Arvostelu: Peter Pan's Neverland Nightmare (2025)

PETER PAN'S NEVERLAND NIGHTMARE

Ohjaus: Scott Chambers

Pääosissa: Megan Placito, Martin Portlock, Kit Green, Peter DeSouza-Feighoney, Teresa Banham, Olumide Olorunfemi, Campbell Wallace, Nicholas Woodeson, Charity Kase, Lucas Allerman ja Kierston Wareing

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 29 minuuttia

Ikäraja: 16

Kun A. A. Milnen luoman Nalle Puhin filmatisointioikeudet päätyivät vapaaseen käyttöön, Rhys Frake-Waterfield päätti tehdä hahmosta ja tämän kumppaneista kauhuelokuvan. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey (2023) sai haukut niin kriitikoilta kuin katsojilta, mutta se menestyi taloudellisesti niin hyvin, että Frake-Waterfield päätti laajentaa elokuvan lasten saduista ammentavaksi kauhuleffauniversumiksi. Sen lisäksi, että hän teki jatko-osan Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:n (2024), elokuvan päätähti Scott Chambers ryhtyi työstämään kauhuleffaa J. M. Barrien Peter Pan -näytelmän (Peter Pan; or, the Boy Who Wouldn't Grow Up - 1904) pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2024 ja lopulta Peter Pan's Neverland Nightmare sai ensi-iltansa Yhdysvalloissa tämän vuoden tammikuussa ja Isossa-Britanniassa helmikuussa. Suomeen elokuva saapui vasta kesällä, suoraan myyntiin ja vuokralle. Omasta mielestäni ensimmäinen Winnie-the-Pooh: Blood and Honey -elokuva oli hauskasta ideastaan huolimatta myötähäpeällistä roskaa, mutta jatko-osa oli pienoinen parannus. En silti pahemmin odottanut Peter Pan's Neverland Nightmaren näkemistä, mutta halloweensesongin alkaessa päätin antaa sille mahdollisuuden ja vuokrasin leffan.

Kun kuolleeksi luultu sarjamurhaaja Peter Pan tekee yllättäen paluun viidentoista vuoden jälkeen ja sieppaa Mikko Kultasen, pojan isosisko Leenan täytyy pelastaa veljensä, ennen kuin häiriintynyt Peter lähettää pojan Mikä-Mikä-Maahan.

Nimikkoroolissa Peter Panina nähdään Martin Portlock, jolla on takanaan lähinnä pikkurooleja muutamassa elokuvassa ja televisiosarjassa. Portlockista löytyy sopivaa vinksahtaneisuutta, mitä hänen psykopaattiseksi sarjamurhaajaksi kuviteltu Peter Pan tarvitsee, mutta mies lainaa roolisuoritukseensa aivan liikaa kahdesta lähteestä, Se-elokuvien (It - 2017-2019) Bill Skarsgårdin Pennywiselta ja Yön ritarin (The Dark Knight - 2008) Heath Ledgerin Jokerilta, luoden hyvin epätasaisen kokonaisuuden, hyppien Pennywise-imitaatiosta Jokeri-imitaatioon kohtausten vaihtuessa. Hahmona tässä Peter Panissa on ainesta. Kyse on lapsuudentraumoista häiriintynyt mies, joka luulee yhä olevansa poika, joka omassa mielessään vain etsii leikkikavereita, jotka hän voisi viedä Mikä-Mikä-Maahan, missä he eivät koskaan kasvaisi tylsiksi aikuisiksi. Lopputulos on kuitenkin ailahteleva tappaja, josta ei juuri ulkoisesti tule edes mieleen Peter Pan. Kun näemme hahmon prologissa, miehestä tulee Jokerin ja Pennywisen lisäksi mieleen myös Brandon Lee The Crow -leffasta (1994). Mikä näitä kolmea yhdistää? Vinksahtaneet pellemaskeeraukset. Ne taas eivät ole yhtään Peter Pania.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Kultasen perhe, johon kuuluvat äiti Marja (Teresa Banham, joka nähtiin roolissa jo Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa), isosisko Leena (Megan Placito) ja veljekset Jukka (Campbell Wallace) ja Mikko (Peter DeSouza-Feighoney), joista jälkimmäisen Peter sieppaa, Leenan kaveri Tiikerililja (Olumide Olorunfemi), sekä Peteriä auttava keijupölynarkkari Helinä (Kit Green) ja hirviömäinen Koukku (Charity Kase). Placito on kelvollinen Leenana, joka ryhtyy epätoivoisesti etsimään veljeään ja Green tekee parhaansa tänä erikoisena Helinä-keiju -tulkintana, mutta muuten näyttelijöissä ei ole juuri hurraamista.

The Twisted Childhood Universesta on pikkuhiljaa muodostumassa yksi kaikkien aikojen huonoimmista elokuvasarjoista. Kuten Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyssa, myös Peter Pan's Neverland Nightmaressa olisi potentiaalia vekkuliin kauhuleffaan, mutta sellainen vaatisi mielikuvitusta ja taitoa tekijöiltä. Harmillisesti näiden rainojen parissa häärää vain tyyppejä, jotka saivat idean tehdä näistä satuhahmoista tappajia ja idea jäi juuri sille tasolle, vailla sen suurempaa oikeaa yritystä. Myös Peter Pan's Neverland Nightmarea katsoessa on vaikea sanoa, kuinka tosissaan tai läpällä leffaa on tehty, mikä luo hämmentävän kokemuksen, joka ei juuri pelota, mutta ei valitettavasti tällä kertaa sisällä edes samaa meemiarvoa kuin Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyt parhaimmillaan.

Peter Panin tarinan kääntämisessä kauhuelokuvaksi olisi vaikka kuinka aineksia, mutta tekijät ovat menneet sieltä, mistä aita on matalin. Winnie-the-Pooh: Blood and Honey 2:ssa Risto Reipasta näytellyt Scott Chambers toimii tässä niin ohjaajana kuin käsikirjoittajana ja pitkin leffaa tuntuu siltä, että Chambers on ehkä kerran lapsena nähnyt Disneyn Peter Panin (1953) ja on työstänyt leffan niiden hatarien muistikuvien pohjalta. Paikkoja hän on täytellyt sitten muilla kauhuleffoilla, mikä johtaa siihen, että esimerkiksi prologi on lähes täysin varastettu Se-elokuvasta (It - 2017), dialogia myöten.

Pienen, vain noin 300 tuhannen punnan budjetti aiheuttaa tekijöille aikamoiset rajat ja niinpä tälläkin kertaa tekijät joutuvat tyytymään tekemään täysin yhdentekevää ja kökköä slasheria. Parit tapot ovat onnistuneesti toteutettuja, mutta ei niillä vielä pitkälle pötkitä, kun käsikirjoitus on näin kehno. Peter Paniin liittyvä mysteeri jää pintapuoleiseksi ja suuri osa elokuvan kestosta on vain laiskaa takaa-ajoa ränsistyneen talon käytävillä, mikä ei ole yhtään Peter Pania. Chambers vetää ohjauksen aivan liian ylidramaattiseksi, tehden leffastaan monesti tahattoman koomisen. Hän ei kuitenkaan osaa pitää hauskaa tällä konseptilla, jolloin tuntuu siltä, että kaikki muut ovat mukana vitsissä, paitsi itse pääjehu.

Teknisesti Peter Pan's Neverland Nightmaren on ihan pätevä ja kaukana ollaan ensimmäisen Winnie-the-Pooh: Blood and Honeyn vaivaannuttavasta amatöörimäisyydestä. Elokuva on kelvollisesti kuvattu ja muuten ihan hyvin valaistu, joskin eräässä yökohtauksessa tekijät ovat kokeneet vaikeuksia saada Peterin siluetin näkymään nukkuvien lasten ikkunoiden takana, jolloin taustavaloa on lisätty lopulta niin paljon, että kohtaus näyttää siltä kuin se tapahtuisi kirkkaana päivänä. Lavasteet ovat oivat ja veriset maskeeraukset mainiot. Itse Peter Panin kohdalla tekijöillä on kuitenkin mennyt sormi suuhun, eikä arpisesta ja naamion taakse piiloutuvasta miehestä osaisi pelkän kuvan perusteella sanoa, kuka klassikkohahmo on kyseessä. Äänimaailma luottaa turhan paljon böö-säikyttelyyn ja Greg Birkumshaw'n säveltämät musiikit kuulostavat usein oudon irrallisilta muusta leffasta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 2.10.2025

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Peter Pan's Neverland Nightmare, 2025, Jagged Edge Productions

Arvostelu: The Pope's Exorcist (2023)

THE POPE'S EXORCIST

Ohjaus: Julius Avery

Pääosissa: Russell Crowe, Daniel Zovatto, Alex Essoe, Peter DeSouza-Feighoney, Laurel Marsden, Cornell S. John, Franco Nero ja Ralph Ineson

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 43 minuuttia

Ikäraja: 16

The Pope's Exorcist perustuu vuodesta 1986 vuoteen 2016 Vatikaanin päämanaajana toimineen Gabriele Amorthin muistelmakirjoihin An Exorcist Tells His Story (1999) ja An Exorcist: More Stories (2002). Vuonna 2020 Screen Gems hankki kirjojen filmatisointioikeudet ja palkkasi Ángel Gomézin ohjaamaan ja Chester Hastingsin ja R. Dean McCrearyn käsikirjoittamaan elokuvan. Vuonna 2022 suunnitelmat kuitenkin muuttuivat. Julius Avery korvasi Gomézin ohjaajana ja Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos kirjoittivat elokuvan uusiksi. Kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2022 ja nyt The Pope's Exorcist saapuu elokuvateattereihin. Itse kiinnostuin leffasta, kun kuulin, että Russell Crowe tähdittäisi kauhuelokuvaa, jonka ohjaajana toimii mainion Overlordin (2018) tehnyt Avery. Elokuvan traileri ei kuitenkaan vakuuttanut minua lainkaan ja meninkin skeptisin ennakko-odotuksin katsomaan The Pope's Exorcistia sen lehdistönäytökseen muutama päivä ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1987 paavin päämanaaja Gabriele Amorth matkaa Espanjaan, auttamaan demonin riivaamaa nuorta poikaa ja saa selville Vatikaanin peittelemän salaisuuden.

Pääroolissa itse tosielämän manaajana Gabriele Amorthina nähdään Russell Crowe. Muun muassa Gladiaattorista (Gladiator - 2000) tunnettu karismaattinen Crowe on tehnyt ansiokkaan uran, mutta viime aikoina hän ei ole pahemmin vakuuttanut, vaan hänen roolityönsä esimerkiksi elokuvissa The Mummy (2017), Rattiraivo (Unhinged - 2020) ja Thor: Love and Thunder (2022) ovat olleet paikoin kiusallista katseltavaa. The Pope's Exorcistin traileri vaikutti siltä, että kummallisella italialaiskorostuksella englantia puhuva Crowe tekisi elokuvassa yhden uransa pohjanoteerauksista. Onkin siis ilo huomata, että Crowe onkin todellisuudessa erittäin mainio elokuvassa, kannatellen leffaa harteillaan. Elokuvassa hänen aksenttinsa toimii yllättävän hyvin, kenties siksi, että Crowe kuullaan jatkuvasti puhumassa italiaa ja vielä omaan korvaani luontevan kuuloisesti. Tosielämässä Amorth oli nähtävästi jonkin sortin hassuttelija ja niinpä Crowekin esittää hahmoaan hieman hupsutellen, vaikka samalla myös näyttää, että Amorth ottaa työnsä äärimmäisen vakavasti.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat demonin (jylhä-ääninen Ralph Ineson) riivaama Henry-poika (Peter DeSouza-Feighoney), hänen äitinsä Julia (Alex Essoe) ja hänen isosiskonsa Amy (Laurel Marsden), Amorthia auttava espanjalaispappi Thomas (Daniel Zovatto), sekä tietty itse paavi (Franco Nero). Sivunäyttelijätkin suoriutuvat osistaan oivallisesti, joskin Essoen ja Marsdenin tehtäväksi jää lähinnä näytellä kauhistuneita kohtauksesta toiseen. Nuori DeSouza-Feighoney on onnistuneen hyytävä riivattuna poikana, joka alkaa leffan edetessä vääntelehtimään yhä vain luonnottomammin ja suoltamaan pahempia hävyttömyyksiä.

Mielestäni kehnolta näyttäneen trailerin jälkeen The Pope's Exorcist osoittautui positiiviseksi yllätykseksi... joskin ei elokuva silti kovin ihmeellinen ole. Elokuvan ensimmäinen tunti on vielä varsin kelvollinen. Crowe on tosiaan lystikkäässä vedossa vitsejä murjovana manaajana, jonka hymy alkaa kuitenkin hyytyä, kun hän saapuu tutkimaan Henryn tapausta ja tajuaa, ettei ole aiemmin kohdannut vastaavanlaista pahaa voimaa. Elokuva kypsyttelee jännitettä sujuvasti. Amorthin ja demonin riivaaman pojan keskustelut saavat jo hieman sydäntä pamppailemaan lujempaa, minkä lisäksi leffasta löytyy pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Pitkään vaikuttaisi siltä, että kaikessa kaavamaisuudessaan kyseessä olisi pitkästä aikaa oiva manausleffa, jonka voisi sujuvasti katsoa uudestaankin.

Toisella puoliskolla ongelmat kuitenkin nostelevat päätään. Kun Amorth tutkii, mikä demoni kohtelee Henry-parkaa kuin räsynukkea, hän päätyy suurten paljastusten äärelle ja sen enempää spoilaamatta sanon vain, että nämä paljastukset ovat aika kiusalliset. Ne saavat erään kristillisen kirkon historian hirvittävimmistä teoista näkymään toisenlaisessa valossa, aivan kuin maalaillen kirkosta viatonta tässä tapahtumassa. Sen lisäksi elokuvan loppuhuipennus kasvaa turhankin mammuttimaisiin mittoihin. Yliampuva lopetus on pikemminkin tahattoman koominen kuin pelottava. Leffan väkisin väännetty, mahdollista jatko-osaa petaava kohtaus tuntuu siltä, että koko viimeinen kolmannes olisi tehty uusiksi.

Elokuvan ohjaaja pistettiin vaihtoon vain kuukausia ennen kuvausten alkua ja lopulta vastuun sai erittäin mainion Overlordin ja aika keskinkertaisen Samaritanin (2022) tehnyt Julius Avery. Avery rakentaa tunnelmaa oivallisesti ja saa näyttelijät heittäytymään hyvin. Hän kuitenkin paisuttaa finaalia liian isoksi ja kadottaa samalla jännitteen. Lopullisesta käsikirjoituksesta vastanneet Michael Petroni ja Evan Spiliotopoulos lainaavat paljon muista kauhuleffoista, mutta saavat silti kasaan ihan toimivan, joskin joihinkin juonellisiin kyseenlaisuuksiin kompastelevan tekstin. The Pope's Exorcist on hyvin kuvattu ja pääasiassa sujuvasti leikattukin, tosin parissa kohtaa lyhyet siirtymät Vatikaaniin ja paavin puuhiin ovat hieman kömpelösti istutettu mukaan. Lavasteet ovat suorastaan erinomaiset ja maskeeraustiimi tekee hyvää työtä, muuttaessaan Henry-poikaa yhä vain runnellumman ja epämuodostuneemman näköiseksi. Tietokonetehosteet eivät ole kaksiset, mutta äänimaailma on toimivasti rakennettu ja Jed Kurzelin musiikit tunnelmoivat hyvin taustalla.

Yhteenveto: The Pope's Exorcist lähtee käyntiin yllättävänkin toimivana manauskauhuleffana, mutta elokuva menettää tehoaan toisella puoliskolla tehtyjen hölmöjen ratkaisujen takia. Leffan ensimmäinen puolisko on mainio, kasvatellen jännitettä sujuvasti. Mukana on jopa pari tehokkaan intensiivistä kohtausta. Gabriele Amorthin selvittämää mysteeriä ryhtyy itsekin tutkimaan kiinnostuneena, mutta paljastukset johtavat lähinnä kiusallisiin hetkiin, kun elokuva yrittää maalailla kristillisestä kirkosta viatonta yhdessä kirkon historian hirveimmistä teoista. Loppuhuipennus myös paisuu turhan massiiviseksi, menettäen jännitteen. Russell Crowe on yllättävän hyvä manaaja Amorthina, omaten karismaa ja arvokkuutta, mutta hoitaen hommansa silti pilke silmäkulmassaan. Myös nuori Peter DeSouza-Feighoney vakuuttaa riivatun Henry-pojan roolissa. Puitteiltaan elokuva on näyttävä. The Pope's Exorcist lässähtää loppusuorallaan, mutta se on kokonaisuutena heikkouksineenkin ihan kiva kauhuraina, jota voi hyvin suositella kertakäyttöisten manauselokuvien ystäville.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 4.4.2023

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

The Pope's Exorcist, 2023, Screen Gems, 2.0 Entertainment, Loyola Productions, Jesus & Mary