin helmikuussa 2017 ja nyt The Predator on vihdoin saamassa ensi-iltansa. Itse tutustuin predator-olentoon jo lapsena, kun näin ensimmäisen Alien vs. Predator -leffan. Innostuin olennosta välittömästi ja olen odottanut vuosia näkeväni predatorin omin silmin valkokankaalla. Kun kuulin The Predatorista, innostuin suuresti, enkä malttanut odottaa leffan näkemistä. Filmin trailerit alkoivat kuitenkin laskea odotuksiani, sillä ne eivät näyttäneet kovin kummoisilta, mutta toivoin silti itse elokuvan tekevän vaikutuksen. Meninkin katsomaan The Predatorin mahdollisimman avoimin mielin sen lehdistönäytökseen. Valitettavasti ensimmäistä näytöstä ei saatu toimimaan, joten näin elokuvan vasta päivää ennen ensi-iltaa, mutta toisaalta lisäodotus sai minut innostumaan filmin näkemistä hieman enemmän.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää pieniä SPOILEREITA koskien sarjan ensimmäistä osaa Predator - saalistaja!

Hömelöt sotilaat ja biologi joutuvat taistelemaan avaruuden muukalaisia vastaan, jotka ovat ihmisten harmiksi päivittäneet aseistustaan.

Elokuva keskittyy suurimmaksi osaksi kuuden kummallisen ja hölmön, mutta tehokkaan sotilaan porukkaan. Tarinan keskiössä on tarkka-ampuja Quinn McKenna, jota näyttelee yllättävän hyvin osaansa sopiva Boyd Holbrook. Holbrook on aiemmin jättänyt minut kylmäksi roolitöidensä kanssa, mutta tässä leffassa hän on nappivalinta vaaralliseksi ampujaksi, sekä vitsiniekaksi ja rakastavaksi isäksi. Hän tekee Quinnista pidettävän hahmon heti alussa ja vie katsojan mukaansa seikkailulle. Holbrook ei ole kuitenkaan ainoa yllättävän osuva valinta, mitä roolittajat ovat tehneet. Trevante Rhodes on erittäin cool ja pidettävä Nebraska-nimisenä sotilaana, joka katsoo muiden ryhmäläisten perään. Moonlightissa (2016) hieman puisevan roolityön tehnyt Rhodes vakuutti minut vihdoin lahjoillaan ja toivon näkeväni häntä tulevaisuudessa. Jokseenkin unohdettu Thomas Jane on hulvaton stressihäiriöstä kärsivänä ja rivouksia puhuvana Baxleyna ja vielä hauskempi on Keegan-Michael Key hassuttelevana Coylena. Pääasiassa komedioista tunnetun Keyn roolitusta kritisoitiin paljon etukäteen, mutta hän suoriutuukin osastaan hienosti, eikä outoa kyllä käy kertaakaan ärsyttäväksi. Hieman pienempään osaan sotilaista jäävät uskovainen Nettles (Augusto Aguilera) ja lippispäinen Lynch (Alfie Allen). Tovereidensa rinnalla kaksikko jää aika unohdettavaksi, vaikka tarjoaakin muutamat hyvät naurut.
     Sotilaiden mukaan lähtee Olivia Munnin näyttelemä biologi Casey Bracket, joka on odottanut koko elämänsä tapaavansa avaruusolion. Vaikka Casey jää hahmona hieman tylsäksi, on hienoa, että hän lähtee jatkuvasti taistoon mukaan, eikä suostu jäämään sotilaiden varjoon. Munn on oiva valinta rooliinsa ja on suuri sääli, mitä hänelle on tapahtunut tämän elokuvan teon seurauksena. Munn nimittäin sai selville, että yksi sivuosanäyttelijöistä on tuomittu seksirikollinen ja ilmoitettuaan tästä Foxille, yhtiö pakotti ohjaaja Blackin poistamaan näyttelijän leffasta. Jostain syystä tämä johti siihen, että työryhmä alkoi syrjimään Munnia, joka on sanonut harkitsevansa näyttelemisen lopettamista, jos meininki Hollywoodissa jatkuu tällaisena.
     Elokuvassa nähdään myös mm. Sterling K. Brown predatoreja jahtaavana agentti Traegerina, Jacob Tremblay Quinnin poikana Roryna ja Yvonne Strahovski tämän äitinä. Strahovskin osuus jää pieneksi, mutta Tremblay osoittaa jälleen kerran olevansa mitä mainioin lapsinäyttelijä, jolla on kirkas tulevaisuus edessään, kunhan hän ei vain pilaa uraansa päihteillä tai antamalla pissan nousta päähänsä. Brown taas jättää aika ristiriitaiset tunteet, sillä tavallaan hän sopii erittäin hyvin osaansa, eikä hänen suorituksessaan ole sinänsä mitään vikaa, mutta hänen hahmonsa jättää paljon toivomisen varaa.

The Predator jättää muutenkin toivomisen varaa, jos elokuvaa katsoo toivoen jotain erityislaatuista tarinaa. Kyseessä on hyvinkin simppeli leffa, missä pohjustetaan hahmot alussa tarpeeksi hyvin, jotta loppufilmi voidaan lähinnä rymistellä erilaisten toimintakohtausten parissa. Elokuvasta löytyy selkeää epäloogisuutta tarinassa, jos sitä alkaa tosissaan pohtimaan. Kerronta on myös paikoitellen hieman kummallista, sillä muutamissa kohtauksissa tuntuu siltä kuin niistä olisi leikattu pois kuvia, joiden pitäisi olla tietyissä väleissä, jotta kohtaukset olisivat kokonaisia. Tämä johtuu varmasti studion pakottamista uusintakuvauksista kehnon testiyleisöreaktion jälkeen. Voi nimittäin olla, ettei kuvia leikattu pois, vaan niitä ei koskaan kuvattukaan ja lisätyt kohdat eivät vain yhdisty muuhun leffaan erityisen hyvin. Mukana on selkeitä pöhköyksiä ja hölmöyksiä, mistä jotkut katsojat eivät varmasti pidä. Hahmoja kehitetään vain juuri ja juuri, eikä erityistä syvällisyyttä leffasta löydy. Mutta toisaalta kun miettii, niin alkuperäistä Predator - saalistajaahan kritisoitiin aikoinaan siitä, että se on vain urpo toimintaelokuva ja nykyään sitä pidetään kasariklassikkona. En todellakaan sano, että The Predator jäisi elämään yhtä ikimuistoisena, mutta sen sanon, ettei sotilaiden ja avaruushirviön taistelusta kannattakaan odottaa mitään spesiaalia tarinapuolella. Filmi ei onneksi tuhlaa aikaansa luodakseen uudestaan alkuperäisen osan mystisyyttä, vaan tietää, että on turhaa piilotella predatoria, sillä toisin kuin vuonna 1987, tänä päivänä kaikki katsojat tietävät, mikä sotilailla on vastassa.

Tarinapuoleltaan kyseessä ei siis ole mikään mullistava teos, mutta puhtaana viihteenä The Predator tarjoaa aivan mieletöntä hupia! Tällaista vuoristoratakyytiä olen odottanut aika lailla koko kesän. Shane Black on täysin tietoinen siitä, kuinka pöhkö leffan idea on ja pistää vain täysillä haisemaan. Elokuva sisältää aivan hulvatonta ja (mikä parasta) todella törkeää huumoria, useita toimintakohtauksia, missä ei todellakaan pihtailla raakuuksien kanssa, sekä erinomaista tunnelmaa, mikä syntyy sotilasjengin upeasti luodusta ryhmähengestä. Menin katsomaan The Predatoria predatorien takia, mutta uppouduinkin siihen mahtavasti kirjoitetun porukan takia. Sotilaat ovat kuin humalaisia parhaita kavereita viettämässä kesäistä mökki-iltaa ja heidän puuhiaan on suuri ilo seurata. Hahmot ovat ihanan törkyturpaisia ja heittävät todella epäkorrektia läppää. Tähän vielä päälle avaruuden vaarallisimpia saalistajia, niin ei voi muuta kuin nauttia! Ennen leffan näkemistä pelkäsin, että liiallinen huumori pilaisi elokuvan, mutta se yhdistyykin täydellisesti ääriväkivaltaiseen toimintaan. Veri roiskuu, ihmisiä revitään palasiksi, suolet valuvat ulos ja jotkut jopa räjähtävät niin, että heidän sisälmyksensä lentelevät ympäriinsä. Elokuva tarjoaa hengähdystaukoja vain sen verran kuin välttämättömästi tarvitsee ja muuten se painelee kunnolla menemään. Ennen kuin huomaakaan, leffa on jo päättynyt, enkä itse ainakaan malta odottaa, että pääsen kokemaan The Predatorin uudestaan. Näin hauskaa minulla ei ole ollut elokuvateatterissa pitkään aikaan! Pystyin jollain tapaa antamaan anteeksi juonen hölmöydet ja uusintakuvausten aiheuttamat kummallisuudet, sillä ryhmädynamiikka, tunnelma, raakuus ja huumori toimivat niin käsittämättömän hyvin. Ainoastaan ihan viimeisen kohtauksen ennen lopputekstejä olisin itse poistanut, sillä siinä mennään sellaisen typeryyden puolelle, etten ole varma, haluanko nähdä kohtauksen lupailemaa jatkoa.

Vaikka kyseessä on ison studion kassamagneettileffa, on hienoa, kuinka paljon omaa tyyliään ohjaaja Shane Black on saanut tuoda mukaan leffaan. Black on selvästi lähtenyt tekemään omannäköistä elokuvaansa, eikä onneksi kopioi edellisten filmien juonikuvioita. Hän laajentaa sarjan maailmaa hienosti, mutta on myös upeaa, että hän jättää tietyt asiat kertomatta ja antaa katsojan tehdä omia tulkintojaan, mitä vuosien varrella on tapahtunut. Black on selvästi koetellut rajojaan huumorin kanssa, mikä on mahtavaa nykypäivän maailmassa, missä pieninkin vitsi koetaan hirveänä. Black olisi toki voinut käsikirjoitusvaiheessa oikoa tiettyä aukkoa tarinassaan, mutta korjailee sitä onneksi taidokkaalla ohjauksellaan. Hän on myös kirjoittanut mukaan useita viittauksia aiempiin Predator-leffoihin, sekä yllättäen myös Alien vs. Predatoriin. Leikkaus filmissä tosiaan kärsii paikoitellen, mutta kuvauspuoli on kuitenkin kunnossa. Mukana on useita tyylikkäitä otoksia, jotka on valaistu mestarillisesti. On hienoa, että vaikka elokuva tapahtuu pääasiassa yöaikaan, leffa ei ole Aliens vs. Predator 2:n tavoin täysin pimeä, vaan tapahtumat näkee selkeästi. Puvustuksella ja maskeerauksella toteutettu predator näyttää aivan täydelliseltä, ja onkin sääli, että filmin muut olennot ovat tietokoneella toteutettuja, sillä ne eivät näytä läheskään yhtä hyvältä. Ääniefektit ovat kuitenkin loistavat ja on mahtavaa päästä kuuntelemaan tuttuja predator-ääniä. Säveltäjä Henry Jackman ei ole valitettavasti onnistunut tekemään mitään uutta ja mielenkiintoista musiikkien puolella, mutta kierrättää juuri oikeissa kohtauksissa alkuperäisen Predatorin melodioita.

Yhteenveto: The Predator on tarinaongelmistaan huolimatta niin mukaansatempaavan viihdyttävä, hulvattoman hauska ja ihanan raaka pläjäys, että siitä voi hyvällä omallatunnolla nauttia täysillä. Elokuva on onneksi täysin itsetietoinen hölmöydestään, eikä koskaan ota itseään liian vakavasti. Ohjaaja Shane Black yhdistelee taidokkaasti törkyhuumoria verisiin toimintakohtauksiin, minkä lisäksi hän on saanut luotua erinomaista henkeä sotilasporukan välille. Näyttelijät tekevät todella hyvää työtä rooleissaan ja saavat urpot hahmonsa niin pidettäviksi, ettei elokuva edes tarvitsisi avaruushirviöitä, jotta se saa katsojan viihtymään. Onneksi avaruusmöröt ovat kuitenkin mukana ja klassinen predator näyttää yhä tänäkin päivänä tajuttoman siistiltä. Harmi vain, että muiden hirviöiden digitaalisuus suorastaan paistaa läpi. Leikkauksessa leffasta huomaa, että siitä puuttuu joitain oleellisia kuvia, jotta kohtaukset tuntuisivat kokonaisilta, minkä lisäksi tarinassa on selkeä aukko, mitä Black olisi voinut miettiä hieman tarkemmin. Ohjaajan luoma tunnelma on kuitenkin niin mainio, että tietyt virheet voi katsoa sormien läpi. Loistava ryhmädynamiikka, hysteerisen hauskat läpät ja veriset toimintakohtaukset olivat tarpeeksi minulle, jotta voin kutsua The Predatoria erittäin oivalliseksi viihteeksi. Suosittelenkin elokuvaa kaikille, jotka tiedostavat alkuperäisen Predator - saalistajan hölmöyden ja fanittavat Shane Blackin leffoja. Merkityksellistä tarinaa kaipaaville elokuva tuottaa pettymyksen, minkä lisäksi olen varma, että epäkorrekti huumori tulee tänä päivänä raivostuttamaan monet katsojat.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.9.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Predator, 2018, Twentieth Century Fox, Davis Entertainment, TSG Entertainment, Canada Film Capital, Dark Castle Entertainment

Arvostelu: Moonlight (2016)

MOONLIGHT (2016)

Ohjaus: Barry Jenkins

Pääosissa: Alex R. Hibbert, Ashton Sanders, Trevante Rhodes, Naomie Harris, Mahershala Ali, Janelle Monáe, Jaden Piner, Jharrel Jerome ja André Holland

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 51 minuuttia

Ikäraja: 12

En tiennyt Moonlightista oikeastaan mitään muuta kuin että kyseessä olisi kasvutarina, ennen kuin menin katsomaan elokuvan. Olin nähnyt elokuvan julisteen internetissä, mutta se ei ollut herättänyt kiinnostustani. Moonlight olisikin varmaan mennyt minulta täysin ohi, jos se ei olisi voittanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkintoa. Kun luin läpi kilpailun voittajat ja huomasin ensimmäisenä Moonlightin, tiesin, että minun täytyi mennä katsomaan se. Kävin heti ensimmäisessä lehdistönäytöksessä ja vaikka en erityisen paljoa odottanut elokuvalta, toivoin näkeväni oikeasti hyvän elokuvan, sillä mietin, ettei leffa turhaan saisi niin isoa palkintoa. Kuitenkin leffan aikana ja sen jälkeen ihmettelin, miksei samasta kategoriasta ehdolla ollut Hacksaw Ridge (2016) vienyt pystiä tältä ylivoimaisesti, sillä kovin ihmeellinen pätkä ei ole kyseessä.

Littlesta Blackiksi, Moonlight kertoo Chironin kasvutarinan kiusatusta pikkupojasta huumediileriksi, jonka ympärillä tapahtuneet asiat vuosien varrella ovat vaikuttaneet vakavasti siihen, millainen ihminen Chironista kasvoi.

Chironia näyttelee kolme henkilöä: Alex R. Hibbert esittää häntä lapsena, jolloin kaikki kutsuvat Chironia Littleksi, Ashton Sanders näyttelee häntä nuorena, aikuistumisen kynnyksellä olevana miehenalkuna ja Trevante Rhodes näyttelee häntä aikuisena, jolloin hänestä käytetään nimitystä Black. Yllättävää kyllä, tässä elokuvassa lapsinäyttelijä tuntuu vievän voiton. Hibbert pohjustaa hahmoa toimivasti. Lapsena Chiron ei erityisemmin puhu mitään, mikä oli mielestäni hienoa, sillä silloin muut asiat näyttelemisessä toivat sisältöä hahmoon. Mitä enemmän hahmo kasvaa, sitä enemmän hän myös puhuu. Mielestäni hahmo olisi toiminut läpi elokuvan paremmin, jos hän puhuisi vain silloin, kun hänen on aivan pakko, eikä hän sanoisi kovin montaa pitkää lausetta koko elokuvan aikana. Sanders tuo oman lisäyksensä Chironiin ja vetää hyvän roolisuorituksen. Hänen Chironinsa alkaa kokea suuria muutoksia. Valitettavasti elokuvan huipentajana Trevante Rhodesin näyttelemä aikuinen Chiron ei toimi yhtään. Vaikka Chironin on tarkoituskin olla ontto hahmo, Rhodes ei tuo sitä esille tyhjällä näyttelemisellään ja hahmo ei enää tunnu miltään lopussa. Ehkä paremman näyttelijän kanssa aikuis-Chiron olisi onnistunut, mutta tällaisenaan loppuosiosta lähtee maku Rhodesin lahjattomuuden vuoksi.

     Chironin äitiä näyttelee Naomie Harris, joka vetää erinomaisen roolisuorituksen inhottavana huumeaddiktina. Äiti rakastaa poikaansa, mutta hän ei tuo sitä kovin hyvin esille, vaan pitää Chironia syypäänä moniin asioihin ja suuttuu poikansa teoista, vaikka itse toimiikin typerästi. Äiti tuo kotiinsa useita miesvieraita, jolloin hän potkii lapsensa pihalle. Harris todella yllätti roolissa ja vaikka hahmo onkin vihattava, Harriksen roolisuorituksen takia äitiä haluaisi nähdä enemmän.

     Paras hahmo elokuvassa on Mahershala Alin esittämä Juan, joka myy huumeita. Se ei kuitenkaan tee hänestä pahaa ihmistä, vaan hän on yksi elokuvan fiksuimmista hahmoista. Kun Chiron joutuu olemaan poissa kotoaan, Juanista tulee hänelle isähahmo, joka opettaa Chironille asioita elämästä ja osoittaa, ettei Chironin tarvitse olla mitään muuta kuin oma itsensä. Alin roolisuoritus on todella hyvä ja olikin pettymys, ettei hän esiinny kovin paljoa. Itse olisin mieluusti katsonut koko elokuvan pelkkää Chironin lapsuusosuutta, jossa hän ja Juan tekevät asioita yhdessä.

     Juanin tyttöystävä Teresaa esittää Janelle Monáe. Siinä missä Juanista tulee Chironin isäkorvike, Teresasta tulee lämminsydäminen äitihahmo, joka Chironilta puuttuu. Monáe on toimiva roolissaan ja hauska juttu on, että tässä pariskuntaa näyttelevät Ali ja Monáe esiintyvät kummatkin elokuvassa Hidden Figures (2016).

     Chironin lapsuudenystävä Kevin pysyy Chironin elämässä kaiken aikaa. Lapsi-Kevinia esittää Jaden Piner, teini-Kevinina nähdään Jharrel Jerome ja aikuis-Kevinia näyttelee André Holland, jolle näyttäisi olevan tuskaa yrittää näytellä tönkön Trevante Rhodesin kanssa. Kevinin hahmo on toimiva ja kaikki häntä näyttelevät henkilöt ovat hyviä, vaikka Pinerin versio ei olekaan samanlainen kuin Jeromen ja Hollandin.

Moonlight on pettymys, vaikken odottanut siltä oikeastaan mitään. Onkin suuri saavutus, että elokuva voi tuntua pettymykseltä, vaikka sille ei loisi odotuksia. Mutta koska elokuva on saanut ison palkinnon, niin kyllähän se herättää tietynlaisia odotuksia laatutasoa kohtaan. Elokuvan aloitus on mainio. Hahmojen esittely on toimivaa. Katsojana tuntuu pahalta nähdä, kuinka äiti kohtelee Chironia ja katsojaa lämmittää Chironin ja Juanin väliset kohtaukset. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän elokuva menettää tasokkuuttaan. Moonlight koostuu kolmesta osasta: Little, Chiron ja Black. Jokainen osa kestää suunnilleen saman ajan verran ja ne kertovat tietyt hetket Chironin elämästä. Kuten voikin jo päätellä, ensimmäinen osa on mielestäni selkeästi paras. Toinen osakin on hyvä, vaikkakin siinä Chironin muuttuminen tapahtuu hieman äkillisesti. Kolmas osa läimäisee kahta edellistä osaa naamalle ja pilaa sujuvan tunnelman. Viimeisen puolen tunnin ajan vain toivoisi, että tarina saisi jo päätöksensä tai että tarina olisi jäänyt kahteen osaan. 

Elokuvasta tulee mieleen muutama vuosi sitten ilmestynyt Boyhood (2014), joka kertoo myös realistisen oloisen kasvutarinan pojasta mieheksi. Moonlightin ja Boyhoodin ero onkin siinä, että Boyhood on oikeasti todella hyvä elokuva. Siinä tunnelma oli kohdallaan läpi kestonsa ja sen tekotapa oli ainutlaatuinen. Tästä ei löydy ainutlaatuisuutta. Tarina pojasta, joka kasvuympäristönsä takia muuttuu "huonoksi ihmiseksi", ei ole originaali, eikä sen tekotapa ja kolme osaa ole kovin erikoisia. On sääli, että loppupuoli on niin tunnoton, sillä alkuosuus toimi hyvin. Tiedän, että loppuun oli tarkoitus tuoda tunnottomuutta, sillä Chiron itse kokee menettäneensä tunteensa. Tunnottomuudella tarkoitan lähinnä, että lopusta puuttuu se tunne, minkä pitäisi välittyä katsojalle Chironin tunnottomuudesta. Ravintolakohtausta loppupuolella on venytetty aivan liian pitkäksi, eikä sen jännite ole onnistunut. Onneksi aina voi muistella alkupään kohtia, joissa esimerkiksi Juan opettaa Chironia uimaan tai Chironin äiti sekoilee ja pojasta välittyy pelko. On varmasti monia, joille tämä kolahtaa kunnolla, mutta itseeni se ei tehnyt erityistä vaikutusta. 

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut Barry Jenkins ja tarina perustuu Tarell Alvin McCraneyn draamaprojektiin "In Moonlight Black Boys Look Blue". Käsikirjoituksessa parasta on dialogi, joka tuntuu todelliselta katukieleltä, eikä siinä ole peitelty rumia sanoja. Kuvaus ei ole parhaasta päästä. Elokuvan ensimmäinen kuva, joka kestää kauan, lupailee hyvää, mutta valitettavasti totuus on toinen. Jalustaan ei näköjään ole ollut varaa ja käsivarakuvan käyttö on häiritsevän iskevästi käytettyä. Tasaisiksi kuviksi tarkoitetut otot heiluvat täysin turhaan ja välillä tuntuu, että kuvatuista otoista on valittu juurikin viimeiset, joissa kameramies ei ole jaksanut kunnolla enää pitää painavaa kameraa käsissään. Leikkaus on ihan sujuvaa, vaikkakin loppupuolta olisu voinut tiivistää. Nicholas Britell on säveltänyt elokuvaan musiikkia, mutta sitä on käytetty niin vähän, ettei elokuvasta muista minkäänlaista musiikkia.

Yhteenveto: Moonlight on ihan hyvä, mutta pettymys Golden Globe -palkinnon tuoman odotuksen takia. Alkupuoli on selkeästi parempi, kun taas elokuvan lopusta puuttuvat oikeat tunteet. Näyttelijätyö on hyvää, mutta aikuis-Chironia näyttelevä Trevante Rhodes on huono roolissaan, vaikka ulkoisesti näyttääkin oikealta rooliin. Mahershala Alin näyttelemä Juan on paras hahmo koko elokuvassa ja olisin halunnut nähdä häntä paljon enemmän. Myös Naomie Harriksen esittämä äitihahmo oli todella hyvin näytelty. Itse olisin antanut parhaan draamaelokuvan Golden Globe -palkinnon Hacksaw Ridgelle, vaikka en olekaan muita kilpailijoita vielä nähnyt. Tämän odotetaan olevan ehdolla myös Oscar-gaalassa, mutta toivon, että voitto menee jollekin muulle, esimerkiksi ennakkosuosikki La La Landille (2016), joka on oikeasti todella mainio. Kyllähän Moonlightin katsoo, muttei se kovin ihmeellinen ole. Jos haluaa dramaattisen kasvutarinan katsoa, niin pistäkää Boyhood pyörimään.

Kirjoittanut: Joonatan, 15.1.2017

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.traileraddict.com

Moonlight, 2016, A24, Plan B Entertainment