Arvostelu: Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 (2024)

WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY 2

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Pääosissa: Scott Chambers, Ryan Oliva, Tallulah Evans, Lewis Santer, Marcus Massey, Eddy MacKenzie, Simon Callow, Alec Newman, Teresa Banham, Thea Evans, Nicola Wright, Mason Gold ja Peter DeSouza-Feighoney

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

A. A. Milnen Nalle Puh -lastenkirjoihin (Winnie-the-Pooh - 1926-1928) perustuva kauhuelokuva Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) oli haukuistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023, pian ensimmäisen elokuvan ilmestyttyä ja Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 sai ensi-iltansa maailmalla maaliskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan vuokrattavaksi. Itse pidin ideaa Nalle Puhista sarjamurhaajana ihan veikeänä, mutta Winnie-the-Pooh: Blood and Honey osoittautui elokuvana aivan kamalaksi. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, mutta kun yllätykseksi elokuvaa kehuttiin huomattavaksi parannukseksi ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, päätin uteliaisuuttani vuokrata Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n.

Puolen hehtaarin metsän verilöylyn jälkeen Risto Reipas yrittää toipua traumoistaan, samalla kun metsän siimeksessä Nalle Puh valmistautuu uuteen hyökkäykseen ihmisiä vastaan Nasun, Pöllön ja Tiikerin kanssa.

Syystä tai toisesta Nikolai Leon ei enää jatka Risto Reippaan roolissa, vaan hänet on korvattu Scott Chambersilla, joka toimi ensimmäisessä Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuvassa tuottajana, joskin nimellä Scott Jeffrey. Chambers ei ole juuri sen parempi näyttelijä kuin Leon ja hänen roolityönsä on joko yliampuva tai sitten vaivaannuttavan lattea. Hän ei myöskään onnistu tulkitsemaan uskottavaa kauhistuneisuutta. Eipä tosin muissakaan näyttelijöissä ole liiemmin kehumista. Tallulah Evans ja Flynn Matthews näyttelevät Riston kavereita Lexyä ja Finniä ja Thea Evans jälkimmäisen pikkusiskoa Bunnyä, jonka perässä Riston pörröiset "lapsuudenkaverit" ovat. Koska tajusitteko, Bunny on niin kuin Kani.

     Mutta eipä näitä elokuvia kukaan katso yhdentekevien ja kehnosti näyteltyjen ihmishahmojen takia, vaan todellinen täky on tälläkin kertaa tutut satuhahmot, jotka metsästävät ihmisiä. Nalle Puh (Ryan Oliva) ja jostain syystä yhä elossa oleva Nasu (Eddy MacKenzie) eivät toimi enää kahdestaan, vaan he ovat saaneet seurakseen myös viekkaan Pöllön (Marcus Massey) ja ihmislihaa himoitsevan Tiikerin (Lewis Santer). Nämä hahmot ovat aivan valtavan paljon paremmin toteutetut kuin edellisosassa, mitä auttaa jo se, että jatko-osa tehtiin viisinkertaisella budjetilla. Pelkästään Puhiin käytettiin 20 tuhatta puntaa, siinä missä ykkösleffassa hahmo toteutettiin alle 800 punnalla. Naamaria käyttävän tukkimiehen sijaan Puh näyttää nyt oikealta kasarislasherin monsterilta, joka pystyy ilmeilemään ja karjumaan. Nasu jää yhä aika tylsäksi näyksi, mutta tulokkaat Pöllö ja Tiikeri ovat jopa jokseenkin karmivia ilmestyksiä.

Etukäteen pidin tosiaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn ideaa ihan vekkulina. Suloisten kavereiden sijaan Nalle Puh ja kumppanit ovatkin raakalaismaisia sarjamurhaajia. Toteutuksen tasolla elokuva oli kuitenkin aivan kamala. Leffa oli amatöörimäisesti tehty kaikin puolin. Huonosti ohjattu, huonosti näytelty ja itse Puh jätti paljon toivomisen varaa toteutukseltaan. Tapot olivat tylsiä ja leffa lähinnä nauratti silloin, kun se yritti olla pelottava. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat siis matalat, mutta mitä ihmettä? Blood and Honey 2:han on selvä parannus ykkösosaan verrattuna! On hämmentävää, että vain yhdessä vuodessa on kehitytty näin paljon, mitä on toki auttanut se, että ykkösosan menestyksen myötä jatko-osaa pystyttiin tekemään paljon isommalla budjetilla.

Ilmapiirissäkin on onnistuttu paremmin, vaikka edelleen on vaikea sanoa, kuinka tosissaan Rhys Frake-Waterfield näitä leffoja tekee. Toisinaan elokuva on ihan kieli poskessa toteutettua verimässäilyä ja toisinaan se toivoo, että katsoja ottaisi menon täysin vakavissaan. Kun Puh, Nasu, Pöllö ja Tiikeri päästetään rellestämään, on meno parhaimmillaan varsin viihdyttävää. Tapot ovat huomattavasti mielikuvituksellisempia, jälki on groteskimpaa, eikä tekoveressä ole todellakaan säästelty. Parhaimmillaan leffa on siis roskaa, mutta sellaista hyvää roskaa.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu kuitenkin sen surkea käsikirjoitus. En tietenkään odota, että Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n teksti olisi mitään Oscarin arvoista suorittamista, mutta tältä osin elokuvasta kyllä huomaa, että se tehtiin heti ykkösen perään. Tarina on köykäinen ja ennen kaikkea aivan liian samanlainen kuin Five Nights at Freddy's -peliadaptaatiossa (2023). Risto Reipas yrittää psykologian avulla muistaa lapsuutensa traumaattista tapahtumaa, missä hänen pikkuveljensä siepattiin syntymäpäiväjuhlilla ja etsiessään tämän sieppaajaa, hän päätyy selvittämään, mistä nämä Puolen hehtaarin metsän kummajaiset ovat peräisin. Elokuva yrittää täysin turhaan rakentaa typerää mytologiaa Puhin ja muiden ympärille ja aina kun leffa jatkoi Riston tarinaa, meno muuttui välittömästi tylsäksi. Elokuva yrittää myös liikkua kömpelösti metatasoilla, näyttäen, että ensimmäinen Blood and Honey -elokuva oli elokuva myös tässä "Puh-niversumissa" (hehe). Tämän Puh-niversumin tulevaisuutta ryhdytään myös tosissaan rakentelemaan leffan loppupäässä. Jos jotain, niin Frake-Waterfieldiltä löytyy ainakin kunnianhimoa. Parin seuraavan vuoden aikana on nimittäin tulossa niin Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 3 (2026) kuin myös Peter Pan's Neverland Nightmare (2025), Bambi: The Reckoning (2025), sekä Pinocchio: Unstrung (2025) ja kaikki huipentuu satuhahmojen kauhuversioiden yhteentörmäyksessä elokuvassa Poohniverse: Monsters Assemble (2025).

Teknisiltä ansioiltaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 on tosiaan huomattavasti edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka edelleen jotkut digiefektit ovat lähinnä huvittavat ja leikkaus on toisinaan hätiköityä. Kameratyöskentely on kuitenkin hieman varmempaa, lavasteet ajavat asiansa ja kuten jo tulikin todettua, itse Puh ja kumppanit ovat paljon paremmin toteutetut kuin viimeksi. Äänimaailma luottaa lähinnä kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eivätkä Andrew Scott Bellin säveltämät musiikit jää millään lailla mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2, 2024, ITN Distribution, Jagged Edge Productions, Premiere Entertainment Group

Arvostelu: Amadeus (1984)

AMADEUS

Ohjaus: Miloš Forman

Pääosissa: F. Murray Abraham, Tom Hulce, Elizabeth Berridge, Jeffrey Jones, Charles Kay, Patrick Hines, Roy Dotrice, Christine Ebersole, Simon Callow, Richard Frank, Nicholas Kepros, Kenny Baker ja Vincent Schiavelli

Genre: draama, musiikki

Kesto: 2 tuntia 41 minuuttia - Director's Cut: 3 tuntia

Ikäraja: 7

Amadeus perustuu Peter Shafferin samannimiseen näytelmään vuodelta 1979, joka puolestaan on fiktiivinen kuvaus säveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin elämästä, urasta ja kuolemasta. Shaffer työsti itse näytelmänsä elokuvakäsikirjoituksen muotoon ja siitä ryhdyttiin tekemään elokuvaa. Näytelmän esityskierroksen loppupuolella Mozartia esittänyt Mark Hamill halusi toistaan roolin elokuvassakin, mutta tekijät halusivat jonkun tuntemattomamman näyttelijän rooliin, eivätkä uskoneet, että katsojat pystyisivät näkemään Hamillia minään muuna kuin Tähtien sota -elokuvien (Star Wars - 1977-) Luke Skywalkerina. Rooliin valittiin Tom Hulce ja kuvaukset käynnistyivät loppuvuodesta 1983. Lopulta Amadeus sai maailmanensi-iltansa 6. syyskuuta 1984 - tasan 40 vuotta sitten! Elokuva oli kriitikoiden ylistämä menestys, joka sai yksitoista Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, sovitetun käsikirjoituksen, lavastuksen, puvustuksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, kuusi Golden Globe -ehdokkuutta, joista se voitti parhaan draamaelokuvan, ohjauksen, miespääosan ja käsikirjoituksen palkinnot, yhdeksän BAFTA-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kuvauksen, leikkauksen, maskeerauksen ja äänityksen palkinnot, minkä lisäksi Suomessa filmi voitti parhaan ulkomaalaisen elokuvan Jussi-palkinnon. Vuosien varrella elokuvan arvostus on vain kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana klassikkona ja yhtenä kaikkien aikojen parhaista elokuvista. Itse olin tiennyt Amadeuksesta jo pitkään, mutten ollut aiemmin nähnyt leffaa. Kun huomasin elokuvan täyttävän tänä vuonna 40 vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja samalla arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Vuonna 1823 itsemurhaa yrittänyt säveltäjä Antonio Salieri passitetaan mielisairaalaan, missä hän tunnustaa syntinsä papille; kuinka hän tapasi nuoren visionäärisäveltäjä Wolfgang Amadeus Mozartin ja kuinka hän syyttää itseään Mozartin kuolemasta.

Parhaan miespääosan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet roolityöllään saanut Tom Hulce valittiin lopulta näyttelemään yhtä legendaarisimmista säveltäjistä, itävaltalaista Wolfgang Amadeus Mozartia. Hulce hyppää erinomaisesti säveltäjäikonin saappaisiin ja tulkitsee hahmoaan ihailtavalla energialla. Mozart oli suurlahjakkuus, joka sävelsi konserttoja ja oopperoita jo ennen aikuisuutta ja pian hänestä tiedettiin ympäri Eurooppaa kuninkaallisia hoveja myöten. Eipä ihme, että nuorena paljon saaneella Mozartilla nousi pissa päähän ja hänet esitetään leffassa röyhkeänä ja omahyväisenä egoistina, joka sanoo varmana olevansa kaikkien muiden säveltäjien yläpuolella. Röyhkeäksi voi myös mieltää hänen kömpelöt käytöstapansa ja yrityksensä höykyttää kaavoihinsa kangistunutta klassisen musiikin ja oopperan maailmaa. Tietyistä rasittavista piirteistään huolimatta katsojana haluaa nähdä tämän säveltäjälegendan elämäntarinan.

     Vaikka Hulce tekikin huipputyötä roolissaan itse Amadeuksena, miespääosapalkinnot eri gaaloissa nappasi lopulta F. Murray Abraham, joka näyttelee italialaissäveltäjä Antonio Salieria, jonka vinkkelistä tarinaa kerrotaan. Abraham tekee hillitympää työtä kuin Hulce, mutta tarjoaa yhtä paljon. Siinä, missä Mozart esitetään eksentrisenä nuorukaisena, Salieri pitää paljon sisällään ja viestii suuria ihan vain katseillaan. Abraham saa hahmonsa jokaisen Mozartiin luodun katseen täyteen tuntemuksia ihailusta, kateudesta, vihasta, äimistymisestä ja halveksunnasta. Katsojalle muodostuu ristiriitainen suhde Salieriin ja vaikka aluksi vaikuttaakin kummalta ratkaisulta, että elokuva kerrotaan hänen kautta, on lähestymistapa lopulta onnistunut.

Elokuvassa nähdään myös muun muassa Elizabeth Berridge Mozartin tyttöystävänä Constanzena, Roy Dotrice Mozartin isänä Leopoldina, Jeffrey Jones Pyhän Rooman keisari Joosef II:na, Charles Kay kreivi Orsini-Rosenbergina, Patrick Hines keisarillisena kapellimestari Bonnona, Christine Ebersole oopperalaulajan urasta haaveilevana Caterinana, Simon Callow oopperalaulaja Schikanederinä, sekä Richard Frank pappi Voglerina, joka vuonna 1823 kuuntelee Salierin kertomusta Mozartista. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat hyvin rooleistaan. Berridge tuo hyvin esille hahmonsa monet puolet, kun hän yrittää pysyä säveltäjämiehensä rinnalla läpi vaikeidenkin aikojen.

Eipä ole Amadeusta turhaan ylistetty viimeisten neljänkymmenen vuoden aikana useaan otteeseen, eikä se syyttä kahminut palkintoja eri gaaloissa. Kyseessä on liki viiden tähden mestariteos, joka lumoaa katsojansa pauloihinsa ja jonka parissa kolmituntinen kesto kulkee kuin siivillä. Filmi onkin erinomaisen esimerkillisesti rakennettu. On erittäin koukuttavaa seurata Salierin kertomusta siitä, kuinka keisarin iloksi kutsuttu Mozart nousee pian maan suosituimmaksi säveltäjäksi ja kuinka tämä teki Salierista syvästi katkeran miehen. Tosielämässä Mozartin ja Salierin välillä ainoastaan huhuttiin olevan kilpailua, mutta Amadeus esittää tämän kuin totuutena. Olivat säveltäjien välit todellisuudessa sitten lämpimät tai kylmät, niistä saadaan aikaiseksi mitä herkullisinta draamaa, hupaisaa huumoria kuin myös suurta tragediaa. Mozartin sävellystyöt pitivät sisällään monenmoisia tunteita, eikä muuta voikaan hyväksyä hänestä kertovalta elokuvalta.

Elokuvassa yllätyin erityisesti siitä, kuinka viihdyttävä ja hauska se osaakaan olla. Etenkin ensimmäinen tunti, jossa Mozart saapuu hoviin muiden iloksi ja järkytykseksi, on todella veikeää katseltavaa. Hahmojen katseet viestivät vielä enemmän kuin heidän sanansa ja niistä syntyvä nokkela huumori nostaa jatkuvasti hymyn huulille. On hilpeää, kuinka Salieri yrittää kerta toisensa perään keksiä keinoa horjuttaa Mozartin asemaa, vain epäonnekseen vahvistaen nuorukaisen jalustaa. Mitä pidemmälle tämä kilpailunhimo etenee, sitä vakavammaksi filmi muuttuu. Leffan kolmas tunti on selvästi sen hitain ja haasteellisin seurattava, lähinnä siksi, kuinka synkkiin vesiin elokuvaa kahlailee. Tämä heijastuu Mozartin työssä ja leffan loppupäässä kuultavat sävelmät ja oopperat ovat toinen toistaan dramaattisempia, joiden jylhyys tuntuu kuuntelijan ytimissä. Mozartin kauniita teoksia päästäänkin kuulemaan koko rahan edestä ja niitä tukevat oopperaesitykset ovat vaikuttavia. Viimeisenä elinvuotenaan Mozartin tuskailema sielunmessu Requiem d-mollissa iskee tosissaan tunteisiin, kun se pauhaa hänen hautajaiskohtauksessaan.

Amadeuksen ohjasi tšekkiläinen Miloš Forman, joka pitää suurta pakettia ihailtavasti kasassa, pureutuen todella intiimistikin säveltäjälegendan sielunmaisemaan leffan loppupuolella. Forman saa kaiken näyttelijöistään irti ja hallitsee niin teatraalisuuden kuin pienisävyisyyden. Peter Shaffer taas käsikirjoitti elokuvan oman näytelmänsä pohjalta ja hän on rakentanut useita aivan mahtavia kohtauksia, täynnä oivaa dialogia. Shafferin mukaan kirjoittamat synkkäsävyiset teemat uskosta ja sen menettämisestä ovat väkeviä. Elokuva on myös hienosti kuvattu ja taidokkaasti leikattu. Lavastus-, puvustus- ja maskeeraustiimi todella ansaitsivat palkintonsa - niin upeaa työtä he tekevät läpi elokuvan. Näitä huikeita puitteita katsellessa silmä kyllä lepää. Myös äänimaailma on mainiosti rakennettu ja Mozartin ja muiden klassisen musiikin säveltäjien työt tukevat tapahtumia toki täydellisesti.

Alkuperäisen teatteriversion lisäksi Amadeuksesta on olemassa myös parikymmentä minuuttia pidempi ohjaajan versio. Tämä kolmetuntinen versio sisältää useita pidennettyjä kohtauksia, sekä muutaman kokonaan uuden kohtauksen. Itse katsoin elokuvasta ohjaajan version.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Amadeus, 1984, The Sauls Zaentz Company, AMLF

Arvostelu: Ace Ventura - luonto kutsuu (Ace Ventura: When Nature Calls - 1995)

ACE VENTURA - LUONTO KUTSUU

ACE VENTURA: PET DETECTIVE

Ohjaus: Steve Oedekerk

Pääosissa: Jim Carrey, Ian McNeice, Simon Callow, Maynard Eziashi, Bob Gunton, Damon Standifer, Sophie Okonedo, Arsenio Trinidad, Danny Daniels, Bruce Spence, Andrew Steel ja Tommy Davidson

Genre: komedia, seikkailu

Kesto: 1 tunti 30 minuuttia

Ikäraja: 12

Jim Carreyn tähdittämä komediaelokuva Ace Ventura - lemmikkidekkari (Ace Ventura: Pet Detective - 1994) oli kriitikoiden haukuista huolimatta taloudellinen jättihitti, joten sille ryhdyttiin tekemään jatkoa välittömästi. Kuvaukset käynnistyivät keväällä 1995 Tom DeCerchion ohjauksessa, mutta Carrey oli tyytymätön hänen työhönsä ja vaati, että tämä korvattaisiin Carreyn ystävällä, elokuvan käsikirjoittaneella Steve Oedekerkillä. Vaatimus meni läpi ja Oedekerkin kanssa leffa saatiin valmiiksi ja lopulta Ace Ventura - luonto kutsuu sai ensi-iltansa jo marraskuussa 1995. Elokuva oli jopa tuplasti edeltäjäänsä isompi hitti, joka sai lähes täystyrmäyksen kriitikoilta. Leffa sai huonoimman jatko-osan Razzie-ehdokkuuden, minkä lisäksi se sai viisi Stinkers Bad Movie Awards -ehdokkuutta (mm. huonoin elokuva, huonoin miespääosa ja jatko-osa, jota kukaan ei halunnut), joista se voitti huonoimman jatko-osan ja epähauskimman komedian palkinnot. Itse näin kummatkin Ace Ventura -elokuvat jo lapsena ja pidin niitä vekkuleina komedioina. Viime katselukerrasta on kulunut jo kauan aikaa ja kun huomasin Ace Ventura - lemmikkidekkarin täyttävän alkuvuodesta 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella leffat. Pari kuukautta ykkösosan jälkeen katsoin vihdoin jatko-osan Ace Ventura - luonto kutsuu.

Lemmikkidekkari Ace Ventura pestataan matkaamaan Afrikkaan, Nibiaan ja etsimään Wachati-heimon pyhä valkoinen lepakko, jonka joku on siepannut.

Vuotta aiemmin Ace Ventura - lemmikkidekkarilla, The Mask - naamiolla (The Mask - 1994) ja Nuijalla ja tosinuijalla (Dumb and Dumber - 1994) kuuluisaksi noussut koomikko Jim Carrey palaa rooliinsa Ace Venturaksi, joka päätyy uuteen seikkailuun, kun fiktiivisen afrikkalaisvaltio Nibian Wachati-heimon palvoma pyhä valkoinen lepakko siepataan. Carrey hyppää takaisin lemmikkidekkarin osaan sellaisella energialla ja antaumuksella, ettei ihme, jos muilla työryhmästä paloi käämit kerran jos toisenkin. Carrey on kuin nuorallatanssija, joka tasapainottelee hulvattoman ja ärsyttävän rajamailla. Jatkuvasti naamaansa vääntelevä ja ääntään korottava Carrey saa varmasti yhdet katsojat nauramaan vedet silmissä ja toiset taas pyörittelemään silmiä ja tuhahtelemaan. Jatko-osassa on vielä ykkösleffaakin selvempää, että Carreylle käsikirjoitus oli pelkkä suunnanosoitus ja hän on päässyt toteuttamaan itseään niin villisti kuin vain haluaa. Mielestäni tämä johtaa toisinaan hysteerisen hauskoihin tilanteisiin ja toisinaan taas ihan vain kiusallisen typeriin juttuihin.

     Elokuvassa nähdään myös Ian McNeice Ace Venturan etsintähommiin pestaavana Fulton Greenwallina, Damon Standifer Wachati-heimon päällikkönä, Sophie Okonedo tämän tyttärenä, heimon prinsessana, Tommy Davidson epäillyn Wachootoo-heimon prinssinä, Simon Callow ja Bob Gunton rikkaina Cadbynä ja Quinninä, sekä Arsenio Trinidad tiibetiläisenä munkkina. Sivunäyttelijät ovat ihan kelvollisia rooleissaan, leffan ollessa edellisen osan tapaan ihan puhtaasti Carreyn show.

Ace Ventura - luonto kutsuu ei elokuvallisilta ansioiltaan ole välttämättä kovin kaksinen, enkä toisaalta ihmettele, miksi se sai todella nuivan vastaanoton kriitikoilta ja miksi monet näkivät leffan jälkeen punaista pelkästään Jim Carreyn nimen kuullessaan. En tiedä, johtuiko se pääasiassa siitä, että katsoin elokuvan keskellä yötä, kun kävin hieman yliväsyneillä energiakierroksilla, mutta minulla oli todella hauskaa elokuvan parissa. Se on aivan hemmetin tyhmä leffa, mutta juuri siksi se on niin pirun veikeä ja viihdyttävä. Käsikirjoitus on liki yhdentekevä raakile, jonka pahishahmot jäävät erityisen kehnoiksi. Teksti onkin lopulta pelkkä kehys sille, että Carrey voi irrotella niin teatraalisesti kuin hän vain haluaa ja jaksaa.

Jos jostain pidän ohjaajanakin lopulta toimineen Steve Oedekerkin käsikirjoituksessa, niin siitä, että hän ei lähtenyt toistamaan ykkösleffan kaupunkimiljöötä, vaan siirtyi betoniviidakosta ehtaan viidakkoon. Heti elokuvan ensimmäinen, Sylvester Stallonen Cliffhanger - kuilun partaalla -jännäriä (Cliffhanger - 1993) parodioiva kohtaus (tosin parodioiden on kai tarkoitus olla hauskoja, mutta tämä prologi on lähinnä sydäntäsärkevän surullinen) viestii uudenlaisesta lähestymistavasta. Afrikan fiktiivinen Nibia-valtio on oikein passeli lokaatio uudelle eläinsieppauksen tutkinnalle ja tarjoaa uudenlaisia hassuja tilanteita. Ace Venturaa höykytetäänkin läpi leffan ties millä tavoin aikamoisella tykityksellä. Leffa kestää napakasti puolitoista tuntia, mikä on täydellinen pituus, jotta leffan hyperenerginen vaihde ei pääse uuvuttamaan katsojaansa.

Jim Carreyn oltua tyytymätön elokuvan alkuperäiseen ohjaajaan, Tom DeCerchioon, hän sai studion erottamaan tämän ja ottamaan tämän tilalle kaverinsa, käsikirjoittaja Steve Oedekirkin. Oedekirk oli aiemmin toiminut ohjaajana vain "Smart Alex" -elokuvassa, jota ei kuitenkaan koskaan saatu valmiiksi. Oedekirk ei ole tainnut laatia Carreylle minkäänlaisia rajoja, vaan antaa tämän toteuttaa itseään niin villisti kuin mahdollista. Välillä jopa tuntuukin siltä, että Carrey on sanellut, kuinka homma rullaa kuvauksissa. Teknisiltä ansioiltaan elokuva on oivallisesti tehty, sähäkän leikkauksen vain tukiessa Carreyn lennokkaan energistä heittäytymistä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja sen lavasteet ovat mainiot. Erikoistehosteet ajavat asiansa ja äänimaailma on taitavasti työstetty. Robert Folkin säveltämät musiikit tunnelmoivat menevästi taustalla.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.3.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Ace Ventura: When Nature Calls, 1995, Morgan Creek Entertainment, Morgan Creek Productions, O Entertainment

Arvostelu: Neljät häät ja yhdet hautajaiset (Four Weddings and a Funeral - 1994)

NELJÄT HÄÄT JA YHDET HAUTAJAISET

FOUR WEDDINGS AND A FUNERAL

Ohjaus: Mike Newell

Pääosissa: Hugh Grant, Andie MacDowell, Charlotte Coleman, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas, David Bower, Timothy Walker, Sara Crowe, Sophie Thompson, David Haig, Corin Redgrave, Anna Chancellor ja Rowan Atkinson

Genre: komedia, romantiikka

Kesto: 1 tunti 57 minuuttia

Ikäraja: 12

Four Weddings and a Funeral, eli suomalaisittain Neljät häät ja yhdet hautajaiset on Hugh Grantin tähdittämä romanttinen komediaelokuva. Käsikirjoittaja Richard Curtis sai idean elokuvaan, kun hän tajusi kolmikymppisenä osallistuneensa jopa yli kuuteenkymmeniin häihin kymmenen vuoden sisällä. Hän työsti omien kokemustensa pohjalta useita eri vedoksia käsikirjoituksesta, kunnes oli tyytyväinen tulokseen. Curtis koki vaikeuksia saada elokuvalle rahoitusta, kunnes hän sai Working Title Filmsin kiinnostumaan projektista. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 1993 ja lopulta Neljät häät ja yhdet hautajaiset sai maailmanensi-iltansa Sundancen elokuvajuhlilla 20. tammikuuta 1994 - tasan 30 vuotta sitten! Elokuva oli taloudellinen jättihitti, joka voitti niin katsojat kuin kriitikot puolelleen, sekä keräsi useita palkintoja ja ehdokkuuksia, kuten kaksi Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva ja käsikirjoitus), neljä Golden Globe -ehdokkuutta (mm. paras komediaelokuva, naispääosa ja käsikirjoitus), joista se voitti parhaan miespääosan palkinnon, sekä jopa kymmenen BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, miessivuosa, leikkaus ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan ja naissivuosan palkinnot. Itse katsoin Neljät häät ja yhdet hautajaiset ensi kertaa vajaa kymmenen vuotta sitten, mutten pahemmin piitannut näkemästäni. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 30 vuotta, päätin juhlan kunniaksi antaa sille uuden mahdollisuuden ja samalla arvostella leffan.

Charles on ollut elämänsä aikana parisuhteessa usean naisen kanssa, mutta kenestäkään ei tunnu löytyvän hänelle sitä oikeaa. Mies osallistuu kerta toisensa perään tuttujensa häihin ja surkuttelee, kun onni ei osu hänen kohdalleen. Mutta eräissä häissä hän iskee silmänsä amerikkalaiseen Carrieen, johon Charles rakastuu välittömästi.

1990-luvulla Hugh Grantista muodostui brittiläisten romanttisten komedioiden kuumin nimi ja tämä suosio käynnistyi nimenomaan Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvan myötä. Uransa takeltelevaan alkutaipaleeseensa turhautunut Grant oli jo melkein luopumassa koko näyttelijähommasta, kunnes hän päätyi mukaan tähän leffaan ja yhtäkkiä hän olikin jo maailmankuulu. Kuten Grant osoitti useampaan otteeseen myöhemminkin, hän istuu täydellisesti rooliinsa hieman epäonnisena renttuna, joka onnistuu kuitenkin hurmaamaan naispäähenkilön täysin. Grant näyttelee Charlesia, rakkauselämässä töpeksivää heppua, joka viettää monet viikonloppunsa tuttujensa ja vähemmän tuttujensa häissä, pohtien samalla, milloin rakkauden arpaonni suosisi vihdoin häntä? Grant tekee Charlesista heti pidettävän hahmon, jonka romanttisia edesottamuksia ryhtyy mielellään seuraamaan.

     Elokuvassa nähdään myös Charlotte Coleman Charlesin kämppiksenä Scarlettina, David Bower Charlesin kuurona veljenä Davidina, James Fleet, Simon Callow, John Hannah, Kristin Scott Thomas ja Sophie Thompson Charlesin kavereina Tomina, Garethina, Matthew'na, Fionana ja Lydiana, Timothy Walker ja Sara Crowe elokuvan alussa naimisiin menevinä Anguksena ja Laurana, sekä Andie MacDowell heidän häissään vieraana olevana ja Charlesilta välittömästi jalat alta vievänä Carriena. Myös brittiläisistä hittikomediasarjoista Musta kyy (Blackadder - 1983-1989) ja Nolojen tilanteiden mies (Mr. Bean - 1990-1995) tuttu Rowan Atkinson esiintyy pappikokelas Geraldina. Sivunäyttelijätkin suoriutuvat mainiosti rooleistaan, ajoittain jopa varastaen show'n. MacDowell istuu erittäin hyvin Charlesin ihastuksenkohteeksi Carrieksi ja hänen ja Grantin väliltä löytyy vahvaa kemiaa.

Kuten jo kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla vajaa kymmenen vuotta sitten oikein piitannut Neljät häät ja yhdet hautajaiset -elokuvasta. Vuosien varrella unohdin periaatteessa kaiken leffasta, lukuun ottamatta toki sitä, että nimensä tapaan elokuva todella sisältää neljät häät ja yhdet hautajaiset. Harva leffa tarjoaa näin osuvasti juuri sitä, mitä nimi lupaileekin. Näiden juhlien ja surutilaisuuden ympärillä ei paljoa muuta nähdä, vaan leffa lähinnä esittää nämä viisi tapahtumaa peräkkäin yksi kerrallaan. Vaikka näemme periaatteessa vain viisi yksittäistä päivää näiden hahmojen elämistä, elokuva onnistuu yllättävänkin hyvin rakentamaan hahmojaan, heidän välisiä suhteitaan ja viemään tarinaa luontevasti eteenpäin.

Tällä toisella katselukerralla pidin leffasta valtavan paljon enemmän. Heti ensiminuuteista lähtien koin elokuvan todella lystikkäänä, nauraessani sen kuivalle ja pöljälle huumorille erittäin makeasti vitsi toisensa perään. Jotkut hetket ovat suorastaan hulvattomia ja siitä huolimatta, että loppupäähän tuodaan myös dramaattisempia sävyjä esimerkiksi nimenmukaisten hautajaisten merkeissä, elokuva pysyy loppuun asti hupaisana. Suurimmaksi osaksi tästä kaikesta voi kiittää aiemmin mainitsemieni Mustan kyyn ja Nolojen tilanteiden miehen luoneen Richard Curtisin mahtavaa käsikirjoitusta, joka onnistuu hyödyntämään näitä viittä tilaisuutta esimerkillisesti. Parin tunnin kesto kulkee kuin siivillä, sillä niin täysillä Curtisin työstämät tilanteet ja hahmojen väliset kanssakäymiset vievät mukanaan. Dialogi on erinomaista ja Curtis osaa repiä todella hauskoja juttuja irti todella vaivaannuttavista hetkistä. Kohtaus, jossa Charles jää piileskelemään erään hääparin huoneeseen, kun nämä ryhtyvät petipuuhiin, saa kiusallisuudessaan nauramaan niin, että kylkiin meinaa sattua.

Elokuvan ohjauksesta vastaa Mike Newell, joka tunnettaisiin myöhemmin myös Donnie Brascon (1997) ja Harry Potter ja liekehtivän pikarin (Harry Potter and the Goblet of Fire - 2005) ohjaajana. Curtisin vahvan tekstin pohjalta Newell rakentaa erittäin hilpeää ilmapiiriä, sekä hempeää romantiikkaa, äitymättä koskaan imeläksi siirapiksi. Hän myös saa näyttelijät irrottelemaan onnistuneesti.. Neljät häät ja yhdet hautajaiset on myös hyvin kuvattu ja sujuvasti leikattu. Lavastus ja puvustus ovat oivallisesti toteutetut ja äänimaailma toimivasti kasattu Richard Rodney Bennettin säveltämiä musiikkeja myöten.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 27.9.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Four Weddings and a Funeral, 1994, Working Title Films, Channel Four Films, PolyGram Filmed Entertainment