Arvostelu: The Fantastic Four: First Steps (2025)

THE FANTASTIC FOUR: FIRST STEPS

Ohjaus: Matt Shakman

Pääosissa: Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn, Ebon Moss-Bachrach, Julia Garner, Natasha Lyonne, Ralph Ineson, Sarah Niles, Paul Walter Hauser, Matthew Wood, Mark Gatiss ja Ada Scott

Genre: toiminta, scifi, seikkailu

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

The Fantastic Four: First Steps on Marvelin elokuvauniversumin 37. elokuva ja se perustuu Marvelin sarjakuvaryhmään, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1961. Hahmot ovat aiemmin esiintyneet useammassakin elokuvassa. Niistä ensimmäinen, The Fantastic Four (1994) ei ikinä saanut virallista julkaisua, mutta vuoden 2005 Fantastic Four oli niin menestynyt, että se sai jatko-osan Fantastic Four: Hopeasurffari (Fantastic Four: Rise of the Silver Surfer - 2007). Jatko-osa ei kuitenkaan ollut toivottu hitti, joten leffasarja päätettiin käynnistää uusiksi elokuvalla Fantastic Four (2015), mutta se oli taloudellinen fiasko, jota fanit ja kriitikot halveksuivat. Hetkellisesti syntyi idea tehdä oma elokuvansa ryhmän arkkivihollisesta, Doctor Doomista, mutta tämä kaatui viimeistään maaliskuussa 2019, kun The Walt Disney Company osti aiemmat Fantastic Four -elokuvat tehneen 20th Century Fox -yhtiön, jolloin Disneyn omistama Marvel Studios pääsi vihdoin hyödyntämään hahmoja omissa elokuvissaan. Jo samana kesänä Marvel Studios ilmoitti uuden Fantastic Four -leffan olevan tekeillä. Alun perin uuden Spider-Man -trilogian ohjanneen Jon Wattsin oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta hän jätti projektin ja hänet korvattiin Matt Shakmanilla. Kun näyttelijät oli valittu ja Hollywoodin näyttelijöiden ja käsikirjoittajien lakko oli päättynyt, kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2024. Nyt The Fantastic Four: First Steps on saapunut elokuvateattereihin ja itse olen odottanut leffaa innoissani. Olen jo vuosia toivonut näkeväni tämän Marvelin alkuperäisen supersankaritiimin pääsevän vihdoin osaksi Marvelin elokuvauniversumia ja mielestäni leffan mainokset ovat näyttäneet lupaavilta. Kävinkin positiivisin mielin katsomassa The Fantastic Four: First Stepsin heti sen ensi-iltapäivänä IMAX-salissa.

Vaihtoehtoisessa ulottuvuudessa supersankariryhmä Fantastic Four kohtaa pahimman haasteensa, kun Maata lähestyy planeettoja syövä Galactus.

Avaruusmatkalta erikoiset voimat saaneina Fantastic Fourin jäseninä on aiemmin nähty muun muassa Jessica Albaa, Miles Telleriä, Chris Evansia ja John Krasinskia, mutta tällä kertaa hahmoja näyttelevät Pedro Pascal, Vanessa Kirby, Joseph Quinn ja Ebon Moss-Bachrach. Sarjoista The Mandalorian (2019-) ja The Last of Us (2023-) tuttu Pascal esittää huippuälykästä Reed "Mr. Fantastic" Richardsia, joka pystyy venyttämään vartaloaan yli-inhimillisesti. Esimerkiksi The Crown -sarjan (2016-2023) alkupäässä nähty Kirby nähdään Reedin vaimona Sue "Invisible Woman" Stormina, joka kykenee luomaan voimakenttiä ja muuttumaan näkymättömäksi. Stranger Thingsin (2016-2025) neloskaudella ihastuttanut Joseph Quinn näyttelee Suen veljeä Johnny "Human Torch" Stormia, joka hallitsee tulta. The Bear -sarjasta (2022-) tuttu Ebon Moss-Bachrach taas esittää pilotti Ben "The Thing" Grimmiä, jonka iho peittyi kiveen ja josta tuli väkivahva. Pascal, Kirby, Quinn ja Moss-Bachrach hyppäävät rooleihinsa onnistuneesti ja elokuva hyödyntää hyvin koko nelikkoa, nostaen nämä esille omiin tähtihetkiinsä pitkin leffaa. Pascalin ja Kirbyn väliltä löytyy hyvää kemiaa ja Quinn saa sopivasti monipuolisuutta vitsiniekka-Johnnyyn. Moss-Bachrach tuo hienovaraisesti esille hahmonsa epävarmuuksia ja hänen pehmeä äänensä ja luonteensa on hyvässä kontrastissa kovan ulkokuoren kanssa. Eikä pidä unohtaa nelikon uskollista robottiapuria H.E.R.B.I.E.:tä (äänenä Matthew Wood), joka on vihdoin kehdattu tuoda elokuvamuotoon.

     Vastaansa Fantastic Four saa maailmojen syöjä Galactusin (Ralph Ineson) ja tämän palvelijan, Shalla-Balin, eli Silver Surferin (Julia Garner). Toisin kuin Fantastic Four: Hopeasurffari -leffassa, tämä Galactus ei ole mikään avaruuspilvi, vaan tämä hurja ikiaikainen olento esitetään tutussa sarjakuvallisessa komeudessaan. Galactusiin tuodaan toimivasti syvyyttä, jolloin hän ei ole pelkkä paha pahan vuoksi, minkä lisäksi myös Silver Surferissa päästään hyvin hopeisen pinnan alle.

Vaikka The Fantastic Four: First Steps ei ole jatkoa aiemmille Fantastic Four -elokuville, se luottaa siihen, että leffat (ja toki niiden lähdemateriaalina toimivat sarjakuvat) ovat tarpeeksi tuttuja katsojille, jottei uutuuselokuvan tarvitse lähteä näyttämään hahmojen alkuperää taas kerran uusiksi. Vastikään ilmestyneen DC-elokuva Supermanin (2025) tapaan elokuva kertoo nopeasti alussa, miten hahmot saivat voimansa, mutta heti leffan alussa nämä hahmot ovat jo toimineet muutaman vuoden ajan ja heitä pidetään suurina sankareina. Supermanin tapaan The Fantastic Four: First Steps myös hyppää täysin häpeilemättä sinne lähdemateriaalinsa juurille ja tarjoaa ilahduttavan värikkään supersankariseikkailun. Leffaa ei ole tehty samalla tosikkomaisella asenteella kuin vuoden 2015 mätäpaisetta, vaan se tarjoaa sinitrikoiset sankarinsa ja mahtipontisella kypärällä varustetun pääpahiksensa juuri niin yliampuvina kuin heidät alun perin esiteltiin, muuttumatta kuitenkaan miksikään hupsutteluksi.

Huumoria on kyllä tiedossa tuttuun Marvel-tyyliin, mutta elokuva osaa kuitenkin rakentaa jännitettä, eikä kestä kauaa, kun Silver Surfer jo saapuu kertomaan ihmiskunnalle, että planeettamme on valittu Galactusin seuraavaksi ateriaksi. Tästä alkaakin sankarinelikkomme epätoivoinen yritys pelastaa koko Maapallo tuholta. Kohtaamiset Galactusin ja Silver Surferin kanssa ovat tehokkaan jännittäviä; etenkin eräs avaruudessa tapahtuva takaa-ajo meinaa saada siirtymään penkin reunalle hikipisarat ohimoilla. Jännitettä kasvatetaan niin jatkuvilla takaiskuilla kuin myös mielenkiintoisella eettisellä dilemmalla, joka ryhmän eteen heitetään. Vaikka panoksena on koko planeetan kohtalo, leffasta on saatu mainion intiimi ja perhekeskeinen. Tässä kohtaa tätä arvostelua pitäisi jo olla sanomattakin selvää, mutta todetaan se nyt vielä, jos asia on jäänyt joltakulta epäselväksi: The Fantastic Four: First Steps on paras elokuva, joka tästä tiimistä on saatu aikaiseksi. En malta odottaa, että hahmoja päästään hyödyntämään enemmän laajemmassa Marvelin elokuvauniversumissa.

Elokuvan on ohjannut Matt Shakman, joka teki Marvelille aiemmin mahtavan WandaVision-sarjan (2021). Shakman rakentaa tunnelmaa hyvin, leikkien sopivasti sarjakuvamaisuuden ja maailmanlopun enteilyn välillä. Käsikirjoitusta ovat olleet rustaamassa Josh Friedman, Eric Pearson, Jeff Kaplan ja Ian Springer, joilla on nähtävästi ollut visiona vielä isompi leffa, jota on kuitenkin tekijöiden mukaan leikkaushuoneessa lopulta saksittu. Jos The Fantastic Four: First Stepsissä jokin tökkii, niin sen rytmitys. Elokuva kestää alle kaksi tuntia ja välillä tämä on johtanut kiirehtimiseen, sekä harmillisesti myös John Malkovichin roolin poistamiseen kokonaan. Leffasta voi toisinaan selvästi sanoa, että tästä puuttuu nyt jotain.

Teknisiltä ansioiltaan elokuva on muutenkin hitusen ailahteleva. Kameratyöskentely on oivaa, mutta tietokonetehosteet saavat leffan näyttämään paikoitellen videopeliltä, eivätkä esimerkiksi Johnnyn tuliefektit juuri vakuuta. Jos jostain kuitenkin pidin valtavasti, niin elokuvaan luodusta maailmasta. The Fantastic Four: First Steps on nimittäin osa Marvelin elokuvauniversumia, mutta se ei tapahdu samassa maailmassa muiden leffojen kanssa, vaan vaihtoehtoisessa todellisuudessa, Maa-828:ssa. Tämä maailma on ihastuttavan retrofuturistinen, yhdistellen näyttävästi 1960-luvun estetiikkaa tuon ajan visioihin mahdollisesta tulevaisuudesta. Lavasteet ovat komeat ja puvustus tyylikästä. Äänimaailma on myös hyvin rakennettu ja Michael Giacchinon säveltämät musiikit nousevat kirkkaasti Marvel-musiikkien kärkikahinoihin. Kun Marvel-leffojen musiikit ovat usein lähinnä taustameteliä, Giacchino on saanut aikaiseksi suorastaan riemastuttavaa jälkeä ja hyvänmielinen tunnusmelodia jääkin päähän soimaan pitkäksi aikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään vielä lyhyet kohtaukset, joista etenkin ensimmäinen täytyy jäädä katsomaan.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 23.7.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Fantastic Four: First Steps, 2025, Marvel Studios, 20th Century Studios

Arvostelu: Napoleon (2023)

NAPOLEON

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Vanessa Kirby, Tahar Rahim, Ben Miles, Ludivine Sagnier, Matthew Needham, John Hollingworth, Youssef Kerkour, Phil Cornwell, Édouard Philipponnat, Ian McNeice, Rupert Everett, Anna Mawn, Scott Handy, Mark Bonnar ja Catherine Walker

Genre: draama, historia, sota

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Napoleon perustuu tositapahtumiin Ranskaa 1800-luvun alussa hallinneen Napoleon Bonaparten elämästä ja teoista. Miehestä oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuvat Napoléon (1927) ja Waterloo (1970), sekä minisarja Napoléon (2002). Työstäessään historiallista elokuvaansa, The Last Duelia (2021), ohjaaja Ridley Scott ilmoitti tekevänsä seuraavaksi leffan Napoleonista. Alun perin Scottin oli tarkoitus tehdä elokuva 20th Century Studiosin kanssa, mutta projekti päätyi lopulta Apple Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Napoleon saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvan näkemistä innolla, vaikka samalla minua jännitti, että elokuva tuottaisi samanlaisen pettymyksen kuin The Last Duel. Elokuvan trailerit näyttivät kuitenkin vaikuttavilta ja kävinkin positiivisin ennakko-odotuksin katsomassa Napoleonin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1789 Ranskassa koittaa vallankumous. Nuori ja päättäväinen tykistöupseeri Napoleon Bonaparte näkee tilaisuutensa koittaneen nousta maan johtajaksi.

Joaquin Phoenix nähdään toistamiseen Ridley Scottin ohjaamassa historiallisessa elokuvassa, Phoenixin esitettyä häijyä Commodusta Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Phoenix näyttelee tässäkin hallitsijahahmoa, itse Napoleon Bonapartea - siitä huolimatta, että Napoleon oli vasta parikymppinen mies, kun hän aloitti matkansa kohti valtaa ja Phoenix on jo lähes 50-vuotias. Phoenix on tuttuun tapaansa karismaattinen ja hän dominoi kohtauksia kaiken aikaa väkevällä lahjakkuudellaan. Phoenix syventyy hahmonsa esitettyihin ristiriitoihin, joskin hän painottuu Napoleonissa pääasiassa miehen epäonniseen rakkauselämään, sekä strategianerouteen sotatantereella. Napoleonista on usein puhuttu varsinaisena hurmurina, mutta tämä puoli jää täysin piiloon leffan tulkinnassa. Naisten seurassa Napoleon esitetään kiusaantuneena puupökkelönä.

     Toinen merkittävä hahmo elokuvassa on Napoleonin vaimo, Joséphine, jota näyttelee Vanessa Kirby. Myös Kirbyn kohdalla näyttelijäsuoritus on erittäin vahva ja hänen ja Phoenixin väliltä löytyy voimakasta kemiaa, niin suhteen myötätuulissa kuin vastoinkäymisissäkin. Mutta myös Kirbyn kohdalla näyttelijävalinta on iän puolesta hieman vinksallaan. Näyttelijä on yli kymmenen vuotta nuorempi kuin Phoenix, kun todellisuudessa Joséphine oli itse asiassa kuusi vuotta Napoleonia vanhempi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew Needham Napoleonin veljenä Lucienina, Ben Miles Napoleonin neuvonantaja Caulaincourtina, Tahar Rahim Ranskaa vallankumouksen jälkeen hallinneen Direktorion johtajana Paul Barrasina, Rupert Everett Wellingtonin herttuana, Édouard Philipponnat Venäjän tsaari Aleksanteri I:nä ja Catherine Walker lyhyessä roolissa Ranskan entisenä kuningattarena Marie Antoinettena.

Ilokseni voin todeta, että Napoleon on Ridley Scottin paras historiaan (enemmän tai vähemmän) perustuva elokuva sitten Gladiaattorin. Eipä se toisaalta paljoa vaadi, että ylittää Kingdom of Heaven - Taivaan maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hoodin (2010), Exodus: Gods and Kingsin (2014) ja The Last Duelin, joskin minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt Kingdom of Heavenin yli kolmituntista ohjaajan versiota, jota monet kutsuvat huomattavaksi parannukseksi teatteriversioon nähden. Harmikseni joudun kuitenkin sanomaan, ettei Napoleon ole yhtä vakuuttava teos kuin toivoin sen olevan ja veikkaisinkin, että myös tämä elokuva tulee hyötymään Scottin ilmoittamasta, noin neljän tunnin versiosta, joka julkaistaan myöhemmin Apple TV+ -palvelussa. Vaikka vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto on pitkä (joskin tänä vuonna se tuntuu jopa hassun lyhyeltä moniin muihin elokuviin verrattuna), ei se lopulta ole tarpeeksi kertomaan yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat.

Päänäyttelijöiden ja heidän hahmojensa iästä ja historiallisista epätarkkuuksista viis, Napoleonin merkittävin synti tuntuukin olevan sen turhan kiirehtivä kerronta. Muutamassa kohtaa ruutuun ilmestyy todella nopealla aikavälillä uusi vuosiluku, kun elokuva yrittää tunkea kaiken mukaan. Toivonkin, että tuleva, yli puolitoista tuntia pidempi versio antaisi nimenomaan näille osioille enemmän tilaa hengittää. Mutta kun Napoleon sitten toimii, niin se myös toimii täysillä. Napoleonin ja Joséphinen oikukas ja vuosi vuodelta myrkyllisempi suhde on pääasiassa hyvin kuvattu ja ennen kaikkea näytelty. Henkilödraama on toimivaa, joskin seasta löytyy myös koomiset, niin tahalliset kuin tahattomat, hetkensä.

Elokuvan melkeinpä parasta antia ovat sen komeat sotakohtaukset. Vaikka Ridley Scottin historiallisten eeposleffojen tasot heittelisivät muuten, on varmaa, että ne tarjoavat näyttäviä taisteluita, eikä Napoleon todellakaan ole tässä poikkeus. Scottin loihtimia eeppisiä sotatantereita katsellessa tulee ikävä vastaavaa vanhaa kunnon elokuvantekoa. Ei tällaista pääse enää näkemään muuten kuin tällaisten vanhan koulukunnan ohjaajien tarjoamana. Taistelut ovat valtavia, hurjan hienojen puitteiden, satapäisten taustanäyttelijöiden ja vaikuttavien käytännön tehosteiden kera. Erityisesti talvinen Austerlitzin taistelu on toteutukseltaan läpikotaisin erinomainen ja huipennuksena toimiva Waterloon taistelu on myös hienosti työstetty.

Napoleon on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten massiivisista ja yksityiskohtaisista maisemaotoksista tai tiukemmista ja henkilökohtaisemmista lähikuvista. Värimäärittelyssä leffasta on tehty perin ankea harmaan ja sinisen sävyin, jolloin Egyptiin sijoittuvat kohtaukset ensimmäisen tunnin aikana korostuvat keltaisuudessaan. Lavastustiimi on tehnyt huikeaa työtä ja puvustustiimikin pistää parastaan. Käytännön efektit ovat hienoja ja pääasiassa myös tietokonetehosteet toimivat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Martin Phippsin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Napoleon on erittäin mainio eeposelokuva yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmasta hallitsijasta, joskin jopa yli kahden ja puolen tunnin kestossaan leffa kärsii hieman kiirehtivästä kerronnasta, jotta yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat saadaan käytyä läpi. Veikkaisinkin, että tuleva neljän tunnin leikkausversio tasoittaisi kerrontaa ja olisi massiivisesta kestostaan huolimatta vieläkin parempi paketti. Joaquin Phoenix ja Vanessa Kirby ovat ikäongelmista huolimatta hyvät valinnat Napoleon Bonaparteksi ja tämän vaimoksi Joséphineksi. Parin haastavaa draamaa käydään hyvin läpi elokuvan halki. Taistelukohtaukset ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja niitä katsoessa ei voi kuin harmitella, että tällaiset vastaavat eeppisyydet ovat jäämässä elokuvamaailmassa historiaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan todella komea kuvausta, lavasteita ja tehosteita myöten. Ridley Scott suoriutuu ansiokkaasti ohjaajana ja uskoisin David Scarpan käsikirjoituksen pääsevän paremmin oikeuksiinsa, kun täyspitkä leikkausversio saapuu katseltavaksi. Vaikka siis toisaalta veikkaisin sen olevan parempi, kehotan silti kaikkia kiinnostuneita käymään katsomassa Napoleonin elokuvateatterissa. Erityisesti näyttävät sotakohtaukset ovat tarkoitettuja katseltavaksi isolta kankaalta kunnon äänentoiston kera. Jos Napoleonkin osoittautuu taloudelliseksi pettymykseksi, on se yksi naula lisää historiallisten eeposelokuvien hauta-arkkuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon, 2023, Apple Studios, Scott Free Productions

Arvostelu: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One (2023)

MISSION: IMPOSSIBLE - DEAD RECKONING PART ONE

Ohjaus: Christopher McQuarrie

Pääosissa: Tom Cruise, Ving Rhames, Simon Pegg, Hayley Atwell, Rebecca Ferguson, Vanessa Kirby, Esai Morales, Henry Czerny, Pom Klementieff, Shea Whigham, Frederick Schmidt, Greg Tarzan Davis ja Cary Elwes

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Vakoojatelevisiosarja Vaaralliseen tehtävään (Mission: Impossible - 1966-1973) perustuva elokuva Vaarallinen tehtävä (Mission: Impossible - 1996) oli kehuttu hitti, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. M:I-2 Vaarallinen tehtävä 2 (Mission: Impossible II - 2000) sai nuivemman vastaanoton, mutta M:i:III Vaarallinen tehtävä III (Mission: Impossible III - 2006), Mission: Impossible - Ghost Protocol (2011), Mission: Impossible - Rogue Nation (2015) ja Mission: Impossible - Fallout (2018) ovat olleet toinen toistaan isompia ja kehutumpia menestyksiä. Alkuvuodesta 2019 ilmoitettiin, että olisi tulossa vielä kaksi Mission: Impossible -elokuvaa lisää, jotka tehtäisiin peräjälkeen. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2020, mutta jo kuukautta myöhemmin kuvaukset jouduttiin keskeyttämään alkaneen koronaviruspandemian takia. Kuvaukset jatkuivat taas kesällä ja elokuvan oli alun perin tarkoitus ilmestyä heinäkuussa 2021, mutta erinäisten viivästymisten takia Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One -nimen saanut seitsemäs leffa saapuu vasta nyt elokuvateattereihin. Kakkososaa lukuun ottamatta olen pitänyt valtavasti kaikista sarjan elokuvista ja odotinkin innolla, kun uuden elokuvan ilmoitettiin olevan tekeillä. Kävinkin innostuneena (joskin myös hieman jännittyneenä) katsomassa Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Onen ennakkonäytöksessä muutamaa päivää ennen ensi-iltaa.

Kun voimakas ja vaarallinen tekoäly karkaa luojiensa käsistä, suurvallat kisaavat siitä, kuka saa sen ja samalla koko maailman tietoverkoston hallintaansa. Ethan Hunt uskoo tekoälyn tuoman mahdin olevan liian suuri kenellekään ja päättää metsästää sen käsiinsä tuhotakseen sen.

Tom Cruise nähdään jo seitsemättä kertaa IMF-agentti Ethan Huntina, osoittaen jälleen kerran, miksi hän on täydellinen toimintaelokuvan keulakuva. Cruise uhkuu karismaa, minkä lisäksi ei voi kuin ihailla hänen sekopäisyyttään yhä vain hullunkurisemmiksi käyvien stunttien kanssa. Cruise haluaa tarjota katsojilleen todellisia elämyksiä ja siinä hän myös onnistuu. Ethan on hahmona sama vanha Ethan, joskin hänen menneisyyttään ennen IMF-aikaa ryhdytään avaamaan hieman. Läheisistään välittävä vakooja joutuu aiempaa enemmän pohtimaan, onko hänelle tärkeämpää pelastaa ystävänsä, vai pelastaa muu maailma, vaikka se tarkoittaisi läheisimpien uhraamista.

     Elokuvassa nähdään useampi muukin vanha tuttu leffasarjan varrelta. Ving Rhames ja Simon Pegg ovat tietty auttamassa Ethania Lutherina ja Benjinä, ja Rebecca Fergusonin näyttelemä Ilsa sekaantuu jälleen kuvioihin. Falloutissa esitelty Vanessa Kirby tekee paluun rooliinsa laitonta kamaa välittävänä Alannana ja ihka ensimmäisestä Vaarallinen tehtävä -elokuvasta tuttu Henry Czerny nähdään lähes 30 vuoden tauon jälkeen IMF-järjestön ex-pomo Kittridgenä. Uusina tulokkaina taas esitellään Marvel-leffoista tutun Hayley Atwellin näyttelemä mestarivaras Grace, Esai Moralesin esittämä paha Gabriel, Pom Klementieffin esittämä salamurhaaja Paris, Shea Whighamin näyttelemä Ethania jahtaava agentti Jasper, sekä Cary Elwesin esittämä Yhdysvaltojen vakoojajärjestöjä hallinoiva Denlinger. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat pätevästi rooleistaan ja elokuvasarjalle uusista kasvoista parhaiten suoriutuu Atwell, jonka hahmo etsii paikkaansa kaiken keskellä ja tarjoaa niin hyvää huumoria kuin hyviä koukkuja tarinaan.

Vaikka Gabrielin kaltaiset ihmisvastukset tuovat jo toimivan vaaran tunteen tämänkertaiseen agenttiseikkailuun, todellinen uhka on tällä kertaa tekoäly nimeltä Entiteetti. Vielä vaikka kymmenenkin vuotta sitten tekoälyn asettaminen Mission: Impossiblen pahikseksi olisi tuntunut turhan kaukaa ammutulta idealta, joka istuisi lähinnä Terminatorien (1984-) kaltaisiin scifielokuviin. Paljon on kuitenkin muuttunut viime vuosina ja vuonna 2023 katsottuna tuntuu jopa pelottavan mahdolliselta, että joku onnistuisi luomaan niin voimakkaan tekoälyn, että väärissä käsissä sillä voisi pistää koko maailman sekaisin. Kyse ei ole mistään tappajarobotteja valmistavasta Skynetistä, vaan tietoliikennettä ja samalla ihmisiä valvovasta ja hallitsevasta koneesta. Entiteetti luo erinomaisen vihollisen Ethanille. Miten voisi päihittää pahista, jota ei ole fyysisesti olemassa, joka pystyy laskelmoimaan sekunnin sadasosassa jokaisen mahdollisen lopputuloksen tapahtumille ja joka voi saastuttaa teknologian, johon agentit niin kovasti turvautuvat?

Siitä huolimatta, että odotin innolla uutta Mission: Impossiblea, minua silti hirvitti pari asiaa, kun menin katsomaan Dead Reckoning Part Onea. Ensinnäkin kuten jo nimi ilmoittaa, kyseessä on pelkkä ykkösosa kaksiosaisesta tarinasta. Harry Potter -elokuvien (2001-2011) jaettua viimeisen kirjan kahdeksi elokuvaksi, vastaavia on viime vuosikymmenen aikana nähty useita, eikä kertomuksen jakaminen kahtia aina mielestäni toimi. Pelkästään tänä keväänä on jo ilmestynyt Fast & Furious X (Fast X - 2023) ja Spider-Man: Across the Spider-Verse (2023), jotka hävyttömästi jättivät kaiken kesken, saaden katsojan turhautuneena odottamaan, kuinka tarina tultaisiin viemään päätökseen vuoden tai parin päästä. Vaikka täytyy todeta, että ajoittain Dead Reckoning Part Onea katsoessani tuumin, että olisi tämän varmaan voinut tiivistää yhdeksi ainoaksi elokuvaksi, ei kahtiajako lopulta häirinnyt itseäni hirveästi. Tekijät ovat onnistuneet keksimään ykkösosalle finaalin, joka toisaalta vie merkittävän juonikuvion tyydyttävästi päätökseen, jättäen katsojan silti odottamaan tulevaa.

Toinen etukäteen jännittänyt asia oli elokuvan kesto. Dead Reckoning Part Onella on pituutta lähes kolme tuntia, sekin nykypäivän suurelokuvien turhauttava riesa. Pituus tuntui erityisen oudolta etukäteen, sillä edellisosista pisin Mission: Impossible -elokuva Falloutkin kesti juuri ja juuri alle kaksi ja puoli tuntia ja se ehti hyvin kertoa tarinansa alusta loppuun. Huojennuksekseni täytyy todeta, ettei Dead Reckoning Part One tunnu läheskään niin pitkältä kuin se todellisuudessa on. Elokuva on todella koukuttava ja jännittävä toimintakyyti alusta loppuun, joka ei millään suostu löysentämään otettaan. Pari hengähdystaukoa löytyy seasta ja sitten taas mennään. Ja kun mennään, niin silloin myös mennään. Vaikka onkin selvää, että tekijät säästelevät niitä suurimpia paukkuja kakkososaan, jo tästä löytyy paljon todella säväyttäviä kohtauksia, jotka tekevät filmistä tähän mennessä vuoden viihdyttävimmän. Jännite pidetään vaikuttavasti korkealla kaiken aikaa. Itse Entiteetti luo jo tehokasta uhkaa, mutta sen ja samalla Ethanin perässä on niin monta joukkoa erilaisin tavoittein, ettei koskaan tunnu siltä, että olisi turvallista. Abu Dhabin lentokenttäkohtaus ja jopa aika hauska takaa-ajo Roomassa sisältävät onnistuneen erilaisia uhkia, jotka nostavat vaikeusasteita kaiken aikaa. Eihän tämä muuten olisi "mahdoton tehtävä".

Ohjaajana toimii pari edellistäkin Mission: Impossiblea ohjannut Christopher McQuarrie, joka jatkaa voittoputkeaan. Pulssi ei nouse ihan niin korkealle kuin äärimmäisen stressaavassa Falloutissa, mutta McQuarrie on silti saanut aikaan todella tiivistunnelmaisen, pahimmillaan suorastaan intensiivisen elokuvan. Hänen ja Erik Jendresenin käsikirjoitus on myös onnistunut ja pitkästä kestosta, sekä kahtia leikatusta tarinasta huolimatta kaksikko on onnistunut pääasiassa välttämään tylsän tyhjäkäynnin, sekä keksimään todella luovan vastuksen sankareille. Dead Reckoning Part One on myös teknisiltä ansioiltaan vahva. Se on tyylikkäästi kuvattu ja valaistu. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat mainiot ja erikoistehosteet näyttävät. Cruisen toiveesta suuri osa toimintakohtauksista on tehty oikeasti ja sen myös huomaa. Nykypäivän spektaakkelileffojen turvautuessa täysin digiefekteihin, on ilo nähdä, että jotkut uskovat yhä käytännön tehosteiden voimaan ja niiden tarjoamaan todelliseen vau-efektiin. Vaarallinen moottoripyörähyppy on juuri niin hurja kuin etukäteen kohistiinkin. Äänimaailma jytisee oivallisesti Lorne Balfen musiikkeja myöten. Hänen tämänkertainen tulkintansa alun perin Lalo Schifrinin säveltämästä tunnusmusiikista (joka on muuten yksi televisio- ja elokuvahistorian parhaista tunnareista) on kiinnostavan rumpupainotteinen.

Yhteenveto: Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One on pitkästä kestostaan ja kahtia jaetusta tarinastaan yllättävänkin toimiva kokonaisuus, joka tyydyttää toiminnannälän ja jättää innolla odottamaan tulevaa kakkososaa. Lähes kolmen tunnin kesto on hämmentävän nopeasti ohi, elokuvan karsiessa tylsän tyhjäkäynnin ja pitäessä jännitettä ja vaaratilanteita kaiken aikaa yllä. Leffasta löytyy useita todella vangitsevia ja viihdyttäviä kohtauksia, joissa sankareiden täytyy tehdä ihan kaikkensa selvitäkseen. Vielä kymmenenkin vuotta sitten hupsulta scifiltä kuulostava tekoälypahis tuntuu nykypäivänä karmivan potentiaaliselta vaaralta ja luokin erinomaisen uhkan Ethanille ja kumppaneille. Käsikirjoitus on kaikin puolin taitavasti rakennettu ja vaikka homma jääkin periaatteessa kesken, on jo tällä ykkösosalla oma tyydyttävä finaalinsa. Näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan, Tom Cruisen osoittaessa jälleen istuvansa täydellisesti toimintaelokuvien keulakuvaksi. Puitteiltaan ja tekniseltä toteutukseltaan filmi on huippuluokkaa, joka näyttää, että taitavasti tehtynä käytännön tehosteet tarjoavat aina isomman vau-efektin kuin tietokone-efektit. Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One jatkaa elokuvasarjan hämmentävää voittokulkua ja sitä voikin ilomielin suositella kaikille sarjan ja ylipäätään toiminnan faneille. Jos hyvin käy, eivätkä suunnitelmat muutu, Mission: Impossible - Dead Reckoning Part Two saapuu elokuvateattereihin jo hieman alle vuoden päästä, kesäkuussa 2024.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 10.7.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mission: Impossible - Dead Reckoning Part One, 2023, Paramount Pictures, Skydance Media, Bad Robot, New Republic Pictures, TC Productions

Arvostelu: Pieces of a Woman (2020)

PIECES OF A WOMAN

Ohjaus: Kornél Mundruczó

Pääosissa: Vanessa Kirby, Shia LaBeouf, Ellen Burstyn, Molly Parker, Sarah Snooke, Iliza Shlesinger ja Benny Safdie

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 6 minuuttia

Ikäraja: 16

Pieces of a Woman on Vanessa Kirbyn tähdittämä draamaelokuva. Elokuva lähti liikkeelle unkarilaisen käsikirjoittaja Kata Wéberin tekstistä, jolla hän pyrki käsittelemään vauvansa kuolemaa epäonnistuneessa synnytyksessä ja sen aiheuttamaa tuskaa. Wéber ja hänen ohjaajamiehensä Kornél Mundruczó työstivät tekstin pohjalta näytelmän vuonna 2018, mutta halusivat tehdä siitä myös elokuvan. Kotimaassaan Unkarissa he eivät kuitenkaan saaneet rahoitusta, mutta Yhdysvalloissa taas kiinnostuttiin tarinasta. Siellä kuvaukset aloitettiinkin joulukuussa 2019 ja lopulta Pieces of a Woman sai ensi-iltansa Toronton elokuvajuhlilla syyskuussa 2020. Nyt elokuva on julkaistu maailmanlaajuisesti Netflixin suoratoistopalvelussa. Itse kiinnostuin leffasta, kun Torontosta alkoi kantautua suuria kehuja elokuvaa kohtaan. En kuitenkaan katsonut Pieces of a Womania heti, kun se ilmestyi Netflixiin, sillä tiesin sen rankan aiheen ja odotin oikeaa hetkeä ja mielentilaa sen katsomiseen. Muutama päivä ilmestymisen jälkeen katsoin vihdoin Pieces of a Womanin.

Kun Marthan ja Seanin kotisynnytys päättyy kaameaan tragediaan, alkaa suruaika, mikä hajottaa pariskunnan pikkuhiljaa erilleen.

The Crown -sarjan (2016-) kautta tähdeksi noussut Vanessa Kirby, sekä jälleen ankaran mediakohun keskellä oleva Shia LaBeouf näyttelevät Marthaa ja Seania, pariskuntaa, joka odottaa ensimmäistä lastaan syntyväksi. Kirby ja LaBeouf välittävät hienosti hahmojen rakkauden toisiaan kohtaan ja innostuksen ja jännityksen tulevasta elämästä vanhempina. Kuitenkin kun heidän vauvansa menehtyy pian syntymisen jälkeen, Kirby ja LaBeouf tulkitsevat sydäntäsärkevän hienosti sitä, kuinka rikki Martha ja Sean ovat - niin yksin kuin yhdessä. Etenkin Kirby tekee ällistyttävän upeaa ja voimakasta työtä, ja on varmaa, että hänen roolisuorituksensa tullaan huomioimaan tulevissa palkintogaaloissa.

     Elokuvassa nähdään myös Ellen Burstyn Marthan äitinä, Iliza Shlesinger Marthan siskona, Molly Parker pariskunnan kätilönä ja Sarah Snook Marthan asianajajaserkkuna. Myös sivunäyttelijät tekevät hyvää työtä, vaikka loppupeleissä Kirby onkin valokeilassa. Burstyn on tietty fantastinen Marthan vaikeana äitinä, joka ei yhtään helpota tyttärensä oloa puheillaan.

Tämä leffa tarjoaa yhden parhaista ja intensiivisimmistä aluista pitkään aikaan. Elokuva tietty lähtee käyntiin Marthan epäonnisella synnytyksellä, mikä on kerrottu pääasiassa yhdellä, todella pitkällä kuvalla. Leikkausta ei nähdä liki kahteenkymmeneen minuuttiin, vaan kamera seuraa todella tarkkaan koko synnytysprosessia. Tunnelma on samanaikaisesti erittäin jännittävä että lumoava. Katsoja pidättää hengitystä ja sydän takoo rinnassa. Ja vaikka katsoja tietää tragedian tapahtuvan, on se silti sydäntäsärkevä hetki. Ja vasta tämän suorastaan piinaavaksi kehittyvän, mutta äärimmäisen vauhdilla ohi menevän puolituntisen jälkeen elokuva pistää nimensä ruutuun. Pieces of a Woman. 

Vaikka kaikin puolin mestarillisesti toteutettu ja näytelty ensimmäinen puolituntinen jääkin elokuvan parhaaksi anniksi, ei leffa paljoa heikkene sen jälkeen. Siinä, missä alku kulki vauhdilla, loppuleffa liikkuu aika hitaasti. Alku onnistui kuitenkin puristumaan katsojan ympärille niin tiukasti, ettei hidas tahti edes koidu ongelmaksi - etenkin kun aika ajoin elokuva tarjoaa lisää hurjan upeita ja vangitsevia kohtauksia, joissa Kirby, LaBeouf ja Burstyn todella säkenöivät - ja aiheuttavat pahaa oloa. Pieces of a Woman on hyvinkin ahdistava teos, eikä sitä ole helppo katsoa. Se on upea kuvaus tuskasta ja kuinka oma paha olo lähtee leviämään muihin ja vahingoittaa niin itseä kuin rakkaimpia, kun sitä pahaa oloa ei yritä hoitaa. On raskasta seurata pariskunnan murenemista ja elokuva saakin liikuttumaan. Filmi ei kuitenkaan ole mitään pelkkää kurjuudessa vellomista, vaan siinä on hieman jotain kaunistakin. Ajan kulumista esitetään sillalla, jota Sean on rakentamassa ja joka kuukausi näytetään, kuinka vastarannoilta syntyvät palaset lähtevät vähitellen liikkumaan toisiaan kohti, kunnes ne elokuvan lopussa yhdistyvät. Tässä vertauskuvassa oli mielestäni jotain todella upeaa.

Jo elokuvaa katsoessa se tuntui todella henkilökohtaiselta teokselta. Kun leffan katsomisen jälkeen luin, että sen ohjaaja ja käsikirjoittaja oikeasti menettivät vastasyntyneen lapsensa, se henkilökohtaisuus alkoi selvetä. Ohjaaja Kornél Mundruczó ja käsikirjoittaja Kata Wéber tekevätkin upeaa työtä kertoessaan tarinaansa. Mundruczón rakentama tunnelma ei suostu päästämään katsojaa helpolla ja hyvä niin. Tekninen toteutus on erittäin vaikuttavaa ja voin vain kuvitella, kuinka monta kertaa pitkä synnytyskohtaus on pitänyt harjoitella, jotta pitkään näyttelijöitä seuraava kuvaaja saa kaikki kulmat ja sommittelut oikein ja että näyttelijät ehtivät asettua ja tehdä oikeat asiat, jottei kohtauksen sulavuus katoa. Leikkauskin on taidokasta, kuten myös lavasteet, asut ja Marthan raskauden maskeeraus. Äänimaailmakin toimii hyvin ja elokuva tietää, milloin hyödyntää hiljaisuutta ja ympäristön ääniä, ja milloin antaa säveltäjä Howard Shoren toteuttaa itseään musiikeillaan.

Yhteenveto: Pieces of a Woman on hieno ja vangitseva, vaikkakin myös ahdistava ja hidastempoinen elokuva. Filmin ensimmäiset puoli tuntia ovat todella vaikuttavaa ja loppupeleissä jopa piinaavaa seurattavaa. Lähes parikymmentäminuuttinen yksi pitkä kuva on mestarillinen tekninen taidonnäyte, mitä vain parantaa huikeat näyttelijäsuoritukset Vanessa Kirbyltä ja Shia LaBeoufilta, sekä upeasti rakennettu tunnelma ohjaajalta. Seuraavat puolitoista tuntia eivät todellakaan ole helppoa seurattavaa, vaan on jopa vaikea katsoa, kun päähenkilöt murenevat niin yksin kuin yhdessä. Tragedian aiheuttaman tuskan vaikutuksia käsitellään vakuuttavasti. Vaikka leffa aiheuttaakin pahaa oloa, on siinä myös jotain kaunista ja lohdullista. Pieces of a Woman ei todellakaan ole filmi jokaiseen makuun, mutta silti suosittelen sen katsomista - paitsi jos olet pohtimassa lapsen tekoa tai olet raskaana, silloin suosittelen pysymään mahdollisimman toiveikkaissa ja onnellisissa elokuvissa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.1.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Pieces of a Woman, 2020, BRON Studios, Creative Wealth Media Finance, Little Lamb

Arvostelu: Fast & Furious: Hobbs & Show (2019)

FAST & FURIOUS: HOBBS & SHAW

Ohjaus: David Leitch
Pääosissa: Dwayne Johnson, Jason Statham, Vanessa Kirby, Idris Elba, Eddie Marsan, Eiza González, Cliff Curtis ja Helen Mirren
Genre: toiminta, komedia
Kesto: 2 tuntia 14 minuuttia
Ikäraja: 12

Vin Dieselin ja Paul Walkerin tähdittämä Hurjapäät (The Fast and the Furious - 2001) sai ristiriitaiset arviot, mutta se oli tarpeeksi menevä hitti, jotta leffasarjaa kannatti jatkaa. 2 Fast 2 Furiousissa (2003) ei kuitenkaan nähty enää Dieseliä ja Hurjapäät: Tokio Drift (The Fast and the Furious: Tokyo Drift - 2006) lähti viemään sarjaa suuntaan, mistä monet fanitkaan eivät pitäneet. Niinpä neljännen osan suunniteltiin käynnistävän sarja uudestaan ja hassusti nimetty Fast & Furious (2009) sisälsi jälleen Dieselin ja Walkerin. Elokuva oli isompi hitti kuin edelliset osat ja sarjaa päätettiin jatkaa oikein tosissaan. Fast & Furious 5 (Fast Five - 2011) sisälsi hahmoja aiemmista osista ja se oli vielä suurempi menestys. Fast & Furious 6 (2013) oli jälleen isompi hitti ja Fast & Furious 7 (Furious 7 - 2015) onnistui tienaamaan jopa puolitoista MILJARDIA dollaria! Osa menestyksestä johtui siitä, että elokuva jäi Walkerin viimeiseksi, sillä hän menehtyi auto-onnettomuudessa vuonna 2013. Fast & Furious 8 (The Fate of the Furious - 2017) onnistui myös ylittämään miljardin rajan, mutta sen teko ei tapahtunut ongelmitta. Fast & Furious 5:ssä sarjaan mukaan saapunut Dwayne Johnson halusi tehdä omasta roolihahmostaan Luke Hobbsista elokuvan ja alkoikin työstämään sitä Dieselin selän takana. Kun Diesel sai tietää tästä ja kun Universal-yhtiö päätti siirtää tulevan Fast & Furious 9:n (2020) julkaisua vuodella eteenpäin, jotta Johnsonin elokuva saataisiin julkaistua, Diesel ja Johnson riitaantuivat, eivätkä suostuneet kuvaamaan kohtauksiaan yhdessä. Jopa sarjassa näyttelevä Tyrese Gibson osoitti avoimesti suuttumustaan Johnsonia kohtaan sosiaalisessa mediassa. Universal oli kuitenkin huomannut Johnsonin voiman leffastarana ja tiesi hänen tähdittämän filmin tuottavan paljon rahaa. Kuvaukset alkoivat syyskuussa 2018 ja nyt Fast & Furious: Hobbs & Shaw on saanut ensi-iltansa. Itse olen viihtynyt Fast & Furious -sarjan parissa jo pidemmän aikaa, vaikka leffojen taso onkin vaihdellut huomattavasti. Kun kuulin tästä lisäosaleffasta ja etenkin siitä, mitä se aiheutti Fast & Furious 8:n kuvauksissa, aloin olla koko Hobbs & Shaw -filmiä vastaan, sillä Dieselin ja Gibsonin tavoin koin sen rikkovan sarjan. Päätin kuitenkin antaa elokuvalle reilun mahdollisuuden ja kun katsoin sarjan kahdeksannen osan uudestaan, muistin, kuinka viihdyttävä kaksikko Johnsonin Hobbs ja Jason Stathamin näyttelemä Shaw ovatkaan ja aloin jollain tapaa jopa odottamaan elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n isäni (joka alunperin tutustutti minut sarjaan) kanssa Cinamon-leffateatterissa heti ensi-iltapäivänä.

Toisiaan vihaavat Luke Hobbs ja Deckard Shaw joutuvat yhdistämään voimansa, kun MI6-agentti Hattie piikittää itseensä vaarallisen viruksen, mikä alkaa leviämään, jos kaksikko ei ehdi saamaan agenttia kiinni. Viruksen perässä on myös geneettisesti muokattu yli-ihminen Brixton Lore.

Dwayne Johnson ja Jason Statham palaavat rooleihinsa DSS-agentti Luke Hobbsina ja palkkasoturi Deckard Shaw'na. Fast & Furious 8 ilahdutti pistämällä nämä kaksi kovanaamaa vastakkain ja pakotti heidän toimimaan yhdessä, ja nyt heidän oma yhteisleffansa tekee tietty samaa. Yksi leffan parhaista puolista onkin Hobbsin ja Shaw'n välinen kettuilu, kun heillä on jatkuva tarve päteä toisilleen. Tämä johtaa hupaisaan sanailuun, mikä tarjoaa paikoitellen makeat naurut. Johnsonin ja Stathamin kemiat iskevät täysillä yhteen ja molemmat sopivat yhä erittäin hyvin rooleihinsa. Molempia hahmoja onnistutaan syventämään hieman leffan aikana, eivätkä he ole pelkkiä turpaanvetäviä muskelikasoja.

Vanessa Kirby näyttelee itseensä viruksen piikittänyttä MI6-agentti Hattieta, jonka perässä hahmot ovat. Vaikka Hattie tarvitsee viruksen kanssa apua, ei se todellakaan tarkoita, että hän olisi mikään avuton neito hädässä, vaan Hattie on itse valmis tekemään kaikkensa noustakseen voitokkaaksi. Toimintakohtauksissa Hattie osoittaa taidokkuutensa ja nokkeluutensa, minkä lisäksi hänestä rakennetaan muutenkin kiinnostava persoona. Kirby sopii todella hyvin agentin rooliin ja hänestä löytyy oikeaa karismaa toimintahahmoksi.
     Vastaansa Hobbs ja Shaw, sekä Hattie saavat Idris Elban näyttelemän yli-ihmisen Brixton Loren. Yli-ihmisen... muistatteko kun Fast & Furiousissa oli kyse kilpa-ajamisesta ja rekkojen ryöstelystä? On kyllä totta, että sarja on lähtenyt pois alkulähteiltään jo joitain filmejä sitten, mutta kaikessa yliampuvuudessaankin elokuvat ovat siinä mielessä olleet maanläheisiä, ettei mukana ole ollut yliluonnollisia kykyjä omaavia ihmisiä. Vaikka hahmot selviytyvätkin stunteista, mitkä todellisuudessa vaatisivat temppuilijan hengen, ovat he silti olleet pelkkiä ihmisiä. Brixton vie sarjan yliampuvuuden täysin uudelle tasolle. Hän näkee kaiken kuin terminaattori, laskien vastustajiensa lyöntien liikeradat. Hän on vahvempi kuin kukaan muu ja hänen lyöntinsä tekevät valtavia lommoja teräkseen. Hän kestää luoteja ja hänellä on muuntautuva moottoripyörä, joka päästää samanlaisia äänitehosteita kuin robotit Transformers-leffoissa (2007-). Idris Elba on aivan mahtava näyttelijä ja osoittaa lahjansa jälleen, mutta minä en valitettavasti pitänyt hänen hahmostaan lainkaan. Mielestäni Brixton ampuu jopa liian pahasti yli ja on enemmän naurettava kuin uhkaava kykyjensä takia. Toivon, että superihmiset eivät ole tämän sarjan tulevaisuus, kuten Brixton uskoo, mutta tällaisen hahmon jälkeen ei taida olla enää paluuta takaisin.
     Elokuvassa nähdään myös Helen Mirren Shaw'n äitinä (molemmat Shaw't ovat tainneet unohtaa Deckardin veljen, Luke Evansin näyttelemän Owen Shaw'n, sillä häntä ei mainita sanallakaan), Eddie Marsan viruksen kehittäneenä tiedemiehenä, sekä Eida González huippuvarkaana, joka välittää tietoa ja aseita. Lisäksi mukana on aivan mahtavia cameoita, jotka ovat lopulta koko filmin parasta ja hauskinta antia.

On mennyt kaksi päivää siitä, kun näin Fast & Furious: Hobbs & Shaw'n, enkä vieläkään osaa sanoa, pidinkö leffasta vai en. Tavallaan viihdyin sen parissa, mutta samalla en voinut olla pohtimatta, ettei tätä elokuvaa olisi välttämättä edes tarvinnut tehdä. Itse asiassa, rehellisesti sanottuna, olen sitä mieltä, ettei tätä leffaa olisi tarvinnut tehdä. Tämä on todella tarpeeton lisäosaraina, mikä jää lopulta sarjan heikompaan päätyyn 2 Fast 2 Furiousin ja Hurjapäät: Tokio Driftin kanssa, joista sarjan tekijät eivät itsekään taida pitää. Vaikka Hobbsin ja Shaw'n sanailu tarjoaa muutamat kelpo naurut, eivät he ole läheskään yhtä veikeä kaksikko kuin Fast & Furious 8:ssa, eivätkä he lopulta ole edes tarpeeksi kummoisia hahmoja, jotta heidän oma seikkailunsa jaksaisi herättää mielenkiintoa. Vaikka olin satavarma, ettei näin tule käymään (eikä niin käynytkään), toivoin lähes koko leffan ajan, että Vin Dieselin esittämä Dominic Toretto ja muut tutut pistäytyisivät mukaan edes hetkeksi.

Yksi isoimmista ongelmistani elokuvan kanssa on, ettei se tunnu Fast & Furious -leffalta. Tähän voi toki heittää vasta-argumentin, ettei sen tarvitsekaan, kun kyseessä on Hobbsin ja Shaw'n seikkailu ja niinhän se onkin, mutta itse jäin kaipaamaan jotain tunnelmallista linkkiä sarjan muihin osiin. Elokuvassa on oikeastaan vain yksi todella lyhyt hetki loppuhuipennuksen aikana, joka muistutti, että tämä kuuluu sarjaan, mutta muuten tämä tuntui tunnelmaltaan enemmän Mission: Impossible -sarjalta (1996-). Kyseessä on enemmän agenttileffa, mikä on kyllä ymmärrettävää, kun muistaa, mitä hahmot ovat (olleet) ammatiltaan. Sentään elokuvaan on ahdettu mukaan Fast & Furious -sarjan isoin sanoma perheen tärkeydestä.

Lisäksi itseäni häiritsi leffan yliampuvuus. Sarjan viime osista on ollut hienovaraisuus ja maanläheisyys kaukana, mutta Hobbs & Shaw menee mielestäni liian pitkälle. Fast & Furious ei ole koskaan ollut tunnettu älykkyydestään, mutta tämä on jo liian älytön elokuva. Tämä ei välttämättä muuten haittaisi, mutta kun elokuvalla on kestoa kaksi tuntia ja vartti, ei hölmöily lopulta niinkään viihdytä, vaan alkaa jopa puuduttamaan. Elokuvassa on iso toimintakohtaus, minkä aikana ajattelin, että leffa varmaan päättyy pian, mutta filmi kestääkin vielä ainakin puoli tuntia. Kun on jo nähnyt niin massiivisen toimintamätön, ei loppuhuipennus enää tunnu miltään. Silti, kaikessa ylipitkässä kestossaan, typeryydessään ja turhuudessaan Fast & Furious: Hobbs & Shaw oli ihan katsottava toimintapläjäys. En tiedä, milloin jaksaisin katsoa tätä uudestaan, enkä koe että tämä tarvitsisi jatkoa, mutta kyllähän tämän kerran mulkaisi. Ja se on varmaan paras kehu, minkä voin tälle filmille antaa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa David Leitch, jolla on kyllä kokemusta toimintaleffojen parissa. Hän on aiemmin ohjannut Atomic Blonden (2017) ja Deadpool 2:n (2018), minkä lisäksi hän oli mukana työstämässä ensimmäistä John Wickiä (2014). Leitchillä onkin silmää tyylikkäälle toiminnalle ja hän hyödyntää kameraa nokkelasti taisteluiden aikana, mutta muuten hän ei vieläkään tee vaikutusta ohjaajana. Hän ei onnistu luomaan erityisemmin tunteita, minkä lisäksi hänellä on vaikeuksia pitää elokuvat mielenkiintoisina alusta loppuun. Tähän tietty vaikuttaa vahvasti Chris Morganin ja Drew Pearcen pöhkö käsikirjoitus. Kaksikko on tainnut koetella rajojaan, kuinka yliampuvien juttujen kanssa Universal päästää heidät läpi. Tokkopa Universalia on tainnut kiinnostaa käsikirjoituksen laatu, kunhan Johnsonin ja Stathamin staravoima kerää tarpeeksi jengiä teattereihin ja pätäkkää tulee. Kuvaukseltaan leffa on tosiaan tyylikäs, mutta elokuva vaatisi roimasti leikkaamista. Lavasteet ovat hienot ja ääniefektit ovat erinomaisesti rakennettu kaahaavista autoista aseiden tykitykseen, mutta visuaalisista efekteistä paistaa välillä läpi digitaalisuus. Lisäksi Tyler Batesin säveltämiä musiikkeja ei edes huomaa, kun koko elokuva on täynnä muiden artistien elektronista jumputusta.

Yhteenveto: Fast & Furious: Hobbs & Shaw on ylipitkä ja tarpeeton, mutta samalla ihan viihdyttävä toimintarymistely. Sen päähahmojen, Hobbsin ja Shaw'n välistä sanailua on hupaisaa seurata, mutta harmillisesti kaksikko ei ole yhtä hauska kuin Fast & Furious 8:ssa. Hahmot eivät myöskään ole tarpeeksi mielenkiintoisia, jotta he jaksaisivat oikeasti kantaa oman leffansa. Dwayne Johnson ja Jason Statham ovat kuitenkin mainiot rooleissaan. Vanessa Kirby on toimiva MI6-agentin osassa ja vaikka Idris Elba on luultavasti kykenemätön tekemään huonoa roolisuoritusta, on hänen hahmonsa Brixton mielestäni liian yliampuva ja huono. Vaikka sarja ei ole ollut maanläheinen vuosiin, ei mukana sentään ole ollut mitään geneettisesti muokattu superihmistä. Ja kun sarjan on joka osan myötä aina pakko pistää paremmaksi, on hyvin luultavaa, että Fast & Furious siirtyy pian avaruuteen. Leffa pyrkiikin olemaan kaikin tavoin iso ja vaikuttava, mutta suuri tykitys on lopulta hieman puuduttavaa. Elokuvasta myös puuttuu Fast & Furious -henki ja tästä tulee enemmän mieleen köyhän miehen Mission: Impossible. Loppujen lopuksi parasta leffassa ovat hulvattomat cameot. Aivot narikkaan -osaston toimintaelokuvista pitäville Fast & Furious: Hobbs & Shaw on luultavasti mitä parhainta viihdettä. On hölmöä odottaa tältä mitään Shakespearen tasoista tekstiä, mutta silti tämän aivottomuus oli itselleni liikaa.

Lopputekstien aikana ja niiden jälkeen nähdään muuten paljon kaikenlaista - tässä leffassa ei todella ole mitään hienovaraista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.8.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Fast & Furious: Hobbs & Shaw, 2019, Universal Pictures