Arvostelu: Operaatio Mincemeat (Operation Mincemeat - 2021)

OPERAATIO MINCEMEAT

OPERATION MINCEMEAT

Ohjaus: John Madden

Pääosissa: Colin Firth, Matthew Macfadyen, Kelly Macdonald, Penelope Wilton, Johnny Flynn, Jason Isaacs, Simon Russell Beale, Paul Ritter, Will Keen, Nicholas Rowe, Alexander Beyer ja Hattie Morahan

Genre: sota, draama

Kesto: 2 tuntia 8 minuuttia

Ikäraja: 12

Operaatio Mincemeat perustuu Ben Macintyre samannimiseen kirjaan (Operation Mincemeat - 2010), joka pohjautuu tositapahtumiin samannimisestä huijausoperaatiosta toisessa maailmansodassa. Elokuvan teosta ilmoitettiin keväällä 2019 ja sen kuvaukset käynnistyivät saman vuoden joulukuussa. Operaatio Mincemeat sai maailmanensi-iltansa marraskuussa 2021 Australiassa ja nyt se saapuu myös Suomen elokuvateattereihin. Itselleni kyseinen operaatio ei ollut entuudestaan tuttu, mutta Colin Firthin mukanaolo oli jo tarpeeksi houkutellakseen minut katsomaan elokuvaa. Kävinkin katsomassa Operaatio Mincemeatin sen lehdistönäytöksessä jo yli kuukausi ennen ensi-iltaa.

Vuonna 1943 komentajakapteeni Ewen Montagu ja MI5:llä työskentelevä Charles Cholmondeley kehittelevät suunnitelman huiputtaa natseja luulemaan, että liittoutuneiden joukot aikovat hyökätä Kreikkaan Sisilian sijaan. Onnistuessaan tämä operaatio Mincemeat olisi sotahistorian suurin huijaus.

Colin Firth ja Matthew Macfadyen näyttelevät Ewen Montagua ja Charles Cholmondeleytä, jotka ryhtyvät yhteistuumin työstämään suurluokan huijausta, joka voisi kääntää sodan kulun liittoutuneiden eduksi. Apunaan heillä ovat Penelope Wiltonin esittämä Hester Leggett ja Kelly Macdonaldin näyttelemä Jean Leslie. Firth, Macfadyen, Wilton ja Macdonald ovat kaikki erittäin mainioita rooleissaan, tulkiten hyvin hahmojaan, jotka joutuvat suuren paineen alle operaationsa kanssa. Jos nelikko epäonnistuu, on vaarana, että natsit onnistuvat hoksaamaan muitakin liittoutuneiden huijauksia. Katsojana jännittää yhtä lailla nelikon kanssa, että kuinka hommassa tulee käymään?

     Lisäksi elokuvassa nähdään myös mm. Hattie Morahan Ewenin vaimona Iris Montaguna, Mark Gatiss Ewenin veljenä Ivor Montaguna, Simon Russell Beale pääministeri Winston Churchillinä, Jason Isaacs amiraali John Godfreynä ja Johnny Flynn tämän oikeana kätenä, Ian Fleminginä. Kyllä, juurikin sinä Ian Fleminginä, joka loi agentti James Bondin ja kirjoitti useita 007-kirjoja palveltuaan laivastossa. Operaatio Mincemeat sisältääkin kenties vuoden tähän asti parhaan sivujuonen, kun Fleming alkaa hiljalleen poimimaan ideoita ikonista kirjasarjaansa varten. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin - erityisesti Isaacs, josta löytyy karismaa, arvokkuutta ja vimmaa amiraaliksi, joka on alusta alkaen operaatio Mincemeatia vastaan.

Operaatio Mincemeat osoittautui todella positiiviseksi yllätykseksi. Huijauksen ympärillä pyörivä tarina nappasi minut nopeasti mukaansa ja piti tiukasti otteessaan lähes koko keston. Oikeastaan vain hieman tyhjänpäiväinen romanttinen kolmiodraama heikentää muuten parhaimmillaan hyvinkin tiivistunnelmaista sotadraamaa. Minulla ei ollut mitään ennakkokäsitystä, mistä Mincemeat-operaatiossa oli kyse tai kuinka se sujui, joten jännitin yhtä lailla hahmojen kanssa. Operaatio onkin erittäin mielenkiintoinen. Siinä yritetään naamioida valmiiksi kuollut mies brittilaivaston upseeriksi, jolla on kannossaan tekaistuja papereita koskien sotasuunnitelmia ja sitten toivotaan, että ne paperit päätyisivät natsien käsiin, jotka tarttuisivat syöttiin ja vetäisivät puolustuksensa Sisiliasta. Monimutkikas ja pähkähullu idea tuntuu heti tuhoon tuomitulta, mutta myös moraalisesti kyseenalaiselta.

Katsojan tavoin myös hahmotkin joutuvat pääasiassa sormet ristissä toivomaan, että homma onnistuu, sillä ruumishuoneelta löytynyt poloinen lähetetään yksinään Espanjan rannikolla löydettäväksi. Elokuvassa on vahva vakoojahenki yllä, mutta toisin kuin vakoojatarinoissa yleensä, nämä hahmot eivät itse matkusta suorittamaan operaatiota. Tämä vain lisää filmin kiinnostavuutta. Sen lisäksi, että tämä osuus operaatiosta on koukuttavaa seurattavaa, on myös yllättävänkin vangitsevaa, kun ensimmäisellä puoliskolla iso osa filmistä käytetään siihen, kun hahmot keksivät todella yksityiskohtaista taustatarinaa tekaistulle upseerilleen. Jossain kohtaa niin he kuin katsojakin alkavat uskomaan tyypin olleen oikeasti olemassa.

Elokuvan on ohjannut John Madden, joka oli aiemmin tehnyt mm. Oscar-palkitun Rakastuneen Shakespearen (Shakespeare in Love - 1998) ja ilahduttavan The Best Exotic Marigold Hotelin (2011). Maddenin työ tässä on varsin onnistunutta ja tunnetuimmista töistään poiketen hän hoitaa homman vakavammin - joskin leffasta löytyy myös parit oivat vitsit. Maddenin ohjauksessa on myös tiettyä reippautta, eikä elokuva muutu koskaan raskassoutuiseksi. Michelle Ashfordin käsikirjoitus on myös mainio, kuten on elokuvan tekninen toteutus. Operaatio Mincemeat on kuvattu taidokkaasti ja leikattu sujuvasti kasaan. Lavastajat ja puvustajat tekevät loistotyötä ja äänimaailmakin on hyvin rakennettu. Thomas Newman tuo tuttuun tapaansa oman vahvan lisäyksensä tunnelmaan säveltämillään musiikeilla.

Yhteenveto: Operaatio Mincemeat on mukaansatempaavan jännittävä sotadraama, joka pitää koukussaan, vaikka historiaa tunteva katsoja tietäisikin jo lopputuleman. On erittäin kiinnostavaa seurata tämän operaation etenemistä suunnitteluvaiheesta itse toteutukseen. Operaatio kuulostaa heti täysin pähkähullulta ja onkin jopa käsittämätöntä, että tällaista on ihan oikeasti yritetty. Jännittäviä hetkiä on luvassa useita, tehtävän saadessa jatkuvasti erilaisia takaiskuja. Operaation lisäksi filmi pitää sisällään kiehtovan sivujuonen siitä, kun Ian Fleming ryhtyy suunnittelemaan James Bond -kirjojaan. Näyttelijät suoriutuvat kaikki taidokkaasti rooleistaan. John Maddenin ohjaus on oivallista ja tekniseltä puoleltaankin filmi on mainio. Jos siis Ukrainan kauhistuttavasta tilanteesta huolimatta kaipaat pätevästi toteutettua sotakertomusta elämääsi, suosittelen lämpimästi Operaatio Mincemeatin katsomista.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 22.4.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Operation Mincemeat, 2021, See-Saw Films, Cohen Media Group, Archery Pictures, FilmNation Entertainment

Arvostelu: Kummisetä osa III (The Godfather Part III - 1990)

KUMMISETÄ OSA III

THE GODFATHER PART III

Ohjaus: Francis Ford Coppola
Pääosissa: Al Pacino, Andy García, Talia Shire, Diane Keaton, Sofia Coppola, Eli Wallach, Franc D'Ambrosio, Joe Mantegna, Bridget Fonda, George Hamilton, Raf Vallone, Donal Donnelly, Al Martino, Mario Donatone, Helmut Berger ja Vittorio Duse
Genre: draama, rikos
Kesto: 2 tuntia 42 minuuttia - Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone: 2 tuntia 38 minuuttia
Ikäraja: 16

Mario Puzon kirjaan perustuva elokuva Kummisetä (The Godfather - 1972) oli valtava menestys, joka keräsi kehuja niin katsojilta kuin kriitikoilta, sekä kahmi palkintoja eri gaaloissa, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Myös Kummisetä osa II (The Godfather Part II - 1974) oli palkintoja ja kehuja saava hitti. Alunperin ohjaaja Francis Ford Coppola koki jatko-osan toimineen tarinan päätöksenä ja aikoi siirtyä kokonaan muihin projekteihin. Kuitenkin kun hänen elokuvansa Suoraan sydämestä (One from the Heart - 1982) oli valtava taloudellinen pettymys, Coppola päätti lopulta suostua Paramount-studion pyyntöihin tehdä kolmas Kummisetä-elokuva. Kirjailija Puzo kehitteli kolmososalle tarinan, jonka pohjalta Dean Riesner työsti käsikirjoituksen. Coppola ei kuitenkaan ollut tyytyväinen tekstiin ja kirjoittikin sen kokonaan uusiksi Puzon kanssa. Kuvaukset käynnistyivät ja Kummisetä osa III sai ensi-iltansa joulukuussa 1990, jopa kuusitoista vuotta edellisen elokuvan ilmestymisen jälkeen. Elokuva oli taloudellinen menestys, mutta sai huomattavasti edeltäjiään heikomman vastaanoton niin katsojilta kuin kriitikoilta. Siitä huolimatta elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta (paras elokuva, ohjaus, miessivuosa, kuvaus, lavastus, leikkaus ja laulu), sekä seitsemän Golden Globe -ehdokkuutta (paras draamaelokuva, ohjaus, miespääosa, miessivuosa, käsikirjoitus, musiikki ja laulu), voittamatta niistä yhtään. Sen sijaan leffa "voitti" kaksi Razzie-palkintoa huonoimmasta naissivuosasta ja uudesta tähdestä. Itse olin nähnyt kaksi ensimmäistä Kummisetää joitain vuosia sitten, mutten ollut koskaan aiemmin nähnyt trilogian huipennusta. Kun huomasin ensimmäisen Kummisedän täyttävän tänä vuonna 50 vuotta, päätin juhlan kunniaksi katsoa ja arvostella niin sen kuin sen jatko-osat. Pari kuukautta Kummisetä osa II:n katselun jälkeen katsoin viimeinkin Kummisetä osa III:n.

Vuonna 1979 tekojensa syyllisyydestä musertunut Michael Corleone yrittää vanhoina päivinään siirtyä pois rikollisilta poluilta. Tehdessään diiliä Vatikaanin pankin kanssa, Michael joutuu kuitenkin keskelle sotkua, kun hänen veljenpoikansa Vincent Mancini ajautuu riitoihin rikolliskilpailijansa Joey Zasan kanssa.

Al Pacino nähdään kolmatta ja viimeistä kertaa Michael Corleonen roolissa. Annettuaan käskyn veljensä murhasta, Michaelia on ruvennut painamaan syyllisyys, minkä takia hän yrittää luopua mafiapuuhista ja viedä toimiaan laillisempiin suuntiin ennen kuolemaansa. Pacino tulkitsee jälleen kerran hahmoaan hienosti, erityisesti, kun pääsemme nyt näkemään hyvin erilaisia puolia ikääntyvästä Michaelista. On ollut mielenkiintoista seurata Michaelin matkaa läpi trilogian ja tässä hänen tarunsa viedään hyvin päätökseensä.

     Elokuvassa nähdään myös mm. ohjaaja Coppolan sisko Talia Shire Michaelin Connie-siskona, Diane Keaton Michaelin ex-vaimo Kayna, ohjaajan tytär Sofia Coppola ja Franc D'Ambrosio Michaelin ja Kayn lapsina Maryna ja Anthonyna, Andy García Michaelin veljenpoikana Vincent "Vinnie" Mancinina, Joe Mantegna tämän kilpailijana Joey Zasana ja Raf Vallone Michaelia Vatikaani-asioissa auttavana kardinaali Lambertona, minkä lisäksi Al Martino tekee lyhyesti paluun laulaja Johnny Fontanena. Shire saa paremmin ruutuaikaa ja tekemistä kuin aiemmin trilogiassa, minkä lisäksi myös Keaton nostetaan hyvin esille, Kayn ja Michaelin keskustellessa suhteensa epäonnistumisista. Roolistaan Oscar- ja Golden Globe -ehdokkuudet saanut García on nappivalinta Vinnien osaan, kanavoiden roolityössään Pacinon henkeä kahdesta ensimmäisestä Kummisedästä. D'Ambrosio pääsee vain hetkittäin näyttämään kykyjään Anthony-poikana, kun taas Sofia Coppola on aivan liikaa ruudulla Mary-tyttärenä. Ei ole mikään ihme, että Coppola "voitti" suorituksellaan huonoimman naissivuosan ja uuden tähden Razzie-palkinnot; niin pökkelö hän roolissaan on. Coppolalle tuottaa suuria vaikeuksia ilmaista uskottavia tunteita tai puhua repliikkejään luontevasti. On selvää, että hän sai roolin puhtaasti ohjaajaisänsä kautta ja viimeisenä oljenkortena. Maryn rooli taisi olla alusta asti kirottu, sillä aluksi rooliin valittu Julia Roberts jätti projektin muiden töiden takia, Rebecca Schaefferin oli tarkoitus koe-esiintyä rooliin, mutta hänet murhattiin ja myöhemmin valittu Winona Ryder poistui elokuvasta viime hetkellä vakavan heikkohermoisuuden takia. Laulajatähti Madonna yritti saada roolin, mutta ohjaaja Coppola koki hänet liian vanhaksi osaan. Onneksi Sofia Coppola on myöhemmin osoittanut lahjansa kameran takana, seuratessaan isänsä jalanjälkiä ohjaajana.

Aloitin Kummisetä osa III:n katsomisen hieman ristiriitaisin tuntein. Olin erittäin innoissani siitä, että näkisin vihdoin, kuinka trilogia päättyy, mutta samalla minua epäilytti, sillä olin kuullut elokuvasta ennakkoon niin vaihtelevia mielipiteitä. Jotkut sanovat, että se on aliarvostettu, kun taas jotkut ovat sitä mieltä, että se on huono teos ja jopa vesittää koko trilogian. Kerran kun mainitsin eräälle, että olen nähnyt vain kaksi ensimmäistä Kummisetää, minulle sanottiin, ettei minun kannata koskaan katsoa kolmatta. Nyt kun olen viimein nähnyt Kummisetä osa III:n, täytyy todeta, että olin tyytyväinen näkemääni. Ei elokuva ole edeltäjiensä veroinen, muttei mielestäni haukkujensakaan arvoinen - pois lukien toki Sofia Coppolan roolisuoritus. Se on oikein mainio filmi ja kuten jo sanoin, on mielenkiintoista nähdä, kuinka Michael Corleonen tarina ja matka rikollisuuden parissa viedään päätökseensä.

Tämänkin Kummisetä-teoksen kesto lähentelee jopa kolmea tuntia, vaikka kyseessä onkin trilogian lyhyin osa. On pakko myöntää, että tätä katsoessa pitkä kesto kyllä tuntui paikoitellen, sillä tarina ei ole yhtä mukaansatempaava kuin edellisissä osissa. Vaikka päätarina Michaelin ikääntymisestä, rikollisuudesta poistumisesta ja seuraajan valitsemisesta Corleonen rikollisperheen johtoon on onnistunut, löytyy seasta hieman tylsähköjä sivuraiteita. Koko Vatikaaniin liittyvä talousjuonittelu on hieman kömpelösti toteutettu ja loppupeleissä voi huomata, kuinka vähän siitä onkaan kiinnostunut. Siihen liittyvät kohtaukset tuntuivat muuta leffaa raskassoutuisemmilta. Parasta Vatikaaniin liittyvässä kuviossa on oikeastaan kohtaus, missä Michael vihdoin tunnustaa tekonsa kardinaalille ja Pacino pääsee tosissaan loistamaan.

Kiinnostavimmat puolet elokuvassa liittyvät kuitenkin Michaelin ja Vinnien juonikuvioihin ja kuinka hahmoja peilataan hyvin toisiinsa. Garcían roolityöstä löytyy tosiaan paljon samaa kuin Pacinosta kahdessa ensimmäisessä Kummisedässä, mutta hänen hahmonsa on erilainen. Siinä, missä Michael aloitti matkansa vahvasti kieltäytyen roolista Corleonen perheen puuhissa, Vinnie olisi innokkaasti näyttämässä kykyjään rikollishommissa. Vinnien eteneminen urallaan ja Michaelin pahan vallan hiipuminen johtavat todella jännittävään ja tehokkaaseen loppuhuipennukseen. Jos toisen tunnin aikana Vatikaanikuviot saivat pienesti pitkästymään, viimeinen vajaa tunti pitää tiukasti mukanaan ja saa sydämen lyömään kovempaa, kun Kummisetä-trilogia viedään tyylikkäästi päätökseensä.

Ohjaajana toimii tietty edellisetkin osat ohjannut Francis Ford Coppola. Vaikka Coppola näyttääkin lahjakkuutensa jälleen, ei Kummisetä osa III:sta löydy samaa intohimoa ja vimmaa kuin kahdesta edeltäjästään. Tämä johtuu varmasti siitä, että kuten alussa kerroin, Coppola koki pitkään tarinan päättyneen Kummisetä osa II:n myötä. Coppolan ja Puzon työstämä käsikirjoitus on oivallinen, joskin turhan monimutkikas ja epätasainen tietyissä puolissa. Tekniseltä puoleltaan elokuva on tietty huippuluokkaa. Kuvaus on erinomaista ja siinä hyödynnetään samaa valo-varjo-kikkailua ja väreillä leikittelyä kuin edeltäjissä. Lavasteet, asut ja maskeeraukset ovat näyttävät ja äänimaailma hyvin rakennettu. Tällä kertaa musiikeista vastaa ohjaajan isä Carmine Coppola, joka oli edellisissä osissa auttanut Nino Rotaa melodioissa. Carmine tekee oivaa työtä ja hyödyntää tietty Rotan sävelmiä läpi leffan.

2010-luvun lopulla Coppola palasi takaisin Kummisetä osa III:n pariin, koettuaan pitkään, ettei elokuvan teatterijulkaisusta tullut sellainen kuin hän olisi halunnut. Vuonna 2020 hän julkaisikin uudestaan leikatun version filmistä, joka kantaa vähän liiankin paljastavaa nimeä (eli nyt, jos et ole elokuvaa nähnyt, kannattaa lukeminen lopettaa tähän) Mario Puzo's The Godfather, Coda: The Death of Michael Corleone. Uusi leikkaus on muutaman minuutin teatteriversiota lyhyempi, siinä on erilainen alku ja loppu, jotkut kohdat on leikattu pois ja joidenkin hetkien paikkaa on vaihdettu. Itse katsoin elokuvasta alkuperäisen teatteriversion.

Yhteenveto: Kummisetä osa III on erittäin mainio päätös upealle trilogialle, vaikka jääkin pahasti edellisten osien varjoon. Al Pacino jatkaa loppuun asti loistotyötään Michael Corleonena ja on kiehtovaa seurata, kuinka hahmon tarina viedään loppuunsa. Hahmon vaikeita suhteita perheenjäseniinsä syvennetään oivallisesti, näyttäen Michaelin kertomuksen traagisuutta. Andy García toimii todella hyvänä tulokkaana Vinnien osassa, joka olisi innokkaasti nousemassa Corleonen perhebisnesten johtoon. Nämä kuviot vangitsevat, mutta sen sijaan Vatikaaniin liittyvät jutut saavat noin kolmituntisen leffan laahaamaan aika ajoin. Elokuvan kompastuskivenä toimii myös Sofia Coppolan kehno roolisuoritus Michaelin tyttärenä. Francis Ford Coppola suoriutuu ohjaajana jälleen pätevästi, joskin hänen työstään ei löydy samaa intoa kuin kahdessa aiemmassa Kummisedässä. Tekniseltä puoleltaan filmi on myös onnistunut. Kummisetä osa III ei ole edeltäjiensä veroinen mestariteos, mutta se on silti oikein hyvä rikosdraama ja toimiva huipennus trilogialle. 

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.4.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Godfather Part III, 1990, Paramount Pictures, Zoetrope Studios

Arvostelu: Top Gun: Maverick (2022)

TOP GUN: MAVERICK

Ohjaus: Joseph Kosinski

Pääosissa: Tom Cruise, Miles Teller, Jennifer Connelly, Jon Hamm, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Charles Parnell, Jay Ellis, Danny Ramirez, Greg Tarzan Davis, Jack Schumacher, Bob Stephenson, Lyliana Wray, Ed Harris ja Val Kilmer

Genre: toiminta, draama, jännitys

Kesto: 2 tuntia 11 minuuttia

Ikäraja: 12

Tom Cruisen tähdittämä Top Gun - lentäjistä parhaat (Top Gun - 1986) oli suuri taloudellinen menestys saamastaan kritiikistä huolimatta. Vuosien varrella filmin arvostus on kuitenkin kasvanut ja nykyään sitä pidetään ehtana kasariklassikkona. Vuonna 2010 Paramount Pictures otti yhteyttä ohjaaja Tony Scottiin ja tuottaja Jerry Bruckheimeriin, kysellen heiltä jatko-osaa Top Gunille. Vaikka kaksikko ryhtyi suunnittelemaan jatkoa yhdessä, projekti jäi tauolle Scottin tehtyä itsemurhan vuonna 2012. Bruckheimer jatkoi elokuvan työstöä ja uudeksi ohjaajaksi ilmoitettiin Joseph Kosinski. Päätähti Cruisen pidettyä muille näyttelijöille kolmen kuukauden lentäjäkurssin, kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2018. Alun perin elokuvan oli tarkoitus saada ensi-iltansa jo heinäkuussa 2019, mutta tuotannon monimutkikkuuden vuoksi julkaisua piti siirtää vuodella eteenpäin. Koronaviruspandemian takia filmiä on siirrelty sen jälkeen useasti, mutta nyt, vihdoin ja viimein Top Gun: Maverick -nimen saanut jatko-osa saapuu elokuvateattereihin. Itse pidän alkuperäisestä Top Gunista, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Olin jopa peloissani, että niin voimakkaasti kasaria huokuvalle elokuvalle ei edes voisi tehdä jatkoa tänä päivänä. Yllätyinkin, kun elokuva alkoi kerätä suuria ylistyksiä maailmalta ja menin uteliain mielin katsomaan Top Gun: Maverickin lehdistönäytökseen IMAX-salissa pari päivää ennen ensi-iltaa.

Kommodori Pete "Maverick" Mitchell saa komennon palata takaisin Top Guniin, kouluttamaan uusia hävittäjälentäjiä suorittamaan vaarallisen tehtävän.

Tom Cruise palaa rooliinsa kommodori Pete Mitchellinä, eli Maverickina. Vaikka iän myötä hahmosta on kadonnut ensimmäisen filmin jatkuvasti virnuileva hurmuripuoli, on Maverick samanlainen säännöistä vähät välittävä hurjapää kuin millaisena hänet vuosikymmeniä sitten esiteltiin. Cruisesta huokuu into ja palo tätä elokuvaa kohtaan ja hän palaakin roolinsa tyylikkään karismaattisesti. Sen lisäksi, että hän hoitaa taidokkaasti draamapuolet, hän häikäisee lentokohtauksissa. Cruise ei tunnetusti sijaisnäyttelijöistä piittaa ja hänet nähdäänkin ihan oikeasti lentämässä hävittäjiä läpi leffan. Hän pitikin itse muiden lentäjien näyttelijöille muutaman kuukauden lentokurssin.

     Elokuvassa nähdään myös mm. Miles Teller, Glen Powell, Monica Barbaro, Lewis Pullman, Jay Ellis, Charlie Parnell, Danny Ramirez ja Greg Tarzan Davis Maverickin kouluttamina pilotteina, Ed Harris amiraali Cainina, Jon Hamm vara-amiraali Cyclonena ja Jennifer Connelly Maverickin uutena heilana, baaria pyörittävänä sinkkuäiti Pennynä. Alkuperäisestä Top Gunista tuttu, kurkkusyöpää sairastava Val Kilmer tekee pikaisen paluun Icemaniksi. Sivunäyttelijätkin hoitavat hommansa mainiosti. Harrisista ja Hammista löytyy väkevyyttä korkea-arvoisten laivaston komentajien osiin. Teller on nappivalinta Roosteriksi, alkuperäisestä elokuvasta tutun Goosen pojaksi, joka kantaa kaunaa Maverickille isänsä kuolemasta.

Top Gun: Maverick on hieman paradoksaalinen elokuva siinä mielessä, että se on todellinen yllätys, mutta samalla myös täysin yllätyksetön teos. Itse kertomus kulkee juuri niitä teitä, mitkä katsoja mielessään luo heti filmin alkupäässä. Kaikenlaiset tarinalliset kikat osaa arvata jo kauan ennen kuin ne tapahtuvat. Se ei sinänsä kuitenkaan haittaa, sillä muuten Top Gun: Maverick on loistokas viihdepläjäys, joka loksauttaa yhä uudelleen ja uudelleen katsojan suun auki ällistyttävillä lentokohtauksillaan. Sen lisäksi, ettei Cruise piittaa sijaisnäyttelijöistä, ei hän myöskään pahemmin välitä taustakankaiden ja tietokone-efektien käytöstä. Hurjat ja vaativat lentokohtaukset on toteutettu oikeasti ja ne ovat läpikotaisin uskomattoman komeaa katseltavaa. Niinpä on myös hyvä, ettei Cruise piittaa suoratoistopalveluistakaan ja taisteli studiota vastaan parinkin vuoden ajan, jotta elokuva pääsisi teattereihin asti, eikä sitä dumpattaisi suoraan Paramount+ -palveluun. Tuntuisi suorastaan rikolliselta katsoa tämä leffa ensi kertaa vaikkapa läppärin ruudulta.

Vaikka tarinallisesti teos onkin varsin yllätyksetön, onnistuu elokuva silti olemaan todellinen jännityskyyti, joka vain tiukentaa otettaan katsojansa ympäriltä. Filmi voisi ihan hyvin olla osa Cruisen toista huippusuosittua leffasarjaa, Mission: Impossiblea (1996-), sillä hahmoille osoitettu tehtävä tuntuu heti paperilla tyystin mahdottomalta. Jo siihen valmistautuminen tarjoaa monta tiivistunnelmaista hetkeä. Niillä nostatetaan panoksia taidokkaasti kohti vangitsevaa finaalia, joka saa katsojan tuijottamaan valkokangasta koko keho jännittyneenä ja hikipisarat otsalla. Upeiden lentokohtausten väliin mahtuu hieman komiikkaa, kelvollista ihmisdraamaa ja romantiikkaa, sekä yllättävänkin haikeita hetkiä. Nostalgiannälkäiset katsojat saattavat herkistyä jo siitä, kun Kenny Logginsin mahtava Danger Zone pärähtää soimaan elokuvan alussa.

Alkuperäisen Top Gunin ohjaajan Tony Scottin tehtyä traagisesti itsemurhan kymmenen vuotta sitten, hänet jouduttiin korvaamaan Joseph Kosinskilla, joka on aiemminkin tehnyt toisen modernin jatko-osan kasarihitille - Tron: Perinnön (Tron: Legacy - 2010). Kosinski hoitaa hommansa lahjakkaasti, nostaen tunnelman korkealle ja tarjoten useita voimakkaasti ohjattuja hetkiä. Ehren Krugerin, Eric Warren Singerin ja Christopher McQuarrien työstämä käsikirjoitus on oivallinen, vaikka se kulkeekin arvattavia latuja. Teknisiltä ansioiltaan Top Gun: Maverick on ensiluokkainen. Lentokohtaukset ovat huikeasti kuvattuja. Laajat otokset hävittäjistä ilmassa ovat jo näyttäviä, mutta omia suosikkejani ovat kuvat ohjaamojen sisältä, joissa näkee niin näyttelijän kuin taustalla maan ja ilman pyörivän välillä varsinkin villisti. Leffa on myös leikattu taidokkaasti, siitä löytyy hyviä lavasteita ja valaisua ja äänimaailma on läpikotaisin taidokkaasti rakennettu efektejä ja Harold Faltermeyerin, Lady Gagan, Hans Zimmerin ja Lorne Balfen musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Top Gun: Maverick on yllättävänkin onnistunut jatko-osa kasariklassikolle. Vaikka elokuvasta löytyykin paljon nostalgialla kosiskelua, pystyy filmi kertomaan oman uuden koukuttavan tarinansa, jonka parissa vähän päälle parin tunnin kesto kulkee vauhdilla. Lentäjille osoitettu tehtävä tuntuu suorastaan mahdottomalta ja sen seuraaminen on erittäin jännittävää ja vangitsevaa katseltavaa. Lentokohtaukset ovat läpikotaisin uskomattoman hienosti tehtyjä ja niitä tuijottaessa suu loksahtaa auki useaan kertaan. Tarina itsessään ei tarjoa erityisiä yllätyksiä, vaan juonenkäänteet ja tapahtumien kulun arvaa helposti jo leffan alkupäässä. Eipä tämä pahemmin haittaa, kun muuten elokuva toimii näin hyvin. Joseph Kosinskin ohjauksessa tunnelma on vähän väliä huipussaan ja Tom Cruise pistää parastaan kameran edessä ja hävittäjän ohjaamossa. Teknisiltä ansioiltaan filmi on erittäin vakuuttava. Ennakkopelkoni osoittautuivat täysin turhiksi ja Top Gun: Maverick pääsi yllättämään minut toden teolla. Vaikka siitä uupuukin kasarijuustoisuus ja metaforat seksuaalisen suuntautumisen kanssa kamppailusta, jotka rikastivat alkuperäistä Top Gunia, uskaltaisin silti sanoa, että kerrankin yli 35 vuotta myöhemmin ilmestynyt jatko-osa on onnistunut päihittämään edeltäjänsä.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 24.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Top Gun: Maverick, 2022, Paramount Pictures, Skydance Media, Jerry Bruckheimer Films, New Republic Pictures, Tencent Pictures, TC Productions

Arvostelu: Pianisti (The Pianist - 2002)

PIANISTI

THE PIANIST

Ohjaus: Roman Polanski
Pääosissa: Adrien Brody, Frank Finlay, Maureen Lipman, Ed Stoppard, Julia Rayner, Jessica Kate Meyer, Emilia Fox, Ronan Vibert, Ruth Platt, Andrew Tiernan, Michał Jan Żebrowski, Roy Smiles, Valentine Pelka, Daniel Caltagirone ja Thomas Kretschmann
Genre: draama, sota
Kesto: 2 tuntia 30 minuuttia
Ikäraja: 16

The Pianist, eli suomalaisittain Pianisti perustuu juutalaisen Władysław Szpilmanin elämään Puolassa toisen maailmansodan aikaan. Ohjaaja Roman Polanski oli jo vuosia halunnut tehdä elokuvan juutalaisista toisessa maailmansodassa. Aihe oli erityisen lähellä hänen sydäntään, sillä hän oli itse lapsena päässyt karkuun Krakovan gettoalueelta, jonne natsit olivat kaupungin juutalaiset sulkeneet. Polanski kiinnostui Szpilmanin tarinasta ja ryhtyi kehittelemään elokuvaa sen pohjalta. Kuvaukset käynnistyivät helmikuussa 2001 ja lopulta Pianisti sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 24. toukokuuta 2002 - tasan 20 vuotta sitten! Elokuva oli menestys, joka keräsi valtavia kehuja niin kriitikoilta kuin katsojilta. Cannesissa elokuva voitti pääpalkinnon Kultaisen palmun, minkä lisäksi filmi sai mm. seitsemän Oscar-ehdokkuutta (mm. paras elokuva, kuvaus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan miespääosan, käsikirjoituksen ja ohjauksen palkinnot (joskin Polanski ei voinut olla paikalla vastaanottamassa palkintoaan, sillä hänet olisi pidätetty Yhdysvalloissa alaikäisen tytön raiskauksesta syytettynä), kaksi Golden Globe -ehdokkuutta (paras elokuva ja miespääosa), seitsemän BAFTA-ehdokkuutta (mm. paras miespääosa, käsikirjoitus, kuvaus, ääni ja musiikki), joista se voitti parhaan elokuvan ja ohjauksen palkinnot, sekä kymmenen César-ehdokkuutta (mm. paras käsikirjoitus, puvustus ja leikkaus), joista se voitti parhaan elokuvan, ohjauksen, miespääosan, kuvauksen, lavastuksen, äänen ja musiikin palkinnot. Itse en ollut aiemmin nähnyt Pianistia, vaikka se on kiinnostanut minua jo pidemmän aikaa ja olen omistanut sen Blu-raylla muutaman vuoden. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin vihdoin katsoa ja arvostella Pianistin juhlavuoden kunniaksi.

Syksyllä 1939 Puolan pääkaupungissa Varsovassa asuva juutalaispianisti Władysław Szpilman ja hänen perheensä yrittävät selvitä hengissä, kun natsi-Saksa miehittää maan ja sulkee juutalaiset muurien taakse pienelle gettoalueelle. Szpilmanin perhe yrittää elätellä toivoa, että sota olisi pian päättymässä, mutta he joutuvat huomaamaan, että natsien hirmuteot ovat vasta alkamassa.

Pääroolissa Władysław Szpilmanina tai ihan vain Wladekina nähdään Adrien Brody, joka voitti suorituksellaan parhaan miespääosan Oscar-palkinnon ja teki samalla ennätyksen, voitettuaan miespääosapystin nuorimpana koskaan, vain 29-vuotiaana! Brody eläytyy niin vahvasti roolinsa vietäväksi, ettei voi muuta kuin ihailla. Hän kanavoi upeasti hahmonsa tunteita, Wladekin elämän kääntyessä päälaelleen. Tällainen tarkka eläytyminen onkin tärkeää, kun kyseessä on todellisen henkilön kertomus, joka kävi oikeasti läpi näitä hirvittäviä asioita.

     Wladekin lisäksi Szpilmanin perheeseen kuuluvat myös Samuel-isä (Frank Finlay), Edward-äiti (Maureen Lipman), Wladekin veli Henryk (Ed Stoppard), sekä siskot Regina (Julia Rayner) ja Halina (Jessica Kate Meyer). Muutkin perheenjäsenten näyttelijät hoitavat hommansa kunniakkaasti - erityisesti Stoppard päättäväisen Henryk-veljen osassa. Muissa rooleissa leffassa nähdään myös mm. Emilia Fox Wladekin ihastuksenkohteena Dorotana, Ronan Vibert ja Ruth Platt Boguckin pariskuntana, sekä Thomas Kretschmann natsiupseeri Wilm Hosenfeldinä. On hieman hassua, että elokuvan julisteessa Kretschmannin nimi on samalla tasolla ja yhtä isolla kuin Adrien Brodyn, vaikka Kretschmannilla on ruutuaikaa vain joitain minuutteja leffan loppupäässä.

Vaikka pääasiassa Pianistin vastaanotto on ollut ylistävä, on se saanut myös kritiikkiä sekä paheksuntaa ohjaajansa vuoksi. Vuonna 1977 Roman Polanski pidätettiin syytettynä 13-vuotiaan tytön huumaamisesta ja raiskaamisesta. Kuitenkin ennen kuin hänelle oltiin langettamassa pitkää vankeustuomiota, Polanski pakeni Lontooseen ja on siitä asti oleskellut maissa, joista häntä ei palauteta takaisin Yhdysvaltoihin, missä hänet pidätettäisiin heti. Tästä syystä Polanski ei osallistunut vuoden 2003 Oscar-gaalaan, jossa hän voitti parhaan ohjauksen palkinnon Pianistista. Erityisesti voitto on aiheuttanut paheksuntaa. Vaikka itse olen toki sitä mieltä, että tuollainen kaamea teko vaatisi rangaistusta, mielestäni pitäisi silti osata erottaa taide taiteilijasta. Oli Polanskista mitä mieltä tahansa, on hän ohjaajana lahjakas ja osoittaa lahjansa Pianistissa ällistyttävällä tavalla. Brodyn tavoin myös Polanski oli Oscarinsa ansainnut. Filmi olisi voinut hyvin voittaa myös pääpalkinnon - niin upea Pianisti on!

Kuten alussa kerroin, Polanski on itse yksi niistä juutalaisperheisiin syntyneistä, jotka onnistuivat pakenemaan Puolasta natsien hyökätessä maahan. Sellainen koettelemus jää varmasti kummittelemaan mielessä ja Polanski oli varmasti kokenut vuosia tarvetta kertoa aiheesta elokuvan kautta. Pianisti tuntuukin äärimmäisen henkilökohtaiselta teokselta - elokuvan muodossa olevalta rakkauslapselta, jonka Polanski on työstänyt niin huolellisesti kuin vain pystyy. Tämä henkilökohtaisuus vain lisää filmin vahvaa tunteikkuutta ja on ihme, jos elokuvan aikana ei herkisty useaan otteeseen. Se herkkyys, ahdinko, suru, lohduttomuus, toivottomuus ja painajaismaisuus ympäröivät katsojan niin tiukasti, että minun täytyy tunnustaa, että minun oli pakko pitää hengähdystauko elokuvan puolessa välissä. Tämä ei todellakaan ole kritiikki elokuvaa kohtaan. Tämä on yksinomaan kehu siitä, että filmi sai minut tuntemaan jotain erittäin voimakasta.

Pianisti ei siis todellakaan ole helppoa ja kevyttä katseltavaa. Se on hyvinkin painostava kokemus, joka lyö palan kurkkuun ja jättää sanattomaksi. Leffasta löytyy paljon kuvastoa ja kohtauksia, joita on vaikea katsoa. Ihmisiä tapetaan säälittä iästä riippumatta. Juutalaisgeton kadut ovat vähitellen täynnä nälkiintyneitä ja kuolleita ihmisiä, joiden ohi muut vain kävelevät. Natsit tekevät niin epäinhimillisiä asioita, että tulee ihan paha olo. Silti elokuva ei ole mitään kurjuudella mässäilyä, vaan tuollaista tapahtui oikeasti. Vaikka leffan seuraaminen ei ole helppoa, on se pakko nähdä loppuun. On pakko nähdä, kuinka Szpilmanin perheelle käy. Hirveyksistä huolimatta elokuva vangitsee mukaansa. Kaiken kurjuuden keskellä on jotain kaunistakin. Wladekin soittaessa pianoa, leffa saa herkistymään eri syistä. Ahdistavuudestaan huolimatta se on huikeasti tehty kokemus, joka kuuluu niihin teoksiin, jotka jokaisen pitäisi nähdä kerran elämässään. 

Polanskin voimakkaan ja tunteikkaan ohjauksen lisäksi elokuvanteko Pianistissa on kaikin puolin laadukasta. Ronald Harwoodin käsikirjoitus on hyvin rakennettu ja filmi kulkee sulavasti vuodesta toiseen. Kuvaus on erittäin tyylikästä, mitä vain tukee oiva leikkaus. Leikkauksessa on jotain hienon vanhanaikaista, eritoten mustaan häivyttämisen ja kohtauksesta toiseen siirtymisen kannalta. Lavasteet ovat näyttävät ja Varsovan kaupungin lavasteita on mainiosti romutettu yhä vain enemmän leffan kulkiessa eteenpäin erilaisten pommitusten ja taistelujen myötä. Puvustajat tekevät myös hyvää työtä ja maskeeraajat saavat onnistuneesti näyttelijät näyttämään jatkuvasti kalpeammilta ja laihemmilta. Erikoistehosteita hyödynnetään taidokkaasti ja äänimaailma on kaikin puolin hyvin rakennettu efekteistä Wojciech Kilarin säveltämiin musiikkeihin. Kuvissa, joissa nähdään Wladekista vain kädet soittamassa pianoa, kyseessä on oikeasti Kilar soittamassa, eikä Brody.

Yhteenveto: Pianisti on mestarillinen draamaelokuva, joka jokaisen pitäisi nähdä ainakin kerran elämässään. Se on riipaiseva kuvaus natsi-Saksan teoista ja jännittävä kertomus juutalaismiehen yrityksistä selvitä hengissä hirveyksien keskellä. Adrien Brody on fantastinen pääroolissa Władysław Szpilmanina, tulkiten hahmonsa koettelemuksia vaikuttavasti. Roman Polanskin ohjaus on vangitsevaa ja on selvää, kuinka ohjaajalle henkilökohtaisesta teoksesta onkaan kyse. Elokuva on täynnä useita ahdistavia hetkiä, eikä leffan katsominen ole todellakaan helppoa puuhaa. Silti se on pakko nähdä loppuun asti - vaikka sitten hengähdystaukojen kera. Elokuva herättää katsojassa voimakkaita tunteita ja sitä varten onkin syytä napata nenäliinoja mukaan, kun kyynelhanat vääjäämättä aukeavat. Teknisiltä ansioiltaankin Pianisti on erinomainen. Jos et ole elokuvaa vielä nähnyt, on 20-vuotisjuhla mitä parhain syy vihdoin katsoa se. Juhla on myös hyvä syy katsoa Pianisti uudestaan, vaikka sen olisi nähnyt jo useasti aiemminkin.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 14.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
The Pianist, 2002, R.P. Productions, Heritage Films, Studio Babelsberg, Runteam Ltd., Canal+, StudioCanal, Bac Films, Canal+ Polska, Telewizja Polska, Agencja Produkcji Filmowej, Filmboard Berlin-Brandenburg, FilmFernsehFonds Bayern, Filmförderungsanstalt, Beverly Detroit, Mainstream S.A., Interscope Communications

Arvostelu: Resident Evil: Tuho (Resident Evil: Extinction - 2007)

RESIDENT EVIL: TUHO

RESIDENT EVIL: EXTINCTION

Ohjaus: Russell Mulcahy
Pääosissa: Milla Jovovich, Ali Larter, Oded Fehr, Iain Glen, Ashanti, Mike Epps, Spencer Locke, Christopher Egan, Matthew Marsden, Linden Ashby, Joe Hursley, Madeline Carroll ja Jason O'Mara
Genre: kauhu, toiminta
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 16

Kauhupainotteiseen videopelisarjaan perustuva elokuva Resident Evil (2002) oli saamastaan kritiikistä huolimatta taloudellinen menestys, joten sille päätettiin tietty tehdä jatkoa. Resident Evil: Apocalypse (2004) oli vielä ensimmäistäkin osaa isompi hitti, joten kolmatta leffaa alettiin heti suunnittelemaan. Kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2006 työnimellä "Resident Evil: Afterlife" (joka tulisi myöhemmin olemaan elokuvasarjan neljännen osan nimi) ja lopulta Resident Evil: Extinction, eli suomalaisittain Resident Evil: Tuho sai ensi-iltansa syyskuussa 2007. Tämäkin osa sai negatiiviset arviot, mutta elokuva tienasi vielä enemmän kuin edelliset osat. Itse en ole koskaan pelannut Resident Evil -pelejä, mutta tutustuin elokuvasarjaan, kun kaverini näytti minulle sarjan neljä ensimmäistä osaa saman illan aikana kymmenisen vuotta sitten. Silloin pidin leffoista, mutta vuosien varrella mielipiteeni on vähitellen muuttunut negatiivisempaan suuntaan. Kun huomasin ensimmäisen Resident Evil -elokuvan täyttävän nyt 20 vuotta, päätin katsoa koko leffasarjan läpi pitkästä aikaa ja arvostella kaikki osat. Muutama viikko Resident Evil: Apocalypsen jälkeen katsoin Resident Evil: Tuhon.

Umbrella-yhtiön yrityksestä huolimatta T-viruksen aiheuttamaa joukkotuhoa ei ole pystytty estämään ja pian lähes koko maailman väestö on muuttunut verenhimoisiksi eläviksikuolleiksi. Aavikoituvassa maailmassa Alice etsii selviytyjille turvapaikkaa ja yrittää löytää syytä uusille voimilleen.

Milla Jovovich nähdään kolmatta kertaa Alicena, joka ei tällä kertaa ole vain tehokas taistelija, vaan jopa supervoimainen. Vaikka toisaalta Alicen kyvyt tuovat oman kiinnostavan lisänsä perinteisen zombimaailmanloppu-kuvauksen ohelle, ne myös pistävät hassusti silmään. Jovovich jatkaa roolissaan samalla linjalla, että hän periaatteessa sopii täydellisesti elokuvan keulakuvaksi ja hoitaa passelisti hommansa toimintakohtauksissa, muttei muuten näyttelijänä vieläkään onnistu vakuuttamaan.

     Muita hahmoja elokuvassa ovat Resident Evil: Apocalypsessa esitellyt Carlos (Oded Fehr) ja L. J. (Mike Epps), jotka johtavat nyt selviytyjien ryhmää, johon kuuluvat mm. peleistä tuttu Claire Redfield (Ali Larter), Betty (Ashanti), K-Mart (Spencer Locke), Otto (Joe Hursley), Mikey (Christopher Egan) ja Chase (Linden Ashby), joista yksikään ei ole erityisen kiinnostava tyyppi, eikä siis kenenkään puolesta jaksa sen kummemmin jännittää. Pahisosastoa taas edustaa viime leffan lopussa nopeasti nähty tohtori Isaacs, jonka roolissa Iain Glen häijyilee sujuvasti.

Jos Resident Evil -elokuvia voi tähän mennessä jostain kehua, niin ne onnistuvat olemaan sopivasti erilaisia toisistaan, jottei homma tunnu saman kierrättämiseltä, vaikka joka leffassa taistellaankin zombeja vastaan. Jokainen leffa myös laajentaa taistelukenttää ja kolmen elokuvan varrella ollaankin siirrytty tiiviistä tutkimuslaitoksesta kaupunkiin ja nyt aavikoituneet Yhdysvallat toimivat suurena tapahtumapaikkana. Elokuva tuntuu samalta kuin edelliset osat, mutta se on silti tarpeeksi uudenlainen, jotta zombimättö jaksaa viihdyttää... vaikkei itse leffa hyvä olekaan. Resident Evil: Tuho on kahden edellisen osan tavoin harmittoman pöljää viihdettä, jonka aikana voi kuluttaa jokseenkin mielellään puolitoistatuntisen.

Vaikkei selviytyjien ryhmästä jaksakaan välittää, heidän matkaansa halki aavikon seuraa sujuvasti. Tasaisin väliajoin pääsemme näkemään erilaisia zombikohtauksia, jotka nappaavat mukaansa enemmänkin luovuutensa kuin jännityksen kautta. Jo aiemmissa osissa nähtiin zombikoiria, mutta nyt selviytyjät joutuvat todelliseen pinteeseen, kun myös linnut voivat muuttua eläviksikuolleiksi. Alfred Hitchcockin Linnuista (The Birds - 1963) päivänselvästi inspiraation saanut kohtaus nousee yhdeksi leffasarjan kohokohdista, parhaat päivänsä nähneistä erikoistehosteista huolimatta. Sen sijaan tämänkertainen loppuskabailu isoa mörrimöykkyä vastaan jättää hieman kylmäksi, vaikka itse hirviö onkin tyylikkään hurja ilmestys. Loppuun saadaan tarpeeksi kiehtova koukku, jonka vuoksi jopa sellainen katsoja, joka ei paljoa näkemästään välittänyt, kiinnostuu katsomaan seuraavan osan.

Tällä kertaa ohjaajan hommissa toimii Russell Mulcahy, Paul W. S. Andersonin toimiessa toistamiseen vain käsikirjoittajana ja tuottajana. Mulcahy ei vakuuta ohjaajajana sen enempää kuin edeltäjänsä, vaan syyllistyy tökerösti leikattuihin toimintakohtauksiin, joissa nähdään välillä sellaista turboeditointia, että katsojan on vaikea pysyä perässä, missä nyt mennään ja kenelle tapahtuu mitäkin. Asiaa ei auta heiluva kuvaus. Sentään mukana on useita tyylikkäitä maisemaotoksia ja etenkin hiekkaan hautautunut Las Vegas on näyttävä ilmestys. Lavasteet ja maskeeraukset vakuuttavat, mutta erikoistehosteista huomaa pienen budjetin. Äänimaailma toimii kelvollisesti ja säveltäjä Charlie Clouser hyödyntää oivallisesti ensimmäisen Resident Evil -elokuvan tunnusmusiikkia melodioissaan, sekä tarjoaa muutenkin oikein menevää jumputusta kohtausten taustalle.

Yhteenveto: Resident Evil: Tuho on heikko, mutta ihan viihdyttävä jatko-osa zombisaagalle. Elokuva tarjoaa parit luovat ja veikeät toimintakohtaukset, joita tosin hieman latistavat heiluva kuvaus, turboleikkaus ja keskinkertaiset erikoistehosteet. Kamppailu zombilintuja vastaan on oiva kohtaus ja yksi elokuvasarjan parhaista hetkistä. Hahmojen kohtaloista ei jaksa pahemmin välittää, eikä leffasta löydy jännitettä. Lopun päävastus on hurja ilmestys, mutta itse taistelu sitä vastaan on aika laimea. Supervoimainen Alice on liiankin hyvä kaikessa, eikä Milla Jovovich vieläkään vakuuta näyttelijänä. Aavikoituneet Yhdysvallat, erityisesti Las Vegas, toimivat mainiona leikkikenttänä. Joistain hyvistä puolistaan huolimatta Resident Evil: Tuho ei pahemmin vakuuta filminä. Heikkouksineenkin se viihdyttää ihan passelisti ja se on hitusen parempi kuin edeltäjänsä, Resident Evil: Apocalypse. Elokuvan auki jäävä lopetus saa ihan kiinnostuneena odottamaan, mitä sarjan seuraavassa osassa, Resident Evil: Afterlifessa (2010) tulee tapahtumaan...

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 26.1.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Resident Evil: Extinction, 2007, Screen Gems, Constantin Film, Davis-Films, Impact Pictures, Resident Evil Productions, Estudios Churubusco Azteca S.A., Bernd Eichinger Productions

Arvostelu: Jahti (Jagten - 2012)

JAHTI

JAGTEN

Ohjaus: Thomas Vinterberg

Pääosissa: Mads Mikkelsen, Annika Wedderkopp, Susse Wold, Thomas Bo Larsen, Alexandra Rapaport, Lasse Fogelstrøm, Anne Louise Hassing ja Lars Ranthe

Genre: draama, jännitys

Kesto: 1 tunti 55 minuuttia

Ikäraja: 12

Jagten, eli suomalaisittain Jahti on tanskalainen draamaelokuva. Thomas Vinterberg kiinnostui tapauksista, joissa miehiä on väärin syytetty lapsiin sekaantumisesta ja alkoi työstämään elokuvaa aiheesta. Kuvaukset käynnistyivät syksyllä 2011 ja lopulta Jahti sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 20. toukokuuta 2012 (tasan kymmenen vuotta sitten), missä se voitti kolme palkintoa (mm. paras miespääosa) ja oli ehdolla Cannesin pääpalkinnosta, Kultaisesta palmusta. Kierrettyään eri festivaaleilla puolisen vuotta, leffa sai hiljalleen kunnon teatterikierroksen ympäri maailman. Elokuva oli menestys, mikä voitti kriitikot puolelleen ja sai parhaan ulkomaalaisen elokuvan ehdokkuudet niin Oscar-, BAFTA- ja Golden Globe -gaaloissa. Itse en ollut ennen nähnyt Jahtia, mutta olen kuullut siitä paljon kehuja siitä asti, kun se saapui Suomen teattereihin maaliskuussa 2013. Kun huomasin leffan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin vihdoin ja viimein katsoa sen ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Päiväkodissa työskentelevän Lucasin elämä kääntyy päälaelleen, kun yksi lapsista valehdellen vihjaa Lucasin ahdistelleen häntä seksuaalisesti. Vähitellen koko kaupunki kääntyy Lucasta vastaan, joka yrittää päästä eroon leimastaan pedofiilinä.

Pääroolissa kauhean kohun keskelle joutuvana Lucasina nähdään maailmanlaajuisesti Tanskan tunnetuin näyttelijä Mads Mikkelsen, joka on tuttuun tapaansa erinomainen. Mikkelsenissä on karismaa suurempiinkin rooleihin, mutta hänestä löytyy myös oikeaa näköä esittämään ihan tavallista mattimeikäläistä ja juuri sellainen hän on tässä. Mattimeikäläinen-Lucas joutuu kuitenkin pahimman painajaisen keskelle, kun hänet leimataan pedofiiliksi valheellisesti. Mikkelsen välittää hienosti hahmon kokemat tunteet, kun juoru alkaa levitä ja koko hänen tuttavapiirinsä kääntyy vähitellen häntä vastaan.

     Elokuvassa nähdään myös pieni Annika Wedderkopp Klara-tyttönä, jonka sanomiset Lucasista tulkitaan mitä pahimmalla tavalla väärin, Thomas Bo Larsen ja Anne Louise Hassing Klaran vanhempina ja Lucasin ystävinä, Susse Wold päiväkodin johtajana, joka ensimmäisenä alkaa epäilemään Lucasta Klaran puheiden perusteella, Alexandra Rapaport päiväkodissa työskentelevänä Nadjana, jonka kanssa Lucasilla on säpinää, sekä Lasse Fogelstrøm Lucasin poikana Marcuksena. Kaikki näyttelijät ovat mainioita rooleissaan. Etenkin todella nuori Wedderkopp yllättää Klarana ja leffan aikana pohdinkin, kuinka lapsinäyttelijälle on selitetty, mistä elokuvassa on kyse ja mitä hänen repliikkinsä tarkoittavat.

Vaikken ollut nähnyt Jahtia aiemmin, nyt kymmenen vuotta myöhemmin se tuntuu aiheeltaan jopa ajankohtaisemmalta kuin alun perin ilmestyessään. 2010-luvun toisella puoliskolla #metoo-kampanja nousi esille ja monet seksuaalirikokset nostettiin vihdoin julkisuuteen, jolloin aiemmin helpolla päässeet tuomittiin vihdoin teoistaan. Mutta kuten mikä tahansa asia, mikä nousee suosituksi trendaamaan sosiaalisessa mediassa, myös tällä oli varjopuolensa ja yhtäkkiä monet miehet huomasivat joutuneensa valheellisten syytösten uhriksi, mikä asetti heidän elämänsä syöksykierteeseen, mistä ei noin vain ollut enää paluuta. Valheella toisen elämä onnistutaan tuhoamaan täysin ja juuri siitä Jahdissa on kyse. Ajattelematon ja nopeasti esitetty vale kasvaa pikkuhiljaa karmein seurauksin ja Lucas-paran elämä muuttuu painajaiseksi.

Elokuva rakentaa ahdistavaa tunnelmaansa vähitellen, samalla tavalla miten tämä valekin lähtee leviämään ja paisumaan. Aluksi kyse on vain kommentista, että Klara näki Lucasin sukuelimen, mutta jossain kohtaa kaupungilla puhutaan jo siitä, että Lucas on vienyt päiväkodin lapsia kellariinsa ja tehnyt heille kauhistuttavia asioita. Ohjaaja Thomas Vinterberg luo tämän aiheuttamaa piinaa taidokkaan hienovaraisesti ja täysin ei-hollywoodmaisesti. On vaikeaa katsoa, kuinka yksi kerrallaan jokainen pikkukaupungissa kääntää selkänsä Lucasille ja mitä raivostuneet vanhemmat ovat valmiita tekemään. Leffan katsominen ei ole helppoa raskaan aiheen ja painostavan hengen takia, mutta samalla se on todella koukuttava. Katsoja haluaa, että Lucas saisi jotenkin todistettua syyttömyytensä, mutta samalla tämä tuntuu täysin mahdottomalta, sillä ihan kaikki uskovat Klaraa, haluamatta edes kuulla Lucasin puolusteluja. Suurimmaksi osaksi Jahti on aivan mahtava leffa ja onkin harmi, ettei hienous täysin kanna kiirehdittyyn loppuun saakka. Kaiken rakentelun jälkeen loppuratkaisu tuntuu turhan hätäiseltä.

Vinterbergin ohjaus on erittäin onnistunutta ja hän takeltelee oikeastaan vain käsikirjoittajana, yhdessä Tobias Lindholmin kanssa, kaksikon yrittäessä viedä tarinaa päätökseen. Tekniseltä puoleltaan Jahti on oiva tapaus myös. Kuvaus on sujuvaa ja värimaailma alkaa korostamaan tilanteen luomaa ankeutta. Lavasteet ovat mainiot ja äänimaisemakin toimii hyvin. Nikolaj Egelundin säveltämiä musiikkeja käytetään todella hillitysti ja pääasiassa Vinterberg luottaa äänitehosteisiin ja keskusteluihin.

Yhteenveto: Jahti on erittäin hyvä elokuva - jopa pääasiassa aivan mahtava, kunnes se hieman lässähtää harmillisen kiirehdityllä finaalillaan. Sitä ennen meno on kuitenkin hyvin koukuttavaa ja painostavaa. Mads Mikkelsen tarjoaa loistosuorituksen syytettynä Lucasina. On inhottavaa seurata sivusta, kun miehen kaikki tutut kääntyvät häntä vastaan ja kuinka pienenä valeena alkanut kertomus paisuu yhä vain suuremmaksi, eikä paluuta entiseen tunnu enää olevan. Raskaan aiheensa ja ahdistavan ilmapiirinsä vuoksi elokuvaa ei ole helppo katsoa, mutta samalla se vangitsee iskevästi. Onkin sääli, että kaiken jälkeen tarina viedään loppuun hätäisesti ja aika epäuskottavasti. Loppua lukuun ottamatta Jahti on todella mainio teos, jota suosittelen, jos synkät draamakertomukset kiinnostavat, pidät Mikkelsenistä ja haluat nähdä jotain Hollywood-koneiston ulkopuolelta.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 1.2.2021

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com

Jagten, 2012, Danmarks Radio, Det Danske Filminstitut, Eurimages, Film i Väst, MEDIA Programme of the European Union, Nordisk Film- & TV-Fond, Svenska Filminstitutet, Sveriges Television, Zentropa Entertainments, Zentropa International Sweden

Arvostelu: Don't Breathe 2 (2021)

DON'T BREATHE 2

Ohjaus: Rodo Sayagues

Pääosissa: Stephen Lang, Madelyn Grace, Brendan Sexton III, Adam Young, Bobby Schofield, Rocci Williams, Christian Zagia, Steffan Rhodri, Fiona O'Shaughnessy ja Stephanie Arcila

Genre: kauhu

Kesto: 1 tunti 38 minuuttia

Ikäraja: 18

Fede Álvarezin kauhuelokuva Don't Breathe (2016) oli kehuttu menestys, joten sille päätettiin tietysti tehdä jatkoa. Álvarez kynäili jatko-osan tarinan, mutta luopui ohjausvastuusta. Hänen kanssa leffat käsikirjoittaneen Rodo Sayaguesin ohjauksessa kuvaukset käynnistyivät elokuussa 2020 ja Don't Breathe 2 ilmestyi monissa maissa vuotta myöhemmin. Elokuvan oli tarkoitus saapua Suomessakin leffateattereihin viime syksynä, mutta teatterikierros peruttiin ja leffa on vasta nyt saapunut Suomeen, suoraan vuokralle ja myyntiin. Itse pidin todella paljon ensimmäisestä Don't Breathe -elokuvasta, mutten kokenut sen tarvitsevan jatkoa. Viime syksynä muualta maailmasta kantautuneet negatiiviset arviot vain laskivat odotuksiani jatko-osaa kohtaan, mutta päätin silti antaa sille mahdollisuuden.

Sokea Norman asuu Detroitin syrjäseudulla yhdessä 11-vuotiaan Phoenix-tytön kanssa. Eräänä yönä joukko miehiä murtautuu heidän taloonsa ja yrittää siepata Phoenixin.

Stephen Lang palaa sokeutuneen ex-NAVY Seal -sotilaan, Norman Nordstromin rooliin ja vaikka Lang suoriutuukin yhä karismaattisesti osastaan, on hänen hahmonsa kohdalla tehtyjä ratkaisuja pakko ihmetellä. Ensimmäisessä filmissä Norman paljastui kidnappaajaksi, raiskaajaksi ja murhaajaksi, mutta nyt jatko-osa toivoo, että katsoja olisi unohtanut kaiken ja näkisi Normanin poloisena vanhana herrana, jonka kotirauhaa rikotaan jo toistamiseen. Hänet yritetään esittää rakastavana isähahmona nuorelle Phoenix-tytölle (Madelyn Grace), mutta ensimmäisen elokuvan nähtyään katsoja vain toivoisi, että tyttö älyäisi ottaa jalat alleen ja kipittää mahdollisimman kauas tämän sekopään ulottuvilta. Phoenix on aidosti sympaattinen ja Grace suoriutuu osastaan mainiosti.

     Tämänkertaisina murtautujina nähdään Brendan Sexton III:n näyttelemän Raylanin johtama joukko, johon kuuluu Jim (Adam Young), Jared (Bobby Schofield), Duke (Rocci Williams) ja Raul (Christian Zagia). Raylanilta löytyy selvä motiivi murtautua Normanin ja Phoenixin taloon ja hahmoon on saatu jonkinlaisia syvyyksiä, mutta häntä seuraava nelikko koostuu pahveista, joiden kohtalot eivät jaksa kiinnostaa tuon taivaallista.

Don't Breathe 2:a katsoessa voi huomata usein kysyvänsä ihan ääneen: "miksi?" Miksi tämä piti tehdä ja miksi tämä tehtiin näin? Jo kuusi vuotta sitten ensimmäisen elokuvan ilmestyessä pohdin, ettei leffa tarvitsisi jatkoa ja nyt jatko-osan nähtyäni en voi kuin sanoa, että se todella olisi pitänyt jättää tekemättä. Don't Breathe 2 ei ole mikään totaalinen pohjanoteeraus, mutta se on silti varsin kökkö ja usein myös tahattoman koominen kauhuleffantapainen. Pelottavaksi elokuvaa on vaikea kutsua, eikä leffa edes liiemmin jännitä. Tiivistunnelmaisiksi tarkoitetut hetket onnistutaan kerta toisensa perään pilaamaan jollain hölmöllä ratkaisulla. Kun murtautujat kulkevat ympäri taloa, Phoenix yrittää pysytellä heiltä piilossa. Paperilla pitkä kohtaus vaikuttaa piinaavalta, mutta toteutus lähinnä huvittaa, tytön selvästi omatessa jonkinlaisia teleporttaustaitoja. Yhdessä kohtaa erään murtautujan suu ja nenä liimataan umpeen. Sen sijaan, että häntä auttamaan saapuva kaveri yrittäisi saada hengitystiet auki, hän päättää tökätä ruuvimeisselin liimatun poskesta läpi. Mitä ihmettä?

Isoin ongelma filmissä on, ettei katsojana pysty millään asettumaan Normanin puolelle. Mutta eipä sitä tällä kertaa pysty olemaan edes murtautujien puolella. Phoenixin toivoisi pääsevän jonnekin turvaan, mielellään mahdollisimman kauas kaikista muista elokuvan hahmoista. Elokuva kuitenkin yrittää kovasti esittää Normania sympaattisena miehenä, sekä jossain kohtaa myös ehdottaa, että kenties nämä murtautujat ovatkin hyviä tyyppejä. Koko leffa vain silittää katsojaa pahasti vastakarvaan, eikä mikään tunnu oikealta. Huipennuksesta on selvästi suunniteltu jännittävää ja jopa liikuttavaa, mutta itse vain huokaisin helpotuksesta, kun lopputekstit lähtivät vihdoin rullaamaan.

Elokuvan on tosiaan ohjannut kummatkin filmit käsikirjoittanut Rodo Sayagues, joka ei ollut tätä ennen ohjannut ainuttakaan elokuvaa. Ja sen myös huomaa. Sayaguesin yritykset rakentaa jännitystä ovat latteita ja muutenkin paketti pysyy löysästi kasassa. Hänen ja Fede Álvarezin kehno käsikirjoitus ei auta asiaa. On vaikea kuvitella, ettei kukaan sanonut kaksikolle, että teksti on täynnä typeriä ideoita ja että se kaipaisi paljon uudelleentyöstämistä, jotta homma toimisi. Sentään Don't Breathe 2 on kelvollisesti kuvattu. Siinä on oivallisia lavasteita, sekä yllättävänkin verisiä ja rujoja maskeerauksia. Äänimaailma luottaa liikaa äkkisäikäytyksiin, eikä Roque Bañosin säveltämät musiikit tee vaikutusta taustalla.

Yhteenveto: Don't Breathe 2 on kehno ja täysin tarpeeton jatko-osa oikein mainiolle kauhuelokuvalle. Leffa tarjoaa toinen toistaan kummallisempia ja typerämpiä ideoita ja ratkaisuja, joille katsojana lähinnä pyörittelee silmiään ja pudistelee päätään. Tekijät yrittävät epätoivoisesti esitellä Normanin uudestaan katsojille, toivoen, että vuosien varrella on jo päässyt unohtumaan, millainen tämä sokea äijä on todellisuudessa miehiään. Raiskaavan murhaajan puolelle on aika lailla mahdotonta asettua, mutta eivätpä tämänkertaiset murtautujatkaan saa katsojaa hyppäämään kelkkaansa. Lähinnä sitä vain kannustaa nuorta Phoenix-tyttöä juoksemaan karkuun ja lujaa. Mutta eipä sitä tietenkään leffassa tapahdu. Elokuvan kauhuyritykset ovat kömpelöitä ja ne luottavat liikaa kovaäänisiin äkkisäikäytyksiin. Leffasta löytyy useita tahattoman koomisia hetkiä, mutta sentään mukaan on myös livahtanut aidosti rujon näköisiä maskeerauksia. Näyttelijät tekevät ihan kelvollista työtä sillä, mitä käsikirjoitus heille tarjoaa. Käsikirjoitus on kuitenkin varsin kökkö. Don't Breathe 2:n olisi ihan hyvin voinut jättää tekemättä. Elokuva ei onnistunut tienaamaan edes kolmasosaa ensimmäisen leffan lipputuloista, joten toivottavasti elokuvan pohjustama kolmas osa jää tekemättä.

Lopputekstien aikana nähdään vielä lyhyt kohtaus.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 12.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Don't Breathe 2, 2021, Stage 6 Films, Sony Pictures Worldwide Acquisitions, Ghost House Pictures, Bad Hombre

Arvostelu: Moonrise Kingdom (2012)

MOONRISE KINGDOM

Ohjaus: Wes Anderson
Pääosissa: Jared Gilman, Kara Hayward, Bruce Willis, Edward Norton, Frances McDormand, Bill Murray, Bob Balaban, Lucas Hedges, Tilda Swinton, Jason Schwartzman ja Harvey Keitel
Genre: komedia, romantiikka
Kesto: 1 tunti 34 minuuttia
Ikäraja: 12

Moonrise Kingdom on Wes Andersonin ohjaama, käsikirjoittama ja tuottama komediaelokuva. Anderson sai idean elokuvaan muisteltuaan omaa lapsuuttaan ja kuinka hän haaveili silloin suuresta rakkaudesta ja karkumatkalle lähtemisestä ihastuksensa kanssa. Andersonin edellisen elokuvan, Fantastic Mr. Foxin (2009) oltua taloudellinen pettymys, hän joutui suunnittelemaan uutta filmiään hieman uudestaan, jotta saisi tehtyä siitä halvemman ja siten myyvemmän rahoittajille. Kuvaukset käynnistyivät huhtikuussa 2011 ja lopulta Moonrise Kingdom sai maailmanensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla 16. toukokuuta 2012 - tasan kymmenen vuotta sitten! Elokuva oli pienimuotoinen hitti, jota kriitikot ylistivät, vaikka jotkut myös kyseenalaistivat paria kohtausta, kokien niiden menneen liian pitkälle. Elokuva sai mm. parhaan komediaelokuvan Golden Globe -ehdokkuuden, sekä parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar- ja BAFTA-ehdokkuudet, minkä lisäksi Cannesissa se voitti Palme de Whiskers -palkinnon parhaasta kissanäyttelijästä. Itse katsoin Moonrise Kingdomin vasta vuonna 2016, mutta vielä silloin pidin leffaa aika keskinkertaisena. Kun huomasin elokuvan täyttävän nyt kymmenen vuotta, päätin antaa sille uuden mahdollisuuden ja katsoa ja arvostella sen juhlavuoden kunniaksi.

Kun palavasti rakastuneet orpo partiolaispoika ja ongelmia aiheuttava tyttö lähtevät karkumatkalle, partiolaiset liittoutuvat tytön perheen ja paikallisen lainvalvojan kanssa etsimään nuoria.

Kahdeksan kuukauden mittaisen roolitusprosessin jälkeen päärooleihin partiopoika Samiksi ja tämän ihastuksenkohde Suzyksi valittiin Jared Gilman ja Kara Hayward, jotka tekevät kummatkin ensimmäiset elokuvaroolinsa. Väärät valinnat olisivat kaataneet koko filmin, mutta onneksi Gilman ja Hayward toimivat erittäin hyvin ja heidän kemiansa vielä osuvat täysillä yhteen. Sam ja Suzy muodostavat veikeän sympaattisen nuoren parin, jonka karkumatkaa ryhtyy erittäin mielellään seuraamaan.

     Nuorten lisäksi elokuvassa nähdään myös aikamoisia konkarinäyttelijöitä sivurooleissa. Edward Norton esittää partiojohtaja Wardia, joka ryhtyy etsimään Samia, kun taas Suzyn vanhempina nähdään Frances McDormand ja ohjaaja Andersonin luottonäyttelijä Bill Murray. Bruce Willis näyttelee paikallista lainvalvojaa, kapteeni Sharpia, joka ryhtyy auttamaan Wardia ja vanhempia etsinnöissä. Tilda Swinton nähdään sosiaalihuollon edustajana, Harvey Keitel partiokomentaja Piercenä ja Jason Schwartzman serkku-Beninä. Läpikotaisin näyttelijät hoitavat hommansa mainiosti. Andersonin tyylin mukaisesti kaikki ovat rooleissaan jäykkiä ja epäluontevia, mutta kun aivan kaikki ovat vissisti samassa hengessä mukana, tähän näyttelytyyliin tottuu nopeasti. Norton on hilpeä partiojohtajana, kun taas McDormand ja Murray sopivat avio-ongelmia kokevaksi pariksi. Kapteeni Sharpin rooli on yksi Willisin viimeisistä, joita katsoessa tuntuu siltä, että häntä kiinnostaa se, mitä hän kameran edessä tekee. Keitel, Swinton ja Schwartzman toimivat myös osissaan.

Kuten alussa kerroin, en ensimmäisellä katselukerralla erityisemmin perustanut Moonrise Kingdomista. Olen kuitenkin sen jälkeen tutustunut tarkemmin Wes Andersonin työhön ja alkanut tosissani kiehtoutumaan hänen filmeistään. Olin siis innoissani, ryhtyessäni katsomaan Moonrise Kingdomia toista kertaa ja täytyy heti sanoa, että pidin elokuvasta nyt huomattavasti enemmän. Tämähän on aivan mahtava seikkailukomedia, jossa onnistutaan esittämään nuorta rakkautta samanaikaisesti todella satumaisesti että erittäin realistisesti. Vaikka toisaalta filmi voisikin tapahtua tosielämässä, se tuntuu silti jotenkin kuvitelmalta ja sadulta. Kyseessä on siis ehtaa Wes Andersonia!

Andersonin kädenjälki näkyy aivan kaikessa filmissä. Kukaan ei tee elokuvia niin kuin hän. Näyttelijöiden työskentely on tosiaan jotenkin jäykkää, muttei koskaan huonoa. Tarinankerronta on leikittelevää ja leffa saattaa joko hyppiä takaisin ajassa hassusti tai loikkaamaan kohtauksessa eteenpäin. Huumori on nasevaa ja absurdia, eikä kaikessa tarvitse olla sen kummemmin järkeä. Muutenkin dialogi on kaikin puolin hupaisaa ja käsikirjoitus onnistuneesti rakennettu. Tunnelma on muutamia synkistelyjä lukuun ottamatta ilahduttava ja filmiä on suorastaan ilo katsella. Puolentoista tunnin kesto on tarpeeksi napakka, mutta silti kaikki leffassa saa tarpeeksi aikaa ja tilaa hengittää ansaitsemallaan tavalla.

Ja totta kai Moonrise Kingdom on myös visuaalisesti ehtaa Andersonia. Ohjaajan tuttuun tyyliin kuvaussommittelu on äärimmäisen tyyliteltyä. Kaikki on jotenkin mahdollisen symmetristä tai epäsymmetristä. Joko hahmot tai rakennukset on aseteltu täysin kuvan keskelle tai sitten jompaankumpaan laitaan, toisen laidan ammottaessa tyhjyyttä. Suurimmaksi osaksi kamera pysyy paikoillaan, mutta seasta löytyvät kameran liikkeet ja zoomaukset ovat kaikki tarkoin harkittuja. Lavasteet ovat hienot ja asut oivalliset. Erityisen lisänsä elokuvan ulkoasuun tuo sen näyttävä värimaailma. Moonrise Kingdom on kuin mikäkin elävä maalaus - niin hienolta se näyttää. Leikkaus on sujuvaa ja on hauskaa, kuinka puhelinsoittojen aikana näemme vierekkäin kummatkin puhujat omissa ruuduissaan. Äänimaailma toimii oivallisesti Alexandre Desplatin hilpeitä, sekä suorastaan kauniita musiikkeja myöten.

Yhteenveto: Moonrise Kingdom on riemastuttavan satumainen seikkailukomedia. Wes Anderson esittelee erikoisia elokuvantekolahjojaan läpi leffan niin ohjaukselliselta, käsikirjoitukselliselta että tekniseltä puolelta katsoen. Andersonin ohjauksessa tunnelma on vekkulimainen ja näyttelijät esiintyvät tarkasti mietityn puisesti. Tietty luonnottomuus näyttelijöiden työssä vain lisää filmin viehätystä. Käsikirjoitus taas on täynnä nasevaa dialogia ja hilpeitä kohtauksia, joissa kaikissa ei tarvitse olla pahemmin järkeä. Visuaalisesti elokuva on varsinaista silmäkarkkia; aivan kuin henkiin herännyt maalaus, jossa jokainen otos on tarkkaan suunniteltu. Pääasiassa Moonrise Kingdom nostaa leveän hymyn katsojansa huulille ja pitää hyvän tunteen vielä pitkään leffan päätyttyä. Jos elokuva on jäänyt näkemättä ja pidät hieman kummallisemmista elokuvista, suosittelen leffaa äärimmäisen lämpimästi - varsinkin nyt sen kymmenvuotisjuhlan kunniaksi.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 19.6.2021
Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.imdb.com
Moonrise Kingdom, 2012, Indian Paintbrush, Scott Rudin Productions, American Empirical Pictures, Moonrise

Arvostelu: Firestarter (2022)

FIRESTARTER

Ohjaus: Keith Thomas

Pääosissa: Ryan Kiera Armstrong, Zac Efron, Sydney Lemmon, Michael Greyeyes, Gloria Reuben, John Beasley ja Kurtwood Smith

Genre: jännitys, scifi

Kesto: 1 tunti 34 minuuttia

Ikäraja: 16

Firestarter perustuu Stephen Kingin kirjaan Tulisilmä (Firestarter) vuodelta 1980. Jo vuonna 1984 kirjan pohjalta tehtiin Drew Barrymoren tähdittämä filmatisointi Tulessa syntynyt (Firestarter). Vuonna 2017 Universal Pictures ja Blumhouse Productions ilmoittivat työstävänsä uutta elokuvasovitusta kirjan pohjalta. Alun perin ohjaajaksi pestattiin Akiva Goldsman, sitten Fatih Akin, kunnes kuvaukset käynnistyivät toukokuussa 2021 Keith Thomasin ohjauksessa ja nyt Firestarter on saapunut elokuvateattereihin. Itse en ole lukenut Kingin kirjaa tai nähnyt alkuperäistä filmatisointia, mutta odotin silti positiivisin mielin uuden elokuvan näkemistä. Kävinkin katsomassa Firestarterin heti ensi-iltapäivänä, sillä leffasta ei järjestetty ennakkonäytöstä lehdistölle. Syytä tähän ei tarvinnut kauaa pohtia, sillä miksi turhaan näyttää elokuvaa pressiyleisölle, jolta olisi varmaan tullut yhteinen täystyrmäys tälle kammotukselle?

Nuori tyttö Charlie McGee omaa voiman, jolla hän voi katseellaan sytyttää asioita tuleen. Kun salaperäinen organisaatio ryhtyy jahtaamaan Charlieta tutkiakseen häntä, Charlien isän, telepaattisia kykyjä omaavan Andyn täytyy suojella tytärtään.

Itselleni tuntematon Ryan Kiera Armstrong nähdään elokuvan pääroolissa Charlie McGeenä, vaarallisen tulivoiman omaavana tyttönä. Paperilla Charlie on mielenkiintoinen tapaus. Mitä jos lapsella olisi hallussaan jotain näin voimakasta, muttei kunnollista taitoa hallita sitä? Charlie on vaarallinen ja toisaalta voi jopa ymmärtää, että jotkut haluavat pistää hänet lukkojen taakse. Toteutus ontuu kuitenkin pahasti. En kuitenkaan syytä vain heikkoa työtä tekevää nuorta Armstrongia. Hahmo on kirjoitettu kehnosti ja monelle konkarinäyttelijällekin tuottaisi varmasti vaikeuksia lausua näitä repliikkejä luontevasti. Iso syy on Keith Thomasin suorastaan onnettomassa ohjauksessa, sillä läpikotaisin elokuvan näyttelijät tekevät huonoa työtä.

     Charlien vanhempina, Andy ja Vicky McGeenä nähdään Zac Efron ja Sydney Lemmon, kun taas Charlieta jahtaavan järjestön jäseniä, kapteeni Hollisteria, tohtori Wanlessia ja palkkatappaja Rainbirdiä esittävät Gloria Reuben, Kurtwood Smith ja Michael Greyeyes. Efron on todella puinen isäroolissaan, kun taas Lemmon ei saa muuta tehtäväkseen kuin olla huolissaan läpi lyhyen ruutuaikansa. Reubenin katala pahishahmo taas saa pyörittelemään silmiä niin surkeasti kirjoitetun hahmon kuin Reubenin ylinäyttlemisen takia. Greyeyesissa olisi potentiaalia, mutta hän ei saa luotua tehotappajasta minkäänlaista uhkaa.

Ei Firestarter ollut sillä lailla kammottavan surkea, että olisin sen nähtyäni halunnut suutuspäissäni metsästää jok'ikisen kopion elokuvasta ja polttaa ne roviolla. Elokuva sai minut lähinnä turhautumaan oikein toden teolla. Miten ihmeessä näin potentiaalisesta ja mielenkiintoisesta ideasta saa aikaiseksi näin mitäänsanomattoman ja pitkäveteisen rainan? Leffallahan on kestoa vain puolitoista tuntia, mutta se tuntuu ainakin puoli tuntia pidemmältä, sillä meno on niin tolkuttoman tylsää. Lukuun ottamatta koulun vessakopin räjäyttämistä leffan alussa, Charlien vaaralliset voimat eivät tarjoa hurjia tilanteita, eivätkä hahmoja jahtaavat pahikset luo lainkaan jännitettä. Elokuvaa mainostetaan kauhuna, mutta en oikein tiedä, mitä kohtausta leffasta voisi edes kuvailla pelottavaksi.

Elokuva on niin ponnettoman innottomasti kyhätty kasaan aivan jokaista osa-aluetta katsoen, että on kumma, että tämä edes kehdattiin pistää levitykseen. Lopputulos muistuttaa usein televisiosarjan pitkää pilottijaksoa, jota kanava ei halunnut jatkaa kokonaiseksi sarjaksi. Mutta kun rahat meni jo jaksoon, niin miksei sitä pistäisi ihmisten nähtäväksi? Kovasti pinnistelevää pääosatyttöä lukuun ottamatta ketään kameran edessä tai takana ei tunnu kiinnostavan olla mukana leffassa. Jo työryhmän laiskuus tekee filmistä tylsän. Hommassa ei ole mitään paloa - siis jos vuoden 2022 elokuvalle kiusallisen kökköjä digiliekkejä ei lasketa mukaan. Tarinankerronnasta puuttuu soljuvuus täysin. Ensimmäinen tunti laahataan ja viimeisen puolen tunnin aikana luovutetaan täysin ja juostenkustaan koko finaali. Loppuhuipennuksen oli kai tarkoitus olla jotenkin mahtipontinen, mutta teennäinen ylidramaattisuus näyttäytyi kornina. Kirsikkana nolouden kakun päällä toimii hetki, jolloin tuimakatseinen Charlie nostaa muka-coolisti hupparinsa hupun päähänsä, ennen kuin alkaa polttamaan ihmisiä elävältä. Minulle tuotti vaikeuksia pidättää naurua.

Keith Thomasin työtä katsoessa voi vain ihmetellä, miten hän sai pidettyä pestin, kun kaksi aiempaa ohjaajaa saivat kyytiä? Thomasin ohjaus on likimain laiskuuden pohjanoteeraus. Hän ei saa näyttelijöistään oikein mitään irti, eikä pidä lässähtävää pakettia kasassa. Asiaa ei toki auta Scott Teemsin surkea käsikirjoitus. Kömpelön kerronnan lisäksi dialogi on jatkuvasti puista ja luonnotonta. Lisäksi Teemsin kirjoittama lopetus on suorastaan pöyristyttävän typerä. Lukemani perusteella Teems on ottanut paljon vapauksia lähdemateriaaliin verrattuna, joten tuskin Stephen Kingin kovimmat kannattajatkaan puolustelevat filmiä. Firestarter ei ole edes hyvin kuvattu. Siitä löytyy paljon tökerön näköisiä ja suttuisia lähikuvia ihmisten kasvoista. Lavasteet ovat kelvolliset ja valaisukin toimii pääasiassa, mutta erikoistehosteet näyttävät siltä kuin ne olisivat valmistuneet 20 vuotta sitten. Äänimaailmassa kauhupuoli tulee esille muutaman kovaäänisen äkkisäikäytyksen kautta. Musiikeista vastaa itse kauhumaestro John Carpenter yhdessä poikansa Codyn ja pitkäaikaisen yhteistyökumppaninsa Daniel Daviesin kanssa. Toisaalta kolmikon työ on parasta leffassa, mutta heidän kasarimusiikkinsa eivät millään sovi selvästi 2020-luvulle sijoittuvaan elokuvaan.

Yhteenveto: Firestarter on vahvoista lähtökohdistaan huolimatta hämmästyttävän surkea raina, jota on todella vaikea luokitella kauhuksi. Se ei ole pelottava, eikä oikeastaan edes jännittävä. Kyseessä on yllättävänkin tylsä filmi, joka yrittää olla vähän kaikenlaista takaa-ajotrilleristä supersankarielokuvaan ja perhedraamaan, epäonnistuen jokaisella osa-alueella. Elokuva laahaa suuren osan ajastaan ja jopa toiminnalliset kohtaukset saavat haukottelemaan laiskalla toteutuksellaan. Kaikki hoidetaan siitä, mistä aita on matalin, eikä ketään vaikuta kiinnostavan olla mukana leffassa. Päänäyttelijä Ryan Kiera Armstrong yrittää sentään kovasti, mutta ei hän kummoinen ole. Aikuisnäyttelijätkin ovat kehnoja osissaan Keith Thomasin kömpelön ohjauksen ja Scott Teemsin tökerön käsikirjoituksen takia. Leffa ei edes näytä hyvältä, vaan epätarkkojen ja heiluvien lähikuvien ja heikkojen digitehosteiden kanssa elokuvaa on jopa aika ankeaa katsoa. Leffan pyöristyttävän typerä lopetus vain toimii pisteenä i:n päällä. Firestarteria ei voi suositella kenellekään; ei Kingin, kauhun tai edes Efronin faneille.

Kirjoittanut: Joonatan Porras, 13.5.2022

Lähteet: elokuvan tiedot www.imdb.com, www.en.wikipedia.org ja elokuvan juliste www.impawards.com

Firestarter, 2022, Universal Pictures, Blumhouse Productions, Angry Adam Productions, BoulderLight Pictures, Night Platform, Weed Road Pictures