Arvostelu: Mr. & Mrs. Smith (2005)

MR. & MRS. SMITH

Ohjaus: Doug Liman

Pääosissa: Brad Pitt, Angelina Jolie, Vince Vaughn, Kerry Washington, Adam Brody, Chris Weitz, Michelle Monaghan, Keith David, Rachael Huntley, Stephanie March, Jennifer Morrison, Perrey Reeves, William Fichtner ja Angela Bassett

Genre: toiminta, komedia, romantiikka

Kesto: 2 tuntia

Ikäraja: 16

Mr. & Mrs. Smith on Brad Pittin ja Angelina Jolien tähdittämä toimintakomedia. Elokuva lähti liikkeelle tuohon aikaan vielä yliopistossa opiskelleen Simon Kinbergin työstämästä käsikirjoituksesta, johon Kinberg oli saanut idean kuunneltuaan kavereidensa puheita pariterapiassa käymisestä. Summit Entertainment sai Kinbergin tekstin käsiinsä ja innostui siitä. Kuvaukset käynnistyivät ja lopulta Mr. & Mrs. Smith sai ensi-iltansa kesäkuussa 2005. Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka sai ailahtelevaa palautetta niin kriitikoilta kuin kolumbialaisilta, jotka suuttuivat elokuvan tavasta kuvata maan pääkaupunkia, Bogotáa. Kritisoijien listalta löytyi myös kirjailija Gavin Bishop, jonka mukaan tekijät olivat varastaneet idean hänen kirjastaan The Secret Lives of Mr and Mrs Smith (1997). Itse katsoin Mr. & Mrs. Smithin vasta myöhemmin vuokralta ja pidin näkemästäni. Olen katsonut elokuvan muutamaan otteeseen uudestaan, mutta viime kerrasta on kulunut ainakin vuosikymmen. Nyt kun Amazon on tehnyt Mr. & Mrs. Smith -televisiosarjan (2024-), päätin sitä odotellessa katsoa alkuperäisen elokuvan pitkästä aikaa uudestaan ja samalla arvostella sen.

John ja Jane Smith ovat olleet naimisissa viiden tai kuuden vuoden ajan, mutta kummallakaan ei ole aavistustakaan, mitä he molemmat tekevät työkseen: he ovat molemmat palkkamurhaajia, parhaita alallaan. Smithien avioliitto joutuu todelliselle koetukselle, kun he saavat tappokohteikseen toisensa.

Päärooleissa herra ja rouva Smithinä, eli Johnina ja Janena oli alun perin tarkoitus nähdä Brad Pitt ja Nicole Kidman, mutta kun Kidman jättäytyi elokuvasta pois aikataulusyistä, myös Pitt poistui hetkeksi projektista. Tilalle kaavailtiin Will Smithiä ja Catherine Zeta-Jonesia ja Johnny Deppiä ja Cate Blanchettia, mutta kun Janeksi valittiin Angelina Jolie, Pitt palasikin elokuvaan. Tuohon aikaan Pitt oli parisuhteessa Frendit-komediasarjan (Friends - 1994-2004) tähti Jennifer Anistonin kanssa, mutta Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa Pitt rakastui Jolieen, mikä johti eroon Anistonista ja yli vuosikymmenen suhteeseen Jolien kanssa. Tämä oikean elämän lemmen leiskuminen näkyy myös elokuvassa ja Pittin ja Jolien väliltä löytyy todella vahvaa kemiaa - siitäkin huolimatta, että kaksikko pyrkii näyttelemään avioparia, jolla ei ole hetkeen mennyt kummoisesti. John ja Jane työskentelevät molemmat palkkamurhaajina kilpaileville firmoille, mutta kumpikaan ei tiedä toisen ammatista. Arkisen elämän esittäminen käy molemmille tylsäksi ja suhde löytääkin uutta kipinää vasta, kun John ja Jane määrätään tappamaan toisensa. Pitt tekee hahmostaan todella lystikkään, mutta silti tehokkaan tappajan, kun taas Jolie tulkitsee hahmoaan huomattavasti päämääräisemmin ja totisemmin. On oletettavaa, että tekijät pelkäsivät, etteivät katsojat ottaisi naista tappajana tosissaan, jos hänkin olisi samanlainen vitsiniekka kuin Pitt.

     Elokuvassa nähdään myös Vince Vaughn Johnin kaverina Eddienä, Kerry Washington Janen työkaverina Jasminena, Adam Brody parin yhteisenä kohteena "Tankkina", sekä Chris Weitz ja Rachael Huntley Smithien naapureina. Keith David kuullaan Janen työnantajana Fatherina, Angela Bassett Johnin työnantajana Atlantana ja William Fichtner pariskunnan terapeuttina.

En tiedä, johtuiko se jonkin sortin nostalgiasta, vai siitä, että myöhemmin ilmestyneet hieman vastaavanlaiset vakoojakomediat ovat olleet aika heikkoja (katson nyt muun muassa sinua, viime vuoden Ghosted), mutta olin yllättynyt, kuinka hyvin viihdyinkään Mr. & Mrs. Smithin parissa monen vuoden (yli viiden tai kuuden) tauon jälkeen. Elokuvan premissi on aivan mahtava, oli se sitten täysin Simon Kinbergin omaa mielikuvitusta tai salaa Gavin Bishopin kirjasta lainattua. John ja Jane Smithin haastavan avioliiton pyörteiseen hyppää mielellään, erityisesti Pittin ja Jolien erinomaisen kemian ansiosta. Näyttelijöitä on todellinen ilo seurata, oli kohtauksessa kyse heidän tylsästä arjen esittämisestään, erittäin lystikkäästä naljailusta tai heidän yrityksistään tappaa toisensa, kun totuus paljastuu. Vaikka Mr. & Mrs. Smith vasta käynnisti Pittin ja Jolien suhteen, he tuntuvat todelliselta, useamman vuoden ajan suhteessa olleelta pariskunnalta.

Elokuvan ensimmäinen tunti on todella mainio, sen rakennellessa pääparia ja heidän suhdettaan, sekä ajaessa hahmoja kohti vääjäämätöntä konfliktia. Kun kissa nostetaan niin sanotusti pöydälle ja aviopari pistetään toisiaan vastaan, ovat kohtaukset aivan mahtavia. Johnin ja Janen väliselle dialogille on onnistuttu löytämään hyvät kaksoismerkityksensä, jolloin ne tuntuvat samaan aikaan tavanomaisilta pariskunnan keskusteluilta kuin tappajien heitoilta. Toinen tunti ei ole ihan yhtä napakka kuin ensimmäinen. Sen käänteet ovat hyvin ennalta-arvattavia ja loppuhuipennus on kaiken kasvattelun jälkeen aika jännityksetön ammuskelu. Kokonaisuus on silti kauneusvirheineenkin oikein toimiva.

Simon Kinbergin vekkulin käsikirjoituksen pohjalta ohjaaja Doug Liman on tehnyt kepeän ja todella viihdyttävän paketin. Mr. & Mrs. Smith on myös taitavasti kuvattu ja sujuvasti leikattu kasaan. Lavasteet ja asut ovat tyylikkäät ja käytännön tehosteet komeaa katseltavaa. Muutamat digiefektit sen sijaan ovat nähneet parhaat päivänsä jo vuosia sitten. Äänimaailma on hyvin rakennettu rymistelevistä toimintakohtauksista John Powellin erittäin mainioihin musiikkeihin, jotka ovat yksi elokuvan parhaista puolista, vain vahvistaen Limanin rakentamaa ilmapiiriä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 29.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Mr. & Mrs. Smith, 2005, New Regency Productions, Summit Entertainment, Weed Road Pictures, Epsilon Motion Pictures

Arvostelu: The Zone of Interest (2023)

THE ZONE OF INTEREST

Ohjaus: Jonathan Glazer

Pääosissa: Christian Friedel, Sandra Hüller, Johann Karthaus, Lilli Falk, Nele Ahrensmeier, Luis Noah Witte, Imogen Kogge, Ralph Herforth, Daniel Holzberg, Sascha Maaz, Freya Kreutzkam, Kalman Wilson, Anastazja Drobniak, Cecylia Pekala, Julia Polaczek ja Wolfgang Lampl

Genre: draama, historia

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: 12

The Zone of Interest perustuu löyhästi Martin Amisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Ohjaaja-käsikirjoittaja Jonathan Glazer kiinnostui Amisin kirjasta jo ennen sen julkaisua ja hankki sen elokuvaoikeudet. Glazer tutki vuosia kirjan aihetta ja henkilöitä, kunnes alkoi vihdoin kynäillä kaiken pohjalta elokuvan käsikirjoitusta. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2021 ja lopulta The Zone of Interest sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla toukokuussa 2023. Nyt elokuva on saapunut myös Suomen teattereihin ja kiinnostuin leffasta heti, kun kuulin, mistä siinä on kyse. Maailmalta kantautuneet kehut, sekä useat palkintoehdokkuudet, kuten parhaan elokuvan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -ehdokkuudet saivat minut hankkimaan liput heti ensi-iltapäivän ensimmäiseen näytökseen.

1940-luvun alussa Auschwitzin keskitysleirin komentaja Rudolf Höss rakennuttaa perheelleen unelmakodin... suoraan leirin viereen.

Toisin kuin Martin Amisin kirja, joka kertoi fiktiivisestä natsikomentajasta, joka pohjautui tosielämän Rudolf Hössiin, Jonathan Glazer on halunnut ottaa oikean Hössin ja tämän perheen elokuvansa keskiöön. Rudolf Hössinä nähdään saksalaisesta hittisarja Babylon Berlinistä (2017-) tuttu Christian Friedel, kun taas hänen vaimoaan Hedwigiä esittää Sandra Hüller, jolla on meneillään uransa kovin vuosi tämän ja palkintoehdokkuuksia myös kahmineen Putoamisen anatomia -elokuvan (Anatomie d'une chute - 2023) kanssa. Friedel esittää komentajahahmoaan jämptisti ja Hüller tekee Hedwigistä tiukan, mutta rakastavan äidin parin viidelle lapselle. Friedel ja Hüller ovat mainiot rooleissaan, mutta henkilöinä Hössit jäävät tarkoituksella etäisiksi, eikä katsojana pääse kaivautumaan heihin ja heidän ajatusmaailmoihinsa kovinkaan syvälle.

Kuten jo hitusen jopa absurdista premissistä voi päätellä, ei The Zone of Interest ole kovinkaan helppo katselukokemus, kuten eivät holokaustielokuvat yleensäkään ole. Elokuva on epämiellyttävä koettelemus, joka jättää katsojan vellomaan inhassa olossa vielä jonkin aikaa leffan päätyttyä. Elokuvassa ei koskaan näytetä, mitä Hössien unelmakodin viereisen muurin takana tapahtuu, mutta eipä tuota tarvitsekaan näyttää. Elokuvalle on rakennettu niin pirun ahdistava äänimaailma, että jatkuva kaasukammioiden humina, koirien haukunta, laukaukset ja uusia vankeja tuovat junat pitävät huolen siitä, että katsoja ei satu unohtamaan Auschwitzin keskitysleirin sijaitsevan suoraan päähenkilöiden naapurissa. Hössit itse eivät vaikuta tuon taivaallista välittävän muurin toisen puolen menosta, vaan äiti Hedwig hoitaa puutarhaansa ja lapset leikkivät uima-altaassa, samalla kun muurin takaa pilkottavista piipuista kohoaa savu.

Jonathan Glazer on päättänyt lähestyä aihetta varsin omalaatuisella tyylillä, joka toimii suurimmaksi osaksi erittäin hyvin. Glazer ei ole rakentanut leffalle selvää juonta, vaan hän pikemminkin pistää katsojan seuraamaan Hössin perheen elämää kuin kärpäsenä katossa vajaan kahden tunnin ajan. Hän takertuu tilanteen outouteen ja hävyttömyyteen, pitäen jatkuvasti näkyvissä täysin älyttömän kontrastin idyllisen perhe-elämän ja taustalla tapahtuvien hirveyksien välillä. Toteutus on ajoittain jopa kiehtovan dokumentaarinen. Hössit jätetään tosiaan jatkuvasti hieman etäisiksi, mikä on samanaikaisesti oiva tehokeino kuin tietynlainen kompastuskivi. Elokuvasta uupuu täysin pidettävät tai moniulotteiset henkilöhahmot, jolloin katsojan on vaikea kunnolla tarttua kertomukseen. En sano, että natseista pitäisi luoda sympaattista kuvaa, mutta hieman enemmän Hösseihin olisi voinut panostaa, sillä nyt katsoja ei pääse mitenkään heidän päidensä sisälle. Parissa kohtaa yöllä näytetään jonkun urhean tytön piilottavan leirille hedelmiä vangeille, mutta tätäkään puolta ei kaiveta yhtään pintaa syvemmälle. Mistä tyttö tulee? Mikä ajaa häntä riskeeraamaan oman henkensä tällä tavalla? Glazerin toteutuksen myötä näistä yöllisistä kohtauksista uupuu todellinen jännite. Tiettyyn pisteeseen asti Glazerin visio toimii erinomaisesti. Hänen rakentama ilmapiirinsä on tehokkaan epämukava, mutta siihen se jää. En myöskään pahemmin piitannut tavasta, jolla Glazer on päättänyt lopettaa elokuvansa. Asiaa ei auta Mica Levin pauhaava ylidramaattinen musiikki, joka on muuten leffan aikana loistanut poissaolollaan.

Teknisiltä ansioiltaan The Zone of Interest on todellinen taidonnäyte. Äänimaisema on häkellyttävän tarkkaan suunniteltu ja yksi elokuvan suurimmista voimavaroista. Ihmettelen, jos leffa ei nappaa Oscar-palkintoa äänityöskentelystään. Kameratyöskentely on todella taitavaa ja laajakuvilla pidetään voimakasta kontrastia jatkuvasti yllä. Elokuvaa kuvattiin oikeasti Auschwitzin kupeessa ja todellinen keskitysleiri yhdistettynä tarkkaan lavastukseen ja pieniin erikoistehosteisiin toimii kammottavana lokaationa. Puvustustiimi on myös tehnyt hyvää työtä ja niin luonnonvaloa kuin öiden muokattua tulista loistoa hyödynnetään hienosti.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Zone of Interest, 2023, A24, Film4, Access Entertainment, JW Films, Extreme Emotions, House Productions, Polski Instytut Sztuki Filmowej

Arvostelu: Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb - 1964)

TOHTORI OUTOLEMPI ELI: KUINKA LAKKASIN OLEMASTA HUOLISSANI JA OPIN RAKASTAMAAN POMMIA

DR. STRANGELOVE OR: HOW I LEARNED TO STOP WORRYING AND LOVE THE BOMB

Ohjaus: Stanley Kubrick

Pääosissa: Peter Sellers, George C. Scott, Sterling Hayden, Keenan Wynn, Jack Creley, Slim Pickens, Peter Bull, James Earl Jones, Tracy Reed ja Shane Rimmer

Genre: jännitys, komedia

Kesto: 1 tunti 35 minuuttia

Ikäraja: 12

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, eli suomalaisittain Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia perustuu löyhästi Peter Georgen kirjaan Red Alert vuodelta 1958. Ohjaaja Stanley Kubrick halusi tehdä elokuvan, joka ottaisi kantaa ydinsodan uhkaan ja pelkoon, ja kun Alastair Buchan suositteli hänelle Georgen kirjaa, Kubrick innostui toteuttamaan suunnitelmansa ja hankki kirjan elokuvaoikeudet. Hän kirjoitti elokuvaa aluksi vakavin mielin, mutta alkoi pian kokea, että rankan aiheen käsittely toimi paremmin absurdin ja synkän huumorin kautta. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1963 ja elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo saman vuoden lopulla, mutta julkaisu viivästyi muutamastakin syystä. Ensinnäkin Kubrick ei ollut tyytyväinen alkuperäiseen lopetukseen ja halusi muuttaa sen. Toiseksi Sidney Lumet työsti parhaillaan elokuvaa Pommin varjossa (Fail Safe - 1964), jonka tarina oli erittäin samanlainen, mikä johti siihen, että niin Red Alert -kirjailija Peter George kuin Stanley Kubrick haastoivat elokuvan tekijät oikeuteen, pelätessään tunnetumpien tekijöiden elokuvan aiheuttavan Tohtori Outolemmen taloudellisen epäonnistumisen. Ja kolmanneksi elokuvan testinäytös järjestettiin samana päivänä marraskuussa 1963, jolloin Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedy salamurhattiin ja tekijät kokivat, ettei ankeita aiheita sisältävä elokuva sopinut siihen hetkeen. Lopulta Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia sai maailmanensi-iltansa 29. tammikuuta 1964 - tasan 60 vuotta sitten! Elokuva oli tekijöiden ja erityisesti studiopomojen huolista huolimatta taloudellinen menestys, joka keräsi valtavasti kehuja kriitikoilta. Elokuva sai neljä Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miespääosa ja sovitettu käsikirjoitus) ja seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras brittimiesnäyttelijä, brittikäsikirjoitus ja ulkomaalainen näyttelijä), joista se voitti parhaan elokuvan, parhaan brittielokuvan ja lavastuksen, sekä Yhdistyneiden kansakuntien palkinnon. Vuosien varrella filmin arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse katsoin Tohtori Outolemmen liian nuorena ja sen aiheet menivät minulta pääasiassa yli hilseen. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 60 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa sen uudestaan ja samalla arvostella sen.

Kun Yhdysvaltojen ilmavoimien kenraali Jack D. Ripper menettää järkensä ja lähettää ydinaseilla varustetut pommikoneet hyökkäämään Neuvostoliittoon, presidentti ja sotilasjohto kokoontuvat keksiäkseen keinon pysäyttää hyökkäyksen ja sen potentiaalisesti käynnistämän maailmanlaajuisen ydintuhon.

Vanhoja Vaaleanpunainen pantteri -komedioita (The Pink Panther - 1963-1982) tähdittänyt Peter Sellers nähdään elokuvassa jopa kolmessa roolissa. Sellersin oli alun perin tarkoitus esittää jopa neljää hahmoa, mutta hän jättäytyi pois neljännestä osasta, kapteeni "King" Kongista, uskoessaan, ettei hän pystyisi omaksumaan hahmolle suunniteltua texasilaista korostusta. Lopulta Sellers näytteli eversti Mandrakea, joka avustaa seonnutta kenraali Jack D. Ripperiä (Sterling Hayden) käynnistämään hyökkäyksen Neuvostoliittoon, Yhdysvaltojen presidentti Muffleytä, sekä itse nimikkohahmoa, tohtori Outolempeä, entistä natsitutkijaa, joka siirtyi Yhdysvaltojen avuksi toisen maailmansodan jälkeen. Sellers esittelee näyttelijälahjojaan upeasti ja läpi elokuvan katsojana joutuu muistuttamaan itseään, että näitä kolmea hahmoa esittää sama heppu, eikä kolme eri näyttelijää. Eversti Mandrakea ja presidentti Muffleytä Sellers tulkitsee vakavammin, kun taas tohtori Outolemmestä hän tekee suorastaan karikatyyrin. Sellers improvisoi suuren osan repliikeistään kuvauksissa, mikä johti siihen, että Kubrickin täytyi vähän väliä muokata käsikirjoitustaan.

     Elokuvassa nähdään myös George C. Scott kenraali Buck Turgidsonina, joka näkee Ripperin sekoamisen hyvässä valossa, Jack Creley presidentin neuvonantajana Stainesina, Slim Pickens Sellersille alun perin tarkoitetussa roolissa ydinpommia kantavan lentokoneen kapteeni "King" Kongina, Peter Bull Neuvostoliiton lähettiläänä Alexei de Sadeskina, Keenan Wynn Ripperin pysäyttämistä yrittävänä eversti Guanona, sekä myöhemmin muun muassa alkuperäisessä Tähtien sota -trilogiassa (Star Wars - 1977-1983) pahaa Darth Vaderia ääninäytellyt James Earl Jones ensimmäisessä elokuvaroolissaan luutnantti Zoggina. Muukin näyttelijäkaarti suoriutuu hyvin rooleistaan, etenkin Scott yhä vain kaistapäisemmäksi muuttuvana Buckina.

Ei ole mikään ihme, että Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia -elokuvaa pidetään edelleen niin korkeassa arvossa. Kyseessä on erinomainen ja terävä satiiri, joka ei ole menettänyt tippaakaan tehostaan viimeisten 60 vuoden aikana, vaan joka tuntuu edelleen pelottavankin ajankohtaiselta. Elokuvassa käsiteltävä ydinsodan jännite Yhdysvaltojen ja Venäjän välillä ei ole kadonnut minnekään, se vain kasvaa ja hiipuu tasaisin väliajoin ja nyt vuonna 2024 sen mahdollisuus on jälleen karmivasti läsnä. Asiaa ei auta, kuinka misinformaatio ja erilaiset salaliittoteoriat vyöryvät ympäri internetiä, napaten yhä vain useampia koukeroihinsa. Ripper ja Buck ovat nasevia parodioita tällaisista ihmisistä, joiden päät ovat täyttyneet salaliittoteorioista siihen pisteeseen asti, että heidän on pakko ryhdyttävä äärimmäisyyksiin.

Elokuva vaihtelee tehokkaasti jännityksen ja huumorin välillä, jolloin kumpikaan puoli ei syö toista. Kubrickin päätös lähestyä aihetta komedian kautta on täydellinen. Välillä katsoja saadaan naureskelemaan täysin absurdilta tuntuville jutuille ja heti perään kauhistelemaan, että jotain tällaista olisi mahdollista tapahtua. Millaisten ahneiden ja jopa typerien yksilöiden käsissä kahdeksan miljardin ihmisen elämät ovat, puhumattakaan kaikesta muusta elämästä eläimistä kasveihin. Kubrick löytää aiheesta hämmentävää huumoria, unohtamatta kuitenkaan maalailla todella ahdistavaa uhkakuvaa. 60 vuotta sitten Yhdysvalloissa säikähdettiin elokuvan myötä siihen malliin, että tehtiin säädöksiä, jotta tällainen ei voisi millään vahingossa käydä toteen. Puolentoista tunnin paketti on kaikin puolin väkevästi rakennettu ja kaikki johtaa hyytävään finaaliin, joka jättää katsojan aikamoisen tunnemyllerryksen valtaan. Harva satiiri puree näin lujaa kohteeseensa ja jää kummittelemaan katsojan päässä näin voimakkaasti vielä pitkäksi aikaa leffan päättymisen jälkeen. Tohtori Outolempi on täysin ymmärrettävästi ottanut paikkansa elokuvahistoriassa, eikä toista vastaavaa teosta ole tehty.

Kubrickin ohjaus on hallittua ja väkevää, kuten on myös hänen, Terry Southernin ja kirjailija Peter Georgen työstämä käsikirjoitus. Kolmikko on saanut toinen toistaan oivaltavampia ajatuksia, eivätkä he pelkää ujostella rankkojen aiheiden äärellä. He ovat myös saaneet mukaan joitain nerokkaita repliikkejä, joista etenkin "Gentlemen, you can't fight in here, this is the War Room!" on täysin ymmärrettävästi jäänyt parhaiten kaikkien mieleen ristiriitaisuudessaan. Tohtori Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia on myös hyvin kuvattu ja leikattu. Lavasteet ovat hienot, etenkin lentokoneen ja sotahuoneen, puvustus on oivallista ja maskeeraajat ovat saaneet Sellersin hyvin muovautumaan eri hahmoikseen. Tehosteet toimivat hyvin ja äänimaailmakin on pätevästi rakennettu. Musiikista parhaiten mieleen jää pommikonekohtausten taustalla jatkuvasti soiva marssitahti, sekä loppuhuipennuksessa täydellisesti hyödynnetty Vera Lynnin We'll Meet Again -kappale.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.11.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Dr. Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb, 1964, Stanley Kubrick Productions

Arvostelu: Häivähdys purppuraa (The Color Purple - 2023)

HÄIVÄHDYS PURPPURAA

THE COLOR PURPLE

Ohjaus: Blitz Bazawule

Pääosissa: Fantasia Barrino, Colman Domingo, Danielle Brooks, Taraji P. Henson, Corey Hawkins, H.E.R., Halle Bailey, David Alan Grier, Louis Gossett Jr., Deon Cole, Aunjanue Ellis-Taylor, Ciara, Elizabeth Marvel ja Whoopi Goldberg

Genre: draama, musikaali

Kesto: 2 tuntia 21 minuuttia

Ikäraja: 12

The Color Purple, eli suomalaisittain Häivähdys purppuraa perustuu samannimiseen Broadway-musikaaliin, joka puolestaan perustuu Alice Walkerin samannimiseen kirjaan vuodelta 1982. Kirjan pohjalta oli jo vuonna 1985 tehty elokuva Steven Spielbergin toimesta. 2010-luvulla Warner Bros. -yhtiö alkoi kehitellä uutta elokuvaa, tällä kertaa Broadway-esityksen pohjalta. Spielberg ja aiempaa elokuvaa tähdittänyt Oprah Winfrey ryhtyivät uuden elokuvan tuottajiksi ja kuvaukset käynnistyivät maaliskuussa 2022. Monissa maissa Häivähdys purppuraa sai ensi-iltansa jo viime jouluna ja nyt elokuva saapuu myös Suomen teattereihin. Itse katsoin Spielbergin elokuvan vasta kuukausi sitten ensimmäistä kertaa ja pidin siitä valtavasti. En nähnyt tarvetta uudelle leffalle ja minua epäilytti uuden elokuvan musikaaliaspekti. Päätin silti uteliaisuudesta käydä katsomassa uuden Häivähdys purppuraa -elokuvan.

Vuonna 1909 nuori Celie naitetaan vasten tahtoaan vastikään leskeksi jääneelle Misterille. Varttuessaan Celie alkaa löytämään itseään ja pyrkii pääsemään takaisin siskonsa, sekä lastensa luokse, jotka häneltä vietiin heti syntymän jälkeen.

Pääroolissa Celienä nähdään laulaja Fantasia Barrino, joka tekee Häivähdyksessä purppuraa elokuvadebyyttinsä. Täysin kokematon näyttelijähommista Barrino ei kuitenkaan ole, vaan hänet nähtiin Celienä jo yli kymmenen vuotta sitten Broadway-versiossa. On ollut varmasti kiinnostavaa ja jännittävää palata rooliin kymmenen vuoden jälkeen ja vielä eri formaatissa; teatterilavalta kameran eteen ja valkokankaalle. Barrino suoriutuu roolistaan oikein mukiinmenevästi, vakuuttaen loppua kohti yhä vain enemmän. Ongelma muodostuu pikemminkin siitä, kuinka Celie on tällä kertaa kirjoitettu. Ujosta tytöstä kuoriutuvan päättäväisen naisen matka esitetään hieman kömpelömmin, etenkin kun hahmo jätetään jatkuvasti huomattavasti eksentrisempien sivuhenkilöiden varjoon.

     Uudesta Pienestä merenneidosta (The Little Mermaid - 2023) tuttu Halle Bailey nähdään Celien siskona Nettienä, kun taas Colman Domingo esittää Celien vaimokseen ottavaa inhottavaa Misteriä. Corey Hawkins näyttelee Misterin poikaa Harpoa, Orange Is the New Black -sarjasta (2013-2019) tuttu Danielle Brooks esittää Harpon tyttöystävää Sofiaa ja Taraji P. Henson nähdään Shug Averyna, laulajatähtenä ja Misterin palavana rakkaudenkohteena. Sivuosissa esiintyvät myös laulaja H.E.R. Squeakina, David Alan Grier pastorina, Elizabeth Marvel pormestarin vaimona, sekä Deon Cole ja Aunjanue Ellis-Taylor Celien ja Nettien vanhempina. Sivunäyttelijät hoitavat tonttinsa pätevästi. Domingo on mainio epämiellyttävänä Misterinä, kun taas Brooks ja Henson taistelevat valokeilasta upeilla roolisuorituksillaan Sofiana ja Shugina. Siinä, missä Barrino jää Spielbergin versiossa Celietä esittäneen Whoopi Goldbergin varjoon, Brooks ja Henson pistävät kyllä kampoihin Oprah Winfreyn ja Margaret Averyn hienoille tulkinnoille. Ei olekaan ihme, että Brooks sai roolistaan niin Oscar- kuin Golden Globe -ehdokkuudet.

Onkohan tästä tulossa joku uusi villitys, että ensin kirjan pohjalta tehdään elokuva, sitten siitä tehdään Broadway-musikaali ja siitä taas puolestaan tehdään uusi elokuvasovitus? Kuukauden sisällä on julkaistu nyt samalla kaavalla tehty uusi Mean Girls (2024), sekä uusi Häivähdys purppuraa. Uusi Häivähdys purppuraa on onneksi huomattavasti parempi kuin uusi Mean Girls -kammotus, mutta ei tämä vedä vertoja Spielbergin filmille - siitäkin huolimatta, että Danielle Brooks ja Taraji P. Henson ovat fantastiset rooleissaan. 

Merkittävin vika on heti kättelyssä uuden elokuvan musikaaliaspekti. Näyttelijäkaarti osaa kyllä laulaa hyvin ja sekaan mahtuu pari menevää kappaletta, kuten Sofian Hell No!, mutta pääasiassa kappaleet jättävät kylmäksi. Laulujen aiheet tuntuvat rajoittuvan joko naisten voimaannuttamiseen tai Jumalan ylistämiseen. Eipä niissä aiheina juuri vikaa ole, mutta tuntuu hölmöltä kuunnella, kuinka naiset laulavat, että heidän olojaan pitäisi parantaa, mutta he eivät sitten teekään leffassa oikeastaan mitään asioiden eteen, kun laulu päättyy. Lauluja on myös ajoittain heitetty sekaan kömpelösti ja tyylitajuttomasti. Kuten Spielbergin leffan nähneet tai Alice Walkerin alkuperäiskirjan lukeneet tietävät, Häivähdys purppuraa käsittelee todella rankkoja aiheita ja niinpä tuntuu kummalta, kun yhtäkkiä varsin dramaattinen kohtaus muuttuukin lennokkaaksi laulu- ja tanssinumeroksi.

Ajoittain kömpelöä on elokuvan kerrontakin. Erityisesti ensimmäiset puoli tuntia hyppii turhankin vauhdilla eteenpäin, sen sijaan, että se rakentelisi kaikkea kunnolla. Celien lapsuus kiirehditään läpi ja hänen ja Nettie-siskon suhde jää väkisinkin vajaaksi, kun siihen käytetään liian vähän aikaa. Välillä tuntuu siltä, että tekijät eivät luota ujon Celien ja elokuvien puolella kokemattoman Fantasia Barrinon pitävän katsojien kiinnostusta yllä ja että heidän pitäisi saada tuotua Sofia ja Shug mahdollisimman nopeasti mukaan kuvioihin. Kun nämä kaksi ovat kohtauksessa mukana, he saavat runsaasti tilaa ja aikaa. Brooksia ja Hensonia on ilo katsoa, mutta samalla he syövät Barrinon ja Celien puolta. 

Myös leffan aikahyppely on ajoittain kompastelevaa. Välillä tuntuu jopa siltä, että elokuvalla olisi kohtaus kesken, kun se jo hyppääkin viisi vuotta ajassa eteenpäin. Marcus Gardleyn käsikirjoituksesta myös uupuu tietty rakentelu ja kasvattelu, mistä täydellinen esimerkki on, kun Celie ajaa Misterin partaa. Spielbergin elokuvassa nämä kohtaukset olivat todella jännittäviä, kun taas tässä filmissä yksi ainoa vastaava kohtaus jää toteutukseltaan latteaksi. En haluaisi jatkuvasti verrata leffaa Spielbergin versioon, mutta se on vaikeaa, kun aiempi elokuva teki lähes kaiken paremmin. Oikeastaan vain Celien ja Shugin välille syttyvän lemmen kohdalla uusi versio päihittää vanhan. Spielberg onkin jälkikäteen harmitellut, ettei uskaltanut esittää Walkerin kirjan lesbopuolta ja tätä osuutta on kasvatettu uudessa tulkinnassa.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Blitz Bazawule, joka saa näyttelijänsä irrottelemaan onnistuneesti, mutta joka ei ihan pysty pitämään vuosikymmenien tarinaa kertovaa elokuvaa pysymään täysin kasassa, etenkään tunnepuolella, jossa leffa hyppelee turhankin railakkaasti traumaattisista koettelemuksista riemukkaisiin musikaalinumeroihin. Veikkaisin homman toimivan paremmin näyttämöllä kuin elokuvamuodossa. Teknisiltä puoliltaan Häivähdys purppuraa on kuitenkin laadukas. Se on hyvin kuvattu, lavasteet ovat erinomaiset ja puvut tyylikkäät.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Color Purple, 2023, Warner Bros., Amblin Entertainment, Harpo Films, Quincy Jones Productions, Scott Sanders Productions

Arvostelu: Past Lives (2023)

PAST LIVES

Ohjaus: Celine Song

Pääosissa: Greta Lee, Teo Yoo, John Magaro, Seung Ah Moon, Seung Min Yim, Ji Hye Yoon, Choi Won-young ja Min Young Ahn

Genre: draama

Kesto: 1 tunti 45 minuuttia

Ikäraja: S

Past Lives on ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Songin esikoiselokuva. Song työsti elokuvan tarinan omien elämänkokemustensa pohjalta ja sai kaupattua ideansa A24-yhtiölle. Kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 2021 ja lopulta Past Lives sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla tammikuussa 2023. Nyt elokuva saapuu myös Suomen elokuvateattereihin ja itse odotin leffan näkemistä positiivisin mielin, sen saamien runsaiden kehujen takia. Ilokseni pääsin näkemään Past Livesin ennakkoon sen lehdistönäytöksessä jo ennen joulua.

Lapsuudenystävät ja toisiinsa ihastuneet korealaislapset Na Young ja Hae Sung joutuivat eroon toisistaan, kun Na Youngin perhe muutti Amerikkaan. Vuosia myöhemmin Na Young ja Hae Sung kohtaavat uudestaan.

Greta Lee ja Teo Yoo näyttelevät Na Youngia (amerikkalaisnimeltään Nora Moonia) ja Hae Sungia, jotka olivat hyvät ystävät lapsina ja ihastuneita toisiinsa, mutta jotka joutuivat erilleen, Na Youngin perheen muutettua Kanadaan. Erillään ja varttuessaan he eivät kuitenkaan unohda toisiaan ja vuosien jälkeen he alkavatkin jälleen pitämään yhteyttä. Lee ja Yoo istuvat rooleihinsa erittäin hyvin, etenkin Lee, joka tulkitsee todella lahjakkaasti hahmonsa monimutkikkaita tunteita elokuvan aikana. Heidän väliltä löytyy aitoa kemiaa ja katsojana haluaakin nähdä Na Youngin, tai siis Noran ja Hae Sungin päätyvän lopulta yhteen. Onko se kuitenkaan mahdollista, ainakaan tässä elämässä?

     Elokuvassa nähdään myös John Magaro Noran miehenä Arthurina, joka luo toimivaa kolmiodraamaa kaiken keskelle. Arthuria kohtaan muovautuu monenlaisia tuntemuksia, sillä toisaalta mies tuntuu seisovan Noran ja Hae Sungin onnen välissä, mutta toisaalta taas Arthur on pidettävä heppu, jonka haluaisi löytävän onnen rakastamansa Noran kanssa. Toisin kuin Leen ja Yoon välillä, Leen ja Magaron väliltä ei harmillisesti löydy lainkaan kemiaa, mikä saa katsojan kaiken aikaa kokemaan Noran ja Hae Sungin olevan kuin luodut toisilleen. Muuten Magaro suoriutuu hyvin osastaan.

Past Lives osoittautui erittäin mainioksi draamaelokuvaksi, josta huomaa nopeasti, kuinka henkilökohtaisesta työstä on kyse. Elokuvan kautta ohjaaja-käsikirjoittaja Celine Song käsittelee omaa kokemustaan lapsuudestaan, kun hänen perheensä muutti Etelä-Koreasta Kanadaan ja hän joutui jättämään vanhan elämänsä taakseen ja aloittamaan täysin uudenlaisen elämän. Tämän lisäksi päällä on vaikea rakkaustarina hahmoista, joita voisi luonnehtia sielunkumppaneiksi, jotka eivät kuitenkaan tunnu voivan saada toisiaan. Elokuva ei kerro tarinaansa jenkkityyliin tavanomaisen suorasukaisesti ja kliseisesti, vaan leffa syventyy realistisemmin ihmisten ja tunteiden monimutkikkuuksiin. Lopputulos onkin katkeransuloinen ja teatterista poistuu hieman ristiriitaisin miettein.

Vaikka olisikin elänyt koko ikänsä samassa maassa ja vaikkapa samassa kaupungissa, eikä vastaavaa rakkaustarinaa olisi sattunut omalle kohdalle, Past Livesin kertomus on takuulla jokaiselle enemmän tai vähemmän samaistuttava. Kaikki ovat takuulla jossitelleet jossain kohtaa elämäänsä, että mitä jos tämä juttu olisi mennyt eri lailla tai mitä jos olisin tehnyt tuolloin toisin, millaista elämäni olisi nykyään? Tällainen asioiden läpikäynti kuuluu vahvasti ihmisluonteeseen ja elokuva rakentuukin vahvasti tämän varaan. Riippuen siitä, kuinka lähelle omaa elämää elokuvan aiheet osuvat, sitä tunteikkaampi sen katselukokemus luultavasti on. Jotkut saattavat tunnistaa jotain pientä vertailukohtaa, kun taas jotkut saattavat nähdä elokuvan peilaavan omaa elämää liiankin tarkasti. Itse odotin elokuvan osuvan tunteisiin lujempaa, enkä lopulta poistunut Past Livesista ihan niin vaikuttuneena ja myytynä kuin olisin odottanut ja toivonut.

Ensikertalaiseksi elokuvantekijäksi Celine Song vakuuttaa välittömästi ja jään mielenkiinnolla odottamaan, mitä hänen tulevat työnsä tarjoavat. Song ammentaa omista elämänkokemuksistaan mainioon käsikirjoitukseen ja rakentaa sen pohjalta oivan haikean ilmapiirin leffaan. Past Lives on myös teknisiltä puoliltaan toimiva. Se on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattu kasaan, joskin itse jäin kaipaamaan hieman enemmän Na Youngin ja Hae Sungin lapsuutta, minkä lisäksi Noran ja Arthurin välille muovautuu suhde turhan nopeasti, jolloin leffan pitää jälkikäteen selittää, miksi he päätyivät yhteen. Lavastus ja puvustus ovat oivalliset ja äänimaailma hyvin työstetty Christopher Bearin ja Daniel Rossenin herkkiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 15.12.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Past Lives, 2023, A24, A24 Films, Killer Films, 2AM, CJ ENM Co.

Arvostelu: Myrskyluodon Maija (Stormskärs Maja - 2024)

MYRSKYLUODON MAIJA

STORMSKÄRS MAJA

Ohjaus: Tiina Lymi

Pääosissa: Amanda Jansson, Linus Troedsson, Tobias Zilliacus, Jonna Järnefelt, Amanda Kilpeläinen Arvidsson, Niklas Åkerfelt, Desmond Eastwood, Tony Doyle, Vendla Källroos, Felicia Alm, Ylva Hagmark-Cooper, Valter Jansson, André Boström, Beppe Lantz, Alvar Holmström, Alvin Johansson ja Otto Holmström

Genre: draama, romantiikka

Kesto: 2 tuntia 43 minuuttia

Ikäraja: 12

Stormskärs Maja, eli suomalaisittain Myrskyluodon Maija perustuu Anni Blomqvistin Myrskyluoto-kirjasarjaan (Stormskär - 1968-1973). Kirjojen pohjalta oli tehty valtavaan suosioon noussut minisarja Myrskyluodon Maija (Stormskärs Maja) vuonna 1976, sekä teatteriesityksiä. 2020-luvulla käynnistyi elokuvasovituksen teko. Tiina Lymi hyppäsi projektiin ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi ja kuvaukset alkoivat lokakuussa 2022. Nyt Myrskyluodon Maija on saapunut elokuvateattereihin ja minun täytyy tunnustaa, etteivät Blomqvistin kirjat tai 1970-luvun minisarjaversio olleet minulle lainkaan tuttuja. Aloin kuitenkin kiinnostua elokuvasta alkuvuodesta ja päätin lopulta käydä katsomassa Myrskyluodon Maijan heti sen ensi-iltapäivänä.

1800-luvulla nuori Maija naitetaan kalastajamies Jannelle ja tuore aviopari muuttaa asumaan Ahvenanmaalle, syrjäiselle Myrskyluodolle. Hiljalleen Maija rakastuu Janneen ja Myrskyluotoon, mutta kestääkö onni karut talvet ja sodan?

Ruotsalaisesta Ohuella langalla -sarjasta (Tunna blå linjen - 2021-) tuttu Amanda Jansson näyttelee Maijaa, nuorta naista, joka avioituu vasten tahtoaan tämän kättä pyytävän Jannen (Linus Troedsson) kanssa. Aluksi Maija haluaisi miehen vain katoavan ja inhoaa, kun tämä vie Maijan mukanaan asumaan syrjäisessä ja kallioisessa Myrskyluodossa. Vähitellen Maija alkaa kuitenkin rakastua niin Janneen kuin uuteen kotiinsa. Maijaa näyttelevä Jansson tulkitsee erinomaisesti monisävyistä hahmoaan, joka kehittyy kohtaus kohtaukselta. Maija esitellään haaveilevana ja hupsuna naisenalkuna, joka uskoo enemmän satuolentoihin, kuten tonttuihin ja noitiin kuin Jumalaan, kuten hänen perheensä. Elokuvan edetessä hänestä kehkeytyy päättäväinen, sinnikäs ja vahva nainen, joka tekee kaikkensa pitääkseen perheensä kunnossa. Troedsson on myös mainio roolissaan Jannena, johon niin Maija kuin katsojakin hiljalleen lämpenevät. Janssonin ja Troedssonin väliltä löytyy aitoa kemiaa ja heidän rakastumisensa tuntuu todelliselta.

     Elokuvassa nähdään myös muun muassa Tobias Zilliacus ja Jonna Järnefelt Maijan vanhempina, Amanda Kilpeläinen Arvidsson Maijan siskona, Niklas Åkerfelt Jannen isänä, sekä Desmond Eastwood hänen majesteettinsa armeijaan kuuluvana brittiläisenä yliluutnantti John Harrisina, joka miehineen saapuu Myrskyluodolle sodan tiimellyksessä. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mallikkaasti - etenkin Eastwood, joka on tainnut olla kuvauksissa yhtä hämillään kuin hahmonsa ruudulla, ruotsia ja suomea puhuvien ihmisten ympäröimänä.

Kuten alussa kerroin, Myrskyluodon Maija ei ollut minulle yhtään tuttu tapaus entuudestaan. Vaikka eletään vasta tammikuun ensimmäisiä viikkoja, elokuvasta on ehditty jo kohista niin paljon tämän vuoden kotimaisena elokuvatapauksena, että täytyihän minun käydä katsomassa, mistä on oikein kyse? Vastassani oli yllättävänkin vaikuttava romanttinen eeposelokuva, joka herätti monia tunteita pitkin kestoaan. Ja kestoahan Myrskyluodon Maijalla on varttia vaille kolme tuntia, mitä etukäteen jännitin, mutta mikä tuntui lopulta täysin perustellulta. Yhtäkään turhaa minuuttia ei mahdu mukaan, vaan pitkä kesto tarjoaa hyvää hengähdystilaa, elokuvan kertoessa usean vuosikymmenen tapahtumia. Maijan ja Jannen rakkaustarina ihastuttaa vähitellen voimakkaammin ja lopulta siihen jää täysin koukkuun.

Tämän rakkauskertomuksen varrelle mahtuu monenmoista käännettä, jotka pitävät mielenkiintoa yllä läpi keston. Ensimmäinen tunti käytetään pitkälti Maijan ja Jannen rakastumiseen. Toinen tunti sekoittaa pakkaa jännittävillä sotakuviollaan. Kolmannen tunnin sisältöä en sen enempää lähde avaamaan, mutta nessuvaroituksen annan. Kun kertomukseen on uppoutunut näin syvälle, viimeisen tunnin liikuttavat hetket iskevät lujaa. Ei leffa kuitenkaan pelkkää draamaa ja herkistelyä ole, vaan siitä löytyy myös kosolti huumoria ja aidon tuntuisia onnen hetkiä. Silmät saattavatkin kostua myös ilosta. Harva katsoja siis poistuu teatterista kuivin silmin Myrskyluodon Maijan jälkeen. Kyseessä on varsinainen eeppinen elämysteos, joka pitää kokea isolta kankaalta.

Elokuvan on ohjannut Tiina Lymi, jonka aiempiin töihin kuuluvat komediat Napapiirin sankarit 3 (2017) ja Ilosia aikoja, Mielensäpahoittaja (2018). Myrskyluodon Maija on aikamoinen harppaus niistä, mutta Lymi osoittaa lahjansa suuren eepoksen äärellä. Hän kuljettaa suurta kertomusta varmoin ottein, rakentaa tunnelmaa taitavasti ja saa näyttelijänsä hienosti heittäytymään. Myös hänen käsikirjoituksensa on mainio. Audiovisuaalisella puolellaan elokuva vetää vertoja monille Hollywoodinkin suurelokuville. Myrskyluodon Maija on upeasti kuvattu. Maisemakuvat ovat kauniita ja lähikuvissa päästään tunteikkuuteen mukaan. Lavasteet ja asut ovat erinomaisesti toteutetut ja vähäiset tietokonetehosteet toimivat mainiosti. Äänitehosteet ovat hyvin työstetyt ja Lauri Porran säveltämät, ajoittain erittäin mahtipontiset musiikit nostavat elokuvan usein täysin uudelle tasolle.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.fi.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.filmikamari.fi

Stormskärs Maja, 2024, Solar Films

Arvostelu: Lumen yhdistämät (La sociedad de la nieve - 2023)

LUMEN YHDISTÄMÄT

LA SOCIEDAD DE LA NIEVE

Ohjaus: J. A. Bayona

Pääosissa: Enzo Vogrincic Roldán, Agustín Pardella, Matías Recalt, Alfonsina Carrocio, Tomas Wolf, Agustín Della Corte, Valentino Alonso, Felipe González Otaño, Rafael Federman, Santiago Vaca Narvaja, Simón Hempe, Esteban Bigliardi ja Paula Baldini

Genre: draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 24 minuuttia

Ikäraja: 16

La sociedad de la nieve (englanniksi Society of the Snow), eli suomalaisittain Lumen yhdistämät perustuu Pablo Viercin samannimiseen kirjaan, joka puolestaan perustuu tositapahtumiin vuoden 1972 lento-onnettomuudesta Andeilla. Tapahtuman pohjalta oli jo tehty elokuvat Survive! (Supervivientes de los Andes) vuonna 1976 ja Elossa (Alive) vuonna 1993. Ohjaaja J. A. Bayona oli kiinnostunut tapauksesta ja luettuaan Viercin kirjan vuonna 2012, hän hankki sen elokuvaoikeudet. Kesti kuitenkin vuosia, ennen kuin Bayona sai filmin tuotantoon asti. Kuvaukset käynnistyivät vasta tammikuussa 2022. Lumen yhdistämät sai maailmanensi-iltansa syyskuussa 2023 Toronton elokuvajuhlilla ja nyt se on julkaistu myös Suomessa Netflixin suoratoistopalvelun kautta. Itse olin tutustunut aiheeseen hieman viime vuonna, katsottuani tapahtumista innoitteensa saaneen Yellowjackets-sarjan (2021-). Olin ollut tietoinen Lumen yhdistämistä jo syksystä asti, mutta hoksasin elokuvan aiheen vasta, kun se oli jo ilmestynyt Netflixiin. Kun vielä huomasin, että kyseessä oli Orpokodin (El Orfanato - 2007), Selviytymisen (Lo imposible - 2012) ja A Monster Callsin (2016) tehneen J. A. Bayonan ohjaus, päätin katsoa sen heti.

13. lokakuuta 1972 uruguaylainen rugby-joukkue on matkalla Chileen, kun heidän lentokoneensa törmää vuorenhuippuun Andeilla. Onnettomuudesta selvinneet yrittävät keksiä keinon pysyä elossa hyytävässä kylmyydessä ja päästä takaisin sivistyksen pariin.

Lumen yhdistämät keskittyy uruguaylaisen katolisen eliittikoulu Stella Maris Collegen rugbyjoukkueen, Old Christiansin nuoriin, jotka ovat matkalla Chileen, pelaamaan englantilaistiimiä vastaan, kun heidän lentokoneensa törmää vuoreen Andeilla. Koneen neljästäkymmenestäviidestä matkustajasta kaksitoista menehtyi saman tien ja elokuva seuraa eloonjääneitä, jotka yrittävät selvitä hengissä takaisin kotiin. Näitä henkilöitä ovat muun muassa Numa (Enzo Vogrincic Roldán), Nando (Agustín Pardella) ja tämän sisko Susy (Alfonsina Carrocio), Roberto (Matías Recalt), Gustavo (Tomas Wolf), Tintín (Agustín Della Corte), Pancho (Valentino Alonso), Carlitos (Felipe González Otaño), Eduardo (Rafael Federman), Daniel (Santiago Vaca Narvaja), Coche (Simón Hempe), sekä pariskunta Javier (Esteban Bigliardi) ja Liliana (Paula Baldini). Suuri osa nuorista näyttelijöistä ovat ensikertalaisia tai vasta elokuvauransa alkutaipaleella olevia. Kaikki onnistuvat kuitenkin ihailtavasti tulkitsemaan roolihahmojensa monenlaisia tuntemuksia, joita he kokevat onnettomuuden aikana ja sen jälkeen, jäätyään eritykseen korkeille lumivuorille. Elokuva pystyy pääasiassa hyvin tasapainottelemaan useiden hahmojen kesken ja vaikka Numa nostetaankin usein esille jonkinlaisena päähenkilönä ja kertojaäänenä, kyse on kuitenkin enemmän porukan yhteisestä kokemuksesta kuin tiettyjen nuorten nostamisesta valokeilaan.

Kuten jo juonikuvauksesta voi päätellä, ei Lumen yhdistämät todellakaan ole mikään hilpeä katselukokemus. Kyseessä on erittäin rankka elokuva, jota on ajoittain vaikeaa katsoa, erityisesti kun tietää tapahtumien olleen tosia. Nuorten epätoivo ja ainoana suojana toimivan lentokoneen rippeitä ympäröivä kylmyys puskevat läpi televisiosta ja takertuvat katsojaankin. Kotisohvalla kääriytyy herkästi peiton alle, kun seuraa hahmojen hytinää ja surua, kun aamulla joku ystävistä ei enää herääkään. Epämiellyttävä ahdistus kouraisee tuntuvasti ja siitä jos mistä tunnistaa, että J. A. Bayona on hoitanut hommansa hyvin.

Lumen yhdistämät on rankkuuksissaan todella vaikuttava elokuvakokemus, joka syventyy väkevästi ihmisluonteeseen ja traumaan. Vaikka katsojana tietäisikin jo etukäteen, kuinka hommassa lopulta käy, sitä silti jännittää läpi leffan, sillä niin väkevästi paketti on rakennettu. Lähes kahden ja puolen tunnin kesto kulkee toisaalta nopeasti, sillä tähän selviytymistaisteluun jää niin voimakkaasti koukkuun, mutta samalla pitkän keston myös tuntee - mutta hyvällä tavalla. Ajoittain piinaavankin hidas meno korostaa sitä, kuinka nuoret odottivat päivä ja viikko toisensa perään pelastusta. Välillä tuntuu siltä kuin olisi itsekin menossa mukana. Kun katsojana imeytyy näin tehokkaasti tapahtumien vietäväksi, sitä lujempaa elokuvan tunnepuoli iskee. Raskas katselukoettelemus palkitsee lopussa katsojansa, mutta upeudestaan huolimatta Lumen yhdistämiä tuskin katsoo uudestaan - ainakaan vähään aikaan.

Bayona rakentaa tunnelmaa erinomaisesti. Hänen, Bernat Vilaplanan, Jaime Marquesin ja Nicolás Casariegon työstämä käsikirjoitus on vangitseva. Lumen yhdistämät on myös teknisiltä ansioiltaan laadukas. Kameratyöskentely on todella tyylikästä, oli kyse sitten taitavasti etu- ja taka-alaa hyödyntävästä kuvasommittelusta tai hurjan jylhistä maisemaotoksista. Lumiset Andit näyttävät lumoavilta, mutta samalla karmivilta. Kun kamera siirtyy kauemmaksi lentokoneen hylystä ja näyttää, kuinka valkoinen lentokone katoaa lumen keskelle ja kuinka mitättömän pieniä onnettomuudesta selvinneiden kyhäämät hätämerkit ovatkaan massiivisten vuorten ympäröiminä, nuorten epäusko pelastuksesta valtaa omankin sydämen. Lentokoneen lavaste on mainio, riutuneiden hahmojen maskeeraukset onnistuneen inhottavia ja erikoistehosteet toimivia. Äänimaailma korostaa kylmyyttä ja yksinäisyyttä, samalla kun musiikeista vastaava Michael Giacchino tunnelmoi taustalla tuttuun ansiokkaaseen tapaansa.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 7.1.2024

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

La sociedad de la nieve, 2023, Cimarrón Cine, El Arriero Films, Misión de Audaces Films, S.L.

Arvostelu: Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994)

NELJÄT HÄÄT JA YHDET HAUTAJAISET

FOUR WEDDINGS AND A FUNERAL

Ohjaus: Mike Newell

Pääosissa: Hugh Grant, Andie MacDowell, Charlotte Coleman, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas, David Bower, Timothy Walker, Sara Crowe, Sophie Thompson, David Haig, Corin Redgrave, Anna Chancellor ja Rowan Atkinson

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Four Weddings and a Funeral, eli suomalaisittain Neljät häät ja yhdet hautajaiset on Hugh Grantin tähdittämä romanttinen komediaelokuva. Käsikirjoittaja Richard Curtis sai idean elokuvaan, kun hän tajusi kolmikymppisenä osallistuneensa jopa yli kuuteenkymmeniin häihin kymmenen vuoden sisällä. Hän työsti omien kokemustensa pohjalta useita eri vedoksia käsikirjoituksesta, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. Curtis koki vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, kunnes hän sai Working Title Filmsin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Neljät häät ja yhdet hautajaiset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä keräsi useita palkintoja ja ehdokkuuksia, kuten kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja käsikirjoitus), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä jopa kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, miessivuosa, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset ensi kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, mutten pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella leffan.

Charles on ollut elämänsä aikana parisuhteessa usean naisen kanssa, mutta kenestäkään ei tunnu löytyvän hänelle sitä oikeaa. Mies osallistuu kerta toisensa perään tuttujensa häihin ja surkuttelee, kun onni ei osu hänen kohdalleen. Mutta eräissä häissä hän iskee silmänsä amerikkalaiseen Carrieen, johon Charles rakastuu välittömästi.

1990-luvulla Hugh Grantista muodostui brittiläisten romanttisten komedioiden kuumin nimi ja tämä suosio käynnistyi nimenomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvan myötä. Uransa takeltelevaan alkutaipaleeseensa turhautunut Grant oli jo melkein luopumassa koko näyttelijähommasta, kunnes hän päätyi mukaan tähän leffaan ja yhtäkkiä hän olikin jo maailmankuulu. Kuten Grant osoitti useampaan otteeseen myöhemminkin, hän istuu täydellisesti rooliinsa hieman epäonnisena renttuna, joka onnistuu kuitenkin hurmaamaan naispäähenkilön täysin. Grant näyttelee Charlesia, rakkauselämässä töpeksivää heppua, joka viettää monet viikonloppunsa tuttujensa ja vähemmän tuttujensa häissä, pohtien samalla, milloin rakkauden arpaonni suosisi vihdoin häntä? Grant tekee Charlesista heti pidettävän hahmon, jonka romanttisia edesottamuksia ryhtyy mielellään seuraamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Charlotte Coleman Charlesin kämppiksenä Scarlettina, David Bower Charlesin kuurona veljenä Davidina, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas ja Sophie Thompson Charlesin kavereina Tomina, Garethina, Matthew'na, Fionana ja Lydiana, Timothy Walker ja Sara Crowe elokuvan alussa naimisiin menevinä Anguksena ja Laurana, sekä Andie MacDowell heidän häissään vieraana olevana ja Charlesilta välittömästi jalat alta vievänä Carriena. Myös brittiläisistä hittikomediasarjoista Musta kyy (Blackadder - 1983-1989) ja Nolojen tilanteiden mies (Mr. Bean - 1990-1995) tuttu Rowan Atkinson esiintyy pappikokelas Geraldina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, ajoittain jopa varastaen show'n. MacDowell istuu erittäin hyvin Charlesin ihastuksenkohteeksi Carrieksi ja hänen ja Grantin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Kuten jo kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten oikein piitannut Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvasta. Vuosien varrella unohdin periaatteessa kaiken leffasta, lukuun ottamatta toki sitä, että nimensä tapaan elokuva todella sisältää neljät häät ja yhdet hautajaiset. Harva leffa tarjoaa näin osuvasti juuri sitä, mitä nimi lupaileekin. Näiden juhlien ja surutilaisuuden ympärillä ei paljoa muuta nähdä, vaan leffa lähinnä esittää nämä viisi tapahtumaa peräkkäin yksi kerrallaan. Vaikka näemme periaatteessa vain viisi yksittäistä päivää näiden hahmojen elämistä, elokuva onnistuu yllättävänkin hyvin rakentamaan hahmojaan, heidän välisiä suhteitaan ja viemään tarinaa luontevasti eteenpäin.

Tällä toisella katselukerralla pidin leffasta valtavan paljon enemmän. Heti ensiminuuteista lähtien koin elokuvan todella lystikkäänä, nauraessani sen kuivalle ja pöljälle huumorille erittäin makeasti vitsi toisensa perään. Jotkut hetket ovat suorastaan hulvattomia ja siitä huolimatta, että loppupäähän tuodaan myös dramaattisempia sävyjä esimerkiksi nimenmukaisten hautajaisten merkeissä, elokuva pysyy loppuun asti hupaisana. Suurimmaksi osaksi tästä kaikesta voi kiittää aiemmin mainitsemieni Mustan kyyn ja Nolojen tilanteiden miehen luoneen Richard Curtisin mahtavaa käsikirjoitusta, joka onnistuu hyödyntämään näitä viittä tilaisuutta esimerkillisesti. Parin tunnin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä Curtisin työstämät tilanteet ja hahmojen väliset kanssakäymiset vievät mukanaan. Dialogi on erinomaista ja Curtis osaa repiä todella hauskoja juttuja irti todella vaivaannuttavista hetkistä. Kohtaus, jossa Charles jää piileskelemään erään hääparin huoneeseen, kun nämä ryhtyvät petipuuhiin, saa kiusallisuudessaan nauramaan niin, että kylkiin meinaa sattua.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Mike Newell, joka tunnettaisiin myöhemmin myös Donnie Brascon (1997) ja Harry Potter ja liekehtivän pikarin (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005) ohjaajana. Curtisin vahvan tekstin pohjalta Newell rakentaa erittäin hilpeää ilmapiiriä, sekä hempeää romantiikkaa, äitymättä koskaan imeläksi siirapiksi. Hän myös saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti.. Neljät häät ja yhdet hautajaiset on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastus ja puvustus ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma toimivasti kasattu Richard Rodney Bennettin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Four Weddings and a Funeral, 1994, Working Title Films, Channel Four Films, PolyGram Filmed Entertainment

Arvostelu: Boyhood (2014)

BOYHOOD

Ohjaus: Richard Linklater

Pääosissa: Ellar Coltrane, Patricia Arquette, Ethan Hawke, Lorelei Linklater, Libby Villari, Marco Perella, Brad Hawkins, Jamie Howard, Andrew Villarreal, Jenni Tooley, Richard Andrew Jones, Karen Jones, Zoe Graham ja Jessi Mechler

Genre: draama

Kesto: 2 tuntia 45 minuuttia

Ikäraja: 12

Boyhood on Richard Linklaterin ohjaama elokuva. 2000-luvun taitteessa Linklater alkoi pohtia, voisiko hän tehdä elokuvan nuoren kasvukertomuksesta, jossa näyttelijät pysyisivät samoina läpi tuotannon. Linklater ryhtyi suunnittelemaan projektia ja sai kasaan näyttelijät ja työryhmän, jotka olivat valmiit sitoutumaan yli vuosikymmenen kestävään prosessiin. IFC-tuotantoyhtiö suostui rahoittamaan filmin, antaen Linklaterille 200 tuhatta dollaria joka vuodeksi. Kuvaukset käynnistyivät vuonna 2002 ja päättyivät vihdoin vuonna 2013. Lopulta Boyhood sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 19. tammikuuta 2014 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen menestys, joka sai kehuja kriitikoilta ja katsojilta. Elokuva sai myös kuusi Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, ohjaus, miespääosa, alkuperäiskäsikirjoitus ja leikkaus), joista se voitti parhaan naissivuosan palkinnon, viisi Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot, sekä viisi BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miessivuosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Boyhoodin vasta, kun se saapui vuokralle vuotta myöhemmin ja pidin elokuvasta paljon. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin katsoa sen uudelleen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Mason Evans kasvaa pienestä koulupojasta aikuisuuden kynnyksellä olevaksi mieheksi, kohdaten monenlaisia haasteita, onnistumisia ja vastoinkäymisiä nuoruusvuosiensa aikana.

Boyhoodin pääroolissa Mason Evansina nähdään Ellar Coltrane, joka nappasi roolin itselleen kuusivuotiaana ja kuvasi elokuvaa kahdeksantoistavuotiaaksi asti, ennen kuin se vihdoin julkaistiin. Asettakaapa itsenne hetkeksi Coltranen asemaan. Saat pääroolin ihka aidosta elokuvasta, jossa on sivuosissa pari isoa Hollywood-tähteä, mutta et pääse näyttämään aikaansaannostasi koko lapsuutesi ja teini-ikäsi aikana. Mitä jos tuletkin toisiin ajatuksiin ja haluatkin jättää leffan teon sikseen? Coltrane ei ole lapsena tainnut edes tajuta, mihin on suostunut ja ohjaaja-käsikirjoittaja Linklater on varmaan vain rukoillut, että poika onnistuu hoitamaan homman kotiin. Coltrane on onneksi nappivalinta rooliin, suoriutuen aidon tuntuisesti läpi filmin. On kiinnostavaa seurata pojan kasvua kohti aikuisuutta, niin Masonia kuin myös Coltranea. Linklater vakuuttui Coltranen roolisuorituksesta niin, että kesken elokuvan teon hän roolitti Coltranen myös sivuosaan leffassaan Fast Food Nation (2006).

     Masonin vanhempia, jo ennen elokuvan alkua eronneita Olivia-äitiä ja myöskin Masoniksi nimettyä isää näyttelevät Patricia Arquette ja Ethan Hawke, joista jälkimmäinen oli esiintynyt myös Linklaterin romanttisessa trilogiassa Rakkautta ennen aamua (Before Sunrise - 1995), Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset - 2004) ja Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight - 2013). Parhaan naissivuosan Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -palkinnot voittanut Arquette ja parhaan miessivuosan ehdokkuuksia samoissa gaaloissa saanut Hawke ovat erittäin hyviä osissaan ja vaikka he ovat alusta asti aikuisia, voi katsoja nähdä myös heidän vanhenevan ruudulla ja heidän hahmojensa kasvavan. Linklater muuten luotti Hawkeen niin paljon, että pisti tämän lupaamaan, että jos Linklater kuolisi elokuvan teon aikana, Hawken täytyisi ohjata se loppuun. Linklaterin oma tytär Lorelei esiintyy Masonin isosiskona, Samanthana ja hänkin suoriutuu oivallisesti osastaan.

Nuorten kasvutarinoita on nähty elokuvien puolella vuosikymmenien varrella useita, muttei varmaan koskaan samalla lailla toteutettuna. Siinä, missä yleensä pidempiä aikavälejä kertovat leffat roolittavat muutamankin näyttelijän esittämään samaa lapsesta aikuisuuteen kasvavaa hahmoa, Boyhood ihan oikeasti seuraa samojen lasten kasvua yli vuosikymmenen ajan. Toki esimerkiksi Harry Potter -elokuvissa (2001-2011) pääsimme myös näkemään lasten kasvua aikuisuuteen, mutta se tapahtui useamman leffan varrella, kun taas Boyhoodissa kaikki on puristettu yhteen filmiin. Jotkut ovat kritisoineet, että elokuvan teho perustuu vain tähän pitkäjänteiseen toteutuskikkaan ja omalla tavallaan olen samaa mieltä, mutta en missään nimessä pidä sitä kritiikkinä. Homma tuntuu tavallista realistisemmalta, kun näet samojen näyttelijöiden vanhenevan yli kymmenen vuoden ajan. Vaikka mukana onkin Arquette ja Hawke, jossain kohtaa saatat jopa unohtaa katsovasi elokuvaa, sillä niin aidolta kaikki tuntuu. Välillä leffa muistuttaa hieman jopa dokumenttia.

Boyhoodissa ei varsinaista juonta ole, vaan vajaan kolmen tuntinsa aikana se vain seuraa näiden hahmojen elämää vuosien varrella. Elokuva pitää sisällään joitakin juonikuvioita, liittyen lähinnä Olivia-äidin uusiin miehiin, mutta pääasiassa kohtaukset ovat aika irrallisia toisistaan ja esittelevät hahmojen muovautumista. Kohtaukset ovat toinen toistaan parempia ja onnistuneemmin kirjoitettuja dialogia myöten, vaikka ne rakentuvatkin hyvin simppeleille perustoille. Elokuvasta löytyy paljon kaikenlaista menoa ja meininkiä, sekä runsaasti samaistumispintaa monenlaisille katsojille. Kun kaikki vielä esitetään Masonin näkökulmasta, tuntuu itse elokuvakin kypsenevän hänen mukanaan. Lapsena kaikki on vielä varsin naiivia, teininä tunnelma ailahtelee fiiliksen mukaan ja aikuistuessa asiat saattavat alkaa selkeytymään. Dragon Ballin ja Harry Potterin fanittaminen vaihtuu tytöistä kiinnostumiseen ja sääntöjen rikkomiseen, sekä vähitellen oman itsensä löytämiseen. Tämän kaiken lisäksi on myös veikeää seurata, kun ympärillä oleva maailma kehittyy. Muoti muuttuu, teknologia harppoo huimia askelia eteenpäin ja Yhdysvaltojen politiikka aaltoilee.

Elokuvan toteuttaminen oli jo näyttelijöiden ja työryhmän sitoutumisen saamisen kannalta varmasti harmaita hiuksia aiheuttava homma Linklaterille, mutta sen lisäksi oli varmasti haasteellista ryhtyä kuvaamaan elokuvaa, josta tietää kuvausten käynnistyessä vain rakenteen, mutta jonka yksityiskohdat muovautuvat vuosien varrella. Tulevaisuutta ja maailman muovautumista oli tietty vaikea ennustaa ja niinpä Linklater kirjoitti kohtauksia sitä mukaa, kun elokuvaa kuvattiin lisää. Jotkut kohtaukset olivat mielessä vuosia, jotkut taas likimain improvisoitiin vasta kuvaushetkellä. Osaamattomissa käsissä lopputulos voisi olla kaamea sekamelska, jossa tosiaan ainoa kiinnostava seikka olisi monia vuosia kestänyt tuotanto. Linklater kuitenkin tietää, mitä tekee ja hän on rakentanut todella hienon kasvukertomuksen, johon uppoutuu täysillä ja jonka lopputekstien alkaessa palaa takaisin omaan elämäänsä varsinaista kokemusta rikkaampana. Loppupään pohdinta siitä, mitä elämä oikeastaan on, pelkkiä suoritettavia virstanpylväitä ja yksittäisiä tähtihetkiä syntymän ja kuoleman välissä, vai jotain syvempää, saa pohtimaan omaa elämäänsä, mitä on jo ehtinyt tapahtua ja mitä toivoo tulevaisuudeltaan?

Boyhood on myös teknisiltä ansioiltaan taitavasti tehty, eikä siitä huomaa negatiivisella tavalla, että sitä työstettiin yli vuosikymmen. Kuvaus on onnistunutta ja leikkaus erityisen sulavaa. Leffa luottaa siihen, että katsoja pysyy kärryillä ajan kulumisesta ihan vain näyttelijöiden kasvamisen ja vähän väliä muuttuvien hiustyylien kautta, eikä tunge ruutuunsa kertaakaan tekstejä, kuten "vuotta myöhemmin". Lähes kolmen tunnin kesto tuntuu täysin perustellulta ja vaikka elokuva onkin hidas, ei mielenkiinto koskaan hiivu. Lavasteet ja asut ovat mainiot, heijastellen eri vuosia ja äänimaailma on hyvin rakennettu. Elokuvan varrelta löytyy tietty musiikkia eri vuosilta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 30.8.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Boyhood, 2014, IFC Productions, Detour Filmproduction