Pääosissa: Lewis Pullman, Jordan Preston Carter, Makenzie Leigh, Alfre Woodard, Bill Camp, John Benjamin Hickey, Nicholas Crovetti, Spencer Treat Clark, William Sadler, Pilou Asbæk ja Alexander Ward
Genre: kauhu
Kesto: 1 tunti 54 minuuttia
Ikäraja: 16
Salem's Lot perustuu Stephen Kingin kirjaan Painajainen ('Salem's Lot) vuodelta 1975. Kirjan pohjalta oli jo tehty kaksiosainen minisarja Salem's Lot - kauhujen kaupunki (Salem's Lot - 1979), elokuva Paluu kauhujen kaupunkiin (A Return to Salem's Lot - 1987), sekä toinen kaksiosainen minisarja Salem's Lot (2004). New Line Cinema ilmoitti työstävänsä uutta elokuvaa kirjan pohjalta vuonna 2019 ja kuvaukset käynnistyivät vuonna 2021. Alun perin elokuva oli tarkoitus julkaista teattereissa syyskuussa 2022, mutta julkaisua siirrettiin kerta toisensa perään, kunnes lopulta leffa päätettiin pistää suoraan Max-palveluun. Nyt uusi Salem's Lot on ilmestynyt ja itse odotin elokuvan näkemistä uteliaana, mutta silti skeptisenä. En ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt aiempia adaptaatioita. Kiinnostuin uudesta elokuvasta, mutta odotukseni hiipuivat, kun studiot eivät vaikuttaneet tietävän, mitä tehdä leffalla, mikä ei yleensä lupaile hyvää. Halloween-henkeen valmistautuessani päätin kuitenkin antaa mahdollisuuden Salem's Lotille ja katsoin sen eräänä lokakuun iltana Maxista.
Kirjailija Ben Mears palaa lapsuutensa kaupunkiinsa Jerusalem's Lotiin inspiraatiota varten, vain huomatakseen että kaupunki on ajautumassa katalan vampyyrin valtaan.
Top Gun: Maverickista (2022) tuttu Lewis Pullman nähdään elokuvan pääroolissa Ben Mearsina, kirjailijana, joka päättää palata lapsuutensa kaupunkiin, Jerusalem's Lotiin, saadakseen inspiraatiota uutta kirjaa varten. Eipä Ben tiedäkään, että jos hän selviää Lotin öistä hengissä, olisi hänellä käsissään aikamoiset materiaalit todelliseen kauhuhittiin. Pullman on suoriutunut sivurooleista ihan kunnialla, mutta Salem's Lot harmillisesti näyttää, ettei häneltä löydy karismaa tähdittämään leffaa. Hän on aika tylsä puupökkelö osassaan, eikä Ben ole hahmonakaan järin mielenkiintoinen, minkä takia katsojana saattaakin pohtia, että miksi kaupungin veriset tapahtumat pitää edes näyttää tämän kirjailijan näkökulmasta?
Jerusalem's Lotista löytyykin huomattavasti kiinnostavampia ihmisiä, sekä parempia näyttelijöitä, joskin Benin pakollista ihastuksenkohdetta, Susania esittävä Makenzie Leigh ei myöskään vakuuta, eikä Pullmanilla ja Leighllä ole pahemmin kemiaa. Bill Camp, Alfre Woodard ja John Benjamin Hickey sen sijaan ovat erityisen mainiot paikallisina opettajana, tohtorina ja pappina, jotka ensimmäisten joukossa hoksaavat, mistä onkaan oikein kyse ja Pilou Asbæk on varsin vekkuli vampyyriä (Alexander Ward) avustavana Strakerina. Leffan todellinen yllättäjä on kuitenkin nuori Jordan Preston Carter, joka näyttelee sinnikästä Mark-poikaa, jota kiehtovat kauhutarinat ja joka onkin valmis pistämään vampyyrejä hengiltä. Tällaisen hahmon kanssa voitaisiin helposti mennä mönkään, mutta Carter on nappivalinta rooliin ja hän tekee Markista välittömästi tykättävän tyypin ja onkin hieman sääli, ettei leffaa kerrota alusta asti pojan vinkkelistä.
En tosiaan ole lukenut Stephen Kingin alkuperäistä Painajainen-kirjaa tai katsonut vuoden 1979 Salem's Lot - kauhujen kaupunki -minisarjaa, mutta uuden elokuvan jälkeen minun tekisi kyllä kovasti mieli tutustua molempiin teoksiin. Odotukseni uutta Salem's Lotia kohtaan eivät olleet korkeat, mutta elokuva pääsikin osittain yllättämään mukavasti. Sitten taas toisaalta se jäi myös hitusen harmittamaan, sillä tekijöiden hyppysissä olisi selvästi ollut ainekset parempaan lopputulokseen. Kyseessä on valitettavan ailahteleva paketti, joka toimii enemmän osasina kuin niiden summana. Mukana on paljon hyvää, kuten pari hahmoa ja muutamat näyttelijäsuoritukset, sekä hämmästyttävän tyylitelty tekninen toteutus (palataan siihen kohta), pääasiassa taidokas ohjaus ja useita hyvin rakennettuja kohtauksia. Nämä palaset eivät kuitenkaan loksahda paikoilleen niin luontevasti kuin voisi toivoa.
Ensinnäkin leffan rytmitys on kömpelö. Alkupää esittelyineen tuntuu hieman laahaavalta, mutta kun ensimmäistä uhria puraistaan, leffalle tulee kiire ja vajaan parin tunnin kesto on loppupeleissä jopa liian lyhyt mitta. Ehkä tästäkin adaptaatiosta olisi pitänyt tehdä minisarja, sillä tällaisenaan tarina hyppii hassusti, eikä hahmoja ehdi juurikaan syventää. Lotin synkkyyksiin vajoamisen olisi voinut tehdä rauhallisemmin, sillä nyt homma eskaloituu turhankin vauhdilla. Mutta silti luvassa on useita yksinään mainioita ja toimivia kohtauksia, joista osa on jopa oivallisen jännittäviä. Sitten taas mukana on muutamia tahattoman koomisia juttuja. Loppuhuipennus on myös harmillinen antikliimaksi.
Elokuvan ohjauksesta ja käsikirjoituksesta vastaa Gary Dauberman, joka on aiemmin ohjannut vain yhden elokuvan, Annabelle Comes Homen (2019) ja joka on tunnettu lähinnä kirjoituspuolelta. Daubermanin työ Se-elokuvien (It - 2017-2019) parissa taatusti johti hänen pestaamiseensa Salem's Lotiin. Dauberman vakuuttaa yllättäen ohjaajana ja hänellä on ollut selvä visio elokuvan ulkonäöstä. Luvassa onkin odottamattoman tyylikästä kikkailua valojen, varjojen ja värien kanssa, mikä näkyy etenkin yllä olevasta kuvasta, jossa lapset kävelevät metsässä ja koko kohtaus on toteutettu pelkin siluetein. Kameratyöskentely on oivallista ja lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteissa on haluttu matkia kasaria ja kiilusilmäisistä leijuvista vampyyreistä voi melkeinpä nähdä vaijerit, mutta se on nimenomaan osa viehätystä. Äänimaailmakin on ihan hyvin rakennettu Nathan Barrin ja Lisbeth Scottin musiikkeja myöten. Keskittyessään vahvasti tähän audiovisuaaliseen kikkailuun, Daubermanin käsikirjoitus jää kuitenkin ohueksi, mitä ei auta töksähtelevä leikkaus, joiden takia uusi Salem's Lot ei yllä potentiaaliinsa. Silti se on ihan menevää katsottavaa näin halloweenin lähestyessä.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.10.2024
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Salem's Lot, 2024, New Line Cinema, Atomic Monster, Vertigo Entertainment, The Wolper Organization
Pääosissa: Chiwetel Ejiofor, Benedict Cumberbatch, Paul Dano, Michael Fassbender, Lupita Nyong'o, Adepero Oduye, Sarah Paulson, Alfre Woodard, Brad Pitt, Garret Dillahunt, Scoot McNairy, Taran Killiam, Chris Chalk, Paul Giamatti, Christopher Berry, Michael K. Williams, Bryan Batt ja Bill Camp
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 16
12 Years a Slave perustuu Solomon Northupin omaelämäkertaan Twelve Years a Slave vuodelta 1853. Ohjaaja Steve McQueen ja käsikirjoittaja John Ridley ryhtyivät ideoimaan elokuvaa orjuudesta, mutta projekti ei tuntunut etenevän, kunnes McQueenin puoliso Bianca Stigter esitteli miehelleen Northupin kirjan. McQueen oli täysin häkeltynyt kirjaa lukiessaan ja päätti saman tien hankkia sen elokuvaoikeudet. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 2012 ja lopulta 12 Years a Slave sai maailmanensi-iltansa Telluriden elokuvajuhlilla 30. elokuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai muun muassa yhdeksän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, lavastus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, naissivuosan ja sovitetun käsikirjoituksen palkinnot, seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan palkinnon, sekä yksitoista BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, kuvaus, lavastus, leikkaus, musiikki ja nouseva tähti), joista se voitti parhaan elokuvan ja miespääosan palkinnot. Itse katsoin 12 Years a Slaven pari vuotta sen ilmestymisen jälkeen ja pidin leffasta. Kun huomasin sen täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.
Vuonna 1841 vapaa afroamerikkalainen viulisti Solomon Northup huumataan ja myydään orjaksi.
Pääroolissa orjaksi vangittuna Solomon Northupina nähdään Chiwetel Ejiofor, joka sai roolityöstään parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet, sekä BAFTA-palkinnon. Ejiofor on roolissaan erinomainen, tulkiten hienosti Solomonin epätoivoa, kun hänet houkutellaan uuden työn varjolla pois perheensä luota, huumataan ja myydään orjana. Jopa hänen nimensä viedään ja kaikki kutsuvat häntä Plattiksi. Solomon ei pysty mitenkään todistaa olevansa vapaa mies ja vaikka pystyisikin, häntä tuskin kuunneltaisiin. Katsoja on tietty heti Solomonin puolella, haluten nähdä hänen vapautuvan vankeudestaan.
Ejioforin lisäksi elokuva pitää sisällään muutenkin vaikuttavan näyttelijäkaartin. Scoot McNairy ja Taran Killam näyttelevät Brownia ja Hamiltonia, jotka sieppaavat Solomonin, Paul Giamatti esittää orjakauppias Freemania ja Benedict Cumberbatch Solomonin ostavaa William Fordia. Paul Dano nähdään plantaasin orjapiiskurina Tibeatsina, Michael Fassbender toisena plantaasinomistajana Edwin Eppsinä ja Sarah Paulson tämän vaimona Maryna. Alfre Woodard näyttelee vapaata afroamerikkalaisnaista Shaw'ta, tuottajanakin toimivan Brad Pittin esittäessä Solomonin vapauteen ainoana uskovaa Samuelia. Muita Solomonin tapaamia orjia näyttelevät mm. Michael K. Williams, Chris Chalk, Adepero Oduye ja Lupita Nyong'o, joka tekee 12 Years a Slavessa ensimmäisen elokuvaroolinsa ja voitti ansaitusti parhaan naissivuosan Oscar-palkinnon. Näyttelijät ovat läpikotaisin fantastisia. Cumberbatch ja Fassbender tekevät hyvää työtä todella erilaisina orjaomistajina. Nyong'o saapuu mukaan vasta myöhemmässä vaiheessa, mutta tekee loppuleffan ajan niin hyvää työtä, ettei ihme, että tulokkaan työ huomioitiin heti palkintogaaloissa.
Pidin 12 Years a Slavesta jo ensimmäisellä katselukerralla, mutta nyt uusintakatselulla pidin siitä vielä enemmän. Kyseessä on hieno ja voimakas kuvaus tositarinasta aikakaudelta, jolloin jotkut ihmiset saivat laillisesti olla hirviöitä. Kuten jo nimestä "kaksitoista vuotta orjana" voi päätellä, tämä leffa ei todellakaan ole helppoa katseltavaa. Se työntyy visusti ihon alle ja aiheuttaa epämiellyttävää oloa ja suurta ahdistusta. Tapahtumat ovat kuin kauhuelokuvasta ja välillä on vaikea uskoa, että tällainen kamaluus oli joskus arkipäivää. Elokuvasta löytyy useita hetkiä, jotka on tarkoituksella venytetty pidemmiksi lisäämään inhottavaa ilmapiiriä. Esimerkiksi todella pitkällä kuvalla toteutettu ruoskimiskohtaus aiheuttaa tunnemyllerryksen. Leffa onnistuu kuitenkin taidokkaasti välttämään kurjuuksilla mässäilyyn sortumisen.
Tarina pitää hyvin mukanaan läpi kahden tunnin ja vartin keston. Itse asiassa koin lopulta, että olisin voinut katsoa elokuvan vielä pidempänä - kertoohan se nimensä mukaisesti kahdentoista vuoden tapahtumat. Noin puolessa välissä leffa tekee pientä oikomista, Solomonin siirtyessä Cumberbatchin esittämän Fordin omistuksesta Fassbenderin näyttelemän Eppsin haltuun ja esimerkiksi tähän olisi saanut vaikkapa kymmenisen minuuttia lisää. Jos jotain valitettavaa leffasta löytyy, niin juurikin se, ettei tunnu siltä, että tapahtumat kattavat yli vuosikymmenen. Muuten elokuva on vaikuttava ja sellaisia teoksia, mitkä jokaisen kuuluisi nähdä edes kerran elämässään. Tätä historiaa ei sovi unohtaa, jottei sitä koskaan toistettaisi.
Elokuvan ohjauksesta vastaa Steve McQueen. Siis ei se muun muassa Suuresta pakoretkestä(The Great Escape - 1963), Bullittista (1968) ja Papillonista (1973) tuttu näyttelijälegenda Steve McQueen, vaan Fassbenderin kanssa aiemmin Hungerin (2008) ja Shamen (2011) tehnyt ohjaaja. McQueen rakentaa tunnelmaa erittäin tehokkaasti ja pitää katsojaa otteessaan, yhdessä John Ridleyn vahvan käsikirjoituksen kanssa. McQueen ei halua päästää katsojaa helpolla ja hyvä niin. Häneltä löytyy myös silmää hienoille visuaalisuuksille. 12 Years a Slave on upeasti kuvattu teos ja maisemaotokset ovat usein jopa kauniita. Pitkillä kuvilla toteutetut kohtaukset ovat toinen toistaan parempia. Lavasteet ja asut tuovat hienosti 1840-lukua takaisin eloon ja maskeeraukset ovat toisinaan inhottavia ruoskaniskujen aiheuttamien arpien takia. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Hans Zimmer tunnelmoi oivallisesti musiikeillaan, joskin jatkuvasti monet hänen sävelmänsä kuulostavat kierrätyksiltä herran aiemmista töistä.
Yhteenveto:12 Years a Slave on hieno elokuva ja rankka kuvaus kaamealta aikakaudelta. On hirvittävää seurata, kun vapaa Solomon Northup siepataan ja myydään orjana, ja kuinka miehen fiilikset vaihtelevat sinnikkyydestä epätoivoon. Elokuva ei todellakaan ole helppoa seurattavaa, eikä ohjaaja Steve McQueen halua päästää katsojaa helpolla. Kurjuudella mässäilyyn ei sorruta, mutta esimerkiksi pitkä ruoskintakohtaus aiheuttaa katsojassa suorastaan yökötystä. Näyttelijät ovat läpikotaisin erinomaisia. Chiwetel Ejiofor vakuuttaa pääroolissa, mutta aikamoisia tähtiä sisältävässä elokuvassa kenties jopa parasta työtä tekee yllättäen ensikertalainen Lupita Nyong'o, joka kyllä ansaitsi palkintonsa. Visuaalisesti filmi on upea niin kuvausta kuin tarkkaan tehtyjä lavasteita myöten. Elokuvan pieneksi kompastuskiveksi koituu sen ajoittain hieman hätiköivä kerronta, etenkin kun Solomonia siirretään orjanomistajalta toiselle. Vaikkei elokuva olekaan helppoa katsottavaa, mielestäni se voisi olla ainakin vartin pidempi. Jo tällaisenaankin 12 Years a Slave on kaikessa inhottavuudessaankin hieno filmi, mikä jokaisen kuuluisi katsoa edes kerran elämässään. Se on muistutus hirvittävältä aikakaudelta, jota ei missään nimessä sovi unohtaa, jottei vastaavia kauheuksia enää toistettaisi.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
12 Years a Slave, 2013, New Regency Productions, Summit Entertainment, Fox Searchlight Pictures, River Road Entertainment, Plan B Entertainment, Film 4
Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham
Genre: toiminta, jännitys
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 12
The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.
CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.
Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.
Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.
Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.
Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.
Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.
Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films
Ohjaus: Jon Favreau Pääosissa: Donald Glover, JD McCrary, Beyoncé Knowles-Carter, Chiwetel Ejiofor, Billy Eichner, Seth Rogen, James Earl Jones, John Oliver, Florence Kasumba, Alfre Woodard, Shahadi Wright Joseph, Eric Andre, Keegan-Michael Key ja John Kani Genre: animaatio, seikkailu Kesto: 1 tunti 58 minuuttia Ikäraja: 12
Leijonakuningas on uudelleenfilmatisointi Walt Disneyn samannimisestä animaatioklassikosta vuodelta 1994. Disneyn uusi villitys on tehdä uusia versioita vanhoista piirroselokuvistaan. Tällaisen käsittelyn ovat saaneet mm. Tuhkimo (Cinderella - 1950), Liisa Ihmemaassa (Alice in Wonderland - 1951), Viidakkokirja (The Jungle Book - 1967), Kaunotar ja hirviö (Beauty and the Beast - 1991), sekä uusimpina Dumbo (1941) ja Aladdin (1992). Uudesta Leijonakuninkaasta ilmoitettiin vuonna 2016, kun ohjaaja Jon Favreau oli julkaissut oman Viidakkokirjansa (The Jungle Book - 2016). Elokuvan työstäminen lähti liikkeelle ja nyt Leijonakuningas on saamassa ensi-iltansa... ja minä olin ennakkoon kauhuissani elokuvasta. Alkuperäinen Leijonakuningas on minulle tärkein ja rakkain Disney-elokuva, sekä ylipäätään yksi suosikkielokuvistani. Kun kuulin, että uusi versio oli tulossa, ensimmäinen sana mielessäni oli "pyhäinhäväistys". Trailerit ovat helpottaneet oloani ainakin sillä, että filmi näyttää upealta, mutta samalla en voinut olla miettimättä, että trailerien perusteella elokuva näyttää pelkältä kuva kuvalta kopiolta alkuperäisestä animaatiosta, joten miksi tätä edes täytyi tehdä uudestaan? Meninkin aika ristiriitaisin mielin katsomaan Leijonakuningasta sen lehdistönäytökseen yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni, sekä YouTubeen Vernus-kanavalle arviovideoita tekevän kaverini kanssa. Kuvasimme elokuvan jälkeen yhdessä arvosteluvideon, minkä voi katsoa tästä. Nuoren leijonapoika Simban kohtalona on jonain päivänä nousta Jylhämaan kuninkaaksi. Ongelmia kuitenkin tuottaa Simban isän, nykyisen kuninkaan Mufasan veli Scar, joka juonittelee tehdäkseen itsestään kuninkaan.
Simba (lapsena äänessä JD McCrary, aikuisena Donald Glover) on nuori ja naiivi leijonanpentu, jonka kasvutarinaa elokuvassa seurataan. Simba uskoo kuninkuuden tekevän hänestä kaikkivoivan ja tarjoavan hänelle rennon luksuselämän, mutta filmin aikana hänen täytyy ymmärtää, mitä velvollisuuksia ja vastuita asema toisi tullessaan. Hahmon kasvutarina on kiinnostava... kuten alkuperäisessä piirretyssä. Simbaa ei ole lähdetty muuttamaan tässä leffassa uuteen suuntaan, vaan hahmo on samanlainen kuin piirretyssäkin. Muutkin tutut hahmot piirretystä tekevät tietysti paluun. Simban isä, kuningas Mufasa (äänenä James Earl Jones kuten piirretyssäkin) on ylväs leijona, jota on vaikea olla ihailematta. Jones ei valitettavasti kuitenkaan tee samanlaista vaikutusta äänellään, vaan hänestä kuulee, että ikää on jo lähemmäs 90 vuotta. Piirretyn tavoin Simban äiti Sarabi (Alfre Woodard) jää kuitenkin aika taustalle. Leijona Nala (lapsena Broadwayn "Leijonakuningas"-musikaalista tuttu Shahadi Wright Joseph, aikuisena laulajatähti Beyoncé) on Simban paras ystävä, joka lähtee innoissaan tämän seikkailuihin mukaan. Zazu-lintu (John Oliver) on kuninkaan neuvonantaja ja viestintuoja. Rafiki (John Kani) on erakoitunut apina, josta puuttuu kaikki alkuperäisen piirretyn hauskuus. Fanisuosikit Timon-mangusti (Billy Eichner) ja Pumba-pahkasika (Seth Rogen) ovat kuitenkin veikeät tapaukset ja heille on onneksi kirjoitettu lähinnä uusia vitsejä. Timon ja Pumba ovatkin yksi elokuvan parhaimmista puolista, etenkin Rogenin vuoksi, sillä hän istuu täydellisesti hömelön Pumban rooliin. Rafikin huumorin vieminen harmittaa suuresti, sillä jäljelle jää vain todella mitäänsanomaton tyyppi, joka ei edes osoita viisauttaan, kuten alkuperäisessä elokuvassa. Pääasiassa ääninäyttelijät tekevät oivallista työtä, mutta valitettavasti Chiwetel Ejiofor tarinan pahiksena, Scar-leijonana jättää kylmäksi. Ejioforin äänessä ei ole tietoakaan piirrosversion Scaria esittävän Jeremy Ironsin uhkaavuudesta, kieroudesta ja leikittelystä. Ejiofor yrittää välillä parhaansa kopioidakseen Ironsia, mutta lopputulos on lähinnä surullinen. Kun tätä Scaria vertaa muutama vuosi sitten ilmestyneen Viidakkokirjan Shere Khan -tiikeriin, jota ääninäytteli hyytävä Idris Elba, on Scar suuri pettymys. Scaria seuraavat tietty ilkikuriset hyeenat, joiden nimet on jostain syystä vaihdettu. Shenzi on yhä Shenzi (Florence Kasumba), mutta Banzai ja Ed ovat tällä kertaa Kamari (Keegan-Michael Key) ja Azizi (Eric Andre). Shenzi onnistuu olemaan häijy, mutta hölmömmät Kamari ja Azizi eivät onnistu naurattamaan laiskoilla vitseillään.
Uusi Leijonakuningas on aika pitkälti juuri sitä, mitä trailerit antoivat ymmärtää: kuva kuvalta kopio alkuperäisestä piirretystä. Elokuva alkaa "Circle of Life" -kappaleella, jonka aikana aurinko nousee, eläimet heräävät ja marssivat Jylhäkalliolle, missä vastasyntynyt Simba esitellään kansalle. Jos alkuperäinen piirretty ja tämä laitettaisiin vierekkäin, alun leikkauksetkin osuisivat luultavasti juuri samoihin kohtiin. Siitä sitten edetään kohtaus kohtaukselta lähes identtisesti alkuperäisen elokuvan malliin. Mukaan mahtuu pari uutta (ja aika tarpeetonta) kohtausta, sekä paljon venyttämistä, jotta leffa saadaan kahden tunnin pituiseksi, mutta mitään yllättävää on turha odottaa. Jos olet nähnyt alkuperäisen piirretyn, ei tämä tarjoa oikeastaan mitään. Osa vitseistä on uusia ja minimaalisia muutoksia löytyy aina välillä, mutta muuten tämä on pelkkä kopio. Ja harmillisen sieluton sellainen. Intohimo elokuvan tekoa kohtaan tuntuu puuttuvan, minkä lisäksi leffasta ei koskaan löydy samaa jylhyyttä ja majesteettisuutta kuin alkuperäisestä. Läpi leffan en voinut olla miettimättä, että voi kunpa voisinkin nyt katsoa sen alkuperäisen uudestaan, enkä tätä laiskaa kopiota. Aiemmin tänä vuonna ilmestyneet Disneyn uudelleenfilmatisoinnit Dumbo(2019)ja Aladdin(2019)eivät olleet kovin kummoisia, mutta ainakin niissä oli jotain uutta ja kiinnostavaa. Tai no, Dumbossa oli paljonkin uutta, mutta eipä se erityisen mielenkiintoista ollut. Niitä katsoessa tuntui kuitenkin siltä, että tekijät ovat halunneet kertoa tutun tarinan omalla tavallaan. Leijonakuningas taas vaikuttaa siltä, että tekijät ovat tienneet, kuinka äärimmäisen tärkeä elokuva on kyseessä, jolloin he eivät ole halunneet ottaa minkäänlaisia riskejä - tehdään vain tuttu ja turvallinen uudestaan nykytekniikalla. Jos elokuvaa yrittäisi katsoa ihan vain omana teoksenaan, niin onhan tämä oivallinen filmi, mikä sisältää erinomaisen tarinan, mahtavat hahmot, hienoja syvällisyyksiä ja maagista musiikkia. Mutta ei tämän leffan tekijöitä voi kehua siitä, että he ovat vain ottaneet nuo upeat asiat alkuperäisestä ja tehneet ne uudestaan. Eikä mitään ole edes tehty paremmin, mikä herätti kysymyksen: miksi minä haluaisin koskaan katsoa tätä uudestaan, kun voisin katsoa sen alkuperäisen, mikä on kaikin tavoin parempi? Kenties joskus kymmenen vuoden päästä pistän tämän pyörimään vaihtelun vuoksi ja vartin jälkeen vaihdan takaisin alkuperäiseen, sillä ei tämä oikein lähde koskaan käyntiin.
Uusi Leijonakuningas ei valitettavasti edes tarjoa paljoa tunteita. Alkuperäinen elokuva on tunnettu sen sydäntäsärkevän koskettavasta kohtauksesta, mitä en kuitenkaan spoilaa sen yhden lukijan vuoksi, joka ei ole jostain syystä vielä katsonut alkuperäistä Leijonakuningasta, mutta tässä edes se kohtaus ei tarjonnut tunnetta. Siinä missä vanhassa leffassa alahuuleni alkaa väpättämään jo siitä, kun tiedän, että kohta se hetki taas tulee, tässä vain tuijotin tyhjin ilmein ruutua, eikä kohtaus tehnyt vaikutusta. Myös huumoripuolella elokuva jää pääasiassa latteaksi. Vaikka Timonille ja Pumballe on keksitty huvittavia juttuja, ei leffa onnistu naurattamaan. Muutenkin draama ja komedia ovat hieman epätasapainossa, kun taas alkuperäisessä ne olivat täydellisessä harmoniassa. Se, mistä olin todella yllättynyt, on kuinka pitkäveteinen filmi paikoitellen on. Tätä todella on venytetty, jotta kahden tunnin kesto saadaan täyteen. Ei siinä mitään, jos venytykset tarjoaisivat jotain uutta ja merkittävää, mutta eiväthän ne tietenkään tee niin.
Ja kun kyseessä on kopio alkuperäisestä, ovat vanhat tutut laulutkin tietty mukana. Alkuperäinen Leijonakuningas on yksi suosikkimusikaaleistani ja sen laulut ovat aivan huikeita. Vähemmäen yllättäen tässä ne ovat lähinnä keskinkertaisia kopioita. Aloituskappale "Circle of Life/Nants' Ingonyama" on kyllä yhä hieno, mutta Simban laulama "I Just Can't Wait to Be King" ei ole tarpeeksi energinen. Uusi sovitus Scarin "Be Prepared" -laulusta on jopa surkea, sillä Ejiofor ei onnistu kanavoimaan Ironsin vimmaa, vaikka kuinka yrittää, minkä lisäksi se jää kaikin tavoin käsittämättömän vaisuksi tulkinnaksi. Timonin ja Pumban mottolaulu "Hakuna Matata" on tietty viihdyttävä ja siihen on sentään tuotu mukaan ovela muutos. Myös kaksikon hyräilemä "The Lion Sleeps Tonight" on mukana ja vieläpä oudon pitkäksi venytettynä. "Can You Feel the Love Tonight" taas alkaa töksähtäen ja lähinnä hämmentää katsojaa, sillä nimestään huolimatta musikaalinumero sijoittuu päiväsaikaan. Mukana on myös uusi kappale, Beyoncén laulama "Spirit", mikä ei sovi leffaan lainkaan. Hans Zimmerin mielettömän upeat sävellykset ovat tietty käytössä, mutta jälleen pitää sanoa: en voi kehua leffaa siitä, että se vain käytti uudestaan hienot jutut alkuperäisestä versiosta.
Jos tämän elokuvan tekijöitä täytyy jostain kehua, niin sen visuaalisuudesta. Vaikka kritisoinkin sitä, kuinka kuvat ovat kopioita alkuperäisestä leffasta, on pakko ylistää aivan käsittämättömän upeaa työtä, minkä animaattorit ovat tehneet elokuvan eteen. Eli jos jostain osa-alueesta löytyy panostusta, niin se on ehdottomasti tästä. Käsittääkseni elokuva on lähes kokonaan tehty tietokoneella ja siksi onkin hämmästyttävää, kuinka aidolta Jylhämaan savanni näyttää - aivan kuin katsoisi luontodokumenttia! Eläimetkin ovat täysin realistisen näköisiä, vaikka illuusiota rikkookin hahmojen ihmispuhe. Tähän väliin haluankin sanoa, että jos minun olisi pakko tehdä uusi versio Leijonakuninkaasta, tekisin sen muistuttamaan luontodokumenttia. Visuaalisesti se näyttäisi muuten tältä leffalta, mutta hahmot eivät sanoisi sanaakaan. Tarina olisi kyllä sama, mutta se olisi kuin dokumentti, minkä Mufasaa esittävä James Earl Jones selostaisi. Mutta takaisin siihen, mitä oikeasti saimme... Animaattorit ovat tehneet hurjan pikkutarkkaa työtä luodakseen pienen pieniä yksityiskohtia, joiden vuoksi elokuva täytyykin nähdä valkokankaalta, jotta huikea työ pääsee oikeuksiinsa. Realistisissa eläimissä on kuitenkin se varjopuoli, että niille on vaikea luoda tunteita kasvoille. Yksi vaikuttava tekijä siihen, miksei elokuva iske emotionaalisesti, onkin se, etteivät hahmot vaikuta tuntevan paljoa isojen hetkien aikana.
Yhteenveto: Vuoden 2019 Leijonakuningas on harmillisen mitäänsanomaton kopio Walt Disneyn mestarillisesta animaatioklassikosta. Elokuva on jopa liian turvallisesti tehty ja lähes kaikessa on menty siitä, mistä aita on matalin. Suuri osa kuvista on suoria kopioita alkuperäisestä elokuvasta, mutta animaatiotekniikka on vain päivittynyt. Visuaalisesti filmi onkin erittäin näyttävä ja vaikuttava kokemus, fotorealististen eläinten ja maisemien ansiosta, mutta pelkkä hieno tekninen kikkailu ei riitä syyksi sille, miksi alkuperäinen filmi piti tehdä uudestaan. Pari lisättyä kohtausta, sekä etenkin oudot venytykset tuntuvat turhilta ja tekevät elokuvasta jopa pitkäveteisen. Elokuvasta puuttuu piirretyn energia, sekä eritoten tunteet. Siinä missä alkuperäinen pistää vollottamaan niin surusta kuin ilosta ja muutamassakin kohdassa kylmät väreet kulkevat kehoa pitkin, tätä vain katsoo tyhjin ilmein, eikä edes se tietty traaginen hetki onnistu herättämään toivottua reaktiota. Timonin ja Pumban uudet vitsit sentään naurattavat, mutta samalla harmittaa, kuinka tylsä Rafiki-apinasta on tehty. Suuresti harmittaa myös, kuinka laimea pahis Scarista on saatu aikaan ja kuinka naurettavan surkea uusi "Be Prepared" -sovitus on. Uusi Leijonakuningas saattaa olla turhin uudelleenfilmatisointi, minkä olen koskaan nähnyt, sillä se ei oikeasti tuo mitään uutta tai kiinnostavaa pöytään. Animaattoreiden huikea työ ansaitsee kehut ja vaikkapa Oscar-pystin, mutta kaikki muut ovat tehneet todella laiskaa työtä. Jos pidät alkuperäisestä Leijonakuninkaasta, voi tämänkin version katsoa, mutta sillä varoituksella, että tämä on kaikin tavoin heikompi elokuva ja tätä katsoessa herää useasti toive, että voisikin vain katsoa alkuperäisen uudestaan.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.7.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Lion King, 2019, Walt Disney Pictures, Fairview Entertainment
Ohjaus: Jonathan Frakes Pääosissa: Patrick Stewart, Brent Spiner, Jonathan Frakes, LeVar Burton, Michael Dorn, Gates McFadden, Marina Sirtis, Neal McDonough, Alfre Woodard, James Cromwell ja Alice Krige Genre: scifi, seikkailu Kesto: 1 tunti 51 minuuttia Ikäraja: 12
Gene Roddenberryn luoma Star Trek (1966-) herätti kiinnostukseni vasta, kun näin J. J. Abramsin ohjaaman Star Trek -filmin vuodelta 2009. Siihen asti olin pitänyt koko juttua tylsänä, mutta sen jälkeen kävin innokkaana katsomassa Star Trek Into Darknessin (2013) ja Star Trek Beyondin (2016) leffateatterissa. Vaikka olin vihdoin kiinnostunut aiheesta, minua ei silti houkuttanut katsoa vanhoja Star Trek -elokuvia. Vasta loppuvuodesta 2016 katsoin tyttöystäväni kanssa Star Trek: Avaruusmatkan (Star Trek: The Motion Picture - 1979) ja Star Trek II: Khanin vihan(Star Trek II: The Wrath of Khan - 1982), mutta koska ensimmäinen niistä oli huono ja toinen vain ihan kiva, kesti kauan ennen kuin katsoimme leffoja lisää. Star Trek III: Spockin paluun (Star Trek III: The Search for Spock - 1984), Star Trek IV: Kotiinpaluun (Star Trek IV: The Voyage Home - 1986) ja Star Trek V: Viimeisellä rajalla (Star Trek V: The Final Frontier - 1989) katsoimme keväällä 2017 parin viikon sisään, mutta koska tyttöystäväni ei omistanut leffoja enempää, kesti jopa viisi kuukautta, kunnes ostin loput sarjan elokuvat ja katsoimme Star Trek VI: Tuntemattoman maan (Star Trek VI: The Undiscovered Country - 1991) ja Star Trek - sukupolvet (Star Trek: Generations - 1994). Niistä jälkimmäisin ei ollut selkeä seitsemäs osa elokuvasarjasta, vaan se perustui eri Star Trek -sarjaan, "The Next Generationiin" (1987-1994), jolloin se aloitti uuden tarinan. Tai noh, se jatkoi suoraan "TNG"-sarjasta, jolloin sitä oli todella vaikea seurata, sillä se ei esitellyt uusia hahmoja lainkaan. Sarjan faneille filmi saattaa toimia, mutta omasta mielestäni kyseessä oli kömpelö yritys. En siis odottanut seuraavan osan, Star Trek: First Contactin eli suomeksi Star Trek - ensimmäisen yhteyden näkemistä, mutta katsoin sen silti arvostellakseni sen alkuvuodelle 2018, kun olen armeijassa, enkä ehdi arvioita kirjoittaa.
HUOM! Tämä arvostelu sisältää SPOILEREITA koskien sarjan edellistä osaa Star Trek - sukupolvet!
Kun kyberneettiset Borg-olennot matkustavat ajassa taaksepäin, kapteeni Picardin ja U.S.S. Enterprisen miehistön täytyy lähteä pysäyttämään ne. Borgit aikovat nimittäin estää ihmisten ensimmäisen yhteyden avaruusolentoihin, jolloin Liittoa ei koskaan synny ja Borgit voivat hallita ihmiskuntaa. Kapteeni Jean-Luc Picardin roolissa nähdään tietysti Patrick Stewart, joka osoittaa jälleen kerran olevansa oikea mies rooliin. Stewartilta löytyvä auktoriteetti tulee esille useasti elokuvan aikana, minkä lisäksi hän pääsee sankarihommiin. Kapteeni Picard selvästi välittää miehistöstään erittäin paljon ja on valmis tekemään heidän vuoksi mitä vain. Borg-olennot ovat kapteeni Picardille tuttu laji menneisyydestä ja vaikkei olisikaan nähnyt "Star Trek: The Next Generationista" jaksoakaan, elokuva selittää kapteenin ja olentojen kohtaamisen tarpeeksi hyvin, jotta kaikki ymmärtävät, mitä on tapahtunut. U.S.S. Enterprisen miehistö koostuu samoista hahmoista kuin edellisessäkin elokuvassa. Isoimmassa roolissa on jälleen androidi Data (Brent Spiner), joka ei onneksi ole yhtään niin rasittava kuin Star Trek - sukupolvissa. Hahmo on jopa pidettävä tyyppi! Försti Riker (Jonathan Frakes) saa enemmän ruutuaikaa kuin edellisessä osassa, kun taas konemestari Geordi La Forge (LeVar Burton) ei ole saanut uutta tyylikästä visiiriä korvaamaan menettämäänsä. Klingonkomentaja Worf (Michael Dorn) jää harmillisesti sivuun, eivätkä lääkintäupseeri Beverly Crusher (Gates McFadden) ja Deanna Troi (Marina Sirtis) ole vieläkään kovin muistettavia. Uutena hahmona esitellään herra Hawk (Neal McDonough), joka ei kuitenkaan jää mieleen. Muita hahmoja elokuvassa ovat James Cromwellin näyttelemä poimuajon keksijä Zefram Cochran, Alfre Woodardin näyttelemä Lily, sekä Alice Krigen esittämä Borg-kuningatar, joka tuo helposti mieleen Aliens - paluun (Aliens - 1986) kuningataralienin, sillä poikkeuksella että Borg-kuningatar osaa puhua. Lily tuntuu pääasiassa aika turhalta hahmolta, mutta Woodard suoriutuu roolista kuitenkin tarpeeksi hyvin, jolloin Lilyn mukanaolon hyväksyy. Hänelle on annettu yksi tärkeä kohtaus, mutta sen olisi toisaalta voinut antaa jollekulle toisellekin. Zefram Cochran jää uusista hahmoista parhaiten mieleen, sillä hänestä on saatu aikaan oikeasti kiinnostava henkilö. Poimuajon keksijänä Cochran on historiallisesti merkittävä ihminen, joten on hienoa, ettei hahmo olekaan sellainen Einstein-nero kuin U.S.S. Enterprisen miehistö uskoo hänen olevan.
Yllättävää kyllä, Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähestulkoon hyvä elokuva. Se on selkeä parannus edeltäjäänsä verrattuna, sillä se ei tunnu vain venytetyltä jaksolta televisiosarjasta, vaan ihka oikealta elokuvalta, minkä lisäksi sen ymmärtää helpommin, vaikka ei olisi nähnyt "TNG"-sarjaa. Elokuva herättää huomion heti mielenkiintoisella alulla ja kun hahmot alkavat keskustelemaan, kuinka vaarallisia Borg-olennot ovat, katsojana alkaa jännittää, millaisia avaruusmörköjä elokuvalla on tarjottavanaan. No okei, Borgit tuottavat ison pettymyksen, sillä ensimmäinen taistelu niitä vastaan onkin todella helppo, mutta niistä löytyy silti uhkaavuutta, sillä ne kykenevät mukautumaan miehistön aseiden panoksiin ja ovat siten immuuneja niiden vaikutukselle. Aikamatkustustarina on myös erittäin kiinnostava. Kyseessä ei kuitenkaan ole sellainen hölmö aikamatka kuin Star Trek IV: Kotiinpaluussa, jossa kapteeni Kirk ja kumppanit etsivät valasta menneisyydestä, vaan tässä on oikeasti saatu tunne siitä, että hahmojen täytyy onnistua, jottei maailma tuhoudu. Tai no, U.S.S. Enterprisella voi näköjään matkustaa ajassa noin vain, joten jossain kohtaa lähinnä pohtii, voisivatko hahmot vain palata ajassa taaksepäin niin monta kertaa, että vihdoin onnistuvat. Tämän takia mukana ei ole uhkaa oikeastaan lainkaan, eikä filmi kykene kunnolla käsittelemään esittelemiään asioita, mutta on sitä silti viihdyttävää katsoa.
Okei no, ei sekään täysin totta ole, sillä Star Trek - ensimmäinen yhteys on paikoitellen aika pitkäveteinen teos. Parasta koko elokuvassa on aikamatkustuksen tarjoama mahdollisuus yhdistää kaksi erilaista maailmaa toisiinsa. Välillä näytetään muutaman hahmon juonikuviota Maassa, kun he yrittävät metsän keskellä rakentaa ensimmäistä poimuajolla kulkevaa alusta ja siitä sitten siirrytään futuristiseen avaruusmaisemaan, jossa taistellaan kyborgeja vastaan. Kontrasti on todella oivallinen, ja kaksi erilaista aikakautta tukevat taidokkaasti toisiaan. On myös kiehtovaa nähdä Maassa tapahtuvat asiat, sillä niiden onnistuminen aloittaisi Tähtiliiton, eli aloittaa kaikki aiemmin nähdyt seikkailut. Olisi hienoa, jos elokuva kykenisi kokonaisuutena toimimaan yhtä hyvin, mutta harmillisesti leffa jää vaisuksi, vaikka siitä löytyy selvää potentiaalia. Heikointa elokuvassa ovat sen toimintakohtaukset, jotka ovat erittäin laimeita. Taistelut Borg-olentoja vastaan ovat kehnosti toteutettuja, minkä lisäksi loppuhuipennus ei ole kovin kummoinen. Alkupäässä nähtävä avaruustaistelu on ihan tyylikäs, mutta sitä varten tekijöiden olisi pitänyt hieman varastaa henkeä Tähtien sodista (Star Wars - 1977-), jotta siitä saisi oikeasti toimivan. Tällaisenaan se on vain pientä lasersäteiden poukkoilua sinne tänne ilman kunnollista tunnetta. Star Trek - ensimmäinen yhteys on aika lailla hukattu mahdollisuus, josta olisi saanut tietyillä muutoksilla aikaiseksi oikeasti hyvän filmin.
Elokuvan on ohjannut försti Rikeria näyttelevä Jonathan Frakes, joka osoittaa olevansa parempi ohjaaja kuin näyttelijä. Tämä on Frakesin ensimmäinen ohjaustyö elokuvien parissa, mutta tätä ennen hän on ohjannut jaksoja kolmesta Star Trek -sarjasta; "The Next Generationista", "Deep Space Ninesta" (1993-1999) ja "Voyagerista" (1995-2001). Aihe on siis tuttu Frakesille. Brannon Bragan ja Ronald D. Mooren käsikirjoitus on paikoitellen oikein mainio, mutta jo siinä olisi voinut muutella joitakin asioita paremmiksi. Star Trek - ensimmäinen yhteys on ihan hyvin kuvattu elokuva, mutta sen valaisu on paikoitellen kehnoa. Synkkyys sopii kohtauksiin, joissa nähdään Borgeja, mutta muuten leffa voisi olla valoisampi. Leikkaus on ihan sujuvaa. Borgien maskeeraus on todella taidokkaasti tehty, eikä ihme että elokuva oli ehdolla Parhaan maskeerauksen Oscar-palkinnosta. Visuaaliset tehosteet ovat ihan toimivia, mutta ääniefektit ovat jokseenkin laimeita. Jerry ja Joel Goldsmithin säveltämät musiikit eivät valitettavasti jää lainkaan mieleen.
Yhteenveto:Star Trek - ensimmäinen yhteys on lähellä ollakseen hyvä elokuva, mutta sen pitkäveteisyys pitää sen "ihan kivan" tasolla. Elokuvassa on selkeää potentiaalia kiinnostavan tarinansa ja uhkaavilta vaikuttavien Borg-olentojensa ansiosta, mutta valitettavasti se ei koskaan hyödynnä asioita tarpeeksi hyvin. Parasta koko jutussa on mainio kontrasti avaruusaluskohtausten ja melkein nykypäivässä tapahtuvien metsäkohtausten välillä. On myös kiehtovaa tietää, mistä koko Liiton syntyminen lähti liikkeelle. Toimintakohtaukset ovat kömpelöitä ja Borgit tuottavat helposti pettymyksen. Näyttelijät ovat ihan hyviä rooleissaan, eikä Brent Spiner ole onneksi yhtä ärsyttävä Datana kuin aiemmin. Uusista hahmoista parhaiten jää mieleen Zefram Cochran, joka on oiva osoitus siitä, etteivät idolit ole välttämättä lainkaan sitä, mitä voisi kuvitella. Tekninen toteutus elokuvassa on ihan hyvää, mutta musiikit ovat todella unohdettavat. Jos pidät "The Next Generation" -sarjasta, niin uskoisin, että tämä elokuva toimii sinulle. Star Trek -fanin kannattaa antaa sille mahdollisuus, vaikkei Star Trek - sukupolvet -leffasta olisi pitänytkään. Kyseessä voisi olla oikeasti hyvä elokuva, jos sille tekisi muutamia muutoksia. Toivottavasti sarjan seuraava osa, Star Trek - kapina (Star Trek: Insurrection - 1998) olisi yhtä kelpo kuin tämä. Siihen asti, eläkää pitkään ja menestykää!
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 8.11.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.priorityonepodcast.com
Star Trek: First Contact, 1996, Paramount Pictures, Digital Image Associates
Ohjaus: John R. Leonetti Pääosissa: Annabelle Wallis, Ward Horton, Alfre Woodard, Tony Amendola, Eric Ladin, Kerry O'Malley ja Brian Howe Genre: kauhu Kesto: 1 tunti 39 minuuttia Ikäraja: 16
James Wanin kauhuelokuva Kirottu(The Conjuring - 2013) oli suuri menestys, joten siinä esiintyvästä Annabelle-nukesta päätettiin tehdä oma filminsä. Leffan oli tarkoitus laajentaa kauhuelokuvien sarja suuremmaksi elokuvauniversumiksi, jossa nähtäisiin erilaisia kauhuhahmoja, mutta myös samoja henkilöitä. Filmin kuvaukset alkoivat tammikuussa 2014 ja se sai ensi-iltansa samana syksynä. Kirotun tavoin myös Annabelle oli iso hitti, mutta toisin kuin The Conjuring, Annabelle haukuttiin lyttyyn. Itse en käynyt katsomassa tätä leffaa, kun se ilmestyi teattereihin. Näin Kirotun vasta loppuvuodesta 2015, enkä erityisemmin välittänyt siitä, joten en jaksanut katsoa muita siihen liittyviä filmejä. Kuitenkin nyt, kun Kirottu sai jatko-osan Kirottu 2 (The Conjuring 2 - 2016) ja Annabelle sai esiosan Annabelle: Creation (2017), minkä lisäksi on tulossa toinen lisäosaleffa Nunna(The Nun - 2018), ajattelin että sarjalle voisi antaa uuden mahdollisuuden. Katsoimmekin tyttöystäväni kanssa Kirotun eräänä iltana ja koska se oli paljon parempi kuin muistin, päätimme katsoa Annabellen heti seuraavana iltana.
Raskaana oleva Mia saa mieheltään lahjaksi nuken, minkä seurauksena alkaa tapahtua karmivia asioita...
Pääosassa Miana nähdään Annabelle (sattumaako?!) Wallis. Harmillisesti Mia ei ole kovin erikoinen päähenkilö. Hän on aika stereotyyppinen kotiäiti, joka ompelee ja katsoo televisiota ja kuuntelee musiikkia ja kokkailee ja odottaa miestään kotiin. Ja sitten tapahtuu jotain kummallista ja Mia säntäilee ympäri asuntoaan, kirkuen samalla. Silti hahmo toimii tarpeeksi hyvin tällaisessa filmissä ja Wallis tekee hyvää työtä sekä tylsänä äitinä että pelokkaana naisena. Ja kun Miaa vertaa hänen mieheensä Johniin (Ward Horton), tuntuu hän entistä paremmalta ja kiinnostavammalta tapaukselta. John on nimittäin huonointa koko elokuvassa. Hän on jatkuvasti töissä, jolloin häntä ei oikeastaan näe koskaan ja silloin kun hän saapuu kotiin kuulemaan Mian kauhistunutta selitystä päivän tapahtumista, hän vain sanoo kaikkea kuten "olet vain stressaantunut", "onpas sinulla vilkas mielikuvitus" ja "näitkö sittenkin pahaa unta". Katsojana voi helposti samaistua Miaan, joka tuijottaa miestään kuin haluaisi vääntää tältä niskat nurin. John on raivostuttavan tylsä henkilö, jolloin on varmaan parempi, ettei hän esiinny leffassa kovin paljoa. Elokuvassa nähdään myös Alfre Woodard yliystävällisenä kirjakaupan myyjänä Evelyninä, Tony Amendola mukavana isä Perezinä, Eric Ladin typeränä rikostutkija Clarkinina, sekä Kerry O'Malley ja Brian Howe naapurin Higginsin pariskuntana.
Kirotussa ohjaaja James Wan hyödynsi nerokkaasti kauhukliseitä ja yhdisteli niistä piinaavan kaksituntisen, mikä ei sortunut vajoamaan 2000-luvun tyypilliseksi massakauhuksi. Annabelleä ei ole ohjannut James Wan. Annabellen on ohjannut James Wanin luottokuvaaja John R. Leonetti, joka on selkeästi tarkkaillut Wanin puuhia vuosien varrella, muttei ole osannut kopioida niitä omaan teokseensa. Tämän takia Annabelle uhkaa vajota sinne massakauhun puolelle vähän väliä, mikä on suuri sääli. Wan kuljetti tarinaansa eteenpäin jatkuvasti enemmän tai vähemmän karmivana, mutta tämän leffan tarinankerronta on lähes koko keston ajan sitä, että päivällä on kivaa jeejee ja yöllä tapahtuu jotain karmivaa. Hengähdystauot ovat toki tarpeellisia, mutta välillä päiväkohtausten aikana tuntuu siltä kuin Mia olisi unohtanut, että viime yönä häntä jahtasi demoni. Sen lisäksi leffaa painaa alaspäin jatkuvasti se fakta, että tämä on paljon paremman kauhuelokuvan lisäosa. Annabelle jopa alkaa samalla tavalla kuin Kirottu, jossa paranormaaleja asioita tutkiva Warrenin pariskunta haastattelee Annabelle-nuken omistajia. Se oli kyllä ihan hauska viittaus, kun Mialle ja Johnille sanotaan, että on olemassa eräs pari, joka tutkii demoneihin liittyviä asioita, mutta se myös saa katsojan toivomaan, että katsoisikin Kirotun uudestaan. Ja koska tämä tapahtuu vuotta ennen Kirotun tapahtumia, katsojana tietää heti leffan alusta asti, mitä nukelle tulee käymään seuraavaksi. Ison pettymyksen tuotti myös se, että Annabelle-nuken soololeffaksi Annabelle sisältää harmillisen vähän itse Annabelleä. Nukke on todella karmiva, joten miksei sitä hyödynnetty enemmän?
Silti en sanoisi, että Annabelle on huono elokuva, vaikka se sisältääkin huonon miespääosan. Kyseessä on aika laimea kauhupätkä, joka kyllä paikoitellen onnistuu siinä, mitä se yrittääkin - säikyttämään. Vaikka päiväkohtaukset rikkovatkin tunnelmaa, ovat yökohtaukset parhaimmillaan tehokkaita. Leffan parasta antia on ehdottomasti kellarikohtaus, mikä on oikeasti pelottavaa katseltavaa. Siinä tunnelma on onnistuttu rakentamaan todella hyvin, minkä lisäksi parissa muussakin kohtaa tuijotin tapahtumia hievahtumatta, koska minua jännitti, mitä seuraavaksi tapahtuu. Valitettavasti tylsiäkin säikäyttelyjä on päässyt mukaan. Minusta on outoa, että kuvaajan ammattia pääasiassa harjoittava John R. Leonetti on sortunut tekemään useaan otteeseen sitä, että hän näyttää laajan kuvan huoneesta, jonka taustalla näkyy avonainen ovi. Vähänkin kauhuleffoja katsonut henkilö tietää heti, että kohta siellä taustalla vilahtaa jokin. Ja niin siinä käy. Tätä kuvaustemppua käytetään liian usein, jolloin tuleva säikäytys paljastetaan liian helposti. Kellarikohtauksessa sitä on hyödynnetty toimivasti, joten lähes kaikki muut samanlaiset kuvat olisi voinut toteuttaa eri tavalla, jotta kellarikohtauksen erinomaisuus korostuisi entisestään.
Vaikka äsken kritisoinkin Leonettin ylikäyttämää kuvausniksiä, on kuitenkin pakko sanoa, että hänellä on silmää oivalliseen kameratyöskentelyyn. Kuvaajana tosin toimii James Kniest, joka on kuvannut muitakin kauhuleffoja, kuten Netflix-pätkä Shhh:n(Hush - 2016) ja haukutun The Bye Bye Manin (2017). Leikkaus filmissä on ihan sujuvaa, vaikka käykin hieman yksitoikkoiseksi, miten tunnelma vaihtuu aina päivin ja öin. Annabellen valmistajat ovat tehneet jälleen hyvää työtä ja saaneet aikaiseksi erittäin karmivan nuken. Paikoitellen tuntuukin, että nukkea on vähän väliä muokattu näyttämään hieman psykoottisemmalta, mikä tekee siitä entistäkin pelottavamman. Siksi harmittelenkin toistamiseen, ettei nukkea nähdä kovin paljoa. Lavastajien ja lokaatioiden etsijöiden olisi mielestäni pitänyt keksiä Mialle ja Johnille jokin toinen asunto, sillä vaikka iso kämppä tarjoaa mahdollisuuden monipuolisemmalle säikyttelylle, on heidän kotinsa jopa turhankin massiivinen. Lavastus- ja puvustustiimit ovat olleet myös siinä mielessä kömpelöitä, että vaikka leffa tapahtuu vuotta ennen Kirottua, eli vuonna 1967, se näyttää paljon modernimmalta. Maskeeraajat ovat tehneet taidokasta työtä muokatessaan Kirotussa Bathsheba-noitaa esittäneen Joseph Bisharan tämän leffan demoniksi. Bishara on myös säveltänyt leffan musiikit Kirotun tapaan, muttei ole onnistunut tällä kertaa yhtä hyvin. Äänimaailmasta löytyy oivallisia kauhujuttuja, kuten nariseva keinutuoli, mutta äkkisäikäytyksiä korostavat voimakkaat äänet olisi voinut toteuttaa hillitymmin tai poistaa kokonaan.
Yhteenveto:Annabelle on laimea, mutta paikoitellen ihan tehokas kauhuelokuva, mikä jää pahasti Kirotun jalkoihin. Ohjaaja John R. Leonetti on kopioinut paljon juttuja James Wanilta kuvatessaan hänen kauhuleffojaan, muttei ole osannut luoda yhtä hyvää tunnelmaa mukaan. Leonetti myös paljastaa kuvauskeinoillaan tulevat säikäytykset liian helposti, jolloin monet hetket menettävät voimaansa. Kellarikohtauksesta on sentään saatu todella oivallinen ja se tuntuukin eri henkilön ohjaamalta. Leonetti ei ole myöskään ymmärtänyt, että vaikka kauhufilmissä täytyy olla hengähdystaukoja, eivät päiväkohtaukset saa tuntua täysin eri elokuvalta kuin yökohtaukset. Annabelle Wallis on tarpeeksi toimiva pääroolissa, mutta suurimmaksi osaksi näyttelijät eivät tee kovin hyvää työtä - etenkään tylsää Johnia esittävä Ward Horton ja ylinäyttelevä Alfre Woodard. Käsikirjoitus ei ole kummoinen, eikä teknistä toteutusta ole tehty erityisen hyvin. Annabelle onnistuu kuitenkin säikyttelemään tarpeeksi, jotta sen katsoo ihan sujuvasti läpi. Kauhuelokuvien suurkuluttajille tämä on pakkokatsottavaa, mutta Kirottuun ihastuneille tämä on aika varma pettymys ja vajoaa hieman liikaa nykypäivän laimeaan massakauhuun. Parhaiten elokuva toimii monille nuorille, jotka haluavat katsoa kavereidensa kanssa kauhuleffan keskellä yötä ja säikkyä yhdessä. Vaikkei kyseessä ollutkaan kovin hyvä leffa, odotan silti näkeväni kehutumman esiosan Annabelle: Creation ja toivon, että se oikeasti kertoisikin Annabelle-nukesta.
Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.3.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.shyfyy.wordpress.com
Annabelle, 2014, New Line Cinema, Atomic Monster, Evergreen Media Group, RatPac-Dune Entertainment, The Safran Company
