Arvostelu: Peter Pan's Neverland Nightmare (2025)

PETER PAN'S NEVERLAND NIGHTMARE

Ohjaus: Scott Chambers

Pääosissa: Megan Placito, Martin Portlock, Kit Green, Peter DeSouza-Feighoney, Teresa Banham, Olumide Olorunfemi, Campbell Wallace, Nicholas Woodeson, Charity Kase, Lucas Allerman ja Kierston Wareing

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Kun A. A. Milnen luoman Nalle Puhin filmatisointioikeudet päätyivät vapaaseen käyttöön, Rhys Frake-Waterfield päätti tehdä hahmosta ja tämän kumppaneista kauhuelokuvan. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) sai haukut niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se menestyi taloudellisesti niin hyvin, että Frake-Waterfield päätti laajentaa elokuvan lasten saduista ammentavaksi kauhuleffauniversumiksi. Sen lisäksi, että hän teki jatko-osan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n (2024), elokuvan päätähti Scott Chambers ryhtyi työstämään kauhuleffaa J. M. Barrien Peter Pan -näytelmän (Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up - 1904) pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Peter Pan's Neverland Nightmare sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa tämän vuoden tammikuussa ja Isossa-Britanniassa helmikuussa. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Omasta mielestäni ensimmäinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuva oli hauskasta ideastaan huolimatta myötähäpeällistä roskaa, mutta jatko-osa oli pienoinen parannus. En silti pahemmin odottanut Peter Pan's Neverland Nightmaren näkemistä, mutta halloweensesongin alkaessa päätin antaa sille mahdollisuuden ja vuokrasin leffan.

Kun kuolleeksi luultu sarjamurhaaja Peter Pan tekee yllättäen paluun viidentoista vuoden jälkeen ja sieppaa Mikko Kultasen, pojan isosisko Leenan täytyy pelastaa veljensä, ennen kuin häiriintynyt Peter lähettää pojan Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkoroolissa Peter Panina nähdään Martin Portlock, jolla on takanaan lähinnä pikkurooleja muutamassa elokuvassa ja televisiosarjassa. Portlockista löytyy sopivaa vinksahtaneisuutta, mitä hänen psykopaattiseksi sarjamurhaajaksi kuviteltu Peter Pan tarvitsee, mutta mies lainaa roolisuoritukseensa aivan liikaa kahdesta lähteestä, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Bill Skarsgårdin Pennywiselta ja Yön ritarin (The Dark Knight - 2008) Heath Ledgerin Jokerilta, luoden hyvin epätasaisen kokonaisuuden, hyppien Pennywise-imitaatiosta Jokeri-imitaatioon kohtausten vaihtuessa. Hahmona tässä Peter Panissa on ainesta. Kyse on lapsuudentraumoista häiriintynyt mies, joka luulee yhä olevansa poika, joka omassa mielessään vain etsii leikkikavereita, jotka hän voisi viedä Mikä-Mikä-Maahan, missä he eivät koskaan kasvaisi tylsiksi aikuisiksi. Lopputulos on kuitenkin ailahteleva tappaja, josta ei juuri ulkoisesti tule edes mieleen Peter Pan. Kun näemme hahmon prologissa, miehestä tulee Jokerin ja Pennywisen lisäksi mieleen myös Brandon Lee The Crow -leffasta (1994). Mikä näitä kolmea yhdistää? Vinksahtaneet pellemaskeeraukset. Ne taas eivät ole yhtään Peter Pania.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Kultasen perhe, johon kuuluvat äiti Marja (Teresa Banham, joka nähtiin roolissa jo Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa), isosisko Leena (Megan Placito) ja veljekset Jukka (Campbell Wallace) ja Mikko (Peter DeSouza-Feighoney), joista jälkimmäisen Peter sieppaa, Leenan kaveri Tiikerililja (Olumide Olorunfemi), sekä Peteriä auttava keijupölynarkkari Helinä (Kit Green) ja hirviömäinen Koukku (Charity Kase). Placito on kelvollinen Leenana, joka ryhtyy epätoivoisesti etsimään veljeään ja Green tekee parhaansa tänä erikoisena Helinä-keiju -tulkintana, mutta muuten näyttelijöissä ei ole juuri hurraamista.

The Twisted Childhood Universesta on pikkuhiljaa muodostumassa yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvasarjoista. Kuten Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyssa, myös Peter Pan's Neverland Nightmaressa olisi potentiaalia vekkuliin kauhuleffaan, mutta sellainen vaatisi mielikuvitusta ja taitoa tekijöiltä. Harmillisesti näiden rainojen parissa häärää vain tyyppejä, jotka saivat idean tehdä näistä satuhahmoista tappajia ja idea jäi juuri sille tasolle, vailla sen suurempaa oikeaa yritystä. Myös Peter Pan's Neverland Nightmarea katsoessa on vaikea sanoa, kuinka tosissaan tai läpällä leffaa on tehty, mikä luo hämmentävän kokemuksen, joka ei juuri pelota, mutta ei valitettavasti tällä kertaa sisällä edes samaa meemiarvoa kuin Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyt parhaimmillaan.

Peter Panin tarinan kääntämisessä kauhuelokuvaksi olisi vaikka kuinka aineksia, mutta tekijät ovat menneet sieltä, mistä aita on matalin. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa Risto Reipasta näytellyt Scott Chambers toimii tässä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana ja pitkin leffaa tuntuu siltä, että Chambers on ehkä kerran lapsena nähnyt Disneyn Peter Panin (1953) ja on työstänyt leffan niiden hatarien muistikuvien pohjalta. Paikkoja hän on täytellyt sitten muilla kauhuleffoilla, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi prologi on lähes täysin varastettu Se-elokuvasta (It - 2017), dialogia myöten.

Pienen, vain noin 300 tuhannen punnan budjetti aiheuttaa tekijöille aikamoiset rajat ja niinpä tälläkin kertaa tekijät joutuvat tyytymään tekemään täysin yhdentekevää ja kökköä slasheria. Parit tapot ovat onnistuneesti toteutettuja, mutta ei niillä vielä pitkälle pötkitä, kun käsikirjoitus on näin kehno. Peter Paniin liittyvä mysteeri jää pintapuoleiseksi ja suuri osa elokuvan kestosta on vain laiskaa takaa-ajoa ränsistyneen talon käytävillä, mikä ei ole yhtään Peter Pania. Chambers vetää ohjauksen aivan liian ylidramaattiseksi, tehden leffastaan monesti tahattoman koomisen. Hän ei kuitenkaan osaa pitää hauskaa tällä konseptilla, jolloin tuntuu siltä, että kaikki muut ovat mukana vitsissä, paitsi itse pääjehu.

Teknisesti Peter Pan's Neverland Nightmaren on ihan pätevä ja kaukana ollaan ensimmäisen Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn vaivaannuttavasta amatöörimäisyydestä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja muuten ihan hyvin valaistu, joskin eräässä yökohtauksessa tekijät ovat kokeneet vaikeuksia saada Peterin siluetin näkymään nukkuvien lasten ikkunoiden takana, jolloin taustavaloa on lisätty lopulta niin paljon, että kohtaus näyttää siltä kuin se tapahtuisi kirkkaana päivänä. Lavasteet ovat oivat ja veriset maskeeraukset mainiot. Itse Peter Panin kohdalla tekijöillä on kuitenkin mennyt sormi suuhun, eikä arpisesta ja naamion taakse piiloutuvasta miehestä osaisi pelkän kuvan perusteella sanoa, kuka klassikkohahmo on kyseessä. Äänimaailma luottaa turhan paljon böö-säikyttelyyn ja Greg Birkumshaw'n säveltämät musiikit kuulostavat usein oudon irrallisilta muusta leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan's Neverland Nightmare, 2025, Jagged Edge Productions

Arvostelu: Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 (2024)

WINNIE-THE-POOH: BLOOD AND HONEY 2

Ohjaus: Rhys Frake-Waterfield

Pääosissa: Scott Chambers, Ryan Oliva, Tallulah Evans, Lewis Santer, Marcus Massey, Eddy MacKenzie, Simon Callow, Alec Newman, Teresa Banham, Thea Evans, Nicola Wright, Mason Gold ja Peter DeSouza-Feighoney

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 33 minuuttia

Ikäraja: 16

A. A. Milnen Nalle Puh -lastenkirjoihin (Winnie-the-Pooh - 1926-1928) perustuva kauhuelokuva Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) oli haukuistaan huolimatta taloudellinen menestys, joten jatkoa oli tietty luvassa. Kuvaukset käynnistyivät kesällä 2023, pian ensimmäisen elokuvan ilmestyttyä ja Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 sai ensi-iltansa maailmalla maaliskuussa 2024. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan vuokrattavaksi. Itse pidin ideaa Nalle Puhista sarjamurhaajana ihan veikeänä, mutta Winnie-the-Pooh: Blood and Honey osoittautui elokuvana aivan kamalaksi. Odotukseni eivät siis todellakaan olleet korkeat jatko-osaa kohtaan, mutta kun yllätykseksi elokuvaa kehuttiin huomattavaksi parannukseksi ensimmäiseen elokuvaan verrattuna, päätin uteliaisuuttani vuokrata Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n.

Puolen hehtaarin metsän verilöylyn jälkeen Risto Reipas yrittää toipua traumoistaan, samalla kun metsän siimeksessä Nalle Puh valmistautuu uuteen hyökkäykseen ihmisiä vastaan Nasun, Pöllön ja Tiikerin kanssa.

Syystä tai toisesta Nikolai Leon ei enää jatka Risto Reippaan roolissa, vaan hänet on korvattu Scott Chambersilla, joka toimi ensimmäisessä Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuvassa tuottajana, joskin nimellä Scott Jeffrey. Chambers ei ole juuri sen parempi näyttelijä kuin Leon ja hänen roolityönsä on joko yliampuva tai sitten vaivaannuttavan lattea. Hän ei myöskään onnistu tulkitsemaan uskottavaa kauhistuneisuutta. Eipä tosin muissakaan näyttelijöissä ole liiemmin kehumista. Tallulah Evans ja Flynn Matthews näyttelevät Riston kavereita Lexyä ja Finniä ja Thea Evans jälkimmäisen pikkusiskoa Bunnyä, jonka perässä Riston pörröiset "lapsuudenkaverit" ovat. Koska tajusitteko, Bunny on niin kuin Kani.

     Mutta eipä näitä elokuvia kukaan katso yhdentekevien ja kehnosti näyteltyjen ihmishahmojen takia, vaan todellinen täky on tälläkin kertaa tutut satuhahmot, jotka metsästävät ihmisiä. Nalle Puh (Ryan Oliva) ja jostain syystä yhä elossa oleva Nasu (Eddy MacKenzie) eivät toimi enää kahdestaan, vaan he ovat saaneet seurakseen myös viekkaan Pöllön (Marcus Massey) ja ihmislihaa himoitsevan Tiikerin (Lewis Santer). Nämä hahmot ovat aivan valtavan paljon paremmin toteutetut kuin edellisosassa, mitä auttaa jo se, että jatko-osa tehtiin viisinkertaisella budjetilla. Pelkästään Puhiin käytettiin 20 tuhatta puntaa, siinä missä ykkösleffassa hahmo toteutettiin alle 800 punnalla. Naamaria käyttävän tukkimiehen sijaan Puh näyttää nyt oikealta kasarislasherin monsterilta, joka pystyy ilmeilemään ja karjumaan. Nasu jää yhä aika tylsäksi näyksi, mutta tulokkaat Pöllö ja Tiikeri ovat jopa jokseenkin karmivia ilmestyksiä.

Etukäteen pidin tosiaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn ideaa ihan vekkulina. Suloisten kavereiden sijaan Nalle Puh ja kumppanit ovatkin raakalaismaisia sarjamurhaajia. Toteutuksen tasolla elokuva oli kuitenkin aivan kamala. Leffa oli amatöörimäisesti tehty kaikin puolin. Huonosti ohjattu, huonosti näytelty ja itse Puh jätti paljon toivomisen varaa toteutukseltaan. Tapot olivat tylsiä ja leffa lähinnä nauratti silloin, kun se yritti olla pelottava. Odotukseni jatko-osaa kohtaan olivat siis matalat, mutta mitä ihmettä? Blood and Honey 2:han on selvä parannus ykkösosaan verrattuna! On hämmentävää, että vain yhdessä vuodessa on kehitytty näin paljon, mitä on toki auttanut se, että ykkösosan menestyksen myötä jatko-osaa pystyttiin tekemään paljon isommalla budjetilla.

Ilmapiirissäkin on onnistuttu paremmin, vaikka edelleen on vaikea sanoa, kuinka tosissaan Rhys Frake-Waterfield näitä leffoja tekee. Toisinaan elokuva on ihan kieli poskessa toteutettua verimässäilyä ja toisinaan se toivoo, että katsoja ottaisi menon täysin vakavissaan. Kun Puh, Nasu, Pöllö ja Tiikeri päästetään rellestämään, on meno parhaimmillaan varsin viihdyttävää. Tapot ovat huomattavasti mielikuvituksellisempia, jälki on groteskimpaa, eikä tekoveressä ole todellakaan säästelty. Parhaimmillaan leffa on siis roskaa, mutta sellaista hyvää roskaa.

Elokuvan kompastuskiveksi koituu kuitenkin sen surkea käsikirjoitus. En tietenkään odota, että Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n teksti olisi mitään Oscarin arvoista suorittamista, mutta tältä osin elokuvasta kyllä huomaa, että se tehtiin heti ykkösen perään. Tarina on köykäinen ja ennen kaikkea aivan liian samanlainen kuin Five Nights at Freddy's -peliadaptaatiossa (2023). Risto Reipas yrittää psykologian avulla muistaa lapsuutensa traumaattista tapahtumaa, missä hänen pikkuveljensä siepattiin syntymäpäiväjuhlilla ja etsiessään tämän sieppaajaa, hän päätyy selvittämään, mistä nämä Puolen hehtaarin metsän kummajaiset ovat peräisin. Elokuva yrittää täysin turhaan rakentaa typerää mytologiaa Puhin ja muiden ympärille ja aina kun leffa jatkoi Riston tarinaa, meno muuttui välittömästi tylsäksi. Elokuva yrittää myös liikkua kömpelösti metatasoilla, näyttäen, että ensimmäinen Blood and Honey -elokuva oli elokuva myös tässä "Puh-niversumissa" (hehe). Tämän Puh-niversumin tulevaisuutta ryhdytään myös tosissaan rakentelemaan leffan loppupäässä. Jos jotain, niin Frake-Waterfieldiltä löytyy ainakin kunnianhimoa. Parin seuraavan vuoden aikana on nimittäin tulossa niin Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 3 (2026) kuin myös Peter Pan's Neverland Nightmare (2025), Bambi: The Reckoning (2025), sekä Pinocchio: Unstrung (2025) ja kaikki huipentuu satuhahmojen kauhuversioiden yhteentörmäyksessä elokuvassa Poohniverse: Monsters Assemble (2025).

Teknisiltä ansioiltaan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2 on tosiaan huomattavasti edeltäjäänsä laadukkaampi, vaikka edelleen jotkut digiefektit ovat lähinnä huvittavat ja leikkaus on toisinaan hätiköityä. Kameratyöskentely on kuitenkin hieman varmempaa, lavasteet ajavat asiansa ja kuten jo tulikin todettua, itse Puh ja kumppanit ovat paljon paremmin toteutetut kuin viimeksi. Äänimaailma luottaa lähinnä kovaäänisiin böö-pelotteluihin, eivätkä Andrew Scott Bellin säveltämät musiikit jää millään lailla mieleen. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2, 2024, ITN Distribution, Jagged Edge Productions, Premiere Entertainment Group