Arvostelu: Vaihtokaupat (Trading Places - 1983)

VAIHTOKAUPAT

TRADING PLACES

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Dan Aykroyd, Eddie Murphy, Ralph Bellamy, Don Ameche, Denholm Elliott, Jamie Lee Curtis, Kristin Holby, Paul Gleason ja Robert Curtis-Brown

Genre: komedia

Kesto: 1 tunti 56 minuuttia

Ikäraja: 7

Trading Places, eli suomalaisittain Vaihtokaupat on Dan Aykroydin ja Eddie Murphyn tähdittämä komediaelokuva. 1980-luvun alussa käsikirjoittaja Timothy Harrisilla oli tapana pelata tennistä kahden varakkaan ja keskenään kilpailevan veljeksen kanssa. Seuratessaan juonittelevien miesten vedonlyöntejä muiden kustannuksella, Harris tuli siihen tulokseen, että he olivat kamalia ihmisiä ja että heidän kaltaisten ihmisten ympärille voisi rakentaa hyvän elokuvan. Hän esitteli ideansa kirjoittajakaverilleen Herschel Weingrodille, joka innostui ja kaksikko ryhtyi työstämään käsikirjoitusta. Paramount Pictures hankki aluksi työnimeä "Black and White" kantaneen tekstin ja John Landis pestattiin ohjaajaksi, joka tykästyi tekstiin, mutta vaati elokuvan nimen vaihtamista. Aluksi päärooleihin haluttiin Richard Pryor ja Gene Wilder, mutta Pryorin loukkaannuttua vakavasti huumeidenkäytön takia, hänet korvattiin Eddie Murphyllä ja Wilderin tilalle taas valittiin Dan Aykroyd, Landisin ystävä ja aiemman hittileffan The Blues Brothersin (1980) tähti. Kuvaukset käynnistyivät joulukuussa 1982 ja lopulta Vaihtokaupat sai maailmanensi-iltansa 7. kesäkuuta 1983 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden kehuma jättihitti, joka sai parhaan musiikin Oscar-ehdokkuuden, parhaan komediaelokuvan ja miespääosan Golden Globe -ehdokkuudet, sekä voitti parhaan miessivuosan ja naissivuosan BAFTA-palkinnot. Nykyään Vaihtokauppoja pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaimmista komediaelokuvista, vaikka samalla se onkin vuosien varrella herättänyt kritiikkiä muun muassa blackfacen käytöstä yhdessä kohtauksessa. Itse näin Vaihtokaupat ensi kertaa joskus lapsena ja pidin leffasta. Olen tainnut katsoa elokuvan uudelleenkin, mutta viime kerrasta on kulunut jo useita vuosia. Nyt kun huomasin Vaihtokauppojen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Ökyrikkaat bisnesmiehet, Duken veljekset ovat eri mieltä siitä, johtuuko ihmisen käytös luonnosta vai kasvatuksesta. He ottavatkin kohteekseen rehdin ja ansiokkaan työntekijänsä, sekä kadulla asuvan huijarin ja keplottelevat nämä vaihtamaan paikkoja.

Ralph Bellamy ja Don Ameche näyttelevät Duken veljeksiä, Randolphia ja Mortimeria, jotka pyörittävät erittäin menestyksekästä bisnestä erilaisten hyödykkeiden, kuten viljan, kullan ja jopa appelsiinimehun välittäjinä. Randolph ja Mortimer ovat niljakkaita, rahanahneita mulkvisteja ja rasisteja, jotka nostavat itsensä kaikkien muiden yläpuolelle. Välillä he eivät kestä korkean asemansa jakamista ja päättävätkin testata toisiaan erilaisilla vedonlyönneillä. Tällä kertaa veljet päätyvät väittelemään siitä, mikä määrää ihmisen käytöstä; biologia ja geenit, vai kulttuuri ja kasvatus? He päättävätkin testata tätä kahdella eri aseman omaavalla ja eri taustoista tulevalla henkilöllä, Dan Aykroydin näyttelemällä varakkaalla toimitusjohtajalla Louis Winthorpe III:lla ja Eddie Murphyn esittämällä katujen kasvatilla, ihmisiä huijaavalla Billy Ray Valentinella. Louisilta riisutaan rahat ja status, kun taas Billylle annetaan mahdollisuus kokea rikkaan elämää. Bellamy ja Ameche ovat erinomaiset inhottavien bisnesmiesten osissa, mutta elokuvan todelliset tähdet ovat tuohon aikoihin lähinnä Saturday Night Live -ohjelmasta (1975-) tunnetut koomikot Aykroyd ja Murphy, jotka tekisivät isoimmat hittinsä, Ghostbusters - haamujengin (Ghostbusters - 1984) ja Beverly Hills kytän (Beverly Hills Cop - 1984) vuotta myöhemmin. Aykroyd tulkitsee yllättävänkin vahvasti rehtiä ja snobia Louista, jonka elämä pakotetaan syöksykierteeseen. Murphy varastaa show'n hölösuisena Billynä, joka kiskaistaan kadulta limusiinin kyytiin ja löytää itsensä omasta kartanostaan ison mammonamäärän kanssa.

Elokuvassa nähdään myös Denholm Elliott Louisin hovimestarina Colemanina, Kristin Holby Louisin kihlattuna Penelopena, sekä kauhuleffoilla, kuten Halloween - naamioiden yö (Halloween - 1978) kuuluisaksi noussut Jamie Lee Curtis prostituoituna Opheliana, joka päättää auttaa Louista saamaan vanhan elämänsä takaisin. Sivunäyttelijät hoitavat hommansa myös hyvin. Elliott istuu hyvin selän takana silmiään pyörittelevän hovimestarin osaan, Holby on pätevä kultalusikka suussa syntyneenä Penelopena ja Curtis näytti ensi kertaa todelliset lahjansa Ophelian roolissa. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat myös bongata näyttelijä Jim Belushin, Tähtien sota -elokuvissa (Star Wars - 1977-) jedimestari Yodaa esittäneen Frank Ozin, sekä myöhemmin muun muassa Breaking Bad -televisiosarjassa (2008-2013) esiintyneen Giancarlo Espositon yhdestä ensimmäisistä elokuvarooleistaan.

Kuten alussa kerroin, Vaihtokaupat oli ilmestyessään kehuttu komedia ja vaikka sitä nykyään pidetäänkin yhtenä lajityyppinsä parhaimmista, on elokuva ollut myös kovan kritiikin kohde. N-sanan käyttö ja eritoten loppupään junakohtaus hyvin kärkkäiden stereotypioiden ja jopa blackfacen käytön kera saavat kohottelemaan kulmia. Valveutuneemmat uudemmat sukupolvet varmasti verottavat leffaa näistä syistä. Vaikka junakohtaus on ajoittain vaivaannuttavaa katseltavaa (joskin siitä löytyy myös todella hauskat juttunsa), sanoisin muun elokuvan sen ympärillä olevan erittäin hyvä - sanoisinpa jopa että loistava. Muutamien heikommin vanhentuneiden hetkien ja vitsien ympäriltä löytyy paljon todella hauskoja ja ennen kaikkea todella oivaltavia juttuja, joiden ansiosta Vaihtokaupat on ehdottomasti ansainnut asemansa kaikkien aikojen parhaimpien komediaelokuvien joukosta.

Elokuvan tarinassa hyödynnetään nokkelasti ja moderniin maailmaan päivitettynä Mark Twainin klassikkokirjaa Prinssi ja kerjäläispoika (The Prince and the Pauper - 1881), jossa varakas prinssi ja katujen kerjäläinen vaihtavat paikkoja 1500-luvun Lontoossa. Vaihtokaupoissa tämä, noh, vaihtokauppa ei tosin tapahdu vaihdon tekevien omasta aloitteesta, vaan rikkaiden vanhojen valkoisten miesten toimesta. Leffa sisältääkin paljon yhteiskunnallista satiiria ja kommentaaria esimerkiksi yhteiskunta- ja luokkaerottelusta, sekä rikkaiden korruptoituneesta asemasta kapitalistisessa maailmassa. Elokuvan voi katsoa ihan vain hassuna hömppäviihteenä (joka tosin uiskentelee pariin otteeseen yllättävän synkissäkin vesissä Louisin tarinan puolesta), mutta katselukokemus on rikkaampi, kun älyää pohtia filmin sanomaa ja teemoja. Jo näiden avulla elokuva erottuu edukseen puhtaasti pöljien rainojen keskeltä, mitä auttaa myös se, kuinka valloittavan hyviä Aykroyd ja Murphy ovat rooleissaan, kuinka sulavasti ja koukuttavasti tarinan kuljetus etenee ja toki kuinka hauska filmi onkaan kyseessä. Kaikki johtaa onnistuneeseen - joskin pörssijutuista mitään tietämättömille hieman vaikeaselkoiseen - finaaliin.

Elokuvan on ohjannut John Landis, joka oli tuohon aikaan tunnettu The Blues Brothersin lisäksi kauhukomediasta Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981). Hän oli myös vastikään joutunut vaikeaan asemaan, Hämärän pelottavat varjot -elokuvan (Twilight Zone: The Movie - 1983) kuvauksissa tapahtuneen helikopterionnettomuuden takia, jossa kolme näyttelijää menehtyivät ja Landis sai syytteen kuolemantuottamuksesta, josta hänet kuitenkin vapautettiin oikeuskäsittelyn myötä muutamaa vuotta myöhemmin. Landisin työ Vaihtokaupoissa on herralle tutusti taidokasta ja hän pitää hilpeää pakettia sujuvasti kasassa. Timothy Harrisin ja Herschel Weingrodin käsikirjoitus on likimain erinomainen muutamia vikoja lukuun ottamatta. Esimerkiksi kohtaus, jossa Duken veljekset käyvät läpi ilkikurista suunnitelmaansa vessassa, tuntuu hieman väkinäiseltä ja kömpelöltä tavalta selittää asioita niin katsojille kuin hahmoille. Elokuva on oivallisesti kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat mainiot, samoin asut. Äänimaailma on hyvin työstetty ja Elmer Bernsteinin säveltämät musiikit tehostavat tunnelmaa mukavasti.

Yhteenveto: Vaihtokaupat on parista kyseenalaisesta ja huonosti vanhentuneesta hetkestä ja vitsistä huolimatta loistokomedia. Klassikkosatua Prinssi ja kerjäläispoika hyödyntävä ja modernisoiva tarina nappaa nopeasti mukaansa ja koukuttaa yhä enemmän, mitä pidemmälle kertomus etenee. Veikeä, mutta samalla vihastuttava skenaario vie täysin mennessään ja tarjoaa paljon hauskoja juttuja. Elokuva toimii erittäin hyvin puhtaana hömppäviihteenä, mutta sitäkin paremmin, kun pohtii sen syvällisempiä puolia ja yhteiskunnallista satiiria. Leffa uskaltaa myös uiskennella toisinaan hieman synkemmissäkin vesissä. Dan Aykroyd ja Eddie Murphy ovat huippuvireessä päärooleissa ja muutkin näyttelijät tekevät hyvää työtä osissaan. Suosittelenkin Vaihtokauppoja erittäin lämpimästi - tosin enemmänkin joulun tiimoilla katseltavaksi, sillä vaikka elokuva sai ensi-iltansa kesällä, sijoittuu se talven aikoihin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 6.12.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Trading Places, 1983, Paramount Pictures, Cinema Group Ventures

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3

BEVERLY HILLS COP III

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Timothy Carhart, Hector Elizondo, John Saxon, Theresa Randle, Alan Young, Stephen McHattie, Bronson Pinchot ja Gil Hill

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä elokuva Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) oli menestys, vaikkei saanutkaan kriitikoilta kovin positiivista palautetta. Pian alkoikin kolmannen osan teko, vaikka Murphy ilmaisikin kärkkäästi, ettei olisi enää mitään syytä jatkaa leffasarjaa ja että studiolla ei olisi enää varaa maksaa hänen paluutaan Axel Foleyn rooliin. Murphylle maksettiinkin jopa viisitoista miljoonaa dollaria, jotta hänet saatiin mukaan kolmosleffaan. Aluksi tekijät pohtivat tutun kytän lähettämistä Isoon-Britanniaan, mutta tämä suunnitelma kariutui, kun oikeastaan kukaan ei pitänyt siitä. Lopulta Steven E. de Souza esitteli ideansa "Die Hardista huvipuistossa", mistä studio innostui ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993. Lopulta Beverly Hills kyttä 3 sai ensi-iltansa toukokuussa 1994. Elokuva kuitenkin osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi edellisosiin verrattuna, minkä lisäksi se sai lähinnä vain negatiivista palautetta kriitikoilta ja se oli jopa ehdolla huonoimman jatko-osan ja ohjauksen Razzie-palkinnoista. Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian jo lapsena. Pidin ykköselokuvasta ja olen katsonut sen uudestaan vuosien varrella, mutta jatko-osista en pahemmin välittänyt, enkä ole katsonut niitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne uutta filmiä odotellessa. Muutama viikko Beverly Hills kyttä 2:n jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 3:n.

Detroitilaispoliisi Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, jäljittäessään pomonsa Douglas Toddin tappajaa ja päätyy keskelle Wonder World -huvipuistossa tapahtuvia hämäräbisneksiä.

Eddie Murphy palaa rooliinsa Axel Foleyksi, detroitilaispoliisiksi, jonka kannattaisi varmaan hakea siirtoa Beverly Hillsiin, sillä vähän väliä jokin vetää hänet takaisin kaupunkiin tutkimaan rikoksia. Kuten alussa kerroin, kakkosleffan jälkeen Murphy totesi, että jos kolmas Beverly Hills kyttä -elokuva tehtäisiin, tapahtuisi se vain rahan takia ja että hänelle pitäisi kirjoittaa aikamoinen shekki, jotta hän suostuisi vielä kolmannen kerran tunnetuimpaan rooliinsa. Viidentoista miljoonan dollarin myötä Murphy päättikin lopulta palata Axel Foleyksi ja harmillisesti hänen roolityöstään näkyy, että nyt ei ole kyse mistään intohimoprojektista, vaan nimenomaan työkeikasta, joka on käyty suorittamassa hyvän liksatarjouksen takia. Ajoittain Murphy tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta kahteen edelliseen osaan verrattuna hän vaikuttaisi kulkevan jollain automaattivaihteella.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold ja Gil Hill tuttuihin rooleihinsa Beverly Hillsin poliisiksi Billy Rosewoodiksi ja Axelin pomoksi Douglas Toddiksi, joista jälkimmäinen saa kuitenkin luodista heti elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan käyntiin. Reinholdin esittämä Billy taas on ylennetty OVYOVJ:ksi, eli osastojenväliseksi yhteistyön operatiiviseksi varajohtajaksi - titteli, mistä hahmo on kovin ylpeä. Muiden kiireidensä takia John Ashton ei päässyt mukaan Billyn työpariksi Taggartiksi ja hahmo onkin korvattu Hector Elizondon esittämällä etsivä Jon Flintillä, joka on periaatteessa täysin sama hahmo. Ronny Cox taas ei palannut rooliinsa Beverly Hillsin poliisipäälliköksi, sillä luettuaan hänelle lähetetyn käsikirjoituksen, Cox totesi studiolle "ei kiitos".

Pahisosastoa taas edustaa tällä kertaa Timothy Carhartin näyttelemä Ellis DeWald, huvipuisto Wonder Worldin turvallisuusvastaava, joka käyttää puistoa kulissina hämäräbisneksilleen. Puistossa työskentelevästä Janice Perkinsistä (Theresa Randle) taas yritetään kehitellä jonkinlaista romanttista juttua Axelille, mutta toteutus on todella kömpelö, eikä Murphyn ja Randlen väliltä löydy kemiaa. Reinhold on yhä oiva hieman hölmön Billyn osassa ja Carhart istuu tarpeeksi passelisti roistoksi, mutta eipä näyttelijäsuorituksista selvää kehuttavaa löydy. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongailla elokuvasta useita cameoita, merkittävimpänä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan George Lucasin huvipuistolaitteen jonosta.

Päätähtensä suorituksen tapaan myös itse elokuva on aika ponneton ja laiskasti väsätty tapaus. Beverly Hills kyttä 3:sta huokuu, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, eikä edes ohjaaja John Landis onnistu säväyttämään tuttuun tapaansa. Landisin filmografiaan kuuluu muun muassa mahtava musikaalileffa The Blues Brothers (1980), kenties kaikkien aikojen paras ihmissusielokuva Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981), sekä Murphyn kanssa tehdyt mainiot komediat Vaihtokaupat (Trading Places - 1983) ja Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Landis siis kyllä osaisi, mutta tässä hänen työnsä on kummallisen takkuilevaa. Landis on myöhemmin todennut, ettei pohjana toiminut Steven E. de Souzan käsikirjoitus ollut kovin kaksinen ja hän toivoikin Murphyn pelastavan elokuvan, mutta kuvauksissa Murphy ei tuntunut piittaavan tekemisestään. Oli syy kenessä tahansa, Beverly Hills kyttä 3 ei ole hyvä leffa.

Ei se kuitenkaan mikään luokaton pohjanoteerauskaan ole, lähinnä vain innoton ja laimea. Se ei nappaa samalla lailla mukaansa kuin edeltäjänsä, eikä se viihdytä läheskään yhtä paljon. Muutamia hupaisia kohtauksia mahtuu sekaan, mutta nekin tarjoavat lähinnä positiivisia hymähdyksiä kunnon naurujen sijaan. Erityisen harmillista on, kuinka vähän Axelin riemukasta suunsoittoa on mukana. Murphy hoitaa hommansa edellisosia totisemmin, vaikka väläytteleekin hymyä silloin tällöin. Kovin kummoista jännitettä ei mukaan ole saatu luotua, minkä huomaa erityisesti kohtauksesta, jossa Axel yrittää pelastaa pulassa olevia lapsia pahasti reistailevasta huvipuistolaitteesta. Kohtaus voisi olla elokuvan tiivistunnelmainen huippuhetki, mutta toteutus on jotenkin lattea. Tähän vaikuttaa isosti se, kuinka laiskasti maan kamaralla tilannetta seuraavia sivustakatsojia esittävät statistit hommansa hoitavat. Hengen haukkomisen sijaan he seuraavat välikohtausta sellainen "jaahas, meneeköhän tuossa kauan" -ilme naamallaan. Elokuvan loppuhuipennus skarppaa hieman, mutta kaikin puolin Beverly Hills kyttä 3:sta jää todella pliisu fiilis.

Souzan käsikirjoitus on kieltämättä aika onneton tapaus. Hän yrittää kierrättää aiemmista osista tuttuja juttuja (Axelin tutun kuolema johdattaa hahmon Beverly Hillsiin) ja pyrkii tekemään uusista hahmoista liian samanlaisia kuin vanhoista. Tarinassa olisi potentiaalia, mutta Souzan työ jää latteaksi, etenkin huumoriosastoltaan. Tästä täydellinen esimerkki on Axelin vanha tuttu Serge (Bronson Pichot), jonkinlainen stereotypia ranskalaisesta homodesignerista, jonka kohtaus kestää kiusallisen pitkään ilman naurun naurua. Sentään Beverly Hills kyttä 3 on kelvollisesti kuvattu. Huvipuistopuitteet ovat vaikuttavat niin oikeiden laitteidensa kuin lavasteidensa puolesta. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset äityvät aiempia osia verisemmiksi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa Nile Rodgers, joka hyödyntää Harold Faltermeyerin säveltämää mahtavaa tunnusmelodiaa tehokkain keinoin eri tilanteissa.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 3 on harmillisen lattea ja ponneton jatko-osa, jossa oikeastaan kukaan ei vaikuttaisi haluavan olla mukana. Aiemmissa elokuvissa riemastuttanut Eddie Murphy hoitaa hommansa päivänselvästi pelkän rahan takia, eikä hän tuo Axel Foleyyn hahmolle tuttua eloa ja hupaisuutta. Murphy vetää rooliaan vakavammin kuin aiemmin ja yleisestikin elokuva ei ole läheskään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Pari positiivista hymähdystä leffa tarjoaa, mutta naurut jäävät lähes nollille. Tarina on kierrätyksineenkin ihan kelvollinen, mutta käsikirjoitus on silti turhauttavan lepsu, eikä ohjaaja John Landis onnistu puhkumaan sekaan mitään fiilistä. Loppuhuipennuksessa elokuva petraa hieman, mutta silti kokonaisuus jää valitettavan vaisuksi. Jos pidit kovasti aiemmista Beverly Hills kyttä -elokuvista, voi kolmososan katsoa niiden perään, mutta sillä varauksella, ettei kyseessä ole kovinkaan kummoinen leffa. Nyt jään kiinnostuneena ja jännittyneenä odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa. On vaikea kuvitella, että vuosien jälkeen tekijät onnistuisivat jälleen, mutta sormet ristissä toivon, että luvassa olisi sittenkin positiivinen, ilahduttava yllätys...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop III, 1994, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: Prinssille morsian (Coming to America - 1988)

PRINSSILLE MORSIAN

COMING TO AMERICA

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: Eddie Murphy, Arsenio Hall, Shari Headley, James Earl Jones, John Amos, Madge Sinclair, Paul Bates, Eriq La Salle, Frankie Faison, Vanessa Bell, Louie Anderson, Allison Dean ja Samuel L. Jackson
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 56 minuuttia
Ikäraja: 12

Coming to America, eli suomalaisittain Prinssille morsian on Eddie Murphyn tähdittämä romanttinen komedia. Murphy itse keksi tarinan elokuvaan, ollessaan stand up -kiertueella. Hänestä oli alkanut tuntua yhä enemmän, että ihmiset pitivät hänestä vain hänen asemansa vuoksi, eivätkä hänestä henkilönä ja hän loikin tämän pohjalta kertomuksen prinssistä, joka tunsi samoin. Koska Murphy oli tuolloin iso stara, hän sai elokuvan heti läpi Paramount Picturesilla ja sen kuvaukset lähtivät käyntiin. Prinssille morsian sai ensi-iltansa kesällä 1988 (Suomeen se saapui syksyllä) ja se oli valtava hitti. Kriitikotkin pitivät elokuvasta. Leffa joutui kuitenkin ongelmiin, kun Art Buchwald haastoi Paramountin oikeuteen, kokiessaan, että studio oli ryöstänyt hänen ideansa, mitä hän oli tarjonnut Paramountille jo vuonna 1982. Paramount hävisi ja joutui maksamaan Buchwaldille. Itse näin Prinssille morsiamen joskus lapsena, kun se tuli televisiosta ja pidin siitä. En ole katsonut filmiä uudestaan, vaikka olenkin omistanut sen jo jonkin aikaa Blu-raylla. Kuitenkin nyt kun elokuva on saamassa jatkoa yli 30 vuoden jälkeen leffalla Coming 2 America (2021), päätin valmistautumisena katsoa alkuperäisen komedian uudestaan ja arvostella sen.

Zamundan prinssi Akeem täyttää 21 vuotta ja hänen on määrä mennä naimisiin hänen vanhempiensa, Zamundan kuninkaan ja kuningattaren valitseman naisen kanssa. Prinssi Akeem haluaa kuitenkin itse valita vaimonsa ja hän lähtee Yhdysvaltoihin etsimään itselleen naista, joka rakastuisi häneen, eikä hänen asemaansa ja mammonaansa.

Eddie Murphy halusi tietty itse esittää elokuvan päähahmoa, prinssi Akeemia, joka lähtee elämänsä matkalle New Yorkiin etsimään rakkautta. Prinssi Akeemina Murphy tekee normaalia hillitymmän roolisuorituksen ja pääsee vain muutamaan otteeseen todella heittäytymään ja ilmeilemään tuttuun tyyliinsä. Hänestä löytyy yllättävän hyvin arvokkuutta prinssiksi ja hän tekee Akeemista nopeasti pidettävän. Katsojana lähtee mielellään prinssi Akeemin mukana matkalle New Yorkiin. Hillitty prinssin rooli ei kuitenkaan tarkoita, etteikö Murphy pääsisi jotenkin hulluttelemaan, sillä prinssi Akeemin lisäksi hän esittää kolmea muutakin hahmoa leffassa, tarinoita sepittävää parturinomistaja Clarencea, parturissa istuskelevaa juutalaismies Saulia ja Sexual Chocolate -soulyhtyeen laulajaa Randy Watsonia. Saulina Murphy on niin vahvasti maskeerattu, että häntä on todella vaikea tunnistaa. Muprhy testailikin maskeerausten voimaa ja esitti ihmisille olevansa Saul, testaten, tunnistavatko he häntä meikkien takaa? Tämä elokuva aloittikin Murphyn innostuksen esittää useita hahmoja myöhemmissä leffoissaan, kuten Pähkähullussa professorissa (The Nutty Professor - 1996).
     Mukaansa New Yorkiin prinssi Akeem saa uskollisen palvelijansa Semmin (Arsenio Hall), joka ei innostu, kun käy selväksi, että prinssi haluaa elää kuin rahvas. Hall luo hyvän taustavoiman Murphylle ja kaksikon kaveruus välittyy heidän hahmoistaan. Hallkaan ei esitä vain yhtä hahmoa, vaan hänet nähdään myös parturi Morrisina, kähisevänä pastori Brownina, sekä transnaisena.
     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. aina yhtä mahtava James Earl Jones Zamundan kuninkaana Jaffe Jofferina, Madge Sinclair kuningatar Aoleonina, John Amos pikaruokala McDowell'sin omistajana Cleo McDowellina, Shari Headley tämän tyttärenä Lisana, sekä Samuel L. Jackson yhdessä ensimmäisistä rooleistaan rikollisena. Sivunäyttelijätkin sopivat hyvin osiinsa. Earl Jones ja Sinclair ovat erittäin arvokkaat kuninkaallisina ja Amos tarjoaa hyvät naurut Cleona, jonka pikaruokala on häikäilemätön kopio McDonald'sista. Headley on myös mainio Lisana, johon prinssi Akeem iskee silmänsä.

Prinssille morsian -elokuvasta huomaa, että kyseessä on jokseenkin henkilökohtaisempi teos Eddie Murphylle. Puhtaan hauskuuttamisen lisäksi Murphy haluaa sanoa leffalla jotain ja onnistuukin siinä passelisti. Elokuva vitsailee hyvin kuninkaallisten yliampuvan ylellisten tapojen lisäksi julkkisten, kuten juurikin Murphyn elämäntavoille. Suuri osa elokuvan komediasta syntyykin kala kuivalla maalla -tilanteesta, kun prinssi Akeem ja Semmi yrittävät omaksua amerikkalaisia tapoja ja esittää täysin tavan tallaajia. Yleensä nähdään, kun joku vaatimattomista oloista pääsee hämmästelemään ylellistä elämää ja onkin koomista nähdä tämä asetelma toisin päin. Prinssi Akeem osoittelee innoissaan aika ankeitakin näkyjä ja iloitsee, kun pääsee kokemaan muunkinlaista elämää. Aamulla prinssi huudahtaa riemuissaan parvekkeelta "Hyvää huomenta New York!", mihin hän saa vastauksena "Haista paska!" Ja tämähän vain riemastuttaa prinssiä lisää.

Kyseessä ei kuitenkaan ole Eddie Muprhy -filmi hauskimmasta päästä. Prinssin jenkki-ihmettelyn lisäksi huumori tuodaan pääasiassa Muprhyn ja Hallin esittämistä muista hahmoista. He naurattavat, mutta tuntuvat samalla hieman irralliselta kaikesta. Erittäin irralliselta, kun hoksaa, että näyttelijöiden ollessa samat, eivät parturit ja prinssi voi esiintyä kunnolla samassa kuvassa. Mitä pidemmälle elokuva kulkee, sitä enemmän se muuttuu puhtaammin romanttiseksi leffaksi. Hilpeitä juttuja löytyy yhä, mutta hauskimmat hetket nähdään elokuvan alkupäässä. Komedian vähäisyys ei kuitenkaan haittaa, sillä itse tarina on niin hyvä ja mielenkiintoinen. Lopetuksessä elokuva tosin unohtaa sanomansa rikkauksien merkityksettömyydestä, jota se on tarjonnut suuren osan kestostaan. Silti Prinssille morsian on erittäin mainio romanttinen komedia. Sen vahva kasarius vain lisää sen viehättävyyttä ja leffaa katsoessa herääkin ikävä tunne siitä, että noinkohan jatko-osa tulee toimimaan vuonna 2021...

Leffan on ohjannut John Landis, joka oli aiemmin ohjannut mm. Eddie Murphyn aiemman komedian Vaihtokaupat (Trading Places - 1983). Prinssille morsiamen kuvauksissa Murphy ja Landis ottivat useasti yhteen, sillä Murphy koki, että Landis kohteli häntä kuin hän olisi vasta aloitteleva koomikko. Silti kaksikko saa hyvää työtä aikaiseksi ja tunnelma on oivallinen. Nykypäivän komedioihin verrattuna leffa on huomattavasti hidastempoisempi, mutta se ei ole millään tavalla negatiivinen asia, kun David Sheffield ja Barry W. Blaustein ovat kirjoittaneet Murphyn juonen pohjalta näin hyvän tekstin. Leffa on myös sujuvasti kuvattu. Lavasteet ovat eri tavoin hienot niin ylellisessä Zamundassa kuin likaisessa New Yorkin Queensissa. Asut tietty myötäilevät hyvin eri lokaatioiden oloja. Maskeeraukset ovat erinomaiset ja Murphy ja Hall katoavat täysin pikkurooliensa taakse. Nile Rodgersin säveltämät musiikit tuovat hyvän lisäyksen tunnelmaan, etenkin kaiken afrikkalaisen soinnun kautta, mutta lopulta parhaiten mieleen jää The Systemin Coming to America -kappale.

Yhteenveto: Prinssille morsian on erittäin mainio komediaelokuva, vaikka ei kuulukaan Eddie Murphyn hauskimpiin teoksiin. Sen ensimmäinen puolikas tarjoaa kuitenkin paljon hauskoja hetkiä ja riemua. Toinenkin puolikas toimii, sillä tarina on niin mukaansatempaava. Prinssi Akeemin seikkailua New Yorkissa seuraa erittäin mielellään ja se tarjoaa niin hilpeyttä kuin hempeyttä. Romanttinen puoli on oivallisesti toteutettu, eikä äidy ällösiirappiseksi. Eddie Murphy on todella hyvä pääroolissa, tehden hieman maltillisemman roolityön itse prinssinä. Sivurooleissa maskeerausten takana hän pääsee kuitenkin hulluttelemaan tutumpaan tyyliinsä. Samaa tekee myös prinssiä auttavaa Semmiä esittävä Arsenio Hall. Kaksikkona Murphy ja Hall toimivat todella passelisti. Tällä leffalla Murphy ei halua vain hauskuuttaa, vaan hän pyrkii myös kritisoimaan rikkaiden hölmön ylellistä elämäntyyliä. Vaikka leffasta heikkouksia löytyykin, on Prinssille morsian silti edelleen vallan mainio filmi. Hieman nyt jännittääkin, että noinkohan samaa hilpeyttä onnistutaan toistamaan kolmen vuosikymmenen jälkeen...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Coming to America, 1988, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions

Arvostelu: The Blues Brothers (1980)

THE BLUES BROTHERS

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: John Belushi, Dan Aykroyd, Cab Calloway, James Brown, Ray Charles, Aretha Franklin, Carrie Fisher, John Candy, Henry Gibson, Charles Napier, Steve Cropper, Donald Dunn, Murphy Dunne, Willie Hall, Tom Malone, Blue Lou Marini, Alan Rubin, Kathleen Freeman, Twiggy, Frank Oz ja Steven Spielberg
Genre: komedia, musikaali
Kesto: 2 tuntia 13 minuuttia - Extended Version: 2 tuntia 28 minuuttia
Ikäraja: 12

The Blues Brothers on John Belushin ja Dan Aykroydin tähdittämä musikaalikomedia, mikä pohjautuu kaksikon sketsibändiin Saturday Night Live -ohjelmassa (1975-). Belushi ja Aykroyd perustivat yhtyeen vuonna 1978 ja tekivät ensiesiintymisensä Saturday Night Livessa tunnettujen muusikkojen kera. Sen jälkeen he julkaisivat esikoislevynsä "Briefcase Full of Blues" samana vuonna. Pian duo alkoi pohtia elokuvan tekoa näistä hahmoista ja eri studiot aloittivat kilpailun siitä, ketkä saisivat tehdä filmin. Lopulta Universal voitti ja John Landis valittiin ohjaajaksi. Aykroyd itse kirjoitti elokuvan käsikirjoituksen, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt. Kävikin ilmi, ettei hän osannut edes tehdä prosessia oikein, työstäen lopulta yli 300-sivuisen teoksen, mikä Landisin piti muokata oikeaan muotoon, missä kesti kaksi viikkoa. Elokuvan kuvauksista tuli Universalille yllättävänkin kalliit, sillä massiiviseksi paisuva tuotanto vaati tunnettujen ja samalla kalliiden muusikoiden, sekä suurien avustajamäärien palkkaamista isoihin kohtauksiin. Leffaan kuului myös yliampuva autojen tuhoaminen ja filmi pitikin pitkään ennätystä autojen tuhoamismäärästä yhden elokuvan aikana, 103:lla romutetulla autolla. Kuvaukset saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta The Blues Brothers sai maailmanensi-iltansa 20. kesäkuuta 1980 - tasan neljäkymmentä vuotta sitten! Elokuva ei ollut aluksi erityisen suuri hitti, sillä sen tekeminen oli muodostunut niin tyyriiksi, eivätkä kriitikotkaan aluksi täysin tienneet, mitä miettiä elokuvasta. Pikkuhiljaa se on kuitenkin muuttunut menestyksekkääksi ja arvostetuksi komediaklassikoksi. Itse näin The Blues Brothersin ensimmäisen kerran lapsena isoäitini kanssa ja pidin siitä kovasti. En ole kuitenkaan katsonut sitä uudestaan, vaikka olenkin sen jo jonkin aikaa omistanut Blu-raylla. Kun huomasin filmin täyttävän 40 vuotta, päätin juhlistaa tätä katsomalla elokuvan pitkästä aikaa ja arvostelemalla sen.

Kun Elwood Blues ja hänen vasta vankilasta päässyt veljensä Jake Blues saavat kuulla, että heidän vanha orpokotinsa suljetaan, jos sen 5000 dollarin verorahoja ei makseta, he päättävät koota vanhan bändinsä takaisin ja soittaa unohtumattoman konsertin, minkä lipputuloilla he pelastaisivat orpokodin.

Vankilasta päässeenä Jake Bluesina nähdään John Belushi ja Dan Aykroyd taas näyttelee Elwood Bluesia. Yhdessä he muodostavat Bluesin veljekset, jotka eivät pue päälle mitään muuta kuin tyylikkäät mustat puvut, mustat hatut ja mustat aurinkolasit, joita käytetään pilkkopimeässäkin. Bluesin veljekset ovat erinomainen parivaljakko, joiden matkaan hyppää heti elokuvan alussa. Heissä on jotain salaperäistä, jotain hupaisaa, jotain seikkailullista ja paljon energiaa, mikä tarttuu katsojaan ja pitää otteessaan läpi leffan. Belushi ja Aykroyd ovat fantastiset rooleissaan ja on selvää, kuinka he olivatkaan innoissaan luomistaan hahmoista elokuvaa tehdessään. Kuvauksissa ongelmia tuotti Belushin vakava huumeongelma, mihin hän lopulta kuolikin kaksi vuotta elokuvan ilmestymisen jälkeen. Huumeiden käyttö aiheutti konflikteja ja sai Aykroydin vakavasti huolestumaan. Tämä huoli ei kuitenkaan välity itse leffassa, vaan kaksikko pursuaa riemua.
     Elokuvassa tosiaan nähdään iso määrä muusikoita, jotka Belushi ja Aykroyd itse halusivat valita mukaan. James Brown esittää pastoria, Cab Calloway veljeksiä auttavaa Curtisia, Ray Charles musiikkikaupan omistajaa ja Aretha Franklin erään yhtyeen jäsenen vaimoa. Bluesin veljesten bändiin taas kuuluvat omina itsenään esiintyvät Steve "Colonel" Cropper, Donald "Duck" Dunn, Murph, Willie "Too Big" Hall, Tom "Bones" Malone, "Blue Lou" Marini, Matt "Guitar" Murphy ja "Mr. Fabulous" Alan Rubin. Lisäksi leffassa nähdään pienissä rooleissa mm. koomikko John Candy veljeksiä jahtaavana poliisina, Carrie "prinsessa Leia" Fisher mysteerisenä naisena, joka yrittää tappaa veljekset eri keinoin, Henry Gibson natsijoukon johtajana, Charles Napier The Good Old Boys -yhtyeen solistina, Kathleen Freeman orpokodin nunnana, Frank "Yoda" Oz vankilan työntekijänä, sekä ohjaaja Steven Spielberg loppuhuipennuksen virkailijana. Myös sivunäyttelijät uhkuvat energiaa ja heidän antautumisensa elokuvan ja musiikin vietäväksi nostavat jatkuvan hymyn katsojan huulille.

Hymy koristaa muutenkin katsojan kasvoja läpi The Blues Brothersin. Filmi on aivan mielettömän mahtava paketti, mikä tarjoaa suurta iloa yli kahden tunnin ajan ja jättää valtavan hyvän mielen vielä pitkäksi aikaa elokuvan päätyttyä. Elokuva lähtee käyntiin hieman synkemmistä maisemista, kun Jake on vielä kiven sisässä, mutta piristyy siitä nopeasti, lähtien aikamoiseen vauhtiin, mikä ei ota laantuakseen. Leffa nostattaa aivan kaikkea koko ajan: tunnelmaa, panoksia, energiakierroksia, sekä kaiken massiivisuutta. Kun katsoo suurta loppuhuipennusta, missä todella romutetaan autoja ennätysmäärin, isoa konserttia, missä Bluesin veljekset esiintyvät sadoille ihmisille tai sitä määrää avustajia, jotka esittävät ties mitä poliiseja, sotilaita, palokuntaa, uusnatseja sun muita, jotka jahtaavat veljeksiä, on täysin ymmärrettävää, että budjetti paisui mittoihin, mikä sai Universalin studiopomot hikoilemaan. Meno ampuu yhä vain pahemmin yli, mitä pidemmälle päästään, mutta kaikki pysyy äärimmäisen tyylitajuisena loppuun asti.

Tunnelma on kaikin puolin mestarillisesti rakennettu. Vaikkei kyseessä ole mikään hulvaton komediateos ja tiedän monia leffoja, mitkä ovat naurattaneet minua enemmän, on tässä jotain valloittavan ihastuttavaa, mitä niin monista elokuvista puuttuu. Huumori liittyy usein täysin absurdeihin asioihin, mutta ohjaaja John Landis tietää tasan tarkkaan, kuinka hoitaa nämä eriskummalliset tilanteet tyylillä. Samalla mukaan onnistutaan ujuttamaan aitoa jännitystäkin kaiken koomisuuden keskelle. Kun takaa-ajajien määrä paisuu käsittämättömiin mittoihin, huomaa katsoja sydämensä hakkaavan veljesten onnistumisen puolesta. Takaa-ajokohtaukset ovat vaikuttavia vielä tänäkin päivänä ja kaahailullaan ja ryminällään elokuva onnistuu päihittämään monet toimintarainatkin. Nykypäivän komediatekijät voivat vain haaveilla saavansa aikaan yhtä timanttisen elokuvan kuin The Blues Brothers.

Iso vaikuttaja elokuvan henkeen on tietty musiikki - musikaali kun on kyseessä. Monissa kohtauksissa saattaa pärähtää täysin yllättäen käyntiin iso musikaalinumero, missä laulu raikaa ja katsojankin tanssijalkaa vipattaa. Elokuvassa nähtävät laulajat pääsevät esittämään omia kappaleitaan, kuten Aretha Franklinin "Think" ja Cab Callowayn "Minnie the Moocher". Kappaleet itsessään rakentavat vahvan hengen filmiin ja tekevät kokonaisuudesta entistä svengaavamman. Landiksen ohjaus on loistokasta kaiken aikaa ja hän tietää tasan tarkkaan, kuinka rakentaa vitsejä ja tunnelmaa. Hänen ja Aykroydin käsikirjoitus on myös erittäin hyvä. Teknisestikin The Blues Brothers on onnistunut teos. Kuvaus on erittäin sulavaa etenkin vauhdikkaissa takaa-ajoissa. Leikkauskin toimii hienosti. Lavasteet ovat näyttävät ja puvustus tyylikästä. Elokuvan aikana katsojankin tekee mieli pistää aurinkolasit, jotta voisi näyttää yhtä coolilta kuin Bluesin veljekset.

The Blues Brothersista on olemassa noin vartin pidempi versio. Elokuva oli alunperin kahden ja puolen tunnin pituinen, mutta Universal pakotti tekijöitä leikkaamaan siitä materiaalia pois teatterikierrosta varten. Pidennetty versio on lähempänä alkuperäistä visiota. Suurimmaksi osaksi kyseessä on pidennettyjä kohtauksia, mitkä näyttävät enemmän kuin teatteriversio, minkä lisäksi mukana on vaihtoehtoisia otoksia kuvista. Kunnollisia uusia kohtauksia ei mukana oikeastaan ole.

Yhteenveto: The Blues Brothers on upea musikaalikomedia, minkä mahtava ja riemastuttava tunnelma jättää hymyn vielä pitkäksi aikaa katsojan kasvoille leffan päätyttyä. John Belushi ja Dan Aykroyd ovat fantastiset Bluesin veljeksinä ja hoitavat roolinsa läpi leffan suurella energialla. Veljesten seikkailuun hyppää heti mukaan, etenkin kun meno muuttuu koko ajan hauskemmaksi ja hullunkurisemmaksi. Loppupään massiivisuudesta huolimatta homma pysyy tiukasti kasassa John Landis vaikuttavan ohjauksen ansiosta. Musikaalikohtaukset ovat mahtavia ja katsojankin tekisi mieli tanssia. Hauskojen hetkien ja musikaalinumeroiden oheen mahtuu myös oivallista jännitettä, eikä veljesten matkasta ole tehty helppoa reissua. Toimintakohtaukset ja takaa-ajot ovat todella näyttävää rymistelyä yhä tänä päivänä. Kaikin puolin The Blues Brothers on erinomainen teos ja ikivihreä klassikkoelokuva, mikä jokaisen kannattaa katsoa ainakin kerran elämässä! Lähes 20 vuotta myöhemmin elokuvalle tehtiin jatko-osa Blues Brothers 2000 (1998), mutta puhutaan siitä joskus toiste...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 3.3.2020
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com
The Blues Brothers, 1980, Universal Pictures

Arvostelu: Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981)

IHMISSUSI LONTOOSSA

AN AMERICAN WEREWOLF IN LONDON

Ohjaus: John Landis
Pääosissa: David Naughton, Jenny Agutter, Griffin Dunne, John Woodvine, Frank Oz, Brian Glover ja David Schofield
Genre: kauhu, komedia
Kesto: 1 tunti 37 minuuttia
Ikäraja: 18

Ihmissudet ovat kiehtoneet minua todella nuoresta lähtien. Yksi ensimmäisistä kosketuksista hirviöön oli "Harry Potter ja Azkabanin vanki" -kirjan ("Harry Potter and the Prisoner of Azkaban" - 1999) kautta ja sen jälkeen olen nähnyt erilaisia ihmissusia mm. elokuvissa Varjojen valtakunta (Underworld - 2003), Van Helsing (2004) ja The Wolfman (2010). Sitten ovat tietenkin Twilight-sarjan (2008-2012) jättikoiria muistuttavat "ihmissudet", mutta niistä ei tarvitsekaan puhua. Ihmissusi on ikivanha kansantarujen hirviö, joka on esiintynyt useissa nykytarinoissa, lähinnä kauhuhahmona. Jos ette tienneet, ihmissudet ovat ihmisiä, jotka muuttuvat täysikuun aikaan ihmisen ja suden sekoitukseksi. Ihmissuden purema muuttaa purtavan myöhemmin samanlaiseksi pedoksi. Kulttimaineessa paistatteleva Ihmissusi Lontoossa on yksi tunnetuimmista ihmissusielokuvista. Sitä on suositeltu minulle, mutta en ollut silti saanut aikaiseksi katsottua elokuvaa. Leffa kuitenkin kiinnosti minua ja tammikuussa katsoin sen vihdoin - samalla päätin myös kirjoittaa siitä.

Kaverukset David Kessler ja Jack Goodman ovat matkalla Euroopassa, kun erään kylän lähistöllä heidän kimppuunsa hyökkää ihmissusi. Jack menehtyy, mutta David herää lontoolaisessa sairaalassa. Ihmissusi jätti jälkensä myös Davidiin ja hän tajuaakin, että pian on hänen vuoronsa ulvoa täysikuun aikaan.

Pääosassa David Kesslerina nähdään David Naughton, jonka kyvyt eivät täysin vakuuta elokuvassa ja hän on paikoitellen aika heikko roolissaan. Toisaalta välillä huonompi suoritus tuo oman lisäyksensä leffaan. Davidilla kestää tajuta totuus, mitä hän ei täysin osaa hyväksyä - eikä mikään ihme, sillä olisihan se outoa muuttua hirviöksi millaisia näkee televisiossa. Joissain ihmissusielokuvissa ihmissudet ovat käsite, jota maailmassa ei vielä tunneta, mutta tämän tarinassa hahmot tietävät elokuvista ja saduista jo valmiiksi nämä pedot.
     Griffin Dunne näyttelee Davidin ystävää Jack Goodmania, jonka ihmissusi raatelee alussa kuolleeksi. Hahmoa ei elävänä nähdä kovin paljoa, mutta hän palaa epäkuolleena kummittelemaan Davidia ja kertomaan, että seuraavaksi Davidista tulee hirviö. Dunne on ihan toimiva roolissaan.
     Lontoon sairaalassa Davidia hoitaa neitokainen nimeltä Alex Price (Jenny Agutter), jonka kanssa Davidilla tulee tietty juttua elokuvan aikana. Alex on tavallaan aika tylsä hahmo, vaikka yrittääkin auttaa Davidia, eikä Agutter ole kovin ihmeellinen.
     Sairaalassa toimii myös tohtori Hirsch (John Woodvine), joka haluaa selvittää, onko Davidin ihmissusikertomuksessa jotain perää, vai huijaako David häntä. Elokuvassa nähdään myös Frank "Yoda" Oz herra Collinsina, sekä Brian Glover ja David Schofield kylän pubin kanta-asiakkaina, jotka yrittävät varoittaa kaverikaksikkoa ihmissudesta.

Ihmissusi Lontoossa on mustalla huumorilla höystetty kauhuelokuva. Se ei sinänsä kertaakaan pelota, vaikka muutamia äkkisäikäytyksiä on luvassa, kun ihmissusinukke pomppaa ruudulle jostain kameramiehen vierestä. Jos synkempi huumori iskee, niin elokuva naurattaa useasti. Itse ainakin huomasin hörähtäväni, kun ihmissusi aiheuttaa Lontoossa ketjukolarin ja yksi auto ajaa epäonnekkaan henkilön päälle, jolloin kuuluu kunnon rusahdus ja verta roiskahtaa. Kai olen sitten vain hieman kipeä päästäni... En voinut olla ainoa, joka naurahti, enhän? Internet Movie Databasessakin tämä on luokiteltu komediaksi!

Leffa kulkee aika tutulla kaavalla eteenpäin ja voisi sinänsä sanoa, että jos on nähnyt yhden ihmissusielokuvan, niin on nähnyt jollain tapaa ne kaikki. Tuohan ei kuitenkaan ole totta, sillä jokaisessa on eri hahmot ja tunnelmat. Kaari on kuitenkin perinteinen, eli päähenkilöä puree ihmissusi, sitten voivotellaan, että mitäs tässä nyt tehtäisiin, mutta lopulta muututaan sudeksi ja lähdetään metsästämään. Tarinakaari on toimiva, joten miksei sitä hyödyntäisi tässäkin? Juttuun on heitetty mukaan jonkinlaisia zombejakin, niin onhan se ihan oma tarinansa. Alkupuolella David näkee outoja unia, joissa hän metsästää eläimiä. Ne ovat ihan toimivia, mutta unet, joissa esiintyy hölmöjä susinaamareita käyttäviä heppuja, eivät niinkään. Elokuvassa on ihan kiva tunnelma ja ihan kiva on elokuva kokonaisuudessaankin. Loppu hieman yllättää, sillä se tapahtuu niin äkillisesti ja lopputekstit alkavat samantien. Tekijät varmaan ajattelivat, että on turha kertoa mitään ylimääräistä. Onhan niitäkin leffoja, jotka lopettelevat tarinaa vielä usean minuutin ajan täysin turhaan, mutta ei näin tönkösti tarvitsisi lopettaa leffaa.

Elokuvan on ohjannut ja käsikirjoittanut John Landis, joka teki tätä ennen esimerkiksi mainion The Blues Brothersin (1980). Landiksen kirjoitus tuntuu toimivan samaan aikaan sekä vanhojen ihmissusileffojen uusintafilmatisoinnilta että myös parodialta vanhoista ihmissusipätkistä. Elokuva on kuvattu ihan hyvin, vaikka joissain kohdissa kuvat heiluvat liikaa - etenkin ihmissusikohtauksissa. Leikkaus on muuten onnistunutta, mutta ihmissusivälähdykset ovat paikoitellen hölmösti mukaan tungettuja ja paikoitellen leikkauksen tapahtuessa ääni katkeilee. Visuaalisesti elokuva on kärsinyt vuosien varrella. Ihmissudeksi muuttuminen näyttää ihan hyvältä, mutta ihmissusi itse ei ole kovin hyvin toteutettu. Sen sijaan kuollut Jack on maskeerattu mielettömän tyylikkäästi ja etenkin kun epäkuollut Jack esiintyy ensimmäisen kerran, ei voi olla tuijottamatta hänen kaulassaan roikkuvaa, ällöttävää nahanpalaa. Loppupuolella esiintyvä, lähes mädäntynyt Jack ei tosin näytä kovin hyvin toteutetulta enää. Äänitys on paikoitellen heikkoa, mutta äänitehosteet toimivat. Musiikista vastaa Elmer Bernstein, mutta hänen sävellyksensä eivät jääneet mieleen.

Yhteenveto: Ihmissusi Lontoossa on vaikea työntää täysin kauhukategoriaan, sillä se ei ole pelottava ja se on täynnä huumoria. Tarinakaari on aika samanlainen kuin monissa ihmissusielokuvissa ja välillä elokuva tuntuu tutun tarinan uudelleenfilmatisoinnilta, mutta samalla leffassa on parodiatunnelma. Näyttelijäntyö on ihan hyvää. Visuaalisesti elokuva on heikentynyt vuosien varrella, eikä ihmissusi näytä enää kovin hyvältä. Jackin ensimmäisestä epäkuollut-maskeerauksesta pitää kyllä antaa täydet pisteet - etenkin siitä roikkuvasta nahanpalasta, joka varmaan jumittui mieleeni. Äänen katkeilu haittaa leikkauksissa. Jos ihmissusileffat toimivat, niin kannattaa Ihmissusi Lontoossa vilkaista, mutta jos ne eivät ole iskeneet, niin turha on tätäkään katsoa. Perheen pienimmille tätä ei todellakaan ole tehty. Vuonna 1997 tälle väännettiin jatko-osa Ihmissusi Pariisissa (An American Werewolf in Paris), mutta siitä olen kuullut pelkkiä haukkuja. Kai se on silti muodon vuoksi pakko joskus katsoa...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.1.2017
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com ja elokuvan juliste www.goldposter.com
An American Werewolf in London, 1981, PolyGram Filmed Entertainment, Lyncanthrope Films