Arvostelu: Elefanttimies (The Elephant Man - 1980)

ELEFANTTIMIES

THE ELEPHANT MAN

Ohjaus: David Lynch
Pääosissa: John Hurt, Anthony Hopkins, Anne Bancroft, Freddie Jones, John Gielgud, Wendy Hiller, Dexter Fletcher, Michael Elphick ja Helen Ryan
Genre: draama
Kesto: 2 tuntia 4 minuuttia
Ikäraja: 16

The Elephant Man, eli suomalaisittain Elefanttimies perustuu Frederick Trevesin opukseen The Elephant Man and Other Reminiscences (1923) ja Ashley Montagun The Elephant Man: A Study in Human Dignityyn (1971), mitkä taas pohjautuvat Elefanttimiehenä tunnetun Joseph Merrickin elämään. Christopher Devore ja Eric Bergen kiinnostuivat tästä tosikertomuksesta ja kirjoittivat siitä elokuvan käsikirjoituksen. Tuottaja Jonathan Sanger taas kiinnostui heidän tekstistään ja sai ystävänsä Mel Brooksin rahoittamaan filmin. Juuri esikoiselokuvansa Eraserheadin (1977) julkaissut David Lynch pyydettiin elokuvan ohjaajaksi, joka innostui projektista. Kuvaukset alkoivat ja lopulta Elefanttimies sai maailmanensi-iltansa 2. lokakuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, mikä sai paljon ylistystä kriitikoilta. Leffa sai mm. seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, miespääosan ja lavastuksen palkinnot, neljä Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa), joista se ei kuitenkaan voittanut ainuttakaan, sekä kahdeksan Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, miespääosa, puvustus, leikkaus, musiikki ja lavastus), joita se ei myöskään voittanut. Oscar-akatemia sai kritisointia siitä, etteivät he huomioineet elokuvan maskeerauksia palkintojenjaossa. Siihen aikaan Oscareissa ei ollut parhaan maskeerauksen kategoriaa ja se luotiinkin tämän filmin vuoksi seuraavan vuoden Oscar-gaalaan, missä palkinnon voitti ensimmäisenä Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Itse en ollut aiemmin nähnyt Elefanttimiestä, mutta olin kyllä kuullut siitä paljon hyvää. Kun huomasin, että filmi on täyttämässä 40 vuotta, päätin korjata tämän aukon sivistyksestäni ja katsoa elokuvan juhlan kunniaksi.

Vuonna 1884 tohtori Treves kohtaa sirkuksessa John Merrickin, joka on todella pahasti epämuodostunut, minkä vuoksi häntä kutsutaan Elefanttimieheksi. Kun muut näkevät hirviön, Treves näkee Johnin rujon ulkokuoren takaa lempeän ja hyväsydämisen henkilön, joka kaipaa rakkautta.

Nimikkoroolissa Elefanttimiehenä, eli John Merrickinä nähdään John Hurt... jota on tosin vaikea tunnistaa todella voimakkaiden maskeerausten takaa. Välillä voi tunnistaa Hurtin pehmeän äänen ja usein hänen tutut silmänsä kimmeltävät kyynelistä, mutta tämä on kyllä niitä rooleja, joissa näyttelijä katoaa hahmonsa taakse täysin. John Merrick on hyvin traaginen tapaus, jonka puolella katsojan sympatiat ovat välittömästi. Aluksi katsoja saattaa hahmojen tapaan kauhistua Johnin ulkonäöstä, mutta tohtori Trevesin tavoin voi pian nähdä, ettei kyseessä todellakaan ole mikään hirviö. Epämuodostumisensa vuoksi John on usein kauheissa tuskissa, eikä hän pysty puhumaan, liikkumaan tai edes nukkumaan normaalisti. Erityisen traagisen Johnin tarinasta tekee tietysti se, että hän oli todellinen henkilö. Hurt on ilmiömäinen roolissa ja koska hänestä jää näkyville lähinnä vain hänen silmänsä, joutuu hän näyttelemään niillä tavallista enemmän ja tekee sen upeasti.

Johnia auttavaa tohtori Trevestä taas näyttelee Anthony Hopkins - hänkin erinomainen näyttelijä. Trevesin kautta katsoja alkaa tutkimaan Johnia ja ymmärtämään häntä yhä vain paremmin. Hänestäkin katsoja alkaa pian välittämään, sillä pitkään Treves on ainoa, joka on Johnin puolella. Hopkins on roolissaan usein hyvin pienieleinen, mutta silti todella vakuuttava. Hurtin ja Hopkinsin väliset kohtaukset ovat jo näyttelijöiden puolesta kiinnostavat, mutta heidän hahmojensa välit tekevät niistä entistäkin kiehtovammat.
     Elokuvassa nähdään myös Freddie Jones sirkusta johtavana herra Bytesina ja nykypäivänä mm. Elton John -elokuva Rocketmanin (2019) ohjaajana tunnettu Dexter Fletcher tätä auttavana lapsena, John Gielgud sairaalaa johtavana Francis Carr-Gommina, Wendy Hiller Johnin hoitamisessa auttavana Mothersheadina, Anne Bancroft Johnista kiehtoutuneena rouva Kendalina, sekä Michael Elphick sairaalan inhottavana vartijana. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan, mutta lopulta elokuva on täysin Hurtin ja Hopkinsin show'ta.

Päähenkilönsä tavoin Elefanttimies on sydäntä särkevän traaginen ja erittäin liikuttava teos. Elokuvaan on onnistuttu rakentamaan valtava tunnelataus, mikä kietoutuu katsojan ympärille, kunnes lopulta purkautuu viimeisillä minuuteilla. Uskoisin, että jopa hieman kylmäsydämisillekin katsojille tätä on vaikea katsoa loppuun saakka kuivin silmin. Johnin koettelemukset sattuvat katsojaankin ja leffaa katsoessa ei voi muuta kuin suuttua, millaista kauheutta useat joutuvat kokemaan elämänsä aikana, kun monet maailmassa eivät ole valmiita hyväksymään heitä. Tämä on niitä elokuvia, joissa katsoja haluaisi voida hypätä ruudun läpi itse elokuvaan ja suojella päähenkilöä. Asiaa vain pahentaa Johnin viattomuus ja toive olla rakastettu. Katsoja voisi tätä tarjota lämpimällä halauksella, mutta se on mahdotonta. Ainoa mitä voi tehdä, on seurata tapahtumia ja toivoa, että asiat kääntyisivät parempaan suuntaan, vaikka hyvin pian takaraivossa jyskyttääkin pahaenteinen ajatus, ettei tämä voi onnellisesti päättyä.

Surullisuuden lisäksi Elefanttimies on myös todella kaunis elokuva. Sen herkkyydessä on jotain erittäin sympaattista ja ihanaa. Tarina itsessään on lumoava ja siihen uppoutuu ensiminuuteista alkaen. Ohjaaja David Lynch onnistuu rakentamaan tunnelmaa mestarillisesti ja kertoo tarinaansa hienoin tavoin. Lynch osaa myös ohjata maagisen vanhanaikaisella tavalla, mikä sopii täydellisesti 1880-luvulla tapahtuvaan teokseen. Leffa on mustavalkoinen ja vaikka joitakin voisi häiritä, että värit on otettu pois, omasta mielestäni se ratkaisu juurikin tuo paljon mukaan. Elefanttimies-elokuva on vuodelta 1980, mutta tyyliltään se voisi olla vielä parikin kymmentä vuotta vanhempi. Lynch käsittelee filmiä usein kuin Universalin klassisia hirviöelokuvia, joissa niissäkin "hirviö" oli usein lähinnä väärinymmärretty henkilö, jonka muut leimasivat monsteriksi tämän ulkonäön perusteella. Lynchin ote on samaan aikaan varma ja tiukka, mutta silti hyvin pehmeä. Elokuvan jälkeen katsojalle jää lämmin olo John Merrickin sydämellisyydestä, vaikka samalla sitä tekisikin mieli tirauttaa itkut.

Hienon ohjauksen lisäksi Lynch tekee taidokasta työtä myös käsikirjoittajana, yhdessä Christopher De Voren ja Eric Bergrenin kanssa. Kolmikon kynäilemä teksti pitää otteessaan alusta loppuun, eikä tarina koskaan käy tylsäksi. Keskustelut ovat hyvin työstetyt ja Lynchin ohjauksen, sekä vahvojen näyttelijäsuoritusten ansiosta katsoja kuuntelee niitä hiirenhiljaa. Tekniseltä toteutukseltaan Elefanttimies on erittäin tyylikäs. Elokuva on kuvattu taidokkaasti ja leikkaus on pääasiassa seesteistä, mutta Johnille inhottavat hetket ovat äkkipikaisia ja siten vieläkin epämiellyttävämpiä. Lavasteet ovat onnistuneet, mutta isoimmat kehut tekniseltä puolelta ansaitsee Johnin maskeeraustiimi. Oscar-akatemian olisi todellakin pitänyt osoittaa kunnioitusta tätä vaikuttavaa saavutusta kohtaan. Elokuvan olisi pitänyt olla ensimmäinen parhaan maskeerauksen palkinnon voittaja. Äänimaailmakin on onnistunut, etenkin John Morrisin säveltämien musiikkien puolella. Herkät sävelmät tuovat paljon tunnelmaan ja jo yksinään, ilman kuvia, ne saavat kuuntelijansa liikuttumaan.

Yhteenveto: Elefanttimies on erittäin kaunis ja äärimmäisen koskettava elokuva. Filmi lumoaa heti tyylitellyn mustavalkoisuutensa ja vanhanaikaisuutensa kanssa, minkä jälkeen katsoja uppoutuukin täysin John Merrickin kertomuksen vietäväksi. Aluksi hahmojen tapaan katsoja saattaa kauhistua Johnia, mutta pian voi huomata, että rujon ulkokuoren alta löytyy mitä sympaattisin henkilö ja rakastavin sydän. Mitä enemmän joutuu seuraamaan Johnille aiheutettua kurjuutta, sitä syvemmin leffa iskee katsojan tunteisiin. Elokuvan päätyttyä on kumma, jos katsoja ei ole kertaakaan herkistynyt. Ikävyyksien keskeltäkin paistaa valoa ja leffa todella on usein kaunis. Jo tämä kauneus saa liikuttumaan. John Hurt on täydellinen pääroolissa John Merrickinä, jonka maskeeraukset ovat erinomaiset. Anthony Hopkins on myös mahtava tohtori Trevesinä. Ohjaaja David Lynch rakentaa tunnelmaa upeasti, eikä pelkää rikkoa katsojan sydäntä. Elefanttimies on liki täydellinen mestariteos, minkä jokaisen pitäisi nähdä edes kerran elämässä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.11.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Elephant Man, 1980, Brooksfilms

Arvostelu: Hei, me lennetään! (Airplane! - 1980)

HEI, ME LENNETÄÄN!

AIRPLANE!

Ohjaus: Jim Abrahams, David Zucker ja Jerry Zucker
Pääosissa: Robert Hays, Julie Hagerty, Leslie Nielsen, Peter Graves, Lloyd Bridges, Frank Ashmore, Lorna Patterson, Kareem Abdul-Jabbar, Robert Stack, Stephen Stucker, Al White, Norman Alexander Gibbs, Rossie Harris, Lee Bryant, Nicholas Pryor, Jill Whelan ja Otto
Genre: komedia
Kesto: 1 tunti 28 minuuttia
Ikäraja: 12

"Surely you can't be serious!"
"I am serious. And don't call me Shirley."

Airplane!, eli suomalaisittain Hei, me lennetään! on parodia vuoden 1957 jännityselokuvasta Kuoleman kynnyksellä (Zero Hour!). Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset David ja Jerry kirjoittivat leffan esiintyessään Kentucky Fried Theatren kanssa 1970-luvulla. Kolmikko nauhoitti siihen aikaan kasetille televisio-ohjelmia ja eräänä iltana he päätyivät nauhoittamaan Kuoleman kynnyksellä -leffan, mistä he pitivät kovasti. Aluksi käsikirjoitus oli lähes suora kopio elokuvasta ja kolmikko pohtikin, että heidän pitäisi varmaan pyytää elokuvan oikeudet, jotta voisivat työstää oman versionsa. He saivat oikeudet, mutteivät saaneet ketään kiinnostumaan projektista. Yrittäessään myydä projektiaan, he päätyivät käsikirjoittamaan vanhojen teatterisketsiensä pohjalta elokuvan Hei me nauretaan (The Kentucky Fried Movie - 1977). Sitä kautta he pääsivät paremmin mukaan leffabisnekseen ja päättivät itse ohjata parodiaideansa. Kuvaukset alkoivat kesällä 1979 ja lopulta Hei, me lennetään! sai ensi-iltansa 2. heinäkuuta 1980 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli jättimäinen hitti, jopa ilmestymisvuotensa neljänneksi menestynein leffa ja se sai kriitikoilta paljon kehuja. Vuosien varrella leffan maine on vain parantunut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana komediaelokuvana. Itse näin elokuvan jo lapsena ja pidin sitä erittäin hauskana leffana. Kuitenkin vasta vuosien kuluessa olen alkanut ymmärtämään, kuinka nokkela filmi oikeasti onkaan kyseessä ja olenkin katsonut sen ainakin kerran uudestaan. Kun huomasin, että Hei, me lennetään! täyttää nyt 40 vuotta, päätin katsoa sen pitkästä aikaa uudelleen.

Lentoemäntä-rakkaansa perään haaveileva ex-sotilas Ted Striker nousee lentokoneen kyytiin voittaakseen naisen sydämen. Lennolla tapahtuu kuitenkin kaikenlaista odottamatonta...

Robert Hays näyttelee Ted Strikeria, sodassa traumatisoitunutta miestä, joka tylsistyttää ihmiset kuoliaaksi kertomuksillaan... kirjaimellisesti. Aina välillä Ted alkaa tietty näkemään näkyjä sodasta, mikä pistää hänen päänsä hetkellisesti sekaisin, mutta muuten hän on lähinnä sinnikkäästi kosiskelemassa ex-tyttöystäväänsä Elainea (Julie Hagerty) takaisin. Elaine ei hahmona ole kovin kiinnostava, mutta katsojana kannustaa Tediä silti onnistumaan yrityksessään. Hays ja Hagerty ovat molemmat hyviä rooleissaan ja heidän väliltään löytyy tarpeeksi kemiaa, jotta katsoja uskoo heidän olleen joskus hulluna toisiinsa.
     Lennolle mahtuu paljon muitakin hahmoja kuin pelkkä pääpari ja jotkut sivuhahmoista taitavat olla jopa kiinnostavampia tai ainakin hauskempia kuin Ted ja Elaine. Mahtava Leslie Nielsen esittää tohtori Rumackia, jonka lääkärintaidoille löytyy käyttöä, kun outoja alkaa tapahtumaan. Lentokoneen ohjaamossa hääräävät kapteeni Oveur (Peter Graves), perämies Roger (Kareem Abdul-Jabbar) ja navigaattori Victor (Frank Ashmore). Lorna Patterson taas esittää Randya, toista lentoemäntää, joka on Elainea koomisempi tapaus. Matkustajiin taas kuuluu hahmoja, kuten herra ja rouva Hammen (Nicholas Pryor ja Lee Bryant), vakavasti sairas Lisa (Jill Whelan), nunna (Maureen McGovern), hienostuneet lapset (David Hollander ja Michelle Stacy), sekä nykypäivänä hyvin kyseenalaiset kuvaukset kahdesta mustasta miehestä (Al White ja Norman Alexander Gibbs), joiden nopeatempoisesta slangipuheesta kukaan ei saa selvää. Lisäksi elokuvassa nähdään myös Chicagon lennonjohtoon kuuluvia henkilöitä, jotka joutuvat auttamaan maasta käsin, kun ongelmat koneessa alkavat ja heitä ovat mm. Steve McCroskey (Lloyd Bridges), kapteeni Rex Kramer (Robert Stack) ja ärsyttävän ylienerginen Johnny (Stephen Stucker). Hahmot eivät ole persoonina erityisen mielenkiintoisia, mutta he ajavat täydellisesti asiansa elokuvan hauskuuttajina. Huumoria tuo etenkin se, kuinka haudanvakavina suuri osa näyttelijöistä sanoo täysin typeriä repliikkejä. Lähes kukaan hahmoista ei naura koko leffan aikana, mutta katsoja sen sijaan saa nauraa kaiken aikaa.

Ei ole mikään ihme, että Hei, me lennetään! on yhä yksi ylistetyimmistä komedioista. Kyseessä on hulvaton elokuva, mikä pistää lähes kaikki nykykomediat nurkkaan häpeämään! Leffa on ehdottomasti ansainnut asemansa klassikkona. Huumoria irtoaa monipuolisesti eri asioista, niin hölmöstä fyysisestä hupailusta kuin aivan mielettömän nokkelasta verbaalisesta kanssakäymisestä. Monet leffan vitseistä ovat jääneet elämään ihan omaa elämäänsä ja täysin ymmärrettävästi. Yllä mainittu "Shirley"-läppä on vain yksi nerokkaista esimerkeistä, mitä leffalla on tarjottavanaan. Yksi parhaista vitseistä on useaan otteeseen tapahtuva juttu, missä joku hahmoista sanoo jotain, minkä voi juuri ja juuri tulkita toisellakin tavalla ja niinhän se sitten myös tulkitaan. Esimerkiksi kun lentokone on nousemassa ilmaan:

"Oletko hermostunut?"
"Kyllä."
"Ensimmäinen kerta?"
"Ei, olen ollut hermostunut aiemminkin."

Ja kuten jo totesin, näyttelijät sanovat repliikkinsä usein täysin tosissaan, mikä vain lisää hetkien hauskuutta. Leffa on erityisen tunnettu sen hyvin absurdeista hetkistään, eikä leffasta montaa hetkeä löydy, jolloin ei saisi nauraa. Siinä, missä nykykomediat yrittävät mahdollisimman hyvin panostaa kiinnostavaan tarinaan ja hahmoihin, ja unohtavat kunnon hauskuuttamisen siinä samalla, Hei, me lennetään! sisältää kyllä hyvän tarinan ja toimivat hahmot, mutta pääasiassa se panostaa täysillä siihen, että katsoja viettäisi elämänsä hauskimman puolitoistatuntisen sen parissa. Vitsejä tykitetään lähes tauotta alusta loppuun, eikä hauskuus katoa loppupäässä, kuten tapahtuu liiankin usein nykykomedioiden kanssa. Hei, me lennetään! on myös siinä mielessä omalaatuinen teos, että siihen pitää oikeasti keskittyä, etteivät vitsit mene ohi. Taustalla tapahtuu usein jotain outoa ja huvittavaa, ja jos ei keskity, monet tällaisista vitseistä menevät täysin ohi. Joku voisi kutsua elokuvaa täysin typeräksi hölmöilyksi, mutta omasta mielestäni tämä on aika lailla puhdasta nerokkuutta.

Vaikka Hei, me lennetään! on Jim Abrahamsin ja Zuckerin veljesten ensimmäinen ohjaustyö, ei tämä näy millään lailla negatiivisesti, vaan kyseessä on erinomainen debyytti. Kolmikon käsikirjoitus on aivan fantastinen ja he repivät vitsejä ties mistä todella kekseliäästi. Onkin harmi, että heidän parodiakykynsä ovat laskeneet vuosien varrella ja nykyään he saavat enää aikaiseksi Scary Movie -jatko-osia (2003-2013). Hei, me lennetään! on myös oivallisesti kuvattu ja hyvin leikattu. Tedin tarinat saattavat tuntua katsojasta liian pitkiltä, mutta eikö se ole tarkoituskin, kun niiden pitäisi saada ihmiset itsemurhan partaalle? Lentokoneen lavasteet ovat taidokkaasti toteutetut ja autopilotti Otto on ikoninen luomus. Aikaa nähneet efektit sopivat hyvin komediaan ja änimaailma on osuvasti rakennettu. Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit toimivat hyvin leffan aikana, mutteivät jää millään lailla mieleen.

Yhteenveto: Hei, me lennetään! on ehta komediaklassikko ja yhä yksi lajityyppinsä parhaista elokuvista. Leffan aikana saa nauraa kaiken aikaa ja huumoria revitään irti ties mistä. Niin fyysinen pöhköily kuin naseva sanailu naurattavat lystikkyydellään. Etenkin dialogista löytyy aivan mahtavia vitsejä, hahmojen tulkitessa toistensa puheita väärin. Elokuva on myös täynnä pieniä lisävitsejä, joista monia ei edes huomaa, jos ei keskity siihen, mitä kaikkea taustalla tapahtuu. Toisin kuin monissa nykykomedioissa, hillitön meno ei suinkaan hiivu loppupäässä, vaan taso pysyy korkeana loppuun asti. Näyttelijät ovat veikeitä rooleissaan ja Leslie Nielsen tietty loistaa ylitse muiden. Jim Abrahams ja Zuckerin veljekset ovat saaneet aikaiseksi erinomaisen elokuvan, mikä naurattaa ja riemastuttaa suuresti yhä tänä päivänä monenkin katselukerran jälkeen.

Lopputekstien jälkeen nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 11.4.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
Airplane!, 1980, Paramount Pictures, Howard W. Koch Productions

Arvostelu: The Blues Brothers (1980)

THE BLUES BROTHERS

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, Cab Calloway, James Brown, Ray Charles, Aretha Franklin, Carrie Fisher, John Candy, Henry Gibson, Charles Napier, Steve Cropper, Donald Dunn, Murphy Dunne, Willie Hall, Tom Malone, Blue Lou Marini, Alan Rubin, Kathleen Freeman, Twiggy, Frank Oz ja Steven Spielberg
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

The Blues Brothers on John Belushin ja Dan Aykroydin tähdittämä musikaalikomedia, mikä pohjautuu kaksikon sketsibändiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-). Belushi ja Aykroyd perustivat yhtyeen vuonna 1978 ja tekivät ensiesiintymisensä Saturday Night Livessa tunnettujen muusikkojen kera. Sen jälkeen he julkaisivat esikoislevynsä "Briefcase Full of Blues" samana vuonna. Pian duo alkoi pohtia elokuvan tekoa näistä hahmoista ja eri studiot aloittivat kilpailun siitä, ketkä saisivat tehdä filmin. Lopulta Universal voitti ja John Landis valittiin ohjaajaksi. Aykroyd itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Kävikin ilmi, ettei hän osannut edes tehdä prosessia oikein, työstäen lopulta yli 300-sivuisen teoksen, mikä Landisin piti muokata oikeaan muotoon, missä kesti kaksi viikkoa. Elokuvan kuvauksista tuli Universalille yllättävänkin kalliit, sillä massiiviseksi paisuva tuotanto vaati tunnettujen ja samalla kalliiden muusikoiden, sekä suurien avustajamäärien palkkaamista isoihin kohtauksiin. Leffaan kuului myös yliampuva autojen tuhoaminen ja filmi pitikin pitkään ennätystä autojen tuhoamismäärästä yhden elokuvan aikana, 103:lla romutetulla autolla. Kuvaukset saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Blues Brothers sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1980 - tasan neljäkymmentä vuotta sitten! Elokuva ei ollut aluksi erityisen suuri hitti, sillä sen tekeminen oli muodostunut niin tyyriiksi, eivätkä kriitikotkaan aluksi täysin tienneet, mitä miettiä elokuvasta. Pikkuhiljaa se on kuitenkin muuttunut menestyksekkääksi ja arvostetuksi komediaklassikoksi. Itse näin The Blues Brothersin ensimmäisen kerran lapsena isoäitini kanssa ja pidin siitä kovasti. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olenkin sen jo jonkin aikaa omistanut Blu-raylla. Kun huomasin filmin täyttävän 40 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Kun Elwood Blues ja hänen vasta vankilasta päässyt veljensä Jake Blues saavat kuulla, että heidän vanha orpokotinsa suljetaan, jos sen 5000 dollarin verorahoja ei makseta, he päättävät koota vanhan bändinsä takaisin ja soittaa unohtumattoman konsertin, minkä lipputuloilla he pelastaisivat orpokodin.

Vankilasta päässeenä Jake Bluesina nähdään John Belushi ja Dan Aykroyd taas näyttelee Elwood Bluesia. Yhdessä he muodostavat Bluesin veljekset, jotka eivät pue päälle mitään muuta kuin tyylikkäät mustat puvut, mustat hatut ja mustat aurinkolasit, joita käytetään pilkkopimeässäkin. Bluesin veljekset ovat erinomainen parivaljakko, joiden matkaan hyppää heti elokuvan alussa. Heissä on jotain salaperäistä, jotain hupaisaa, jotain seikkailullista ja paljon energiaa, mikä tarttuu katsojaan ja pitää otteessaan läpi leffan. Belushi ja Aykroyd ovat fantastiset rooleissaan ja on selvää, kuinka he olivatkaan innoissaan luomistaan hahmoista elokuvaa tehdessään. Kuvauksissa ongelmia tuotti Belushin vakava huumeongelma, mihin hän lopulta kuolikin kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Huumeiden käyttö aiheutti konflikteja ja sai Aykroydin vakavasti huolestumaan. Tämä huoli ei kuitenkaan välity itse leffassa, vaan kaksikko pursuaa riemua.
     Elokuvassa tosiaan nähdään iso määrä muusikoita, jotka Belushi ja Aykroyd itse halusivat valita mukaan. James Brown esittää pastoria, Cab Calloway veljeksiä auttavaa Curtisia, Ray Charles musiikkikaupan omistajaa ja Aretha Franklin erään yhtyeen jäsenen vaimoa. Bluesin veljesten bändiin taas kuuluvat omina itsenään esiintyvät Steve "Colonel" Cropper, Donald "Duck" Dunn, Murph, Willie "Too Big" Hall, Tom "Bones" Malone, "Blue Lou" Marini, Matt "Guitar" Murphy ja "Mr. Fabulous" Alan Rubin. Lisäksi leffassa nähdään pienissä rooleissa mm. koomikko John Candy veljeksiä jahtaavana poliisina, Carrie "prinsessa Leia" Fisher mysteerisenä naisena, joka yrittää tappaa veljekset eri keinoin, Henry Gibson natsijoukon johtajana, Charles Napier The Good Old Boys -yhtyeen solistina, Kathleen Freeman orpokodin nunnana, Frank "Yoda" Oz vankilan työntekijänä, sekä ohjaaja Steven Spielberg loppuhuipennuksen virkailijana. Myös sivunäyttelijät uhkuvat energiaa ja heidän antautumisensa elokuvan ja musiikin vietäväksi nostavat jatkuvan hymyn katsojan huulille.

Hymy koristaa muutenkin katsojan kasvoja läpi The Blues Brothersin. Filmi on aivan mielettömän mahtava paketti, mikä tarjoaa suurta iloa yli kahden tunnin ajan ja jättää valtavan hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Elokuva lähtee käyntiin hieman synkemmistä maisemista, kun Jake on vielä kiven sisässä, mutta piristyy siitä nopeasti, lähtien aikamoiseen vauhtiin, mikä ei ota laantuakseen. Leffa nostattaa aivan kaikkea koko ajan: tunnelmaa, panoksia, energiakierroksia, sekä kaiken massiivisuutta. Kun katsoo suurta loppuhuipennusta, missä todella romutetaan autoja ennätysmäärin, isoa konserttia, missä Bluesin veljekset esiintyvät sadoille ihmisille tai sitä määrää avustajia, jotka esittävät ties mitä poliiseja, sotilaita, palokuntaa, uusnatseja sun muita, jotka jahtaavat veljeksiä, on täysin ymmärrettävää, että budjetti paisui mittoihin, mikä sai Universalin studiopomot hikoilemaan. Meno ampuu yhä vain pahemmin yli, mitä pidemmälle päästään, mutta kaikki pysyy äärimmäisen tyylitajuisena loppuun asti.

Tunnelma on kaikin puolin mestarillisesti rakennettu. Vaikkei kyseessä ole mikään hulvaton komediateos ja tiedän monia leffoja, mitkä ovat naurattaneet minua enemmän, on tässä jotain valloittavan ihastuttavaa, mitä niin monista elokuvista puuttuu. Huumori liittyy usein täysin absurdeihin asioihin, mutta ohjaaja John Landis tietää tasan tarkkaan, kuinka hoitaa nämä eriskummalliset tilanteet tyylillä. Samalla mukaan onnistutaan ujuttamaan aitoa jännitystäkin kaiken koomisuuden keskelle. Kun takaa-ajajien määrä paisuu käsittämättömiin mittoihin, huomaa katsoja sydämensä hakkaavan veljesten onnistumisen puolesta. Takaa-ajokohtaukset ovat vaikuttavia vielä tänäkin päivänä ja kaahailullaan ja ryminällään elokuva onnistuu päihittämään monet toimintarainatkin. Nykypäivän komediatekijät voivat vain haaveilla saavansa aikaan yhtä timanttisen elokuvan kuin The Blues Brothers.

Iso vaikuttaja elokuvan henkeen on tietty musiikki - musikaali kun on kyseessä. Monissa kohtauksissa saattaa pärähtää täysin yllättäen käyntiin iso musikaalinumero, missä laulu raikaa ja katsojankin tanssijalkaa vipattaa. Elokuvassa nähtävät laulajat pääsevät esittämään omia kappaleitaan, kuten Aretha Franklinin "Think" ja Cab Callowayn "Minnie the Moocher". Kappaleet itsessään rakentavat vahvan hengen filmiin ja tekevät kokonaisuudesta entistä svengaavamman. Landiksen ohjaus on loistokasta kaiken aikaa ja hän tietää tasan tarkkaan, kuinka rakentaa vitsejä ja tunnelmaa. Hänen ja Aykroydin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä. Teknisestikin The Blues Brothers on onnistunut teos. Kuvaus on erittäin sulavaa etenkin vauhdikkaissa takaa-ajoissa. Leikkauskin toimii hienosti. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustus tyylikästä. Elokuvan aikana katsojankin tekee mieli pistää aurinkolasit, jotta voisi näyttää yhtä coolilta kuin Bluesin veljekset.

The Blues Brothersista on olemassa noin vartin pidempi versio. Elokuva oli alunperin kahden ja puolen tunnin pituinen, mutta Universal pakotti tekijöitä leikkaamaan siitä materiaalia pois teatterikierrosta varten. Pidennetty versio on lähempänä alkuperäistä visiota. Suurimmaksi osaksi kyseessä on pidennettyjä kohtauksia, mitkä näyttävät enemmän kuin teatteriversio, minkä lisäksi mukana on vaihtoehtoisia otoksia kuvista. Kunnollisia uusia kohtauksia ei mukana oikeastaan ole.

Yhteenveto: The Blues Brothers on upea musikaalikomedia, minkä mahtava ja riemastuttava tunnelma jättää hymyn vielä pitkäksi aikaa katsojan kasvoille leffan päätyttyä. John Belushi ja Dan Aykroyd ovat fantastiset Bluesin veljeksinä ja hoitavat roolinsa läpi leffan suurella energialla. Veljesten seikkailuun hyppää heti mukaan, etenkin kun meno muuttuu koko ajan hauskemmaksi ja hullunkurisemmaksi. Loppupään massiivisuudesta huolimatta homma pysyy tiukasti kasassa John Landis vaikuttavan ohjauksen ansiosta. Musikaalikohtaukset ovat mahtavia ja katsojankin tekisi mieli tanssia. Hauskojen hetkien ja musikaalinumeroiden oheen mahtuu myös oivallista jännitettä, eikä veljesten matkasta ole tehty helppoa reissua. Toimintakohtaukset ja takaa-ajot ovat todella näyttävää rymistelyä yhä tänä päivänä. Kaikin puolin The Blues Brothers on erinomainen teos ja ikivihreä klassikkoelokuva, mikä jokaisen kannattaa katsoa ainakin kerran elämässä! Lähes 20 vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Blues Brothers 2000 (1998), mutta puhutaan siitä joskus toiste...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Blues Brothers, 1980, Universal Pictures

Arvostelu: Teräsmies II (Superman II - 1980)

TERÄSMIES II

SUPERMAN II

Ohjaus: Richard Lester
Pääosissa: Christopher Reeve, Margot Kidder, Gene Hackman, Terence Stamp, Sarah Douglas, Jack O'Halloran, Jackie Cooper, Marc McClure, Ned Beatty, Valerie Perrine, Susannah York ja E. G. Marshall
Genre: supersankarielokuva, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia / Extended Version: 2 tuntia 26 minuuttia / The Richard Donner Cut: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

DC Comicsin sarjakuvahahmoon perustuva supersankarielokuva Teräsmies (Superman - 1978) oli suuri ja ylistetty hitti. Sellaista siitä myös toivottiin ja uskottiin, joten jatko-osan teko lähti liikkeelle samaan aikaan ensimmäisen osan kanssa. Molempia leffoja kuvattiin päällekäin ja Supermanin ohjaaja Richard Donner ehti saada aikaiseksi lähes koko jatko-osan, mutta kun tuotanto viivästyi ja sen budjetti alkoi kasvamaan, jatko-osan teko pysäytettiin. Alkuvuodesta 1979 jatkon tuotanto lähti jälleen käyntiin, mutta Donner potkittiin projektista pihalle ja hänet korvattiin Richard Lesterillä. Monet tekijät eivät pitäneet muutoksesta ja jotkut jopa jättivät elokuvan vapaaehtoisesti. Kesällä 1979 jatko-osan kuvaukset vihdoin jatkuivat. Lesterin ei kuitenkaan pitänyt kuvata vain muutamia juttuja, jotka olivat aiemmin jääneet tekemättä, vaan hänen täytyi tehdä useita kohtauksia uudestaan, jotta hänelle voitaisiin myöntää ohjaajan titteli alkuteksteihin. Käsikirjoitusta myös työstettiin uudestaan, mikä tarkoitti lisäkuvauksia. Lopulta Teräsmies II sai ensi-iltansa muutamissa maissa joulukuussa 1980 ja monissa muissa maissa seuraavan vuoden aikana. Tuotanto-ongelmistaan huolimatta filmi oli iso menestys ja se voitti kriitikotkin puolelleen. Leffaa pidetään nykyään edeltäjänsä tavoin supersankarielokuvagenren klassikkona, jota ylistetään edelleen. Itse näin Teräsmies II:n lapsena ja se oli mielestäni parempi kuin edellinen osa, sillä jatko-osana tämä leffa pääsi paljon nopeammin näyttämään Supermanin seikkailuita. Katsoin elokuvan jossain kohtaa uudelleen, mutta silloin pidin sitä jokseenkin tylsänä, enkä ole jaksanut katsoa sitä uudestaan. Kun pohdin, mitä elokuvia arvostelisin, päätin arvioida vanhat Batman-leffat (1966-1997). Samalla pohdin myös vanhojen Teräsmiehien (1978-2006) arvostelemista, mutta koska en omistanut niitä, luovuin ideastani. Sain kuitenkin ystävältäni Blu-ray -paketin, joka sisälsi vanhat Teräsmies-leffat, jolloin päätin sittenkin toteuttaa ideani. Katsoin Teräsmies II:n pari viikkoa ensimmäisen osan jälkeen.

Supermanin täytyy pohtia, haluaako hän olla mieluummin kansan rakastama sankari, vai kömpelö toimittaja Clark Kent, ollakseen rakastamansa Lois Lanen kanssa. Maailma kuitenkin tarvitsee Supermania, kun kenraali Zod ja hänen pahat kätyrinsä vapautuvat Varjosektorilta ja aikovat vallata Maan.

Christopher Reeve palaa Teräsmiehen, eli Clark Kentin, eli Kal-Elin rooliin ja on tässä filmissä parempi kuin edellisessä. Clark Kentinä Reeve ei pääse samalla lailla olemaan tunaroiva pöhkö, mutta hän tarjoaa silti parit naurut. Teräsmiehenä Reevestä löytyy jälleen oivaa sankarillisuutta ja tarvittavaa sydäntä. Hahmosta löydetään leffassa myös uusia puolia, joita on kiinnostava seurata. Näitä puolia olisi voinut näyttää hieman enemmänkin, mutta jo näin on hyvä. Hahmo ei ole yhtä tylsä kuin aiemmin, sillä tässä näytetään erittäin oivasti, ettei Teräsmies olekaan täysin voittamaton.
     Margot Kidderin esittämä toimittaja Lois Lane on harmillisesti sama avuton neito pulassa kuin edellisessäkin osassa, mutta hänelle on annettu hieman enemmän asennetta. Toimittajana Lois on paljon parempi kuin aiemmin, eikä hän joudu jatkuvasti kyselemään muilta, miten yksinkertaisia sanoja kirjoitetaan. Kidderin roolisuoritus on Reeven tavoin parempi kuin ennen, eikä hän ole yhtä yksiulotteinen.
     Elokuvan pahikset ovat tosiaan edellisen filmin alussa nopeasti nähdyt kenraali Zod (Terence Stamp) ja hänen kätyrinsä Ursa (Sarah Douglas) ja Non (Jack O'Halloran). Kolmikko on loistovastus Teräsmiehelle, sillä heillä on samat voimat kuin sankarilla. Ylivoimansa ansiosta katsojana jopa hieman jännittää, miten Teräsmies voisi pysäyttää heidät? Kenraali Zod on oiva hahmo ja Stamp huokuu oikeaa karismaa, mitä maailmanvalloittajan rooli vaati. Ursa taas vaikuttaa hieman ilkeämmältä kuin kenraali ja on valmis tekemään isompia kauheuksia. Non on kolmikosta suurin eli samalla myös tyhmin. Hän ei puhu ollenkaan, vaan päästelee typeriä mylväisyjä ja osoittaa urpoutensa useasti leffan aikana. Douglas ja O'Halloran ovat kelpo valinnat rooleihinsa.
     Päänvaivaa Teräsmiehelle tuottaa myös vankilasta karannut rikollisnero Lex Luthor (Gene Hackman), joka haluaa tietty yhdistää älykkyytensä kenraali Zodin voimien kanssa. Luthorista on tehty koomisempi hahmo kuin edellisessä osassa, mutta hänestä löytyy yhä oikeanlaista kieroutta. Hackman on jälleen mainio roistona, vaikka hahmo jääkin usein yliluonnollisen pahiskolmikon varjoon. Myös Luthorin kätyrit Otis (Ned Beatty) ja neiti Teschmacher (Valerie Perrine) tekevät paluun, joskin vain lyhyeksi aikaa.
     Elokuvassa nähdään myös Jackie Cooper Daily Planet -lehden päätoimittaja Perry Whitena, Marc McClure valokuvaaja Jimmy Olsenina, E. G. Marshall Yhdysvaltain presidenttinä ja Susannah York Teräsmiehen Lara-äidin hologrammina, joka antaa ohjeita pojalleen. Teräsmiehen isää Jor-Eliä esittävä Marlon Brando ehti kuvata Donnerin kanssa kohtauksia leffaa varten, mutta ohjaajan vaihtumisen jälkeen hänen osuutensa leikattiin pois filmistä ja hänet korvattiin Yorkilla.

Leffa alkaa lähes samalla lailla kuin alkuperäinen Teräsmies, eli kenraali Zodin, Ursan ja Nonin oikeudenkäynnistä ja vangitsemisesta Varjosektorille. Tämä on mainio aloitus, sillä se näyttää heidän olevan tällä kertaa tarinan viholliset, minkä lisäksi se toimii ihan kivana kertauksena, sillä se myös näyttää, mitä kolmikko puuhasi ennen vangitsemistaan. Kertaus ei kuitenkaan lopu siihen, sillä alkutekstien aikana näytetään lähes koko edellinen elokuva alusta loppuun (josta on kuitenkin onneksi poistettu leffan kamalan surkea ajankääntölopetus), mikä on kivaa niille, jotka näkivät edellisen osan kauan sitten, mutta pitkästyttävää niille, jotka ovat juuri katsoneet sen. Vasta kymmenen minuutin kohdalla Teräsmies II oikeasti alkaa ja seikkailu lähtee vihdoin liikkeelle. Elokuva onnistuu nappaamaan katsojan heti mukaansa, kun terroristit ottavat Eiffel-tornin haltuunsa ja uhkaavat räjäyttää siellä vetypommin. Siitä lähtien filmi pitää mielenkiinnon yllä mainiosti, vaikka mukaan onkin lipsahtanut hetkiä, jotka voisi helposti poistaa kokonaan. Minun on itse asiassa tunnustettava, että mielestäni Teräsmies II on selvästi kiinnostavampi ja parempi elokuva kuin edeltäjänsä.

Mielipiteeni ei kuitenkaan johdu siitä, että toimintaa on enemmän - vaikka se toki tekee katselukokemuksesta viihdyttävämmän - vaan koska elokuva on kokonaisuudessaan... noh, kokonaisempi. Filmi ei tunnu siltä, että siitä puuttuisi tärkeitä hetkiä, eikä sen loppuhuipennus ole ihan hirveän myötähäpeällistä kuraa. Teräsmies II:ssa tunnelmakin on paremmin luotu. Voimiensa ansiosta pahikset tuntuvat vaarallisemmilta ja uhkaavammilta kuin mikään edellisessä osassa. Leffassa on enemmän jännitystä, minkä lisäksi Loisin ja Teräsmiehen romanssi on uskottavampaa. Siinä ei ole noloja ja typeriä hetkiä, vaan se on onnistuneempi ja mukaansatempaavampi paketti. Mukaan on jopa saatu muutamia hauskoja vitsejä, sekä osio jossa on mukana epätoivon tuntua.

Teräsmies II:sta löytyy silti selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset lisäävät filmin viihdearvoa, mutta samalla niitä on myös turhan paljon. Teräsmiehen taistelu kolmikkoa vastaan Metropolis-kaupungissa kestää liian kauan ja siihen mahtuu jotkut leffan hölmöimmistä hetkistä. Toimintaan ei ole saatu kunnon koukuttavuutta ja tappelut tapahtuvat niin hitaasti, että ne käyvät hieman tylsiksi. Elokuvasta löytyy myös Teräsmiehen ihmisyyteen liittyvä juonikuvio, joka on kiehtova käänne, mutta jota ei kehitellä tarpeeksi hyvin, jotta se toimisi oikeasti. Isoin ongelmani filmissä on kuitenkin se, että hahmoille on keksitty uusia, todella typeriä voimia. Miten Teräsmies kykenee yhtäkkiä liikuttamaan asioita mielensä voimalla? Tai ampumaan jonkinlaista laseria sormestaan? Tai monistamaan itsensä hologrammeiksi ja teleporttaamaan paikasta toiseen? Tai irrottamaan logonsa rinnastaan ja heittämään sen vastustajaansa päin vangitsevana frisbeenä? Mitä helvettiä? Käsikirjoittajat ovat selvästi vain keksineet uusia juttuja, eivätkä ole miettineet onko niissä mitään järkeä. Yhdessä kohtaa Teräsmies myös kostaa tökerösti sen, että häntä nöyryytettiin, mikä ei sovi hahmoon yhtään. Ja ne, jotka valittivat Man of Steelin (2013) jälkeen ettei Teräsmies koskaan tapa, eivät ole selvästi nähneet tätä filmiä vähään aikaan. Tämä Teräsmies tapppaa. Ja tekee sen vielä hymyillen. Muuten kyseessä on erittäin oivallinen supersankariseikkailu, jonka katsoo mieluummin uudestaan kuin edellisen elokuvan.

Filmin on tosiaan ohjannut Richard Lester, joka onnistui Donneria paremmin tunnelman luomisessa. Elokuvan ongelmat johtuvatkin samoista käsikirjoittajista kuin edellisessa filmissä, eli Mario Puzosta, ja David ja Leslie Newmanista. Heidän olisi pitänyt karsia outoja voimia hahmoilta ja tiivistää kokonaisuutta hieman. Viimeistään leikkauksessa olisi pitänyt tapahtua tiivistämistä muutamassa kohtauksessa. Teräsmies II on kuitenkin ihan hyvin kuvattu, mutta sen visuaaliset tehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Lentävät hahmot ovat usein todella kömpelösti toteutetut ja Metropoliksen tuhoutuminen ison taistelun aikana näyttää hieman koomiselta. Äänimaailma on kuitenkin oivallinen. Lavastajat ovat tehneet kelpo työtä Yksinäisyyden linnakkeen ja vankilan kanssa. Pahiskolmikon asut ovat ihan tyylikkäät. Musiikkien sävellyksestä vastaa tällä kertaa Ken Thorne, joka on tehnyt parhaansa kopioidessaan edellisen osan säveltäjä John Williamsia. Williamsin upea tunnusmusiikki kuullaan tietty tässäkin ja se jää jälleen päähän soimaan loppupäiväksi.

Elokuvasta on olemassa pari muuta versiota alkuperäisen teatteriversion lisäksi. Edellisen filmin tavoin myös Teräsmies II:sta leikattiin televisiota varten pidempi versio, joka sisälsi Donnerin kuvaamia kohtauksia yhdeksäntoista minuutin verran. Paljon tunnetumpi versio leffasta on kuitenkin 2000-luvulla julkaistu The Richard Donner Cut, joka on nimensä mukaisesti Donnerin versio elokuvasta. Vaikka tarina pysyy samana, The Richard Donner Cutissa on täysin erilaisia kohtauksia kuin teatteriversiossa. Alun Eiffel-torniosio puuttuu siitä kokonaan, minkä lisäksi Marlon Brando nähdään Jor-Elinä. Olen nähnyt myös Donnerin version, mutta tätä arvostelua varten katsoin alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Teräsmies II on parempi ja kokonaisempi elokuva kuin edeltäjänsä. Tarina ei missään kohtaa tee outoa aikahyppyä, eikä leffan loppuhuipennus ole yhtä typerä kuin edellisessä osassa. Hieman liian pitkän kertausalun jälkeen filmi nappaa nopeasti mukaansa ja pitää mukanaan loppuun asti. Leffassa on oivallinen tunnelma monin tavoin. Kenraali Zod ja kumppanit luovat toimivan uhan ja jännitteen, minkä lisäksi Clark Kentin ja Lois Lanen romanssi on ihan hyvin kirjoitettu ja esitetty. Huumoria on kelpo määrä mukana ja näyttelijät tekevät parempaa työtä kuin aiemmin. Harmillisesti elokuvasta löytyy selkeitä ongelmiakin. Toimintakohtaukset ovat välillä hieman pitkäveteistä katseltavaa - etenkin Metropoliksessa käytävä taistelu tuntuu vain jatkuvan ja jatkuvan. Mukaan on myös jostain syystä lisätty uusia voimia Teräsmiehelle, joissa ei ole mitään järkeä ja jotka ovat vain äärimmäisen idioottimaisia. Mitäköhän lie käsikirjoittajakolmikko mietti leffaa työstäessään... Visuaaliset efektit eivät ole kummoiset, mutta äänimaailma toimii ja säveltäjä Ken Thorne on saanut ihan sujuvasti kopioitua John Williamsin tyyliä musiikkeihin. Mielestäni ohjaaja Richard Leister onnistui Richard Donneria paremmin tekemään hyvän Teräsmies-seikkailun. Suosittelenkin filmiä kaikille Teräsmies-faneille ja niille, jotka pitivät edellisestä osasta. Teräsmies II on erittäin hyvä supersankarielokuva ja ensimmäisen osan tavoin se on klassikko, mitä ilman emme olisi saaneet Tim Burtonin tai Christopher Nolanin Batmaneita tai Marvelin isoa elokuvauniversumia.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.12.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.themindreels.com
Superman II, 1980, Dovemead Films, Film Export A.G., International Film Production

Arvostelu: Hohto (The Shining - 1980)

HOHTO

THE SHINING

Ohjaus: Stanley Kubrick
Pääosissa: Jack Nicholson, Shelley Duvall, Danny Lloyd, Scatman Crothers, Philip Stone, Joe Turkel ja Barry Nelson
Genre: kauhu
Kesto: 2 tuntia 26 minuuttia / European Version: 1 tunti 59 minuuttia
Ikäraja: 16

The Shining, eli suomalaisittain Hohto perustuu Stephen Kinginin samannimiseen kirjaan vuodelta 1977. Elokuvan teko lähti liikkeelle, kun ohjaaja Stanley Kubrickin edellinen elokuva, Barry Lyndon (1975) ei ollutkaan menestynyt hyvin, jolloin Kubrick päätti tehdä mahdollisimman selkeän kassamagneetin. Tarinan mukaan Kubrick sulkeutui kirjaläjän kanssa toimistoonsa ja heitteli siellä hylkäämiään romaaneja päin seiniä. Lopulta hän innostui Kingin "Hohdosta" ja päätti toteuttaa sen elokuvana. Filmiä varten rakennettiin suuret lavasteet, joihin syttyi tulipalo alkuvuodesta 1979, mikä viivästytti kuvauksia. Lopulta Hohto sai ensi-iltansa loppukeväästä 1980, muttei ollut toivottu hitti, vaikka tuottikin hiljalleen rahansa takaisin. Elokuva ei myöskään saanut kovin positiivisia arvosteluita ja se oli jopa ehdolla huonoimman ohjaajan ja huonoimman naispääosan Razzie-palkinnoista! Stephen King itsekin haukkui elokuvaa. Vuosien varrella leffa on kuitenkin alkanut keräämään arvostusta ja nykyään sitä pidetään jopa yhtenä kaikkien aikojen parhaimpana kauhuelokuvana. Itse näin Hohdon ollessani kesäleirillä vuonna 2013. Elokuva oli mielestäni todella hyvä, mutten koskaan katsonut sitä uudelleen. Ajattelin kuitenkin, että jonain päivänä vilkaisisin sen jälleen kerran ja kun mietin, mitä kauhuelokuvia arvostelisin lokakuulle, Hohto tuli nopeasti mieleeni. Tilasinkin elokuvan Blu-rayna ja katsoin sen viime lokakuussa halloweenin aikaan. Ja pakkohan se on heti sanoa, että monet ovat oikeassa: Hohto edustaa kauhuelokuvien parhaimmistoa.

Jack Torrance muuttaa työn takia Overlook-hotelliin perheensä kanssa. Lumimyrskyn yllättäessä perhe jää täysin erilleen muusta maailmasta, mikä alkaa vaikuttamaan jokaisen mielenterveyteen.

Jack Nicholson näyttelee Jack Torrancea, joka yrittää saada aikaiseksi kirjaa ja uskoo hotelliin eristäytymisen antavan hänelle kirjoitusrauhan. Häntä ei tosin palkata hotellille kirjoittamaan, vaan talonhoitajaksi talven yli. Siinä puuhassa Jackia ei kuitenkaan ikinä nähdä, vaan hän keskittyy tuijottamaan pelottavan tyhjää paperia. Jackissa itsessään on pelottava puoli, joka alkaa vähitellen nousemaan pintaan, kun eristäytyminen koituu liian kaameaksi. Nicholson on aivan mielettömän hyvä Torrancen roolissa alusta loppuun saakka. Hänen eleensä ja etenkin ilmeensä ovat paikoitellen täysin hulluja, eikä häneltä löydy ainuttakaan heikkoa hetkeä. Nicholson pistää vain kunnolla menemään, mikä sopii lopputulokseen erinomaisesti. Hänen ilmeidensä avulla katsoja voi jatkuvasti ymmärtää, mitä hänen päässään liikkuu, olivat ajatukset sitten kuinka ikäviä tahansa.
     Jackin vaimoa, Wendy Torrancea näyttelee Shelley Duvall, joka on myös erinomainen roolissaan. On ollut jo vuosia tiedossa, että Duvall ja ohjaaja Kubrick eivät tulleet toimeen kuvauksissa, ja että Kubrick kohteli Duvallia huonosti, mikä sai näyttelijän stressaantumaan niin pahasti, että hän tuli oikeasti kipeäksi. On ollut myös puhetta siitä, että Kubrick olisi tehnyt näin, jotta Duvallin esiintyminen vaikuttaisi aidommalta. Jos näin on, niin Kubrick on onnistunut tavoitteessaan, sillä Duvallin näyttelemä paniikki on todella vakuuttavaa. Wendyn ahdistus välittyy hienosti katsojille.
     Myös Jackin ja Wendyn Danny-poikaa näyttelevä Danny Lloyd onnistuu roolissaan. Harmillisen usein lapsinäyttelijät ovat filmeissä heikoin lenkki, mutta Lloyd ei jää aikuisnäyttelijöiden varjoon. Parhaimmillaan hän on kohtauksissa, joissa Danny puhuu Tonylle, jota ei koskaan nähdä elokuvassa. Danny siis itse puhuu Tonyn repliikit erilaisella äänellä, mikä on saatu osuvan karmivaksi. Hahmolla on nimittäin erikoinen kyky "hohtaa" (mistä elokuvan nimikin tulee), jolloin hän voi nähdä ja kokea asioita, joita muut eivät voi.
     Elokuvassa nähdään myös Barry Nelson Overlook-hotellin johtaja Ullmanina, Scatman Crothers kokki Hallorannina, Joe Turkel baarimikko Lloydina ja Philip Stone tarjoilija Gradyna. Hekin suoriutuvat pääasiassa hyvin rooleistaan, mutta harmillisesti isoimmassa roolissa oleva Crothers ei täysin vakuuta. Hänen roolihahmonsa tarkoitus on lähinnä selittää katsojille asioita.

Vaikka Hohto onkin mielestäni yksi parhaista kauhuleffoista koskaan - kenties jopa kaikista paras - ei se tarkoita kuitenkaan sitä, että elokuva olisi pelottavin. Olen nähnyt monia filmejä, jotka ovat saaneet minut jännittämään voimakkaammin, mutta yleisen laatutason puolesta tämä teos pesee niillä leffoilla lattioita. Hohdon kauhu syntyy jatkuvasta piinaavasta tunnelmasta, joka ei kovin usein päästä katsojaansa hengähtämään. Elokuvassa ei ole niinkään kunnollista musiikkia, mutta taustalla kuuluvasta äänimaailmasta on saatu upean ahdistava, ja kun ahdistavat äänet eivät kovin usein hiljene, katsojana jännittää kaiken aikaa jotain pahaa tapahtuvaksi. Leffa ei myöskään käytä äkkisäikäytyksiä, mihin nykypäivän kauhuelokuvat sortuvat, vaan se osaa rakentaa tunnelmaansa paremmin. Filmin rytmitys on aika hidas, mutta koska sen tunnelma on niin hienosti rakennettu, ei elokuva ole koskaan pitkäveteinen. Itse asiassa kyseessä on todella kiehtova teos, sillä siihen on saatu mukaan suurta mysteerisyyttä. Elokuva saattaa olla hyvinkin hämmentävä, sillä se ei tarjoa selkeitä selityksiä, vaan pieniä vihjeitä, joita katsojan täytyy yhdistellä luodakseen järkevän kokonaisuuden. Ja silti leffan lopetuskuva saa katsojan luopumaan kokonaan ideoistaan, sillä ne eivät luultavasti enää olekaan varmoja selityksiä. Pidän todella paljon elokuvan kummallisuudesta ja sen takia Crothersin näyttelemä selittäjähahmo tuntuu hieman oudolta lisäykseltä.

Crothersin lisäksi elokuvasta löytyy pari muutakin erikoisuutta. Muutamassa kohtaa leffa on nimittäin hieman tahattoman koominen, jolloin katsojan reaktiot ovat mitä luultavimmin täysin erilaiset kuin tekijät ovat toivoneet. Koomisuudet tavallaan rikkovat tunnelmaa, mutta samalla niissä on jotain häiriintynyttä ja karmivaa. Erikoinen ratkaisu ovat myös tekstit, jotka ilmestyvät aina välillä ruutuun. Aluksi ne vaikuttavat siltä kuin niiden olisi tarkoitus olla kirjan lukuja, mutta kun yhtäkkiä ruudun täyttää teksti "tiistai", katsojana lähinnä ihmettelee, miksi päivä piti kertoa. Sen jälkeen tekstit ilmoittavatkin päiviä ja lopussa kellonaikoja. Ajan kulumisen olisi voinut esittää jotenkin hienovaraisemmin, mutta tämäkin tyyli tuo mukaan jotain häiriintynyttä. Vaikka mukana on pieniä erikoisuuksia, eivät ne tosissaan haittaa minua. Kyseessä on aika lailla täydellinen mestariteos, joka saa jännittämään koko kestonsa ajan ja joka saa katsojana myös ajattelemaan pitkään, mitä juuri tuli nähtyä? Leffassa on tietty mukana todella ikonisia asioita, kuten hissistä purkautuva veri, karmivat pikkutytöt ja ennen kaikkea "Here's Johnny!" -kohta, joista on selvästi lainailtu kauhuelokuviin vuosien varrella. Harmi vain, ettei lainailusta huolimatta ole onnistuttu saavuttamaan samaa elokuvallista laatua.

En ole tähän mennessä nähnyt Stanley Kubrickilta kuin neljä elokuvaa tämän lisäksi, mutta niistä mitkä olen nähnyt, saattaa Hohto olla oma suosikkini. Vaikka 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey - 1968) ja Kellopeliappelsiini (A Clockwork Orange - 1971) ovat myös mestariteoksia, itse palaan kaikkein mieluiten Hohdon pariin. Tässä Kubrick taitaa tunnelmoinnin mielettömän hyvin. Leikkauksessa parasta antia ovat Dannyn näyt, joiden välähtävät kuvat epämiellyttävistä asioista lisäävät ahdistavaa henkeä.  Elokuva on kuvattu huikeasti. Tämä on yksi ensimmäisistä leffoista, joissa hyödynnettiin Steadicam-kameraa, jonka avulla kuvaaja kykenee kulkemaan todella nopeasti, eikä kuva heilu, sillä kameraa pitelevä laite pitää sen kaiken aikaa vakaana. Kameraa on hyödynnetty upeasti läpi leffan - etenkin pitkissä kuvissa, joissa kamera seuraa kävelevää (tai Dannyn tapauksessa kolmipyörällä kulkevaa) hahmoa. Tyyli lisää jännittävyyttä, sillä siitä tulee helposti sellainen tunne, että joku seuraisi hahmoa. Hotellin mutkittelevilla käytävillä kuvaustyyli saa myös jännittämään, mitä seuraavan kulman takaa paljastuu... Alun ilmakuvatkin ovat näyttäviä ja kirveen iskuja seuraavat kuvat ovat hämmästyttävän tarkkoja. Hotellin lavasteet ovat erittäin tyylikkäät ja valaisu on onnistunutta varsinkin loppuhuipennuksessa.

Hohdosta on olemassa kolme erilaista versiota. Ensimmäisessä versiossa oli mukana parin minuutin mittainen epilogi, mutta Kubrick päätti poistaa sen, kun leffa oli pyörinyt teattereissa vasta viikon, jolloin syntyi toinen versio, jota myydään Yhdysvalloissa. Euroopassa myydään yli kaksikymmentä minuuttia lyhyempää versiota, jota varten on tiivistetty kohtauksia ja leikattu joitain hetkiä kokonaan pois. Nyt katsoin Euroopassa myytävän version, mutta hämmästyksekseni olen nähnyt Yhdysvalloissa julkaistun version. Tajusin sen siitä, kun tällä kertaa lopusta puuttui kokonaan kohtaus täynnä luurankoja ja hämähäkinseittejä, jonka uudelleennäkemistä odotin.

Yhteenveto: Hohto on mestarillinen filmi ja yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuelokuvista - tämä saattaa jopa olla suosikkini! Erityisen pelottava se ei ole, mutta mukaan on luotu niin loistavan piinaava tunnelma, että teos saa katsojan jännittämään lähes koko ajan. Kuvaustyyli joka tuntuu siltä kuin joku seuraisi hahmoa, välähdysnäyt joita Danny kokee, ahdistava äänimaailma, sekä tietty hieno näytteleminen tarjoavat todella pitkiä osioita, jolloin katsojana ei kykene hengähtämään, sillä kaiken aikaa jännittää, mitä seuraavaksi tapahtuu. Jack Nicholson on tosiaan huikea pääroolissa, minkä lisäksi myös Shelley Duvall ja Danny Lloyd ovat fantastisia. Scatman Crothersin hahmo on paikoitellen hieman tönkkö lisäys, sillä hän selittää vähän liikaakin asioita. Leffa sisältää muutamia pienen pieniä ongelmia, mutta se on silti aika lailla täydellinen elokuva, jonka näkemistä suosittelen kaikille. Suosittelen Hohtoa etenkin sen klassikkoaseman vuoksi, sillä se on muokannut taidokkaasti kauhuleffakulttuuria. Herkimmille elokuva voi aiheuttaa painajaisia, mutta etenkin kauhufaneille se on pakkokatsottavaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 17.11.2017 - Muokattu 15.9.2019
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Shining, 1980, Warner Bros. Pictures, Hawk Films, Peregrine, Producers Circle

Arvostelu: Friday the 13th / Perjantai 13. (1980)

FRIDAY THE 13TH (1980)

PERJANTAI 13.

Ohjaus: Sean S. Cunningham
Pääosissa: Adrienne King, Kevin Bacon, Laurie Bartram, Harry Crosby, Mark Nelson, Jeannine Taylor, Robbi Morgan ja Betsy Palmer
Genre: kauhu, jännitys
Kesto: 1 tunti 35 minuuttia
Ikäraja: 18

Friday the 13th (1980-) on yksi tunnetuimmista kauhuelokuvasarjoista. Vaikka ei olisi nähnytkään elokuvia, silti luultavasti tunnistaa sarjan ikonisen lätkämaskia käyttävän murhaaja Jason Voorheesin. Sarjaan kuuluu nyt jopa kaksitoista elokuvaa ja kolmastoista on tulossa loppuvuodesta 2017. Sen piti ilmestyä tammikuussa, mutta jostain syystä elokuvan julkaisua siirrettiin lähes vuodella eteenpäin. Itse olen nähnyt sarjasta vain uusintaversion Friday the 13th (2009) ja Freddy vs. Jasonin (2003), jossa sarja yhdistetään A Nightmare on Elm Streetin (1984-) maailmaan. Kun olin arvostellut uusintaversion viime vuonna perjantaina 13. toukokuuta, päätin, että arvostelen seuraavana perjantai 13. päivänä sarjan aloittaneen elokuvan vuodelta 1980. Pitkään mietin, mistä saisin elokuvan käsiini ja olin huojentunut, kun se ilmestyi Netflixin tarjontaan viime syksynä. Kun elokuva alunperin ilmestyi, se oli Suomessa kokonaan kielletty raakuutensa takia. Vuosien varrella elokuvalle on noussut klassikkomaine kauhuelokuvien keskuudessa ja mielenkiinnolla katsoin alkuperäisen Friday the 13th -elokuvan noin viikkoa ennen itse oikeaa päivämäärää.

Joukko nuoria saapuu mökkeilemään Crystal Laken leirille, jolla on synkkä maine hukkumistapauksen ja murhan takia. Eipä aikaakaan, kun nuoret huomaavat, että paikassa tapahtuu murhia edelleen.

Nuorten joukkoon kuuluvat Alice (Adrienne King), Bill (Harry Crosby), Brenda (Laurie Bartram), Jack (Kevin Bacon), Marcie (Jeannine Taylor) ja Ned (Mark Nelson). Hahmoja on paikoitellen vaikea erottaa toisistaan, eikä heillä ole erityisesti kunnon luonteenpiirteitä. Ned erottuu joukosta ollessaan ylivilkas ja Jack erottuu hieman inhottavana naistenmiehenä... ja koska häntä näyttelee Kevin Bacon. Pääasiassa pojat ovat elokuvassa stereotypisesti rohkeampia ja rennompia, kun taas tytöt alkavat panikoida ja kirkua, kun jotain pahaa tapahtuu. Oikeassa elämässähän kaikki kirkuisivat ja panikoisivat. Hahmoista vain pari jää mieleen elokuvan jälkeen, mutta kun he eivät vakuuta erityisemmin elokuvan aikana, ei heidän kohtaloillaan ole katsojalle oikeastaan mitään väliä. Elokuva joka tapauksessa yrittää tehdä nuorten listimisestä viihdettä, joten turha siinä on tunteikkaaksi heittäytyä. Näyttelijäntyö ei ole kenenkään kohdalla kovin kummoista.
     Muita hahmoja elokuvassa ovat mm. Crystal Lakea etsivä Annie (Robbi Morgan), kylähullu Ralph (Walt Gorney), leiriä kunnostava Steve (Peter Brouwer) ja hukkuneen pojan äiti (Betsy Palmer).

Vaikka tunnetuin hahmo koko sarjassa on Jason Voorhees, joka lahtaa teinejä jättiveitsellään ja piilottaa epämuodostuneen pärstänsä jääkiekkonaamion taakse, tässä elokuvassa hahmo ei esiinny lähes lainkaan. Onkin erikoista, että sarjan isoin hahmo ei ole mukana sarjan avausosassa. Hänet kyllä mainitaan pariin otteeseen, mutta paikoitellen jopa unohtaa katsovansa Friday the 13th -elokuvaa, kun Jasonia ei näy. Tietenkin pitää ottaa huomioon, että kun elokuva ilmestyi, hahmo ei ollut tuttu, eikä hänen puuttumisensa ollut outoa. Nykypäivänä katsottuna se on hämmentävää ja pakko sanoa, että uskoisin elokuvan olevan parempi, jos siinä olisi Jason murhaajana. Tässä tappajaa nimittäin salaillaan loppuhuipennusta varten ja tappokohtauksissa tapahtumat näytetään joko murhaajan näkökulmasta tai jotenkin siten, ettei tappajasta paljastu muuta kuin kädet ja murhaväline. Vaikka tappokohtauksissa onkin sitä hurmetta, minkä takia ihmiset luultavasti pistävät tämän pyörimään, kohtaukset ovat niin tönkösti toteutettuja, ettei niitä jaksa erityisemmin katsella. Ymmärrän kyllä, että monille 1980-luvun nuorille tämä toimii, jos he näkivät sen lapsina esimerkiksi oven raosta, kun vanhemmat katsoivat elokuvaa ja tiesivät, ettei se ollut sallittua. Pelottavien kohtauksien lisäksi jännitti jäävänsä kiinni leffan katselemisesta. Nykypäivänä elokuvan pelottelut eivät toimi - paitsi herkimmille - eikä nykynuoriso varmasti saa tästä oikein mitään irti. Itse en ainakaan saanut.

Friday the 13th on parhaat päivänsä nähnyt elokuva ja sen sijaan, että katsoja kokisi pelkoa elokuvan aikana, leffa vain lähinnä puuduttaa. Se on tylsä ja tuntuu kestävän yli kaksi tuntia, vaikka onkin vain puolitoistatuntinen pätkä. Tarinan olisi saanut helposti kerrottua lyhyemmässäkin ajassa, minkä esimerkiksi vuoden 2009 versio osoittaa. Siinä tarina ehditään kertoa tavallaan jopa kaksi kertaa. Ja siinä nuoria jahtaa Jason Voorhees, eikä jokin mitä ei näytetä lähes lainkaan. Hahmojen kohtalo ei kiinnosta katsojaa pätkääkään, jolloin lähinnä vain turhautuneena toivoisi, että kaikki heittäisivät jo veivinsä, potkaisisivat tyhjää ja päästäisivät kylmät pierunsa. Kun elokuva on päättynyt, niin paljoa ei jää käteen. Jatkoa povataan viimeisten minuuttien aikana ja sitähän ilmestyi, kuten tiedetään. Loppuvuodesta ilmestyy uusi versio elokuvasta, mutta ehkä vuonna 2018 huhtikuussa perjantai 13. päivä arvostelen elokuvan Friday the 13th Part 2 (1981), jos se vaikka olisi parempi. Siinä ainakin on vihdoin Jason.

Elokuvan on ohjannut Sean S. Cunningham, joka oli tätä ennen ohjannut mm. komediat Here Come the Tigers (1978) ja Manny's Orphans (1978). Cunningham toimi myös tuottajana ja loi tarinan elokuvalle. Toimiva ideahan Friday the 13th -elokuvassa on, mutta lopputulos ei tunnu toimivan. Kuvaus ei ole mitä parhaimmasta päästä ja kamera heiluu usein liikaa. Leikkaus on sujuvaa, vaikka tönkköjäkin leikkauksia on mukana. Maskeeraukset ovat ihan hyviä, esimerkiksi kirves naamassa ja piikki kaulassa ovat toimivasti toteutettuja. Äänitys on paikoitellen heikkoa, eivätkä äänitehosteet ole kummoisia. Musiikkina kuullaan mm. tietysti elokuvan tunnuskappale, jossa kuiskataan "Ki-ki-ki-ma-ma-ma", joka on jännittävintä koko elokuvassa.

Yhteenveto: Friday the 13th on todella tylsä kauhuelokuva. Kauhuksi sitä on tavallaan vaikea laskea, sillä se ei millään lailla pelota. Murhaajamysteeri ei ole kovin toimivasti toteutettu ja mieluummin katsoisi Jason Voorheesia jättiveitsensä kanssa. Hahmot ovat unohdettavia ja aika persoonattomia, eivätkä heidän näyttelijänsä ole kummoisia. Maskeeraukset ovat sentään toimivia. Kuvaus on paikoitellen hirveää. Idea on hyvä ja tästähän se monien tuntema kauhuleffasarja alkoi, mutta voisi se aloitus olla huomattavasti parempi. Nykynuorille en tätä suosittele ja ne, joille tätä voisi suositella, ovat tämän luultavasti jo katsoneet. Voihan Friday the 13th tietysti jännittää perheen pienimpiä, mutta heidän ei kuuluisi vielä katsoa tällaisia elokuvia. Toivottavasti Friday the 13th Part 2 olisi parempi... se sitten varmaan joskus vuoden päästä. Joka tapauksessa hyvää perjantai 13. päivää kaikille! Olkoon se helpompi kuin tämän elokuvan nuorilla.

Kirjoittanut: Joonatan, 8.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.nitehawkcinema.com
Friday the 13th, 1980, Paramount Pictures, Warner Bros. Pictures, Georgetown Productions Inc., Sean S. Cunningham Films

Arvostelu: Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku (Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back - 1980)

TÄHTIEN SOTA: EPISODI V - IMPERIUMIN VASTAISKU

STAR WARS: EPISODE V - THE EMPIRE STRIKES BACK

Ohjaus: Irvin Kershner
Pääosissa: Mark Hamill, Harrison Ford, Carrie Fisher, Anthony Daniels, Kenny Baker, Peter Mayhew, Frank Oz, Billy Dee Williams, Alec Guinness, Ian McDiarmid ja James Earl Jones
Genre: scifi, seikkailu
Kesto: 2 tuntia 7 minuuttia
Ikäraja: 12

Kauan sitten, kaukaisessa galaksissa...

Tähtien sota: Episodi IV - Uusi toivo (Star Wars: Episode IV - A New Hope - 1977) oli hitti - siis aivan järjetön hitti - joten tietenkin George Lucasille tuli mahdollisuus jatkaa saagaansa. Lucas oli saanut hermoromahduksen edellistä osaa tehdessä, joten hän ei palannut ohjaamaan jatkoa, vaan tilalle tuli Irvin Kershner. Lucas oli silti tietenkin taustalla katsomassa, että elokuvasta tulee sellainen, kuin hän haluaa. Vuonna 1980 ilmestynyt Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku räjäytti jälleen kaikkien tajunnat. Etenkin elokuvan suuri käänne ja "cliffhanger"-loppu tuntui olevan maailmaa muuttava. Tähtien sota on yksi niistä sarjoista, joita olen nähnyt niin pienenä, etten edes muista ensimmäistä näkemiskertaa. 22.4. kauppoihin tulevaa Star Wars: The Force Awakensia (2015) varten pitää tietenkin valmistautua ja käydä läpi koko aiempi saaga. Se pitää tietysti tehdä siinä järjestyksessä, missä elokuvat ovat alunperin ilmestyneet.

Kuolemantähden tuhouduttua kapinalliset ovat lähteneet pakosalle kylmälle Hoth-planeetalle. Samaan aikaan mahtava Imperiumi, johtajanaan Darth Vader, jahtaa kapinallisia ympäri galaksia. Luke Skywalker jatkaa koulutustaan, kun Obi-Wanin henki lähettää hänet vanhan jedimestarinsa Yodan luokse.

Mark Hamillin esittämä Luke Skywalker alkaa muuttua kunnolla elokuvan sankariksi ja on kiehtovaa seurata hänen matkaansa Voiman polulla. Hamill vetää jälleen erittäin hyvän suorituksen, eikä hahmo ole enää lainkaan ärsyttävä kuten edellisen filmin alussa.
     Harrison Fordin Han Solo pysyy ylimielisenä ääliönä, joka kuitenkin näyttää elokuvan kuluessa aitoja tunteita, jotka tuovat hahmoon lisää sisältöä.

Carrie Fisherin näyttelemä prinsessa Leia pääsee paremmin esille tässä osassa. Hahmo pääsee myös toimintaan ja käyttämään aseita, joten hän ei ole enää perinteikkäämpi "neito pulassa" -hahmo. Hassua kyllä, että hän on ainoa naishahmo koko elokuvassa (jos ei siis laske mukaan taustalla Cloud Cityssä esiintyviä nimettömiä ja repliikittömiä naisavustajia). Hanin ja Leian yhteiset kohtaukset ovat hyviä ja omalla tavallaan jopa koomisia. Heidän kemiansa on uskottavaa. Tällä kertaa kaikki hahmot osaavat lausua Leian nimen oikein.
     Tietenkin mukana ovat droidit C-3PO ja R2-D2. Hahmot joutuvat erilleen elokuvassa, mikä on hyvä ratkaisu, sillä edellisessä osassa hahmot olivat kuin paita ja peppu. R2-D2 päätyy Luken mukana Dagobahille, kun taas C-3PO matkaa Hanin, Leian ja Chewbaccan kanssa. C-3PO:n ainoa tehtävä elokuvassa tuntuu olevan kertoa muille, mitkä ovat onnistumisen mahdollisuudet ja kritisoida kaikkien toimintaa, mikä tekee hahmosta hyvin nopeasti ärsyttävän. Edellisen osan tapaan C-3PO:ta esittää Anthony Daniels ja R2-D2:n sisällä toimii Kenny Baker.
     Jälleen kerran Han Solon mukana on wookiee Chewbacca. Peter Mayhew jatkaa karvaturrihahmon roolissa. Chewbaccakin pääsee hieman enemmän esille, mutta hahmo tuntuu silti oikeastaan vain roikkuvan mukana.
     Ensimmäisenä ja parhaimpana lisäyksenä hahmogalleriaan on jedimestari Yoda. Yoda on vihreä, pienikokoinen, suippokorvainen ja oudoin lauserakentein puhuva olento, joka on asunut suoplaneetalla vuosikausia. Tässä elokuvassa ei paljasteta, miksi hahmo asuu Dagobahilla. Yoda on nukke, jonka äänenä ja liikuttajana toimii Frank Oz. Yoda on erittäin hyvin luotu hahmo ja suurimmaksi osaksi ruutuajastaan Yoda tuntuu edelleen todelliselta. Kyseessä on luultavimmin parhaiten tehtyä nukkeanimaatiota live action -elokuvassa, mitä olen nähnyt.
     Toisena merkittävänä uutena hahmona on Billy Dee Williamsin näyttelemä Lando Calrissian. Lando on myös hyvä lisäys sarjaan, vaikka aluksi hahmo hieman ärsyttääkin, kun ei ole oikein varma, että kenen puolella hän on.

Kolmas uutuus on palkkionmetsästäjä Boba Fett. Bobaa esittää Jeremy Bulloch, mutta hänen ääneksi on uudemmissa versioissa vaihdettu Tähtien sota: Episodi II - Kloonien hyökkäyksessä (Star Wars: Episode II - Attack of the Clones - 2002) Jango Fettina tuttu Temuera Morrison. Harmi, ettei hahmo pääse paljoa toimimaan, sillä hän on todella mielenkiintoinen uusi pahis.
     Darth Vader jatkaa olemistaan elokuvahistorian yhtenä parhaimmista pahishahmoista. Hahmo on tuotu isompaan rooliin, mikä varmasti miellyttää kaikkia. Jos Imperiumissa haluaa saada ylennyksen, niin kannattaa vain toivoa, että oma pomo möhlii, sillä Vader pitää huolta, että pomon paikka vapautuu hetkessä. Vaderin hengitys on edelleen hahmon täydellistävä tekijä. Hänen olemuksensa ja liikkeensä tuntuvat tarkemmin mietityiltä kuin edellisessä osassa, mikä on hyvä. Darth Vaderia näyttelee yhä David Prowse ja äänenä jatkaa James Earl Jones, jonka jo Uuden toivon arvostelussani kehuin melkein maasta taivaisiin - tai toisiin galakseihin... Elokuvan lopetus tuo hahmoon sisältöä lisää, mikä muuttaa katsojan käsitystä hahmosta. Vaderin oma "pomo", eli Keisari näytetään myös elokuvassa pikaisesti. Keisaria esittää Ian McDiarmid (siis uudemmissa versioissa elokuvasta).
     Alec Guinnessin Obi-Wan Kenobi on mukana, vaikka hahmo kuolikin edellisessä osassa. Obi-Wanin haamu tai jokin Voima-kummitus ohjeistaa Luken Yodan luo ja antaa yleisestikin käytännöllisiä neuvojaan.

Imperiumin vastaisku on erittäin esimerkillinen trilogian toinen osa. Edellinen elokuva loppui hyvisten voittoon, joten tämä elokuva taas menee sillä lailla, että hyvikset ovat kaiken aikaa alakynnessä. Vaikka edellisessä osassa Imperiumilla oli käytössään Kuolemantähti, niin tuntuu, että Imperiumi on tässä elokuvassa uhkaavampi ja he vaikuttavatkin ylivoimaisilta läpi elokuvan. Trilogian toinen osa jää tietenkin pahasti kesken, jotta katsojat janoaisivat lisää ja jotta kolmas osa saavuttaisi samat, ellei jopa korkeammatkin katsojaluvut.

Fanien kesken on yleinen kysymys, joka minultakin on muutamaan otteeseen kysytty: "Kumpi on parempi; Uusi toivo vai Imperiumin vastaisku?" Itse en oikein tiedä, kummasta pidän enemmän. Molemmat ovat mestariteoksia ja viiden tähden klassikoita. Suunnilleen joka katselukerralla mielipiteeni vaihtuu siitä, kumpaa suosin, joten itse sanoisin, että molemmat ovat yhtä hyviä.

Imperiumin vastaisku laajentaa Tähtien sodan maailmaa. Jäinen Hoth on hyvä kontrasti kuumalle aavikkoplaneetta Tatooinelle, joka aloitti edellisen osan. Hyinen planeetta, sen otukset ja siellä käytävä taistelu ovat erittäin hyvä tapa aloittaa jatko-osa. Dagobah-planeetta, jolla Yoda asustaa, on myös toimiva uutuus, ollessaan kokonaan suon peitossa. Sumuinen, ötököitä ja matelioita pursuava suoplaneetta on saatu hyvin todellisen oloiseksi ja se on ehdottomasti paikka, missä ei tekisi mieli käydä koskaan visiitillä. Myös planeetta Bespin on hyvä lisäys, sillä siellä ei näytetä maankamaraa ollenkaan, vaan tapahtumat sijoittuvat pilvissä leijuvaan Cloud Cityyn. Lavasteet ovat erittäin onnistuneet, vaikkakin Cloud Cityn taustat näyttävät välillä liikaa maalauksilta.

Tässä elokuvassa on toimivia taisteluita. Heti alussa käydään taistoa Hothilla, mihin on yhdistetty onnistuneesti maan päällä ja ilmassa käytävää taistelua. Takaa-ajo asteroidikentän läpi on erittäin hieno toimintaosuus ja se näyttää nykypäivän kriteereillä yhä hyvältä. Parasta antia taisteluiden osalta on kuitenkin lopun valomiekkaskabailu. Edellisen elokuvan "Obi-Wan vastaan Darth Vader" tuntui enemmän vain nololta, hahmojen heiluttaessa miekkojaan kömpelösti. Tässä valomiekkataisteluun on saatu vauhtia ja enemmän liikettä. Taistelu myös etenee paikasta toiseen, eikä vain tapahdu yhdellä käytävällä.

Kuten jo alussa sanoin, niin Lucasin hermoromahduksen jälkeen Irvin Kershner tuli ohjaamaan jatko-osan. Kershnerin muita tunnettuja elokuvaohjauksia ovat esimerkiksi epävirallinen James Bond -elokuva Älä kieltäydy kahdesti (Never Say Never Again - 1983) ja RoboCop 2 (1990). Kershner ja Lucas eivät olleet käsittääkseni aivan yhteisymmärryksessä elokuvasta, sillä Lucas halusi vain luoda spektaakkelin, kun taas Kershner halusi keskittyä tarinaan. Lopputulos oli kuitenkin onnistunut ja Imperiumin vastaiskusta tuli toimiva tarinaan perustuva elokuva, joka kuitenkin tuntuu spektaakkelilta. Suuria kohtauksia riittää, sekä eeppisyyttä, mutta suurimmassa roolissa ovat silti hahmot ja niiden koettelemukset elokuvan kulkiessa eteenpäin.

Imperiumin vastaisku on hyvin kuvattu elokuva. Suurimmaksi osaksi kuva pysyy tarkkana ja tämäkin saagan osa sisältää hölmöjä siirtymäleikkauksia. Kuten tavallista, myös tähän Star Warsiin on tehty jälkikäteen lisäyksiä. Blu-ray -versioon (jonka itse katsoin arvostelua varten) tehdyt muutokset ovat hyvin pieniä ja enemmänkin hienosäätöjä. Esimerkiksi kun Luke ja R2-D2 ovat matkalla Dagobahiin, niin R2-D2:n siniset paneelit olivat aiemmin mustia kohtauksessa, mutta nyt ne on korjattu sinisiksi. Äänimaailma on todella kiehtova elokuvassa ja hyvin samanlainen kuin Uudessa toivossa.

Kuten tavallista, niin Tähtien sodan musiikista vastaa John Williams. Williams on jälleen pistänyt parastaan säveltäessään Imperiumin vastaiskun musiikkia. Toimintakohtausten rallatukset tuovat kunnon tuntuman kohtauksiin. Mukana on myös hieman "hempeämpää", eli niin sanottua rakkausteemamusiikkia. Parasta antia on kuitenkin mahtipontinen/eeppinen/täydellinen "The Imperial March", eli se mistä monet puhuvat Darth Vaderin teemamusiikkina.

Elokuvan tehosteet ovat suurimmaksi osaksi kestäneet aikaa. Jotkut green screen -kohdat, etenkin Hothin taistelussa, näkyvät selvästi, muttei liian häritsevästi. Heikointa tehosteiltaan on tauntaun-ratsun nukketoteutus. Tauntaun näyttää laajakuvissa todella epäaidolta ja siitä näkee selvästi, että kyseessä on nukke. Lähikuvissa toteutus ei ole niin häiritsevää. Aiemmin mainittu asteroidikentän läpi kulkeva takaa-ajo näyttää yhä todella hyvältä. Hologrammit näyttävät hieman kömpelöiltä.

Kuten jo aiemmin sanoin, lopun cliffhanger tuntui muuttavan maailmaa. Tämä kappale tulee sisältämään SPOILEREITA koko elokuvasta, joten jos et ole nähnyt Imperiumin vastaiskua, niin hyppää suoraan Blu-ray -osioon. Han Solo pistetään jäihin (vaikka Harrison Ford itse toivoi hahmon kuolevan) ja Luke menettää kätensä. Isoin juttu lopussa on kuitenkin Darth Vaderin suuri paljastus Lukelle: "Olen isäsi." Onneksi elokuva ilmestyi 80-luvulla, sillä nykypäivänä asia olisi samantien paljastettu internetissä. Lause on muuttunut legendaariseksi ja yhdeksi tunnetuimmista repliikeistä elokuvahistoriassa. Tämä paljastus pidettiin myös työryhmältä salassa, mikä on mielestäni erittäin mielenkiintoinen ratkaisu, joka tietenkin tarjosi työryhmänkin jäsenille tilaisuuden kokea odottamattoman lopetuksen. Paljastus on täydellinen tapa päättää elokuva, sillä se lisää katsojan kysymyksiä ja halua nähdä jatkoa. Nykypäivänä tällaiset suuret paljastukset ovatkin niin muotia, etteivät ne tunnu enää niin isoilta asioilta.

Blu-rayn kuvanlaatu on erinomainen, etenkin kun ottaa huomioon, että kyseessä on elokuva vuodelta 1980. 9-levyisellä Blu-ray -julkaisulla Imperiumin vastaisku on levyllä viisi ja elokuvan lisämateriaalit ovat levyllä kahdeksan. Samalla levyllä ovat myös Episodi IV - Uuden toivon ja Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun (Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi - 1983) extrat. Lisämateriaalina on neljään osioon jaettuja poistettuja kohtauksia, haastatteluita, gallerioita ja yleiskatsauksia. Nämä neljä osiota ovat nimeltään "Hoth", "Dagobah", "Pursued by the Imperial Fleet" ja "Cloud City". Lisämateriaali ei sisällä suomenkielistä tekstitystä.

Yhteenveto: Tähtien sota: Episodi V - Imperiumin vastaisku on aivan mestarillinen elokuva. Se on yhtä hyvä, ellei jopa parempi kuin edeltäjänsä ja nousee yhdeksi parhaista jatko-osista ikinä. Se syventää Tähtien sodan maailmaa ja hahmoja, ja tuo mukaan uutta. Se on synkempi, mutta mukana on myös huumoria. Etenkin Yoda on aluksi todella huvittava veitikka. Elokuva oli valittu yleisöäänestyksellä Empire Magazinessa joskus kaikkien aikojen parhaaksi elokuvaksi. Se kertoo jo paljon elokuvan vaikutuksesta maailmaan. Vaikka tiedän, miten elokuva päättyy, sen lopetus saa minut silti haluamaan nähdä, miten trilogia päättyy (vaikka tiedän toki senkin). Suosittelen Imperiumin vastaiskua todella paljon kaikille. Jonkin sortin Tähtien sota -nörttinä katsoin elokuvan Darth Vader -pipo päässäni. Palataan huomenna asiaan trilogian päätösosan, Tähtien sota: Episodi VI - Jedin paluun kanssa. Olkoon Voima kanssanne!

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.4.2016 - Muokattu 1.4.2018
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.starwars.wikia.com
Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back, 1980, Lucasfilm Ltd