Alpha (2025) - elokuva-arvostelu

ALPHA

Ohjaus: Julia Ducournau

Näyttelijät: Mélissa Boros, Golshifteh Farahani, Tahar Rahim, Louai El Amrousy, Emma Mackey, Finnegan Oldfield, Marc Riso, Jean-Charles Clichet ja François Rollin

Genre: draama, kauhu

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 16

Alpha on Julia Ducournaun uusi body horroria hyödyntävä draamaelokuva. Ducournay kehitteli tarinan vuosien takaisen HIV-pelkonsa kautta ja sai rahoituksen projektilleen. Kuvaukset käynnistyivät syyskuussa 2024 ja maailmanensi-iltansa Alpha sai toukokuussa 2025 Cannesin elokuvajuhlilla. Suomessa leffa esitettiin viime kuussa Night Visions -festivaaleilla ja nyt Alpha on tuotu laajempaan teatterilevitykseen. Itse kiinnostuin leffasta heti, kun luin sen olevan body horroria ja kävinkin uteliaana katsomassa Alphan sen ensi-iltaviikonloppuna, mikä osoittautui yksityisnäytökseksi, kun ketään muuta ei tullut paikalle.

Kun 13-vuotias Alpha-tyttö palaa kotiinsa likaisella neulalla tehdyn tatuoinnin kanssa, herää pelko, että häneen on tarttunut uusi mysteerinen virus, joka muuttaa sairastajansa hitaasti marmoriksi.

Nimikkoroolissa 13-vuotiaana Alpha-tyttönä nähdään Mélissa Boros, joka näyttää erittäin nuorelta, mutta oli todellisuudessa 19-vuotias kun kuvaukset käynnistyivät, sillä ohjaaja-käsikirjoittaja Julia Ducournau ei halunnut traumatisoida oikeaa lasta leffan sisältämillä jutuilla. Boros on erittäin hyvä valinta rooliinsa, tulkiten hyvin hahmonsa ailahtelevaa arkea, mikä vain pahenee, kun hän päättää eräänä päivänä juhlissa ottaa tatuoinnin, tietämättä likaisen neulan vaaroja. Tavalliset taudit olisivat jo tarpeeksi ikäviä, mutta elokuvassa jyllää uusi virus, joka muuttaa sairastajansa kirjaimellisesti marmoriksi. Boros kanavoi erityisen hyvin Alphan tuskastumista, kun huhu hänen mahdollisesta sairastumisesta alkaa kiertää koulussa ja kaikki alkavat välttelemään häntä kuin, noh, ruttoa.

     Elokuvassa nähdään myös Golshifteh Farahani Alphan lääkäriäitinä, Tahar Rahim Alphan heroiiniaddiktienona Aminina, Finnegan Oldfield Alphan opettajana, Louai El Amrousy Alphan poikaystävänä Adrienina, sekä Emma Mackey sairaanhoitajana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä osissaan, etenkin Farahani äitinä, jonka stressitasot nousevat, kun ensin hänen tyttärensä on potentiaalisesti sairas ja sitten kun hänen täytyy ottaa vieroitusta yrittävä veljensä asumaan luokseen, sekä Rahim Amin-enona. Minulta kesti kuitenkin hetki tottua siihen, että itselleni Apple TV:n Invasion-sarjasta (2021-) tuttu Farahani ja Netflixin Sex Education -sarjasta (2019-2023) tuttu Mackey puhuivat keskenäänkin ranskaa, koska olin aiemmin kuullut kummankin puhuvan vain englantia.

Alpha sisältää erittäin mielenkiintoiset lähtökohdat body horror -kuvastoa hyödyntävään draamaelokuvaan. Idea viruksesta, joka muuttaa sairastajansa marmoriksi, on omaperäinen ja samalla koko homma toimii kiinnostavana vertauskuvana 1980-luvun HIV-epidemialle. Uusi sairaus, josta ei ymmärretä juuri muuta kuin että se siirtyy ihmisestä toiseen yleensä seksin kautta ja että se on tappava. Kun siis huhu lähtee liikkeelle, että Alphalla voisi mahdollisesti olla tämä marmorivirus, koulun muut oppilaat juoksevat usein kiljuen karkuun, tytön saapuessa kouluun. On surullista seurata, kuinka tytön maailma romahtaa, vaikkei hän välttämättä edes ole sairas. On myös traagista nähdä, millainen vaikutus viruksella on ja Alphan äidin vastaanotolle saapuvilla ihmisillä marmori-iho alkaa jo halkeilla pahemman kerran.

Vahvojen lähtökohtien, hyvien näyttelijöiden ja joidenkin todella mainioiden kohtausten takia onkin sääli sanoa, että Alpha oli mielestäni lopulta aika keskinkertainen teos, jolle iskee edetessään pahemman luokan identiteettikriisi. Alphan mahdollinen marmorivirustartunta joutuu kilpailemaan Amin-enon huumeongelmakuvion kanssa. Mitä pidemmälle leffa etenee, sitä sekavammaksi se muuttuu, yrittäessään tasapainotella näiden tarinakaarien välillä. Mutta sen sijaan, että kuviot kulkisivat sulavasti käsi kädessä, ne enemmänkin tönivät toisiaan pois valokeilasta suorastaan turhauttavalla tavalla. Loppusuoran aikakikkailu ja tunnelmasta toiseen hyppely ärsyttävät yhä enemmän ja dramaturgisesti Alpha vajosi mielestäni valitettavan sotkuiseksi.

En ole nähnyt Ducournaun kahta aiempaa leffaa, Rawia (2016) ja Titanea (2021), mutta olen niistäkin kuullut enemmän tai vähemmän ailahtelevaa palautetta. Vaikkei Alpha kokonaisuutena vakuuttanutkaan minua, se sai minut kuitenkin kiinnostumaan enemmän ohjaajan edellisistä töistä. Ducournau väläyttelee silloin tällöin lahjojaan, mutta hän ei saa muodostettua koherenttia ja yhtenäistä visiota näistä palasista. Teknisesti Alpha on kuitenkin pääasiassa toimiva, vaikka äänimaailma musiikkeineen oli omiaan lisäämään tunnetta epätasaisesta ja liikaa eri suuntiin rönsyilevästä paketista. Elokuva on hyvin kuvattu, lavasteet ovat oivalliset, puvustus on mainiota ja maskeeraukset ovat erinomaiset. Vaikka mukana on paljon vähemmän body horroria (tai kauhua ylipäätään) kuin etukäteen odotin, mukana on yksi kohtaus, jossa marmori-ihon romahdus sai minut oikeasti sätkähtämään.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.4.2026

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Alpha, Ranska, Belgia, 2025, Mandarin & Compagnie, Kallouche Cinéma, Frakas Productions, France 3 Cinéma, Radio Télévision Belge Francophone (RTBF), Proximus, BE TV, Canal+, Ciné+OCS, France Télévisions, Cofinova 22, Indéfilms 14, Cofimage 36, Région Normandie, Normandie Images, Centre national du cinéma et de l'image animée, Centre du Cinéma et de l'Audiovisuel de la Fédération, Wallonie-Bruxelles, Shelter Prod, Taxshelter. be, Tax Shelter du Gouvernement Fédéral Belge

Arvostelu: Madame Web (2024)

MADAME WEB

Ohjaus: S. J. Clarkson

Pääosissa: Dakota Johnson, Celeste O'Connor, Sydney Sweeney, Isabela Merced, Tahar Rahim, Adam Scott, Zosia Mamet, Mike Epps, Emma Roberts ja Kerry Bishé

Genre: jännitys, draama, fantasia

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Madame Web perustuu Marvelin samannimiseen sarjakuvahahmoon, joka teki ensiesiintymisensä vuonna 1980. 2010-luvun lopulla Marvelin hittihahmo Spider-Manin elokuvaoikeudet omistava Sony-yhtiö ryhtyi tehtailemaan elokuvia Spider-Manin pahiksista ja muista sivuhahmoista. Ensin tulivat Venom (2018) ja Venom: Let There Be Carnage (2021) ja sitten murskavastaanoton saanut Morbius (2022). Seuraavaksi Sony alkoi kehitellä elokuvaa Madame Webistä ja pestasi Morbiuksen käsikirjoituskaksikko Matt Sazaman ja Burk Sharplessin kirjoittamaan leffan. Kuvaukset käynnistyivät heinäkuussa 2022 ja nyt Madame Web on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole pitänyt yhtään Sonyn uusista Spider-Man -aiheisista elokuvista ilman itse Spider-Mania. Madame Webin traileri ei voittanut minua puolelleen ja elokuvan saamat ennakkohaukut vain laskivat vähäisiä odotuksiani. Kävin silti katsomassa Madame Webin heti sen ensi-iltapäivänä IMAXissa.

Ensihoitaja Cassandra Webb huomaa omaavansa kyvyn nähdä väläyksiä tulevaisuudesta ja päätyy auttamaan kolmea teinityttöä, nähtyään näyn, jossa hämähäkkiasuinen mies yrittää tappaa heidät.

Madame Webin pääroolissa Cassandra "Cassie" Webbinä nähdään Dakota Johnson. Fifty Shades -elokuvien (2015-2018) jälkeen Johnson on viittaillut osaavansa näytellä muun muassa Suspiria-uudelleenfilmatisoinnissa (2018), Bad Times at the El Royalessa (2018) ja liian pienelle huomiolle jääneessä The Peanut Butter Falconissa (2019), mutta Madame Web osoittaa taas, ettei Johnson osaa kantaa elokuvaa pääosassa. Johnson on kiusallisen puinen Cassiena, jonka hahmoon toki pitkään kuuluukin tietty jäykkyys. Kuitenkin kun Cassie alkaa lämmetä muille ihmisille ja kiinnostuu voimistaan, Johnson ei vieläkään pääse vakuuttamaan. Joka toisessa kohtauksessa hän joko alisuoriutuu tai ylinäyttelee. Johnson tuntuu kummalliselta valinnalta myös siksi, että sarjakuvista tuttu Madame Webhän on iäkäs, sokea ja halvaantunut naismutantti. Sonyllä ei ole oikeuksia mutantteihin, joten hahmon voimat täytyy selittää toista kautta (tietty hämähäkeillä) ja koska vaikkapa mielestäni rooliin oikein passelisti sopiva Jamie Lee Curtis ei taida olla tarpeeksi "mediaseksikäs" nuorisolle suunnatun supersankarirainan keulakuvaksi, Johnson on koettu hyväksi valinnaksi.

     Selvänäkijän kykyjä omaava Cassie päätyy auttamaan teinityttökolmikkoa, Juliaa (Sydney Sweeney), Mattieta (Celeste O'Connor) ja Anyaa (Isabela Merced), nähdessään näyn, että näiden elämät ovat vaakalaudalla. Julia, Mattie ja Anya jäävät harmillisen latteiksi käveleviksi stereotypioiksi. Yksi on kiltti tyttö, yksi tuhma tyttö ja yksi jotain siltä väliltä. O'Connor on lähinnä ärsyttävä osassaan, Merced ei vakuuta omassa roolissaan ja yleensä mainio Sweeneykin tuntuu täysin väärältä valinnalta kiltiksi ja ujoksi koulutytöksi. Asiaa ei auta, ettei Johnsonilta, Sweeneyltä, O'Connorilta ja Mercediltä löydy oikein mitään ruutukemiaa keskenään.

Vastaansa nämä naiset saavat Spider-Manin asua muistuttavaan pukuun sonnustautuvan Ezekiel Simsin (Tahar Rahim), joka on yksi surkeimmista sarjisleffapahiksista aikoihin. Ezekiel se vasta jääkin yksiulotteiseksi ja tylsäksi, vaikka hahmossa olisi potentiaalia. On kiinnostava ajatus, että niin päähenkilö kuin pahis yrittävät molemmat estää jotain tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvaa näihin kolmeen teinityttöön liittyen, mutta toteutus ontuu. Rahimin roolisuorituksesta ei juuri kehuttavaa löydy, mutta ongelma on myös siinä, kuinka ulkopuoliset asiat vaikuttavat. Hahmoon on selvästi haluttu tehdä muutoksia jälkikäteen, sillä suuri osa hänen repliikeistään on nauhoitettu uusiksi jälkituotannossa. Tarkat katsojat voivat huomata, että kun Ezekiel puhuu, hän on yleensä joko selin kameraan tai hänen suunsa liikkeet eivät vastaa lausuttuja vuorosanoja. Lisäksi äänityksestä voi kuulla, että puhe on nauhoitettu eri tilassa kuin muut.

Madame Web ei ollut mielestäni niin huono kuin etukäteen pelkäsin, mutta ei se hyväkään elokuva ole. Elokuvassa olisi potentiaalinsa, mutta kaikki jää käyttämättä. Elokuvan kiinnostavin seikka on, kuinka valtavan erilainen se on verrattuna oikeastaan kaikkiin muihin Marvel-sarjakuviin perustuviin leffoihin. Kyseessä on enemmänkin Final Destination -elokuvia (2000-) muistuttava jännärintapainen, jossa päähenkilö näkee näyn kuolemista ja estää mahdolliset uhrit, jotka saavat sitten kaikki "kuoleman" peräänsä. Sekaan on mahtunut jopa kohtaus, jossa ajetaan tukkirekan takana. Jos siis odotit näkeväsi, kuinka Madame Web ja kolme Spider-Womania mätkivät yhdessä pahista turpaan ja pelastavat maailman, vastassa on karvas pettymys. Mitään supersankarointia ei juuri nähdä ja toimintaakin on todella vähän. Ja sekin vähä on todella latteaa. Loppuhuipennus on lähinnä tylsää taustakankaan edessä heilumista ja Pepsin mainostamista.

Venomien ja Morbiuksen jälkeen osaa jo odottaa, että Madame Web tuskin on erityisen laadukas teos - etenkin kun käsikirjoitusosastolla on häärännyt samoja tyyppejä kuin surkeassa Morbiuksessa. Kun odotukset ovat näin alhaiset, ei elokuvan katselu aiheuttanut samanlaista ärtymystä. Loppujen lopuksi Madame Web vain on. Se on kömpelö studioräpellys vailla erityistä visiota. Turhautuminen syntyy lähinnä siitä, ettei Sony tunnu oppivan virheistään. Morbius oli jättifloppi ja niin myös Madame Web tulee luultavasti olemaan. Tänä vuonna olisi tulossa vielä Venom 3 (2024) ja Kraven the Hunter (2024). Intoa ja rakkautta näitä hahmoja kohtaan ei tunnu löytyvän, ainoastaan intoa ja rakkautta niihin rahoihin, mitä hahmoilla voisi tienata. Mutta jos nimekkäämmätkään supersankarit eivät enää takaa jättimenestystä lippuluukuilla, onko Sonyn kauaa enää järkeä yrittää rahastaa Spider-Manin sivuhahmoilla? Madame Webin lopuksi vihjaillaan mahdollisesta jatko-osasta, mutta epäilen sellaisen tapahtuvan. Eipä elokuva juuri tee työtään selittääkseen edes sitä, kuinka hahmot ovat viimeisessä kuvassa siinä pisteessä, missä heidät nähdään.

Madame Webin ohjauksesta vastaa elokuvadebyyttinsä tekevä S. J. Clarkson, jonka työ Marvelin aluksi mahtavan Jessica Jones -sarjan (2015-2019) parissa auttoi häntä saamaan pestin. Clarksonin ensikertalaisuus näkyy, mutta samalla näkyy myös studion häirintä. Vaikka leffa erottuukin toisaalta edukseen muiden Marvel-filmien keskeltä erilaisuutensa takia, lopputulos tuntuu silti hyvin laskelmoidulta ja kylmältä studiotuotteelta. Clarkson ei saa elokuvasta jännittävää, eikä hän saa katsojaa juuri kiinnostumaan hahmojen kohtaloista. Hän ei saa näyttelijöistä paljoa irti ja väkinäinen komediaosasto erityisesti jättää kylmäksi.

Edes teknisiltä ansioiltaan elokuva ei säväytä. Kyseessä on itse asiassa aika kiusallisen kehnosti toteutettu leffa, vaikka esimerkiksi kuvausosastolla on yritetty kikkailla. Kameratyöskentely on häiritsevää ja turhankin lennokasta kikkailua. Kuva zoomailee välillä oudosti sisään ja ulos, ja kameraa pyöritellään välillä ihan miten sattuu. Pyörittelyllä ja zoomailuilla yritetään piilottaa heikkoa stunt-työtä vähäisten toimintakohtausten aikana. Leikkaus on tönkköä ja vaikka elokuva toisaalta välillä harppoo isoilla askelilla eteenpäin, tuntuu leffa silti laahaavan kohtaus toisensa perään. Lavastajat ovat tunkeneet verkkoja kaikkialle verhoista särkyneisiin ikkunoihin. Parissa tulevaisuuden näyssä vilahtavat Spider-Woman -puvut ovat ihan tyylikkäitä. Tietokonetehosteet näyttävät sen sijaan keskeneräisiltä ja halvoilta. Ääniefekteillä yritetään luoda kauhumaista ilmapiiriä, mutta kovaääniset äkkisäikäytysäänet pikemmin huvittavat ja ärsyttävät kuin pelästyttävät. Johan Söderqvistin säveltämät musiikit eivät erotu millään lailla edukseen ja teatterista poistuessa päässä soi lähinnä Britney Spearsin Toxic-kappale, jolla yritetään parissakin kohtaa muistuttaa katsojaa, että Madame Web tapahtuu vuonna 2003, eikä nykyhetkessä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.2.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Madame Web, 2024, Columbia Pictures, Marvel Entertainment, Di Bonaventura Pictures

Arvostelu: Napoleon (2023)

NAPOLEON

Ohjaus: Ridley Scott

Pääosissa: Joaquin Phoenix, Vanessa Kirby, Tahar Rahim, Ben Miles, Ludivine Sagnier, Matthew Needham, John Hollingworth, Youssef Kerkour, Phil Cornwell, Édouard Philipponnat, Ian McNeice, Rupert Everett, Anna Mawn, Scott Handy, Mark Bonnar ja Catherine Walker

Genre: draama, historia, sota

Kesto: 2 tuntia 38 minuuttia

Ikäraja: 16

Napoleon perustuu tositapahtumiin Ranskaa 1800-luvun alussa hallinneen Napoleon Bonaparten elämästä ja teoista. Miehestä oli jo aiemmin tehty muun muassa elokuvat Napoléon (1927) ja Waterloo (1970), sekä minisarja Napoléon (2002). Työstäessään historiallista elokuvaansa, The Last Duelia (2021), ohjaaja Ridley Scott ilmoitti tekevänsä seuraavaksi leffan Napoleonista. Alun perin Scottin oli tarkoitus tehdä elokuva 20th Century Studiosin kanssa, mutta projekti päätyi lopulta Apple Studiosille. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2022 ja nyt Napoleon saapuu elokuvateattereihin. Itse odotin elokuvan näkemistä innolla, vaikka samalla minua jännitti, että elokuva tuottaisi samanlaisen pettymyksen kuin The Last Duel. Elokuvan trailerit näyttivät kuitenkin vaikuttavilta ja kävinkin positiivisin ennakko-odotuksin katsomassa Napoleonin sen lehdistönäytöksessä päivää ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1789 Ranskassa koittaa vallankumous. Nuori ja päättäväinen tykistöupseeri Napoleon Bonaparte näkee tilaisuutensa koittaneen nousta maan johtajaksi.

Joaquin Phoenix nähdään toistamiseen Ridley Scottin ohjaamassa historiallisessa elokuvassa, Phoenixin esitettyä häijyä Commodusta Gladiaattorissa (Gladiator - 2000). Phoenix näyttelee tässäkin hallitsijahahmoa, itse Napoleon Bonapartea - siitä huolimatta, että Napoleon oli vasta parikymppinen mies, kun hän aloitti matkansa kohti valtaa ja Phoenix on jo lähes 50-vuotias. Phoenix on tuttuun tapaansa karismaattinen ja hän dominoi kohtauksia kaiken aikaa väkevällä lahjakkuudellaan. Phoenix syventyy hahmonsa esitettyihin ristiriitoihin, joskin hän painottuu Napoleonissa pääasiassa miehen epäonniseen rakkauselämään, sekä strategianerouteen sotatantereella. Napoleonista on usein puhuttu varsinaisena hurmurina, mutta tämä puoli jää täysin piiloon leffan tulkinnassa. Naisten seurassa Napoleon esitetään kiusaantuneena puupökkelönä.

     Toinen merkittävä hahmo elokuvassa on Napoleonin vaimo, Joséphine, jota näyttelee Vanessa Kirby. Myös Kirbyn kohdalla näyttelijäsuoritus on erittäin vahva ja hänen ja Phoenixin väliltä löytyy voimakasta kemiaa, niin suhteen myötätuulissa kuin vastoinkäymisissäkin. Mutta myös Kirbyn kohdalla näyttelijävalinta on iän puolesta hieman vinksallaan. Näyttelijä on yli kymmenen vuotta nuorempi kuin Phoenix, kun todellisuudessa Joséphine oli itse asiassa kuusi vuotta Napoleonia vanhempi.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Matthew Needham Napoleonin veljenä Lucienina, Ben Miles Napoleonin neuvonantaja Caulaincourtina, Tahar Rahim Ranskaa vallankumouksen jälkeen hallinneen Direktorion johtajana Paul Barrasina, Rupert Everett Wellingtonin herttuana, Édouard Philipponnat Venäjän tsaari Aleksanteri I:nä ja Catherine Walker lyhyessä roolissa Ranskan entisenä kuningattarena Marie Antoinettena.

Ilokseni voin todeta, että Napoleon on Ridley Scottin paras historiaan (enemmän tai vähemmän) perustuva elokuva sitten Gladiaattorin. Eipä se toisaalta paljoa vaadi, että ylittää Kingdom of Heaven - Taivaan maan päällä (Kingdom of Heaven - 2005), Robin Hoodin (2010), Exodus: Gods and Kingsin (2014) ja The Last Duelin, joskin minun täytyy tunnustaa, etten ole nähnyt Kingdom of Heavenin yli kolmituntista ohjaajan versiota, jota monet kutsuvat huomattavaksi parannukseksi teatteriversioon nähden. Harmikseni joudun kuitenkin sanomaan, ettei Napoleon ole yhtä vakuuttava teos kuin toivoin sen olevan ja veikkaisinkin, että myös tämä elokuva tulee hyötymään Scottin ilmoittamasta, noin neljän tunnin versiosta, joka julkaistaan myöhemmin Apple TV+ -palvelussa. Vaikka vähän päälle kahden ja puolen tunnin kesto on pitkä (joskin tänä vuonna se tuntuu jopa hassun lyhyeltä moniin muihin elokuviin verrattuna), ei se lopulta ole tarpeeksi kertomaan yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat.

Päänäyttelijöiden ja heidän hahmojensa iästä ja historiallisista epätarkkuuksista viis, Napoleonin merkittävin synti tuntuukin olevan sen turhan kiirehtivä kerronta. Muutamassa kohtaa ruutuun ilmestyy todella nopealla aikavälillä uusi vuosiluku, kun elokuva yrittää tunkea kaiken mukaan. Toivonkin, että tuleva, yli puolitoista tuntia pidempi versio antaisi nimenomaan näille osioille enemmän tilaa hengittää. Mutta kun Napoleon sitten toimii, niin se myös toimii täysillä. Napoleonin ja Joséphinen oikukas ja vuosi vuodelta myrkyllisempi suhde on pääasiassa hyvin kuvattu ja ennen kaikkea näytelty. Henkilödraama on toimivaa, joskin seasta löytyy myös koomiset, niin tahalliset kuin tahattomat, hetkensä.

Elokuvan melkeinpä parasta antia ovat sen komeat sotakohtaukset. Vaikka Ridley Scottin historiallisten eeposleffojen tasot heittelisivät muuten, on varmaa, että ne tarjoavat näyttäviä taisteluita, eikä Napoleon todellakaan ole tässä poikkeus. Scottin loihtimia eeppisiä sotatantereita katsellessa tulee ikävä vastaavaa vanhaa kunnon elokuvantekoa. Ei tällaista pääse enää näkemään muuten kuin tällaisten vanhan koulukunnan ohjaajien tarjoamana. Taistelut ovat valtavia, hurjan hienojen puitteiden, satapäisten taustanäyttelijöiden ja vaikuttavien käytännön tehosteiden kera. Erityisesti talvinen Austerlitzin taistelu on toteutukseltaan läpikotaisin erinomainen ja huipennuksena toimiva Waterloon taistelu on myös hienosti työstetty.

Napoleon on muutenkin teknisiltä ansioiltaan vaikuttava teos. Se on tyylikkäästi kuvattu, oli kyse sitten massiivisista ja yksityiskohtaisista maisemaotoksista tai tiukemmista ja henkilökohtaisemmista lähikuvista. Värimäärittelyssä leffasta on tehty perin ankea harmaan ja sinisen sävyin, jolloin Egyptiin sijoittuvat kohtaukset ensimmäisen tunnin aikana korostuvat keltaisuudessaan. Lavastustiimi on tehnyt huikeaa työtä ja puvustustiimikin pistää parastaan. Käytännön efektit ovat hienoja ja pääasiassa myös tietokonetehosteet toimivat. Äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Martin Phippsin säveltämät musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: Napoleon on erittäin mainio eeposelokuva yhdestä kaikkien aikojen tunnetuimmasta hallitsijasta, joskin jopa yli kahden ja puolen tunnin kestossaan leffa kärsii hieman kiirehtivästä kerronnasta, jotta yli kolmen vuosikymmenen tapahtumat saadaan käytyä läpi. Veikkaisinkin, että tuleva neljän tunnin leikkausversio tasoittaisi kerrontaa ja olisi massiivisesta kestostaan huolimatta vieläkin parempi paketti. Joaquin Phoenix ja Vanessa Kirby ovat ikäongelmista huolimatta hyvät valinnat Napoleon Bonaparteksi ja tämän vaimoksi Joséphineksi. Parin haastavaa draamaa käydään hyvin läpi elokuvan halki. Taistelukohtaukset ovat toinen toistaan vaikuttavampia ja niitä katsoessa ei voi kuin harmitella, että tällaiset vastaavat eeppisyydet ovat jäämässä elokuvamaailmassa historiaan. Elokuva on teknisiltä ansioiltaan todella komea kuvausta, lavasteita ja tehosteita myöten. Ridley Scott suoriutuu ansiokkaasti ohjaajana ja uskoisin David Scarpan käsikirjoituksen pääsevän paremmin oikeuksiinsa, kun täyspitkä leikkausversio saapuu katseltavaksi. Vaikka siis toisaalta veikkaisin sen olevan parempi, kehotan silti kaikkia kiinnostuneita käymään katsomassa Napoleonin elokuvateatterissa. Erityisesti näyttävät sotakohtaukset ovat tarkoitettuja katseltavaksi isolta kankaalta kunnon äänentoiston kera. Jos Napoleonkin osoittautuu taloudelliseksi pettymykseksi, on se yksi naula lisää historiallisten eeposelokuvien hauta-arkkuun.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 21.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Napoleon, 2023, Apple Studios, Scott Free Productions