Arvostelu: 12 Years a Slave (2013)

12 YEARS A SLAVE

Ohjaus: Steve McQueen

Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia

Ikäraja: 16

12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.

Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.

     Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.

Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.

Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä (The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.

Yhteenveto: 12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4

Arvostelu: Jeti (Abominable - 2019)

JETI

ABOMINABLE

Ohjaus: Jill Culton
Pääosissa: Chloe Bennet, Albert Tsai, Tenzing Norgay Trainor, Eddie Izzard, Sarah Paulson, Tsai Chin, Michelle Wong, Rich Dietl ja Rupert Gregson-Williams
Genre: animaatio, seikkailu, fantasia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 7

Abominable, eli suomeksi Jeti on DreamWorksin uusi animaatioelokuva. Yhtiö aloitti leffan suunnittelun jo noin kymmenen vuotta sitten ja se lähti liikkeelle työnimellä "Everest". Matkan varrella nimi kuitenkin vaihtui - kenties, jottei sitä sekoitettaisi vuoden 2015 Everest-elokuvaan. Jill Culton oli aluksi valittu ohjaajaksi, mutta kun projekti ei edennyt, hän hylkäsi sen ja hänet korvattiin Tim Johnsonilla. Viime vuonna Culton kuitenkin palasi leffan pariin, korvaten oman korvaajansa. Animointiprosessi alkoi ja nyt Jeti saa ensi-iltansa. Itse en ollut erityisen kiinnostunut leffasta, kun kuulin siitä, vaikka jeti-kertomus vaikutti kivalta idealta. Rakastan animaatioelokuvia ja olinkin lähinnä kiinnostunut näkemään, millainen filmi olisi visuaalisesti. Odotukseni eivät olleet korkeat, kun menin katsomaan elokuvan sen lehdistönäytökseen, mutta toivoin tietty yllättyväni positiivisesti.

Nuori tyttö Yi löytää talonsa katolta ihka oikean jetin ja päättää auttaa tätä pääsemään takaisin kotiinsa Mount Everestille. Heidän täytyy kuitenkin liikkua varovaisesti, sillä jetin perässä on myös järjestö, jolla ei ole hyvät mielessään.

Chloe Bennetin ääninäyttelemä Yi on reipas nuorukainen, joka on ottanut tulevaisuudelleen selkeän tavoitteen, mitä lumihirviön löytäminen kuitenkin sekoittaa. Yi on ihan toimiva päähenkilö ja hänelle on kirjoitettu selvä sisäinen konflikti, mitä leffan aikana yritetään selvittää. Hän onkin hahmoista paras, vaikka show'n usein varastaakin itse jeti, jonka Yi nimeää Everestiksi. Koska kyseessä on lastenleffa, ei Everestistä ole tehty hurjaa ilmestystä, vaan jeti on tietty suloinen ja hassu veikkonen. Toki se osaa tarpeen tullen olla uhkaava, mutta pääasiassa lapset tulevat haluamaan itselleen oman halittavan jättiläisen.
     Mukaan seikkailuun lähtevät myös koripallosta intoileva poika Peng (Albert Tsai) ja tämän serkku Jin (Tenzing Norgay Trainor), joka on kiinnostunut tytöistä, omasta ulkonäöstään ja puhelimestaan. Jinillekin on kirjoitettu oma juonikuvionsa, minkä on tarkoitus viestiä, että nuorten pitäisi käyttää vähemmän ruutuja ja nähdä maailmaa enemmän, mutta Peng on vain muka-hauska sivuhahmo, joka saattaa naurattaa lapsia, mutta lähinnä ärsyttää aikuisia pöhköilyllään.
     Muita hahmoja leffassa ovat mm. Yin äiti (Michelle Wong), sekä veikeä isoäiti (Tsai Chin), jetin nappaamisesta haaveileva herra Burnish (Eddie Izzard) ja tätä auttava eläintieteilijä Zara (Sarah Paulson). Pahishahmot ovat tylsiä tapauksia ja herra Burnish tuntuu lähinnä Up - kohti korkeuksia -leffan (Up - 2009) Charles Muntzin laimealta kopiolta. Äitihahmo jää täysin sivuun, mutta huvittava (ja tietty fiksu) isoäiti nostetaan parissa kohtaa hyvin esille.

Valitettavasti Jeti ei ollut se positiivinen yllätys, mitä hieman toivoin sen olevan. Odotukseni eivät tosiaan olleet korkeat, mutta minusta tuntuu siltä, ettei leffa yltänyt edes niihin vähiinkään odotuksiin. Kyseessä on todella keskinkertainen elokuva. Lapset saavat tästä varmasti paljon enemmän riemua irti, mutta itse en voinut olla miettimättä, että tämä on vain laiska kopio monista tätä paremmista teoksista - nyt vain lumihirviön kera. Leffalla kestää kauan lähteä käyntiin ja vaikka Yin hahmo esitellään ihan sujuvasti, ei hänkään ole lopulta tarpeeksi kantamaan koko filmiä. Itse seikkailu on nimittäin oudon pitkäveteinen ja puolentoista tunnin elokuvaksi Jeti tuntuu kummasti ainakin puoli tuntia pidemmältä. Se ei koskaan nappaa mukaansa, eivätkä edes vauhdikkaat takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Lapsille kohtaukset voivat olla vangitsevia, mutta aikuiselle ne eivät luultavasti tarjoa minkäänlaista jännitettä. Etenkin kun kaikki tilanteet ratkaistaan aivan liian helposti.

Elokuva ei ole edes hauska. Siinä on pari juttua, mitkä saavat hymähtämään positiivisesti, mutta pääasiassa leffan huumori ei toimi - ei ainakaan minulle. Jeti on selvästi tehty lähinnä lapsikatsojia ajatellen ja siksi komediapuoli on aika lapsellista. Aikuiset voivat yrittää saada irti jotain Yin draamapuolesta. Seikkailuun mahtuu mukaan pari aidosti hyvääkin hetkeä. Yi on viulunsoittaja ja etenkin yhdessä kohtaa hänen viulunsoittonsa johtaa hienoon ja jopa kauniiseen hetkeen. Yin ja Everest-jetin välille muodostuva ystävyys on myös aika sympaattinen, mutta siinäpä se. Leffa tarvitsisi paljon enemmän, jotta sitä voisi kutsua kokonaisuudessaan hyväksi.

Parasta Jetissä on lopulta sen visuaalinen puoli. Tietokoneanimaatio on hämmästyttävän upean näköistä. Maisemakuvat ovat vaikuttavia - oli kyse sitten kaupunkinäkymästä tai luonnosta. Yksityiskohtia on paljon ja Everest-jetin turkki on upeasti toteutettu. Leffa on myös ihanan värikäs ja sen vahvat visuaalisuudet pitivät kiinnostustani yllä, kun laiskahko tarinankerronta ei siihen pystynyt. Tuntuukin siltä, että animaattorit ovat ahertaneet enemmän kuin käsikirjoittaja-ohjaaja Jill Culton. Vaikka filmiä on työstetty jo kymmenen vuoden ajan, muistuttaa lopputulos paikoitellen hätäisesti rahan perässä väännettyä välityötä. Ääniefektit tukevat visuaalisuuksia ja Rupert Gregson-Williamsin säveltämät musiikit säestävät hahmojen matkaa hyvin, vaikka musiikeista ei mitään jääkään mieleen.

Yhteenveto: Jeti on harmillisen keskinkertainen seikkailuelokuva. Se ei onnistu nappaamaan mukaansa, eikä se saa jännittämään päähenkilöiden puolesta, vaikka ns. vaaratilanteita löytyykin. Kaikki ratkeaa liian helposti, eivätkä muka-isot takaa-ajokohtaukset tee vaikutusta. Huumori on pääasiassa lapsellista ja aikuiskatsojaa Pengin urpoilu luultavasti vain ärsyttää. Yin kautta tuodaan pienesti toimivaa draamapuolta mukaan, mutta sekin jää hieman etäiseksi. Mukaan mahtuu onneksi muutama hyvä hetki (etenkin eräs maaginen viulunsoitto) ja Yin ja Everest-jetin ystävyys on ihan sympaattinen, mutta muuten leffa on aika pitkäveteinen ja unohtuu nopeasti. Visuaalisesti se on sentään tyylikäs teos. Lapset saavat Jetistä varmasti paljon enemmän irti ja kyseessä onkin enemmän lastenelokuva kuin koko perheen animaatioseikkailu.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.10.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Abominable, 2019, DreamWorks Animation, Pearl Studio

Arvostelu: Ocean's 8 (2018)

OCEAN'S 8

Ohjaus: Gary Ross
Pääosissa: Sandra Bullock, Cate Blanchett, Anne Hathaway, Helena Bonham Carter, Rihanna, Mindy Kaling, Awkwafina, Sarah Paulson, Richard Armitage, James Corden ja Dakota Fanning
Genre: rikos, komedia
Kesto: 1 tunti 50 minuuttia
Ikäraja: 7

Vuoden 1960 rikoselokuvan Kovat kaverit (Ocean's 11) uudelleenfilmatisointi Ocean's Eleven - korkeat panokset (Ocean's Eleven - 2001) oli iso hitti, joten jatkoa tietty seurasi. Ocean's Twelve (2004) ja Ocean's Thirteen (2007) olivat myös menestyksiä, mutteivät yhtä kehuttuja kriitikoiden keskuudessa. Ocean's Thirteenin ilmestyttyä trilogian ohjaaja Steven Soderbergh totesi, ettei halua jatkaa sarjaa enää neljännellä osalla ja hänen mielipiteensä vahvistui yhden sarjan tähdistä, Bernie Macin menehdyttyä elokuussa 2008. Kuitenkin loppuvuodesta 2015 ilmoitettiin, että olisi tulossa uusi Ocean's-elokuva, mikä keskittyisikin naisista koostuvaan varastiimiin. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2016 ja lopulta Ocean's 8:ksi nimetty filmi sai ensi-iltansa kesällä 2018. Elokuva oli menestys, muttei tuottanut yhtä paljon rahaa kuin aiemmat elokuvat. Leffa ei myöskään saanut kummoisia arvioita, mistä nousi jopa kohua, kun näyttelijät sanoivat, että elokuvaa kritisoitiin vain siksi, että siinä on pääosissa naisia. Itse en kuitenkaan käynyt katsomassa filmiä, kun se ilmestyi, sillä olin nähnyt sarjasta vain Ocean's Eleven - korkeat panokset, enkä ollut välittänyt siitä kovin paljon. Päätin odottaa sitä, että filmi ilmestyy vuokrattavaksi ja sitten katsoisin koko sarjan läpi, ja niin myös tein. Pidin Ocean's Elevenistä huomattavasti enemmän toisella kerralla, mutta Twelve ja Thirteen eivät tehneet erityistä vaikutusta. Vuokrasin Ocean's 8:n Blockbusterista hieman ristiriitaisin odotuksin ja yllätyinkin positiivisesti, sillä pidin elokuvasta enemmän kuin sarjan kahdesta edellisestä osasta.

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Ocean's Eleven - korkeat panokset, Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen!

Debbie Ocean vapautuu vankilasta ja alkaa välittömästi suunnittelemaan uutta ryöstöä. Debbie ottaa kohteekseen Met Galan, mutta tarvitsee ryöstön toteuttamiseksi hieman apua...

Sandra Bullock näyttelee Debbie Oceania, George Clooneyn esittämän Danny Oceanin siskoa, jota ei koskaan mainittu vanhoissa leffoissa ja joka toimii myös rikollisilla poluilla. Debbie on muuten hyvin samanlainen kuin veljensä, mutta samaa hurmuriasennetta ei löydy, vaan Debbie suorittaa ryöstönsä tuimemmalla ilmeellä. Hahmo saadaan heti alussa näyttämään nokkelalta ja tätä ajatusta vain vahvistetaan läpi leffan. Bullock on oikein mainio valinta pääosaan ja toimii hyvin tiimin johtohahmona.
     Tällä kertaa Ocean's-tiimiin kuuluvat Debbien läheinen ystävä Lou (Cate Blanchett), vaatesuunnittelija Rose Weil (Helena Bonham Carter), hakkeri Ysipallo (laulaja Rihanna), varastettua tavaraa välittävä Tammy (Sarah Paulson), jalokivi-asiantuntija Amita (Mindy Kaling) ja energinen taskuvaras Constance (rap-artisti Awkwafina). Jokaisesta hahmosta on onnistuttu kirjoittamaan jollain tapaa kiinnostava ja jokaisen näyttelijä tekee erittäin oivallista työtä - etenkin legendaariset Blanchett ja Bonham Carter. Aluksi Rihannan mukanaolo huolestutti minua, sillä muissa leffoissa hän ei ole ollut kummoinen, mutta tähän rooliin hän sopii erinomaisesti. Jokaisella hahmolla on selkeä tehtävänsä ryöstön aikana ja on hyvä, että tiimiläisiä on vähemmän kuin Dannyn aikoina, sillä siten jokainen hahmoista saa paremmin ruutuaikaa.
     Elokuvassa nähdään myös loistava Anne Hathaway Met Galaan osallistuvana näyttelijänä Daphne Klugerina, Hobitti-trilogiasta (The Hobbit - 2012-2014) tuttu Richard "Thorin" Armitage taidetta kauppaavana Claude Beckerinä, sekä omaa talk-show'taan juontava James Corden vakuutuspetoksia tutkivana John Frazierinä. Nämäkin näyttelijät ovat osuvat valinnat rooleihinsa. Varsinkin Hathaway pääsee valloilleen kuuluisan, mutta kenties hieman höpsähtäneen näyttelijän roolissa. Leffassa on lisäksi mukana pari vanhaa tuttua Soderberghin Ocean's-trilogiasta, sekä iso joukko tunnettuja julkkiksia, kuten Kim Kardashian, Kylie Jenner, Common, Katie Holmes ja Olivia Munn esittämässä itseään. Olenko muuten ainoa, joka alkaa tällaisessa tapauksessa pohtimaan, että jos nämä julkkikset esittävät itseään, mutta muut näyttelijät esittävät roolihahmoja, onko esimerkiksi Rihannaa ollenkaan olemassa tässä elokuvan maailmassa?

Ennen Ocean's 8:n ilmestymistä heräsi keskustelua, onko elokuva uudelleenfilmatisointi Ocean's Elevenistä naisnäyttelijöiden kanssa, vai sarjan uudelleenkäynnistys, vai suoraa jatkoa vanhalle trilogialle? Elokuva on itse asiassa kaikkia näitä kolmea. Parin vanhan tutun hahmon tehdessä paluun ja Debbien ollessa Dannyn veli, on hyvin selvää, että tämä on jatkoa. Samalla leffa yrittää herätellä sarjaa henkiin, toivoen, että suosiota riittäisi uusiakin jatko-osia varten. Ja samalla elokuva on paikoitellen uudelleenfilmatisointi ensimmäisestä osasta. Ryöstö ei sentään ole samanlainen, mutta tarina kulkee samalla tavalla ja elokuva jopa alkaa täsmälleen samalla tavalla kuin Ocean's Eleven - korkeat panokset! Loppuun on onneksi saatu oivaa käännettä, joka rikkoo kaavamaisuutta. Eikä kaavamaisuus sinänsä haittaa, sillä elokuva onnistuu kertomaan tarinansa paremmin ja kiinnostavammin kuin Ocean's Twelve ja Ocean's Thirteen. Niissä leffoissa tapahtui koko ajan jotain, mutta katsoja jätettiin tökerösti ulkopuoliseksi, jolloin hommaan oli vaikea päästä mukaan. Ocean's 8:ssa tuntuu siltä kuin pääsisi itse ryöstön suunnitteluun mukaan ja katsojana on lähes kaiken aikaa kartalla siitä, mitä hahmot aikovat tehdä. Lisäksi elokuva onnistuu huomattavasti Twelveä ja Thirteeniä paremmin rauhoittumaan ja syventämään hahmojaan.

Ocean's Elevenin tasolle ei tällä leffalla päästä, sillä kyseessä ei ole yhtä nokkela teos, mutta filmi onnistuu viihdyttämään kyllä oikein passelisti. Tunnelmaa nostatellaan pikkuhiljaa, kunnes päästään itse Met Galaan, mistä on onnistuttu tekemään todella koukuttava osio. Hahmojen puolesta jännittää ja on hauska seurata, kuinka heidän suunnitelmansa toteutuu. Katsojan moraali pistetään koetukselle, sillä miksi ihmeessä hahmoja haluaa kannustaa, kun hehän toimivat rikollisesti? Jostain syystä katsoja kuitenkin toivoo, että hahmot onnistuvat keikassaan ja poistuvat Galasta rikkaina. Elokuvan viimeiset parikymmentä minuuttia voivat aluksi tuntua hieman turhalta, mutta loppuun on saatu kekseliäs käänne, mikä tuo oman hauskan lisänsä kokonaisuuteen.

Ainoa asia, mikä itseäni oikeastaan häiritsi Ocean's 8:a katsoessani, oli että tekijät kopioivat täysin Soderberghin tyyliä aiemmista Ocean's-elokuvista. Tämä on kyllä ymmärrettävää, sillä leffa on samaa sarjaa, mutta samalla minua jäi harmittamaan, ettei ohjaaja Gary Rossin työpanosta näy ollenkaan, vaan hän vain tuntuu kopioivan Soderberghiä. Hän ja käsikirjoittaja Olivia Milch yrittävät kopioida Soderberghin leffojen hauskaa sanailua, minkä lisäksi kamerakikkailu, erikoiset leikkaukset ja juonitteleva musiikki on myös varastettu Soderberghin omalaatuisesta tyylistä. Onhan elokuva tyylikkäästi toteutettu, sitä en kiellä, mutta tekijät olisivat voineet luoda jotain omaa mukaan. Lavastus- ja puvustustiimit ovat tehneet erinomaista työtä läpi leffan, minkä lisäksi äänimaailma on oivallisesti rakennettu.

Yhteenveto: Ocean's 8 on piristävän positiivinen lisäys kulahtaneeseen rikoskomediasarjaan ja herättää sarjan oivallisesti takaisin henkiin uuden tiimin kera. Pienempi tiimi takaa hyvin sen, että jokainen hahmoista pääsee kunnolla esille ja jokaiselle on keksitty selkeä tehtävä ryöstön aikana. Hahmot ovat jopa jollain tapaa mielenkiintoisia ja heidän näyttelijänsä ovat erittäin mainiot - laulajatähti Rihannakin pääsi yllättämään. Leffan selkeät tähdet ovat kuitenkin Helena Bonham Carter ja Anne Hathaway, jotka loistavat jokaisessa kohtauksessaan. Jännitystä rakennetaan toimivasti läpi elokuvan ja itse ryöstö on koukuttava kohtaus. Leffan loppupää tuntuu aluksi hieman kummalliselta ja tarpeettomalta venytykseltä, mutta lopulta siihenkin on saatu oiva käänne. Itseäni ei erityisemmin häirinnyt se, kuinka tarina on paikoitellen aikamoinen kopio Ocean's Eleven - korkeat panokset -leffasta, sillä mukana on tarpeeksi uusia juttuja, mutta minua jäi kuitenkin harmittamaan, kuinka uudet tekijät yrittävät kaikkensa kopioidakseen ohjaaja Steven Soderberghin tyyliä aina dialogista leikkauksiin ja kameratyöskentelyyn, eivätkä luo tyylillisesti mitään uutta. Omasta mielestäni Ocean's 8 on parempi elokuva kuin kaksi edeltäjäänsä huomattavasti paremman tarinankerrontansa ansiosta, mutta ihan Ocean's Elevenin tasolle elokuva ei yllä. Uusi tiimi on kuitenkin niin toimiva, että katsoisin erittäin mielelläni jatkoa. Leffan nimihän viestii hauskasti, että tekijät ovat pohtineet, että jos leffa menestyy tarpeeksi, he voisivat tehdä Ocean's 9:n ja Ocean's 10:n. Niitä odotellessa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 9.3.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Ocean's 8, 2018, Warner Bros. Pictures, Village Roadshow Pictures, Rahway Road Productions, Smokehouse Pictures

Yhteistyössä:

Arvostelu: Glass (2019)

GLASS

Ohjaus: M. Night Shyamalan
Pääosissa: James McAvoy, Bruce Willis, Samuel L. Jackson, Sarah Paulson, Anya Taylor-Joy, Spencer Treat Clark, Charlayne Woodard, Luke Kirby ja Adam David Thompson
Genre: trilleri, toiminta
Kesto: 2 tuntia 10 minuuttia
Ikäraja: 16

HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellisiä osia Unbreakable - särkymätön (Unbreakable - 2000) ja Split (2016)!

Vuonna 2000 M. Night Shyamalan päätti tuoda oman näkemyksensä supersankarigenreen ja teki elokuvan Unbreakable - särkymätön. Se ei ollut iso hitti, mutta se on kuitenkin kerännyt oman vannoutuneen fanikuntansa. Elokuvan jälkeen Shyamalanin ura lähti alamäkeen ja hänestä tuli enemmänkin vitsailun kohde kuin arvostettu visionääri, mitä hänestä odotettiin. Vuonna 2016 Shyamalan julkaisi trillerin Split, mikä viimeisessä kohtauksessaan paljasti katsojille, että se olikin jatko-osa Unbreakablelle, eikä kestänyt kauaa, kun Shyamalan ilmoitti yhdistävänsä nämä kaksi filmiä trilogian päättävässä kolmannessa osassa. Aluksi tästä syntyi pientä haastetta, sillä leffojen oikeudet kuuluivat eri yhtiöille, joten Shyamalanin piti saada Disney ja Universal tekemään yhteistyötä, jotta hän sai tehtyä leffansa. Kuvaukset lähtivät käyntiin lokakuussa 2017 ja nyt Glassiksi nimetty päätösosa on vihdoin saanut ensi-iltansa. Itse en innostunut, kun kuulin elokuvan olevan tekeillä, sillä en erityisemmin välittänyt Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, mutta kun katsoin ne uudestaan vuoden vaihteessa, pidin niistä paljon enemmän ja aloin odottamaan uuden osan näkemistä. Valitettavasti odotukseni laskivat, sillä elokuva sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Meninkin aika ristiriitaisin tuntein katsomaan leffaa ja valitettavasti poistuin myös aika samoin miettein.

Tuhoutumattoman David Dunnin jahdatessa petomaista Kevin Wendell Crumbia, he päätyvät vangeiksi Raven Hillin mielisairaalaan, missä he kohtaavat Davidin entisen vihollisen, Elijah "Glass" Pricen.

Bruce Willis nähdään kolmatta kertaa David Dunnina, vihreään sadeviittaan pukeutuvana sankarina, joka on rikkoutumaton ja väkivahva, minkä lisäksi hän pystyy kosketuksen perusteella selvittämään, onko joku paha. David on ryhtynyt kaupunkinsa suojelijaksi yhdessä tietokoneen takaa auttavan poikansa Josephin (aikuiseksi kasvanut Spencer Treat Clark) kanssa. Willis on tämän vuosikymmenen aikana vaikuttanut siltä, että hän näyttelee enää rahan vuoksi, miksi onkin piristävää nähdä hänet oikeasti yrittämässä roolissaan. Ja siksi onkin harmi, että hänen hahmonsa jää lopulta hieman tyhjentäväksi, vaikka aluksi on hienoa, kuinka Davidista on luotu kunnon supersankari.
     James McAvoy näyttelee toistamiseen Kevin Wendell Crumbia, monipersoonahäiriöistä miestä, jonka sisällä elää eläimellinen voima, Peto. Kevinin vanhat tutut persoonat, kuten siisteydestä pitävä tosikko Dennis, elegantti nainen Patricia, 9-vuotias Hedwig ja muotisuunnittelija Barry tekevät tietty paluun, minkä lisäksi leffa esittelee monen monta muuta persoonaa. McAvoy varastaa show'n jokaisessa kohtauksessaan ja pistää niin täysillä menemään kuin vain pystyy. Hän on aivan mielettömän huikea roolissaan ja onnistuu luomaan jotain pelottavaa kaikista normaaleimmiltakin vaikuttaviin persooniinsa. Etenkin Hedwig-poikana McAvoy on suorastaan täydellinen ja tarjoaa useat naurut.
     Elokuvan nimikkohahmona Elijah Pricena, eli herra Glassina nähdään 19 vuoden tauon jälkeen Samuel L. Jackson. Jacksonille supersankarileffat eivät todellakaan ole tuntematon juttu, onhan hän esittänyt Nick Furya jo seitsemässä Marvel-filmissä ja tänä vuonna hänet nähdään roolissa ainakin Captain Marvelissa (2019) ja Spider-Man: Far From Homessa (2019), minkä lisäksi hän on myös ääninäytellyt Ihmeperhe-animaatioissa (2004-2018). Tämän vuoksi onkin kiinnostavaa nähdä hänen palaavan tähän synkempään rooliin rikolliseksi neroksi, jolla on katalat suunnitelmat kehitteillä. Jackson on erittäin hyvä osassaan, mutta jotkut hänelle kirjoitetuista repliikeistä ovat aika kömpelöitä.
     Elokuvassa nähdään myös Splitistä tuttu Anya Taylor-Joy Kevinin uhrina Caseyna, Unbreakable - särkymättömässä aika lyhyen roolityön tehnyt Charlayna Woodard Elijahin äitinä, sekä uusina hahmoina Sarah Paulson mielisairaalan psykologi Staplena, joka tutkii ihmisiä, jotka kuvittelevat olevansa supersankareita, ja pääkolmikon vartijat Pierce (Luke Kirby) ja Daryl (Adam David Thompson). Woodard ja Taylor-Joy ovat mainiot rooleissaan, mutta Paulson ei vakuuta psykologin osassa. Hänen hahmonsa on myös todella tylsä ja ärsyttävä. Leffan ohjaaja Shyamalan tekee tietty tuttuun tapaansa cameon elokuvan alkupäässä.

Glass lähtee käyntiin todella koukuttavasti. On mahtavaa nähdä Willis ja Jackson pitkästä aikaa tutuissa rooleissaan ja McAvoy Kevininä heidän kanssaan. Katsojana jännittää, miten käy, kun David jahtaa Keviniä ja iho saattaa nousta kananlihalle, kun he vihdoin kohtaavat toisensa. Elokuvan ensimmäiset parikymmentä minuuttia ovat aivan mahtavat ja lupailevat todella hyvää. Harmillisesti kun tarinaa siirtyy mielisairaalaan, alkaa taso heittelemään. On toisaalta mielenkiintoista, että elokuvassa yritetään löytää psykologisia syitä hahmojen kyvyille ja leffa yrittää saada katsojan kyseenalaistamaan, ovatko he sittenkään supersankareita. Tämä kuitenkin ontuu pahasti, kun Unbreakable - särkymättömässä ja Splitissä käsittely tapahtui juuri toisinpäin. Niissä pohdittiin, mitä jos nämä tavallisilta ihmisiltä vaikuttavat henkilöt ovatkin oikeasti jotain yliluonnollista, joten on hieman hassua viimeisessä leffassa kääntää pohdinta nurinkurin. Samalla leffaa katsoessa herää myös hölmöjä kysymyksiä mielisairaalan toiminnasta. Psykologi Staplesta esimerkiksi katoaa nopeasti uskottavuus, kun hän toteaa, että hänellä on kolme päivää aikaa vakuuttaa päähenkilöt siitä, että he ovat tavallisia ihmisiä. Miksi vain kolme päivää? Millainen psykologi luovuttaisi potilaansa kanssa kolmen päivän jälkeen?

Elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitystä toimivasti. Katsoja jännittää, miten käy, jos kolmikko pääseekin ulos. Jotkut kohtaukset muistuttavat jopa kauhua ja tunnelma on pääasiassa toimivasti luotu. Valitettavasti jännityksen rakentaminen on lopulta lähes yhtä tyhjän kanssa ja tuntuu siltä, ettei se johdakaan mihinkään. Elokuvan loppuhuipennus vaikuttaa aluksi todella hyvältä, mutta sitten se lähtee kulkemaan kummallisiin suuntiin ja tietty viime hetkille on pitänyt tunkea se perus Shyamalan-twisti, mikä on vain todella typerä ja latistaa elokuvan hyviä puolia vahvasti. Glassissa on monia erittäin hyviä juttuja, etenkin näyttelijöiden ja tunnelman osalta. Onkin vain harmi, että Shyamalan on valinnut juuri tämän antiklimaattisen tarinan kerrottavakseen, mikä lopulta pilaa monien fanien odotuksen. Filmi on erittäin epätasainen sekä liian pitkä ja siksi poistuin ristiriitaisin tuntein teatterista - en ollut oikein varma, näinkö hyvän elokuvan vai en? Lopulta tulin siihen tulokseen, että Glass on valitettavan keskinkertainen päätös hienosti alkaneelle sarjalle.

M. Night Shyamalan tekee ohjaajana oivallista työtä, mutta hänen käsikirjoituksensa ontuu useassa kohtaa pahasti. Elokuvasta oikein huokuu, että Shyamalan on pitänyt filmin päätöstä todella nokkelana ja ajatuksia herättelevänä, mutta harmillisesti tämä tunne ei välity yleisöön. Hän ei myöskään luota visuaaliseen kerrontaan, kuten sarjan edellisissä osissa, vaan kokee liian suurta tarvetta selittää kaikki katsojille. Tämä johtaa välillä kehnoon dialogiin. Shyamalan ei myöskään ole istuttanut sarjakuvia mukaan tarinaansa lainkaan niin kekseliäästi kuin hän on luultavasti uskonut. Teknisesti Glass on kuitenkin hyvin toteutettu. Kuvaus on pääasiassa erinomaista, mutta mukaan tungetut näkökulmakuvat ovat aika tökeröitä. Leikkaus on myös useassa kohtaa sujuvaa, mutta kokonaisuutta voisi helposti tiivistää - etenkin päättymättömältä tuntuvaa loppua. Valaisu ja värien käyttö on erinomaista; Davidin, Elijahin ja Kevinin päävärit vihreä, violetti ja keltainen ovat vahvasti esillä, kun hahmot ovat näkyvillä. Erikoistehosteet ovat minimaaliset ja oivalliset. Äänimaailma on aivan mahtavasti rakennettu karmivista ääniefekteistä säveltäjä West Dylan Thordsonin hienoihin musiikkeihin asti. Kaikki Keviniin liittyvät äänet ovat huikeita.

Yhteenveto: Glassista löytyy paljon hyvää, mutta myös selkeitä isoja heikkouksia, jotka tekevät kokonaisuudesta harmillisen epätasaisen ja keskinkertaisen huipennuksen hienosti alkaneelle trilogialle. Elokuva alkaa aivan mahtavasti, mutta mielisairaalaan päädyttäessä taso lähtee heittelemään voimakkaasti. Tunnelmaa rakennetaan toimivasti, mutta se ei tunnu oikeasti johtavan minnekään. Leffa selittelee liikoja, mutta samalla sitä katsoessa herää outoja kysymyksiä. Lopussa ohjaaja Shyamalan yrittää tehdä oikein kunnon vaikutuksen, mutta lopputwisti tuntuu vain pilaavan hyvin alkaneen tarinan. Elokuvan päätös ei tunnu millään tavalla "ansaitulta", jolloin se jättää lähinnä happaman maun katsojan suuhun. Leffan selkeä pelastus tulee pääkolmikon näyttelijöiltä, McAvoylta, Jacksonilta ja Willisiltä, jotka ovat kaikki erittäin hyviä rooleissaan - McAvoy on suorastaan täydellinen. Jos innostuitte Unbreakable - särkymättömästä ja Splitistä, pitäähän tämä tietty nähdä, mutta sillä varoituksella, ettei se ole läheskään yhtä hyvä. Jos taas jopa Shyamalanin haukutummatkin leffat ovat uponneet kyseenalaisien twistiensä kanssa, voi Glass toimia täysillä sinulle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Glass, 2019, Blumhouse Productions, Blinding Edge Pictures

Arvostelu: Bird Box (2018)

BIRD BOX

Ohjaus: Susanne Bier
Pääosissa: Sandra Bullock, Trevante Rhodes, John Malkovich, Vivien Lyra Blair, Julian Edward, Danielle Macdonald, Rosa Salazar, Lil Rel Howery, Jacki Weaver, Colson Baker, BD Wong, Tom Hollander, Sarah Paulson, Parminder Nagra ja Pruitt Taylor Vince
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

Bird Box perustuu Josh Malermanin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Jo vuotta ennen kirjan ilmestymistä Universal Pictures hankki kirjan elokuvaoikeudet ja alkoi innokkaasti työstämään filmatisointia. Alunperin Andy Muschiettin oli tarkoitus ohjata leffa Scott Stuberin ja Chris Morganin työstämän käsikirjoituksen pohjalta, mutta kun oikeudet siirtyivät suoratoistopalvelu Netflixille, ohjaajaksi valittiinkin Susanne Bier ja tekstin kirjoitti Eric Heisserer. Kuvaukset alkoivat lokakuussa 2017 ja lopulta Bird Box sai ensi-iltansa AFI Festillä marraskuussa 2018, minkä jälkeen se julkaistiin joulukuun lopussa Netflixiin. Itse en aluksi kiinnostunut elokuvasta, kun Netflix alkoi näyttämään sen mainoksia, mutta kun huomasin, että filmi nousi todella puhutuksi, mielenkiintoni alkoi vähitellen heräillä. Netflixin paljastaessa, että Bird Box teki ennätyksen katsojaluvuissa, päätin antaa filmille mahdollisuuden. Kyseessä oli ensimmäinen elokuva, minkä katsoin tänä vuonna.

Ihmiskuntaa kohtaa tuho, kun jokin selittämätön voima saa kaikki sen näkevät tappamaan itsensä. Viisi vuotta tapahtumien alkamisesta nainen nimeltä Malorie yrittää päästä mahdolliseen turvapaikkaan kahden lapsen kanssa. Matka on vaarallinen ja se täytyy tehdä silmät sidottuina.

Pääroolissa Maloriena nähdään Sandra Bullock, josta en ole koskaan erityisemmin välittänyt näyttelijänä. Olen nähnyt häneltä joitakin hyviä rooleja, mutta myös useita kehnoja. Tämä roolityö on onneksi sieltä paremmasta päästä ja olin jopa yllättynyt, kuinka mainio Bullock joissain kohtauksissa on. Hänen näyttelemä hahmonsa sen sijaan ei ole kaikkein pidettävin. Malorie vaikuttaa todella kylmältä ja muista piittaamattomalta. Hän jopa kutsuu mukanaan olevia lapsia (näyttelijöinä Julian Edwards ja Vivien Lyra Blair) vain "pojaksi" ja "tytöksi", eikä erityisemmin osoita välittävänsä kummastakaan. Kestää aika pitkään, kunnes alkaa ymmärtää, miksi hahmo on sellainen kuin on ja kestää vielä pidempi aika, kunnes hänestä alkaa pitämään.
     Elokuva hyppii kahdella aikakaudella. Välillä leffa näyttää, kun Malorie ja lapset matkaavat silmät sidottuina ja muuten leffa näyttää Malorien elämää, kun oudot tapahtumat alkavat. Malorien lisäksi leffa seuraa silloin isompaakin ihmisryhmää, johon kuuluu vielä Malorietakin kylmempi Douglas (John Malkovich), mukava heppu Tom (Trevante Rhodes), kirjailija Charlie (Lil Rel Howery), poliisi Lucy (Rosa Salazar), vanha Cheryl (Jacki Weaver), ideoita keksivä Greg (BD Wong), herkkä Olympia (Danielle Macdonald), huumeita käyttävä Felix (Colson Baker), pelokas Gary (Tom Hollander) ja Malorien sisko Jessica (Sarah Paulson). Sivuhahmoista muutamat ovat pidettäviä tapauksia ja joillekin on onnistuttu kirjoittamaan hieman enemmänkin sisältöä, mutta esimerkiksi Cheryl jää todella tylsäksi ja unohdettavaksi tapaukseksi. Näyttelijät ovat muuten oivallisia rooleissaan, mutta Malkovich tekee yllättävänkin kehnon suorituksen. Tavallaan hän sopii osaansa täydellisesti, mutta hänen roolityönsä on paikoitellen todella laiskaa ja vaikuttaa siltä, että hän on mukana ihan vain rahan takia.

Bird Boxin tarina ihmisistä, jotka alkavat yllättäen tekemään itsemurhia ja pahoista asioista joita tapahtuu, kun tuuli alkaa pyöritellä lehtiä, tuo vahvasti mieleen M. Night Shyamalanin The Happening -elokuvan (2018). Molemmat leffat myös seuraavat selviytyjien joukkoa, mikä alkaa tietty ajan kanssa hupenemaan. Jos olet joskus nähnyt The Happeningin - tai pitäisikö sanoa kärsinyt sen läpi - tiedät, ettei voi olla hyvä merkki, jos jokin elokuva muistuttaa sitä, onhan se aivan hirveää kuraa. Samanlaisista lähtökohdista huolimatta Bird Box on onneksi huomattavasti laadukkaampi elokuva... muttei kuitenkaan tarpeeksi, jotta sitä voisi kutsua hyväksi leffaksi. Kaikkien hehkuttavien kommenttien jälkeen, joita olen lähiaikoina lukenut, tämä filmi oli aikamoinen pettymys. Ihmiset kommentoivat ja twiittasivat, että kyseessä olisi piinaavan jännittävä, todella omaperäinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus, mutta Bird Box ei ole mitään näistä. Tajunnanräjäyttävä se ei ainakaan ole. Mukana on pari hieman jännempää kohtausta, mutta minun on mahdotonta kutsua leffaa piinaavaksi. Yleisesti leffaa on mahdotonta kutsua omaperäiseksi, sillä lähes koko elokuvan ajan en voinut olla miettimättä, että olen nähnyt saman jossain aiemmin. Elokuva on täynnä asioita, mitkä olen nähnyt paremmin toteutettuna jossain muussa leffassa tai televisiosarjassa. Kaiken aikaa mietin päässäni, että tuo on Hiljaisesta paikasta (A Quiet Place - 2018), tuo on The Walking Dead -sarjasta (2010-), tuo on Harry Potter ja Azkabanin vangista (Harry Potter and the Prisoner of Azkaban - 2004)...

Leffa ei ole edes kovin kummoisesti kerrottu tai tehty. Se itse asiassa tuntuu siltä kuin kaksi eri tiimiä olisi lähetetty tekemään omat näkemyksensä samasta ideasta. Toinen porukka on tehnyt mystiseltä tuntuvan kertomuksen, missä nainen ja lapset kohtaavat vaaroja silmät sidottuina (mistä luulin koko elokuvassa olevan kyse) ja toinen porukka on saanut aikaiseksi täysin tusinatelevisiosarjalta tuntuvan selviytymiskertomuksen isommasta ryhmästä, jollaisia nähdään enemmän halvoissa tuotannoissa kuin ison luokan projekteissa. Elokuvan tunnelma ja tyyli hyppii voimakkaasti, kun ajassa loikitaan edes ja taakse, eikä filmi tunnu kokonaiselta. Jos jotain Bird Boxista pitäisi kuitenkin kehua, on se, että itsemurha-aallon aiheuttava voima jätetään katsojan mielikuvituksen varaan. Joitakin tulee varmasti ärsyttämään, ettei tätä asiaa koskaan näytetä tai sen tarkoitusta ei selitetä (vaikka leffassa onkin aika kehnosti kirjoitettu arvailukohtaus), mutta itse pidin tätä erinomaisena ratkaisuna. Mukana on myös joitain oikeasti hyviä kohtauksia (lähinnä Malorien ja kahden lapsen seikkailun aikana) ja kiinnostavia teemoja vanhemmuudesta, vastuunottamisesta ja totuuden kieltämisestä, mitkä olisi ollut kiinnostavampi nähdä jossain huomattavasti paremmassa elokuvassa tai televisiosarjassa.

Elokuvan on tosiaan ohjannut Susanne Bier, joka ei saa pakettia pysymään kunnolla kasassa. Bieriltä ei löydy kunnon tyyliä, vaan hän lainailee muilta tekijöiltä, yhdistämättä näitä tyylejä luontevasti. Koska en ole "Bird Box" -kirjaa lukenut, en voi sanoa, kuinka paljon kirjailija Josh Malerman on lainannut muilta, mutta ainakin käsikirjoittaja Eric Heisserer tuntuu vain yhdistelevän muiden leffojen ideoita samaan leffaan. Heissererin kirjoittama dialogi on paikoitellen erittäin tönkköä, eikä hän saa eri aikajanoilla loikkivaa tarinaa kulkemaan sujuvasti. Elokuva on kuitenkin oivallisesti kuvattu... lähinnä Malorien ja lasten matkan aikana. Kuten jo totesin, pitkät takaumat ryhmästä muistuttavat tuotantoarvoiltaan enemmänkin televisiosarjaa kuin leffaa. Leikkauskin on sen tyylistä. Lavasteet ja maskeeraukset ovat kuitenkin mainiosti toteutetut ja visuaaliset efektit ovat tarpeeksi toimivat. Äänimaailmaan olisi voinut panostaa enemmän, kun kerran hahmot joutuvat liikkumaan kuuloaistinsa varassa. Trent Reznorin ja Atticus Rossin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla leffan aikana.

Yhteenveto: Bird Box on kaiken kohun jälkeen harmillisen keskinkertainen leffa, mikä lähinnä vain lainailee muilta, itseään paljon paremmilta elokuvilta ja The Happeningilta. Läpi elokuvan en voinut olla huomaamatta, kuinka elokuva on lopulta vain kopio paremmista teoksista, eikä se todellakaan ollut hyvä juttu. Filmi ei edes tunnu kunnon kokonaisuudelta, vaan enemmänkin siltä kuin joku osaava tekijä olisi joutunut yhdistämään voimansa muutamia televisiosarjan jaksoja ohjanneen henkilön kanssa, jolloin elokuvan tyyli vaihtelee vähän väliä. Pitkät takaumat ovat yllättävänkin kömpelösti toteutetut. Parissa kohtaa leffa saa jännittämään, mutta muuten se lähinnä pitkästyttää. Näyttelijät tekevät ihan hyvää työtä - Sandra Bullock onnistui yllättämään positiivisesti, mutta John Malkovich on jopa oudon huono roolissaan. Hahmojen välinen dialogi on usein kömpelösti kirjoitettua, minkä lisäksi tarinaan mahtuu selkeitä aukkoja. Parasta leffassa on, ettei se oikeastaan kerro tai näytä, mikä aiheuttaa itsemurha-aallon. Muuten Bird Box on vain hukkaan heitetty mahdollisuus. Jos leffa kiinnostaa ja Netflix löytyy, niin sieltähän sen katsoo helposti, muttei kannata odottaa mitään erityistä. Mutta jos katsotte leffan, älkää missään nimessä ryhtykö mihinkään "Bird Box -haasteeseen", sillä se on vain typerää ja vaarallista!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.1.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Bird Box, 2018, Netflix, Universal Pictures, Bluegrass Films, Chris Morgan Productions

Arvostelu: The Post (2017)

THE POST

Ohjaus: Steven Spielberg
Pääosissa: Meryl Streep, Tom Hanks, Bob Odenkirk, Tracy Letts, Bradley Whitford, Bruce Greenwood, Matthew Rhys, Sarah Paulson, Alison Brie, Jesse Plemons ja Michael Stuhlbarg
Genre: draama
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 7

The Post perustuu tositapahtumiin Vietnamin sodan salaisuuksien paljastumisesta. Elokuvan teko alkoi loppuvuodesta 2016, kun tuottaja Amy Pascal sai käsiinsä Liz Hannahin käsikirjoituksen aiheesta. Samoihin aikoihin ohjaaja Steven Spielberg joutui lykkäämään seuraavan leffansa, "The Kidnapping of Edgardo Mortaran" työstämistä roolitusongelmien takia, joten hän päätti sen sijaan ohjata The Postin. Elokuvan kuvaukset alkoivat keväällä 2017 ja se saatiin valmiiksi jo marraskuussa, jolloin se ehti saada ensi-iltansa Yhdysvalloissa juuri ennen vuoden vaihtumista - tosin meillä Suomessa se on nähtävillä vasta nyt vuonna 2018. Itse en ollut kovin innoissani, kun kuulin elokuvasta. Vaikka Spielberg on tehnyt mielestäni todella hienoja filmejä, hänen 2000-luvun tuotantonsa ei ole erityisemmin vakuuttanut minua. Vaikka viimeisen kymmenen vuoden aikana ilmestyi todella mainio seikkailuelokuva Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus (The Adventures of Tintin - 2011), ovat hänen työnsä olleet pääasiassa unohdettavia Oscar-palkintojen kalasteluja. Kahden viimeisen Spielberg-elokuvan, pitkäveteisen Vakoojien sillan (Bridge of Spies - 2015) ja kehnon Iso kiltti jätin (The BFG - 2016) jälkeen ajattelin, että herran pitäisi jo alkaa lopetella elokuvien teko. Silti menin katsomaan The Postin, päivä sen jälkeen, kun se oli saanut kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja paras naispääosa). Odotukseni eivät olleet korkeat, joten yllätyin, että kyseessä onkin kelpo filmi. Ei se ihmeellinen ole, mutta on se selkeästi parempi kuin kaksi edeltäjäänsä.

Vuonna 1971 sanomalehti The Washington Post saa käsiinsä raportteja, jotka paljastavat hallituksen valehdelleen kansalle Vietnamin sodan tapahtumista. Lehden henkilökunnan täytyy pohtia, uskaltavatko he julkaista raportit lehdessään, vaikka rangaistus siitä voisi olla loppuelämä vankilassa.

Meryl Streep näyttelee The Washington Postin omistajaa, Katharine Grahamia ja tuttuun tapaansa Streep on tietty erittäin hyvä roolissa kuin roolissa. Hän tuo hienosti esille Katharinen kokemat paineet, mitkä Vietnam-raportit aiheuttavat, minkä lisäksi häntä jännittää ja ahdistaa sanomalehden johdossa olo, sillä lähes kaikki ulkopuoliset tuntuvat kyseenalaistavan hänen taitonsa. Streepin näyttelijätyötä on aina lumoavaa katsella, mutta minun on pakko sanoa, etten usko hänen voittavan tästä roolista Oscaria. Hänellä on ennätys Oscar-ehdokkuuksien määrässä, mutta niistä kahdestakymmenestäyhdestä ehdokkuudesta hän on voittanut vain kolme palkintoa. Tämä ei ole yksi hänen parhaista rooleistaan, joten uskon Akatemian antavan palkinnon jollekin toiselle.
     Streepin tavoin myös miespääosan esittäjä Tom Hanks tuntuu olevan mainio missä tahansa elokuvassa ja niin hän on myös tässä. Hanks näyttelee The Washington Postin päätoimittaja Ben Bradleetä, joka on Katharinea innokkaampi raporteista. Sanomalehdellä ei nimittäin mene kovin lujaa, joten Ben uskoo, että lehti nousee suositummaksi, jos se julkaisee raportit ensimmäisenä. Hanksista välittyy Benin innostus, kuten myös huoli lehden kohtalosta. Häntäkin on aina ilo katsoa, mutta Streepin työn tavoin ei Hankskaan tee tässä mitään erityisen vaikuttavaa, joten en ihmettele, ettei hän saanut ehdokkuuta parhaasta miespääosasta.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. The Washington Postille työskentelevät Fritz (Tracy Letts), Arthur Parsons (Bradley Whitford) ja Ben Bagdikian (Bob Odenkirk), sekä raportit lehdistölle paljastava Dan Ellsberg (Matthew Rhys), Katharinen tytär Lally Graham (Alison Brie), Benin vaimo Antoinette Bradlee (Sarah Paulson), lakimies Roger Clark (Jesse Plemons) ja puolustusministeri Robert McNamara (Bruce Greenwood). Streepin ja Hanksin lisäksi muut näyttelijät eivät pääse nousemaan esille, eivätkä heidän hahmonsa ole kovin mieleenpainuvia. Muista näyttelijöistä muistaa lähinnä Odenkirkin ja Rhysin, heidän yhteisten hetkiensä takia.

The Post alkaa yllättävän mielenkiintoisesti. Se lähtee käyntiin Vietnamista vuonna 1966, joka tuo monin tavoin mieleen Spielbergin tunnetun sotaelokuvan Pelastakaa sotamies Ryan (Saving Private Ryan - 1998). Harmillisesti Vietnam-prologi päättyy lyhyeen, mistä siirrytään 1970-luvun alkuun ja nyky-Spielbergille tutumpaan historialliseen draamaan. Ajankuva filmissä on tietysti upeasti toteutettu. Elokuva näyttää ja tuntuu aivan mahtavasti 1970-luvulta (vaikken silloin vielä elänytkään, mutta uskoisin sen onnistuvan erinomaisesti), jolloin sen maailmaa jää seuraamaan kiinnostuneena. Harmi vain, ettei ensimmäisen tunnin ajan itse tarina ole mitä kiinnostavin. Hahmot lähinnä vain keskustelevat elämästään ja politiikasta ja The Washington Postin rahatilanteesta. Uusia henkilöitä esitellään vähän väliä, mutta heidän merkitystään ei selvennetä lähes ollenkaan. Aina välillä The Washington Postilla mietiskellään, miten ihmeessä kilpaileva sanomalehti The New York Times on saanut tietoonsa valtion salaisuuksia. Silloin elokuva onnistuu pitämään kiinnostusta yllä, mutta muuten leffa tuntuu aika pitkäveteiseltä.

Onneksi toisen tunnin aikana tilanne muuttuu. The Washington Post on saanut raportit omiin käsiinsä ja alkaa pohdinta siitä, voiko juttua julkaista. Kaiken järjen mukaan sananvapauden pitäisi tarjota heille luvan julkaisemaan tekstejä, jotka avaavat kansan silmät siitä, miten hallitus huijaa ihmisiä, mutta heidät voisi silti tuomita vankilaan maanpetoksen takia. Mitä jos tiedot leviävät muuhun maailmaan niin, että eri valtiot voivat käyttää niitä pahoin aikomuksin hyödyksi? Mutta silti monet tuhannet yhdysvaltalaissotilaat ovat kuolleet Vietnamissa ja jos se johtuu Yhdysvalloista itsestään, pitäisi tieto kertoa. Toisen tuntinsa aikana The Post muuttuu yllättävän jännittäväksi elokuvaksi, joka pistää katsojan taidokkaasti pohtimaan näitä asioita. Mikä on oikein ja mitä itse tekisi sellaisessa tilanteessa? Valitettavasti pitkään kestävän erittäin hyvän osion jälkeen leffan taso laskee hieman ihan lopussa.

Jännityksen lisäksi elokuva ei oikeastaan herätä muita tunteita. Se ei saa ilahtumaan, eikä liikuttumaan. Ei ahdistumaan, eikä oikeastaan välittämään hahmojen kohtalosta. Ainoat naurut tarjoaa presidentti Nixonin puhelu, jossa hän määrää, ettei The Washington Postilla ole enää mitään asiaa Valkoiseen taloon. Leffa on tavallaan aika kylmä, eikä siihen pääse kunnolla mukaan, vaikka sitä seuraakin kiinnostuneena. On myös hieman ärsyttävää, ettei elokuva avaa tarkemmin raporttien sisältöä. Lopussa tuli huomattua, miksi on hyvä, että historiallisten teosten lopputekstien aikana lukee, miten hahmojen tarina jatkui, kun filmin tapahtumat päättyivät. Tästä sellainen puuttui, vaikka tämä sitä kaipaisi. Ja silti loppuun on tungettu viittaus Watergaten tietovuotoon. Ne, jotka eivät asioita tiedä ennen elokuvan katsomista, joutuvat turvautumaan Wikipediaan matkalla kotiin.

Steven Spielbergin suurin ongelma nykyään on se, ettei hän enää edes yritä mullistaa elokuvateollisuutta kuten 1900-luvulla Tappajahaista (Jaws - 1975) lähtien, vaan hän pysyy täysin oman mukavuusalueensa sisällä ja tekee juuri niin tuttua ja turvallista kuin vain on mahdollista. Vaikka Spielberg on jälleen onnistunut hienon ajankuvan luomisessa, ovat hänen uudet teoksensa kaukana siitä, mikä hänen tasonsa oli vielä viisitoista vuotta sitten. Liz Hannahin ja Josh Singerin käsikirjoitus sisältää hyviä juttuja, mutta dialogipainotteisuus on hieman tylsää. Teknisesti The Post on kuitenkin hieno elokuva. Kuvaus on mainiota, kuten on myös valaisu. Leikkauskin toimii, vaikka filmiä voisi tiivistää vähän. Lavastus ja puvustus ovat upeasti toteutetut, minkä lisäksi tietokonetehosteita on varmasti käytetty liian modernien taustojen poistamiseen. Tämä on tehty taidokkaasti ja niin ovat myös äänitehosteet. Musiikeista vastaa tietty Spielbergin tärkein yhteistyökumppani, legendaarinen John Williams, jonka sävellykset ovat mainiot elokuvan aikana ja luovat lisäyksensä jännittävään tunnelmaan, mutteivät tosin jää millään lailla mieleen leffan päätyttyä.

Yhteenveto: Jännittävästä loppupuoliskostaan huolimatta The Post ei ole kovin ihmeellinen elokuva. Lyhyttä Vietnam-prologia lukuunottamatta leffan ensimmäinen tunti on aika pitkäveteistä seurattavaa, jossa lähinnä vain puhutaan ja pohdiskellaan. Ja vaikka toinen tunti pistää katsojan onnistuneesti pohdiskelemaan ja jännittämään, ei filmi selvennä tarpeeksi hyvin valtion salaisuuksia ja on muutenkin tunnelmaltaan oudon kylmä. Vaikka hienosti toteutettua 1970-luvun maailmaa ihailee, ei siihen tunnu pääsevän koskaan mukaan. Meryl Streep ja Tom Hanks ovat tietysti upeat rooleissaan, mutta muut näyttelijät eivät pääse näyttämään lahjojaan. Visuaalisesti kyseessä on näyttävä elokuva, sillä ohjaaja Steven Spielberg tietää kyllä, miten tehdä tyylikkäitä filmejä. Harmi vain, että sisällöstä puuttuu kaikki se tunne ja tekemisen riemu, mikä löytyi hänen teoksistaan vielä parikymmentä vuotta sitten. Jos Spielbergin uudet historialliset elokuvat ovat iskeneet teihin tai katsotte aina kaikki Oscar-ehdokkaat, niin katsokaa toki The Post. En kuitenkaan usko, että se tulee voittamaan kumpakaan ehdokkuuksistaan, enkä usko, että siitä tullaan puhumaan enää ensi vuonna. Vaikka kyseessä on kelpo leffa, on sitä silti hieman surullista seurata Spielbergin tason putoamisen takia. Saa nähdä, millainen on hänen seuraava elokuvansa Ready Player One (2018), mikä ilmestyy jo ensi kuussa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Post, 2017, Amblin Entertainment, DreamWorks, Participant Media, Pascal Pictures, Star Thrower Entertainment, River Road Entertainment