Arvostelu: F1 (2025)

F1

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Brad Pitt, Damson Idris, Javier Bardem, Kerry Condon, Kim Bodnia, Tobias Menzies, Samson Kayo, Sarah Niles, Callie Cooke, Joseph Balderrama ja Shea Whigham

Genre: urheilu, draama

Kesto: 2 tuntia 35 minuuttia

Ikäraja: 12

F1 on Brad Pittin tähdittämä autourheiluelokuva. Pitt yhdisti voimansa tuottaja Jerry Bruckheimerin ja Top Gun: Maverickin (2022) ohjaaja Joseph Kosinskin kanssa ja yhdessä kolmikko sai eri studiot kilpailemaan leffan oikeuksista. Lopulta Apple Studios voitti kisan ja Pittin harjoiteltua ajamista Formula-autoilla, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2023. Nyt F1 saapuu elokuvateattereihin ja itse odotin leffaa innolla. En tosin siksi, että olisin kova Formula-fani - ehei, en ole koskaan seurannut kisoja. Pitt on karismaattinen näyttelijä ja olin vakuuttunut Kosinskin työstä Top Gun: Maverickin parissa, joten innostuin, kun kuulin hänen tekevän elokuvan Formuloista. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa F1:n sen lehdistönäytöksessä IMAX-salissa viikkoa ennen ensi-iltaa.

Entinen Formula 1 -kuski Sonny Hayes saa tilaisuuden palata kilparadalle, kun hänen vanha ystävänsä pyytää häntä auttamaan kehnosti menestyvän tallinsa kanssa ja toimimaan tulokaskuski Joshua Pearcen mentorina.

F1:n pääroolissa nähdään tosiaan Brad Pitt, joka näyttelee Sonny Hayesia, jota pidettiin 1990-luvulla Formula-kisojen lupaavimpana tulokkaana, kunnes hän joutui onnettomuuteen, mikä pilasi hänen uransa. Tämän jälkeen Sonny on kulkenut ympäri Yhdysvaltoja ja ajanut jos jonkinmoisissa kisoissa. Miehelle tarjoutuu yllättävä uusi mahdollisuus todistaa itsensä Formula 1 -kilpailussa, kun hänen entinen kilpailijansa ja nykyinen ystävänsä Ruben Cervantes (Javier Bardem) pyytää häntä nostamaan Rubenin tallin, APXGP:n nousuun. Kuten odottaa saattaa, Pitt uhkuu karismaa roolissaan ja virnuileva näyttelijä tekee Sonnysta nopeasti pidettävän, vaikka tämä kohteleekin muita toisinaan kehnosti. Bardem istuu myös kuin valettu omaan rooliinsa entiseksi Formula-kuskiksi, joka on iän myötä siirtynyt ratista koko tallin omistajaksi.

     Elokuvassa nähdään myös Damson Idris APXGP:n nuorena kuskina Joshua Pearcena, Samson Kayo tämän managerina Cashmanina ja Sarah Niles Joshuan äitinä Bernadettena, Kerry Condon APXGP:n teknisenä johtajana Kate McKennana, Kim Bodnia APXGP:n tallipäällikkö Kaspar Molinskina ja Tobias Menzies APXGP:n omistavan johtokunnan jäsenenä Peter Banningina, joka näkee koko tallissa vain keinon rikastua, potentiaalisesti hävyttömälläkin tavalla. Ja mahtuupa mukaan tosielämän Formula-tähtiä, kuten Lewis Hamilton, Max Verstappen ja Suomen oma Valtteri Bottas. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin mainio. Nuori Idris on hyvä vastapari Pittille. Condon tuo naisvoimaa talliin, joskin samalla hänen Kate-hahmostaan on tietty pitänyt vääntää pakollinen romanssintynkä Sonnylle.

Tarinansa puolesta F1 ei juuri kurkottele kuuta taivaalta, vaan pelaa todella turvallisilla korteilla. Ei ole ensimmäinen kerta, kun urheiluelokuvassa vanha kehäraakki palaa vielä viimeisen kerran auttamaan jotain altavastaajaa, eikä leffa juonellisesti juuri yllätyksiä tarjoa. Aluksi kaiken nähnyt Sonny ja itsestään paljon uskova keltanokka Joshua ovat toki napit vastakkain, mutta miesten välit lämpenevät tietty hissuksiin radalla. Ja heti kun Sonnyn ja Katen katseet kohtaavat ensimmäisen kerran, voi arvata, että vääjäämättä myös heidän huulensa tulevat kohtaamaan.

Mutta siinä, missä Ehren Krugerin käsikirjoitus jää urheiluelokuvien tutuimpien kliseiden toistoksi, ohjaaja Joseph Kosinski varmistaa, että tämän tekstin pohjalta on saatu laadittua äärimmäisen mukaansatempaava ja paikoin todella jännittäväkin leffa, joka tarjoaa älyttömän näyttävää kaahailua. Kuten jo alussa totesin, kun kuulin Top Gun: Maverickin ohjaajan tekevän seuraavaksi Formula-leffan, arvasin heti, että luvassa olisi komeaa menoa, vaikkei lajista juuri välittäisikään ja olin aivan oikeassa. Kisakohtaukset ovat henkeäsalpaavaa seurattavaa. Niiden tarjoama adrenaliiniryöppy iskee lujaa katsojaan ja energiat ovat muutenkin korkealla. Vaikka kestoa on jopa kaksi ja puoli tuntia, F1 kulkee niin hyvällä vauhdilla, ettei aika todellakaan ehdi käydä pitkäksi.

Teknisiltä ansioiltaan F1 on huippuluokkaa. Se on todella komeasti kuvattu ja kuten Top Gun: Maverickissa, myös tässä kameraa asetellaan kekseliäästi ja monipuolisesti, jotta kilpakohtauksia pääsee näkemään useista vinkkeleistä - niin kisakatsomosta kuin ratin takaa. Leikkaukseen on löydetty napakka rytmi, jolla pitkä leffa on saatu tuntumaan huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Lavasteet ovat hienot, kuvattiinhan elokuva ihan oikeiden kisojen aikana ja puvustus on tyylikästä. Tietokonetehosteilla on kikkailtu oivallisesti, mutta luottaen silti ammattilaisten stunt-työskentelyyn. Äänimaailma jylisee lujaa, oli kyse sitten moottorin ärinästä tai Hans Zimmerin mahtipontisista musiikeista. Jo vaikuttavien visuaaliensa ja erinomaisen äänimaailmansa takia F1 pitää nähdä mahdollisimman isolta valkokankaalta (jos sinun on mahdollista nähdä elokuva IMAXissa, tartu siihen), eikä odottaa kotisohvalle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 18.6.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

F1, 2025, Apple Original Films, Warner Bros. Pictures, Monolith Pictures (III), Jerry Bruckheimer Films, Plan B Entertainment, Dawn Apollo

Arvostelu: Mission: Impossible - The Final Reckoning (2025)

MISSION: IMPOSSIBLE - THE FINAL RECKONING

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Hayley Atwell, Simon Pegg, Angela Bassett, Pom Klementieff, Esai Morales, Henry Czerny, Rolf Saxon, Ving Rhames, Lucy Tulugarjuk, Greg Tarzan Davis, Shea Whigham, Pasha D. Lychnikoff, Janet McTeer, Nick Offerman, Hannah Waddingham, Tramell Tillman ja Katy O'Brien

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 49 minuuttia

Ikäraja: 12

Vaarallinen tehtävä -televisiosarjaan (Mission: Impossible - 1966-1973) perustunut samanniminen elokuva vuodelta 1996 oli hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai heikomman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) olivat toinen toistaan isompia hittejä. Vuonna 2019 päätähti Tom Cruise paljasti, että elokuvasarja saisi vielä kaksi jatko-osaa, jotka kertoisivat yhdessä ison tarinakokonaisuuden. Näistä ensimmäinen, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023) keräsi kehuja, mutta sen massiivisen budjetin takia jopa vajaan 600 miljoonan dollarin lipputulot eivät olleet tarpeeksi ja elokuva tuomittiin taloudelliseksi flopiksi. Kahdeksatta osaa kuvattiin silti jo, mutta sille päätettiin antaa uusi nimi suunnitellun "Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two'n" tilalle. Kuvaukset jouduttiin keskeyttämään keväällä 2023 Hollywoodin käsikirjoittajien ja näyttelijöiden lakon takia, mutta alkuvuodesta 2024 tuotanto saatiin taas rullaamaan. Nyt, vihdoin ja viimein Mission: Impossible - The Final Reckoning saapuu elokuvateattereihin, enkä itse malttanut odottaa sen näkemistä. Lukuun ottamatta heikkoa kakkososaa, olen pitänyt valtavasti elokuvasarjan muista osista. Pidin paljon Dead Reckoning Part Onesta ja olenkin innolla odottanut näkeväni, kuinka tarina viedään päätökseen. Olinkin ilahtunut, kun pääsin näkemään Mission: Impossible - The Final Reckoningin lähes viikkoa ennen ensi-iltaa sen lehdistönäytöksessä ja vieläpä jättimäiseltä IMAX-kankaalta.

Ethan Hunt on elämänsä mahdottomimman tehtävän edessä. Hänen täytyy löytää Sevastopol-sukellusvene, tuhotakseen karkuun päässyt tekoäly Entiteetti, ennen kuin tämä aiheuttaa ydiniskuilla maailmanlopun.

Tom Cruise nähdään jo kahdeksatta ja kenties jopa viimeistä kertaa uransa tunnetuimmassa roolissaan IMF-agentti Ethan Huntina - roolissa, jota Cruise esitti ensi kertaa jo 29 vuotta sitten. Jos tähän tarvitsee perspektiiviä, niin samassa ajassa elokuvamaailman kuuluisinta agenttia, James Bondia ehti näytellä kaksi eri miestä ja seuraavan näyttelijän etsinnätkin ovat jo käynnistyneet. Cruise on roolissaan tuttuun tapaansa erinomainen. Hän uhkuu vanhaa kunnon Hollywood-starakarismaa ja näyttää jälleen kerran menevänsä äärimmäisyyksiin elokuviensa eteen - molemmat piirteitä, joita ei oikein enää löydä kenestäkään muusta tähdestä. Jos (ja kun) Mission: Impossible -elokuvat jonain päivänä jatkuvat uusien näyttelijöiden kanssa, tulee Cruisen uupuminen tuntumaan kriittisellä tavalla.

     Tutuista hahmoista paluun tekevät myös Ethanille aina yhtä uskolliset Luther (Ving Rhames) ja Benji (Simon Pegg), sekä entinen CIA-pomo Erika Sloane (Angela Bassett), joka on nykyään Yhdysvaltojen presidentti, ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -leffasta tuttu Kittridge (Henry Czerny), sekä Dead Reckoning Part Onessa esitellyt taskuvaras Grace (Hayley Atwell), Entiteetti-tekoälylle uskollinen Gabriel (Esai Morales), salamurhaaja Paris (Pom Klementieff), sekä Ethania jahtaavat agentit Briggs (Shea Whigham) ja Degas (Greg Tarzan Davis). Uusina mukaan hyppäävät Apple TV+ -palvelun Ted Lasso -sarjasta (2020-) tuttu Hannah Waddingham komentaja Neelynä ja Severance - Erotus -sarjasta (Severance - 2022-) tuttu Tramell Tillman sukellusveneen kapteeni Bledsoena. Sivunäyttelijätkin ovat hyvässä vedossa. Rhames ja Pegg ovat aina yhtä mainiot ja Bassettista löytyy täydellistä arvokkuutta presidentin osaan.

Nimimuutoksesta huolimatta Mission: Impossible - The Final Reckoning on edelleen selvästi toinen osa Dead Reckoning Part Onen käynnistämästä tarinasta. Entiteetti on päässyt valloilleen ja tehnyt internetistä täysin epäluotettavan paikan, mutta keräten myös samalla ympärilleen vannoutuneen tuomionpäivän kultin. Tekoäly on jo saanut itselleen osan maailman ydinaseista ja on enää muutamasta päivästä kiinni, ennen kuin Entiteetti aloittaa totaalisen ihmiskunnan hävittämisen. Panokset eivät ole koskaan olleet yhtä korkealla ja Ethaninkin hymy on hyytynyt aidosti mahdottomalta vaikuttavan tehtävän edessä.

The Final Reckoning käynnistyy kuitenkin hieman takkuillen. Kuten alussa kerroin, vaikka Dead Reckoning Part One tuotti lähes 600 miljoonaa dollaria lippuluukuilla, se tuomittiin taloudelliseksi epäonnistumiseksi korkean budjettinsa takia. Kenties tästä syystä studio ja tekijät ovat pelästyneet, että tarpeeksi moni ei nähnyt edellistä osaa ja niinpä The Final Reckoning käyttää alussa liikaa aikaa vanhan kertaamiseen. Enkä tarkoita vain Dead Reckoning Part Onen tapahtumien kertaamista, vaan myös kuuden aiemmankin leffan tapahtumien. Alusta asti on selvää, että The Final Reckoning on tarkoitettu huipennukseksi ja niinpä se pyrkii niputtamaan koko sarjan yhteen - välillä todella tönköillä fanipalveluksilla ja toisinaan taas jopa ilahduttavalla tavalla, tuoden takaisin erään vanhan tutun, mutta huomattavasti merkittävämpään rooliin.

Alkukankeuden jälkeen The Final Reckoning pääsee onneksi kuitenkin kunnon vauhtiin, kun Ethan lähtee tosissaan etsimään Sevastopol-sukellusvenettä, mistä Entiteetti alun perin karkasi ja missä piilee ainoa keino pysäyttää se. Itse osuus Sevastopolissa on pirun ahdistava kokemus, etenkin jos kärsii klaustrofobiasta tai talassofobiasta, eli meripelosta. Tästä eteenpäin elokuva onkin todella väkevää jännitysnäytelmää, joka kulminoituu tietty mielettömiin stuntteihin ja alaspäin tikittävään tuomionpäivän kelloon. Leffan hapuilevan alkupään antaa helposti anteeksi, kun elokuvan jälkimmäiset kaksi tuntia ovat niin huikeaa ja koukuttavaa menoa. Niin ja kyllä, Dead Reckoning Part Onen tapaan myös The Final Reckoningillakin on kestoa liki kolme tuntia, mutta omasta mielestäni elokuva tuntui huomattavasti kestoaan lyhyemmältä. Se on jälleen yksi loistava lisäys yhteen kaikkien aikojen tasokkaimmista elokuvasarjoista. Lukuun ottamatta kakkosleffaa, Mission: Impossiblet ovat olleet korkean luokan toimintaviihdettä, eikä tämä finaaliksi mainostettu uutuus ole poikkeus. On äärimmäisen harvinaista, että tuttuja kikkoja toistavan elokuvasarjan kahdeksas osa olisi yhä näin tykkiä kamaa.

Ohjauksesta vastaa jälleen kerran Christopher McQuarrie, joka muodostaa Cruisen kanssa huippuduon. He ymmärtävät, kuinka rakentaa huikeita kohtauksia ja miten pitää jännitettä yllä. McQuarrien ja Erik Jendresenin käsikirjoitus kaipaisi alkupäässä viilausta, mutta muuten homma toimii. Teknisiltä ansioiltaan Mission: Impossible - The Final Reckoning on vaikuttava. Kameratyöskentely on tyylikästä, etenkin älyttömien stunttien aikana. Cruise ymmärtää edelleen, että kun yleisö näkee hänet oikeasti roikkumassa lentokoneesta, on vaaran tuntu täysin omaa luokkaansa taustakangaskikkailun sijaan. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat oivalliset ja tehosteet ovat läpikotaisin näyttäviä. Äänimaailma on onnistuneesti työstetty ja Max Arujin ja Alfie Godfreyn säveltämät musiikit tuovat oman lisänsä jännitteeseen. Tuttu tunnusmelodia jää toki soimaan vielä moneksi päiväksi elokuvan päättymisen jälkeen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.5.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - The Final Reckoning, 2025, Paramount Pictures, Skydance Media, TC Productions

Arvostelu: American Hustle (2013)

AMERICAN HUSTLE

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Christian Bale, Amy Adams, Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Jeremy Renner, Louis C.K., Jack Huston, Michael Peña, Elisabeth Röhm, Danny Corbo, Sonny Corbo, Shea Whigham, Saïd Taghmaoui ja Robert De Niro

Genre: rikos, komedia, draama

Kesto: 2 tuntia 18 minuuttia

Ikäraja: 16

American Hustle pohjautuu löyhästi FBI:n Abscam-operaatioon 1970-luvun lopulla ja 1980-luvun alussa. Eric Warren Singer työsti 2000-luvun alussa käsikirjoituksen, joka kulki nimellä "American Bullshit", joka nousi Hollywoodin "mustalla listalla" yhdeksi suosituimmista teksteistä, joista ei oltu tehty elokuvaa. Columbia Pictures nappasi elokuvan itselleen ja David O. Russell palkattiin ohjaajaksi. Russell muovasi Singerin tekstiä, ennen kuin kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2013. Lopulta American Hustle sai maailmanensi-iltansa 3. joulukuuta 2013 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi paljon kehuja kriitikoilta. Elokuva sai muun muassa kymmenen Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus, lavastus, puvustus ja leikkaus), seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, miespääosa, miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan komedia- tai musikaalielokuvan, naispääosan ja naissivuosan palkinnot, sekä kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, naispääosa, miessivuosa, lavastus ja puvustus), joista se voitti parhaan naissivuosan, käsikirjoituksen ja maskeerauksen palkinnot. Itse katsoin American Hustlen, kun se saapui vuokrattavaksi, mutten pitänyt elokuvaa kovin kummoisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1978 huijaripari Irving Rosenfeld ja Sydney Prosser jäävät FBI-agentti Richie DiMason väijytykseen. Välttyäkseen vankilalta, Irving ja Sydney suostuvat auttamaan FBI:tä saamaan kiinni vielä pahempia huijareita, kuten korruptoituneen pormestarin ja mafiapomon.

Christian Bale näyttelee Irving Rosenfeldiä, huijauksia lapsesta asti tehnyttä miestä, joka saa houkuteltua Sydney Prosserin (parhaan naispääosan Golden Globen voittanut Amy Adams) bisneksiinsä mukaan. Irvingin ja Sydneyn tietää toimivan rikollisesti, mutta silti katsoja huomaa nopeasti kannustavansa heitä ja toivovansa heidän pääsevän pälkähästä. Iso syy tälle on näyttelijöiden työ. Bale on tuttuun tapaansa fantastinen roolissaan ja Adamskin tekee erittäin mainiota työtä. Bale istuu kuin valettu lipeväksi kovan luokan huijariksi, jolla on sana aina hallussa. Hän myös osoittaa jälleen muovautumiskykyään, lihottuaan hurjasti, juuri kasvatettuaan lihakset Batmanin rooliin Yön ritarin paluu -elokuvaa (The Dark Knight Rises - 2012) varten. Adams taas leikittelee oivallisesti brittiläisen ja amerikkalaisen korostuksen välillä, milloin ikinä hänen hahmonsa täytyy olla oma itsensä Sydney tai Sydneyn roolihahmo, lady Edith Greensly.

     Elokuvassa nähdään myös Jennifer Lawrence Irvingin ärhäkkäänä vaimona Rosalynina, Danny ja Sonny Corbo Irvingin ja Rosalynina poikana Dannyna, Bradley Cooper huijarikaksikon nalkkiin saavana FBI-agentti Richie DiMasona, Louis C.K. tämän pomona Stoddardina ja Jeremy Renner newjerseyläisen Camden-kaupungin pormestarina Carmine Politona. Michael Peña esiintyy isossa huijausoperaatiossa Abu Dhabin varakkaana šeikkinä, kun taas Robert De Niro pistäytyy yhdessä kohtauksessa mafiapomo Victor Tellegiona. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa loistokkaasti. Palkintoja roolityöllään voittanut Lawrence tekee tulista työtä Irvingin manipuloivana ja läpikotaisin inhottavana vaimona, kun taas Cooper sopii täydellisesti turhankin kunnianhimoisen FBI-agentin osaan.

American Hustle iski minuun toisella katselulla huomattavasti lujempaa kuin noin kahdeksan vuotta sitten ensimmäisellä kerralla. Viimeksi koin elokuvan hieman pitkäveteiseksi, mutta tällä kertaa jäin täysin tämän suorastaan herkullisen huijaustarinan vietäväksi. Näyttelijät tekevät tosiaan työnsä lahjakkaasti ja heidän vimmaisia suorituksiaan on suuri ilo seurata. Vielä parempaa on, kuinka mainioita heidän hahmonsa ovat ja kuinka nämä hahmot tekevät kaikki osansa isossa kokonaisuudessa. Aika lailla jokainen ajaa omaa asiaansa ja niinpä riskaabeli operaatio on jatkuvasti vaarassa epäonnistua, jonkun tökkiessä omia kapuloita rattaisiin. Richie myös alkaa muuttua jopa suuruudenhulluksi siitä, ketkä kaikki he voisivat huijata telkien taakse, mikä tekee hommista vähitellen suorastaan hengenvaarallisia. Jännittäviä kohtauksia on siis luvassa.

Tarinankerronta on erittäin sulavaa ja filmi hyppii toimivasti kertojasta toiseen, näyttäen tapahtumaketjua useammista näkökulmista. Elokuvalla on ovelasti pilke silmäkulmassaan liki kaiken aikaa, mikä myös pitää virnettä yllä katsojan kasvoilla. Hauskoja hetkiä löytyy useampia, oli kyse sitten nasevasta sanailusta tai muuten vain hilpeästä tilanteesta. Myös vakavampi draamapuoli luonnistuu ja erilaisten riitatilanteiden aikana näyttelijät pääsevät todella loistamaan. Parin tunnin ja vartin kesto kulkeekin yllättävän nopeasti, kun jää täysin huijauksen vietäväksi ja kaikki johtaa erittäin mainioon huipennukseen.

Elokuvan on ohjannut David O. Russell, jolla oli 2010-luvun alussa kova putki päällä, tehdessään yhteistyötä Balen, Lawrencen, Cooperin ja De Niron kanssa. Russellin kolme peräkkäistä leffaa, Taistelija (The Fighter - 2010), Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012) ja American Hustle olivat kaikki parhaan elokuvan ja ohjauksen Oscar-ehdokkaita. Russellin ohjaus onkin taiturimaista ja hänen käsikirjoituksensa yhdessä idean isän Eric Warren Singerin kanssa on toimivan nokkela. Elokuva on myös kuvattu taidokkaasti ja leikattu osuvasti. Lavasteet ja asut ovat mainiot ja varsinkin Balen maskeeraukset ovat onnistuneet. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu, joskin Danny Elfmanin säveltämät musiikit eivät nouse ollenkaan esille, sillä elokuva on niin täynnä jo olemassa olevia kappaleita, kuten Tom Jonesin Delilah, Wingsin Live and Let Die ja Elton Johnin Goodbye Yellow Brick Road.

Yhteenveto: American Hustle on mahtava huijarikomedia, joka pitää napakasti otteessaan läpi parin tunnin ja vartin kestonsa. Näyttelijäkaarti on huippuvedossa ja heidän hahmonsa ovat toinen toistaan vekkulimpia persoonia, joiden edesottamuksia jämähtää seuraamaan hymyssä suin. David O. Russellin ohjaus on tehty ilahduttavasti pilke silmäkulmassa ja leffa viihdyttää täysillä. Erilaiset huijausoperaatiot ovat napakasti rakennettuja ja vaikka katsojana tietää hahmojen usein toimivan väärin, heidän haluaa silti nähdä onnistuvan tavoitteissaan ja välttävän vankilan. Ajoittain vakavammat draaman hetket ovat myös taitavasti toteutettuja ja finaali on odotuksen arvoinen. Kun elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä, sekä täynnä hyvää musiikkia, American Hustle on kokonaisuutena loistokas rikoskomedia, jota suosittelen erittäin lämpimästi genren ystäville, näiden näyttelijöiden faneille ja mehukkaista käsikirjoituksista intoileville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.6.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

American Hustle, 2013, Columbia Pictures, Annapurna Pictures, Atlas Entertainment, Fundamental Films

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023)

SPIDER-MAN: ACROSS THE SPIDER-VERSE

Ohjaus: Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson

Pääosissa: Shameik Moore, Hailee Steinfeld, Brian Tyree Henry, Luna Lauren Vélez, Jason Schwartzman, Oscar Isaac, Jake Johnson, Issa Rae, Daniel Kaluuya, Greta Lee, Shea Whigham, Amandla Stenberg, Jorma Taccone, Rachel Dratch, Zoë Kravitz ja Andy Samberg

Genre: animaatio, seikkailu, toiminta

Kesto: 2 tuntia 20 minuuttia

Ikäraja: 12

Marvelin sarjakuviin perustuva animaatioelokuva Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia (Spider-Man: Into the Spider-Verse - 2018) oli taloudellinen hitti ja parhaan animaatioelokuvan Oscar- ja Golden Globe -voittaja, joten jatkoa oli tietty luvassa. Phil Lord, Christopher Miller ja David Callaham ryhtyivät kirjoittamaan leffaa, ääninäyttelijät nauhoittivat repliikkinsä ja animointiprosessi käynnistyi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä huhtikuussa 2022, mutta keväällä 2020 alkaneen koronaviruspandemian vaikeutettua tuotantoa, ensi-iltaa siirrettiin ensin loppuvuoteen 2022 ja lopulta se siirrettiin alkukesään 2023. Nyt Spider-Man: Across the Spider-Verse on saapunut elokuvateattereihin ja minulle kyseessä oli yksi vuoden eniten odottamistani elokuvista. Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia yllätti minut toden teolla ja olen sen ilmestymisestä asti halunnut lisää. Kävinkin katsomassa Spider-Man: Across the Spider-Versen heti ensi-iltapäivän ensimmäisessä IMAX-näytöksessä.

Miles Morales kamppailee siviilielämänsä ja supersankariminänsä Spider-Manin välillä, kun toisen universumin Gwen Stacy kiskaisee hänet uuteen seikkailuun, täynnä hämähäkkivoimaisia yksilöitä eri maailmoista, voittaakseen multiversumissa tuhoa aiheuttavan Spotin.

Neljän ja puolen vuoden odotuksen jälkeen Miles Morales (äänenä Shameik Moore) seittisinkoilee takaisin valkokankaille, toimien Peter Parkerin kuoleman jälkeen oman maailmansa ainoana Spider-Manina. Hahmolle ominaiseen tapaan Milesille tuottaa vaikeuksia saada tavallinen elämänsä ja supersankaripuolensa kulkemaan käsi kädessä. Koulu kärsii, sillä roistojen jahtaaminen on paljon kiinnostavampaa puuhaa, mikä taas aiheuttaa harmaita hiuksia Milesin vanhemmille, Rio-äidille (Luna Lauren Vélez) ja Jefferson-poliisi-isälle (Brian Tyree Henry). Hahmolle on kirjoitettu oivallinen, joskin tässä kohtaa useamman Spider-Man -elokuvan jälkeen hyvin tyypillinen kehityskaari, missä Milesin täytyy löytää oma paikkansa kaiken keskellä.

     Kuten varmaan kaikilla on tiedossa ykkösleffan ja runsaan mainonnan jälkeen, Miles ei suinkaan ole ainoa Spider-tyyppi tässä elokuvassa. Paluun ensimmäisestä elokuvasta tekevät merkittävämpään rooliin nouseva Gwen Stacy (Hailee Steinfeld), sekä elämänsä kuntoon saanut Peter B. Parker (Jake Johnson). Myös lopputekstikohtauksessa käväissyt Miguel O'Hara, eli Spider-Man 2099 (Oscar Isaac) on menossa mukana. Hän johtaa Spider-yhteiskuntaa, johon kuuluvat multiversumin monet erilaiset Spider-tyypit. Ja huhhuh, tässä leffassa muuten riittää Spider-tyyppejä! On moottoripyöräilevää Jessica Drew'ta (Issa Rae), intialaista Pavitr Prabhakaria (Karan Soni), punkkari Hobieta (Daniel Kaluuya) ja ties vaikka ketä! Bongailtavaa riittää useammaksi katselukerraksi ja kovimmat Hämisfanit voisivat pistää kuvia pauselle ja nimetä varmaan kymmeniä eri versioita ikonisesta sankarista. Gwen nousee muista Spider-tyypeistä selväksi ykköseksi ja hän on lähestulkoon elokuvan päähenkilö siinä missä Mileskin. Hahmolle on kirjoitettu oma juonikuvionsa, joka - yllätysyllätys - liittyy vaikeaan tasapainotteluun siviiliminän ja supersankariminän välillä.

Vastaansa nämä Spider-Manit ja -Womanit ja muut Spider-kaikenlaiset saavat Spotin (Jason Schwartzman), jolla on kyky luoda portaaleja, joiden kautta hyppiä paikasta toiseen. Ja kun Spot hoksaa pystyvänsä hyppimään myös eri ulottuvuuksien välillä, on koko multiversumi vaarassa. Kyseessä on mainio, mutta hieman alikäytetty hahmo, joka meinaa unohtua pitkin leffaa, vaikka hänen vekkuli persoonansa sisältäisi avaimet enempäänkin.

Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia oli todellinen yllättäjäelokuva ja piristysruiske niin supersankarigenressä kuin animaation saralla, mullistaen villillä tyylillään sitä, kuinka animaatioita tehdään. Se oli sähäkkä, hulvaton, jännittävä, liikuttava ja kaikin puolin erinomainen teos, joka asetti riman niin korkealle, että olisi turha edes odottaa jatko-osan pystyvän samaan. Täytyy kuitenkin sanoa, että en olisi odottanut, että Spider-Man: Across the Spider-Verse jää lopulta näinkin kauas taakse edeltäjästään. Kyseessä ei missään nimessä ole huono elokuva, mutta jatko-osa häviää aika lailla kaikilla osa-alueillaan ykköselle, eikä se tuota samanlaista "hei vau" -fiilistä ja jätä innolla odottamaan jatkoa - siitäkään huolimatta, että Across the Spider-Verse jää todella ikävään paikkaan kesken, suorastaan vaatien katsojaa palaamaan ensi vuonna katsomaan kolmososan Spider-Man: Beyond the Spider-Verse (2024). Mieleen juolahtaa herkästi, miten kävi käsikirjoittajaduo Phil Lordin ja Christopher Millerin Lego-elokuvien kanssa. Ensimmäinen Lego Elokuva (The Lego Movie - 2014) oli aivan fantastinen, mutta Lego Elokuva 2 (The Lego Movie 2: The Second Part - 2019) jätti vähän kylmäksi.

Kyseessä on turhauttavan ailahteleva paketti, joka tarjoaa varsinaista tunteiden vuoristorataa. Valitettavasti toivomani tunne ei ollut pitkästyminen. Sitä leffan aikana kuitenkin ikävä kyllä tapahtui. Ykkösosa oli todella napakasti rytmitetty elokuva vajaan kahden tunnin kestossaan, mutta kakkonen on venytetty aivan liian pitkäksi. Kahden tunnin ja kahdenkymmenen minuutin mitassaan Across the Spider-Verse taitaa jopa olla kaikkien aikojen pisin amerikkalainen animaatioelokuva! Leikkaamisen varaa olisi runsaasti. Vaikka hengähdystauot ovat toivottavia tällaisessa tykittelyssä, ne venähtävät ajoittain aivan liian pitkiksi. Etenkin kun pääasiassa ensikertalaisista koostuva ohjaajakolmikko Joaquim Dos Santos, Kemp Powers ja Justin K. Thompson tekevät ihmisdraamasta lähinnä melodramaattista jaarittelua. Käsikirjoitus taas rakentuu liikaa hahmojen jatkuvan selittämisen ja muka-yllättävien käänteiden varaan, jotka katsojana arvaa varhain ja sitten odottaa paljastuvaksi myös hahmoille.

Mutta silloin kun leffa toimii, niin se myös toimii. Toimintakohtaukset ovat toinen toistaan näyttävämpiä ja mielikuvituksellisempia. Ensikohtaaminen Spotin kanssa on veikeä ja todella mukaansatempaava. Elokuva on myös ajoittain todella hauska. Se ei ole yhtä hulvaton kuin edeltäjänsä, mutta siitä löytyy kyllä monia vitsejä ja muita hetkiä, joiden aikana pääsee nauramaan ääneen. Osa vitseistä taas ovat kierrätystä edellisosasta. Kuinka monta kertaa voidaankaan käyttää sama meemi toisiaan osoittelevista Spider-Maneista? Ja vaikka ihmisdraama äityy toisinaan turhan siirappiseksi, löytyy Milesin vaikeasta perhekuviosta myös onnistumisensa, tasapainottamaan villiä menoa. Ja villistä menosta puheenollen, odotin elokuvan olevan vielä villimpi. Spider-yhteiskuntaan liittyvät kohtaukset jäivät hieman latteiksi, lähinnä tosin siksi, että ne näytettiin lähes kokonaan jo trailereissa. Spider-Man: Across the Spider-Versessä on omat vahvuutensa ja onnistumisensa, mutta myös selvät kompastuskivensä, jotka estävät sitä nousemasta potentiaalisiin korkeuksiinsa.

Jos jostain elokuvassa ei löydy mitään moitittavaa, niin sen animaatiojäljestä. Ykkösleffan tapaan myös Across the Spider-Verse on visuaalisesti ällistyttävä, hurjan räjähtävä ja todella sekopäisesti tyylitelty. Värit ovat räiskyviä ja meno välillä todella hektistä. Jälleen kerran animaattorit saavat filmin näyttämään kuin henkiin heränneeltä sarjakuvalta. He pääsevät myös tekemään vielä luovempaa työtä kuin viimeksi, sillä siinä, missä ykkösleffassa Milesin maailmaan saapui vieraita muualta, tällä kertaa Miles päätyy seikkailuun muihin maailmoihin. Tämä johtaa moniin eri animaatiotyyleihin. Joku paikka näyttää luonnosmaiselta piirrokselta, toinen taas maalaukselta. Äänimaailmakin tykittelee mainiosti Daniel Pembertonin musiikkeja myöten. Teknisiltä ansioiltaan elokuva onkin puhdasta karkkia. Käsikirjoitus olisi vaatinut sen sijaan mojovaa viilausta.

Yhteenveto: Spider-Man: Across the Spider-Verse on varsin mainio, mutta silti turhauttavan ailahteleva jatko-osa upealle animaatioelokuvalle, joka mullisti niin animaatiota kuin supersankarigenreä. Lopulta leffa tuntuu lähinnä ylipitkältä pohjustukselta trilogian päätösosalle. Liki kahden ja puolen tunnin kestoon mahtuu paljon leikattavan varaa, esimerkiksi ihmisdraaman äityessä toisinaan pitkäveteiseksi jaaritteluksi. Kun elokuva vihdoin pääsee vauhtiin, on meno kuitenkin loistoviihdettä. Toimintakohtaukset ovat mukaansatempaavia ja mielikuvituksellisia. Huumoria on runsaasti, mutta vastapainona elokuva synkistelee edeltäjäänsä enemmän. Animaatiojälki on aivan tajuttoman hienoa ja animaattorit päästävät kaiken luovuuden valloilleen eri maailmojen ja niistä ilmaantuvien Spider-tyyppien kanssa. Käsikirjoitus kaipaisi kuitenkin paljon viilausta. Sen lisäksi, ettei leffa toimi millään omilla jaloillaan seisovana teoksena, se rakentuu liikaa jatkuvan selittelyn ja turhan ennalta-arvattavien käänteiden varaan. Homma katkeaa kuin seinään ja itse jäin odottamaan sekaisin tuntein tulevaa Spider-Man: Beyond the Spider-Verseä (joka muuten kulki alun perin nimellä Across the Spider-Verse Part Two). Jos pidit Spider-Man: Kohti hämähäkkiversumia -leffasta, suosittelen kyllä jatko-osaa, mutta sillä varauksella, ettei se yllä edeltäjänsä tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 31.5.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Spider-Man: Across the Spider-Verse, 2023, Marvel Entertainment, Sony Pictures Entertainment, Sony Pictures Animation, Lord Miller, Arad Productions, Pascal Pictures

Arvostelu: Unelmien pelikirja (Silver Linings Playbook - 2012)

UNELMIEN PELIKIRJA

SILVER LININGS PLAYBOOK

Ohjaus: David O. Russell

Pääosissa: Bradley Cooper, Jennifer Lawrence, Robert De Niro, Jacki Weaver, Anupam Kher, Chris Tucker, John Ortiz, Julia Stiles, Shea Whigham, Dash Mihok ja Brea Bee

Genre: draama, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

Silver Linings Playbook, eli suomalaisittain Unelmien pelikirja perustuu Matthew Quickin samannimiseen kirjaan vuodelta 2008. The Weinstein Company hankki kirjan elokuvaoikeudet ja David O. Russell pestattiin käsikirjoittamaan ja ohjaamaan elokuva. Kun päätähdet oli pitkän prosessin jälkeen vihdoin roolitettu, kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Unelmien pelikirja sai maailmanensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla 8. syyskuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli iso hitti ja voitti kriitikot puolelleen. Elokuva sai mm. kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, naissivuosa, käsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naispääosan palkinnon, sekä neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, miespääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti myös parhaan naispääosan palkinnon. Itse näin Unelmien pelikirjan muutamaa vuotta myöhemmin Netflixistä ja pidin sitä kelpo leffana. Olen ostanut sen hyllyyni Blu-rayna, mutta ole katsonut sitä toistamiseen. Kuitenkin kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudestaan ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä vuoksi hoidettavana ollut Patrick Solitano vapautuu psykiatrisesta sairaalasta. Pat päättää pistää elämänsä takaisin raiteilleen ja voittaa takaisin vaimonsa Nikin sydämen. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Pat tapaa omia ongelmiaan selvittelevän Tiffanyn.

Unelmien pelikirjan ilmestymisen aikaan lähinnä Kauhea kankkunen -komediasta (The Hangover - 2009) tunnettu Bradley Cooper nähdään Pat Solitanona, joka oli joutunut psykiatriseen sairaalaan, löydettyään vaimonsa Nikin (Brea Bee) suihkusta toisen miehen kanssa ja hakattuaan miehen sairaalakuntoon. Kahdeksan kuukauden hoidon jälkeen Pat vapautuu ja yrittää keksiä keinon saadakseen Nikin takaisin, siitä huolimatta, että Nikki oli hankkinut hänelle lähestymiskiellon. Mielialahäiriönsä vuoksi Pat ei ole henkilö helpoimmasta päästä, vaan hänen on jatkuvasti vaikea sensuroida puhettaan, ottaa muiden tunteita huomioon tai hallita äkkipikaisuuttaan. Cooper tulkitsee moniulotteista hahmoaan vaikuttavasti, näyttäen ensi kertaa omaavansa todellisia lahjoja näyttelijänä. Hän eläytyy ihailtavasti rooliinsa ja hänen saamansa palkintoehdokkuudet olivat täysin ansaittuja.

     Pelkkiin ehdokkuuksiin tyytymisen sijaan Jennifer Lawrence onnistui voittamaan parhaan naispääosan Oscar- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Tiffanyna, joka sekoittuu mukaan Patin elämään, tämän vapauduttua sairaalasta. Lawrence oli vasta kuukausia ennen Unelmien pelikirjan ilmestymistä noussut maailmankuuluksi tähdeksi Nälkäpelin (The Hunger Games - 2012) myötä. Hän osoittikin samana vuonna pystyvänsä niin nuortenseikkailun sankariksi kuin ns. varteenotettavampaan draamarooliin Tiffanynä, jolla on omat ongelmansa selvitettävänään. Cooperin tavoin Lawrencekin tekee vahvan suorituksen ja mikä parasta, Cooperin ja Lawrencen kemiat kohtaavat täydellisesti.

Heidän lisäksi elokuvassa nähdään myös Robert De Niro ja Jacki Weaver Patin vanhempina, Shea Whigham Patin Jake-veljenä, Chris Tucker Patin Danny-kaverina sairaalasta, John Ortiz Patin ystävänä Ronniena ja Julia Stiles tämän Veronica-vaimona, sekä Anupam Kher Patin terapeuttina. Läpikotaisin näyttelijävalinnat ovat erinomaisia. Oscar-ehdokkaat Weaver ja De Niro säihkyvät huolestuneiden vanhempien osassa. Nykyään vuodesta toiseen samaa juron papparaisen osaa vetävä De Niro on huomattavasti energisempi kuin yleensä ja tarjoaa kenties parhaan suorituksensa ainakin kymmeneen vuoteen.

Uudelleenkatselu teki kyllä hyvää Unelmien pelikirjan kohdalla. Vaikka pidin elokuvasta ensimmäisellä katselukerralla, nyt pidin siitä todella paljon. Kyseessä on loistokkaasti tehty romanttinen draamakomedia, jossa aika lailla kaikki palaset loksahtelevat sujuvasti paikoilleen. Erinomaisten näyttelijöiden lisäksi täytyy kehua suuresti myös David O. Russellin työtä niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hän on saanut rakennettua kertomuksen, joka osaa vakavoita oikeissa kohtauksissa ja tarjota riipaisevaa draamaa, mutta joka osaa myös pitää hauskaa ja tarjota paljon lystikkäitä hetkiä. Russellin työstämä dialogi on läpikotaisin upeaa ja nasevaa, jolloin pidempiäkin keskusteluja on kiehtovaa seurata, puhuivat hahmot mistä tahansa. Kun Russellin teksti ja ohjaus ovat näin väkevää, ei ihme, että näyttelijät todella antavat kaikkensa.

Vaikka tietyt puolet tarinasta ovatkin arvattavissa, eikä loppuratkaisu varmaan tule kenellekään yllätyksenä, Unelmien pelikirja onnistuu imaisemaan katsojan niin hyvin tarinaansa, ettei tällainen edes häiritse ja lopputulosta jopa odottaa jännittäen. Sitä ennen on kuitenkin luvassa erilaisia koukkuja ja käänteitä, erityisesti kun kertomuksen kaksi päähahmoa ovat häiriöidensä takia jatkuvasti räjähdysalttiita. Räjähdykset johtavat niin hauskoihin kuin myös pysäyttävän dramaattisiin kohtauksiin. Konfliktit ovat esimerkillisesti kehiteltyjä, mikä vain vahvistaa draamaa. Filmin romanttinen puoli on onnistuttu luomaan hyvin omaperäisesti, eikä se koskaan äidy siirappiseksi. Kun hahmojen matkaan uppoutuu näinkin vahvasti, tunnepuoli alkaa vaikuttamaan syvemmin ja huipennuksen tanssinumero herättää herkästi kannustushuutoja ja oman tanssijalan vipattamista.

Elokuvan tekninen toteutus on myös taiturimaista ja erityisesti hallitusti hektinen kameratyöskentely kuvastaa hienosti päähenkilön mielentiloja. Pitkät, ympäri asuntoa kulkevat ja eri hahmoihin keskittyvät otokset on leikattu yhteen tyylikkäästi. Editoinnin lisäksi kuvausta tukee mainio valaisu. Lavasteet ja asut ovat myös oivalliset. Vuosien varrella olin unohtanut suurimman osan elokuvan tapahtumista, mutta mieleeni oli vahvasti jäänyt kuva Bradley Cooperista hölkkäämässä jätesäkki yllään. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja niin Danny Elfmanin säveltämät musiikit kuin leffassa käytetyt eri artistien ja yhtyeiden kappaleet tukevat tarinaa ja tunnelmaa.

Yhteenveto: Unelmien pelikirja on vahva draamakomedia, joka tarjoaa erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Bradley Cooper ja Jennifer Lawrence loistavat pääosissa, tulkiten vaikuttavasti hahmojaan. Sivunäyttelijätkin tekevät hyvää työtä Robert De Niron ja Jacki Weaverin johdolla. David O. Russell onnistuu taidokkaasti niin käsikirjoittajana kuin ohjaajana. Hänen tekstinsä on ytimekäs ja varsinkin dialogi on mukaansatempaavan nasevaa. Hänen ohjauksessaan näyttelijät pistävät parastaan ja hän pitää tunnelmaa korkealla. Russell taitaa niin dramaattiset ja vakavat hetket kuin myös hauskat jutut. Hänen työstämänsä romanssi on kummallinen, eikä lainkaan siirappinen. Tarina on toisaalta ennalta-arvattava, mutta samalla silti koukuttava ja jopa hieman jännittävä. Loppuhuipennus pitää katsojaa erityisesti otteessaan. Myös teknisiltä ansioiltaan filmi on onnistunut ja huolellisesti työstetty kuvaus korostaa päähenkilön mielensisäistä myllerrystä. Suosittelenkin Unelmien pelikirjan katsomista draamakomedioiden ystäville, oli se jäänyt näkemättä tai oli sen nähnyt jo useaankin otteeseen.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.8.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Silver Linings Playbook, 2012, The Weinstein Company

Arvostelu: The Gray Man (2022)

THE GRAY MAN

Ohjaus: Anthony Russo ja Joe Russo

Pääosissa: Ryan Gosling, Chris Evans, Ana de Armas, Regé-Jean Page, Jessica Henwick, Billy Bob Thornton, Julia Butters, Wagner Moura, Dhanush, Alfre Woodard, Callan Mulvey ja Shea Whigham

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia

Ikäraja: 12

The Gray Man perustuu Mark Greaneyn samannimiseen kirjaan vuodelta 2009. New Regency hankki kirjan elokuvaoikeudet ja pestasi James Grayn ohjaajaksi ja Brad Pittin päätähdeksi. Projekti ei kuitenkaan edennyt sellaisenaan, vaan siirtyi Sonylle, joka ryhtyi työstämään kirjan pohjalta elokuvaa, jota tähdittäisi Charlize Theron. Nämäkään suunnitelmat eivät edenneet ja leffa siirtyi Netflixiin, jossa ohjaamaan valittiin Russon veljekset Anthony ja Joe. Kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 2021 ja nyt The Gray Man on ilmestynyt Netflixin suoratoistopalvelun valikoimaan. Itselleni Greaneyn kirjat eivät ole tuttuja, mutta kiinnostuin filmistä, kun näin, ketkä ovat ohjanneet sen ja ketkä tähdittävät sitä. Katsoinkin The Gray Manin heti julkaisuviikonloppuna.

CIA:n salainen agentti saa selville palvelunsa synkkiä salaisuuksia ja joutuu korruptoituneen johtajansa palkkaaman tappajan jahtaamaksi.

Ryan Gosling nähdään "harmaana miehenä", joka lusi vankilassa murhasta ja jolle CIA tarjosi armahdusta sitä vastaan, että hän suostuu omistamaan elämänsä CIA:n palveluksessa salaisen Sierra-ohjelman kuudentena agenttina. Siitä hahmon koodinimi Sierra Six. Gosling suoriutuu pätevästi osastaan tehotappajana, joka joutuu itse kohteeksi, kun hän saa selville CIA:n likaisia salaisuuksia. Hänen hahmonsa jää kuitenkin aika mitäänsanomattomaksi tyypiksi, jonka selviytymisen puolesta ei paljoa jaksa välittää. Sixiä yritetään kömpelösti syventää muutamilla takaumilla hänen lapsuudestaan, mutta ne on tönkösti istutettu mukaan, eivätkä herätä katsojassa toivottuja tunteita.

     Elokuvassa nähdään myös Ana de Armas Sixiä auttavana CIA-agentti Danina, Marvel-leffojen Captain Americana parhaiten tunnettu Chris Evans Sixiä jahtaavana Lloyd Hansenina, Bridgerton-sarjasta (2020-) tuttu Regé-Jean Page CIA-johtaja Carmichaelina, Jessica Henwick hänen avustajanaan Brewerina, Billy Bob Thornton Sixin pestanneena Fitzroyna, Julia Butters tämän tyttärenä, Narcos-sarjassa (2015-2017) Pablo Escobaria esittänyt Wagner Moura katalana Sosana, Alfre Woodard Sierra-ohjelman perustajana Cahillina, sekä Dhanush palkkatappaja Lone Wolfina. Näyttelijäkaarti on läpikotaisin toimiva ja Evans revittelee mainiosti pahiksena, mutta hahmot jäävät aika etäisiksi, eivätkä Sixin lisäksi muidenkaan kohtalot pahemmin jaksa hetkauttaa.

Hyvällä näyttelijäkaartilla varustettu ja Marvel-elokuvien parhaimmistoa, Captain America: The Winter Soldierin (2014), Captain America: Civil Warin (2016), Avengers: Infinity Warin (2018) ja Avengers: Endgamen (2019) tehneiden Russon veljesten ohjaama The Gray Man kuulosti etukäteen erittäin lupaavalta toimintajännäriltä. Valitettavasti lopputulos on aikamoinen sekasotku, joka ei jaksa napata mukaansa, tarjoa jännitystä, eikä edes erityisemmin viihdytä. Tarinankerronta on todella kömpelöä ja vaikka kyseessä onkin suoraviivainen ja simppeli vakoojakertomus, katsojana on vaikea pysyä kärryillä, kuka nyt on kenenkin puolella ja miksi kukakin haluaa tehdä niin kuin tekee ja minkä perässä kaikki oikein juoksevat? Elokuva on malliesimerkki kehnosti toteutetusta MacGuffin-tarinasta, jossa koko homma kulkee hahmojen tavoitteleman esineen ympärillä, mutta sillä esineellä ei ole katsojalle liiemmin väliä. Asiaa ei auta leffan pakottava tarve hyppiä ihan koko ajan maasta toiseen. Ensimmäisen tunnin aikana ehditään käydä Yhdysvaltojen ja Englannin lisäksi mm. Thaimaassa, Hongkongissa, Turkissa, Itävallassa, Saksassa, Kroatiassa ja Tšekissä.

Russon veljekset osaavat kyllä tehdä tyylikästä toimintaa ja The Gray Man sisältää muutamat oivalliset käsirysyt ja takaa-ajot, joissa nähdään pari ihan nokkelaakin juttua. Eräs raitiovaunukohtaus eskaloituu kuitenkin vähän liiankin isoihin mittoihin ja mopo karkaa käsistä. Vaikuttavaksi tarkoitettu hetki on enemmänkin koominen. Leffasta löytyy muutenkin tahatonta koomisuutta, esimerkiksi Sixin leikkiessä ihmemies MacGyveriä yhdessä kohtauksessa. Sen sijaan mukaan kirjoitettu huumori esimerkiksi Sixin pakkomielteestä kysellä ihmisten kengänkokoa ei jaksa naurattaa edes ensimmäisellä kerralla. Ja vaikka elokuvan varrelle mahtuu kelvollista toimintaa, ei lopputaistelu jaksa vakuuttaa. Finaalimatsi Sixin ja Lloydin välillä on varsinainen antikliimaksi. Lopputekstien alkaessa ei voi kuin ihmetellä, että Netflix syyti tähän rahaa jopa 200 miljoonaa dollaria.

Mihin lie hurja rahasumma käytettiin - kenties näyttelijöiden palkkoihin - sillä ainakaan elokuvan erikoistehosteissa ne eivät näy. On päivänselvää, kun hahmot patsastelevat vihreää taustakangasta vasten, digitaalisten räjähdysten paukkuessa ympärillä. Aiemmin mainittu ratikkakohtaus huipentuu kiusallisen kökköihin efekteihin. Leffa on pääasiassa kuvattu hyvin, joskin yliampuvat lennokilla kuvatut otokset ovat tahattoman huvittavia. Lavasteet, asut ja maskeeraukset toimivat, joskin osaa katsojista voi harmittaa, kuinka liki veretön toimintaraina onkaan kyseessä. Äänimaailma jytisee menevästi ja Henry Jackmanin musiikit säestävät menoa hyvin. Eri artisteilta lainatut kappalevalinnat kuitenkin hämmentävät välillä ajoituksellaan.

Yhteenveto: The Gray Man on potentiaalisista lähtökohdistaan huolimatta harmillisen heikko toimintajännäri. Yksinkertainen, mutta silti hassun vaikeaselkoinen ja sekava tarina ei jaksa napata mukaansa, eikä liki pahvisista hahmoista jaksa välittää hyvistä näyttelijöistäkään huolimatta. Jatkuva maasta toiseen hyppely, hahmojen hatariksi jäävät motiivit ja muutenkin kömpelö kerronta pitävät katsojaa kummastuneena. Mukaan kirjoitettu huumori ei toimi, mutta tahatonta koomisuutta löytyy esimerkiksi yliampuvien toimintakohtausten muodossa. Muutama toimintakohtaus on ihan menevää mäiskettä, mutta meno ei jännitä. Tekniseltä puolelta löytyy onnistumisia, mutta kehnoja erikoistehosteita katsellessa ei voi kuin pohtia, että mihin elokuvan 200 miljoonan dollarin budjetti oikein käytettiin? On sääli, että Marvelin elokuvauniversumin parhaita tuotoksia tehneet Russon veljekset kompuroivat näin jättisaagan ulkopuolella. The Gray Manin on tarkoitus toimia elokuvasarjan avausosana, mutta itseäni ei ainakaan kiinnosta nähdä tälle jatkoa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.7.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Gray Man, 2022, Netflix, AGBO, Roth Films, Roth/Kirschenbaum Films, Stillking Films

Arvostelu: Joker (2019)

JOKER

Ohjaus: Todd Phillips
Pääosissa: Joaquin Phoenix, Frances Conroy, Robert De Niro, Zazie Beets, Brett Cullen, Glenn Fleshler, Bill Camp, Shea Whigham, Leigh Gill, Josh Pais, Douglas Hodge ja Brian Tyree Henry
Genre: rikos, draama
Kesto: 2 tuntia 2 minuuttia
Ikäraja: 16

Joker pohjautuu DC Comicsin samannimiseen sarjakuvaroistoon. Jokeri teki ensiesiintymisensä huhtikuussa 1940 "Batman"-sarjakuvalehdessä ja on nopeasti noussut suureen suosioon - nykyään Jokeri on yksi suosituimmista pahishahmoista. Kun sankarihahmo Batman siirtyi sarjakuvista muihin medioihin, kuten televisioon ja elokuviin, on Jokeri seurannut perässä. Adam Westin Lepakkomiehen vastassa oli Cesar Romeron esittämä klovni. Tim Burtonin Batman-elokuvassa (1989) Jack Nicholson herkutteli roolissa. Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) Luke Skywalker, eli Mark Hamill on ääninäytellyt Jokeria vuodesta 1992 monissa animaatioissa ja videopeleissä. Heath Ledger voitti postuumisti Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot roolistaan Jokerina Yön ritari -filmissä (The Dark Knight - 2008). Gotham-televisiosarjassa (2014-2019) esiteltiin täysin toisenlainen Jokeri Cameron Monaghanin tulkinnan kautta, kun taas Jared Leto herätti paljon keskustelua puolesta ja vastaan lyhyellä roolityöllään Suicide Squadissa (2016). Näyttelijä Joaquin Phoenix oli kiinnostunut tekemään tavallisesta poikkeavan kuvauksen sarjakuvahahmosta, samalla kun ohjaaja Todd Phillips halusi ohjata omanlaisensa sarjakuvaan perustuvan leffan. Molemmille oli tarjottu töitä sarjakuvafilmien parissa, mutta he eivät halunneet toimia ison studion määräysten alaisena. Phillips ehdottikin Warner Bros. -yhtiölle, että hän haluaisi tehdä pienen luokan elokuvan Jokerista, mitä yhtiö aluksi epäröi, mutta mihin lopulta suostui. Warner Bros. halusi Jokerin rooliin Leonardo DiCaprion, mutta Phillips oli jo päättänyt, että hän halusi Phoenixin pääosaan. Yhtiö oli huolestunut Phillipsin synkästä käsikirjoituksesta ja sitä hiottiinkin pitkään, kunnes Warner Bros. antoi luvan pistää kamerat pyörimään. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Joker saapuu vihdoin teattereihin. Itse innostuin heti, kun kuulin, että Jokerista tehtäisiin oma leffansa, sillä kyseessä on yksi suosikkihahmoistani kautta aikojen. Ledgerin roolisuoritus Jokerina on mielestäni yksi leffahistorian parhaista, mutta Leton tulkinta oli itselleni lähinnä myötähäpeällinen, joten odotinkin näkeväni toisenlaisen version. Phoenixin roolitus sai minut innostumaan lisää, kuten myös se, että kyseessä olisi aikuisten elokuva. Mitä lähemmäs elokuvan julkaisua on päästy, sitä innokkaampi olen ollut. Kävinkin katsomassa Jokerin lehdistönäytöksessä yhdessä Filmikela-arvostelusivua kirjoittavan ystäväni kanssa ja kun lähdimme teatterista, olimme entistäkin innoissamme, sillä kyseessä on fantastisen upea elokuva!

Yhteiskunnan hylkäämä, sairaasta äidistään huolehtiva ja pakonomaisista naurukohtauksista kärsivä Arthur Fleck yrittää nousta suosituksi stand up -koomikoksi, mutta hänen psykoottinen tiensä tekeekin hänestä Gothamin hulluimman rikollisen, Jokerin.

Joaquin Phoenix tekee yhden uransa parhaista roolitöistä Arthur Fleckinä, eli Batmanin tulevana arkkivihollisena Jokerina. Phoenix on oikein toden teolla syventynyt hahmon hulluuteen ja saa katsojan eri tavoilla ahdistumaan, sillä Arthur on usein niin karmiva persoona. Samalla, hassua kyllä, katsoja myös useassa kohtaa ymmärtää Arthuria ja jopa säälii häntä. Maailma on kohdellut Arthuria kaltoin koko tämän elämän ajan ja katsojana saattaa säikähtää, kun huomaa ymmärtävänsä täysin, miksi Arthurista muodostuu Gothamin klovniprinssi. Fantastisen lisän tähän Jokeriin tuo Arthurin sairaus, mikä saa hänet nauramaan holtittomasti, vaikkei tämä haluaisikaan. Phoenix saattaa hetkessä alkaa ulvomaan naurusta ja yhtä äkillisesti hymy myös hyytyy. Hän on pelottava, mutta samalla sympaattinen. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä isommin Phoenix pääsee revittelemään ja nautiskelemaan roolistaan.

Leffassa nähdään myös mm. Frances Conroy Arthurin äitinä, Robert De Niro Arthurin idolina talk show -juontaja Murray Franklinina, Glenn Flesher ja Leigh Gill Arthurin työkavereina, Zazie Beets Arthurin naapurina, Bill Camp ja Shea Whigham poliiseina, sekä Brett Cullen miljardööri Thomas Waynena. Kaikki näyttelijät ovat erittäin hyviä rooleissaan. Cullen omaksuu rikkaan Waynen roolin täydellisesti, kun taas De Niro on nappivalinta karismaattiseksi talk show -juontajaksi. Conroy on loistava sairaana äitinä, joka on ollut ainoa rakastava henkilö Arthurin elämässä. Phoenix on kuitenkin niin huikea pääroolissa, että hän jättää kaikki muut varjoonsa kohtauksissaan... ja hän on suunnilleen kaikissa elokuvan kohtauksissa.

Vaikka Joker perustuu "Batman"-sarjakuviin ja monet mieltävät sarjakuvat lasten jutuksi, täytyy painottaa, ettei tämä elokuva ole todellakaan lapsille tarkoitettu. Jokerin väkivalta ei ole vain harmitonta toimintaviihdettä, vaan aidosti tylyä. Tämä ei kuitenkaan ole isoin syy, miksei leffa ole lapsille sopiva. Kyseessä ei nimittäin ole mikään tavallinen sarjakuvaleffa, vaan realistinen kuvaus synkkyyteen vajonneesta mielestä, pään sisäisestä sairaudesta ja siitä, mitä kaikkea tällainen voi pahimmillaan aiheuttaa. Vaikka Jokeri mielletään usein hahmona hymyileväksi ja hilpeäksi veikkoseksi, ei hänen omaa elokuvaansa voi todellakaan kutsua hilpeäksi. Tämä on todella ahdistava ja lohduton teos, minkä vähäinen huumorikin on synkkää. Elokuva vie katsojansa armottomasti Arthurin pään sisälle, mitä piinaavat ties mitkä asiat. Hahmon matka äidistään huolehtivasta, pelleksi pukeutuvasta mainostajasta ja aloittelevasta stand up -koomikosta Gothamin ikonisimmaksi rikolliseksi on äärimmäisen vangitseva kaikessa kauheudessaan. Filmi on usein oudon lumoavakin ja esimerkiksi Arthurin äkilliset tanssit menevät jopa hypnoottisuuden puolelle, vaikka ne ovatkin erittäin hämmentäviä ja outoja. Kyseessä on yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista - kenties juuri sen takia, ettei se koskaan tunnu sellaiselta - ja ihan yleisestikin aivan hemmetin hieno elokuva!

Joker sisältää aimo annoksen yhteiskuntakritiikkiä. Kuinka maailma itse luo omat hirviönsä, mutta silti syyttelee kaikkia muita. On täysin Gothamin ja sen asukkaiden syytä, että Arthurille käy miten käy. Karma iskee kovaa, kun kasvot vihdoin värjätään valkoisiksi, hiukset vihreiksi ja huulet sotketaan punaisiksi. Filmin ei välttämättä edes tarvitsisi kertoa juuri Jokerista, vaan kenestä tahansa psykopaatista, mutta toisaalta se, että kaikki tapahtuu juuri tässä Batmanin maailmassa, tuo siihen mukaan oman kiehtovan lisänsä. Itse Lepakkomiestä ei onneksi ole mukaan sotkettu, sillä hahmo ei edes istuisi tähän filmiin. Christopher Nolan onnistui Yön ritari -trilogiassaan tekemään Batmanista realistisen tuntuisen, mutta Jokerissa homma viedään vielä pidemmälle ja jopa Balen esittämä Batman pistäisi oudosti silmään. Tämä on Jokerin oma show ja hyvä niin. Elokuva onnistui olemaan kaikkea mitä toivoin ja vielä sitäkin enemmän. On aivan mieletöntä, millä kaikilla tavoilla tätä Batmanin maailmaa voikaan tulkita ja esittää. Leffa on saanut etukäteen kritiikkiä siitä, että se ihannoisi väkivaltaa ja hulluutta, mutta itse en näe asiaa noin. Toki filmin voi niinkin tulkita, mutta mielestäni on tärkeää, että myös tällaisia tarinoita kerrotaan. Ehkä se saisi ihmiset ymmärtämään entistä paremmin, kuinka paljon tässä maailmassa on vikaa. En nyt tarkoita, että ihmisten pitäisi nousta yhteiskuntaa vastaan Jokerin tavoin, mutta on selvää, että yhteiskunnassa on paljon parannettavaa ja jotain pitäisi tehdä.

Elokuvan on ohjannut Todd Phillips, jonka aiempiin töihin kuuluu mm. Kauhea kankkunen -trilogia (The Hangover - 2009-2013). Ei siis pitäisi tulla yllätyksenä, että Joker on hänen paras elokuvansa. Phillips on selvästi tutkinut vanhoja Martin Scorsesen leffoja, kuten Taksikuski (Taxi Driver - 1976) ja Koomikkojen kuningas (The King of Comedy - 1983) tätä elokuvaa tehdessään ja leffasta löytyykin vahva scorsesemainen henki. Jos Scorsese olisi 1980-luvulla ohjannut sarjakuvaleffan, se olisi varmaankin ollut tällainen. Filmissä on muutenkin vanhanaikaista tunnetta ja siitä on monilla tavoilla luotu erittäin omalaatuinen ja kiehtova teos. Phillipsin ja Scott Silverin käsikirjoitus on aivan mahtava ja on hienoa, kuinka henkilövetoisesti kaksikko kirjoittaa tarinaansa. Vaikka mukana on tuttuja juttuja sarjakuvista, on Arthurin tarina lopulta kaksikon keksimä. Lisäksi Joker on myös teknisesti taidokkaasti tehty elokuva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja erinomaisesti leikattu. Tylsiä kohtia ei ole luvassa, vaan filmi kulkee eteenpäin koukuttavalla tavalla. Lavastuksella ja puvustuksella luodaan hienosti ajan henkeä ja maskeeraustiimi on tehnyt veikeää työtä Jokerin uuden ulkonäön kanssa. Äänimaailmakin on taitavasti rakennettu aina äänitehosteista Hildur Guðnadóttirin säveltämiin, epämiellyttävää oloa rakentaviin musiikkeihin asti.

Yhteenveto: Joker on mestarillinen kuvaus hulluudesta, sekä yksi kaikkien aikojen parhaista sarjakuvafilmatisoinneista! Joaquin Phoenix tarjoaa yhden uransa upeimmista roolisuorituksista Arthur Fleckinä, eli Jokerina. Phoenix uppoutuu ahdistavan todentuntuisesti tähän sairaaseen mieleen. Katsojana voi kuitenkin ymmärtää, miksi Arthur päätyy tekemään monenlaisia asioita ja leffasta löytyy vahvaa yhteiskuntakritiikkiä. Maailma luo itse omat hirviönsä. Leffa on todella vangitseva ja ahdistava. Sen vähäinen huumori on synkkää ja väkivalta karua. Kyseessä ei siis todellakaan ole koko perheen sarjakuvaleffa. Ohjaaja Todd Phillips on tutkinut paljon Martin Scorsesen filmejä ja leffasta löytyy vahva scorsesemainen tyyli. Joker on täysin omalaatuinen teoksensa kaikessa kieroudessaan - aivan kuten sen päähenkilökin. Samalla filmissä on jotain erittäin lumoavaa. On se kyllä hienoa, kuinka erilaisia tulkintoja Batmanin maailmasta saakaan aikaiseksi! On myös äärimmäisen mahtavaa, että nykypäivän elokuvien megauniversumien keskellä joillakin on pokkaa tehdä täysin itsenäinen elokuvansa, minkä ei ole tarkoitus aloittaa elokuvasarjaa tai pohjustaa kymmentä muuta filmiä. Toki tätä tarinaa voisi jatkaa, mutta on kyllä selvää, että Phillips on halunnut vain tehdä yhden erinomaisen elokuvan. Suosittelenkin Jokeria kaikille varttuneemmille hahmon faneille, sekä yleisesti psykologisista trillereistä innostuville, sillä sitähän tämä leffa lopulta on.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Joker, 2019, Warner Bros., DC Comics, DC Entertainment, Village Roadshow Pictures, Joint Effort, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance