Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen (Wes Craven's New Nightmare - 1994) - elokuva-arvostelu

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 7: UUSI PAINAJAINEN

WES CRAVEN'S NEW NIGHTMARE

Ohjaus: Wes Craven

Näyttelijät: Heather Langenkamp, Miko Hughes, Robert Englund, John Saxon, Tracy Middendorf, David Newsom, Fran Bennett, Wes Craven, Robert Shaye, Matt Winston, Rob LaBelle ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 52 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Craven ei kuitenkaan pitänyt jatko-osa Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) käsikirjoituksesta, joten hän kieltäytyi sen ohjaamisesta. Craven oli kuitenkin kehitellyt omaa ideaansa jatko-osasta, joka liikkuisi erikoisilla metatasoilla ja ehdotti sitä New Line Cinemalle, kun yhtiö pyysi häntä ohjaamaan kolmannen elokuvan, Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987), mutta yhtiö torjui idean ja Craven kieltäytyi jälleen ohjaamisesta. Painajainen Elm Streetillä 4 - Unien valtias (A Nightmare on Elm Street 4: The Dream Master - 1988) oli vielä hitti, mutta kun Painajainen Elm Streetillä 5 - Painajaisten lapsi (A Nightmare on Elm Street 5: The Dream Child - 1989) ja Viimeinen painajainen Elm Streetillä: Freddyn kuolema (Freddy's Dead: The Final Nightmare - 1991) pärjäsivät toivottua heikommin, New Line Cinema palasi Cravenin juttusille ja tarjosi ohjaajalle mahdollisuutta toteuttaa aiemman villin ideansa. Craven ryhtyikin toimeen ja kuvaukset käynnistyivät tammikuussa 1994. Lopulta Wes Craven's New Nightmare, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen sai ensi-iltansa saman vuoden lokakuussa. Elokuva oli taloudellisesti sarjan huonoiten menestyvä osa, mutta se sai parasta palautetta kriitikoilta sitten alkuperäisen elokuvan ja sen ympärille on muodostunut oma vannoutunut fanikuntansa. Itse olin aiemmin nähnyt sarjasta vain muutaman osan ja kun huomasin alkuperäisen Painajaisen Elm Streetillä täyttävän viime vuonna 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella koko elokuvasarjan läpi. Pidin ensimmäisestä ja kolmannesta leffasta, mutta muut osat jättivät minut kylmäksi. Aloitin silti uteliain mielin Uuden painajaisen katselun, koska olin kuullut siitä paljon hyvää.

Painajainen Elm Streetillä -elokuvasarjan kymmenvuotisjuhla lähestyy ja alkuperäistä elokuvaa tähdittänyt Heather Langenkamp alkaa nähdä painajaisia Freddy Kruegerista. Onko elokuvien murhaaja tunkeutumassa todelliseen maailmaan?

Kuten jo erikoisesta juonikuvauksesta voi päätellä, alkuperäistä Painajaista Elm Streetillä tähdittänyt ja myös kolmososa Unien sotureissa näytellyt Heather Langenkamp ei palaa rooliinsa Nancy Thompsoniksi, vaan näyttelee Uudessa painajaisessa itseään - tai no, hitusen fiktiivistä versiota itsestään. Kuten tosielämän Langenkamp, myös elokuvan Heather on naimisissa elokuvien parissa työskentelevän miehen kanssa, joskin leffan Chase-mies on erikoistehostetyöntekijä, eikä maskeeraaja, kuten tosielämän Langenkampin mies David LeRoy Anderson. Tosielämässä Langenkamp oli saanut ikävän stalkkerin, näyteltyään Just the Ten of Us -komediasarjassa (1988-1990) ja piina meni siihen pisteeseen, että nainen joutui muuttamaan Isoon-Britanniaan Yhdysvalloista. Langenkamp halusi aspektin mukaan elokuvaan ja niinpä Heatherin rauhaa rikkovat ikävät puhelut. Langenkamp ei valitettavasti ole näyttelijänä juurikaan petrannut vuosien saatossa, eikä hän erityisemmin vaikuta tälläkään kertaa, mutta ajaa silti asiansa passelisti. Parhaiten Langenkamp tulkitsee huolta hahmonsa poikaa Dylania (Miko Hughes) kohtaan, joka vaikuttaisi kommunikoivan itse Freddy Kruegerin kanssa. Nuori Hughes ajaa myös asiansa, joskin hänen hahmostaan tulee mieleen ihan toinen kauhuelokuva, eli Hohto (The Shining - 1980), eikä Painajainen Elm Streetillä.

     Langenkamp ei jää ainoaksi, joka näyttelee elokuvassa fiktiivistä versiota itsestään, vaan myös ohjaaja Wes Craven, tuottaja Robert Shaye, Nancyn isää esittänyt John Saxon ja leffassa myös Freddy Kruegeria näyttelevä Robert Englund nähdään omina itsenään. Onkin hupaisaa nähdä Englund hyvin erilaisessa roolissa tässä leffasarjassa, sillä ainakin elokuvan maalaama kuva Englundista on oikein mukava mies. Sen sijaan tämänkertaisesta Freddystä on tehty häijy ja julma hirviö, josta on aiemmista leffoista tuttu kiero vitsiniekka kaukana.

Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on mukava piristysruiske varsin kehnoksi latistuneeseen elokuvasarjaan, joskin suomenkielisestä nimestä huolimatta elokuvaa ei kannata katsoa sarjan seitsemäntenä osana, vaan omana erikoisena lisänään Elm Street -saagaan. Vuoden 1996 Screamia pidetään yleensä itsetietoisilla metatasoilla liikkuvien kauhuelokuvien isänä, mutta jo pari vuotta aiemmin saman ohjaajan Uusi painajainen leikitteli samanlaisilla kokeiluilla. Ajatuksen tasolla voi tuntua suorastaan koomiselta, että Heather Langenkamp, Wes Craven ja Robert Englund joutuvat kohtaamaan elokuvista todelliseen maailmaan pyrkivän Freddy Kruegerin, mutta niin vain aika pöhköstä premissistä on saatu aikaiseksi pitkästä aikaa jopa karmiva Elm Street -elokuva.

Jos elokuvalta odottaa aiempien osien tapaan viihdyttäviä unikohtauksia, joissa virnuileva Freddy pistää teinejä hengiltä erilaisin varsin mielikuvituksellisin ja verisin tavoin, voi vastassa olla pettymys. Wes Craven ei ole todellakaan halunnut toistaa aiempaa, vaan tehdä jotain täysin uutta tutuista palikoista. Freddyä ei nähdä juuri lainkaan, mutta tämän luoma uhka vaanii kaiken aikaa hahmojen yllä, luoden onnistuneen tiivistunnelmaista ilmapiiriä. Elokuvan kauhu kuitenkin syntyy enemmän psykologisesta puolesta kuin tyypillisistä slasher-kliseistä. Onko Freddy nyt ihan oikeasti tunkeutumassa todelliseen maailmaan, vai onko kyse vain Heatherin paranoiasta tämän inhottavan stalkkeritapauksen takia? Omalaatuinen Uusi painajainen ei taatusti toimi kaikille Painajainen Elm Streetillä -sarjan faneille, mutta itse mielsin sen kuuluvan sarjan ehdottomaan kärkikolmikkoon alkuperäisen kauhuklassikon ja Unien sotureiden rinnalle.

Teknisiltä ansioiltaan Painajainen Elm Streetillä 7: Uusi painajainen on pääasiassa mainio. Elokuva on hyvin kuvattu ja valaistu, lavasteet ovat mainiot, veriset maskeeraukset ovat oivat ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. J. Peter Robinsonin säveltämät musiikit ovat hyvin poikkeukselliset aiempiin osiin nähden, tarjoten jopa aika mahtipontisia melodioita tuttujen sävelmien sekaan. Tehosteiden taso vaihtelee riippuen toteutustavasta, ja siinä, missä monet käytännön efektit näyttävät yhä hyviltä, tuohon aikaan vielä kokeiluvaiheessa olleet tietokonetehosteet ovat nähneet parhaat päivänsä aikoja sitten. Ja vaikka muuten pidän elokuvan synkemmästä Freddy-tulkinnasta, en juurikaan välittänyt hahmon ulkoasusta. Idean tasolla pidän uudesta maskeerauksesta, mikä näyttää siltä, että Freddyn ihoa olisi revitty ja leikelty irti sen sijaan, että mies olisi palanut, mutta toteutukseltaan Freddyn pärstä on oudon muovinen. Kaikkein häiritsevin seikka on kuitenkin hahmon uusi veitsihanska, jonka on kai tarkoitus näyttää siltä kuin Freddyn luut törröttäisivät ulos hänen lihastaan, mutta tämäpä vasta muoviselta näyttääkin ja lopputuloksesta tulee mieleen enemmän jokin scifiasuste.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 16.3.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Wes Craven's New Nightmare, Yhdysvallat, 1994, New Line Cinema

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 3 - UNIEN SOTURIT

A NIGHTMARE ON ELM STREET 3: DREAM WARRIORS

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Patricia Arquette, Robert Englund, Priscilla Pointer, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Jennifer Rubin, Bradley Gregg, Penelope Sudrow, Ira Heiden, Laurence Fishburne, Nan Martin, Brooke Bundy, Paul Kent ja John Saxon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Craven ei pitänyt kakkososaan laadituista ideoista, joten hän ei osallistunut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) tekoon. Jatko-osa otettiin heikosti vastaan, jolloin New Line Cinema oli epävarma elokuvasarjan jatkosta. Itse Freddy Kruegerin näyttelijä Robert Englund kehitteli esiosatarinaa Freddylle, mutta tämä idea ei päässyt toteutukseen. Kakkosleffaan tyytymätön Craven halusi näyttää, kuinka homma hoidetaan ja suostui käsikirjoittamaan kolmososan. Cravenin alkuperäinen metatasoilla liikkuva idea oli studiolle liian villi, mutta sitten Craven luki psykiatrisista sairaaloista, jotka pyysivät vanhempia lähettämään ongelmalapset hoitoonsa. Cravenin tekstiä muovattiin humoristisempaan suuntaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit sai ensi-iltansa helmikuussa 1987. Elokuva oli isompi hitti kuin edellisosa, minkä lisäksi se sai myös positiivisempaa palautetta kriitikoilta. Itse olen kaksi kertaa aiemmin aloittanut elokuvasarjan katselun, tavoitteenani katsoa kaikki osat läpi, mutta molemmilla kerroilla projektini tyssäsi kakkosleffaan. Kuitenkin kun viime syksynä alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä täytti 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa (ja samalla arvostella) kaikki elokuvasarjan osat ja vihdoin ja viimein sain katsottua myös Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Nancy Thompson luuli päihittäneensä unissa nuoria murhaavan Freddy Kruegerin, hän saapuu Westin Hillsin psykiatriseen sairaalaan, missä hän hoksaa nuorten potilaiden kärsivän samoista kauheista painajaisista kuin Nancy aikoinaan.

Jäätyään pois elokuvasarjan toisesta osasta, Freddyn kostosta, Heather Langenkamp tekee paluun rooliinsa Nancy Thompsonina, joka onnistui alkuperäisessä elokuvassa selviytymään Freddy Kruegerin (aina yhtä riemastuttava Robert Englund) terävin veitsin varustellusta kourasta. Koettelemustensa myötä Nancystä on tullut unitutkija ja sen lisäksi, että hän yrittää toipua traumoistaan, hän yrittää auttaa muita, jotka kokevat samaa kuin hän. Nancyn paluu on tervetullutta, mutta harmillisesti Langenkamp ei ole juuri kehittynyt näyttelijänä. Hän istuu yhä passelisti osaansa ja ajaa asiansa, mutta vähän väliä hänen ulosantinsa tuntuu väkinäiseltä ja eläytymisensä pidättyväiseltä.

     Tällä kertaa Freddy piinaa Westin Hillsin psykiatrisen sairaalan nuoria potilaita. Heitä ovat tuorein tulokas Kristen (Patricia Arquette esikoisroolissaan), jatkuvasti eristykseen joutuva Kincaid (Ken Sagoes), mykkä Joey (Rodney Eastman), pyörätuolia tarvitseva Will (Ira Heiden), entinen narkkari Taryn (Jennifer Rubin), unissakävelijä Phillip (Bradley Gregg) ja näyttelijäurasta haaveileva Jennifer (Penelope Sudrow). Sairaalassa töissä ovat tohtorit Gordon (Craig Wasson) ja Simms (Priscilla Pointer), minkä lisäksi nuori Laurence "Larry" Fishburne nähdään hoitaja Maxina. Uudet hahmot ovat mainioita tapauksia ja nuoret ovat oivallisen erilaisia tyyppejä toisistaan. Näyttelijäkaarti kuitenkin hoitaa tonttinsa vaihtelevasti. Arquette ei vielä debyyttiroolissaan pahemmin vakuuta ja muutkin nuoret ailahtelevat ihan hyvien ja heikohkojen suoritusten välillä. Parasta työtä näyttelijöistä tekevät Wasson ja Pointer, joiden tohtorihahmot suhtautuvat hyvin eri tavoin nuorten kokemiin, samanlaisiin painajaisiin.

Miksi, voi miksi en ole aiemmilla läpikäyntiyrityksilläni pakottanut itseäni katsomaan Painajainen Elm Streetillä 3:a? Alkuperäinen elokuva on yksi kauhusuosikeistani, mutta jatko-osa Freddyn kosto on heti niin selvä tasonpudotus, että se on aina aiemmin lähes tappanut kiinnostukseni jatkaa sarjan parissa. Kolmososa Unien soturit on kuitenkin niin aimo harppaus parempaan suuntaan, etten yhtään ihmettele, miksi moni sarjan faneista jopa nostaa tämän leffan suosikikseen sarjasta. Ei leffa omasta mielestäni ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä, mutta se on todella oiva lisäys sarjaan, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin toisinaan mitä ovat.

Psykiatrinen sairaala on aivan mahtava tapahtumapaikka elokuvalle ja on ihan ymmärrettävää, että pitkään Freddy-painajaisista kärsineet nuoret passitetaan lopulta tällaiseen hoitopaikkaan. Uhkaava ilmapiiri valtaa kolkon sairaalan pimeät käytävät öisin ja katsojana uppoaa syvemmälle sohvansa uumeniin, jännittäessään, kenelle mahdollisesti käy huonosti seuraavaksi? Kun Nancy saapuu kuvioihin, on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää kouluttaa nuoria taistelemaan Freddyä vastaan, mikä johtaakin tiivistunnelmaiseen finaaliin. Ennen huipennusta leffasta löytyy joitain todella mielikuvituksellisia ja varsin kauhistuttaviakin unikohtauksia. Kohtaus, jossa Freddy toimii nukkemestarina ihmismarionetille, on yksi elokuvasarjan kekseliäimmistä, muistettavimmista ja ällöttävimmistä. Freddyn kohtaukset ovat samanaikaisesti karmivia kuin myös synkällä tavalla hieman huvittaviakin. Unikonseptin lisäksi juuri se musta huumori erottaa Painajainen Elm Streetillä -elokuvat muiden slasher-rainojen joukosta.

Koska Wes Craven oli kiireinen Kauhu asuu naapurissa -leffan (Deadly Friend - 1986) parissa, hän ei ehtinyt ohjata leffaa, vaan ohjaajaksi pestattiin ensikertalainen Chuck Russell. Russellin keltanokkaisuus ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan mies hoitaa homman oivallisesti kotiin. Wes Cravenin ja Bruce Wagnerin ideoista syntynyt kaksikon, ohjaaja Russellin ja Frank Darabontin laatima käsikirjoitus on tehokas paketti ja nelikko on halunnut syventyä lisää Freddy Kruegerin syntytarinaan. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit on hyvin kuvattu ja varsin sulavasti leikattu kasaan. Varsinkin unikohtauksissa hahmot siirtyilevät onnistuneen saumattomasti paikoista toisiin ja iso osa jännityksestä muodostuukin usein siitä, kun katsoja ei tiedä, milloin nähdään unta ja milloin ollaan hereillä. Lavasteet ovat hienot, erityisesti unikohtauksissa, minkä lisäksi maskeeraajat ja tehostetiimi suoriutuvat upeasti työstään. Mukana on joitain erinomaisia käytännön efektejä, joilla Freddyn kiero luovuus pääsee valloilleen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla. Musiikeista parhaiten jää kuitenkin mieleen lopputekstien aikana soiva Dokkenin kappale Dream Warriors.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, 1987, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The New Line-Heron Joint Venture

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ

A NIGHTMARE ON ELM STREET

Ohjaus: Wes Craven

Pääosissa: Heather Langenkamp, Johnny Depp, Ronee Blakley, John Saxon, Amanda Wyss, Nick Corri, Robert Englund ja Lin Shaye

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 31 minuuttia

Ikäraja: 18

One, two, Freddy's coming for you...

Three, four, better lock your door...

Five, six, grab a crucifix...

Seven, eight, gonna stay up late...

Nine, ten, never sleep again.

A Nightmare on Elm Street, eli suomalaisittain Painajainen Elm Streetillä on Wes Cravenin ohjaama ja käsikirjoittama kauhuelokuva. Elokuvan tarina pohjautui Cravenin lukemiin uutisartikkeleihin aasialaisista pakolaisista Yhdysvalloissa, jotka kärsivät kamalista painajaisista, eivätkä suostuneet nukkumaan, kunnes heidät löydettiin yksi kerrallaan kuolleina, heidän menehdyttyä nukkuessaan. Kun Craven vielä samoihin aikoihin kuuli Gary Wrightin Dream Weaver -kappaleen, hän alkoi kehitellä kauhuelokuvaa nuoria painajaisissa jahtaavasta murhaajasta. Craven esitteli käsikirjoitusta eri elokuvayhtiöille, kuten Paramount Picturesille, Universal Studiosille ja jopa Walt Disneylle, jotka kaikki kieltäytyivät yksi kerrallaan (Disney olisi suostunut projektiin, jos Craven olisi puolestaan suostunut tekemään elokuvasta koko perheelle sopivan fantasiaelokuvan), kunnes lopulta New Line Cinema tarttui projektiin. New Line Cinema oli tuolloin ainoastaan levittänyt elokuvia ja yhtiölle tuottikin haasteita kerätä rahat tuottaakseen elokuvan. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1984 ja lopulta Painajainen Elm Streetillä sai maailmanensi-iltansa jo muutamaa kuukautta myöhemmin, 9. marraskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, jota kriitikotkin kehuivat. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kauhugenren isoimmista merkkiteoksista. Itse katsoin Painajaisen Elm Streetillä ensi kertaa joitain vuosia sitten ja pidin siitä kovasti. Olen katsonut elokuvan kerran tai pari uudestaan ja nyt kun huomasin sen täyttävän 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa Painajaisen Elm Streetillä jälleen kerran ja arvostella sen.

Elm Streetillä asuvat nuoret hoksaavat kaikki näkevänsä painajaisia samasta pelottavasta miehestä. Kun tämä mies murhaa yhden nuorista tämän unessa ja nuori kuolee oikeasti, loput kaveriporukasta yrittävät keksiä keinon pysyäkseen itse hereillä ja elossa.

Painajainen Elm Streetillä keskittyy neljään Elm Streetillä asuvaan nuoreen ystävään, Tinaan (Amanda Wyss), tämän hulttiopoikaystävään Rodiin (Nick Corri), Nancyyn (Heather Langenkamp) ja tämän poikaystävään Gleniin, jona nähdään Johnny Depp ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Deppin ei ollut aluksi tarkoitus olla mukana elokuvassa, vaan koekuvauspäivänä hän oli vain mukana ystävänsä Jackie Earle Haleyn takia, joka haki Glenin roolia. Depp kuitenkin kiinnitti roolittajien huomion, jotka nappasivat hänet mukaan ja Haley jäi nuolemaan näppejään. Haley pääsi kuitenkin näyttelemään itse murhaaja Freddy Kruegeria vuosia myöhemmin Painajainen Elm Streetillä -uudelleenfilmatisoinnissa (A Nightmare on Elm Street - 2010). Wyss, Corri ja Depp istuvat hyvin rooleihinsa, tulkiten hyvin hahmojensa erilaisia suhtautumisia kummallisiin painajaisiin. Sen sijaan isoimpaan rooliin nouseva Langenkamp on näyttelijäporukan heikoin lenkki. Hän ylinäyttelee vähän väliä, joka toimii loppupäässä, kun hänen Nancy-hahmonsa on pysynyt maanisesti ja kahvin voimalla hereillä jo useamman päivän putkeen, mutta ajoittain hänen heittäytymisensä käy hieman koomiseksi.

     Elokuvan todellinen tähti on kuitenkin toki nuoria unissa piinaava Fred "Freddy" Krueger. Rooliin oli aluksi valittu jo David Warner, mutta tämä joutui jättämään projektin aikataulusyistä. Tilalle pohdittiin Kane Hodderia, joka tultaisiin myöhemmin muistamaan parhaiten Perjantai 13. päivä -kauhuleffojen (Friday the 13th - 1980-2009) murhaaja Jason Voorheesinä. Lopulta valinta kohdistui Robert Englundiin, joka olikin täydellinen valinta rooliin. Englund osaa olla hyytävä ja kuvottava, mutta samaan aikaan myös jopa tykättävä veijari roolissaan. Cravenin halusta Freddy Kruegerista tehtiin erilainen sarjamurhaaja kuin vaikkapa Jasonista tai Halloween-leffojen (1978-2022) Michael Myersista, eli mykän ja hitaan järkäleen sijaan hahmosta tehtiin synkästi vitsaileva ja äkkipikaisempi. Freddy Kruegerista saatiin erinomainen kauhuhahmo, josta on vuosien varrella muodostunut todellinen ikoni palaneen ihonsa, veitsihanskansa ja punaviherraidallisen paitansa kanssa ja joka on ymmärrettävästi aiheuttanut monille katsojillekin painajaisia.

Heather Langenkampin ylinäyttelemisestä huolimatta Painajainen Elm Streetillä on aivan mahtava kauhuelokuva, suoraan sanottuna yksi ehdottomista suosikeistani lajityypissään. Elokuvan idea on täydellinen kauhukertomukselle. Kaikki meistä näkevät joskus painajaisia ja toisinaan näihin painajaisiin kuuluu se, että joku jahtaa meitä ikävin aikomuksin. Mutta mitä jos tämä joku pystyisi ihan oikeasti satuttamaan meitä unissamme? Elokuva osuu todella alkukantaiseen ihmisten pelkoon, aiheuttaen onnistuneen epämukavaa oloa. Nukkuminen on yksi ihmisen perustarpeista ja joillekin nukkuminen on yksi suosikkipuuhista sen rentouttavan tunteen takia. Mutta mitä jos aina nukahtaessasi sinua odottaisi Freddy Kruegerin kaltainen hirviö, joka voi oikeasti satuttaa sinua? Ihminen ei pysty elämään loputtomiin nukkumatta, joten jossain kohtaa painajainen on pakko kohdata. Näin Painajainen Elm Streetillä käy myös psykologisemman kauhun puolella, eikä ole mikään pelkkä slasher-raina. Samalla itse Freddyllä heijastellaan monien pelkoja vaikkapa limaisia miehiä kohtaan. Nopeasti käy selväksi, ettei Freddy ole pelkkä murhaaja, vaan hänen kiinnostuksessaan näitä nuoria kohtaan on jotain kieron ja ällöttävän seksuaalista. Craven kirjoitti hahmon aluksi pedofiiliksi murhaajan sijaan, mutta kun tämä todettiin liialliseksi, Craven muokkasi tekstiään, jättäen kuitenkin sekaan pieniä viittauksia alkuperäisiin suunnitelmiin. Näiden inhottavien puolien summalla on saatu aikaan yksi kaikkien aikojen parhaista kauhuleffoista, joka vielä 40 vuotta ilmestymisensä jälkeen on tehokkaan karmiva, ahdistava ja loppua kohti jopa aika piinaavakin.

Puolentoista tunnin kesto on käytetty tehokkaasti hyödyksi, eikä sekaan mahdu mitään ylimääräistä. Elokuva lähtee heti liikkeelle jännittävällä painajaisella ja sittenkin, kun siirrytään päiväsaikaan ja hahmot ovat hereillä, ei jännite pääse katoamaan. Leffa rakentelee onnistuneesti mysteeriä Freddy Kruegerin ympärille ja on mielenkiintoista ryhtyä selvittämään hahmon taustoja ja motiiveja. Painajaiset käyvät kerta toisensa perään karmivammiksi, kuten myös mielikuvituksellisemmiksi. Unikohtaukset kulkevat kiehtovasti omilla säännöillään ja hahmot saattavatkin yhtäkkiä siirtyä paikasta toiseen tai päätyä avaamastaan ovesta ihan eri paikkaan kuin oikeassa maailmassa. Mitä pidemmälle elokuva etenee, sitä häilyvämpää on myös se raja, milloin hahmot ovatkaan hereillä ja milloin unessa? Leffa onnistuu huiputtamaan niin päähenkilöitä kuin katsojia ja juuri kun Nancy luulee pääsevänsä niskan päälle, hän saattaakin huomata pelanneensa Freddyn pussiin. Elokuvan viimeiset minuutit syntyivät lopulta hieman kompromissiratkaisuna, eivätkä ne todellakaan ole sen vahvinta antia, etenkään ihan lopuksi näkyvän, koomisen selvän nuken kanssa.

Wes Cravenia pidetään yhtenä kauhugenren merkittävimmistä elokuvantekijöistä, eikä mikään ihme. Miehellä oli takanaan jo muun muassa Yön silmät (The Hills Have Eyes - 1977) ja myöhemmin hän ravisteli kauhugenreä Screamilla (1996) ja sen jatko-osilla. Craven osaa rakentaa pelottavaa ilmapiiriä esimerkillisesti ja saada katsojan sydämen hakkaamaan hieman lujempaa. Hän on myös keksinyt fantastisen premissin, jonka pohjalta hän on kynäillyt vahvan käsikirjoituksen. Painajainen Elm Streetillä on myös teknisiltä ansioiltaan mainio. Se on hyvin kuvattu ja leikattu. Lavastajat ovat tehneet hyvää työtä, etenkin pyörivän lavasteen kanssa, jossa kaikki huonekalut ja rekvisiitat täytyi kiinnittää lavasteisiin tukevasti, jotta ne eivät putoaisi lavastetta pyörittäessä. Puvustajat ja maskeeraajat osuivat kultasuoneen itse Freddy Kruegerin kanssa, loihtiessaan yhden kauhun ikonisimmista ilmestyksistä. Erikoistehostetiimi ansaitsee myös kehunsa. Vaikka seasta löytyy pari tahattoman koomista efektiä, kuten Freddyn venyvät käsivarret pimeällä kujalla, mukana on paljon todella kekseliäitä kikkoja, oli kyse sitten itsestään raahautuvasta ruumissäkistä, sängystä purkautuvasta veritornadosta tai vaikkapa tuleen sytytetystä hahmosta. Äänimaailma on oivallisesti rakennettu ja Charles Bernsteinin mystiset, unenomaiset sävellykset ovat omiaan lisäämään ahdistavaa tunnelmaa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street, 1984, New Line Cinema, Media Home Entertainment, Smart Egg Pictures, Cinema '84, The Elm Street Venture

Arvostelu: Lohikäärmeen kidassa (Enter the Dragon - 1973)

LOHIKÄÄRMEEN KIDASSA

ENTER THE DRAGON

Ohjaus: Robert Clouse

Pääosissa: Bruce Lee, John Saxon, Jim Kelly, Shih Kien, Ahna Capri, Bob Wall, Geoffrey Weeks, Betty Chung, Angela Mao Ying, Peter Archer, Yang Sze ja Jackie Chan

Genre: toiminta, jännitys

Kesto: 1 tunti 42 minuuttia

Ikäraja: 18

Enter the Dragon, eli suomalaisittain Lohikäärmeen kidassa on Bruce Leen tähdittämä toimintaelokuva. Leen hongkongilaiset elokuvat saavuttivat suosiota Yhdysvalloissakin ja niinpä Warner Bros. otti näyttelijään yhteyttä, aikomuksenaan tehdä Leen kanssa amerikkalaisen leffan. "Blood and Steel" -nimellä alkaneen projektin kuvaukset käynnistyivät alkuvuodesta 1973 ja kuvausten aikana koitui useita ongelmia. Lee ei esimerkiksi tullut toimeen ohjaaja Robert Clousen kanssa ja hänellä oli paljon erimielisyyksiä Michael Allinin käsikirjoituksesta. Lisäksi itse kullekin sattui haavereita, eri kieliä puhuvat tekijät eivät ymmärtäneet toisiaan ja halvalla tehdyt lavasteet hajoilivat helposti. Elokuva saatiin kuitenkin valmiiksi ja lopulta Lohikäärmeen kidassa sai maailmanensi-iltansa 26. heinäkuuta 1973 - tasan 50 vuotta sitten! Lee ei kuitenkaan päässyt näkemään valmista elokuvaa, sillä hän menehtyi vain kuusi päivää ennen ensi-iltaa, salarakkaansa seurassa hotellilla, mistä nousi suuri kohu juuri filmin ilmestymisen aikaan. Lohikäärmeen kidassa oli suuri hitti, jolle kriitikot lämpenivät kuitenkin hitaasti. Vuosien varrella elokuvaa on ryhdytty arvostamaan enemmän ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaana kamppailulajileffana. Sen lisäksi, että elokuva innosti muun muassa Street Fighterin (1987) ja Mortal Kombatin (1992) kaltaisia taistelupelejä, sitä pidetään myös vapaaottelun alkuperänä. Itse en ollut koskaan aiemmin nähnyt Lohikäärmeen kidassa -elokuvaa, mutta olin kuullut siitä useasti aiemmin. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin katsoa ja arvostella sen.

Brittiläisen tiedustelupalvelun agentti Braithwaite lähettää taistelulajien mestarin Leen syrjäiselle saarelle, soluttautumaan paikalliseen turnaukseen ja tutkimaan turnauksen järjestäjää, rikollispomoksi epäiltyä Hania.

Jo 32-vuotiaana aivoödeemaan kuollutta Bruce Leetä pidetään kungfu-elokuvien kuninkaana, eikä syyttä. Vaikka Lohikäärmeen kidassa olikin ensimmäinen leffa, jonka Leeltä näin, jo tässä hän onnistui vakuuttamaan minut täysin taistelulajitaidoillaan, kuten myös näyttelijänä. Hän heittäytyy toimintakohtauksiin ällistyttävällä vimmalla, potkien ja hakaten menemään suorastaan pelottavasti. Lee auttoi mullistamaan toimintaelokuvia ja on suuri harmi, että hän menehtyi niin nuorena, kun hänellä olisi vielä ollut hurjasti annettavanaan. Sitä voi vain kuvitella, mitä Lee olisi vielä ehtinyt tekemään ja saavuttamaan, jos olisi elänyt kauemmin... Todellinen legenda! Tässä elokuvassa Lee esittää, noh, Leetä, Shaolin-veljeskunnan taistelijaa, joka saa tehtäväkseen soluttautua saarelle, jota johtaa veljeskunnasta aiemmin eronnut ja veljeskunnan periaatteet hylännyt Han (Shih Kien, äänenä Keye Luke). Hanin epäillään liittyvän rikollisiin bisneksiin ja Leen tehtävänä on löytää tarpeeksi todisteita, jotta brittiläinen tiedustelupalvelu voi ottaa Hanin kiinni. Kien on Leen tavoin nappivalinta osaansa, huokuen oikeanlaista häijyyttä. Kieniä on pakko ihailla myös siitä, ettei hän osannut englantia, vaan kuvauksissa hän yritti vain matkia repliikit avustajan kautta, jotta Luken dubbaus olisi luontevaa Kienin suunliikkeiden kanssa.

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös muun muassa Geoffrey Weeks Leen vakoojahommiin pestaavana Braithwaitena, Bob Wall Hanin kätyrinä O'Harana, John Saxon ja Jim Kelly turnaukseen myös osallistuvina Roperina ja Williamsina, sekä Ahna Capri Taniana, joka toimii turnauksen ottelijoiden emäntänä. Lisäksi nuoren Jackie Chanin voi bongata stunt-miehenä toimintakohtauksista. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti.

Lohikäärmeen kidassa osoittautui huomattavasti monipuolisemmaksi elokuvaksi kuin etukäteen oletin. Odotin filmin olevan tyypillinen taistelulajileffa, jossa Bruce Lee hakkaa ja potkii pahiksia kumoon kymmenittäin ja vaikka elokuva toki tarjoaa sitä, on siinä paljon muitakin nyansseja. Elokuva on kuin veikeä genremiksaus, jossa kamppailulajifilmin lisäksi tehosekoittimeen on heitetty niin vakoojajännäriä kuin blaxploitaatiota. Jim Kellyn Williams-hahmo tuo mukaan paljon vivahteita blaxploitaatiosta, joka puhkesi kukkaansa Yhdysvalloissa 1970-luvun alussa. Han taas on kuin mikäkin James Bond -elokuvan katala roisto, joka majailee yksityissaarellaan kätyreidensä kanssa. Hahmon jopa nähdään silittävän valkoista kissaa kuin Blofeld konsanaan. Leen hiippailut saaren salaisissa tiloissa tuovat myös mieleen 007-leffat ja John Saxonin Roperissa on jotain hieman samaa kuin tuohon aikaan Bondia esittäneessä Sean Conneryssa.

Vaikka Bruce Lee oli jo itsessään varsinainen vetonaula lippuluukuilla, elokuvan tapa yhdistellä aasialaisia kamppailulajileffoja, afroamerikkalaisten blaxploitaatiota ja valkoisten brittien vakoojaseikkailuja oli varmasti iso syy elokuvan suureen suosioon. Tähän kun vielä lisää päälle Leen traagisen menehtymisen, sekä kohuolosuhteet, missä ja milloin kuolema tapahtui, on varmasti useampi käynyt katsomassa elokuvan, vaikkei aiempaa mielenkiintoa olisikaan ollut. Eipä siis ihme, että filmi oli ilmestymisvuotensa isoimpia hittejä ja inflaation laskien mukaan elokuvan tuotot olisivat jopa yli kahden miljardin dollarin luokkaa! Ei ole myöskään vaikea ihmetellä, miksi elokuva on vuosien varrella toiminut monille muille inspiraation lähteenä. Elokuvaa ei ollut mennyt kai edes puolta tuntia, kun jo pohdin, että Mortal Kombatin tekijät ovat selvästi katsoneet tätä leffaa usein.

Suosioon on myös toki vaikuttanut se, kuinka loistava elokuva on kyseessä. Lohikäärmeen kidassa nappaa heti ensiminuuteillaan mukaansa, esitellessään Leen taistelutaitoja ja siitä meno sen kuin vain paranee. Matka saarelle esittelee hahmojen taustoja ytimekkäästi ja auttaa ymmärtämään, miksi itse kukin on matkalla turnaukseen. Turnaus ja sen ympärillä tapahtuvat vakoojapuuhat tarjoavat oivaa jännitettä ja viihdettä. Loppua kohti leffa rupeaa tarjoamaan toinen toistaan sähäkämpiä ja iskevämpiä toimintakohtauksia ja finaali Leen ja Hanin välillä on kyllä odotuksen arvoinen.

Elokuvan ohjaajana toimi Robert Clouse, jonka kanssa Lee otti useasti yhteen kuvauksissa. Clousen täytyi antaa Leen hoitaa taistelukohtausten toteutus, mutta toisaalta hyvä niin, sillä Lee kyllä tiesi mitä teki. Clousen rakentama tunnelma on vangitseva ja hän onnistuu yhdistelemään varsin erilaisia tyylilajeja toisiinsa saumattomasti. Elokuva on myös teknisiltä ansioiltaan pätevä oivallista kuvausta ja sujuvaa leikkausta myöten. Vaikka lavasteet tehtiinkin halvalla, ne näyttävät varsin mainioilta ja puvustukset ja maskeerauksetkin toimivat. Äänimaailma on hyvin rakennettu ja säveltäjä Lalo Schifrinin musiikit tietty vain parantavat menoa - mitäpä muuta herralta voikaan odottaa?

Yhteenveto: Lohikäärmeen kidassa on aivan mahtava toimintaelokuva, joka on puolen vuosisadan aikana innoittanut lukemattomia genren edustajia. Elokuva on veikeä yhdistelmä erilaisia lajityyppejä, jotka muodostavat siitä todella kiehtovan ja mukaansatempaavan kokemuksen. Tarina nappaa tehokkaasti mukaansa ja kun päästään saarelle, meno paranee, kunnes kaikki huipentuu vaikuttavassa loppuryminässä. Elokuva on erittäin viihdyttävä ja paikoitellen tehokkaan jännittäväkin. Hahmojen motivaatioita availlaan leffan edetessä kiinnostavasti ja filmistä löytyy enemmän sisältöä, mitä pidemmälle se etenee. Bruce Lee on pääroolissa tietty aivan fantastinen ja on suuri tragedia, että hänen elämänsä päättyi juuri, kun hänen uransa oli lähtemässä uuteen nousukiitoon Hollywoodin puolella. Muutkin näyttelijät suoriutuvat hyvin rooleistaan ja visuaalisesti elokuva on oivallinen halvoista lavasteista huolimatta. Lohikäärmeen kidassa on loistoleffa, joka on vaikuttavasti kestänyt aikaa, sekä lukeutuu toimintagenren suurklassikkojen joukkoon. Suosittelenkin elokuvaa erittäin lämpimästi, oli se sitten jäänyt näkemättä tai vaikka sen olisi katsonut jo useita kertoja aiemmin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Enter the Dragon, 1973, Warner Bros., Concord Productions

Arvostelu: Beverly Hills kyttä 3 (Beverly Hills Cop III - 1994)

BEVERLY HILLS KYTTÄ 3

BEVERLY HILLS COP III

Ohjaus: John Landis

Pääosissa: Eddie Murphy, Judge Reinhold, Timothy Carhart, Hector Elizondo, John Saxon, Theresa Randle, Alan Young, Stephen McHattie, Bronson Pinchot ja Gil Hill

Genre: rikos, komedia

Kesto: 1 tunti 44 minuuttia

Ikäraja: 16

Eddie Murphyn tähdittämä elokuva Beverly Hills kyttä (Beverly Hills Cop - 1984) oli ilmestymisvuotensa isoin hitti lippuluukuilla, joten jatkoa oli tietty luvassa. Myös Beverly Hills kyttä 2 (Beverly Hills Cop II - 1987) oli menestys, vaikkei saanutkaan kriitikoilta kovin positiivista palautetta. Pian alkoikin kolmannen osan teko, vaikka Murphy ilmaisikin kärkkäästi, ettei olisi enää mitään syytä jatkaa leffasarjaa ja että studiolla ei olisi enää varaa maksaa hänen paluutaan Axel Foleyn rooliin. Murphylle maksettiinkin jopa viisitoista miljoonaa dollaria, jotta hänet saatiin mukaan kolmosleffaan. Aluksi tekijät pohtivat tutun kytän lähettämistä Isoon-Britanniaan, mutta tämä suunnitelma kariutui, kun oikeastaan kukaan ei pitänyt siitä. Lopulta Steven E. de Souza esitteli ideansa "Die Hardista huvipuistossa", mistä studio innostui ja kuvaukset käynnistyivät syksyllä 1993. Lopulta Beverly Hills kyttä 3 sai ensi-iltansa toukokuussa 1994. Elokuva kuitenkin osoittautui taloudelliseksi pettymykseksi edellisosiin verrattuna, minkä lisäksi se sai lähinnä vain negatiivista palautetta kriitikoilta ja se oli jopa ehdolla huonoimman jatko-osan ja ohjauksen Razzie-palkinnoista. Itse katsoin koko Beverly Hills kyttä -trilogian jo lapsena. Pidin ykköselokuvasta ja olen katsonut sen uudestaan vuosien varrella, mutta jatko-osista en pahemmin välittänyt, enkä ole katsonut niitä toistamiseen. Kuitenkin nyt kun elokuvasarja on saamassa jatkoa elokuvalla Beverly Hills Cop: Axel Foley (2023), päätin katsoa aiemmat leffat uudestaan ja arvostella ne uutta filmiä odotellessa. Muutama viikko Beverly Hills kyttä 2:n jälkeen katsoin Beverly Hills kyttä 3:n.

Detroitilaispoliisi Axel Foley palaa Beverly Hillsiin, jäljittäessään pomonsa Douglas Toddin tappajaa ja päätyy keskelle Wonder World -huvipuistossa tapahtuvia hämäräbisneksiä.

Eddie Murphy palaa rooliinsa Axel Foleyksi, detroitilaispoliisiksi, jonka kannattaisi varmaan hakea siirtoa Beverly Hillsiin, sillä vähän väliä jokin vetää hänet takaisin kaupunkiin tutkimaan rikoksia. Kuten alussa kerroin, kakkosleffan jälkeen Murphy totesi, että jos kolmas Beverly Hills kyttä -elokuva tehtäisiin, tapahtuisi se vain rahan takia ja että hänelle pitäisi kirjoittaa aikamoinen shekki, jotta hän suostuisi vielä kolmannen kerran tunnetuimpaan rooliinsa. Viidentoista miljoonan dollarin myötä Murphy päättikin lopulta palata Axel Foleyksi ja harmillisesti hänen roolityöstään näkyy, että nyt ei ole kyse mistään intohimoprojektista, vaan nimenomaan työkeikasta, joka on käyty suorittamassa hyvän liksatarjouksen takia. Ajoittain Murphy tuntuu olevan aidosti kiinnostunut siitä, mitä ympärillä tapahtuu, mutta kahteen edelliseen osaan verrattuna hän vaikuttaisi kulkevan jollain automaattivaihteella.

     Paluun tekevät myös Judge Reinhold ja Gil Hill tuttuihin rooleihinsa Beverly Hillsin poliisiksi Billy Rosewoodiksi ja Axelin pomoksi Douglas Toddiksi, joista jälkimmäinen saa kuitenkin luodista heti elokuvan alussa, mikä sysääkin uuden tarinan käyntiin. Reinholdin esittämä Billy taas on ylennetty OVYOVJ:ksi, eli osastojenväliseksi yhteistyön operatiiviseksi varajohtajaksi - titteli, mistä hahmo on kovin ylpeä. Muiden kiireidensä takia John Ashton ei päässyt mukaan Billyn työpariksi Taggartiksi ja hahmo onkin korvattu Hector Elizondon esittämällä etsivä Jon Flintillä, joka on periaatteessa täysin sama hahmo. Ronny Cox taas ei palannut rooliinsa Beverly Hillsin poliisipäälliköksi, sillä luettuaan hänelle lähetetyn käsikirjoituksen, Cox totesi studiolle "ei kiitos".

Pahisosastoa taas edustaa tällä kertaa Timothy Carhartin näyttelemä Ellis DeWald, huvipuisto Wonder Worldin turvallisuusvastaava, joka käyttää puistoa kulissina hämäräbisneksilleen. Puistossa työskentelevästä Janice Perkinsistä (Theresa Randle) taas yritetään kehitellä jonkinlaista romanttista juttua Axelille, mutta toteutus on todella kömpelö, eikä Murphyn ja Randlen väliltä löydy kemiaa. Reinhold on yhä oiva hieman hölmön Billyn osassa ja Carhart istuu tarpeeksi passelisti roistoksi, mutta eipä näyttelijäsuorituksista selvää kehuttavaa löydy. Tarkkasilmäisimmät katsojat voivat bongailla elokuvasta useita cameoita, merkittävimpänä Tähtien sota -saagan (Star Wars - 1977-) luojan George Lucasin huvipuistolaitteen jonosta.

Päätähtensä suorituksen tapaan myös itse elokuva on aika ponneton ja laiskasti väsätty tapaus. Beverly Hills kyttä 3:sta huokuu, että se on tehty puhtaasti rahan perässä, eikä edes ohjaaja John Landis onnistu säväyttämään tuttuun tapaansa. Landisin filmografiaan kuuluu muun muassa mahtava musikaalileffa The Blues Brothers (1980), kenties kaikkien aikojen paras ihmissusielokuva Ihmissusi Lontoossa (An American Werewolf in London - 1981), sekä Murphyn kanssa tehdyt mainiot komediat Vaihtokaupat (Trading Places - 1983) ja Prinssille morsian (Coming to America - 1988). Landis siis kyllä osaisi, mutta tässä hänen työnsä on kummallisen takkuilevaa. Landis on myöhemmin todennut, ettei pohjana toiminut Steven E. de Souzan käsikirjoitus ollut kovin kaksinen ja hän toivoikin Murphyn pelastavan elokuvan, mutta kuvauksissa Murphy ei tuntunut piittaavan tekemisestään. Oli syy kenessä tahansa, Beverly Hills kyttä 3 ei ole hyvä leffa.

Ei se kuitenkaan mikään luokaton pohjanoteerauskaan ole, lähinnä vain innoton ja laimea. Se ei nappaa samalla lailla mukaansa kuin edeltäjänsä, eikä se viihdytä läheskään yhtä paljon. Muutamia hupaisia kohtauksia mahtuu sekaan, mutta nekin tarjoavat lähinnä positiivisia hymähdyksiä kunnon naurujen sijaan. Erityisen harmillista on, kuinka vähän Axelin riemukasta suunsoittoa on mukana. Murphy hoitaa hommansa edellisosia totisemmin, vaikka väläytteleekin hymyä silloin tällöin. Kovin kummoista jännitettä ei mukaan ole saatu luotua, minkä huomaa erityisesti kohtauksesta, jossa Axel yrittää pelastaa pulassa olevia lapsia pahasti reistailevasta huvipuistolaitteesta. Kohtaus voisi olla elokuvan tiivistunnelmainen huippuhetki, mutta toteutus on jotenkin lattea. Tähän vaikuttaa isosti se, kuinka laiskasti maan kamaralla tilannetta seuraavia sivustakatsojia esittävät statistit hommansa hoitavat. Hengen haukkomisen sijaan he seuraavat välikohtausta sellainen "jaahas, meneeköhän tuossa kauan" -ilme naamallaan. Elokuvan loppuhuipennus skarppaa hieman, mutta kaikin puolin Beverly Hills kyttä 3:sta jää todella pliisu fiilis.

Souzan käsikirjoitus on kieltämättä aika onneton tapaus. Hän yrittää kierrättää aiemmista osista tuttuja juttuja (Axelin tutun kuolema johdattaa hahmon Beverly Hillsiin) ja pyrkii tekemään uusista hahmoista liian samanlaisia kuin vanhoista. Tarinassa olisi potentiaalia, mutta Souzan työ jää latteaksi, etenkin huumoriosastoltaan. Tästä täydellinen esimerkki on Axelin vanha tuttu Serge (Bronson Pichot), jonkinlainen stereotypia ranskalaisesta homodesignerista, jonka kohtaus kestää kiusallisen pitkään ilman naurun naurua. Sentään Beverly Hills kyttä 3 on kelvollisesti kuvattu. Huvipuistopuitteet ovat vaikuttavat niin oikeiden laitteidensa kuin lavasteidensa puolesta. Asut ovat oivalliset, maskeeraukset äityvät aiempia osia verisemmiksi ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa Nile Rodgers, joka hyödyntää Harold Faltermeyerin säveltämää mahtavaa tunnusmelodiaa tehokkain keinoin eri tilanteissa.

Yhteenveto: Beverly Hills kyttä 3 on harmillisen lattea ja ponneton jatko-osa, jossa oikeastaan kukaan ei vaikuttaisi haluavan olla mukana. Aiemmissa elokuvissa riemastuttanut Eddie Murphy hoitaa hommansa päivänselvästi pelkän rahan takia, eikä hän tuo Axel Foleyyn hahmolle tuttua eloa ja hupaisuutta. Murphy vetää rooliaan vakavammin kuin aiemmin ja yleisestikin elokuva ei ole läheskään yhtä hauska kuin edeltäjänsä. Pari positiivista hymähdystä leffa tarjoaa, mutta naurut jäävät lähes nollille. Tarina on kierrätyksineenkin ihan kelvollinen, mutta käsikirjoitus on silti turhauttavan lepsu, eikä ohjaaja John Landis onnistu puhkumaan sekaan mitään fiilistä. Loppuhuipennuksessa elokuva petraa hieman, mutta silti kokonaisuus jää valitettavan vaisuksi. Jos pidit kovasti aiemmista Beverly Hills kyttä -elokuvista, voi kolmososan katsoa niiden perään, mutta sillä varauksella, ettei kyseessä ole kovinkaan kummoinen leffa. Nyt jään kiinnostuneena ja jännittyneenä odottamaan tulevaa neljättä elokuvaa. On vaikea kuvitella, että vuosien jälkeen tekijät onnistuisivat jälleen, mutta sormet ristissä toivon, että luvassa olisi sittenkin positiivinen, ilahduttava yllätys...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.11.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Beverly Hills Cop III, 1994, Paramount Pictures, Eddie Murphy Productions