Stand by Me - viimeinen kesä (Stand by Me - 1986) - elokuva-arvostelu

STAND BY ME - VIIMEINEN KESÄ

STAND BY ME

Ohjaus: Rob Reiner

Näyttelijät: Wil Wheaton, River Phoenix, Corey Feldman, Jerry O'Connell, Kiefer Sutherland, Casey Siemaszko, Gary Riley, Bradley Gregg, Jason Oliver, Marshall Bell, Frances Lee McCain, Bruce Kirby, William Bronder, Scott Beach, John Cusack ja Richard Dreyfuss

Genre: draama, komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 28 minuuttia

Ikäraja: 7

Stand by Me - viimeinen kesä perustuu Stephen Kingin novelliin Ruumis (The Body), joka julkaistiin Kingin novellikokoelmassa Kauhun vuodenajat (Different Seasons) vuonna 1982. Käsikirjoittajakaverukset Bruce A. Evans ja Raynold Gideon lukivat novellin ja pitivät siitä niin paljon, että hankkivat heti sen filmatisointioikeudet. Kaksikko pyysi ohjaaja Adrian Lyneltä apua saadakseen jonkin tuotantoyhtiön tarttumaan projektiin ja lopulta he onnistuivat nappaamaan Embassy Picturesin haaviinsa. Alun perin Lynen oli tarkoitus ohjata elokuva, mutta tämä halusi pitää hieman taukoa ja niinpä ohjaksiin valittiin tilalle Rob Reiner. Juuri ennen kuvausten alkua Columbia Pictures kuitenkin osti Embassyn ja meinasi pistää leffan tuotannon poikki, näkemättä siinä potentiaalia. Yksi Embassyn johtajista, Norman Lear pelasti elokuvan maksamalla itse leffan yli seitsemän miljoonan dollarin budjetin. Kuvaukset käynnistyivät kesäkuussa 1985 ja lopulta Stand by Me - viimeinen kesä sai maailmanensi-iltansa 6. elokuuta 1986 - tasan 40 vuotta sitten! Aluksi elokuva sai hieman kädenlämpöisen vastaanoton kriitikoilta, eivätkä sen avausviikonlopun lipputulotkaan olleet kaksiset, mutta vähitellen sana alkoi kiertää ja elokuvan suosio vain kasvoi teatterikierroksensa edetessä. Lopulta myös kriitikot alkoivat yhtyä kehuihin ja vuosien varrella elokuva on saanut maineen yhtenä kaikkien aikojen parhaista nuorisoelokuvista ja Stephen King -filmatisoinneista. Jälkimmäiseen mielipiteeseen yhtyi jopa King itse, joka elokuvan nähtyään kertoi itkien Reinerille, että kyseessä oli paras elokuva, mikä hänen kirjojensa pohjalta oli tehty. Itse näin Stand by Me - viimeisen kesän jo lapsena koulussa ja jo tuolloin elokuva teki minuun suuren vaikutuksen. Olen nähnyt elokuvan pari kertaa uudestaan ja joka kerralla olen pitänyt siitä enemmän. Kun huomasin Stand by Me - viimeisen kesän täyttävän nyt 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa elokuvan pitkästä aikaa ja samalla arvostella sen.

Syksyllä 1959 pikkukaupungin neljä kaverusta lähtevät matkalle, löytääkseen kadonneen nuorukaisen ruumiin.

Stand by Me - viimeisen kesän keskiössä on neljä poikaa, jotka ovat olleet ystävyksiä suunnilleen niin kauan kuin he muistavat. On hiljaisempi ja tarinoiden kirjoittamisesta kiinnostunut Gordie (Wil Wheaton), perheensä huonoa mainetta häpeilevä, mutta siksi kovan kuoren kasvattanut Chris (vain seitsemän vuotta elokuvan julkaisemisen jälkeen menehtynyt River Phoenix), rääväsuinen ja väkivaltaista juoppoisäänsä sinisilmäisesti idolisoiva Teddy (Corey Feldman), sekä kaikenlaista pelkäävä ja kaikesta valittava Vern (Jerry O'Connell), joka joutuu usein muiden kolmen kiusoittelun kohteeksi joko pelkuruudestaan, moottoriturvastaan tai lihavuudestaan. Nelikko on täydellisesti valittu ja Wheaton, Phoenix, Feldman ja O'Connell muodostavat täysin uskottavan kaveriporukan, jotka ovat kokeneet monenlaista yhdessä ja joilla on omat sisäpiirin juttunsa. Hahmoista löytyy runsaasti syvyyttä, mitä nuoret tulkitsevat häkellyttävän hyvin. Näyttelijöiden väliset kemiat ovat fantastiset, etenkin Wheatonin ja Phoenixin, Chrisin toimiessa isoveljen korvikkeena, Gordien oikean isoveljen (John Cusack) kuoltua.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Kiefer Sutherland omaa jengiään johtavana Acena, Casey Siemaszko ja Bradley Gregg tämän jengiin kuuluvina Vernin isoveljenä Billynä ja Chrisin isoveljenä Eyeballina, sekä Marshall Bell ja Frances Lee McCain Gordien vanhempina. Eikä pidä tietenkään unohtaa Richard Dreyfussia, joka esittää aikuista Gordieta, joka muistelee tätä kyseistä tapahtumaa lapsuudessaan, toimien samalla elokuvan kertojana. Sivunäyttelijätkin ovat hyviä ja Sutherland onnistuu olemaan oikein kunnon kiusaajamulkku Acena. Ja pakkohan minun on hehkuttaa, että olen muuten nähnyt Sutherlandin kahdesti livenä, lämppäämässä Musea vuonna 2019.

En toisaalta ihmettele, että Stephen King sanoi elokuvan nähtyään, että Stand by Me - viimeinen kesä on paras hänen kirjansa pohjalta tehty filmatisointi. Vaikka itse vannon Kingin inhoaman Stanley Kubrickin Hohto-adaptaation (The Shining - 1980) nimeen ja mielestäni alkuperäisen Ruumis-novellin kanssa samasta novellikokoelmasta löytyvästä toisesta työstä myöhemmin tehty vankiladraama Rita Hayworth - avain pakoon (The Shawshank Redemption - 1994) kiilaa tämän edelle, on Stand by Me - viimeinen kesä ehdottomasti kolmen parhaan King-filmatisoinnin joukossa. Elokuva on myös nuorisoleffojen aatelia ja niitä filmejä, jotka mielestäni kaikkien pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. 

Elokuva on myös tarinankerronnan aatelia ja on todella häkellyttävää, että leffa kestää vain pari minuuttia alle puolitoista tuntia, koska se onnistuu pakkaamaan tähän kestoon niin paljon. Ohjaaja Rob Reiner ottaa kaiken irti jokaisesta minuutista ja vaikka kesto on lyhyt ja hahmojenkin vinkkelistä tapahtumat kestävät vain parin päivän ajan, on luvassa huima kasvukertomus, jonka jälkeen niin hahmot kuin katsojakin ovat muuttuneita ihmisiä. Matkaan lähtevä nelikko on vielä enemmän tai vähemmän sinisilmäinen, mutta lopulta ruumiin löytävät hahmot ovat matkansa varrella muuttuneet roimasti. Itse ruumis on lähinnä vain motivaattori hahmojen matkan alkamiselle ja huomattavasti tärkeämpää onkin kaikki muu, mitä sillä reissulla tapahtuu. Koska eihän se ole se määränpää, vaan miten sinne päästään.

Kun näin Stand by Me - viimeisen kesän lapsena ensi kertaa, siitä jäivät mieleen toki mahtava seikkailun henki, sekä useat ikimuistoiset kohtaukset, oli kyse sitten legendaarisen hurjaksi huhutun Chopper-koiran kohtaaminen romuvarastolla, todellinen jännitysnäytelmä junan kanssa sillalla, ikävä juotikasyllätys uimareissun päätteeksi tai Gordien hupaisa kertomus piirakansyöntikilpailusta iltanuotion äärellä. Uusintakatseluilla ja lisääntyvän iän myötä elokuva on auennut täysin uusilla tavoilla. Nelikon väliset keskustelut ovat erinomaisia, poikien pohtiessa paikkaansa maailmassa ja mahdollista tulevaisuuttaan. Usein nämä lapsena pohditut yhteiset tulevaisuudet eivät toteudu aiotulla tavalla ja siinä, missä lapsena elokuvaa katsoo haaveillen vastaavasta seikkailusta omien kaverien kanssa, aikuisena sitä muistelee niitä lapsuudenkavereita, pohtii että mitäköhän heille kuuluu nykyään ja että miksi aiemmin niin läheiset ihmiset muuttuivat yhtäkkiä kuin ventovieraiksi, ilman edes sen kummempia välirikkoja tai muuta draamaa.

Tämän lisäksi elokuvan ilmapiiri on upeasti luotu. Seikkailuhenki on tosiaan vahvasti läsnä ja luvassa on niin tiivistunnelmaista jännitettä, runsaasti erittäin hauskoja hetkiä kuin myös riipaisevan liikuttavia kohtauksia. Gordien, Chrisin, Teddyn ja Vernin väliset keskustelut ovat monipuolisia. Välillä heitetään vitsiä toisen äidistä tai sukuelimen pienuudesta, sitten taas välillä osoitetaan aitoa välittämistä ja huolenpitoa. Silmät kostuvat taatusti useammankin kerran, kun Chris yrittää tsempata Gordieta tavoittelemaan unelmiaan kirjailijana, samalla kun Chris on varma, että hänen tulevaisuutensa on jo etukäteen tuhoon tuomittu. Haikeutta on luvassa runsaasti etenkin loppua kohti ja kun lopputekstit rullaavat, tuntuu katsojasta siltä kuin olisi jättänyt hyvästit omille hyville ystäville. Stand by Me - viimeinen kesä on kertakaikkisen kaunis teos.

Stand by Me - viimeinen kesä on myös teknisesti pätevä elokuva. Se on taitavasti kuvattu ja matkan erilaisia maisemia voisi ihastella pidempäänkin. Lavasteet ovat oivalliset, puvustus mainiota ja maskeerauksetkin näyttävät hyviltä. Äänimaailma on osaavasti rakennettu ja Jack Nitzschen säveltämät musiikit maalailevat taustalla nätisti, tuoden vahvan lisänsä tunnelmaan. Ja pakkohan se on toki mainita lopputekstien aikana soiva Ben E. Kingin mahtava kappale Stand by Me, joka muuten antoi elokuvalle nimensä. Alun perin leffa kulki Stephen Kingin novellia mukaillen nimellä The Body, mutta kun Reiner kuuli Kiefer Sutherlandin ja River Phoenixin laulamassa biisiä Sutherlandin kitaran tahtiin kuvauksissa, elokuvan nimi pistettiin vaihtoon.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.2.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Stand by Me, Yhdysvallat, 1986, Columbia Pictures, Act III, Act III Communications, The Body

Arvostelu: Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit (A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors - 1987)

PAINAJAINEN ELM STREETILLÄ 3 - UNIEN SOTURIT

A NIGHTMARE ON ELM STREET 3: DREAM WARRIORS

Ohjaus: Chuck Russell

Pääosissa: Heather Langenkamp, Craig Wasson, Patricia Arquette, Robert Englund, Priscilla Pointer, Ken Sagoes, Rodney Eastman, Jennifer Rubin, Bradley Gregg, Penelope Sudrow, Ira Heiden, Laurence Fishburne, Nan Martin, Brooke Bundy, Paul Kent ja John Saxon

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 36 minuuttia

Ikäraja: 18

Wes Cravenin ohjaama kauhuelokuva Painajainen Elm Streetillä (A Nightmare on Elm Street - 1984) oli menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Craven ei pitänyt kakkososaan laadituista ideoista, joten hän ei osallistunut Painajainen Elm Streetillä 2 - Freddyn koston (A Nightmare on Elm Street 2: Freddy's Revenge - 1985) tekoon. Jatko-osa otettiin heikosti vastaan, jolloin New Line Cinema oli epävarma elokuvasarjan jatkosta. Itse Freddy Kruegerin näyttelijä Robert Englund kehitteli esiosatarinaa Freddylle, mutta tämä idea ei päässyt toteutukseen. Kakkosleffaan tyytymätön Craven halusi näyttää, kuinka homma hoidetaan ja suostui käsikirjoittamaan kolmososan. Cravenin alkuperäinen metatasoilla liikkuva idea oli studiolle liian villi, mutta sitten Craven luki psykiatrisista sairaaloista, jotka pyysivät vanhempia lähettämään ongelmalapset hoitoonsa. Cravenin tekstiä muovattiin humoristisempaan suuntaan ja kuvaukset käynnistyivät. Lopulta Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit sai ensi-iltansa helmikuussa 1987. Elokuva oli isompi hitti kuin edellisosa, minkä lisäksi se sai myös positiivisempaa palautetta kriitikoilta. Itse olen kaksi kertaa aiemmin aloittanut elokuvasarjan katselun, tavoitteenani katsoa kaikki osat läpi, mutta molemmilla kerroilla projektini tyssäsi kakkosleffaan. Kuitenkin kun viime syksynä alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä täytti 40 vuotta, päätin juhlan kunniaksi vihdoin ja viimein katsoa (ja samalla arvostella) kaikki elokuvasarjan osat ja vihdoin ja viimein sain katsottua myös Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit.

Kuusi vuotta sen jälkeen, kun Nancy Thompson luuli päihittäneensä unissa nuoria murhaavan Freddy Kruegerin, hän saapuu Westin Hillsin psykiatriseen sairaalaan, missä hän hoksaa nuorten potilaiden kärsivän samoista kauheista painajaisista kuin Nancy aikoinaan.

Jäätyään pois elokuvasarjan toisesta osasta, Freddyn kostosta, Heather Langenkamp tekee paluun rooliinsa Nancy Thompsonina, joka onnistui alkuperäisessä elokuvassa selviytymään Freddy Kruegerin (aina yhtä riemastuttava Robert Englund) terävin veitsin varustellusta kourasta. Koettelemustensa myötä Nancystä on tullut unitutkija ja sen lisäksi, että hän yrittää toipua traumoistaan, hän yrittää auttaa muita, jotka kokevat samaa kuin hän. Nancyn paluu on tervetullutta, mutta harmillisesti Langenkamp ei ole juuri kehittynyt näyttelijänä. Hän istuu yhä passelisti osaansa ja ajaa asiansa, mutta vähän väliä hänen ulosantinsa tuntuu väkinäiseltä ja eläytymisensä pidättyväiseltä.

     Tällä kertaa Freddy piinaa Westin Hillsin psykiatrisen sairaalan nuoria potilaita. Heitä ovat tuorein tulokas Kristen (Patricia Arquette esikoisroolissaan), jatkuvasti eristykseen joutuva Kincaid (Ken Sagoes), mykkä Joey (Rodney Eastman), pyörätuolia tarvitseva Will (Ira Heiden), entinen narkkari Taryn (Jennifer Rubin), unissakävelijä Phillip (Bradley Gregg) ja näyttelijäurasta haaveileva Jennifer (Penelope Sudrow). Sairaalassa töissä ovat tohtorit Gordon (Craig Wasson) ja Simms (Priscilla Pointer), minkä lisäksi nuori Laurence "Larry" Fishburne nähdään hoitaja Maxina. Uudet hahmot ovat mainioita tapauksia ja nuoret ovat oivallisen erilaisia tyyppejä toisistaan. Näyttelijäkaarti kuitenkin hoitaa tonttinsa vaihtelevasti. Arquette ei vielä debyyttiroolissaan pahemmin vakuuta ja muutkin nuoret ailahtelevat ihan hyvien ja heikohkojen suoritusten välillä. Parasta työtä näyttelijöistä tekevät Wasson ja Pointer, joiden tohtorihahmot suhtautuvat hyvin eri tavoin nuorten kokemiin, samanlaisiin painajaisiin.

Miksi, voi miksi en ole aiemmilla läpikäyntiyrityksilläni pakottanut itseäni katsomaan Painajainen Elm Streetillä 3:a? Alkuperäinen elokuva on yksi kauhusuosikeistani, mutta jatko-osa Freddyn kosto on heti niin selvä tasonpudotus, että se on aina aiemmin lähes tappanut kiinnostukseni jatkaa sarjan parissa. Kolmososa Unien soturit on kuitenkin niin aimo harppaus parempaan suuntaan, etten yhtään ihmettele, miksi moni sarjan faneista jopa nostaa tämän leffan suosikikseen sarjasta. Ei leffa omasta mielestäni ole yhtä hyvä kuin alkuperäinen Painajainen Elm Streetillä, mutta se on todella oiva lisäys sarjaan, vaikka näyttelijäsuoritukset ovatkin toisinaan mitä ovat.

Psykiatrinen sairaala on aivan mahtava tapahtumapaikka elokuvalle ja on ihan ymmärrettävää, että pitkään Freddy-painajaisista kärsineet nuoret passitetaan lopulta tällaiseen hoitopaikkaan. Uhkaava ilmapiiri valtaa kolkon sairaalan pimeät käytävät öisin ja katsojana uppoaa syvemmälle sohvansa uumeniin, jännittäessään, kenelle mahdollisesti käy huonosti seuraavaksi? Kun Nancy saapuu kuvioihin, on kiinnostavaa seurata, kuinka hän yrittää kouluttaa nuoria taistelemaan Freddyä vastaan, mikä johtaakin tiivistunnelmaiseen finaaliin. Ennen huipennusta leffasta löytyy joitain todella mielikuvituksellisia ja varsin kauhistuttaviakin unikohtauksia. Kohtaus, jossa Freddy toimii nukkemestarina ihmismarionetille, on yksi elokuvasarjan kekseliäimmistä, muistettavimmista ja ällöttävimmistä. Freddyn kohtaukset ovat samanaikaisesti karmivia kuin myös synkällä tavalla hieman huvittaviakin. Unikonseptin lisäksi juuri se musta huumori erottaa Painajainen Elm Streetillä -elokuvat muiden slasher-rainojen joukosta.

Koska Wes Craven oli kiireinen Kauhu asuu naapurissa -leffan (Deadly Friend - 1986) parissa, hän ei ehtinyt ohjata leffaa, vaan ohjaajaksi pestattiin ensikertalainen Chuck Russell. Russellin keltanokkaisuus ei kuitenkaan juuri näy lopputuloksesta, vaan mies hoitaa homman oivallisesti kotiin. Wes Cravenin ja Bruce Wagnerin ideoista syntynyt kaksikon, ohjaaja Russellin ja Frank Darabontin laatima käsikirjoitus on tehokas paketti ja nelikko on halunnut syventyä lisää Freddy Kruegerin syntytarinaan. Painajainen Elm Streetillä 3 - Unien soturit on hyvin kuvattu ja varsin sulavasti leikattu kasaan. Varsinkin unikohtauksissa hahmot siirtyilevät onnistuneen saumattomasti paikoista toisiin ja iso osa jännityksestä muodostuukin usein siitä, kun katsoja ei tiedä, milloin nähdään unta ja milloin ollaan hereillä. Lavasteet ovat hienot, erityisesti unikohtauksissa, minkä lisäksi maskeeraajat ja tehostetiimi suoriutuvat upeasti työstään. Mukana on joitain erinomaisia käytännön efektejä, joilla Freddyn kiero luovuus pääsee valloilleen. Äänimaailmakin on hyvin rakennettu ja Angelo Badalamentin säveltämät musiikit tunnelmoivat mukavasti taustalla. Musiikeista parhaiten jää kuitenkin mieleen lopputekstien aikana soiva Dokkenin kappale Dream Warriors.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 20.5.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

A Nightmare on Elm Street 3: Dream Warriors, 1987, New Line Cinema, Heron Communications, Smart Egg Pictures, The New Line-Heron Joint Venture